Ensimmäinen luku
Jukolan talo on eteläisessä Hämeessä. Se seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, lähellä Toukolan kylää. Talon ympärillä on kivinen kenttä. Alempana alkavat pellot. Niissä aaltoili ennen tähkäpäinen vilja, ennen kuin talo meni rappiolle. Peltojen alapuolella on niitty. Sen reunoilla kasvaa apilaa, ja sen halki kulkee mutkitteleva oja. Ennen niitty antoi paljon heinää, mutta nyt se on kylän karjan laitumena. Lisäksi talolla on laajoja metsiä, soita ja erämaita. Ne talo sai jo kauan sitten, kun maat jaettiin isossajaossa. Siitä saa kiittää talon ensimmäistä isäntää. Hän ajatteli enemmän jälkeläistensä etua kuin omaa parastaan. Siksi hän otti osakseen metsän, jonka metsäpalo oli polttanut. Sillä keinolla hän sai seitsemän kertaa enemmän maata kuin naapurinsa. Mutta metsäpalon jäljet olivat jo kadonneet hänen mailtaan, ja tilalle oli kasvanut tuuhea metsä. – Ja tämä on niiden seitsemän veljen koti, joiden elämästä aion nyt kertoa.
Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Tuomas ja Aapo ovat kaksoset, ja samoin Timo ja Lauri. Vanhin veli, Juhani, on kaksikymmentäviisi vuotta vanha. Nuorin, Eero, on nähnyt tuskin kahdeksantoista kertaa auringon kierroksen. Veljillä on tukeva ja leveäharteinen vartalo. He ovat keskipitkiä, paitsi Eero, joka on vielä kovin lyhyt. Pisin heistä kaikista on Aapo, mutta hän ei ole leveäharteisin. Se etu ja kunnia kuuluu Tuomakselle, joka on oikein kuuluisa leveistä hartioistaan. Kaikilla veljillä on yhteinen erityinen piirre: ruskea iho ja jäykkä, hampunvärinen tukka. Etenkin Juhanin tukka on niin karhea, että se pistää heti silmään.
Heidän isänsä oli hyvin innokas metsästäjä. Parhaassa iässään hän kuoli äkkiä, kun hän tappeli vihaisen karhun kanssa. Sekä karhu että mies löydettiin kuolleina. He makasivat vierekkäin verisellä maalla. Mies oli haavoittunut pahasti. Mutta myös pedon kurkku ja kylki oli viilletty puukolla, ja kiväärin luoti oli mennyt sen rinnan läpi. Niin päätti päivänsä tämä vahva mies, joka oli kaatanut yli viisikymmentä karhua. – Metsäretkiensä takia hän kuitenkin laiminlöi talon työt. Ilman isännän johtoa talo meni vähitellen rappiolle. Eivät hänen poikansakaan pystyneet kyntämään ja kylvämään. He olivat nimittäin perineet isältään saman voimakkaan innon metsästää eläimiä. He rakensivat satimia, loukkuja, ansoja ja teerentarhoja, joilla he pyydystivät lintuja ja jäniksiä. Niin he viettivät poikavuotensa. Lopulta he alkoivat käyttää pyssyä ja uskalsivat lähestyä karhua korvessa.
Keep reading
Äiti yritti saada heidät tekemään työtä ja olemaan ahkeria. Hän käytti sekä nuhteita että kuritusta. Mutta poikien uppiniskaisuus oli kova este kaikille hänen yrityksilleen. Muuten hän oli kunnon nainen. Hänet tunnettiin suorana ja rehellisenä, vaikka hän oli ehkä vähän ankara. Kunnon mies oli myös hänen veljensä, poikien hyvä eno. Nuorena hän oli purjehtinut rohkeana merimiehenä kaukaisilla merillä. Hän oli nähnyt monta kansaa ja kaupunkia. Mutta lopulta hän menetti näkönsä ja tuli täysin sokeaksi. Pimeät päivänsä hän eli Jukolan talossa. Hän veisti usein kauhoja, lusikoita, kirveenvarsia, kurikoita ja muita talossa tarpeellisia esineitä. Hän teki ne pelkän tunnon avulla. Samalla hän kertoi sisarensa pojille tarinoita ja ihmeellisiä asioita. Hän kertoi sekä omasta maasta että vieraista valtakunnista. Hän kertoi myös Raamatun ihmeistä ja tapahtumista. Pojat kuuntelivat hänen juttujaan hyvin hartaasti ja painoivat ne lujasti mieleensä. Mutta äidin käskyjä ja nuhteita he eivät kuunnelleet yhtä mielellään. He olivat aivan kovakorvaisia, vaikka saivat monta kertaa selkäänsä. Usein, kun he huomasivat selkäsaunan lähestyvän, koko veljesparvi lähti karkuun. Siitä tuli huolta ja harmia sekä äidille että muille. Ja samalla pojat tekivät oman asiansa vielä pahemmaksi.
Kerron tässä yhden tapauksen veljesten lapsuudesta. He tiesivät, että kotitalon riihen alla oli kananpesä. Pesän omisti eräs eukko, jota kutsuttiin ”Männistön muoriksi”. Hänen pieni mökkinsä seisoi nimittäin männikössä lähellä Jukolaa. Kerran veljet alkoivat ajatella paistettuja munia. Lopulta he päättivät ryöstää pesän ja lähteä metsään nauttimaan saaliistaan. He myös tekivät niin. He tyhjensivät pesän ja lähtivät yhdessä metsään, kuusi veljestä. Eero pyöri silloin vielä äitinsä jalkojen juuressa. Pimeässä kuusikossa he tulivat solisevan ojan rannalle. Siihen he tekivät tulen. He käärivät munat ryysyihin, kastoivat ne veteen ja panivat ne kuumaan, kihisevään tuhkaan paistumaan. Kun herkut viimein olivat kypsiä, he söivät maukkaan aterian. Sitten he kävelivät tyytyväisinä takaisin kotiin. Mutta kun he tulivat kotimäelle, heitä vastassa oli kauhea myrsky. Heidän tekonsa oli nimittäin jo paljastunut. Männistön muori raivosi ja riehui. Ja heidän äitinsä kiiruhti vihaisen näköisenä poikia vastaan vinkuva ruoska kädessään. Mutta pojat eivät halunneet mennä tätä myrskyä kohti. He kääntyivät ympäri ja pakenivat taas metsän suojaan, vaikka äiti huusi heidän peräänsä.
Meni päivä, meni toinenkin, mutta karkureista ei kuulunut mitään. Lopulta äiti tuli hyvin levottomaksi. Hänen vihansa muuttui pian suruksi ja säälin kyyneliksi. Hän lähti etsimään poikia. Hän kulki metsät ristiin rastiin, mutta ei löytänyt lapsiaan. Asia näytti yhä pahemmalta, ja lopulta kruunun miesten piti puuttua siihen. Asiasta kerrottiin jahtivoudille. Hän kutsui heti koolle koko Toukolan kylän ja sen ympäristön ihmiset. Nyt lähti liikkeelle joukko nuoria ja vanhoja, naisia ja miehiä. Jahtivouti johti heitä, ja he kulkivat pitkänä rivinä ympäri metsää. Ensimmäisenä päivänä he etsivät lähimmiltä seuduilta, mutta eivät löytäneet ketään. Toisena päivänä he menivät kauemmas. Kun he nousivat korkealle mäelle, he näkivät kaukana suon reunalla sinisen savupatsaan. Se kiemurteli ylös ilmaan. He merkitsivät tarkasti suunnan, josta savu nousi, ja jatkoivat matkaa sitä kohti. Kun he olivat tulleet lähemmäs, he kuulivat äänen, joka lauloi näin:
”Elettiinpä ennenkin,
vaikk' ojan takan' oltiin,
ojapuita poltettiin
ja ojast' oltta juotiin.”
Kun Jukolan emäntä kuuli laulun, hän ilahtui suuresti. Hän tunsi, että se oli hänen poikansa Juhanin ääni. Metsässä kumahteli myös usein, kun tulinuija paukkui. Tästä kaikesta etsijät ymmärsivät, että he olivat tulossa lähelle karkureiden leiriä. Jahtivouti käski piirittää pojat ja lähestyä heitä hiljaa. Mutta heidän piti pysähtyä vähän matkan päähän poikien leiristä.
Tapahtui niin kuin hän käski. Joukko piiritti veljekset joka puolelta. Kun se oli noin viidenkymmenen askeleen päässä heistä, se pysähtyi. Nyt näkyi tällainen näky. Kiven juurelle oli rakennettu kuusenhavuista pieni maja. Sen ovella makasi Juhani sammalvuoteella. Hän katseli ylös pilviin ja lauleli. Pari kolme syltä majasta paloi iloinen tuli. Sen hiilillä Simeoni paistoi päivälliseksi teertä, jonka he olivat saaneet ansalla. Aapo ja Timo paistoivat nauriita kuumassa tuhkassa. Heidän kasvonsa olivat nokiset, sillä he olivat juuri leikkineet tonttuja. Pienen savikuopan reunalla istui hiljaa Lauri. Hän teki savesta kukkoja, härkiä ja komeita varsoja. Niitä oli jo pitkä rivi kuivumassa sammaleisen hirren kyljellä. Mutta Tuomas paukutteli tulinuijaa. Hän sylki vaahtoisen syljen maassa olevalle kivelle ja pani siihen tulisen hiilen. Hiilen päälle hän heitti kaikin voimin toisen kiven. Silloin kuului jysähdys, joka oli usein yhtä kova kuin tavallisen kiväärin pamaus. Ja nokinen savu pyöri kivien välistä ilmaan.