# Seitsemän veljestä (taso B1)

*Aleksis Kivi*

## Ensimmäinen luku

Jukolan talo on eteläisessä Hämeessä. Se seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, lähellä Toukolan kylää. Talon ympärillä on kivinen kenttä. Alempana alkavat pellot. Niissä aaltoili ennen tähkäpäinen vilja, ennen kuin talo meni rappiolle. Peltojen alapuolella on niitty. Sen reunoilla kasvaa apilaa, ja sen halki kulkee mutkitteleva oja. Ennen niitty antoi paljon heinää, mutta nyt se on kylän karjan laitumena. Lisäksi talolla on laajoja metsiä, soita ja erämaita. Ne talo sai jo kauan sitten, kun maat jaettiin isossajaossa. Siitä saa kiittää talon ensimmäistä isäntää. Hän ajatteli enemmän jälkeläistensä etua kuin omaa parastaan. Siksi hän otti osakseen metsän, jonka metsäpalo oli polttanut. Sillä keinolla hän sai seitsemän kertaa enemmän maata kuin naapurinsa. Mutta metsäpalon jäljet olivat jo kadonneet hänen mailtaan, ja tilalle oli kasvanut tuuhea metsä. – Ja tämä on niiden seitsemän veljen koti, joiden elämästä aion nyt kertoa.

Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Tuomas ja Aapo ovat kaksoset, ja samoin Timo ja Lauri. Vanhin veli, Juhani, on kaksikymmentäviisi vuotta vanha. Nuorin, Eero, on nähnyt tuskin kahdeksantoista kertaa auringon kierroksen. Veljillä on tukeva ja leveäharteinen vartalo. He ovat keskipitkiä, paitsi Eero, joka on vielä kovin lyhyt. Pisin heistä kaikista on Aapo, mutta hän ei ole leveäharteisin. Se etu ja kunnia kuuluu Tuomakselle, joka on oikein kuuluisa leveistä hartioistaan. Kaikilla veljillä on yhteinen erityinen piirre: ruskea iho ja jäykkä, hampunvärinen tukka. Etenkin Juhanin tukka on niin karhea, että se pistää heti silmään.

Heidän isänsä oli hyvin innokas metsästäjä. Parhaassa iässään hän kuoli äkkiä, kun hän tappeli vihaisen karhun kanssa. Sekä karhu että mies löydettiin kuolleina. He makasivat vierekkäin verisellä maalla. Mies oli haavoittunut pahasti. Mutta myös pedon kurkku ja kylki oli viilletty puukolla, ja kiväärin luoti oli mennyt sen rinnan läpi. Niin päätti päivänsä tämä vahva mies, joka oli kaatanut yli viisikymmentä karhua. – Metsäretkiensä takia hän kuitenkin laiminlöi talon työt. Ilman isännän johtoa talo meni vähitellen rappiolle. Eivät hänen poikansakaan pystyneet kyntämään ja kylvämään. He olivat nimittäin perineet isältään saman voimakkaan innon metsästää eläimiä. He rakensivat satimia, loukkuja, ansoja ja teerentarhoja, joilla he pyydystivät lintuja ja jäniksiä. Niin he viettivät poikavuotensa. Lopulta he alkoivat käyttää pyssyä ja uskalsivat lähestyä karhua korvessa.

Äiti yritti saada heidät tekemään työtä ja olemaan ahkeria. Hän käytti sekä nuhteita että kuritusta. Mutta poikien uppiniskaisuus oli kova este kaikille hänen yrityksilleen. Muuten hän oli kunnon nainen. Hänet tunnettiin suorana ja rehellisenä, vaikka hän oli ehkä vähän ankara. Kunnon mies oli myös hänen veljensä, poikien hyvä eno. Nuorena hän oli purjehtinut rohkeana merimiehenä kaukaisilla merillä. Hän oli nähnyt monta kansaa ja kaupunkia. Mutta lopulta hän menetti näkönsä ja tuli täysin sokeaksi. Pimeät päivänsä hän eli Jukolan talossa. Hän veisti usein kauhoja, lusikoita, kirveenvarsia, kurikoita ja muita talossa tarpeellisia esineitä. Hän teki ne pelkän tunnon avulla. Samalla hän kertoi sisarensa pojille tarinoita ja ihmeellisiä asioita. Hän kertoi sekä omasta maasta että vieraista valtakunnista. Hän kertoi myös Raamatun ihmeistä ja tapahtumista. Pojat kuuntelivat hänen juttujaan hyvin hartaasti ja painoivat ne lujasti mieleensä. Mutta äidin käskyjä ja nuhteita he eivät kuunnelleet yhtä mielellään. He olivat aivan kovakorvaisia, vaikka saivat monta kertaa selkäänsä. Usein, kun he huomasivat selkäsaunan lähestyvän, koko veljesparvi lähti karkuun. Siitä tuli huolta ja harmia sekä äidille että muille. Ja samalla pojat tekivät oman asiansa vielä pahemmaksi.

Kerron tässä yhden tapauksen veljesten lapsuudesta. He tiesivät, että kotitalon riihen alla oli kananpesä. Pesän omisti eräs eukko, jota kutsuttiin ”Männistön muoriksi”. Hänen pieni mökkinsä seisoi nimittäin männikössä lähellä Jukolaa. Kerran veljet alkoivat ajatella paistettuja munia. Lopulta he päättivät ryöstää pesän ja lähteä metsään nauttimaan saaliistaan. He myös tekivät niin. He tyhjensivät pesän ja lähtivät yhdessä metsään, kuusi veljestä. Eero pyöri silloin vielä äitinsä jalkojen juuressa. Pimeässä kuusikossa he tulivat solisevan ojan rannalle. Siihen he tekivät tulen. He käärivät munat ryysyihin, kastoivat ne veteen ja panivat ne kuumaan, kihisevään tuhkaan paistumaan. Kun herkut viimein olivat kypsiä, he söivät maukkaan aterian. Sitten he kävelivät tyytyväisinä takaisin kotiin. Mutta kun he tulivat kotimäelle, heitä vastassa oli kauhea myrsky. Heidän tekonsa oli nimittäin jo paljastunut. Männistön muori raivosi ja riehui. Ja heidän äitinsä kiiruhti vihaisen näköisenä poikia vastaan vinkuva ruoska kädessään. Mutta pojat eivät halunneet mennä tätä myrskyä kohti. He kääntyivät ympäri ja pakenivat taas metsän suojaan, vaikka äiti huusi heidän peräänsä.

Meni päivä, meni toinenkin, mutta karkureista ei kuulunut mitään. Lopulta äiti tuli hyvin levottomaksi. Hänen vihansa muuttui pian suruksi ja säälin kyyneliksi. Hän lähti etsimään poikia. Hän kulki metsät ristiin rastiin, mutta ei löytänyt lapsiaan. Asia näytti yhä pahemmalta, ja lopulta kruunun miesten piti puuttua siihen. Asiasta kerrottiin jahtivoudille. Hän kutsui heti koolle koko Toukolan kylän ja sen ympäristön ihmiset. Nyt lähti liikkeelle joukko nuoria ja vanhoja, naisia ja miehiä. Jahtivouti johti heitä, ja he kulkivat pitkänä rivinä ympäri metsää. Ensimmäisenä päivänä he etsivät lähimmiltä seuduilta, mutta eivät löytäneet ketään. Toisena päivänä he menivät kauemmas. Kun he nousivat korkealle mäelle, he näkivät kaukana suon reunalla sinisen savupatsaan. Se kiemurteli ylös ilmaan. He merkitsivät tarkasti suunnan, josta savu nousi, ja jatkoivat matkaa sitä kohti. Kun he olivat tulleet lähemmäs, he kuulivat äänen, joka lauloi näin:

”Elettiinpä ennenkin,
vaikk' ojan takan' oltiin,
ojapuita poltettiin
ja ojast' oltta juotiin.”

Kun Jukolan emäntä kuuli laulun, hän ilahtui suuresti. Hän tunsi, että se oli hänen poikansa Juhanin ääni. Metsässä kumahteli myös usein, kun tulinuija paukkui. Tästä kaikesta etsijät ymmärsivät, että he olivat tulossa lähelle karkureiden leiriä. Jahtivouti käski piirittää pojat ja lähestyä heitä hiljaa. Mutta heidän piti pysähtyä vähän matkan päähän poikien leiristä.

Tapahtui niin kuin hän käski. Joukko piiritti veljekset joka puolelta. Kun se oli noin viidenkymmenen askeleen päässä heistä, se pysähtyi. Nyt näkyi tällainen näky. Kiven juurelle oli rakennettu kuusenhavuista pieni maja. Sen ovella makasi Juhani sammalvuoteella. Hän katseli ylös pilviin ja lauleli. Pari kolme syltä majasta paloi iloinen tuli. Sen hiilillä Simeoni paistoi päivälliseksi teertä, jonka he olivat saaneet ansalla. Aapo ja Timo paistoivat nauriita kuumassa tuhkassa. Heidän kasvonsa olivat nokiset, sillä he olivat juuri leikkineet tonttuja. Pienen savikuopan reunalla istui hiljaa Lauri. Hän teki savesta kukkoja, härkiä ja komeita varsoja. Niitä oli jo pitkä rivi kuivumassa sammaleisen hirren kyljellä. Mutta Tuomas paukutteli tulinuijaa. Hän sylki vaahtoisen syljen maassa olevalle kivelle ja pani siihen tulisen hiilen. Hiilen päälle hän heitti kaikin voimin toisen kiven. Silloin kuului jysähdys, joka oli usein yhtä kova kuin tavallisen kiväärin pamaus. Ja nokinen savu pyöri kivien välistä ilmaan.

JUHANI: Elettiinpä ennenkin, vaikk' ojan takan' oltiin… Mutta peijakas meidät täällä kuitenkin lopulta perii. Se on varma kuin kädessä, te mullisaukon pojat.

AAPO: Senhän minä sanoin heti, kun lähdimme karkuun. Voi meitä hulluja! Sissit ja mustalaiset kuuluvat rypemään tällä tavalla taivasalla.

TIMO: On täällä kuitenkin Jumalan taivas.

AAPO: Asua täällä susien ja karhujen kanssa!

TUOMAS: Ja Jumalan kanssa.

JUHANI: Oikein, Tuomas! Jumalan ja hänen enkeliensä kanssa. Ah! Jospa nyt voisimme katsoa autuaan sielun ja ruumiin silmillä. Silloin näkisimme selvästi, kuinka suuri joukko siivekkäitä suojelusenkeleitä on piirittänyt meidät. Ja näkisimme, kuinka Jumala itse istuu harmaana ukkona keskellämme kuin rakkain isä.

SIMEONI: Mutta mitä äiti-parka nyt ajattelee?

TUOMAS: Hän haluaisi piestä meistä paistia, jos vain joutuisimme hänen kynsiinsä.

JUHANI: Voi poika, saisimmepa saunan!

TUOMAS: Saunan, saunan!

JUHANI: Saunan, josta kipinät lentävät! Niin, kyllä sinä sen tiedät.

AAPO: Ja sen saunan me lopulta saammekin.

SIMEONI: Tietysti saamme. Siksi on parasta mennä ottamaan se sauna vastaan ja päästä vihdoin tästä kurjasta härän elämästä.

JUHANI: Härkäkään ei kävele omasta halustaan teurastuspenkille, veliseni.

AAPO: Mitä sinä jaarittelet, poika? Talvi lähestyy, eikä meille annettu turkkia niskaan, kun synnyimme.

SIMEONI: Ei siis muuta kuin kotiin mars! Ja sitten saamme selkäämme, ja syystäkin, syystäkin.

JUHANI: Säästyköön, veljet, säästyköön selkämme vielä muutaman vuorokauden. Emmehän tiedä, minkä pelastuskeinon Jumala keksii meille parin kolmen päivän aikana. Niin, täällä, täällä me vielä lepäilemme. Päivät vietämme tuon kannoista tehdyn tulen ympärillä. Yöt nukumme havumajassa ja kuorsaamme vierekkäin rivissä kuin emakon porsaat oljilla. – Mutta mitä sinä sanot, Lauri-poika, siellä savikuopassasi? Mitä? Menemmekö kiltisti selkäsaunaan?

LAURI: Ollaanhan täällä vielä.

JUHANI: Sitä minäkin pidän parhaana. Juuri niin! – Mutta sinullapa on siellä aika paljon karjaa.

TUOMAS: Sillä pojalla on sekä karjaa että siipikarjaa.

JUHANI: Valtava lauma. Sinusta tulisi oikein kukkomaakari.

TUOMAS: Oikea fläätälä.

JUHANI: Oivallinen fläätälä. – Mikä ryssänkukla sieltä nyt taas putkahtaa sinun kynsistäsi?

LAURI: Tämä on vain tällainen pieni poika.

JUHANI: Katsokaa tuota pikku veijaria!

TUOMAS: Tekee poikia kuin mies.

JUHANI: Poikia kuin tervaskannon päitä. Ja ruokkii kuin mies sekä pojat että karjan. – Mutta veljet, veljet, tuokaa jo päivällinen pöytään, sillä vatsani alkaa kurista. Pane kuumaa tuhkaa, pane kiehuvan kuumaa tuhkaa tuon nauriin kyljelle, joka paistuu tuossa. – Kenen vuoro on lähteä varastamaan nauriita?

SIMEONI: Minun on taas mentävä tekemään syntiä.

JUHANI: Henkemme pitimiksi meidän täytyy vähän näpistellä toisten omaisuutta. Jos tämä on syntiä, se on pienimpiä syntejä, joita tässä matojen maassa tehdään. Ja katsokaa: jos kuolen ilman muuta synnin merkkiä kirjassani, ei tuo pieni harakanvarvas taida estää minua pääsemästä vähän parempaan elämään. Siitä oikeasta hääsalista minut kai heitettäisiin pian ulos, sen kyllä uskon. Mutta pojalle annettaisiin siellä aina jokin ovenvartijan virka. Ja sekin olisi hirmuisen hauskaa. – Niin, uskokaamme niin, ja ottakaamme huoletta kerralla niin paljon kuin vatsaamme mahtuu.

AAPO: Mutta minusta on jo parasta, että jätämme Kuokkalan naurismaan ja etsimme itsellemme toisen. Kun nauriit vähenevät päivä päivältä, omistaja alkaa pian vartioida maataan yöt ja päivät.

JAHTIVOUTI: Ei mitään huolta siitä juonesta enää, poikaset, ei yhtään. No no, miksi hätäilette? Katsokaa: joukko suojelevia enkeleitä on piirittänyt teidät aivan sukkelasti.

Niin puhui vouti veljeksille. He säikähtivät pahasti, hyppäsivät ylös ja lähtivät juoksemaan kuka minnekin. Mutta pian he huomasivat kauhuissaan, että tie oli suljettu joka puolelta. Silloin vouti puhui taas: ”Apajassahan te olette, veijarit, kiltisti apajassa. Sieltä ette pääse, ennen kuin teitä on vähän suomustettu muistoksi. Se on pieni muisto teille siitä, millaista juoksemista olette meille aiheuttaneet, veijarit. Tänne, muori, koivunoksanne kanssa, ja antakaa heille oikein lämpimästä kädestä. Jos he panevat vastaan, niin tässä on teille apunaisia.” Sitten äiti kuritti poikia. Hän kävi miehestä mieheen koko poikaparven läpi. Ja kova oli meteli Kuokkalan korvessa. Muori käytti vitsaansa kyllä kiivaasti. Mutta jahtivouti vakuutti, että pojat olivat saaneet kuitenkin liian lievän saunan.

Kun tämä viimeinen työ oli tehty, kaikki lähtivät koteihinsa, myös äiti poikineen. Koko matkan hän pauhasi ja torui karkureita. Eikä myrsky loppunut vielä kotonakaan. Vielä kun eukko laittoi pojille ruokaa penkille, hän meluasi ja uhkasi heitä uudella selkäsaunalla. Mutta sitten hän näki, kuinka nälkäisinä ja ahneina pojat iskivät hampaansa leipään ja silakkaan. Silloin hän käänsi kasvonsa pois heistä. Salaa hän pyyhkäisi kyyneleen ruskealta, karhealta poskeltaan.

Niin päättyi poikien karkumatka. Tämä oli tapaus heidän lapsuutensa ajalta. Siihen poikkesin hetkeksi pois kertomuksestani.

Veljesten parhaita huveja oli myös kiekonlyönti. Sitä leikkiä he rakastivat vielä aikuisinakin. Silloin he jakautuivat kahteen joukkoon ja taistelivat kiivaasti. Kumpikin joukko yritti päästä tiettyä paikkaa kohti. Silloin oli kova huuto, juoksu ja meteli, ja hiki virtasi tulvana heidän kasvoiltaan. Kiekko hyppi humisten pitkin tietä. Usein se kimposi mailasta jotakuta vasten kasvoja. Kun he palasivat leikistä, monella oli otsassa iso kuhmu tai poski turvoksissa. Niin kuluivat heidän nuoruutensa päivät. Kesät he olivat metsissä tai maantiellä kiekkoa lyömässä. Talvet he lojuivat kotona uunin päällä niin kuumassa, että hiki valui.

Mutta veljetkin huomasivat, että ajat muuttuivat. Tapahtui asioita, joiden takia he alkoivat ajatella huomista päivää enemmän kuin ennen. He alkoivat myös vähän luopua entisistä tavoistaan. – Heidän äitinsä oli kuollut. Nyt yhden heistä piti ryhtyä isännäksi. Hänen piti estää taloa menemästä kokonaan rappiolle ja huolehtia kruunun veron maksamisesta. Vero ei kuitenkaan ollut suuri, kun ajattelee Jukolan laajoja maita ja metsiä. Mutta rappiolle menneessä talossa on aina paljon puuhaa ja tekemistä. Kaiken tämän lisäksi pitäjän uusi rovasti oli kaikissa virkatoimissaan pelottavan ankara mies. Erityisesti huonoille lukijoille hän oli armoton. Hän käytti heitä vastaan kaikkia keinoja, myös jalkapuurangaistusta. Niinpä hän oli kääntänyt tarkan katseensa myös Jukolan poikiin. Hän oli lähettänyt heille lautamiehen kautta ankaran käskyn. Heidän piti mennä tavallista nopeammin lukkarin luo oppimaan lukemaan. – Näitä asioita veljekset muistelivat eräänä iltana loppukesällä. He istuivat kotona avarassa tuvassa ja puhuivat keskenään näin:

AAPO: Sanon teille: tämä hurja elämä ei voi jatkua. Sen loppu on lopulta tuho ja turmio. Veljet! Meidän täytyy ottaa toiset tavat ja toimet, jos toivomme onnea ja rauhaa.

JUHANI: Oikein puhut, sitä ei voi kieltää.

SIMEONI: Jumala auttakoon! Elämämme on ollut aina tähän päivään asti hillitöntä ja villiä.

TIMO: Onpa tässä elämässä elämää ja maailmassa maailmaa. Kyllä kelpaa, vaikka joku käskisikin. Ohhoo!

JUHANI: Olemme eläneet liian hurjasti, tai oikeammin sanottuna liian huolimattomasti, sitä ei voi kieltää. Muistakaamme kuitenkin: ”nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus”.

AAPO: Mutta nyt on jo aika viisastua. Nyt on aika panna kaikki halut ja himot järjen ikeen alle. Ensin pitää tehdä se, mikä tuo hyötyä, eikä sitä, mikä maistuu makeammalta. Nyt heti laittamaan taloamme taas kunnolliseen kuntoon!

JUHANI: Oikein puhuttu! Ensiksi käykäämme lannan kimppuun kuin sontiaiset. Ja paukkukoon havutukki Jukolan nurkissa aamusta iltaan. Karja, komea karja, antakoon myös omalta osaltaan lantaa lisäksi. Ja nouskoot pihallamme kasat korkeiksi kuin kuninkaan linnan kultaiset muurit. Niin me teemme. Ensi maanantaina aloitamme, ja ihan alusta asti.

AAPO: Miksi ei jo huomenna?

JUHANI: Vasta ensi maanantaina. Eihän ole vahinko harkita asiaa vielä vähän kypsemmäksi. Niin, olkoon sanottu: ensi maanantaina.

AAPO: Mutta yksi asia meidän pitää hoitaa heti. Se on tämä: jos haluamme taloomme järjestystä ja pysyvyyttä, yhden pitää olla johtaja ja isäntä. Me tiedämme, että tämä oikeus ja velvollisuus kuuluu Juhanille. Se kuuluu hänelle, koska hän on esikoinen ja koska äitimme niin määräsi.

JUHANI: Niin, niin, se oikeus, valta ja voima on minun!

AAPO: Mutta katso, että käytät sitä sopuisasti ja kaikkien hyödyksi.

JUHANI: Yritän parhaani. Kunhan vain tottelisitte ilman niskurointia ja ruoskaa! Mutta yritän parhaani.

AAPO: Ruoskaa?

JUHANI: Jos sitä tarvitaan, näetkös.

TUOMAS: Puhu koirillesi ruoskasta.

TIMO: Minun selkäni on kruunun maata, etkä sinä sitä pehmitä, et koskaan. Pehmittäköön sen lain ja oikeuden vitsa, jos selkäni syystä kutiaa.

JUHANI: Miksi te tartutte heti yhteen huolimattomaan sanaan? Onhan meillä tässä tilaa onnelle, kunhan vain sopu vallitsee ja sarvet pannaan syrjään.

EERO: Määrätään kuitenkin tarkasti meidän keskinäiset suhteemme.

AAPO: Ja kuunnellaan jokaisen mielipide.

JUHANI: Mitä sinä sanot, Lauri, sinä aina harvasanainen?

LAURI: Sanoisinpa jotain. Muuttakaamme metsään ja heittäkäämme hiiteen tämän maailman melu.

JUHANI: Häh?

AAPO: Mies hourii taas.

JUHANI: Muuttaisimme metsään? Mitä hulluutta!

AAPO: Älä välitä. – Katso, minä olen ajatellut näin. Sinulla, Juhani, on ensiksi oikeus ryhtyä isännäksi, jos niin tahdot.

JUHANI: Kyllä minä tahdon.

AAPO: Me muut teemme talon töitä, syömme talon ruokaa ja saamme talosta vaatteet. Näin on niin kauan kuin asumme rakkaassa kodissamme ja olemme naimattomia miehiä. Kuun ensimmäinen maanantai olkoon aina meidän oma päivämme, paitsi kylvö- ja leikkuuaikana. Mutta silloinkin saamme ruoan talosta. Joka vuosi talo antakoon meille kullekin puoli tynnyriä kauraa kylvöön. Ja joka vuosi meillä olkoon oikeus raivata yhteinen huhta, joka on vähintään kolmen tynnyrin alan kokoinen. Näin ajattelen asiaa kodin ja naimattomuuden kannalta. Mutta tiedän, ettei kukaan meistä halua mielellään muuttaa pois Jukolan rakkailta mailta. Eikä siihen pakota tilan ahtaus, sillä näillä mailla on tilaa seitsemälle veljelle. Mutta ehkä joku haluaa ajan mittaan perustaa itselleen oman kodin ja perheen. Ehkä hän ei kuitenkaan halua jakaa taloa lain voimalla ja maanmittarin kustannuksilla. Eikö hän voisi tyytyä seuraavaan etuun? Hän saakoon talosta palan maata. Siihen hän rakentaa talonsa ja sen ympärille pellot. Hän saakoon myös jonkinlaisen niittypalan. Ja hänellä olkoon oikeus raivata metsästä lisää heinämaata, niin että hän voi elättää pari hevosta ja neljä viisi nautaa. Hän viljelköön tilaansa ilman mitään veroa tai maksua. Hän ja hänen lapsensa nauttikoot sen tuotteista ja eläkööt rauhassa omalla maallaan. – Näin olen asiaa miettinyt. Mitä sanotte?

JUHANI: Aika järkevästi mietitty. Otetaan nämä kohdat punnittaviksi.

LAURI: Mutta toisin tehtynä se olisi vielä järkevämpää. Muuttakaamme metsien keskelle. Myykäämme kurja Jukola, tai antakaamme se vuokralle Rajaportin nahkapeitturille. Hän on kertonut meille, että hän haluaa tehdä sen kaupan. Mutta hän haluaa talon käyttöönsä vähintään kymmeneksi vuodeksi. Tehkäämme niin kuin sanon. Muuttakaamme hevosinemme, koirinemme ja pyssyinemme jyrkän Impivaaran vuoren juurelle. Rakentakaamme sinne itsellemme iloinen pirtti iloiselle, aurinkoiselle aholle. Siellä pyydämme metsän eläimiä ja elämme rauhassa, kaukana maailman menosta ja vihaisista ihmisistä. – Tällaista olen ajatellut itsekseni öin ja päivin monta vuotta.

JUHANI: Onko peeveli vallannut sinun aivosi, poika?

EERO: Ellei peeveli, niin metsänneito.

LAURI: Niin ajattelen, ja kerran sen teen. Vasta siellä eläisimme kuin herrat. Pyytäisimme lintuja, oravia, jäniksiä, kettuja, susia, mäyriä ja takkuturkkisia karhuja.

JUHANI: No peijakas! Ota mukaan koko Nooan arkki, hiirestä hirveen asti.

EERO: Siinäpä vasta neuvo! Sanotaan hyvästit suolalle ja leivälle. Imetään verta ja ahmitaan lihaa kuin hyttyset ja Lapin noidat. Ja söisimmekö vielä kettua ja suttakin Impivaaran koloissa kuin karvaiset vuoripeikot?

LAURI: Ketuista ja susista saamme nahkoja, nahoista rahaa ja rahalla suolaa ja leipää.

EERO: Nahoista saamme vaatteet, mutta liha, verinen, höyryävä liha olkoon ainoa ruokamme. Eiväthän apinat ja paviaanit metsässä tarvitse suolaa ja leipää.

LAURI: Niin ajattelen, ja kerran sen teen.

TIMO: Katsotaan asiaa ihan alusta asti. Miksemme voisi pureskella suolaa ja leipää metsässäkin? Miksemme? Mutta Eero on irvihammas. Hän on aina tiellämme, aina kuin pitkä kanto kaskessamme. Kuka voi kieltää metsän asukasta käymästä joskus kylienkin nurkilla? Silloin tällöin, aina kun tarve vaatii? Vai lyötkö minua silloin puulla päähän, Eero?

EERO: En, veljeni. Vaan ”suolojakin saat, jos marjoja tuot”. – Muuttakaa, pojat, muuttakaa, en minä kiellä. Tulen vielä teitä kyyditsemäänkin. Vien teidät täältä oikein suden ravia.

JUHANI: Mutta pian metsänhaltijat kyyditsisivät heidät sieltä takaisin, sen minä takaan.

LAURI: ”Kun toisen kerran tulee, on kodin kynnys korkea.” Sen minä tiedän. Älä luule, että koputan enää sinun ovellesi, kun olen kerran sen jättänyt. – Vappuna muutan.

TIMO: Ehkä minä tulen kanssasi.

LAURI: En kiellä enkä käske. Tee niin kuin sydämesi parhaaksi näkee. – Minä muutan ensi Vappuna Impivaaran aholle. Ensin asun siellä isoisämme vanhassa, turpeen peittämässä sysikoijussa, kunnes pieni, lämmin pirttini on valmis. No, kun olen sitten tehnyt päivän työni, lepään vasta rauhan majassa. Kuuntelen, kuinka karhu viheltää korvessa ja teeri puhaltelee Sompiossa.

TIMO: Minä tulen, Lauri. Olkoon se sanottu, Lauri.

TUOMAS: Elleivät ajat täällä parane, minäkin seuraan teitä.

JUHANI: Tuomaskin! Sinäkin muuttaisit?

TUOMAS: Elleivät ajat parane.

LAURI: Minä muutan Vappuna, vaikka Jukolan talolle olisi tulossa makean leivän päivät.

TIMO: Sinä ja minä, me kaksi, me muutamme täältä Sompion suolle kuin kevään kurjet. Ja ilma ja tuulet soivat!

JUHANI: Haidjai! Mutta jos totta tunnustan, Laurin aikeessa on jotain salaista vetovoimaa. Metsä houkuttelee. Voi peeveli! Tuntuu kuin näkisin metsän takana ihanan, avaran tasangon.

AAPO: Te hullut, mitä te ajattelette? Muuttaa metsään! Miksi? Onhan meillä talo ja huoneet, kultainen katto päämme päällä!

JUHANI: Totta, meillä on talo. Siinä me riipumme kynsin ja hampain kiinni, niin kauan kuin siitä irtoaa vähänkin aamupalaa. Mutta katsos, kova onni voi kääntää kaiken nurin, vastoin miehen parhaita aikeita. Silloin olkoon metsä minun varakotini. Sinne minä pian livahdan, kun viimeiset jyvät kolisevat laarissa. – Niin, nyt me käymme talon töihin ja raatamaan pelottavalla vauhdilla. Ja palatkaamme taas siihen kohtaan, josta tässä oikeastaan oli kysymys. – Minun tyhmän pääni mukaan Aapo on yleensä miettinyt asiat aika järkevästi. Ja kaikki käy hyvin, jos me kukin vain pyrimme yksimielisyyteen ja sopuun. Mutta jos etsimme riitaa, löydämme aina syitä, joiden takia niskakarvamme nousevat pystyyn.

SIMEONI: Mistä emme löytäisi riitaa, niin kauan kuin tuo vanha Aatami kutittaa ja kutkuttaa meitä täällä luun ja nahan välissä?

TIMO: Vanhan Aatamin olen aina ajatellut vanhaksi, vakavaksi ukoksi. Hänellä on huopahattu, musta pitkä takki, polvihousut ja punaiset liivit, jotka ulottuvat navan alapuolelle asti. Sellaisena ukkona hän kävelee ajatuksissaan ja ajaa härkäparia.

SIMEONI: Vanhalla Aatamilla tarkoitetaan synnin juurta, perisyntiä.

TIMO: Tiedän, että hän on perisynnin merkki ja kuva, se sarvipää saatana helvetistä. Mutta sellaisena ukkona, kuin sanoin, hän kävelee edessäni ja ajaa härkäparia. Sille en voi mitään.

JUHANI: Jääköön tämä uskon asia, ja pysykäämme asiassa. – Aapo, mitä ajattelemme noista kahdesta torpastamme, Vuohenkalmasta ja Kekkurista?

AAPO: Pitää muistaa, että molempien torppien asukkaat raivasivat kerran maansa raa'asta, synkästä korvesta. Siksi heitä ei ajeta pois maaltaan, ja se olisikin väärin. Heitä ei ajeta pois niin kauan kuin heillä on voimaa pitää peltonsa kunnossa. Ja sittenkin laki määrää heille tilasta jonkin turvan vanhuuden päiviksi. Niin on asia siinä kohdassa. – Mutta katsotaanpa erästä toista asiaa, joka on minusta aika tärkeä. Se on täällä meidän tärkein askeleemme. Se voi joko tehdä pään harmaaksi ennen aikojaan tai tuoda meille elämän poutasään. Ja lopulta se voi päättää päivämme illan kultaiseen ruskoon. Ja se koskee ensiksi sinua, Juhani. Kuuntele siis, mitä sanon: isännyys ilman emäntää on puolinainen ja ontuva. Talo ilman emäntää, joka kulkee aitan polulla…

TIMO: On kuin suden pesä ilman naarassutta, tai kuin saapas ilman toista saapasta. Totisesti se ontuu, niin kuin Aapo sanoi.

AAPO: Talo ilman emäntää, joka kulkee aitan polulla, on kuin pilvinen päivä. Sen perhepöydän päässä asuu ikävä kuin riutuva syysilta. Mutta hyvä emäntä on talon kirkas aurinko, joka valaisee ja lämmittää. – Katso: hän nousee aamulla ensimmäisenä vuoteesta. Hän sotkee taikinansa ja laittaa miehilleen aamupalan pöytään. Hän antaa heille eväät metsään. Sitten hän kiirehtii sanko kädessä karjapihaan lypsämään kirjavaa karjaansa. Nyt hän leipoo, hyörii ja pyörii. Nyt hän on pöydän ääressä. Nyt hän keikahtaa tuolla peräpenkin päässä leipä kämmenillään. Ja nyt hän kohentelee vauhdilla uunia, jonka hehkuvasta kidasta tulee tulta ja savua. Kun leivät nousevat, hän itsekin vihdoin syö jotain lapsi rinnallaan. Hän syö palan leipää ja paistetun silakan ja juo päälle piimää haarikasta. Mutta hän ei unohda koiraakaan, talon uskollista vartijaa portailla. Eikä hän unohda kissaa, joka katselee unisena uunin päältä. – Ja nyt hän taas hyörii ja pyörii, kääntyy ja keikkuu. Hän sotkee vielä toisen taikinan kaukaloon nousemaan. Sen hän leipoo leiviksi ja paistaa. Ja hiki valuu virtana hänen otsaltaan. Mutta katso: kun päivä laskee, hänen leipänsä ovat jo katossa orsilla. Niistä leviää alas raikas elämän tuoksu. Ja kun miehet tulevat metsästä, heitä odottaa höyryävä illallinen pestyllä pöydällä. Mutta missä on emäntä itse? Tuolla pihalla hän taas lypsää vääräsarvisia lehmiään. Ja sangossa kuohuu maidon vaahtoinen harja. – Niin hän hyörii ja pyörii, niin hän kääntyy ja keikkuu. Vasta kun muut jo kuorsaavat sikeimmässä unessa, hän käy siunaten vuoteeseensa. Mutta vieläkään hänen työnsä eivät ole loppuneet. Yön aikana hän nousee valittamatta vuoteestaan hetken välein, tunnin välein. Hän nousee rauhoittamaan pientä lastaan, joka itkee ja vaikertaa kehdossaan. – Tämä, veljet, on erinomainen emäntä.

JUHANI: Hyvin puhuttu, Aapo, ja ymmärrän, mitä puheellasi tarkoitat. Sinä yrität saada minut menemään naimisiin. Niin, minä ymmärrän. Vaimo, sinä sanoit, on tarpeellinen osa talon hoitoa. Totta! Mutta älä huoli. Luulen, että toiveesi täyttyy pian. No noh, niin! Tunnustan, että sydämeni on jo täysin iskenyt erääseen tyttöön. Toivon saavani hänestä hyvän vaimon, elleivät vanhat merkit petä minua. – Niin, veljet, uudet päivät ja uudet tavat ovat tulossa. Ja isännyys, jonka otan harteilleni, huolestuttaa minua kovasti. Isännän hartioita painaa täällä hirvittävä taakka, ja suuri on kerran hänen tilinsä tuomiolla. Te kaikki olette nyt minun vastuullani, joka ikinen. Muistakaa se.

TUOMAS: Sinun? Miksi?

JUHANI: Minä olen teidän isäntänne. Minun sormenpäistäni imetään kerran vereni teidän takianne.

TUOMAS: Itse minä vastaan sekä ruumiistani että sielustani.

TIMO: Itse minäkin vastaan. Heh!

AAPO: Veli Juhani, huomaa, että sellaiset puheet tekevät pahaa verta.

JUHANI: En tarkoittanut pahaa verta enempää kuin pahaa lihaakaan. Mutta te tartutte turhaan, merkityksettömään sanaan kiinni kuin terva tai takiainen kuumana kesänä. Ja kuitenkin te tunnette sydämeni pohjia myöten. Minä suutun!

AAPO: Jääköön tämä. Kerro nyt meille, jos haluat, kuka on se tyttö, joka on vetänyt sydämesi puoleensa.

JUHANI: Sen sanon empimättä. Tyttö, jota rakastan armottomasti, on ”Männistön muorin” Venla.

AAPO: Hm.

JUHANI: Mitä sanot?

AAPO: Hm, minä vain sanon.

TUOMAS: Kiusallinen asia.

SIMEONI: Venla. Kas, kas! Mutta olkoon kaikki taivaan Isän huomassa.

AAPO: Hm, vai Venla.

JUHANI: Mitä te mörisette? Mutta ah! Minä aavistan jotain. Ja varjelkoon meitä Herran poika! Mitä? Puhukaa suunne puhtaaksi!

AAPO: Kuule: jo vuosia minun ajatukseni ovat olleet hartaasti siinä tytössä.

SIMEONI: Jos Luoja on suonut hänet minulle, miksi surisin?

EERO: Älä sure yhtään. Hänet on suotu sinulle, ja minä otan hänet.

JUHANI: Mitä Tuomas sanoo?

TUOMAS: Kiusallinen asia. Tyttö miellyttää minua kovasti, sen tunnustan.

JUHANI: Vai niin, vai niin. Hyvä! Entä Timo?

TIMO: Minä teen saman tunnustuksen.

JUHANI: ”Herran poika ja Kaitarannan Kusta!” Mutta Eero?

EERO: Teen saman vilpittömän tunnustuksen, saman vilpittömän tunnustuksen.

JUHANI: Hyvä, oikein hyvä! Hahaa! – Ja Timokin, Timokin!

TIMO: Tyttö on minulle kovin rakas, sen tunnustan. Tosin hän kerran pieksi minut aika lailla. Hän huhtoi minua silloin tiitistä oikein kovasti, ja sen selkäsaunan muistan hyvin. No noh!

JUHANI: Hiljaa, hiljaa! Nyt kysytään, rakastatko häntä.

TIMO: Jaa-a, jaa-a, rakastan, ja kovasti, jos hän nimittäin rakastaa minua takaisin.

JUHANI: Niin, niin! Astut siis sinäkin tielleni?

TIMO: En suinkaan, en suinkaan, ellet todella pysty hillitsemään mieltäsi, mieltäsi ja kieltäsi. Pidän kuitenkin siitä tytöntylleröstä paljon. Ja yritän myös parhaani, että saisin hänet vaimokseni.

JUHANI: Hyvä, hyvä! Mutta mitä Lauri sanoo?

LAURI: Mitä minulla on tekemistä tytön kanssa?

JUHANI: Kenen puolta pidät?

LAURI: En sekaannu asiaan, en sinne enkä tänne.

JUHANI: Tästä tulee kuitenkin soppa.

LAURI: Siihen soppaan en minä pistä lusikkaani.

JUHANI: Siis kaikki muut paitsi Lauri. Pojat, pojat, Jukolan veljeskunta ja suuri sukuni! Nyt isketään, ja maa ja taivas jyrisevät! Nyt, kultaiset veljet, veitsi, kirves tai halko käteen! Yksi kaikkia vastaan ja kaikki yhtä vastaan kuin seitsemän sonnia! Olkoon niin! Halko on minun aseeni. Tuohon pahkapäiseen halkoon minä tartun. Ja syyttäköön itseään se, jonka kallosta siitä lähtee päre. – Ottakaa halkonne, pojat, ja astukaa esiin, jos teissä on miestä vastustamaan.

EERO: Tässä seison aseissa, vaikka olen vähän muita matalampi.

JUHANI: Sinä pieni nappula! Mutta taas huomaan tuon pilkallisen, tuon salaisen, tuon kirotun irvistyksen naamassasi. Näyttää siltä kuin tekisit pelkkää leikkiä koko asiasta. Mutta kyllä minä sinut opetan.

EERO: Mitä sinä siitä välität, kunhan halkoni vain tekee totta?

JUHANI: Kyllä minä sinut kohta opetan. Ottakaa halkonne, ottakaa halkonne, pojat!

TIMO: Tässä olen minä ja minun halkoni, jos niin tarvitaan. En minä halua vihaa ja riitaa, mutta jos niin tarvitaan.

JUHANI: Halkosi, Tuomas!

TUOMAS: Mene hiiteen halkoinesi, pöllö!

JUHANI: Istu ja pala!

SIMEONI: Hirveää, pakanallista ja turkkilaista on tämä meteli. Mutta minä luovun leikistä ja jätän naimisasiani Herran huomaan.

LAURI: Minä luovun.

JUHANI: Siirtykää siis te sivuun, siirtykää sivuun jaloista pois! – Ota halkosi, Aapo, ja kaikukoot Jukolan seinät, kun kallot halkeavat. Tulta ja sarvipäitä!

AAPO: Kurja on ihmislapsi. Minua kauhistuttaa, Juhani, kun katson kasvojasi nyt. Näen, kuinka silmäsi pyörivät ja tukkasi seisoo pystyssä kuin takkuinen heinä.

JUHANI: Anna seistä, anna seistä. Se on juuri se tavallinen ja oikea jussin-tukka.

EERO: Haluaisinpa vähän pöllyttää sitä.

JUHANI: Sinä peukalo! Parasta, että pysyt kiltisti nurkassa. Pois! Minun käy sinua sääliksi.

EERO: Vie ajoissa nurkkaan tuo hirveä leukasi. Sitä minun käy sääliksi, sillä se jo tutisee ja tärisee kuin kerjäläinen.

JUHANI: Katsos, kuinka tämä halko tutisee, katsos.

AAPO: Juhani!

EERO: Lyö! Luulenpa, että täältä sataa takaisin, ja ehkä oikein rakeita, suuria kuin halot. Lyö tänne!

JUHANI: Kyllä.

AAPO: Et lyö, Juhani!

JUHANI: Mene sinä tunkiolle, tai ota halkosi ja puolusta itseäsi. Muuten pehmitän pääsi. Ota halkosi!

AAPO: Missä on järkesi?

JUHANI: Tässä pahkapäisessä halossa. Katsos, nyt se sanoo pienen sanasen.

AAPO: Odota, veli, odota, kunnes minäkin tempaan aseen käteeni. – Kas niin. Tässä seison nyt makkarahalko kädessä. Mutta ensin pari sanaa, sinä Jukolan kristillinen veljesparvi, ja sitten tapellaan kuin hullut sudet. – Huomatkaa: vihan vimmassa mies on verta janoava peto eikä ihminen. Hän on täysin sokea näkemään, mikä on oikein ja kohtuullista. Ja kaikkein vähiten hän voi vihan vallassa hoitaa rakkauden asioita. Mutta yrittäkäämme kuitenkin katsoa järjen kannalta tätä asiaa, joka sai veljet tarttumaan halkoihin. Luulen, että asia on näin. Tyttö ei voi rakastaa meitä kaikkia, vaan vain yhtä, jos hän ylipäätään suostuu kehenkään meistä. Sen yhden kanssa hän haluaisi kulkea käsi kädessä elämän ohdakkeisen mäen yli. Siksi pidän parhaana, että menemme kaikki yhdessä ja yhtä aikaa hänen luokseen. Kerromme vakavasti asiamme ja kysymme hartain mielin ja sanoin, voisiko hän antaa sydämensä jollekulle meistä. Jos tyttö suostuu, kiittäköön onnen päiväänsä se meistä, jolle toivottu arpa lankesi. Mutta muut tyytykööt kohtaloonsa nurisematta. Se, joka jäi ilman, nielköön harminsa. Ja toivokoon hän, että hänkin vielä löytää täältä hänelle määrätyn puolison. Jos teemme niin, teemme kuin miehet ja oikeat veljet. Ja silloin isämme ja äitimme kirkastetut haamut astuvat ulos taivaan hehkuvasta portista. He seisovat kiiltävän pilven reunalla ja katsovat alas meihin. Ja he huutavat meille kovalla äänellä: ”Kas niin, Juhani, kas niin, Tuomas ja Aapo, kas niin, Simeoni, Timo ja Lauri, juuri niin, minun pikku-Eeroni! Te olette poikia, joihin olemme tyytyväisiä!”

JUHANI: Mies, sinä puhut, saakeli vieköön, kuin taivaan enkeli! Eikä paljon puutu, ettet saa minua itkemään.

SIMEONI: Me kiitämme sinua, Aapo.

JUHANI: Kiitoksia vain. Tuonne heitän halkoni.

TIMO: Sinne minäkin. Ja tämä riita loppui niin kuin jo alusta asti halusinkin.

SIMEONI: Aapo pitää peiliä edessämme, ja siitä kiittäkäämme häntä.

EERO: Kiittäkäämme häntä, veisatkaamme oikein ”Simeonin kiitosvirsi”.

SIMEONI: Pilkkaa, pilkkaa ja irvistystä taas!

TIMO: Älä pilkkaa, Eero, Jumalan sanaa, Simeonin kiitosvirttä.

AAPO: Ah, niin nuori ja niin paatunut!

SIMEONI: Niin nuori ja niin paatunut! Eero, Eero! Niin, nyt en sano muuta, vaan huokaan sinun takiasi.

JUHANI: Ennustan, Eero, että meidän täytyy kerran tai kaksi antaa sinulle oikein isän kädestä. Sillä äiti kasvatti sinut liian hellästi.

SIMEONI: Meidän täytyy kurittaa häntä, niin kauan kuin hänen sydämensä on vielä nuori, notkea ja taipuisa. Mutta tehkäämme se rakastavalla kädellä eikä vihan kiukussa. Vihan kuritus ajaa perkeleitä sisään eikä ulos.

EERO: Kas tuossa, ja oikein rakastavasta kädestä.

SIMEONI: No tuota jumalatonta, kun löi minua!

EERO: Ja vasten kuonoa. Vähemmästäkin on sappi haljennut.

JUHANI: Tulepas tänne, poikaseni. Timo, anna tuo keppi tuolta nurkasta.

SIMEONI: Kas niin, Juhani, pidä häntä kiltisti polvillasi, niin minä lasken hänen housunsa alas.

EERO: Älkää helvetissä!

JUHANI: Turhaan sinä rimpuilet, nappula.

SIMEONI: Älä päästä häntä irti.

JUHANI: Katso tuota kiiskeä. Mutta et pääse, et.

EERO: Lyökää, te hiton vietävät, niin pistän tulen talon nurkan alle. Totisesti teen tulta ja savua, tulta ja savua teen!

JUHANI: Sitä sappea! Vai pistät tulen nurkan alle? Ah sitä sappea!

SIMEONI: Herra varjele sitä sappea!

JUHANI: Keppi tänne, Timo!

TIMO: Enhän minä löydä sitä.

JUHANI: Sinä sokea, etkö näe sitä tuolla nurkassa?

TIMO: Tämäkö? Koivuinen?

JUHANI: Juuri se. Tuo se tänne.

SIMEONI: Lyö, mutta järkevästi, älä kaikin voimin.

JUHANI: Kyllä minä tiedän.

LAURI: Ei yhtään iskua, sanon minä!

TUOMAS: Antakaa pojan olla!

JUHANI: Hän tarvitsee vähän takapuolelleen.

LAURI: Sinä et koske häneen sormellasikaan.

TUOMAS: Päästä poika irti! Heti paikalla!

TIMO: Saakoon hän anteeksi, se Eero-poika, ainakin tämän kerran vielä.

SIMEONI: Anteeksi, anteeksi, kunnes ohdake ja rikkaruoho voittavat vehnän.

LAURI: Älä koske häneen.

AAPO: Antakaamme hänelle anteeksi. Niin yritämme koota tulisia hiiliä hänen päänsä päälle.

JUHANI: Mene nyt ja kiitä onneasi.

SIMEONI: Ja rukoile, että Jumala antaisi sinulle uuden sydämen, mielen ja kielen.

TIMO: Mutta minä menen nukkumaan.

AAPO: Katsotaan vielä yhtä asiaa.

TIMO: Nukkumaan menen. Tule kanssani, Eero. Mennään nukkumaan ja unohdetaan tämä maailman ampiaispesä, se kurja keko, joka höyryää ja huuruaa sateessa. Tule, Eero!

JUHANI: Mutta mikä on se asia, jonka haluat hoitaa?

AAPO: Jumala auttakoon! Asia on niin, ettemme tunne edes A:ta, aapisen ensimmäistä kirjainta. Ja kuitenkin lukutaito on kristityn kansalaisen välttämätön velvollisuus. Siihen meidät voidaan pakottaa lain voimalla, kirkkolain voimalla. Ja te tiedätte, mikä kruunun kone odottaa meitä. Se haluaa tarttua meihin hampaillaan, ellemme opettele kiltisti lukemaan. Jalkapuu meitä odottaa, veljet, musta jalkapuu. Se makaa tuolla kirkon eteisessä kuin musta karju, ja sen pyöreät reiät ammottavat synkästi. Juuri tällä helvetin pihdillä rovastimme on uhannut meitä. Ja hän toteuttaa uhkauksensa, ellei hän näe, että olemme joka päivä ahkeria ja harjoittelemme. Se on varma asia.

JUHANI: Mahdotonta oppia lukemaan.

AAPO: Ihmiset ovat osanneet tämän taidon ennenkin.

TUOMAS: Siinä saisi mies hikoilla.

JUHANI: Ja puhkua. Minulla on niin kova pää!

AAPO: Mutta vahva tahto vie miehen harmaan kiven läpi. Ryhtykäämme toimeen. Hankitaan itsellemme aapiskirjat Hämeenlinnasta ja lähdetään lukkarille kouluun, niin kuin rovastimme käski. Tehkäämme se, ennen kuin kruunu vie meidät sinne väkisin.

JUHANI: Pelkään, että niin tässä täytyy tehdä, minä pelkään. Jumala armahtakoon meitä! Mutta jätetään tämä asia huomiseen ja mennään levolle.

### Sanasto

- **isojako**: vanha uudistus, jossa kylän maat jaettiin uudelleen taloille.
- **tulinuija**: poikien leikki: kivien välissä paukahtaa, kun hiilen päälle lyödään kivellä.
- **apaja**: paikka, johon kalat on saatu verkkoon; ”olla apajassa” = olla jäänyt kiinni.
- **jahtivouti**: mies, joka johtaa susien ja karhujen ajoja pitäjässä.
- **kukkomaakari / fläätälä**: leikillisiä sanoja: taitava pikku kuvien tekijä.
- **ryssänkukla**: leikillinen sana: pieni nukke tai savikuva (ryssä on vanha, nykyään loukkaava sana venäläisestä).
- **oltta**: olutta.
- **mullisaukko**: vanha haukkumasana; tarkka merkitys on epäselvä.
- **huhtoa tiitistä**: vanha sanonta: piestä kovasti; tarkka merkitys on epäselvä.
- **kiekonlyönti**: peli, jossa puista kiekkoa lyödään kepeillä.
- **huhta**: metsä kaadetaan ja poltetaan, ja tuhkaan kylvetään viljaa.
- **tynnyri**: vanha mitta viljalle (n. 165 litraa); myös pellon ala.
- **syli**: vanha pituusmitta (n. 1,8 metriä).
- **sysikoiju**: hiilenpolttajan pieni turvemaja.
- **torppa**: pieni tila toisen talon maalla.
- **jalkapuu**: puinen häpeärangaistus kirkon luona; jalat pannaan reikiin.
- **lukkari**: kirkon laulaja, joka myös opettaa lapsia lukemaan.

## Toinen luku

On tyyni syyskuun aamu. Kaste kiiltää niityllä. Sumu liikkuu kellastuneiden lehtipuiden latvoilla ja haihtuu lopulta korkealle. Tänä aamuna veljet ovat nousseet ylös hyvin äreinä ja hiljaisina. He ovat pesseet kasvonsa, harjanneet tukkansa ja pukeutuneet pyhävaatteisiinsa. Sillä tänään he olivat päättäneet lähteä lukkarin luo kouluun.

Nyt he syövät aamiaistaan Jukolan pitkän mäntypöydän ääressä. Ruskeat herneet näyttävät maistuvan heille. Mutta heidän ilmeensä ei ollut iloinen, vaan heidän kulmakarvoillaan näkyi synkkä harmi. Sen oli aiheuttanut ajatus koulumatkasta, jolle heidän piti pian lähteä. Syötyään he eivät kuitenkaan lähteneet heti matkaan, vaan istuivat vielä hetken lepäämässä. He istuivat hiljaa. Joku heistä tuijotti alakuloisena lattiaan. Joku toinen katseli punakantista aapiskirjaansa ja käänteli sen paksuja lehtiä. Juhani istuu tuvan eteläisen ikkunan ääressä. Hän katselee ylös kiviselle mäelle ja tuuheaan männikköön. Siellä häämöttää muorin mökki, jonka ovenpielet ovat punaiset.

JUHANI: Venla kävelee tuolla pitkin polkua, ja hänellä on nopea askel.

AAPO: Ja eilen sekä äidin että tyttären piti lähteä sukulaistensa luo Tikkalaan. Siellä he harventavat nauriita ja poimivat puolukoita. He jäävät sinne aina myöhään syksyyn asti.

JUHANI: Aina myöhään syksyyn? Minä tulen kovin levottomaksi. Kai he lähtevät. Mutta Tikkalassa on tänä vuonna renki, joka on komea poika ja suuri veijari. Sinne menisi pian meidän kaikkien toivo. Parasta siis tehdä heti tällä hetkellä se tärkeä temppu. Tehdään kysymys, kaikkien kysymysten kysymys. Mennään siis kysymään tytöltä, taipuisiko hänen mielensä ja syttyisikö hänen sydämensä.

TUOMAS: Sitä minäkin pidän parhaana.

TIMO: Niin minäkin.

JUHANI: Niin, niin! Nyt ei muuta tällä kertaa kuin kosimaan kaikki ja yhtä aikaa niin kuin pojat. Niin, niin! Herra varjele meitä! Mutta ei auta, vaan kosimaan, kosimaan! Nyt olemme parhaissa vaatteissa, pestyinä ja harjattuina. Koko ulkonäkömme on kuin kristityn ihmisen: siisti ja kuin vastasyntynyt. – Minä tulen kovin levottomaksi. – Mutta Venlan luo! Nyt on sopiva aika.

EERO: Ja olkoon se myös autuuden päivä.

JUHANI: Kenen autuuden päivä, kenen? Ahaa! Mitä sinä luulet, poika?

EERO: Vaikka meidän kaikkien.

JUHANI: Toisin sanoen, että hänestä tulisi meidän kaikkien vaimo.

EERO: Olkoon niin.

JUHANI: Älähän nyt.

SIMEONI: Kuinka Jumalan nimessä se olisi mahdollista?

EERO: Jumalalle ei ole mikään mahdotonta. Uskotaan, toivotaan ja rakastetaan kaikki yksimielisesti.

JUHANI: Hiljaa, Eero! Sillä nyt mennään kosimaan ja samaa tietä kouluun, eväspussit olalla.

AAPO: Mutta jotta hoitaisimme asian kunnolla, olkoon yksi meistä puhemies tuolla mökissä.

JUHANI: Tärkeä kohta. Mutta sinä olet juuri kuin tehty tähän tehtävään. Sinulla on hyvät lahjat. Puheesi sytyttää aina tulta ja salamoita miehen rintaan. Totisesti! Sinä olet syntynyt papiksi.

AAPO: Mitä minä tiedän? Ja miksi puhumme lahjoista? Täällä metsissä ne katoavat tietämättömyyden sumuun. Ne haihtuvat pois kuin liriseva puro hiekkaan.

JUHANI: Kova onni ei päästänyt sinua kouluun.

AAPO: Mistä meidän talollamme olisi tullut rahaa minun koulutukseeni? Muistakaa: moni eväspussi keikkuu kodin ja koulun välillä, ennen kuin poika saadaan saarnatuoliin. – Mutta taas asiaan, kosimisasiaan. Olkoon niin kuin tahdotte. Minä astun esiin yhteiseksi puhemieheksi ja yritän puhua kuin viisas mies.

JUHANI: Ryhtykäämme toimeen. – Herra Jumala! Mutta eihän auta, vaan ryhtykäämme toimeen täysin voimin. Jätämme pussimme muorin mökin ulkopuolelle. Ja Lauri, jolla ei ole tässä asiassa mitään omaa, vartioikoon niitä sioilta. Mennään nyt! Ja astukaamme morsiamen huoneeseen aapiskirja kädessä. Se antaa meille vähän juhlallisuutta.

EERO: Varsinkin, jos käännämme kukkosivun näkyviin.

JUHANI: Joko taas? Mutta kukosta muistan sen kauhean unen, joka riehui minussa viime yönä.

SIMEONI: Kerro se. Ehkä se on meille hyödyllinen varoitus.

JUHANI: Näin unta, että tuolla uunin päällä oli kananpesä ja siinä seitsemän munaa.

SIMEONI: Jukolan seitsemän poikaa!

JUHANI: Mutta yksi munista oli hassun pieni.

SIMEONI: Eero!

JUHANI: Kukko kuoli!

SIMEONI: Isämme!

JUHANI: Kana kuoli!

SIMEONI: Äitimme!

JUHANI: Sitten heti koko maailman hiiret, rotat ja kärpät pesän kimppuun. – Mitähän nämä eläimet tarkoittavat?

SIMEONI: Syntisiä himojamme ja maailman nautintoja.

JUHANI: Kai niin. – Kärpät, rotat ja hiiret tulivat. Ne kierittivät ja vierittivät, kolistelivat ja kalistelivat munia, jotka pian särkyivät. Ja siitä pikkuisesta munasta lähti kovin karvas haju.

SIMEONI: Huomaa tämä, Eero.

JUHANI: Munat rikottiin. Ja hirvittävä ääni, kuin monen kosken pauhu, huusi nyt korvaani uunin päältä: ”Kaikki on rikottu, ja se rikkomus oli suuri!” Niin huudettiin. Mutta lopulta me kuitenkin aloimme kerätä ja keittää sitä sotkua. Ja siitä saimme lopulta sitä niin sanottua munakokkelia. Me söimme sitä oikein mielellämme ja annoimme myös naapureillemme.

EERO: Hyvä uni.

JUHANI: Katkera, katkera: sinä haisit siinä kuin helvetti. Kovin katkeraa unta minä näin sinusta, poika.

EERO: Mutta minä näin sinusta oikein makeaa unta. Näin, että aapiskirjan kukko muni sinulle ison kasan karamelleja ja sokerinpaloja. Ne olivat palkinto ahkeruudestasi ja viisaudestasi. Sinä iloitsit kovasti ja maiskuttelit makeisiasi. Annoit vielä minullekin.

JUHANI: Vai annoin sinullekin. Sepä oli hyvin tehty.

EERO: ”Milloinkas antaminen pahaa tekee?”

JUHANI: Ei koskaan. Varsinkaan, jos antaisin sinulle vähän keppiä.

EERO: Miksi vain vähän?

JUHANI: Turpa kiinni, mullikka!

TUOMAS: Pankaa molemmat suunne kiinni, ja lähdetään matkaan.

AAPO: Ottakoon kukin pussinsa ja aapisensa.

Niin he lähtivät kosimaan naapurin tytärtä. He kävelivät hiljaa peräkkäin perunakuopan penkan yli. He nousivat kivistä mäkeä ylös ja seisoivat lopulta Männistön muorin mökin ulkopuolella.

JUHANI: Tässä ollaan. Tähän jätämme pussit. Ja sinä, Lauri, istu uskollisena vartijana, kunnes palaamme morsiamen huoneesta takaisin.

LAURI: Viivyttekö siellä kauankin?

JUHANI: Niin kauan kuin asiamme onnistuminen vaatii. – Onko kenelläkään sormusta?

EERO: Sitä et tarvitse.

JUHANI: Onko kenelläkään sormusta taskussa?

TIMO: Ei minulla, eikä tietääkseni muillakaan. Siinäpä se on: nuoren miehen pitäisi aina pitää taskussaan kiiltävää sormusta.

JUHANI: No peijakas! Tässä sitä nyt seistään. Ja eilen meillä kävi reppuryssä Iisakki. Häneltä olisin voinut ostaa sekä sormuksen että kaulaliinan. Mutta minä sika en tajunnut sitä.

AAPO: Ne tavarat voimme ostaa itsellemme jälkeenpäin. Ja parasta onkin, että saamme ensin varman tiedon. Saamme tietää, tuleeko meistä kenestäkään mitään ja kuka meistä tekee tämän iloisen ostoksen.

JUHANI: Kuka avasi oven? Venlako?

TIMO: Akkahan se oli, se ryppyleuka.

JUHANI: Venlan rukki surisee siellä kuin iloinen sontiainen kesäiltana, kun se ennustaa poutaa. Mennään nyt! Missä on aapiseni?

AAPO: Kädessäsi, veljeni. Sinä Jumalan luoma, päässäsi taitaa vähän pyöriä.

JUHANI: Ei mitään hätää, veljeni. Mutta enhän vain ole noessa kasvoista?

EERO: Et suinkaan. Sinä olet puhdas ja lämmin kuin vasta munittu muna.

JUHANI: Mennään nyt!

EERO: Odottakaa! Minä olen nuorin, joten minä avaan teille oven ja tulen itse viimeisenä. Astukaa sisään.

He astuivat muorin matalaan mökkiin. Juhani meni edellä silmät pyöreinä ja tukka pystyssä kuin siilin piikit. Muut seurasivat häntä uskollisesti, tiiviisti hänen kannoillaan. Niin he astuivat sisään. Eero läimäytti oven kiinni heidän perässään. Mutta itse hän jäi ulos ja istui maahan nurmikolle. Hänen huulillaan oli ovela hymy.

Eukko, jonka tuvassa viisi veljestä nyt seisoo kosijoina, on reipas ja vireä eukko. Hän elää kanojen hoidolla ja marjojen poimimisella. Kesällä ja syksyllä hän kulkee ahkerasti kantoisilla ahoilla ja mansikka- ja puolukkamäillä. Siellä hän kulkee ja hikoilee tyttärensä Venlan kanssa. Neitoa sanottiin kauniiksi. Hänen hiuksensa olivat ruosteen väriset. Hänen katseensa oli ovela ja terävä. Hänen suunsa oli myös sievä, vaikka ehkä melkein liian leveä. Hän oli lyhyt, mutta leveäharteinen ja pyöreä. Häntä sanottiin myös vahvaksi. Tällainen oli veljesten rakas lintu männikön suojassa.

Mutta mökin ovi narahti, ja Juhani astui kiivaasti ulos. Hän sanoi vihaisesti muille, jotka olivat vielä sisällä: ”Tulkaa pois, pojat!” Lopulta kaikki tulivat ulos loukkaantuneen näköisinä ja lähtivät kävelemään kirkonkylää kohti. Mutta kun he olivat noin viidenkymmenen askeleen päässä talosta, Juhani nosti maasta nyrkin kokoisen kiven. Hän puhisi vihasta ja heitti kiven mökin ovea vasten. Mökki jysähti, ja sisällä akka kiljaisi. Hän avasi oven, kiroili ja raivosi ja heristi nyrkkiään pakeneville veljille. Veljet kävelivät peräkkäin pitkin kirkkotietä aapiskirja kädessä ja eväspussi olalla. He eivät vaihtaneet keskenään sanaakaan. He kulkivat vihan kiivaalla vauhdilla. Hiekka kihisi ja pussit keikkuivat. Eivätkä he huomanneet, kuinka tie kului. Kauan he kulkivat hiljaa. Lopulta Eero avasi suunsa ja sanoi:

EERO: Miten asia onnistui?

JUHANI: Jaa-ah! Mitenkähän se onnistui? Tulitko sinä sisään kanssamme, sinä harakka, sinä variksenpoikanen? Etpä uskaltanut, et totisesti uskaltanut. Mitä tuollaisesta variksenpoikasesta? Venla peittäisi hänet huppuunsa. Mutta kas, kas, kuinka paljon olenkin nähnyt sinusta unta. Nyt muistan, että näin sinusta viime yönä vielä toisenkin unen. Ihmeellistä! Sinä istuit tuolla männikössä Venlan vieressä, ja te kujeilitte rakastuneina. Minä hiivin hiljaa teitä kohti. Mutta kas, kun te huomasitte minut, mitä Venla silloin teki? Peijakas piilotti sinut hameensa helmoihin. ”Mitä olet käärinyt hameeseesi?” minä kysyin. ”Vain pienen variksenpoikasen”, vastasi tyttöheilakka. Hi, hi, hi! Eikä tämä ollutkaan unta, ei, koira vieköön! Vaan itse, omasta päästään sen keksi Juhani-poika. Jaa-ah! Hän ei ole ihan niin tyhmä kuin luullaan.

EERO: Ihmeellistä, kuinka olemme nähneet unta toisistamme. Minä taas näin sinusta tällaisen unen. Sinä ja Venla seisoitte juuri tuolla männikössä. Te halailitte hellästi ja katselitte vakavina ylös pilviin. Te pyysitte taivaan korkeudesta jotakin merkkiä. Sen piti näyttää, että rakkautenne on Jumalalle mieluinen. Taivas kuunteli, ja kuuntelivat myös metsä, maa ja pienet lintusetkin. Ja te itse odotitte syvässä hiljaisuudessa, mitä tapahtuisi. Lopulta tuli myös eräs vanha varis. Se lensi raskaasti siivet kahisten tyynen ilman halki. Kun se oli juuri teidän kohdallanne, se mulkaisi kerran alas teihin. Mutta pian se käänsi silmänsä taas muualle. Se levitti koipensa ja päästi jotakin valkoista. Se putosi alas ja roiskahti poikaa ja tyttöä vasten otsaa, läiskähti suoraan päin naamaa. – Älä nyt suinkaan pahastu tästä. Sillä näin minä näin unta, enkä ole keksinyt mitään omasta päästäni.

JUHANI: Minä sinut riivatun…

Silloin hän hyökkäsi raivoissaan Eeroa kohti. Eero pakeni nopeasti vihaista veljeään. Hän loikkasi pois tieltä ja pinkaisi jäniksen tavoin pitkin ahoa. Mutta Juhani juoksi villiintyneenä karhuna hänen perässään. Pussit keikkuivat, ja kuiva maa tömisi heidän jalkojensa alla. Muut veljet huusivat ja käskivät riitapukareita rauhoittumaan ja tekemään sovinnon. Mutta Eero kiiruhti taas takaisin tielle. Muut riensivät pelastamaan häntä hirmuisen Juhanin kynsistä. Juhani juoksi jo nuorimman veljensä kannoilla.

TUOMAS: Pysähdy kiltisti, Juhani.

JUHANI: Minä hänet revin!

TUOMAS: Kiltisti, poikaseni.

JUHANI: Istu ja pala!

AAPO: Hän vain maksoi kunnian kunnialla.

JUHANI: Kirottu olkoon hänen kielensä, kirottu olkoon tämä päivä! Mehän saimme Jumalan nimessä rukkaset Venlalta! Vahvasarviset kyöpelit ja taivaan suuri sotajoukko! Silmäni ei näe nyt syltäkään eteensä. Niin musta on maa ja taivas, koska sydämeni on musta. Istu ja pala!

SIMEONI: Älä kiroile, mies.

JUHANI: Kiroilen niin, että maailma pyörii ja hajoaa kuin vanha reki raskaan hirren alla!

SIMEONI: Mitä me aiomme tehdä?

JUHANI: Tehdä? Ellei tämä aapiskirja olisi Jumalan sanaa, Jumalan oma kirja, niin palasiksi, palasiksi heti tämä kirja! Mutta katso tässä: ruokapussini mätkin mäsäksi tuohon mäkeen! Haluatteko nähdä?

SIMEONI: Älä Herran tähden tuhoa Herran lahjaa. Muista ”Paimion piikaa”.

JUHANI: Sydämeni tuskassa!

SIMEONI: ”Kärsimys vaivassa, manna taivaassa.”

JUHANI: Minä viis veisaan taivaan mannasta, kun en saanut Männistön muorin Venlaa. Voi veljet ja suuri sukuni! Jos tietäisitte, niin ymmärtäisitte. Ajatukseni ovat jo lähes kymmenen vuotta pyörineet tässä tytössä oikein hassusti. Mutta nyt toivoni meni, meni kuin tuhka tuuleen.

TIMO: Rukkaset saimme aamuhetkellä.

JUHANI: Joka mies!

TIMO: Ketään ei säästetty, ei pienintäkään meistä. Kaikki me saimme.

JUHANI: Kaikki, kaikki! Mutta parempi kuitenkin niin, kuin että joku teistä muista olisi saanut hänet puolisokseen. Piru vieköön, minä antaisin nyt selkään sille pojalle, jolle niin olisi käynyt. Sen minä tekisin.

TUOMAS: Me olimme hänen silmissään aivan mahdottomia. Sen näytti tytön pilkallinen irvistys, kun Aapo oli kertonut yhteisen asiamme.

JUHANI: Selkään hän tarvitsisi, koko tyttölunttu. Tehdä pilkkaa meistä! Odotapas, tyttöletukka. – Aapo yritti parhaansa, sitä ei voi kieltää. Mutta ei tässä olisi auttanut itse kerubin kieli.

TIMO: Mutta jos olisimme astuneet tytön eteen mustassa verkatakissa, asia olisi mennyt toisin. Kello olisi pullottanut liivien taskussa kuin pulska huhtanauris. Avain olisi vielä kilkattanut ketjuissa, ja hopeahelainen piippu olisi savunnut hampaissamme. Silloin, koira vieköön, asiastamme olisi tullut sekä munia että poikasia.

JUHANI: Naisella ja harakalla on molemmilla yhtä kova halu kiiltäviin tavaroihin. – Mutta Aapo on hiljaa kuin jäätynyt järvi.

AAPO: Äänellämme ei ole kaikua myrskyssä. Vai alkavatko mielesi hurjat tuulenpyörteet jo asettua rinnassasi?

JUHANI: Sydämeni verinen lampi lainehtii vielä, lainehtii kauan. Mutta sano kuitenkin sana.

AAPO: Sanon kaksikin. Kuule siis nyt. Ota sydämesi käteesi ja kuiskaa sen korvaan järjen kielellä näin: Venla ei huolinut sinusta, koska hän ei rakasta sinua. Älköön se sinua suututtako, ettei hän rakasta sinua. Sillä rakkauden liekin sytyttää taivas, eivät ihmisen suunnitelmat. Kerjäläistyttö rakastuu kuninkaaseen, ja prinsessa rakastuu nokipoikaan aivan hullun lailla. Niin lentelee täällä rakkauden henki ristiin rastiin, etkä sinä tiedä, mistä se tulee.

TIMO: Rakkaus puhaltaa sieltä, mistä se tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja mihin se menee. Niin kuulin entisen ruotumummon usein sanovan. Mutta hän tarkoitti silloin kyllä Jumalan rakkautta, luulen minä.

AAPO: Sano vielä, Juhani, sydämellesi näin: älä potki vastaan! Venla teki oikein, kun hän kieltäytyi. Sillä avioliitto ilman rakkauden voimaa ei onnistu hyvin. Se menee mutkalle ja tuottaa usein ikuista kiusaa. Niin valitettavasti nykyään usein nähdään ja kuullaan. Niin, veljet, Venla ottakoon sen, joka on hänelle määrätty. Me teemme samoin.

TIMO: Sen tytön, joka on tehty minun kylkiluustani, saan minä lopulta, vaikka peijakas kiljuisi. Tiedänpä vielä yhden asian: miehen sydän on rinnassa vasemmalla puolella, mutta naisen oikealla.

JUHANI: Mutta minun sydämeni ei istu paikallaan, vaan se loiskii ja riehuu kuin pakana. – Oi sinä hupakko, sinä mustalaislunttu! Miksi hylkäsit minut, talonpojan, oikean savitalon pojan, vanhimman pojan?

AAPO: Siinä ei ole mitään ihmeteltävää. Talomme on täysin rappiolla. Ja tuo neitonen toivoo pääsevänsä emännäksi paljon parempaan taloon, vaikka luulen, että turhaan. Olen kuullut, että häntä hyväilee se hyvä veikko Sorvarin Juhani.

JUHANI: Sinä piikkileuka-Jussi! Jos olisit nyt käsissäni, vähän minä sinua pyyhkisin. Narrata tyttö ikuiseen häpeään!

AAPO: Niin, niin, maailma on yhtä aikaa hullu ja petollinen. Venlalta ei puutu kauneutta, eikä Jussilta juonia. Sorvari on komea talo, ja se houkuttelee. Mutta Jukola, tämä kurjien pesä, on aivan surkeassa tilassa. Ja me itse, talon seitsemän perillistä, olemme vielä surkeammassa tilassa, ainakin maailman silmissä. Ihmiset muistavat nuoruutemme laiskan ja usein hurjankin elämän. Siksi he eivät taida enää odottaa meiltä juuri mitään kunnollista. Ja tiedän, että tuskin edes kymmenen vuoden siivo ja kaikin tavoin kunniallinen elämä riittäisi. Se tuskin palauttaisi meille täyttä ihmisarvoa kansalaistemme silmissä. Niin vaikeaa on päästä pahan nimen liasta, kun se on kerran tarttunut mieheen. Mutta parempi on kuitenkin nousta kuin vajota ikuisiksi ajoiksi kurjuutemme rapakkoon. Siksi pyrkikäämme parannukseen, parannukseen kaikin voimin!

JUHANI: Parannuksen tiellähän tässä nyt ollaan. Mutta tämä onneton kosioretki iski sydämeeni haavan. Siitä se kärsii hirveästi päiviä ja viikkoja.

AAPO: Haavan, haavan, totisesti. Mutta tiedän, että aika peittää senkin haavan unohduksen ruvella ja uudella nahalla. – Mikä meteli tuolla tiellä?

TIMO: Iloinen joukko Toukolan poikia.

AAPO: Ne suuret kelmit viettävät joutomaanantaita villissä juhlinnassa.

TIMO: Ja he haluavat kovasti meitäkin seuraansa.

JUHANI: Kiusaus lähestyy.

TIMO: Heillä on niin hauskaa.

JUHANI: Mutta meillä? Mikä meitä odottaa? Tuhat sarvipäätä! Meitä kurjia odottaa tulinen tukkajuhla.

EERO: Mikä ero: tavata aapista lukkarin ovinurkassa tai viettää iloista joutomaanantaita hurraten ja laulaen iloisten kavereiden kanssa.

JUHANI: Ero on hirmuisen suuri, yhtä suuri kuin syvän kaivon ja taivaan välillä. Veljet, mihin astumme?

EERO: Astukaamme vain taivaaseen.

AAPO: Kaivoon, kaivoon! Ammentamaan runsaasti elämän vettä. Me tahdomme syventyä opin, taidon ja viisauden aarteisiin.

TUOMAS: Lukkarille, lukkarille!

JUHANI: No, tallustellaan!

EERO: Kuulkaa Kissalan Aapelin klarinettia.

JUHANI: Ihanaa!

TIMO: Soi kuin arkkienkelin pasuuna.

JUHANI: Kun taivaan sotajoukko harjoittelee ja marssii, niin että pöly pöllyää. Ihanaa!

TIMO: He haluavat kovasti meidät mukaansa.

JUHANI: Tietysti. Kiusaus lähestyy meitä, lähestyy totisesti.

Kun veljet puhuivat näin, heitä lähestyi joukko Toukolan poikia. Mutta he eivät olleet niin kohteliaita ja ystävällisiä kuin Jukolan veljet odottivat. He olivat aika humalassa. Nyt heitä huvitti vähän pilailla veljesten kanssa. He lauloivat heidän edessään vastikään tehdyn laulun, jonka nimi oli ”Seitsemän miehen voima”. Kissalan Aapeli soitti, ja he lähestyivät koulumiehiä ja lauloivat näin:

Kiljukoon nyt kaikkein kaula,
koska mielin virren laulaa
voimasta seitsemän miehen.

Tähtiä kuin Otavassa,
poikia on Jukolassa,
laiskanpulskeja jallii.

Juho pauhaa, pirtti roikkaa;
hän on talon aika poika,
ankara ”Poika-Jussi”.

Tuomas seisoo niinkuin tammi,
koska saarnaa Aaprahammi,
Jukolan Salomon suuri.

Simeoni, liuhuparta,
valittaa se ”ihmisparka,
syntinen, saatana, kurja”.

Simeoni herneet keittää,
Timo sekaan rasvat heittää,
patahan kuohuvaan sylkee.

Lauri-poika metsäss' häärii,
katselevi puita väärii,
mäyränä nummia tonkii.

Viimein tulee hännän huippu,
pikku-Eero, liukas luikku,
Jukolan tiuskea rakki.

Siinä onpi velisarja,
jalo niinkuin sonnikarja,
voimalla seitsemän miehen.

Veljet kuuntelivat tätä laulua hiljaa, vaikka he purivat hammasta. Mutta kiusaajien pilkka ei loppunut siihen. Pilkkasanoja sateli lakkaamatta, varsinkin aapisen kukosta ja sen munimisesta. Silloin veljesten sappi alkoi kiehua. Heidän silmänsä kävivät teräviksi ja supistuivat pieniksi. Ne olivat kuin tihkurin silmät, kun se katsoo kannon alta mustasta korvesta ulos päivänvaloon. Mutta nyt eräs toukolainen veijari meni Juhanin ohi. Yhtäkkiä hän tempaisi aapiskirjan Juhanin kädestä ja lähti juoksemaan kaikin voimin. Raivoissaan Juhani lähti juoksemaan hänen peräänsä. Silloin myös muut veljet hyökkäsivät tulisella vauhdilla pilkkaajiensa kimppuun, ja tappelu oli yleinen. Ensin läiskyivät korvapuustit molemmin puolin. Sitten he tarttuivat toisiaan kurkusta. He alkoivat sokeasti ja ähkien repiä, riuhtoa ja huitoa nyrkeillään. Toukolaiset löivät kovasti vastaan, mutta Jukolan miehet löivät vielä kovemmin. Veljesten nyrkit putosivat vihollisten päitä vasten raskaasti kuin rautanuijat. He kierivät tomussa ja pölyssä, joka nousi kuivalta tieltä pilvinä ilmaan. Hiekka ja sora kahisivat ympärillä lehdissä. Näin rähisevä ottelu kesti hetken. Veljet olivat jo melkein voittaneet, ja he huusivat kovalla äänellä: ”Rukoiletteko armoa, te vietävät?” Ja kaiku pilvistä vastasi: ”Armoa!” Mutta toukolaiset pinnistelivät vastaan kauan. Lopulta he vaipuivat voimattomina maahan. Siinä he makasivat takinhelmat revittyinä ja kasvot turvoksissa. He nielivät ahneesti raikasta ilmaa kuumaan, huohottavaan rintaansa. Veljet seisoivat voittajina. Mutta heidän ilmeestään näkyi, että he olivat saaneet tarpeekseen taistelusta. Nyt hetken lepo oli heillekin mieluinen. Varsinkin Eeroa oli kohdeltu tappelussa pahasti. Hänen lyhyt vartalonsa antoi vastustajalle suuren edun. Tappelun aikana hän pyöri usein muiden miesten jaloissa kuin pieni mäyräkoira. Vain muiden veljien nopea apu esti häntä joutumasta aivan murskaksi. Nyt hän istui ojan reunalla tukka pörröllään. Hän puuskutti kovasti ja keräsi uusia voimia.

Mutta juuri kun muut lopettivat tappelun, Juhani tuli paikalle miehensä kanssa. Hän kiskoi miestä kauluksesta ja puristi välillä hänen kurkkuaan. Jukolan vanhimman veljen kasvot olivat nyt pelottavat ja hirmuiset. Viha leimusi tulena hänen aika pienistä silmistään. Ne olivat kiukusta veripunaiset ja pyörivät hurjasti hänen päässään. Karvas hiki valui alas hänen poskiltaan. Ja hän puhalteli ja huohotti kuin sotaratsu.

JUHANI: Hae aapiseni, hae aapiskirjani, heti! Katsos, muuten rutistan sinua niin, että kura lentää. Hae Herran tähden se punakantinen aapiseni, sinä junkkari. Katsos, näin minä sinulle annan, katsos näin!

TOUKOLAINEN: Älä lyö!

JUHANI: Aapiskirja!

TOUKOLAINEN: Tuonnehan minä sen heitin pensaaseen.

JUHANI: Anna se minun käteeni oikein kauniisti ja sievästi, sinä junkkari. Luuletko, että tässä vain tanssitaan, junkkari? Etkö sinä riivattu anna sitä punakantista aapista käteeni?

TOUKOLAINEN: Sinähän murskaat kurkkuni, kurkkuni!

JUHANI: Aapiskirja! Herra varjelkoon meitä! Aapiskirja!

TOUKOLAINEN: Tässä, sinä hirveä mies.

JUHANI: Annapa sille pieni suukko. Niin, suutele sitä kauniisti.

TOUKOLAINEN: Mitä? Suudella?

JUHANI: Oikein nätisti. Ja tee se Herran tähden, veljeni, jos selkäsi kutiaa ja henkesi on sinulle rakas. Tee se, tee se. Muuten veresi huutaa jo tällä hetkellä kostoa minun päälleni, kuin muinoin hurskaan Abelin veri. Sillä sinä näet, että olen vihasta kasvoiltani musta kuin saunatonttu. Siksi suutele aapistani. Minä rukoilen sinua meidän molempien puolesta! – Kas niin.

TOUKOLAINEN: Oletko tyytyväinen?

JUHANI: Aivan tyytyväinen. Mene nyt ja kiitä Luojaasi, että pääsit näin vähällä. Ehkä huomaat jälkiä tuossa välissä, hartioidesi ja tuon nuppisi välissä. Ne ovat kuin ruuvipenkin hampaiden jälkiä. Ja ehkä huomenna tunnet siellä vielä jäykkyyttä, kuin sinulla olisi sikatauti. Älä silloin ihmettele sitä kovin paljon. Niin, mene nyt. Mutta yksi sana vielä, yksi sana, veliseni. Kuka on tehnyt sen laulun, jota meidän piti äsken kuunnella korvat pystyssä?

TOUKOLAINEN: Sitä en tiedä.

JUHANI: Sano suustasi!

TOUKOLAINEN: Minä en tiedä.

JUHANI: No, no, kyllä minä siitä aina tiedon saan. Mutta vie minulta terveisiä Kissalan Aapelille. Sano hänelle, että kun tapaan hänet, hänen kurkkunsa soi vielä kimeämmin kuin äsken hänen klarinettinsa. Mene nyt, sillä minun seurani ei ole sinulle kovin terveellistä. – Älä mökötä äläkä mieti kostoa. Varo, etten saa päähäni pistoa juosta perääsi. Silloin antaisin sinulle vähän kaupanpäällisiä.

TUOMAS: Olkoon hän jo rauhassa, kurja mies.

JUHANI: Hän on saanut selkäänsä, sen minä takaan. – Mutta jättäkäämme tämä maantien pätkä, joka on kynnetty hirveästi ja viilletty tuhansin ristein. Tässä ei ole nyt hyvä viipyä. Lain kannalta tappelu maantiellä on nimittäin hyvin vakava asia. Se voi viedä miehen kovaan pulaan.

AAPO: Kiirehtikäämme! – Mutta sepä vasta oli löylytys. Ja minut olisi siinä höyhennetty, ellei Simeoni olisi ollut. Hän vähän hajotti kasaa minun päältäni.

SIMEONI: Miksi me kävimme heihin käsiksi? Mutta ihminen on heikko eikä voi hillitä vihan ja synnin voimaa. Ah! Kun katselin, kuinka Tuomaksen nyrkki kaatoi miehiä, minä ajattelin: nyt ei ole tappo kaukana.

TUOMAS: Löin ehkä liian varomattomasti, mutta onhan jo vähemmästäkin lyöty. – Kävellään reippaammin. Päivä kuluu.

He kävelivät kiivaasti. Mutta harmi ja kiukku eivät tahtoneet hävitä heidän kasvoiltaan. Kun he muistelivat Toukolan poikien pilkkalaulua, se pisteli kipeästi heidän sydäntään. Juhani kulki hiljaa edellä. Hän käveli kiukkuisesti, sylki välillä ja pudisti päätään. Lopulta hän kuitenkin kääntyi muiden puoleen ja avasi suunsa.

JUHANI: Kuka riivattu on tehnyt tämän laulun?

EERO: Kissalan Aapeli.

AAPO: Sitä minäkin epäilen, sillä hän on ilkeä pilkkakirves. Hän teki kyllä ilkeän pilkkarunon myös kappalaisestamme. Kappalainen sattui – Jumala auttakoon! – tekemään pienen kömmähdyksen lukukinkereillä.

TIMO: Mutta jos minulla olisi kortteli viinaa, kuiskaisin pari sanaa Nikulan Ananiaan korvaan. Silloin kuulisimme pian vaikka sylen pituisen laulun. Siinä kyllä näytettäisiin, mikä mies tämä Aapeli on. Hän on suuri lurjus ja hunsvotti. Hän kävelee pitkin kyliä klarinetti kädessä, tekee piioille lapsia ja elää vanhan äitinsä niskoilla. Uuspeili koko mies.

JUHANI: Jos se lorulaulu, jota he kutsuivat seitsemän miehen voimaksi, on lähtöisin hänen kallostaan, niin katso! Kun tapaan hänet ensimmäisen kerran, vaikka kirkonmäellä, nyljen hänen päänahkansa. Nyljen sen rullalle niskasta aina silmäkulmiin asti, se olkoon sanottu. – Mutta emmekö voisi iskeä mieheen lain voimalla?

AAPO: Laki ei tuomitse ketään ilman tarkkoja todistajia.

JUHANI: Vannokoon hän sitten puhdistusvalan. Luulen, että hän miettii ensin vähän, ennen kuin heittää sielunsa pimeyden kuiluun. Mutta jos hän tekisi sen surkean tempun, niin hyvää yötä sitten, naapurini, nuku rauhassa minun puolestani.

AAPO: Mutta luulen, ettei laki tällaisessa asiassa päästä syytettyä miestä edes vannomaan valaa.

JUHANI: Saakoon hän sitten minun nyrkistäni. Luulen, että siitä on hänelle yhtä terveellinen karvas maku kuin lain ja oikeuden suolasta.

SIMEONI: Mutta jättäkäämme tällä kertaa sekä laulu että tuo petomainen rähinä tiellä. – Tuossa on se tervaskanto, jonka juurella nukahdin kerran ihmeelliseen uneen, kun olin karjaa paimentamassa. Nälkä kyllä naukui vatsassani. Olin olevinani taivaassa. Istuin pehmeällä, joustavalla sohvalla, ja edessäni höyrysi täysi ruokapöytä. Ne ruoat olivat herkullisia, oikein herkullisia, ja niin rasvaisia. Minä söin ja join, ja pienet kerubipojat palvelivat minua kuin mahtavaa herraa. Kaikki oli verrattoman kaunista ja juhlallista. Siinä lähellä, kultaisessa salissa, kaikui enkelien kuoro. Ja minä kuulin, kuinka siellä veisattiin sitä uutta ja suurta virttä. Niin näin unta. Ja silloin sain tämän kipinän rintaani, ja älköön se enää koskaan sammuko!

JUHANI: Se oli se suuri lukija, se paimenukko, se punasilmä ja pitkäparta Tervakosken Tuomas, sinun silloinen paimentoverisi. Hän teki sinusta vähän kaistapään, ja siinäpä se kipinä.

SIMEONI: Niin, niin, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään!

TUOMAS: Mutta tuossahan on se kuusi, josta isämme kerran ampui alas ison ilveksen. Ja se oli hänen viimeinen ilveksensä.

TIMO: Niinpä. Sen kerran jälkeen hän ei enää tallustellut kotiin, vaan hänet vedettiin kylmänä metsästä.

JUHANI: Vahva ja komea mies, mutta poikiaan kohtaan kova ja tiukka kuin kallio. Harvoin hän kuitenkaan käveli Jukolan pihoilla. Hän asui metsissä, ja kotona hiiret saivat elää rauhassa.

AAPO: Tosin hän unohti paljon kotiaan, koska hänen metsästysintonsa oli kuin noiduttu. Mutta hän oli kuitenkin kunnon isä, ja hän kuoli kunnian miehenä. Levätköön hän rauhassa!

TIMO: Ja kaksin kerroin äitimme.

JUHANI: Hän oli kunnon emäntä ja hurskas ihminen, vaikka hän ei osannutkaan lukea.

SIMEONI: Kuitenkin hän rukoili polvillaan iltaisin ja aamuisin.

JUHANI: Sen hän teki. Verraton äiti ja emäntä! Muistan aina, kuinka hän käveli auran kahvoissa kiinni vahvana kuin jättiläisakka.

EERO: Hän oli hyvä äiti. Mutta miksi me emme olleet tottelevaisia lapsia? Miksi emme raataneet silloin pellolla kuin seitsemän karhua? Jukola olisi nyt aivan toisenlainen. Mutta mitä minä silloin ymmärsin, pieni paitaressu?

JUHANI: Turpa kiinni siinä! Muistan vielä hyvin sinun ilkeän ja äkäisen käytöksesi äiti-parkaa kohtaan. Mutta hän sääli sinua aina, niin kuin isä ja äiti tavallisesti säälivät nuorinta lastaan. Mutta katso, vanhimman turkkia pölytetään lakkaamatta. Sen tiedän parhaiten itsestäni. Peeveli, minua on aikanani piesty kuin koiraa vain. Mutta toivon, että kaikki on ollut hyväksi, Jumalan avulla.

SIMEONI: Totisesti kuritus tekee hyvää. Varsinkin jos siunaat ruoskan ja kuritat Herran nimessä.

EERO: Varsinkin jos vielä lämmität ruoskan.

SIMEONI: En kuuntele sinun kurjia kompasanojasi, sinä umpisokea, sinä liian hellästi kuritettu lapsi.

TIMO: ”Hyvä lapsi kurittaa itse itseään.” Mutta sen tempun haluaisin nähdä.

SIMEONI: Tässä on Sonnimäen tienristi. Tänne asti kuolleen haamu ajoi kerran kirkkomaalta sitä ilkeää Kiikalan lasimiestä. Lasimies kulki yöllä kirkon ohi, ja se jumalaton päästi suustaan hirveän kirouksen. Tämä olkoon teille varoitus, että välttäisitte kiroilun syntiä.

JUHANI: Mutta nyt seisomme Sonnimäen harjulla. Kirkko näkyy, ja tuolla loistaa lukkarin punainen talo kuin liekehtivä perkeleiden pesä! Hih! Tuossa on koko helvetin herraus, tuossa se pelottava viisaus ja hirmuinen kunnia. Nyt kaikki jäseneni puutuvat, ja jalkani panevat armottomasti vastaan. Ah! Mitä teen tällä pyövelin hetkellä, mitä teen, minä teidän kurja vanhin veljenne?

EERO: Koska olet vanhin veljemme, kulje edellämme hyvänä esimerkkinä ja käänny takaisin helvetin tieltä. Minä olen valmis tulemaan mukaasi.

TUOMAS: Hiljaa, Eero! Nyt ei askeltakaan takaisin.

JUHANI: Oi sarvipäät! Lukkarin ovi on minusta kuin kuoleman kita.

AAPO: Juuri siitä alkaa meidän ihmisarvomme ja kunniamme.

JUHANI: Kuuma kunnia, kuuma kunnia! Voi meitä! Tuolla näen koko lukkarin komeuden ja pappilan pelottavan loiston. Ja luontoni panee vastaan – Jumala auta meitä! – panee vastaan. Mitä sinä sanot, Timo?

TIMO: Kovastihan se panee vastaan.

AAPO: Sen uskon. Mutta täällä ei aina tanssita ruusuilla ja kukilla.

JUHANI: Ruusuilla ja kukilla? Olemmeko me tanssineet ruusuilla ja kukilla?

AAPO: Täällä saamme niellä monta karvasta marjaa, veliseni.

JUHANI: Karvasta marjaa? Emmekö ole jo nielleet tarpeeksi karvaita marjoja? Voi Aapo-parka! Monessa liemessä meidät on jo keitetty, monessa tuulessa tukkamme on tuiskunnut. Ja minkä takia? Missä on voittomme? Tämä maailma on pelkkä tunkio, ei muuta. Hiiteen lukkarit ja papit, lukukinkerit ja kirjat! Hiiteen nimismiehet paperipinoineen! Kaikki he ovat maailman kiusanhenkiä! Mainitsin kirjat. Mutta silloin en juuri tarkoittanut Raamattua, virsikirjaa, katekismusta enkä aapista. En myöskään tarkoittanut ”Huutavan ääntä korvessa”, sitä hirvittävää kirjaa. Niitä en juuri nyt tarkoittanut. Mutta miksi synnyin tänne?

SIMEONI: Älä kiroa päiviäsi, armonaikasi päiviä.

JUHANI: Miksi synnyin tänne, miksi synnyin?

TIMO: Tänne synnyin kurjaksi matkamieheksi. Miksi en avannut silmiäni halkihuulisena jäniksenpoikasena tuon pienen kuusen alla tuossa?

JUHANI: Tai minä tuona oravana, joka hyppii männyn haarassa häntä pystyssä? Hänellä ei ole huolia. Hänen leipänsä on käpy, ja kuusen naava on hänen lämmin peittonsa sammaleisessa kodissa.

TIMO: Eikä hänen tarvitse lukea.

JUHANI: Ei hänen tarvitse lukea!

AAPO: Jokaiselle on annettu osansa, ja aina ”miekka miehen mukaan”. Eikä täällä auta valitus ja suru, vaan työ ja toimi. Eteenpäin nyt vain, veljeni!

TUOMAS: Eteenpäin, lukkarille, vaikka yli kuohuvan meren kurkun!

JUHANI: Mitä mietit, Eero-poika?

EERO: Mietin, että menisin lukkarille kouluun.

JUHANI: Hm! Mennään sitten, astutaan sitten. Ah, Herran poika! Mutta laula, Timo-veljeni, laula!

TIMO: Laulanpa oravasta, joka asuu sammaleisessa kamarissaan.

JUHANI: Niin, niin!

TIMO:

Makeasti oravainen
makaa sammalhuoneessansa;
sinnepä ei hallin hammas
eikä metsämiehen ansa
ehtineet milloinkaan.

Kammiostaan korkeasta
katselee hän mailman piirii,
taisteloa allans' monta;
havu-oksan rauhan-viiri
päällänsä liepoittaa.

Mikä elo onnellinen
keinuvassa kehtolinnass'!
Siellä kiikkuu oravainen
armaan kuusen äitinrinnass':
Metsolan kantele soi!

Siellä torkkuu heiluhäntä
akkunalla pienoisella,
linnut laulain taivaan alla
saattaa hänen iltasella
unien Kultalaan.

### Sanasto

- **rukkaset**: ”saada rukkaset” = saada kielteinen vastaus, kun kosii.
- **reppuryssä**: kiertävä kauppias, joka kantoi tavaroita repussa talosta taloon (ryssä on vanha, nykyään loukkaava sana venäläisestä).
- **laiskanpulskeja jallii**: laiskoja ja lihavia poikia (pilkkaava sanonta).
- **roikkaa**: raikuu, ryskyy (vanha sana).
- **liuhuparta**: mies, jolla on pitkä, harva ja riippuva parta.
- **tihkuri**: vanha sana jostakin pienestä metsän eläimestä tai olennosta; tarkka merkitys on epäselvä.
- **uuspeili**: vanha haukkumasana: veijari, kujeilija; tarkka merkitys on epäselvä.
- **halli**: harmaa koira; koira yleensä.
- **liepoittaa**: liehuu, lepattaa.
- **Paimion piika**: vanhan tarinan piika, jota rangaistiin, koska hän ei kunnioittanut leipää.
- **kerubi**: Raamatun enkeli.
- **joutomaanantai**: vapaa maanantai, jolloin ei tehty töitä.
- **tukkajuhla**: selkäsauna, jossa revitään tukasta.
- **kappalainen**: seurakunnan pappi, kirkkoherran apulainen.
- **lukukinkerit**: tilaisuus, jossa pappi kuulustelee kylän ihmisten lukutaitoa.
- **puhdistusvala**: vala, jolla syytetty vannoo oikeudessa olevansa syytön.
- **kortteli**: vanha nestemitta (n. 0,3 litraa).
- **syli**: vanha pituusmitta (n. 1,8 metriä).
- **Metsola**: metsän valtakunta vanhassa uskossa.

## Kolmas luku

Kaksi päivää on mennyt. Veljekset istuvat pöydän ympärillä lukkarin väkituvassa. He lukevat aapista ääneen sitä mukaa kuin heille sanellaan. Joskus sanelee lukkari itse, joskus hänen pieni kahdeksanvuotias tyttärensä. Aapiset auki käsissään he harjoittelevat lukemista ahkerasti, ja heidän otsansa ovat hiessä. Mutta penkillä pöydän takana istuu vain viisi Jukolan poikaa. Missä ovat Juhani ja Timo? Tuolla he seisovat häpeänurkassa oven lähellä. Heidän tukkansa sojottaa yhä korkealla pystyssä, sillä lukkarin vahva käsi on juuri kiertänyt sitä.

Veljesten oppi edistyi hyvin hitaasti. Opettajan pelottava ankaruus ei nopeuttanut sitä. Päinvastoin se teki heidän halunsa ja mielensä aina vain jäykemmäksi. Juhani ja Timo tunsivat tuskin muuta kirjainta kuin A:n. Muut olivat sentään päässeet muutaman kirjaimen pidemmälle. Mutta Eero-veli oli suuri poikkeus heistä kaikista. Hän oli jo jättänyt kirjaimet ja harjoitteli tavaamista oikein vikkelästi.

Ilta läheni, mutta veljekset eivät olleet koko päivänä maistaneet palaakaan ruokaa. Lukkari oli nimittäin ottanut heidän eväänsä pois. Hän yritti nälän tuskalla kiihottaa heidän haluaan lukea. Niin Juhani seisoi nurkassaan vihaisen nälän vallassa. Hän pudisteli pyöreää päätään ja sylkeskeli. Hän mulkoili opettajaansa silmät pyöreinä kuin härkä. Mutta hänen vieressään seisoi Timo ja torkkui. Hän ei välittänyt maailman menosta. Vihdoin lukkari kuitenkin lopetti lukemisen ja sanoi: ”Lopettakaa nyt ja syökää, te puuhevoset. Mässyttäkää kuin märehtivät pukit aitauksessa. Mutta muistakaa: tämän aterian jälkeen ette saa suuhunne murustakaan, ennen kuin osaatte aapisen. Te kovakalloiset sonnit! Annan teille tunnin aikaa syödä. Mutta ovesta ette astu askeltakaan ulos. Pidän nimittäin terveellisenä, että arestinne jatkuu iltaan asti. Oikein terveellisenä. Mutta avatkaa nyt kitanne, sillä kohta saatte eväslaukkunne kynsiinne.” Niin hän puhui ja lähti. Hän lähetti piian viemään veljeksille heidän eväänsä, mutta ovi lukittiin tiukasti.

TIMO: Missä on pussini?

LAURI: Tuossa on sinun, tässä minun. Nyt söisin vaikka pieniä kiviä.

JUHANI: Nyt ei syödä yhtään palaa!

LAURI: Mitä? Eikö nyt syödä?

JUHANI: Ei palaakaan!

LAURI: Yritä ennemmin tukkia meri kämmenelläsi.

JUHANI: Antakaa pussien olla kauniisti rauhassa.

AAPO: Mitä sinä oikein tarkoitat?

JUHANI: Haluan kiusata lukkaria. Nyt ei syödä ennen kuin huominen päivä on tullut. Vereni kiehuu, pojat, ja pääni pyörii kuin Keitulan tuulimylly. Mutta kiusa kiusaa vastaan!

AAPO: Sille kiusalle meidän ukkomme nauraisi oikein makeasti.

JUHANI: Anna hänen nauraa! Minä en syö. – Katsokaa, Eero tavaa jo! – Minä en syö.

TUOMAS: En minäkään syö tässä, vaan tuolla Sonnimäen nummella. Siellä istun pian kanervatyynyllä.

JUHANI: Oikein! Siellä me pian istumme pyllyllämme.

EERO: Minä olen samaa mieltä, pojat.

AAPO: Mitä hulluuksia nyt taas?

JUHANI: Pois vankeudesta!

AAPO: Ymmärrys, hoi!

JUHANI: Sonnimäen männikkö, hoi!

EERO: Juuri niin! Ja ymmärrys vastasi: hoi.

JUHANI: Vastasi kuin kunnon poika.

AAPO: Simeoni, yritä sinä parhaasi.

SIMEONI: Rauhassa, veljet! Mutta minä sanon, ettei meistä tule lukumiehiä. Siksi jääkööt kaikki nämä puuhat tähän. Olkoon elämämme silti nuhteeton ja siivo. Mehän voimme elää kristittyinä ihmisinä ilman lukutaitoakin, kunhan vain uskomme.

AAPO: Senkin riivattu, sinä vain kaadat, mutta et nosta.

JUHANI: Simeoni puhuu oikeuden ja kohtuuden kieltä. Pois täältä, pojat. Luontoni ei kestä tätä enää.

TUOMAS: Sydäntäni kirvelee, kun näen, miten Juhania jauhetaan. Pois, pojat!

JUHANI: Asia on päätetty. Mutta älä sääli minua, Tuomas, sillä kosto on minun käsissäni. Minua on kuritettu ja revitty kuin ravun syöttiä, totisesti! Ja taskussani on aikamoinen kourallinen hamppua. Sen hampun lukkari itse kiskoi minun päästäni. Ehkä tämä tukko ei vielä joskus tuki lukkarin kitaa. Jos niin käy, se johtuu vain siitä, että teen tavarastani jonkinlaisen laitteen. Lukkarilla on kaula, niin, hänellä on kaula. Mutta enempää en nyt hiisku.

EERO: Minä tiedän ehkä toisen ja paremman keinon. Siitä hiuskiemurasta, jota säilytät taskussasi, kierrämme hienon ongensiiman. Sen annamme lukkarille lahjaksi hyvästä opetuksesta. Mutta miksi minä yllytän syntiin? Tiedänhän, ja me kaikki myönnämme yhdessä, että kuritus tekee sanomattoman hyvää. Niinhän me veljellisesti juttelimme tiellä.

JUHANI: Eero tavaa jo. Katsokaa vain, mikä kiltti poika.

EERO: Kyllä on häpeä harjoitella tavaamista vasta näin vanhana.

JUHANI: Näin vanhana? Entä meidän muiden ikä?

SIMEONI: Hän pistelee.

JUHANI: Niin, sinä pistelet taas! Sinä ohdake meidän vehnäpellossamme! Sinä katkera hapate Jukolan kristillisessä veljestaikinassa! Sinä piikkisika, piikkiporsas, sinä sammakko!

SIMEONI: Hiljaa, lukkarin takia hiljaa!

JUHANI: Kaikki yhdessä ulos tästä vankikopista! Joka nyt panee vastaan, saa selkäänsä.

TUOMAS: Kaikki liikkeelle, kaikki!

AAPO: Timo, sinä lujamielinen veljeni, mitä sinä sanot?

TIMO: ”Tuohesta ei tule takkia eikä vanhasta pappia.” Siksi ”pillit pussiin ja pois”, ja kaikki yhtä matkaa. Vahvistan asiani vielä yhdellä sanalla: ”kirves hiotaan kahdelta puolelta.”

AAPO: Lauri, mitä sinä teet?

LAURI: Minä lähden täältä Sonnimäelle.

AAPO: Voi! Vaikka kuolleet huutaisivat haudoistaan: te uppiniskaiset, te hullut miehet!

JUHANI: Ei sekään auttaisi. Mars, poika! Tuletko? Muuten – Herra Jeesus! – täällä leimahtaa ja läimähtää. Tuletko?

AAPO: Minä tulen. Mutta vielä yksi sana.

TUOMAS: Nyt ei auttaisi tuhatkaan sanaa.

JUHANI: Ei, vaikka jokaisella sanalla olisi tuhat miekkaa.

EERO: Ja jokaisella miekalla tuhat terää.

JUHANI: Tuhat terää, jotka iskevät tulta. Juuri niin, ei sekään auttaisi. Pois Marstrandista, pois Siperiasta! Pois tästä hirveästä erämaasta kuin seitsemän luotia tykin suusta! Tässä on sekä luoti että tykki. Se on ladattu tykki, ja se kuumenee kuumenemistaan. Nyt se on tulipunainen, ja kohta se paukahtaa. Voi rakkaat veljet ja sukulaiset, saman äidin kantamat! Te näitte, kuinka hän kiersi tätä otsatukkaani etusormensa ympäri. Sitten hän tarttui siihen koko kourallaan näin, katsokaa, tällä tavalla. Ja sitten hän ravisti niin, että hampaat kalisivat. Hm!

TUOMAS: Minä näin sen, ja poskeni pullistuivat vihasta.

EERO: Minä kuulin, kuinka Juhanin hampaat kalisivat. Näin, kuinka Tuomaan posket pullistuivat, ja minä kauhistuin. Mutta kiitin silti Jumalaa teidän puolestanne. Muistin nimittäin, kuinka paljon hyvää kuri kuitenkin tekee.

JUHANI: Rakas veljeni, älä pane tulilankaa tykin sytytysreikiin, nimittäin näihin kahteen korvaani. Sitä älä tee.

TUOMAS: Miksi sinä ärsytät häntä, Eero?

JUHANI: Eero onkin lukkarin lellikki. No, hyvä sekin, oikein hyvä. Mutta mitä pahaa minä olen tehnyt, kun lukkari näin rääkkää minua? Onko se rikos, että minulla on näin kova pää? Ei paljon puutu, etten itke.

TIMO: Mitä minä olen tehnyt, kun tukkaani näin hirveästi revitään? Senkö takia, että minulla on se järki, jonka Jumala minulle viisaudessaan antoi?

LAURI: Minä olen saanut kolme tukkapöllyä.

JUHANI: Meillä kaikilla on täältä makeita muistoja. – Ovi auki!

AAPO: Muista, että olemme lukkojen takana.

TIMO: Salpa on päällä, vahva salpa.

JUHANI: Se pitää kuin oljenkorsi. Mutta toiseksi: tuossahan on ikkuna. Yksi isku pussillani, ja kuuluu kaunis helinä ja kilinä.

AAPO: Sinun pääsi on jo ihan sekaisin.

JUHANI: Kahden päivän pyörityksestä, kahden päivän pyörityksestä, veikkoseni!

SIMEONI: Ei ikkunaa sen takia rikota. Keskustellaan mieluummin kauniisti lukkarin kanssa.

JUHANI: Mene helvettiin keskustelemaan perkeleen kanssa! – Ikkuna pirstaleiksi ja pois vankeudesta! ”Ulos koko pataljoona!” huusi kapteeni vihoissaan.

TUOMAS: Pane ovi hakaan, Eero!

EERO: Juuri niin. Linnan iso portti kiinni, kun pataljoona marssii vankilan takaportista ulos. – Ovi on hakassa.

AAPO: Minä varoitan teitä!

JUHANI: Tehty mikä tehty. Katso tuonne!

AAPO: Sinä hirveä, jumalaton mies!

SIMEONI: Kas niin! Nyt se on tehty! Siinä ikkuna helähti rikki!

JUHANI: Ikkuna helähti ja taivas välähti, kun Jussin pussi kerran vain heilahti! Se oli Laiska-Jaakon mälli.

SIMEONI: Voi meitä poloisia!

JUHANI: Tie on auki. Lähdetkö liikkeelle?

SIMEONI: Minä seuraan teitä, veli kulta!

JUHANI: Aapo, tie on auki. Lähdetkö liikkeelle?

AAPO: Miksi nyrkki pystyssä, sinä hullu? Minä seuraan, seuraan! Mitäpä tässä enää muuta, kun olemme kerran jo samassa kelkassa.

JUHANI: Istu ja pala!

TUOMAS: Kaikki pussit selkään ja ulos ikkunasta! Eteisessä tömisee.

JUHANI: Onko se lukkari? Minä sivallan häntä.

TUOMAS: Tule!

JUHANI: Se on lukkari. Minä sivallan häntä vähän.

TUOMAS: Pois, sanon minä!

JUHANI: Älä astu nyt tielleni. Minä rakastan sinua, Tuomas, veljeni.

TUOMAS: En päästä sinua tekemään hirmutöitä. Kiirehdi nyt vain kanssani ulos ikkunasta. Tuolla toiset jo juoksevat pellon poikki. Tule!

JUHANI: Päästä irti! Miksi pelkäät hirmutöitä? Otan hänet vain kauniisti polvelleni. Nostan hänen pitkän takkinsa liepeet ja läimin häntä paljaalla kämmenelläni. Ja tämä kämmen tekee työtä tosissaan. Päästä irti, rakas veljeni, muuten sydämeni halkeaa kuin Korkin säkkipilli. Päästä irti! Näethän, kuinka pääni höyryää.

TUOMAS: Olemme ikuisia vihamiehiä, jos et nyt tottele minua. Muista, mitä sanoin.

JUHANI: Mennään sitten. Mutta en suostuisi tähän, jos en rakastaisi sinua sydämestäni.

He vaikenivat ja heittäytyivät ikkunasta ulos mäelle. Sitten he juoksivat nopeasti lukkarin perunapellon yli. Pienet kivet kilahtelivat pellolla, ja multapaakkuja lensi korkealle ilmaan. Pian he katosivat toisten perässä tiheään leppämetsään. Silloin lukkari ryntäsi sisään hirveän vihaisena. Kädessään hän heilutti paksua ruokokeppiä. Hän huusi karkureita korkealla, kiljuvalla äänellä, mutta turhaan. Veljekset juoksivat ulos leppämetsästä. He juoksivat kivisen ja kallioisen maan yli ja sitten kapean katajikon läpi. Sieltä he juoksivat pappilan laajan Neulaniemen niityn yli. Niityn rannoilla kasvoi kaislaa. Lopuksi he juoksivat tasaisen, kumisevan ahon poikki. Sitten he seisoivat hiekkaisella tiellä Sonnimäen viettävän nummen alla. He nousivat ylös mukulakivistä rinnettä. Kun he pääsivät nummen harjulle, he päättivät tehdä itselleen leirin mäntyjen juurelle kanervikkoon. Pian heidän nuotiostaan nousi savua puiden latvoihin asti.

Seutu, jossa veljekset leiriytyivät, oli korkea. Mäen takaa näkyi pappilan katto. Mäen huipulla näkyi lukkarin punainen talo ja suuri kirkonkylä. Tuolla kuusten keskellä seisoi pitäjän kivikirkko, juhlallinen ja komea. Lisäksi näkyi järvi, jossa oli monta saarta. Koillistuuli väreili sen pintaa kirkkaan taivaan alla. Tuuli puhalsi hiljaa ja leppeästi järven, niittyjen ja metsien yli. Se puhalsi myös Sonnimäen männikön yli. Männikön juurella veljekset nyt lepäsivät ja paistoivat nauriita loimuavalla nuotiolla.

JUHANI: Nyt me syömme oikein kuninkaallisen aterian.

TIMO: Oikein herrojen aterian.

JUHANI: Naudanlihaa pussista ja nauriita kuumasta tuhasta. Ne ovat nyt juuri kypsiä.

Tuuli se puhaltaa ja puun-latvat taipuu,
Kultani ääni se kaukana kaikuu…

Mikä härkäpäinen tyhmyys meiltä istua lukkarin penkillä aapinen kädessä! Istua siellä kaksi pirullista päivää!

EERO: Mutta seistä sen oven nurkassa, se vasta oli jotain.

JUHANI: Hyvä, Eeroseni, sinä viisas Eeroseni, sinä kuuden tuuman Eeroseni, sinä napero! – Lukkarin oven nurkassa! Kyllä minä sinut opetan, senkin saakeli.

AAPO: Hiljaa, hiljaa, te pakanat!

TUOMAS: Istu rauhassa, Juhani, äläkä välitä hänen puheistaan.

JUHANI: Lakki pois päästä, kun syöt, senkin möhkäle.

TUOMAS: Lakki pois päästä, sanon minäkin.

JUHANI: Kas niin. Sinun täytyy totella. Ei auta.

SIMEONI: Aina vain nalkutusta, pelkkää nalkutusta. Jumala valaiskoon joskus teidän sielunne ja mielenne!

JUHANI: Aina hän on kiusankappale.

EERO: Aina minä olen teidän kirotuissa hampaissanne ”se tylleröinen ja peukalo, se pikku nappula Eero”. Mutta siksi minä olenkin sitkeä.

JUHANI: Sinä olet vihainen rakkikoira, niin kuin siinä laulussa ”Seitsemän miehen voima” laulettiin.

EERO: Minä puren takaisin, ja terävästi.

JUHANI: Sinä olet täynnä katkeruutta.

AAPO: Sallikaa minunkin sanoa sana. Eero sanoi jotain, missä minusta oli vähän totuutta. Katsokaa: sitä katkeruutta, jota hän välillä jakelee ympärilleen, olemme ehkä itse keittäneet paljon. Muistakaamme toki, että olemme kaikki saman Luojan luotuja.

TIMO: Aivan niin. Ehkä minulla on kaksi nenää, ”toinen kuin lesti ja toinen kuin leivän puolikas”. Mitä se muille kuuluu? Itsehän minä niitä kannan. Mutta heitetään jo nenät ja nakit, Luojat ja luomiset tuhkaan. Katso, Juhani, tässä saat nauriin, ihan pehmeän. Pane se poskeesi äläkä välitä tuon joutilaan puheista. Hän on nuori ja ymmärtämätön. – Syö, veljeni.

JUHANI: Kyllä minä syön.

TIMO: Nyt me elämme täällä korkealla, kaikuvalla mäellä kuin häissä.

JUHANI: Kuin taivaan häissä. Mutta äsken meitä rääkättiin oikein surkeasti tuolla alhaalla helvetissä.

TIMO: ”Välillä lasketaan alas, välillä nostetaan ylös” tässä maailmassa.

JUHANI: Niin se on. Mitä sinä sanot, veli Aapo?

AAPO: Olen yrittänyt parhaani, mutta turhaan. Nyt minä kerran suutun ja annan elämämme veneen peräsimen kohtalon käteen. Tässä minä istun.

JUHANI: Tässä me istumme, ja tuolla jalkojemme alla on koko maailma. Tuolla lukkarin talo punoittaa kuin punainen kukko. Ja tuolla Herran temppelin torni kohoaa korkeuteen.

AAPO: Juuri sen temppelin juurella me vielä joskus istumme häpeän mustassa puussa. Istumme niskat kyyryssä kuin seitsemän variksenpoikasta aidalla. Ja ihmiset osoittavat meitä sormella, ja me kuulemme heidän sanovan: ”Tuossa istuvat Jukolan laiskat veljekset.”

JUHANI: Ei koita sitä päivää, jona Jukolan pojat istuvat niskat kyyryssä kuin variksenpoikaset häpeän mustassa puussa. Ei koita sitä päivää, jona he kuulevat ihmisten osoittavan sormella ja sanovan: ”Tuossa istuvat Jukolan laiskat veljekset.” Tämä päivä ei koita. Ennemmin menen hirteen. Tai marssin vaikka maailman loppuun asti, Heinolan pataljoonaan kivääriä heiluttamaan. ”Mitä minä huolin, veitikka nuori?” Nyt, veljet, kun olemme syöneet, me laulamme. Laulamme niin, että nummi tärisee.

SIMEONI: Siunataan itsemme ja nukutaan.

JUHANI: Ensin lauletaan ”Mitä minä huolin”. Selvitäpä kurkkuasi, Timo.

TIMO: Minä olen valmis.

JUHANI: Entä Eero-poika? Olemmehan taas ystäviä?

EERO: Ystäviä ja veljeksiä.

JUHANI: Kaikki hyvin. Mutta viritäpä kurkkusi.

EERO: Se on jo täysin vireessä.

JUHANI: Hyvä! Ja kuulkoot nyt muut, kuinka männikkö raikuu. – Nyt, pojat!

Mitä minä huolin, veitikka nuori,
Jolla on rinta kuin Tunturi-vuori?
Frallaralla rallaralla rallarallalaa!

Heinolan pokkojen uhkeaan joukkoon
Pois minä lähden, tyttöjen houkko;
Frallaralla rallaralla rallarallalaa!

Eipä mua peljätä piispa, ei pappi;
Kohta on ylläni sankarin takki.
Frallaralla rallaralla rallarallalaa!

Juokseppas, Rusko, ja pyöritä pyörää;
Keisarin knalleja karsitaan syömään.
Frallaralla rallaralla rallarallalaa!

Mitä minä huolin, veitikka nuori,
Jolla on rinta kuin Tunturin vuori?
Frallaralla rallaralla rallarallalaa!

JUHANI: Juuri niin! Täällähän meidän on hyvä olla.

SIMEONI: Vähemmän ääntä, vähemmän ääntä! Te metelöitte kuin legioona peikkoja. – Mutta hiljaa, hiljaa! Tänne tulee ihmisiä.

JUHANI: Ihmisiä? Katso tarkemmin, niin näet joukon mustalaisia. Näet ”Rajamäen rykmentin”.

Lähestyvä joukko oli eräs kiertelevä perhe. Se oli kotoisin pienestä mökistä Rajamäen ahoilta. Siksi ihmiset kutsuivat sitä Rajamäen rykmentiksi. Sen johtaja ja isäntä on tuo Mikko, jonka kaikki tuntevat. Hän on lyhyt mutta sitkeä mies, ja päässä hänellä on musta huopahattu. Matkoillaan hän myy pikeä ja käyttää vikkelästi kuoharin terävää veistä. Hän toimii myös viuluniekkana. Usein hän soittaa mustanpunaista soitintaan tansseissa ja talkooiltojen iloissa. Samalla hän kastelee aina kurkkuaan sen mukaan, mitä hänelle tarjotaan. – Hänen eukkonsa Kaisa taas on taitava kuppari. Hän on tiukka akka, ja hänen naamansa on nuuskan tahrima. Harva on se sauna, jota hän ei ohi kulkiessaan lämmitä kuppasaunaksi seudun eukoille. Silloin Kaisan pieni kirves hyppii, hänen suunsa maiskuttaa ja nuuskainen naamansa hikoilee hirveästi. Mutta silloin paisuu myös hänen tuliaispussinsa. – Heillä on myös joukko lapsia. Lapset kulkevat heidän mukanaan kylästä kylään ja talosta taloon. Kaksi lapsista kävelee jo itse. He hyppelevät iloisina vanhempiensa ympärillä pitkin tietä, välillä edellä, välillä perässä. Mutta kolme nuorempaa kulkee kärryissä isän ja äidin kuormana. Kaisa vetää aina aisoissa, ja Mikko työntää sauvallaan perästä. Kova on meteli siellä, missä Rajamäen joukko kulkee. Eräs pilkkakirves oli tehnyt tästä perheestä pitkän ja hassun laulun. Laulun nimi oli ”rykmentti”. Tämä meluava joukko kulki nyt tietä pitkin Sonnimäen nummen alta kohti kirkonkylää. Samaan aikaan veljekset viettivät vapauden hetkeä nummen korkealla harjulla iloisina kuin pässit.

JUHANI: Heisaa! Terve, sinä edellä mainittu rykmentti, terve!

TIMO: ”Hustote tili?” sanoi ruotsalainen.

EERO: ”Kappusivai!” sanoi ryssä.

KAISA: Mitä te siellä ylhäällä haluatte?

EERO: Että muori tulee ja imee oikein kunnon sarven tämän Juhani-veljen ruskeaan pakaraan.

JUHANI: Muori imee ja naksuttelee, kun ukko soittaa. Sehän vasta sopii yhteen.

MIKKO: Minä annan teille pirua, te Jukolan sissit!

EERO: Ukko ei halua soittaa. No, laulakaamme sitten me, ja oikein mahtava marssi.

JUHANI: Mahtava marssi, kun Rajamäen rykmentti marssii ohitsemme. No, pojat Timo ja Eero!

Karsitaan nyt kulkemahan
Ylös, alas mäkii,
Kuohintahan, kuppaamahan,
Kauppoilemaan pikii.

Aisoiss' Kaisa nuuska-naama
Itse olla tykkää,
Mikko, purren mälliänsä,
Sauvall' perään lykkää.

JUHANI: Juuri niin! Tämäpä on hauska laulun rämpytys.

KAISA: Tietäkää, te hiidenvietävät siellä, että me kuljemme aina kunniallisesti. Mutta te kiertelette ihmisten metsissä kuin rosvot ja raatelevat pedot. Minä kuppaan ja teen ihmisille terveyttä. Mikko kuohii ja tekee lihavia porsaita, muhkeita härkiä ja komeita ruunia. Niillä ratsastavat kuninkaiden kuninkaat. Se tietäkää, te perkeleet!

JUHANI: Pari säkeistöä sen saarnan päälle, pojat! Timo ja Eero, reippaat pojat! Yhtä aikaa!

Kaisan huulet massahtelee,
Napsuttelee kirves;
Kreeta-muori Kaisan kynsiss'
Juttuu hampaat irviss'.

Mutta tuolla tarhan puoless':
Mikä pauhu? Heisaa!
Kyltät, kaltit saarnailevat,
Pikku-porsaat veisaa.

Miksi kyltät hälisevät?
Miksi naskit kirkuu?
Katsos: läätin oven alla
Mikon veitsi vilkkuu.

JUHANI: Totisesti hauska laulun rämpytys. Sitä et voi kieltää, Mikko?

MIKKO: Pidä heti leipäläpesi kiinni. Ja tiedä, että tässä on itse Mestari-Mikko. Hän kuohitsi maaherran oriin puhtaan lakanan päällä, eikä siitä vuotanut ainuttakaan veripisaraa. Siitä tempusta hän sai valtakirjan, jota ei edes Rooman keisari voi rikkoa. Sellainen Mikko minä olen.

EERO: Voi sinua, kaksinkertainen Kuohari-Mikko, ja sinun noita-akkasi!

KAISA: Varo, etten noidu teitä susilaumaksi, niin kuin eräs ukko ennen noitui ylpeän hääjoukon.

JUHANI: Tässä minä seison yhä vanhana Jukolan Jussina omissa housuissani. Ja niin toivon Jumalan avulla seisovani tästä eteenkinpäin. Ei sinun noitakonsteistasi tule mitään, muija parka. Niin kävi silloinkin, kun toissa vuonna ennustit meille maailmanloppua. Silloin sait monet akat pyytämään turhaan ukoiltaan anteeksi entistä ilkeyttään.

KAISA: Kuule, mitä nyt ennustan.

EERO: Sinä ennustat ja toivotat meille lämpimän saunan. Ja toivot, että saat itse kupata meidän niskaamme.

JUHANI: Mutta se on hullu ennustus ja toive. Kotiin tultuani aion kyllä lämmittää saunan ja kylpeä oikein ihanasti. Mutta omaa nahkaani, Aatamin takkia, en aio rikkoa ollenkaan.

KAISA: Kuule, kuule! Saunasi palaa, ja myös tupasi palaa. Ja itse sinä lähdet surkeassa tilassa kulkemaan metsiä, rämeitä ja soita. Etsit suojaa jäätyvälle ruumiillesi. Voi! Verisesti sinun täytyy vielä taistella sekä ihmisten että metsän petojen kanssa. Ja sitten sinä puuskutat kuin kuoleva jänis ja painat tuon kirotun pääsi pensaaseen. Kuulkaa tämä ja muistakaa se.

JUHANI: Mene helvettiin…

TUOMAS: Ole jo hiljaa, ole hiljaa!

SIMEONI: Sinä jumalaton, hullu!

JUHANI: Mene tulipunaiseen helvettiin! Mene lukkarin luo ja noidu lukkarin kurkkuun ikuinen sikatauti.

EERO: Että hän laulaa niin kuin vanha torahampainen karju Mikon kynsissä.

JUHANI: Niin! Ja rovastille, sille ulkokultaiselle, tekopyhälle ja rikkaalle rasva- ja makkararovastille… Mitä me hänelle määräisimme? Sano sinä, Eero.

EERO: Käyköön hänelle paistikinkereillä niin kuin kävi ennen publikaanille Oulun portilla. Tulkoon hänen säkkiinsä aikamoinen kissapiirakka.

JUHANI: Niin! Paltamon kalakukko, näetkös, jonka sisällä on täytteenä kissa, karvainen kissa.

EERO: Ja siitä hän pitäköön seuraavana sunnuntaina niin vimmatun ja jyrisevän rangaistussaarnan, että hänen rasvainen mahansa repeää. Repeää kerralla, räsähtäen vain.

JUHANI: Niin! Ja sitten peijakas hänet periköön. Ottakoon hänet niskaansa ja lennättäköön häntä, niin kuin pirulla on tapana pappia lennättää.

EERO: Vieköön sen mahtavan ja rikkaan rovastin rikkaan miehen seuraksi.

JUHANI: Siinä ovat terveiset, jotka pyydämme sinua viemään kauniisti sekä lukkarille että rovastille. Ja jos teet kaiken tämän, saat sitten noitua minut vaikka sudeksi, niin kuin uhkasit.

EERO: Niin ahneeksi sudeksi, että hän nielaisee kerralla koko Rajamäen rykmentin.

JUHANI: Niin! Ja vielä sarvisäkin kaupan päälle.

EERO: Ja vielä pikipussinkin rinkeliksi.

JUHANI: Juuri niin, sinä vasaranpoika!

KAISA: Hyvä on! Rovasti ja lukkari saavat terveisenne. Ja se keitto on vielä joskus teidän omassa kupissanne, te kirotut! Anna heille kivi lähtölahjaksi, Mikko. Anna niin, että pääkuori aukeaa.

MIKKO: Tässäpä on sopiva harakankivi, juuri kuin tilattu. – Tuossa, te Pelttarin pukit! – Mars, Kaisa! Nyt mennään.

JUHANI: Sitä riivattua! Heitti kiven, ja se melkein osui minua otsaan.

EERO: Lähetetään möhkäle takaisin.

JUHANI: Sinkauta se ukolle takaisin, niin että hattu kumahtaa.

TUOMAS: Jätä heittämättä, poika, jos haluat säästää täisen pääsi.

AAPO: Näethän, senkin konna, että siellä on lapsia.

JUHANI: Pidä kivesi. He menevät jo niin, että nummi jymisee.

SIMEONI: Voi teitä, te ilkeät, te kalmukit ja koirankuonot! Ei enää rauhallinen matkamieskään pääse kunniallisesti ohitsemme tiellä. Voi teitä rosvoja!

JUHANI: Minäkö rosvo? Minä, joka en vääntäisi heiltä hiuskarvaakaan? Mutta katsos, kun mies on oikein kuohuksissa, ja mahtavat puuskat kulkevat hänen vankan ruumiinsa läpi, niin – kyllähän sinä sen tiedät. Kaksi yötä ja päivää poika on istunut tornissa. Mutta lähetinpä lukkarille oikein komeat terveiset, jotta sappeni lievittyisi.

AAPO: Ja vielä hullummat rovastille. Niitä terveisiä saamme vielä katkerasti katua.

JUHANI: ”Mitä minä huolin, veitikka nuori?” Elämä, nuoren miehen elämä, on juuri kuin tämä kaikuva, kohiseva nummi. Tuolla koillisessa kohoaa Impivaaran jyrkkä vuori. Tuolla taas luoteessa välkkyy kirkonkylän järvi. Ja tuolla taivaanrannalla häämöttää vielä muitakin järviä, kuin ikuisessa kaukaisuudessa. Silmäni näkee siellä Kolistimen kolme järveä.

”Ei mun auta, ei mun auta,
Täytyy mennä järveen;
Kultani on niin vihainen
Ja puhisee kuin kärme.”

Tuon järven pinnalla istuu usein meidän lukkariukkomme onkivapa kädessä. Voi! Kunpa hän kököttäisi siellä nyt, ja minä olisin raju tuulenpuuska, vihainen hirmumyrsky kaakosta! Kyllä tietäisin, mihin syöksyisin pauhaten. Ja pian lukkarin ruuhi kellahtaisi kumoon.

SIMEONI: Mikä syntinen toive!

JUHANI: Sen minä tekisin. Kaataisin ruuhen niin, että järven vesi kiehuisi kuin velli.

TIMO: Koko mies suden paistiksi.

JUHANI: Syöksisin hänet susikuoppaan ja kävelisin itse riemuiten reunalla.

AAPO: Kettu halusi kerran karhulle pahaa, ja se narrasi kontioraukan kuoppaan. Silloin kettu nauroi kovasti. Se käveli ylhäällä ammottavan kuopan ympäri ja puhui pilkallisesti. Sitten kettu nousi ilveksen selkään, ja ilves vei sen ylös korkeaan kuuseen, joka seisoi siinä lähellä. Kettu alkoi laulaa iloissaan. Se kutsui koolle tuulet kaikista neljästä ilmansuunnasta. Se käski niitä soittamaan kuusen kanteletta laulunsa mukaan. Pian tulivat itätuuli, länsituuli ja etelätuuli, ja kuusi kaikui ja kohisi rajusti. Tuli myös voimakas pohjoistuuli. Se ryntäsi humisten ja ryskyen synkän, naavaisen korven läpi. Silloin kuusi pauhasi, vapisi ja taipui syvään. Lopulta se katkesi ja kaatui kohti kuoppaa. Kaatuessaan se heitti ketun latvastaan alas karhun syliin syvään kuoppaan.

TIMO: No peijakas! Mutta mitä nyt?

JUHANI: Kyllähän sinä sen arvaat, mitä nyt tapahtui. Karhu tarttui tietysti oikein rotevasti ketun niskanahkaan. Se ravisti niin, että hampaat kalisivat, niin kuin hyvä lukkari teki minulle. – Mutta minä ymmärrän, mitä Aapo tarkoittaa. Hän halusi muistuttaa minua, että joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa. Olkoon niin, mutta minä soisin silti lukkarin susikuopan saaliiksi.

TIMO: Jos näkisin lukkarin mätkähtävän kuoppaan, ei se minunkaan sydäntäni oikein vastustaisi. Mutta en minä sitä ukkorähjää siksi kauan kiduttaisi ummehtuneessa kammiossa. Kaksi tuntia, vain kaksi tuntia. Ja jääköön asia siihen. Eläköön lukkari rauhassa, eikä hänen tarvitse pudota edes minun suuttuneen sydämeni kuoppaan. Mutta yhtä asiaa minä ihmettelen. Kuinka te voitte uskoa tuollaisia lorujuttuja kuin tämä tarina ketusta ja karhusta? Voi veikkoset! Eihän kettu osaa edes jutella joutavia, saati kutsua luokseen maailman tuulia. Te uskotte tämän, mutta minä sanon, että se on puhdas valhe.

JUHANI: Kaikki tietävät, ettei Timon pää ole tämän maailman terävimpiä.

TIMO: Vaikka ei olisikaan. Mutta tällä päällä minä vaellan tämän maailman läpi yhtä kunniallisesti kuin sinä tai kuka tahansa muu, mies tai nainen.

AAPO: Timo ei ymmärrä vertausta.

JUHANI: Ei se poikaparka nyt ymmärrä yhtään. Mutta katsopa, minä selitän sinulle asian. Tarina ketusta ja karhusta on luultavasti niiltä ajoilta, jolloin kaikki eläimet ja vielä puutkin osasivat puhua. Niin kerrotaan Vanhassa testamentissa. Sen olen kuullut sokealta enoltamme, joka on jo kuollut.

AAPO: Ethän sinäkään nyt ymmärrä satua ja sen tarkoitusta.

TIMO: Mutta kuitenkin ”pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin”.

JUHANI: Yritätkö olla viisas, mies? Mutta usko minua: kiitän Jumalaa siitä, etten ole niin tyhmä kuin sinä, Timo-poloinen.

TIMO: Vaikka et olekaan, en minä siinä mitään vaaraa näe.

EERO: Tee sinä, Timo, niin kuin publikaani ennen: lyö vain rintaasi. Saadaan nähdä, kumpi teistä marssii täältä kotiin parempana miehenä.

JUHANI: Aih! Joko se osui pikku-Eeroonkin, sinä itse publikaani?

EERO: Osui oikein makeasti itse publikaanien päämieheen, tuohon pikku Zakeukseen.

JUHANI: En minä välitä sinun Zakeuksistasi ja makeuksistasi. Minä käyn nyt makeasti nukkumaan. Käännän teille selkäni ja makaan kuin ampiaispesä lumihangen alla. – Mutta Jumala auta meitä! Olemmehan asettuneet kamalaan paikkaan.

AAPO: Miksi niin?

JUHANI: Tuossahan on se kummallinen, pelottava kivi. Se vastaa aina niin surullisesti, kun kirkonkellot pauhaavat. Ja katsokaapa sitten noita silmiä, jotka tuijottavat meitä tuolta lakkaamatta. Minä kauhistun. Lähdetään täältä Herran nimeen!

TUOMAS: Istutaan rauhassa.

JUHANI: Mutta metsänhaltija on täällä ankara ja vihainen.

AAPO: Vain niille, jotka kiroilevat tai ovat muuten jumalattomia. Varo siis sitä. Mutta tarina noista kuvista kiven kyljessä on tapaus kaukaisilta ajoilta.

LAURI: Haluatko kertoa sen meille?

AAPO: Mutta katsokaa ensin tarkemmin tuota kiveä. Siinä näette ikään kuin neljä kultaista, säteilevää pistettä. Ne ovat kahden rakastavaisen suloiset silmät, kauniin neidon ja uljaan nuorukaisen. Ja heidän kuvansa näette myös piirrettyinä kiveen. Katsokaa heitä silmät vähän sirrillään. Siinä he istuvat hellimmässä syleilyssä. Mutta alempana, nuorten jalkojen juuressa, makaa kyyryssä vanha mies. Hänen läpensä on pistetty miekka.

TIMO: Juuri niin kuin sanot.

LAURI: Minäkin luulen näkeväni siellä jotain sellaista. Mutta kerro asia.

Seuraavan tarinan Aapo kertoi heille.

Ennen tässä lähellä seisoi komea linna. Linnan herra oli rikas ja mahtava mies. Hänellä oli tytärpuoli, jolla ei ollut äitiä. Tyttö oli suloinen ja kaunis kuin aamu. Häntä rakasti eräs nuorukainen. Mutta linnan julma isäntä vihasi sekä nuorukaista että neitoa, sillä hänen sydämessään ei ollut koskaan tilaa rakkaudelle. Tytärkin rakasti jaloa nuorukaista. He tapasivat usein toisiaan tällä kaikuvalla nummella. Heidän tapaamispaikkansa oli juuri tämän kiven juurella. Mutta isä sai tietää nuorten salaisesta liitosta. Kerran hän vannoi neidon kuullen hirveän valan. ”Tyttäreni”, hän sanoi, ”varo, etten tapaa teitä syleilemästä metsän yössä. Tiedä, että silloin miekkani heti vihkii teidät yhteen veriseen kuolemaan. Sen lupaan ja vannon pyhästi.” Niin hän sanoi, ja neito kauhistui kuullessaan valan. Hän ei kuitenkaan unohtanut sydämensä ystävää. Päinvastoin hänen rakkautensa kasvoi yhä kiihkeämmäksi.

Oli tyyni kesäyö. Neito aavisti sydämessään, että nuorukainen käveli nummella ja odotti kultaansa. Lopulta hän arveli, että kaikki linnassa jo nukkuivat syvintä untaan. Silloin hän kietoutui laajaan, ohueen huiviinsa ja lähti rakkauden retkelleen. Hän hiipi ulos kuin varjo ja katosi pian metsän siimekseen. Kerran vain sininen huivi liehahti kasteisessa pensaikossa. Mutta kaikki eivät linnassa nukkuneetkaan. Ikkunan ääressä seisoi itse linnan herra. Hän katseli neitoa, joka liukui pois kuin yöllinen aave. Silloin hän vyötti miekan vyölleen, tempasi keihään käteensä ja kiiruhti ulos. Hän katosi metsään neidon perässä. Verenhimoinen peto ajoi nyt takaa lempeäsilmäistä karitsaa.

Huohottava tyttö kiiruhti ylös nummelle ja tapasi ystävänsä siellä harmaan kiven juurella. Siinä he seisoivat ja syleilivät hellästi toisiaan. He kuiskailivat rakkauden kieltä autuaana hetkenä. He eivät enää seisoneet täällä maan päällä, vaan heidän sielunsa kävelivät taivaan kukkaniityillä. – Niin kului muutama silmänräpäys. Äkkiä linnan hirveä herra ryntäsi esiin. Hän iski terävän keihäänsä neidon vasempaan kylkeen. Keihään kärki tuli ulos nuorukaisen oikeasta kyljestä. Niin hän yhdisti heidät kuolemassa. He kallistuivat kiveä vasten. Heidän verensä valui yhtenä virtana nummelle ja punasi kanervankukkien posket. Siinä he istuivat kivisellä istuimella teräksen yhdistäminä. He olivat hiljaa, mutta syleilivät yhä hellästi toisiaan. Heidän silmänsä säteilivät ihanasti kuin neljä kultaista tähteä kohti linnan valtiasta isäntää. Hän katseli ihmeissään tätä ihmeellistä, tyyntä kuvaa kuoleman kidassa. Äkkiä nousi ukkonen. Taivas välähteli ja jyrisi. Mutta salamoiden sinisessä loisteessa nuorten silmät säteilivät autuaan onnellisina. Ne loistivat kuin neljä kynttilää taivaan salissa, pyhässä ilmassa. Tätä katseli murhaaja, kun taivaan viha riehui hänen yllään ja ympärillään. Nuorten ihanasti sammuvat silmät puhuivat voimakkaasti hänen sielulleen. Samoin puhui heidän verensä, joka juoksi kuin koski. Samoin puhui jyrisevä taivas. Hänen mielensä liikahti, liikahti ensimmäisen kerran. Kylmä ja musta katumus oli hänen sydämessään, kun hän katseli kuolevien ihmeellisiä silmiä. Ne loistivat lakkaamatta hymyillen häntä kohti. Hänen sydämensä kauhistui ja vapisi, kun salamat leimahtelivat ja taivas pauhasi. Kauhun henget hyökkäsivät hänen kimppuunsa joka puolelta. Rajaton raivo valtasi hänen sielunsa.

Hän katsoi vielä kerran nuoria kohti. Mutta sieltä katsoivat yhä samat hehkuvat silmät hymyillen häntä kohti, vaikka ne jo sammuivat. Silloin hän pani käsivartensa ristiin. Hän alkoi tuijottaa itään kuin jäätyneellä katseella. Niin hän seisoi kauan mykkänä synkässä yössä. Mutta lopulta hän äkkiä nosti rintansa korkealle ja huusi pitkän huudon. Se oli pitkä ja pelottavan kova huuto, ja se kiiri jyristen ympäri seutua. Sitten hän seisoi taas hetken hiljaa. Hän kuunteli tarkasti ja kauan, kunnes huudon viimeinenkin kaiku oli hiljentynyt kaukaisimpaan mäkeen. Kun tämä oli tapahtunut, hän huusi taas hirveästi, yhä tuijottaen kohti itää. Kaiku kiiri kauan seudulla. Hän kuunteli tarkasti, kuinka se kulki vuorelta vuorelle. Mutta lopulta kaukainen, vapiseva ääni kuoli. Salamat lakkasivat, ja nuorten säteilevät silmät olivat sammuneet. Vain raskas sade huokaili metsässä. Silloin linnan herra veti äkkiä miekkansa tupesta, kuin unesta herätessään. Hän lävisti sillä rintansa ja kaatui nuorten jalkojen juureen. Taivas leimahti vielä kerran, leimahti ja jyrisi. Mutta pian kaikkialla oli taas hiljaista.

Aamu tuli, ja kuolleet löydettiin nummelta harmaan kiven juurelta. Heidät kannettiin pois ja haudattiin rinnakkain. Mutta sen jälkeen kivessä nähtiin heidän kuvansa. Siinä näkyi kaksi nuorta, jotka syleilivät toisiaan. Heidän allaan oli polvillaan ankara, partainen mies. Ja kiven kyljessä säteilee yöllä ja päivällä neljä ihmeellistä nastaa kuin neljä kultaista tähteä. Ne muistuttavat rakastavaisten ihanasti sammuvia silmiä. Tarinan mukaan salaman nuoli piirsi nämä kuvat kiveen leimahtaessaan. Ja niin kuin tässä kuvassa, nuorukainen ja neito istuvat onnellisina taivaan istuimilla. Ja niin kuin mies tuossa makaa, niin entinen linnan herra makaa rangaistuksen vuoteella polttavassa ilmassa. Aina kun tornin kellot soivat, hän teroittaa korvansa ja kuuntelee kaikua kivestä. Mutta helinä on yhä surullinen. Kerran kivestä kuitenkin kuuluu ihmeellisen lempeä ja iloinen ääni. Silloin on tullut miehen sovinnon ja pelastuksen hetki. Mutta silloin on lähellä myös koko maailman viimeinen hetki. Siksi kansa kuuntelee aina erityisen levottomana kiven kaikua, kun kellot soivat. Ihmiset toivoisivat miehen sovinnon päivän koittavan. Mutta he muistavat kauhuissaan maailman tuomion hetken.

Tämä oli tarina, jonka Aapo kertoi veljilleen Sonnimäen nummella.

TIMO: Mutta saapa ukko hikoilla! Aina tuomiopäivään asti! Ohhoo!

SIMEONI: Sinä tomppeli, varo, ettei tuomion pasuuna törähdä juuri tällä hetkellä.

EERO: Maailmanlopusta ei ole mitään pelkoa niin kauan kuin maan päällä on pakanoita. No, Jumala paratkoon! Tässähän on seitsemän villiä pakanaa keskellä kristikunnan helmaa. Mutta ei mikään ole niin pahaa, ettei siinä olisi aina jotain hyvääkin. Mehän olemme maailman pylväitä.

JUHANI: Sinäkö maailman pylväs? Kuuden tuuman mittainen.

SIMEONI: Vapiset vielä, Eero, vapiset kuin perkele, kun lähestyy se päivä, jota nyt pilkkaat.

TIMO: Sitä hän ei tee, sen minä takaan. Ohhoo! Silloin on meteliä ja mullistusta. Kaksi mullistusta on jo ollut, kolmas on vielä tulematta. Ja silloin tapahtuu se suuri autuuden merkki. Silloin maailma palaa tuhaksi ja tomuksi kuin kuiva virsu. Silloin karja ammuu aholla ja siat kiljuvat hirveästi kujalla. Niin käy, jos tämä tuho tapahtuu kesällä. Mutta jos se tapahtuu talvella, karja mylvii ja ammuu navetassa, ja sikaparat kiljuvat sikalan oljissa. Silloin on melskettä, pojat. Ohhoo! Kaksi mullistusta on jo ollut, kolmas on vielä tulematta, niin kuin sokea eno sanoi.

SIMEONI: Niin, niin, muistakaamme sitä päivää.

JUHANI: Olkaa jo hiljaa, veljet. Jumala varjele! Tehän käännätte miehen sydämen ihan nurin niskoin. Nukutaan, nukutaan!

Niin he puhuivat. Mutta lopulta heidän keskustelunsa hiljeni, ja uni kaatoi heidät maahan toisen toisensa perään. Viimeisenä valvoi Simeoni. Hän nojasi männyn kyhmyistä juurta vasten. Hän istui ja mietti hartaasti maailman viimeisiä aikoja ja tuomion suurta päivää. Hänen silmänsä paloivat punaisina, kosteina ja raukeina. Hänen karheiden poskiensa ruskea punerrus hohti kauas. Lopulta hänkin nukahti. Niin he kaikki näkivät makeita unia nuotion ääressä. Nuotio loimusi vielä hetken, mutta vähitellen se hiipui ja sammui.

Päivä hämärtyi, ja hämärä tiheni yöksi. Ilma oli lämmin ja helteinen. Koillisessa taivaan alla välähteli silloin tällöin, sillä sieltä nousi raju ukkonen. Se lähestyi kirkonkylää kotkan vauhdilla ja heitteli tulta sisuksistaan. Äkkiä se sytytti pappilan riihen. Riihi oli täynnä kuivaa olkea, ja se leimahti pian valtavaan tuleen. Kellot alkoivat pauhata, ja kylään tuli liikettä. Kaikkialta kiiruhti väkeä hurjalle tulelle. Miehiä ja naisia virtasi paikalle, mutta turhaan. Riihi loimusi pelottavasti, ja taivas muuttui verenpunaiseksi. Mutta nyt ukonilma ryntäsi kohti Sonnimäkeä, jossa veljekset nukkuivat sikeästi. Nummi raikui heidän kuorsauksestaan. Nyt hirveä jyrähdys herättää heidät, ja silloin he säikähtävät pahemmin kuin koskaan eläessään. Heidän unenpöpperöinen mielensä kauhistuu. Heti heidän muistiinsa tulee synkkä tarina ja kuvaukset maailmanlopusta. Ja luonto riehuu heidän ympärillään synkässä yössä. Ainoa valo tässä yössä tulee ukkospilven salamoista ja kylän palon kamalasta, aaltoilevasta hohteesta. – Nyt välähti, ja heti perään tuli valtava jyrähdys, joka herätti veljekset saman tien. He huusivat kovaa ja kirkuvalla äänellä ja ponnahtivat kaikki yhtä aikaa ylös maasta. Heidän hiuksensa olivat pystyssä kuin kahiseva kaislikko, ja silmät olivat renkaina päässä. Muutaman silmänräpäyksen ajan he tuijottivat toisiaan.

SIMEONI: Tuomiopäivä!

JUHANI: Missä me olemme, missä me olemme?

SIMEONI: Joko nyt mennään?

JUHANI: Auta meitä, armo!

AAPO: Hirveää, hirveää!

TUOMAS: Hirveää kyllä.

TIMO: Herra varjele meitä poikaparkoja!

SIMEONI: Jo kellot soivat!

JUHANI: Ja kivi kilisee ja tanssii! Hii, haa!

SIMEONI: ”Taivaan kellot soivat!”

JUHANI: ”Ja vaipuvat mun voiman'!”

SIMEONI: Ja näinkö tässä nyt vain mennään?

JUHANI: Auta meitä, laupeus ja armo!

AAPO: Voi kauhua!

JUHANI: Tuomas, Tuomas, tartu kiinni takkini liepeeseen! Hii, haa!

SIMEONI: Hii, haa! Nyt mennään, mennään!

JUHANI: Tuomas, veljeni Kristuksessa!

TUOMAS: Tässä olen. Mitä haluat?

JUHANI: Rukoile!

TUOMAS: Niin, rukoile tässä.

JUHANI: Rukoile, Timo, jos osaat!

TIMO: Yritän.

JUHANI: Tee se nopeasti!

TIMO: Oi Herra, suru suuri, oi Betlehemin armoistuin!

JUHANI: Mitä Lauri sanoo?

LAURI: En tiedä, mitä tässä kurjuudessa sanoisin.

JUHANI: Kurjuus, rajaton kurjuus! Mutta luulen kuitenkin, ettei loppu ole aivan vielä.

SIMEONI: Voi, jos meille annettaisiin armonaikaa vielä yksikin päivä!

JUHANI: Tai yksi viikko, kallis viikko! – Mutta mitä me ajattelemme tästä kamalasta valosta ja kellojen sekavasta kaikumisesta?

AAPO: Kylässähän on tulipalo, hyvät ihmiset.

JUHANI: Niin, Aapo, ja hätäkello kumajaa.

EERO: Pappilan riihi on tulessa.

JUHANI: Palakoon tuhat riihtä, kunhan vain tämä matoinen maailma pysyy pystyssä, ja me sen seitsemän syntistä lasta. Herra auta! Koko ruumiini ui kylmässä hikivirrassa.

TIMO: Kyllä minunkin housuni vähän vapisevat.

JUHANI: Kamala hetki!

SIMEONI: Näin Jumala rankaisee meitä syntiemme tähden.

JUHANI: Totta! Miksi me lauloimme sen ilkeän laulun Rajamäen rykmentistä?

SIMEONI: Te pilkkasitte häpeämättömästi Mikkoa ja Kaisaa!

JUHANI: Sinäpä sen sanoit! Mutta Jumala siunatkoon heitä! Hän siunatkoon meitä kaikkia, kaikkia, lukkariakin!

SIMEONI: Se rukous on taivaalle mieluinen.

JUHANI: Lähdetään pois tästä hirveästä paikasta. Tuoltahan palo leimuaa tänne kuin kadotuksen ahjo. Ja tuolta kiven kyljestä nuo silmätkin tuijottavat meitä niin surkeasti. Tietäkää, että juuri Aapon tarina niistä kissansilmistä sai aikaan tämän väristyksen selkäluissamme. Mutta lähdetään liikkeelle, älköönkä kukaan meistä unohtako pussiaan ja aapistaan. Pois, veljet! Marssitaan Tammistoon Kyöstin luo, Kyöstin luo Herran avulla. Ja sieltä huomenna kotiin, jos elämme. Mennään nyt!

LAURI: Mutta kohta niskaamme tulee raju sade, ja me kastumme kuin rotat.

JUHANI: Anna kastua, anna kastua! Saimmehan vielä armon. Mennään nyt!

He kiiruhtivat pois ja kävelivät nopeasti peräkkäin. Pian he pääsivät hiekkaiselle tielle ja suuntasivat kulkunsa kohti Tammiston taloa. He kulkivat jonkin aikaa salamoiden ja jyrinän keskellä, ja jyrinä kiiri taivaan alla moneen suuntaan. Sitten rankkasade alkoi valella heitä. Silloin he kiihdyttivät kävelynsä juoksuksi ja lähestyivät ”Kulomäen kuusta”. Se oli kuuluisa korkeutensa ja tuuheutensa takia. Se seisoi aivan maantien varrella ja suojasi monta sateessa kulkijaa. Veljekset istuivat sen juurella niin kauan kuin sadekuuro kesti ja valtava kuusi pauhasi. Mutta kun ilma selkeni, he jatkoivat taas matkaa. Luonto rauhoittui, tuuli tyyntyi ja pilvet pakenivat. Kalpea kuu nousi metsän latvojen yläpuolelle. Veljeksetkin kävelivät jo ilman kiirettä ja huolta märällä, läiskyvällä tiellä.

TUOMAS: Olen usein ajatellut, mistä ukkonen tulee ja mitä se on, se salama ja jyrinä.

AAPO: Sokea eno sanoi, että tämä meteli syntyy taivaalla, kun pilvenlohkareiden väliin on joutunut kuivaa hiekkaa. Tuulenpyörteet ovat nostaneet sen ylös ilmaan.

TUOMAS: Miten lienee.

JUHANI: Mutta lapsen mieli kuvittelee kaikenlaista. Mitä minä ennen ajattelin ukkosesta, kun olin pieni paitaressu? Jumala ajeli silloin jyristen pitkin taivaan katuja, näetkös. Ja kivinen tie ja pyörän rautavanne iskivät tulta. Hähhäh! Lapsella on lapsen mieli.

TIMO: Entä minä? Samaan suuntaan minäkin ajattelin, kun olin tuollainen pieni peijakkaan peukalo. Tepsuttelin kujalla ukkosen jyristessä, tepsuttelin pelkkä paidanriepu päälläni. Jumala jyrää peltoaan, ajattelin minä. Hän jyrää ja sivaltaa oikein makeita iskuja sonninjänteestä tehdyllä piiskallaan. Ja iskuista säkenöi komean ruunan pullea reisi. Samoin näemme kipinöitä lähtevän pulskan hevosen lautasilta, kun sitä sukimme. Niin, sellaisia olivat ajatukseni.

SIMEONI: Ajattelin lapsena ja ajattelen yhä: taivaan salama ja jyrinä kertovat Jumalan vihasta maan päällä eläviä syntisiä kohtaan. Ihmisten synnit ovat nimittäin suuret ja lukemattomat kuin meren hiekka.

JUHANI: Kyllä täällä tehdään syntiä, sitä ei voi kieltää. Mutta kyllä täällä syntistäkin keitetään oikein suolassa ja pippurissa. Poikani, muistelepa kouluretkeämme ja sitä, mitä sen aikana koimme. Lukkarihan raapi ja pöllytti meitä kuin haukka. Tunnen sen vielä ja puren hammasta, poikaseni.

Mutta yöllinen tie kului, ja Tammiston talo lähestyi. Veljekset astuivat sinne rauhallisesti sisään, ja Kyösti teki heille hyvät vuoteet. Tämä Kyösti oli mies, joka oli raskas kuin hirsi. Hän oli talon ainoa poika, mutta hän ei koskaan halunnut ryhtyä talon isännäksi. Hän halusi aina elää omissa oloissaan, itsekseen. Kerran hän oli myös kulkenut kylästä kylään kuin riivattu, saarnaten ja huutaen. Kerrotaan, että hänen ajatuksensa uskon asioista olivat saaneet hänet siihen tilaan. Lopulta hän selvisi siitä. Sen jälkeen hän oli muuten taas sama kuin ennen, mutta hän ei enää koskaan nauranut. Tapahtui myös se kummallinen asia, että hän piti tästä lähtien parhaina ystävinään Jukolan veljeksiä. Heitä hän oli tuskin tuntenut ennen. Tämän miehen luo veljekset nyt tulivat yöksi.

### Sanasto

- **väkitupa**: talon tupa, jossa palvelijat ja työväki asuvat ja syövät.
- **häpeänurkka**: nurkka, jossa koulussa seisotaan rangaistuksena.
- **tavata (tavaaminen)**: lukea sana kirjain ja tavu kerrallaan.
- **nummi**: kuiva, korkea maa, jossa kasvaa kanervaa ja mäntyjä.
- **Marstrand**: kuuluisa vankilinna Ruotsissa.
- **häpeän musta puu**: jalkapuu: puinen rangaistusväline kirkon luona, jossa jalat pannaan reikiin.
- **pokka**: poika (vanha muoto).
- **uhkea**: komea, ylpeä, mahtava.
- **peljätä**: pelottaa (vanha muoto).
- **knalli**: kova leipä, jota sotilaat saivat; tarkka merkitys on epäselvä.
- **karsitaan**: kiiruhdetaan, mennään nopeasti.
- **kuohinta, kauppoilla**: eläinten kuohitseminen; kaupata, myydä (vanhoja muotoja).
- **massahdella**: maiskuttaa suuta.
- **juttuu**: vanha sana; tässä: Kreeta-muori vääntelehtii kivusta hampaat irvessä; tarkka merkitys on epäselvä.
- **kylttä, kaltti, naski**: nuori emakko, kuohittu karju, porsas.
- **läätti**: sikala, sikojen karsina.
- **kärme**: käärme (vanha muoto).
- **ryssä**: vanha, nykyään loukkaava sana venäläisestä.
- **kuppari, kupata**: nainen, joka laskee ihmiseltä verta sarven avulla; sitä pidettiin parannuskeinona.
- **kuohari, kuohia**: mies, joka leikkaa urospuolisia eläimiä, jotta ne lihoisivat ja rauhoittuisivat.
- **metsänhaltija**: vanhan uskon mukaan metsän henki, joka vartioi metsää.
- **publikaani**: Raamatussa veronkantaja, jota pidettiin syntisenä.
- **riihi**: rakennus, jossa vilja kuivataan ja puidaan.

## Neljäs luku

Seuraavana päivänä Jukolan veljekset lähestyivät taas kotiaan. He kävelivät peräkkäin. Mutta he näyttivät surkeilta. Heidän vaatteensa olivat pahasti revityt, ja kasvot olivat kirjavat mustelmista ja haavoista. Juhani kulki edellä, ja hänen vasen silmänsä oli lyöty melkein umpeen. Aapon huulet olivat pahasti turvonneet. Timon otsaan oli kasvanut iso kuhmu kuin sarvi. Simeoni ontui muiden perässä. Kaikkien päät olivat saaneet pahasti selkään. Yksi oli kietonut tyhjän eväspussinsa päänsä ympärille. Toinen oli repäissyt riepuja paidastaan haavojensa päälle. Tällaisina he palasivat kouluretkeltään. Heidän koiransa Killi ja Kiiski juoksivat heitä vastaan ja heiluttivat iloisesti häntäänsä. Mutta veljekset eivät oikein jaksaneet hyväillä uskollisia vartijoitaan takaisin.

Mutta kuka oli kohdellut heitä näin pahasti? Kuka oli voinut näin lannistaa Jukolan vahvat veljekset? Tämä oli Toukolan poikien kosto. He olivat saaneet tietää, että Jukolan veljekset olivat Tammistossa. Silloin he liittoutuivat kahdenkymmenen miehen joukoksi. He piiloutuivat tien varteen pensaikkoon odottamaan vihollisiaan. Siinä he torkkuivat ja odottivat kauan, ja käsissään heillä oli tukevat aseet. Mutta lopulta koulumiehet lähestyivät. Silloin liittolaiset hyökkäsivät heidän kimppuunsa hurjaa vauhtia. He ryntäsivät tien molemmilta puolilta, ja alkoi hirveä seivästaistelu. Siinä veljekset piestiin pahasti. Mutta eivät Toukolan pojatkaan selvinneet taistelusta ilmaiseksi. Moni heistä tunsi veljesten nyrkit niin, että päässä pyöri. Kaksi heistä kannettiin tajuttomina kotiin: Kuninkalan Eenokki ja Kissalan Aapeli. Ja Aapelin pääkallo paistoi paljaana niskasta otsaan asti. Se paistoi kuin tinakannun pohja. Juhanin käsi oli tehnyt tämän rajun raivaustyön.

Mutta lopulta veljekset istuivat kuitenkin kotonaan avarassa tuvassa. He olivat hyvin väsyneitä.

JUHANI: Kenen vuoro on lämmittää sauna?

TIMO: Minunhan se on.

JUHANI: Lämmitä se sitten niin, että kiuas rymisee.

TIMO: Yritän parhaani.

JUHANI: Tee se oikein kunnolla, sillä haavamme tarvitsevat löylyä, totisesti! Mutta sinä, Eero, käypä hakemassa Routiosta tuoppi viinaa. Sen hinnaksi annan korvestamme parhaan hirren. Tuoppi viinaa!

SIMEONI: Siinähän on ehkä liikaakin.

JUHANI: Se tuskin riittää voiteeksi seitsemälle miehelle. Herra tietää, että meissä on haavoja kuin tähtiä taivaalla. Ja tämä silmä särkee ja jomottaa kovasti. Mutta vielä kovemmin särkevät sappi ja sydän täällä sisällä. Mutta kaikki hyvin, kaikki hyvin! Jukolan Jussi ei ole vielä kuollut.

Ilta tuli, alakuloinen syyskuun ilta. Eero toi viinan Routiosta, ja Timo kertoi, että sauna oli valmis. Silloin veljesten vihainen mieli muuttui vähän leppeämmäksi. He lähtivät kylpemään, ja Timo heitti löylyä. Kiukaan nokiset kivet paukahtelivat, ja kuuma höyry kiiri pilvenä ympäri saunaa. Nyt jokainen käytti kaikin voimin pehmeää, ihanaa lehtivihtaansa. He kylpivät ja hauduttivat haavojaan, ja vihtojen vinha läiske kuului kauas saunasta.

JUHANI: Nytpä haavamme saavat oikein kunnon turkkilaisen polkan. Saunan löyly on sairaan ruumiin ja sielun paras lääke tässä maailmassa. Mutta silmä kirvelee kuin peeveli! No, kirvele ja karvele, sitä kovemmin minä annan sinulle kuumaa niskaan. Miten sinun turpasi voi, Aapo?

AAPO: Kyllä se vähitellen sulaa.

JUHANI: Hutki ja nuiji sitä niin kuin ryssä hevostaan, niin kyllä se pehmenee. Mutta lisää löylyä, Timo, sillä sinun tehtäväsi on tänä iltana palvella meitä. – Kas niin, poikaseni! Anna vain tulla. Onpa siellä kuumaa, onpa siellä kuumaa! Sillä lailla, sinä veijari-veljeni!

LAURI: Ottaa jo kynsiin.

JUHANI: Saakoot kynnetkin kyytiä.

AAPO: Lakkaa jo heittämästä, poika. Muuten jokainen mies joutuu lähtemään täältä ulos.

EERO: Kiitetään häntä vielä vähän, niin olemme pian kuin hiiliä.

JUHANI: Riittää jo, Timo. Älä heitä enää. Älä helvetissä heitä enää! – Lähdetkö alas, Simeoni?

SIMEONI: Lähden, minä poloinen poika. Ja voi, jos tietäisitte miksi!

JUHANI: Sanopa.

SIMEONI: Muista, ihminen, kadotuksen ahjoa ja rukoile yöt ja päivät.

JUHANI: Mitä hulluja! Anna ruumiisi saada, jos se niin haluaa. Mitä kuumempi löyly, sitä parempi sen parantava vaikutus ja voima. Kyllähän sinä sen tiedät.

SIMEONI: Kenen on tämä lämmin vesi tässä ämpärissä kiukaan juurella?

JUHANI: ”Se on minun”, sanoi seppä tuvastaan. Älä koske siihen.

SIMEONI: Otan siitä pienen lorauksen.

JUHANI: Älä, veikkonen, veli kulta, muuten käy huonosti. Miksi et lämmittänyt itsellesi?

TUOMAS: Mitä sinä siinä turhaan ärhentelet? Ota minun sangostani, Simeoni.

TIMO: Tai minun, tuossa lauteiden portaiden alla.

JUHANI: Ota sitten vaikka minunkin ämpäristäni, mutta jätä edes puolet jäljelle.

LAURI: Eero! Senkin riivattu, varo, etten heitä sinua lauteilta alas.

AAPO: Mitä konsteja ja koukkuja teillä kahdella on siellä nurkassa?

JUHANI: Mitä nurinaa siellä on? Häh?

LAURI: Hän puhaltelee toista selkään.

AAPO: Siivosti vain, Eero!

JUHANI: Heh, senkin vihainen kiiski.

SIMEONI: Eero, Eero, eikö edes löylyn kova kuumuus tuo mieleesi helvetin tulta? Muista Hemmolan Juhoa, muista Hemmolan Juhoa!

JUHANI: Hän näki sairasvuoteellaan sen tulisen järven, mutta hänet pelastettiin vielä siitä. Hänelle sanottiin, että se johtui siitä, että hän oli aina muistellut helvettiä saunan lauteilla. – Mutta päivänvaloko tuolta kiiltää nurkan läpi?

LAURI: Kirkkaan päivän valo.

JUHANI: Voi peto! Sauna laulaa viimeistä säkeistöään. Siksi olkoon uusi sauna ensimmäinen asia, jota isäntänä tavoittelen.

AAPO: Kyllä tässä uusi tarvitaan.

JUHANI: Uusi, uusi, ilman muuta. Talo ilman saunaa ei kelpaa. Saunassa kylvetään, ja siellä emäntä ja renkien vaimot synnyttävät lapsensa. Niin, savuava sauna, haukkuva koira, kiekuva kukko ja naukuva kissa ovat hyvän talon merkkejä. Niin, sillä on tekemistä ja puuhaa, joka ottaa meidän talomme hoitaakseen. – Tarvittaisiin taas vähän löylyä, Timo.

TIMO: Saat sitä.

SIMEONI: Mutta muistakaamme, että nyt on lauantai-ilta.

JUHANI: Ja varokaamme, ettei nahkamme pian roiku orressa niin kuin sen entisen piian. Hirveä tapaus!

SIMEONI: Se tyttö ei koskaan ehtinyt saunaan muiden kanssa. Hän touhusi ja hääräsi siellä silloin, kun muut jo nukkuivat. Mutta eräänä lauantai-iltana hän viipyi tavallista kauemmin. Häntä lähdettiin etsimään. Mutta mitä hänestä löydettiin? Vain nahka orressa. Ja nahka oli nyljetty oikein mestarin tavalla. Siinä olivat vielä hiukset, silmät, korvat, suu ja kynnetkin.

JUHANI: Olkoon se tapaus meille… Kas, kas, kuinka vihaisesti selkäni ottaa löylyä! Ihan kuin se ei olisi saanut maistaa vihtaa sitten uudenvuoden.

LAURI: Mutta kuka oli nylkenyt hänet?

TIMO: Kuka? Sitä vielä kysyt. Kukapa muu kuin se…

JUHANI: Pääukko.

TIMO: Niin. Hän, joka kulkee ympäriinsä kuin kiljuva peura. – Kauhea tapaus!

JUHANI: Ojennapa, Timo-poika, tuo paitani tuolta orrelta käteeni.

TIMO: Tämäkö?

JUHANI: No! Eeron riepua hän tässä tarjoaa miehelle. Voi sinua! – Tuo keskimmäinen tuossa.

TIMO: Tämäkö?

JUHANI: Siinä on aikamiehen paita. Kiitos vain. – Kauhea tapaus, sanon minäkin, kun palaan vielä äskeiseen. Mutta muistuttakoon se meitä siitä, että ”aatosta juhla korkein”. – Nyt pesemme itsemme puhtaiksi, ikään kuin olisimme juuri tulleet maailmaan kätilön nopeista käsistä. Ja sitten tupaan paita kainalossa, ja tulehtunut ruumis saakoon niskaansa oikein raikasta ilmaa. – Mutta luulenpa, että tämä silmäkulta jo vähän kirkastuu.

SIMEONI: Mutta tämä jalkani ei kirkastu. Se särkee ja jomottaa, kuin se olisi kuumassa tuhassa. Mitä minä teen sen kanssa, minä kurja?

EERO: Mene tuvassa kauniisti nukkumaan ja rukoile jalkoihisi voidetta. Ja sitten kiitä Luojaasi, joka tänään varjeli sinua, ”ettet loukannut jalkaasi kiveen”, niin kuin luemme iltarukouksessa.

SIMEONI: Minä en kuule sinua, minä en kuule.

EERO: Rukoile sitten myös korvarasvaa. Mutta lähde jo liikkeelle, muuten jäät tänne peijakkaan saaliiksi.

SIMEONI: Korvani ovat sinulle umpeutuneet, umpeutuneet hengellisellä tavalla. Ymmärrä se, ihminen!

EERO: Tule nyt, muuten nahkasi on pian orressa, ja oikein ruumiillisella tavalla.

Alasti ja hehkuvan kuumina he astuivat saunasta tupaan. Heidän ruumiinsa punoittivat kuin auringon polttama koivun tuohi. Sisään tultuaan he istuivat hetkeksi lepäämään ja hikoilivat runsaasti. Sitten he pukeutuivat vähitellen. Mutta Juhani alkoi nyt keittää voidetta koko haavoittuneelle veljesjoukolle. Hän pani tulelle vanhan rautapannun, jossa ei ollut vartta. Hän kaatoi siihen tuopin viinaa. Viinaan hän sekoitti kaksi korttelia ruutia, korttelin rikkijauhetta ja saman verran suolaa. Seos kiehui noin tunnin. Sitten hän nosti sen jäähtymään, ja voide oli valmis. Se oli pikimustaa kuin velli. Veljekset voitelivat haavansa tällä voiteella, varsinkin päänsä haavat. Päälle he sivelivät uutta, keltaisenruskeaa tervaa. Silloin heidän hampaansa puristuivat lujasti yhteen, ja heidän kasvonsa tummuivat hirveästi. Niin kovasti ankara lääke kirveli haavoissa. Simeoni laittoi illallisen. Hän kantoi pöytään seitsemän reikäleipää, kuivatun naudan koiven ja ääriään myöten täyden puisen kulhon naurismuhennosta. Mutta ruoka ei tänä iltana maistunut heille kovin hyvältä. Pian he siirtyivät pöydästä, riisuivat vaatteensa ja painuivat vuoteilleen.

Yö oli pimeä, ja kaikkialla oli äänetöntä ja hiljaista. Mutta äkkiä Jukolan ympärillä tuli valoisaa. Talon sauna oli syttynyt tuleen. Timo oli nimittäin lämmittänyt harmaakivisen kiukaan niin kuumaksi, että seinä alkoi kyteä. Lopulta se leimahti liekkeihin. Ja niin rakennus paloi ihanassa rauhassa tuhaksi, eikä yksikään silmä nähnyt sitä. Kun aamu koitti, Jukolan saunasta oli jäljellä vain muutama kytevä kekäle ja kiukaan hehkuva raunio. Vasta puolenpäivän aikaan veljeksetkin heräsivät. He nousivat vähän virkeämpinä kuin edellisenä iltana ja pukeutuivat. Sitten he alkoivat syödä aamiaista, joka nyt maistui heille hyvältä. Kauan he söivät sanaakaan sanomatta. Mutta lopulta alettiin puhua siitä rajusta tapauksesta tiellä Tammiston ja Toukolan välillä.

JUHANI: Aikamoisen selkäsaunan me totisesti saimme. Mutta he hyökkäsivät kimppuumme kuin rosvot, seipäiden ja kankien kanssa. Mutta voi! Jos meilläkin olisi ollut aseet käsissä ja jos olisimme nähneet vaaran ajoissa, niin tänään Toukolan kylässä sahattaisiin arkkulautoja. Ja haudankaivajalla olisi töitä. Kissalan Aapelille annoin kuitenkin hänen osansa.

TUOMAS: Valkoinen, hiukseton raita kulki hänen otsaltaan alas niskaan kuin linnunrata syystaivaalla.

JUHANI: Sinä näit sen?

TUOMAS: Minä näin sen.

JUHANI: Hän on saanut osansa. Mutta muut, muut, Herra Jeesus!

EERO: Heille me kostamme ytimiä myöten.

JUHANI: Pankaamme kaikki yksimielisesti päämme yhteen, ja syntyköön siitä suunnitelma verrattomaan kostoon.

AAPO: Miksi me tekisimme ikuista tuhoa? Menkäämme lain ja oikeuden luo, älkäämme ottako oikeutta omiin käsiimme.

JUHANI: Ensimmäisen Toukolan pojan, jonka saan kynsiini, minä syön elävältä nahkoineen ja karvoineen. Siinä on laki ja oikeus.

SIMEONI: Kurja veljeni! Aiotko sinä koskaan päästä taivaan perilliseksi?

JUHANI: Mitä minä taivaasta välitän, jos en saa nähdä Tuhkalan Matin verta ja sisuksia!

SIMEONI: Voi sinua hirviötä, voi hirviötä! Minun täytyy itkeä.

JUHANI: Itke sinä kissan kuolemaa, mutta älä minua. Hmmh! Minä teen vielä makkaraa.

TUOMAS: Tämän raatelun minä vielä kostan, sen lupaan ja vannon. Vain susi kohtelee miestä näin.

JUHANI: Villisusi. Minä vannon saman valan.

AAPO: Se kosto lankeaa takaisin meidän omaan niskaamme. Mutta lain tuomio rankaisee heitä ja palkitsee meidät.

JUHANI: Mutta lain kautta heidän selkänsä eivät kärsi näistä haavoista, joita me kannamme.

AAPO: Sitä pahemmin kärsivät heidän kukkaronsa ja kunniansa.

SIMEONI: Pois mielestämme verinen kosto, ja luottakaamme lakiin. Niin minä haluan, vaikka mieleni kovasti kammoaakin käräjätalon menoa ja hälinää.

JUHANI: Jos siihen tulee, ei tämä poika siinäkään paikassa paljon horju. Sydän tosin pamppailee vähän, kun ensimmäisen kerran seisomme korkean oikeuden pöydän edessä. Mutta pian aikamies röyhistää rintaansa. Muistan vielä, kun olin todistajana Koivulan Kaisa paralle, joka haki elatusta lapselleen. Muistan, kuinka komsarjus huusi: ”Juhani Juhaninpoika Jukola, Toukolan kylästä!”

TIMO: ”Ja nuorempi veljensä Timoteus!” Minähän olin siellä myös. Ja Kaisa sai lapselleen isän niin, että paukahti. Minähän olin myös todistajana, Juhani.

JUHANI: Olit, olit. Mutta siellä vasta oli väkeä, eteinen, portaat ja piha täynnä. Minä istuin eteisessä ja juttelin Tammiston Kyöstin kanssa. Juttelimme siitä, mitä pojan piti sanoa lain edessä ja miten. Puhuin hänelle oikein hartaasti ja nypin hänen takkinsa nappia näin, tuolla tavalla. Silloin komsarjus eli sudenkutsija huusi korkealla äänellä, niin että monen silmät ja korvat pomppasivat pystyyn: ”Juhani Juhaninpoika Jukola, Toukolan kylästä!”

TIMO: ”Ja nuorempi veljensä Timoteus!” Ja sai, koira vieköön, Kaisa lapselleen isän.

JUHANI: Sai kyllä.

TIMO: Vaikka meitä ei edes päästetty valalle.

JUHANI: Ei päästetty, totta. Mutta vakava ja rehellinen puheemme vaikutti paljon.

TIMO: Ja meidän nimemme on kulkenut pöytäkirjoissa ja anomuksissa keisariin asti, heh!

JUHANI: Tietysti. – Niin komsarjus huusi, ja silloin pojan sydänalassa vähän hätkähti. Mutta pian hän tottui. Hän lasketteli suustaan totuuden järkkymätöntä kieltä kuin apostoli itse. Eikä hän välittänyt siitä, että koko käräjäväki nauroi ja tirskui.

TIMO: Niinhän käräjillä asiat leivotaan, ja kaikki käy hyvin. Mutta kyllä siellä myös vedellään naruista, ja joku pannaan vikkelästi kampoihin.

JUHANI: Totta. Mutta oikeus ja totuus saavat lopulta väkisinkin voiton monien konstien jälkeen.

TIMO: Monien konstien ja koukkujen jälkeen. Niin kyllä, ellei itse peijakas ole asianajajana. Hän tekee yöstä päivän ja päivästä yön ja mustasta tervasta piimää. – Mutta yksi asia on yhtä hyvä kuin kaksikin. Miksi Jumala ei asettanut oikeuden ratkaisemista lujemmalle, aivan lujalle perustalle täällä? Miksi tarvitaan todistajia, vaikeita kuulusteluja ja lainoppineiden koukkuja? Minusta tämä olisi suorin tie oikeuteen ja totuuteen, kun asia näyttää hämärältä eikä sitä voi ratkaista. Koko käräjäväki astuu ulos pihalle, tuomari itse etunenässä. Siellä komsarjus eli jahtivouti soittaa valtavan suurta koivutorvea, jota kutsuttaisiin käräjätorveksi. Hän toitottaisi sitä muutaman kerran, ja torven suu osoittaisi kohti Herran korkeutta. Silloin taivas aukeaisi, ja oikeuden enkeli ilmestyisi koko kansalle. Enkeli kysyisi korkealla äänellä: ”Mitä komsarjus haluaa?” Ja komsarjus kysyisi häneltä takaisin korkealla, huutavalla äänellä: ”Onko syytetty mies syytön vai syyllinen?” Nyt kirkastettu enkeli antaisi vastauksen, jonka oikeutta kenenkään ei tarvitsisi epäillä. Sen mukaan mies joko päästettäisiin Herran haltuun tai häntä suittaisiin oikein kunnolla. Niin, minun mielestäni kaikki kävisi silloin hyvin.

JUHANI: Miksi niin paljon komentoa ja koreilua? Katsokaapa, miten minä olen asiaa miettinyt. Jos olisin ollut Luoja, olisin asettanut näin: syytetty mies vahvistakoon sanansa valalla, pyhällä valalla. Jos hän vannoo oikein, hän saa lähteä vapaana miehenä marssimaan taas kotiinsa. Mutta jos hän haluaa päästää suustaan valheen, niin auetkoon matoinen maa hänen allaan. Ja nielköön se hänet helvettiin. Siinähän on totuuden suorin tie.

AAPO: Se keino voisi toimia. Mutta ehkä kaikki on kuitenkin parasta niin, kuin viisauden Isä itse sen kerran asetti.

JUHANI: Parasta. Tässä me istumme revittyinä ja rupisina, yksisilmäisinä kuin kollikissat maaliskuussa. Onko tämä ihanaa? Peeveli! Tämä maailma on suurin hulluus, mitä auringon alla on.

SIMEONI: Niin Herra on asettanut, sillä hän haluaa koetella ihmislapsen uskon voimaa.

JUHANI: Uskon voimaa. Hän koettelee ja kokeilee. Mutta hänen koetustensa kautta sieluja menee siihen ikuiseen saunaan kuin sääskiä vain. Sinne en soisi kannettavan edes itseäni, vaikka olen syntinen ihminen.

TUOMAS: Kovaa leikkiä on tämä elämä ja maailma. Jokaisella on vähän toivoa niin pienestä osasta kuin Joosualla ja Kaalebilla kuudensadantuhannen miehen joukossa.

JUHANI: Oikein! Mitä tämä elämä siis on? Helvetin eteinen.

SIMEONI: Juhani, Juhani, hillitse mielesi ja kielesi!

JUHANI: Helvetti on valmiina täällä, sanon minä, jos oikein pahalle päälle tulen. Minä olen täällä kärsivä sielu, ja Toukolan pojat ovat perkeleitä, talikot käsissä. Ihmiset ovat meille kuin pahoja henkiä.

AAPO: Katsokaamme vähän omaan sydämeemme. Ihmisten vihan olemme ehkä suurimmaksi osaksi itse sytyttäneet ja pitäneet yllä. Muistakaamme, kuinka olemme riehuneet heidän naurismaillaan ja hernepelloillaan. Kalaretkillämme olemme tallanneet heinän heidän jokirannoiltaan. Usein olemme ampuneet karhut, jotka he olivat piirittäneet. Ja monta muuta sellaista temppua olemme tehneet välittämättä lain uhkauksista ja omantunnon äänestä.

SIMEONI: Olemmehan suututtaneet taivaan ja maan. Usein kun menen nukkumaan, muistelen nuoruutemme ilkivaltaisia tekoja. Silloin omantunnon tulinen miekka pistää kipeästi kurjaa rintaani. Ja minusta tuntuu kuin kuulisin oudon kohinan, kuin kaukaisen, huokailevan sateen. Ja ikään kuin synkkä ääni vielä kuiskaisi korvaani: ”Jumala ja ihmiset huokaavat Jukolan seitsemän pojan tähden.” Tuho uhkaa meitä, veljet. Eikä onnen tähti loista meille, ennen kuin meidän ja ihmisten välit ovat paremmat. Miksi emme siis menisi pyytämään anteeksi ja lupaisi elää tästä lähtien toisin?

EERO: Minä itkisin, jos osaisin. Simeoni, Simeoni! ”Ei paljon puutu, ettet…” – niin, ei paljon puutu. ”Mutta mene tällä kertaa matkaasi.”

SIMEONI: Niin, niin, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään.

TIMO: Kääntyisikö minun pääni pyytämään anteeksi? En usko sitä.

TUOMAS: Ei niin kauan kuin korppi on musta.

EERO: Se tapahtuu siis ”tuomiolle tullessamme”. Silloinhan korppi on valkoinen kuin lumi, niin kuin lauletaan iloisen pojan ja kultamuorin laulussa. Minun puolestani saavat vaikka viimeiset jyvät kolista laarissa, ennen kuin me alamme rukoilla.

JUHANI: Usko minua, Simeoni, ei täällä käy päinsä katsella lakkaamatta, miten sielumme voi. Ei käy päinsä aina muistella sitä tulista syvyyttä, perkelettä ja pikkuperkeleitä. Sellaiset ajatukset joko sekoittavat miehen pään tai kietovat köyden hänen kaulaansa. – Noita entisiä hurjuuksiamme on pidettävä ennemmin nuoruuden hulluutena kuin synteinä kaikkein ankarimmassa mielessä. Ja toiseksi, olen tullut siihen uskoon ja vakaumukseen, että täällä täytyy välillä ummistaa silmänsä. Täytyy olla näkemättä, mitä näkee, ja tietämättä, mitä tietää. Niin täytyy miehen tehdä, jos hän haluaa päästä elämän huhmaresta ulos ehjin nahoin. – Älkää tuijottako. Tässä ei tarvita yhtään tuijotusta. – Tarkoitan niitä pienempiä syntejä Jumalaa kohtaan, mutta en lähimmäistäni kohtaan. Naapuri ja lähimmäinen on herkkä ja nokkela, ja hän tarvitsee oman parhaansa yhtä hyvin kuin minäkin. Mutta Jumala on pitkämielinen ja laupias mies. Hän antaa lopulta aina anteeksi, jos rukoilemme vilpittömästä sydämestä. Niin, niin, minä tarkoitan tätä: aina ja joka paikassa ei kannata verrata omia töitämme hiuskarvan tarkkuudella Jumalan sanaan ja käskyihin. Ei kannata verrata niihin meidän pieniä kujeitamme ja konnankoukkujamme. On parasta pysyä siinä keskivälillä. Karkeita syntejä meidän tulee välttää kaikin tavoin, sanon minä, ja rukoilla silmillemme voidetta. Mutta niitä pienempiä syntejä, siis pienempiä Jumalaa kohtaan, ei aina pidä panna omantunnon onkikoukkuun. On seistävä siinä keskivälillä, keskivälillä.

SIMEONI: Suuri Jumala! Noinhan saatana kuiskuttelee ihmisen korvaan.

TIMO: Juuri niin kuin Ollin muori viinanhimossaan kuiskii juttuja Mäkelän emännälle.

AAPO: Juhani sanoi muutaman sanan, joita kuuntelin ihmeissäni ja närkästyneenä. Veli, niinkö Jumalan käskyt meitä opettavat? Niinkö äitimme meitä opetti? Ei suinkaan! Jumalan edessä yksi on kuin tuhat ja tuhat kuin yksi. Mitä sinä siis jaarittelet pienemmistä synneistä ja keskivälistä? Sinähän puolustat kahden herran palvelemista. Sanopa, Juhani: mikä on synti?

JUHANI: Mikä on totuus? Sinä Jukolan Salomo, herra Jupisteri ja Ukko-Paavo Savosta! ”Mikä on synti?” Aih! ”Mikä on synti?” Katsokaa, kuinka viisaasti kysytty, kummallisen viisaasti. ”Onpa siinä päätä, siinä meidän pojassa!” Niin onkin, totisesti. Niin, kuka enää puhuu mitään? ”Mikä on synti?” Ahhah! Mikä on totuus? kysyn minä.

TUOMAS: Mitä sinä kiemurtelet ja koukuttelet, poika? Tiedä, että se oppi, jonka kerroit, on pahan hengen oppia.

JUHANI: Haluan kertoa teille elävän esimerkin, joka puolustaa uskoani lujasti. Muistakaapa kirkonkylän entistä nahkuria. Mies alkoi ajatella kummallisia ajatuksia sielustaan, synnistä ja maailman mammonasta. Ja hän alkoi muuttaa paljon entistä elämäänsä. Niin hän lakkasi äkkiä ottamasta vastaan ja antamasta nahkoja sunnuntaisin ja juhlapäivinä. Hän ei välittänyt siitä, kuinka tärkeää talonpojalle oli hoitaa kaksi asiaa samalla matkalla. Hänen ystävänsä varoittivat häntä turhaan. He huomasivat, että hänen työnsä väheni päivä päivältä. Mutta naapuritalon toisen nahkurin työ lisääntyi koko ajan. Hullu mies vastasi heille aina vain: ”Jumala kyllä siunaa minun kätteni työn, vaikka sitä olisikin vähemmän. Mutta hän, joka nyt luulee vievänsä leivänpalan suustani, niittää lopulta kirousta otsansa hiessä. Hän ei nimittäin kunnioita Herran sapattia.” Niin hän puhui. Pyhäpäivinä hän käveli ja töllisteli virsikirja kädessä, silmät pyöreinä päässä. Hänen tukkansa oli pystyssä kuin Pommin Pietarin tukka. Mutta miten miehen lopulta kävi? Sen me tiedämme. Pian hänen käteensä tuli raskain puu, kerjäläisen sauva. Ja hänen tiekseen tuli kruunun pitkä maantie. Nyt hän kulkee kylästä kylään ja kallistelee lasia aina, kun vain voi. Kerran tapasin hänet Kanamäen harjulla tien vieressä. Siinä hän istui kelkkansa laidalla, ja kurja mies oli kovasti humalassa. ”Miten teillä menee, karvari?” kysyin minä. ”On niin kuin on”, hän vastasi ja mulkaisi minua kerran jäykästi. Mutta kysyin häneltä vielä: ”Miten mestari nyt oikein jaksaa?” ”Jaksan niin kuin jaksan”, hän sanoi taas ja lähti tiehensä. Hän työnsi kelkkaa edellään ja lauloi kovaa jotain hullua laulua. Siinä oli hänen loppunsa. Mutta entä se toinen karvari? Hän vasta oikein rikastui. Ja hän kuoli rikkaana ja onnellisena miehenä.

AAPO: Ahdasmielinen usko ja hengellinen ylpeys tuhosivat nahkurin. Niin käy kaikille hänen kaltaisilleen. Olkoon miten tahansa, mutta sinun oppisi on väärää oppia ja uskoa.

SIMEONI: Väärät profeetat ja maailman viimeiset ajat.

TIMO: Hän haluaisi houkutella meidät turkkilaisten uskoon. Mutta minua et horjuta, sillä minä olen varma ja luja, varma ja luja kuin kirveen silmä.

JUHANI: Annapa, Tuomas, tuo leivänpuolikas tuolta pöydän päästä. – ”Väärät profeetat.” En houkuttele ketään syntiin ja vääryyteen. Itse en varastaisi suutarilta naskaliakaan enkä räätäliltä neulansilmää. Mutta sydämeni säkenöi, kun minun tarkoitukseni käännetään aina pahimmaksi. Se tehdään pikimustaksi, vaikka mustanruskea väri riittäisi jo.

AAPO: Puhuit niin selvästi ja harkitsit asian niin kohta kohdalta ja haara haaralta, ettei sitä voinut ymmärtää väärin.

TIMO: Panen pääni pantiksi, että hän halusi viedä meidät turkkilaisten uskoon.

SIMEONI: Jumala armahtakoon häntä!

JUHANI: Turvat kiinni, ja heti! Rukoilla Jumalaa minun puolestani ja nuhdella minua kuin joku laimeasilmäinen pappi, se ei käy. Minulla on nimittäin juuri tarpeeksi järkeä, vaikka en olekaan pelkkää viisautta kuten esimerkiksi tuo meidän Aapomme.

AAPO: Jumala paratkoon! Enhän minä ole tarpeeksikaan viisas.

JUHANI: Pelkkää viisautta, pelkkää viisautta! Ja pidä leipäläpesi kiinni, muuten saat tästä koipiluusta kuonoosi, ja vähän paremmin kuin eilen. Sen sanon, ja lopetan syömisen, sillä säkkini on täynnä.

TIMO: Takaan, että jokainen mies on jo täynnä kuin punkki.

EERO: Mutta miksi en näe saunaa?

JUHANI: Mitä tuollainen lyhyt aidantakainen puhuu? – Mutta – saunahan on mennyt helvettiin!

EERO: Ei, vaan taivaan korkeuteen tulisissa vaunuissa.

JUHANI: Olisiko se palanut?

EERO: Mistä minä tiedän? Ja mitä minulla on sen kanssa tekemistä? Se on Jukolan isännän sauna, ei minun.

JUHANI: Kyllä Eeronkin ruumis otti eilen illalla löylyä, jos oikein muistan. Niin, niin, kaikki aina vain isännän hartioille, niin minä luulen. Mutta menkäämme katsomaan. Missä on lakkini? Menkäämme katsomaan, veljet. Minä tiedän, että saunamme on tuhkana.

He lähtivät katsomaan, miten saunan oli käynyt. Siitä oli jäljellä vain musta kiuas ja savuava tuhkakasa. Veljekset katselivat hetken tätä tuhon kuvaa kiusaantuneina. Lopulta he palasivat takaisin tupaansa. Viimeisenä käveli Juhani. Kädessään hänellä oli kaksi rautasaranaa, ja ne hän heitti vihaisesti pöydälle.

JUHANI: Niin, Jukolan talossa ei nyt ole saunaa.

EERO: ”Ja talo ilman saunaa ei kelpaa”, sanoi Juhani.

JUHANI: Timo lämmitti sen rakkaan kiukaan kuumaksi. Ja tuhaksi menivät rakkaat, nokiset orret ja seinät, joiden suojassa me kaikki olemme syntyneet maailman valoon. Timo kuumensi kiukaan liian kovaksi, sanon minä.

TIMO: Sinun käskystäsi, sinun käskystäsi. Kyllähän sinä sen tiedät.

JUHANI: Minä annan peeveliä sinun käskyillesi. Mutta nyt olemme miehiä ilman saunaa, ja se on kiusallinen asia. Rakentaminen ei lisää leipää.

AAPO: Kiusallinen asia. Mutta sauna oli kuitenkin vanha, ja sen nurkat olivat täynnä reikiä. Ja itsehän päätit eilen rakentaa pian uuden.

JUHANI: Tosin se oli vanha, ja sen hirret olivat lahonneet ytimeen asti. Mutta olisihan se vielä narissut tuossa vuoden tai kaksi. Talolla ei ole vielä varaa kuluttaa voimiaan saunojen rakentamiseen. Pellot, pellot on ensin otettava käsittelyyn.

TUOMAS: Pelloille käy niin kuin viime kesänä komealle Aroniitylle. Annoimme sen muhkean heinän kuihtua, eikä viikate sivaltanut sitä kertaakaan. Mutta oma tahtosi. Aina kun muistutin sinua sen niittämisestä, sinä vastasit: ”Emmehän lähde ihan vielä. Heinä kasvaa vielä niin, että rapisee.”

JUHANI: Se on mennyttä, eikä se parane siitä, että sinä sitä jaarittelet. Aroniitty kasvaa sitä komeammin ensi kesänä. – Mutta kuka mies tuolla pellolla kävelee kohti taloamme?

TUOMAS: Lautamies Mäkelä. Mitä mies haluaa?

JUHANI: Nyt peijakas on irti. Hän tulee kruunun nimissä, sen kirotun tappelun takia Toukolan poikien kanssa.

AAPO: Siinä jälkimmäisessä tappelussa laki on meidän puolellamme. Mutta edellisestä meidän on katsottava eteemme. Antakaa minun selittää hänelle asia.

JUHANI: Mutta minä, veljeksistä vanhin, haluan myös sananvaltaa, kun puhutaan yhteisestä edusta.

AAPO: Mutta varo, ettet puhu meitä säkkiin, jos meidän pitää vähän kierrellä.

JUHANI: Kyllä minä tiedän.

Sisään astui Mäkelä, hyvä ja ystävällinen lautamies. Hän tuli kuitenkin toisella asialla kuin veljekset arvelivat.

MÄKELÄ: Päivää!

VELJEKSET: Päivää!

MÄKELÄ: Mitä hirveyksiä minä näen? Pojat, miten te voitte? Revittyinä, mustelmilla, ruvessa ja rievut päässä! Voi teitä raukkoja!

JUHANI: ”Kyllä koira haavansa nuolee”, mutta katsokoot sudet itseään. Tämänkö takia te seisotte nyt meidän tuvassamme?

MÄKELÄ: Mitäpä minä tästä tiesin? Mutta veljeksetkö raatelevat toisiaan tällä tavalla! Hävetkää!

JUHANI: Te erehdytte, Mäkelä. Veljekset ovat kohdelleet toisiaan kuin enkelit. Tämä on naapurien työtä.

MÄKELÄ: Kuka tämän sitten on tehnyt?

JUHANI: Hyvät naapurit. Mutta saanko kysyä, miksi olette tullut meitä tervehtimään?

MÄKELÄ: Vakavasta syystä. Pojat, pojat! Nyt on edessänne tuhon päivä.

JUHANI: Millainen on tämä päivä?

MÄKELÄ: Häpeän päivä.

JUHANI: Milloin se koittaa?

MÄKELÄ: Olen saanut rovastilta ankaran käskyn. Minun pitää tuoda teidät ensi sunnuntaina kirkolle.

JUHANI: Mitä hän haluaa meistä kirkolla?

MÄKELÄ: Istuttaa teidät jalkapuuhun, suoraan sanottuna.

JUHANI: Mistä syystä?

MÄKELÄ: Hänellä on monta syytä. – Te hurjat ja hullut! Rikoitte lukkarin ikkunan ja karkasitte häneltä kuin sudet!

JUHANI: Lukkari raateli meitä kuin villisusi.

MÄKELÄ: Mutta mitä rovasti on teille tehnyt?

JUHANI: Ei mitään, ei kirpullekaan pahaa.

MÄKELÄ: Ja silti olette pilkanneet ja häväisseet häntä sen suulaan, häpeämättömän Kuppa-Kaisan kautta. Lähetitte Rajamäen kauhean rykmentin mukana mitä sikamaisimpia, oikein konnamaisia sanoja. Ne olivat terveisiänne ylhäiselle miehelle, seurakuntamme paimenelle. Sepä on verrattoman röyhkeää!

JUHANI: ”Kyllä se on totta, mutta todistettakoon se”, sanoi Kakkisten Jaakko. Mutta niin en sano minä.

MÄKELÄ: Mutta nyt tietäkää, että rovastimme ankarin kosto kohtaa teitä. Nyt hän on teille armoton mies.

AAPO: Istukaa, Mäkelä, niin keskustelemme asiasta vähän laajemmin ja syvemmin. – Katsokaa tätä kohtaa: voisiko rovasti panna meidät jalkapuuhun Rajamäen Kaisan valheiden takia? Ei suinkaan! Todistettakoon ensin laillisesti, mitä olemme sanoneet ja millä tavalla olemme loukanneet hänen kunniaansa.

JUHANI: ”Ensin asia tutkitaan, ennen kuin miestä hutkitaan”, se on selvä se.

MÄKELÄ: Mutta toinen kysymys, se lukemisen asia, antaa hänelle kuitenkin melkoisen vallan kirkkolain kautta. Sitä valtaa hän nyt varmasti käyttää vihoissaan teitä vastaan.

JUHANI: Lukemisen asiassa meidän puolellamme on Jumalan asetus ja laki, joka on sitä yritystä vastaan. Katsokaa, hän antoi meille jo äitimme kohdussa niin kovat päät, että meidän on mahdotonta oppia lukemaan. Mitä tehdään, Mäkelä? Hengenlahjat jaetaan täällä meidän päillemme kovin epätasaisesti.

MÄKELÄ: Päänne kovuus on pelkkää kuvitelmaa. Ahkeruus ja jokapäiväinen harjoitus voittavat lopulta kaiken. – Isänne oli parhaita lukijoita.

AAPO: Mutta äitimme ei tuntenut yhtään ainoaa kirjainta, ja silti hän oli tosi kristitty.

JUHANI: Ja hän kasvatti ja kuritti poikiaan Jumalan pelossa. Jumala siunatkoon muijaa!

MÄKELÄ: Eikö hän yrittänyt hankkia teille apua muiden taidosta?

JUHANI: Yritti kyllä parhaansa. Hän yritti Männistön muorin kautta. Mutta äkäinen akka alkoi heti piestä selkäämme. Ja hänen tupansa muuttui silmissämme hirveämmäksi kuin peikkojen luola. Lopulta emme enää astuneet mökkiin sisään, vaikka meitä piestiin kuin tulta lyöden.

MÄKELÄ: Silloin olitte ymmärtämättömiä, mutta nyt seisotte miehinä omilla jaloillanne. Järkevä, terve mies voi tehdä mitä haluaa. Siksi näyttäkää sekä rovastille että koko maailmalle, mitä miehuus voi. – Sinua, Aapo, minun täytyy ihmetellä. Sinulla on niin järkevä mieli, ja sinulla on monenlaisia tietoja. Tarkka muistisi säilyttää kaiken, mitä olet nähnyt ja kuullut. Ihmettelen, ettet ole jo tehnyt toisin.

AAPO: Vähän minä tiedän. No, tiedän toki yhtä ja toista. Kuollut sokea enomme kertoi meille monia asioita. Hän kertoi Raamatusta, merimatkoistaan ja maailman rakenteesta. Silloin me kuuntelimme häntä aina hartaasti.

JUHANI: Me kuuntelimme korvat pystyssä kuin jänikset, kun ukko jutteli meille Mooseksesta ja Israelin lapsista. Hän kertoi tapauksista Kuninkaiden kirjassa ja Ilmestyskirjan ihmeistä. ”Ja heidän siipeinsä havina oli kuin ratasten kituna, koska he sotaan juoksevat.” Herra Jumala! Me tunnemme paljon ihmeitä ja asioita. Emme ole ihan niin villejä pakanoita kuin luullaan.

MÄKELÄ: Mutta teidän täytyy aloittaa aapiskirjasta, jotta pääsette kristillisen seurakunnan oikeiksi jäseniksi.

AAPO: Mäkelä, tuolla hyllyllä näette seitsemän aapista, jotka on ostettu Linnasta. Tämä näky todistakoon, että me pyrimme oppimaan. Osoittakoon rovastimme meille vielä vähän kärsivällisyyttä. Luulen, että asiastamme siinnee, syntyy ja kasvaa jotain.

JUHANI: Osoittakoon hän kärsivällisyyttä. Minä haluan maksaa hänelle kaksinkertaiset kymmenykset. Eikä nuoren linnun lihaa saa puuttua hänen kupistaan, kun on laillinen aika.

MÄKELÄ: Luulen, ettei tässä auta rukoukset eikä kauniit lupaukset. Muistan nimittäin, kuinka kiivas ja oikeutettu hänen vihansa teitä kohtaan on.

JUHANI: Mitä hän sitten haluaa meistä, ja mitä te haluatte? Hyvä! Tulkaapa seitsemänkymmenen miehen kanssa, ja silti veri roiskuu.

MÄKELÄ: Mutta sanokaa, miten aiotte ryhtyä opettelemaan aapista ja vähää katekismusta. Se on rovastimme tärkein määräys.

JUHANI: Yritämme oppia täällä kotona Männistön muorin tai hänen tyttärensä Venlan opetuksella. Molemmat ovat hyviä lukijoita.

MÄKELÄ: Minä kerron aikeenne rovastille. Mutta oman rauhanne vuoksi menkää pyytämään häneltä anteeksi häpeämätöntä käytöstänne.

JUHANI: Sitä kohtaa me haluamme harkita.

MÄKELÄ: Tehkää niin kuin sanon. Ja tietäkää: jos hän ei huomaa teissä vilpitöntä ja ahkeraa yritystä, istutte kauniisti jalkapuussa jonakin sunnuntaina kirkon kivijalan juurella. Sen sanon. Ja voikaa hyvin!

JUHANI: Hyvästi, hyvästi!

TUOMAS: Puhuitko tosissasi hänelle Männistön muorista ja hänen tyttärestään? Lupasitko tosissasi melkein, että menemme kontaten rovastin eteen?

JUHANI: Siinä ei ollut tosissaan oloa nimeksikään, eikä mitään tarkoitusta tehdä niin. Poika lörpötteli näin vain voittaakseen aikaa. Männistön muori tai Venla näyttämässä meille kirjaimia kirjatikulla! Sillehän nauraisivat jo kaikki Toukolan siatkin. Te kuulitte, meitä uhattiin varmasti jalkapuulla, häpeän hirsipuulla. Tuhannen tulimmaista! Eikö miehellä ole oikeus elää rauhassa ja oman tahtonsa mukaan omalla paikallaan? Eihän hän seiso kenenkään tiellä eikä loukkaa kenenkään oikeutta. Kuka voi sen kieltää? Mutta sanon vielä kerran: papit ja virkamiehet kirjoineen ja pöytäkirjoineen ovat ihmisten pahoja henkiä. – Voi sinä musta sika! Voi tätä kirottua päivää! Nyt meitä kohtaavat kovan onnen iskut ja ihmisten kiusanteot niin, että olen valmis juoksemaan pääni seinään. Voi sinä musta sonni! Venla antoi meille rukkaset. Meistä on tehty myrkyllinen pilkkalaulu. Lukkari rääkkäsi meitä kuin paholainen itse. Toukolan pojat hakkasivat meitä kuin nummea vain. Saimme selkäämme kuin jouluporsaat, ja nyt kuljemme oikeina joulupukkeina, yksisilmäisinä tonttuina, rievut päässä. Mitä vielä? Nyt kodissamme ei ole köyhän ainoaa iloa, kiukaan kohisevaa löylyä. Tuollahan kytee ja savuaa rakkaan entisen saunamme tuhkakasa. Ja sitten on vielä jäljellä perkeleistä pahin. Hmh! Kirkon eteisessä jalkapuu irvistelee meille kymmenellä reiällä. Kirkas tuli! Jos tällainen kiusantekojen kasa ei vie partaveistä miehen kurkulle, mikä sitten vie? Voi sinä sarvipää sonni!

EERO: Nyt muistat vähän väärin. Jalkapuussa ei olekaan kymmentä reikää.

JUHANI: Kuinka monta sitten?

EERO: Kuinka monta tähteä on Otavassa, kuinka monta poikaa Jukolassa?

JUHANI: Meitä poikia on seitsemän. Siis seitsemän reikää ja seitsemän poikaa. No, sitä hullumpaa. Seitsemän reikää! Yhä vain hullumpaa. Katsokaa, kuinka ihmiset ja kova kohtalo ovat yhdessä juonessa meitä vastaan. Seitsemän reikää kuin myllynkiven silmä! Mikä pilkka kovalta onnelta! Mutta ampukoot he meitä kaikilla vihansa nuolilla. Me puremme kiusatut sydämemme koviksi kuin säkenöivä teräs. Puhaltakoot he meitä kohti myrkkyä joka puolelta kuin käärmeet. Ja satakoon taivas päällemme pelkkää sappea. Me kuitenkin ryntäämme eteenpäin silmät kiinni, hampaat irvessä ja mylvien kuin villit härät. Ja jos meidät lopulta kiskottaisiin kruunun voimalla jalkapuuhun, minä istuisin siinä ihanan iloisena.

AAPO: Miksi iloisena?

JUHANI: Etkö sinä ymmärrä, veljeni, vihan tuomiovoimaa? Kostonhimo saisi pojan unohtamaan kaiken häpeän, ja häpeähän on heidän tarkoituksensa. Ajatus herra rovastimme verestämisestä maistuisi vihaiselle mielelleni kuin hunajakaste. Enkä minä käyttäisi siinä veistä enkä pyssyä niin kuin se entinen Karjan mies. En, vaan iskisin hänen kurkkuunsa kynsillä ja hampailla kuin susi tai ilves. Repisin miehen kappaleiksi, tuhanneksi kappaleeksi. Niin saisin oikein maiskutella kostoni herkkua. Niin tekisin, vaikka minulla olisi kymmenen henkeä. Ja vaikka jokaista henkeä rääkättäisiin kymmenen vuotta piikkitynnyrissä. Eihän se olisi mitään koston nautinnon rinnalla.

AAPO: Sinä myllerrät koko olemuksesi ylösalaisin. Kurja veli, valele sydämesi kiehuvaa kattilaa viileällä vedellä. Ota vettä kärsivällisyyden lirisevästä ojasta, joka mutkittelee hiljaa niityn halki.

SIMEONI: Kasvosi ovat pikimustat, ja silmäsi pyörivät veripunaisina ja pistävinä. Armahda itseäsi.

TUOMAS: Kyllä me kostaisimme, jos meidät pantaisiin istumaan häpeän istuimelle. Mutta olkoon sydämemme rauhassa, kunnes niin tapahtuu. Eihän kaikki toivo ole vielä mennyt.

JUHANI: Yhdestä maailman kulmasta meille hohtaa vielä rauhan päivä. Ilvesjärvi tuolla Impivaaran kupeella on se satama, jonne purjehdimme myrskyistä pois. Nyt olen päättänyt.

LAURI: Sen päätin minä jo viime vuonna.

EERO: Minä seuraan teitä vaikka Impivaaran syvimpään luolaan. Siellä keittää sanojen mukaan pikeä vanha vuorenukko, ja hänen päässään on kypärä sadasta lampaannahasta.

TUOMAS: Sinne me kaikki muutamme täältä.

JUHANI: Sinne me muutamme ja rakennamme uuden maailman.

AAPO: Eikö esivallan käsi tavoittaisi meitä sielläkin?

JUHANI: Metsä suojelee pentujaan. Siellä vasta seisomme omilla jaloillamme. Siellä kaivamme itsemme syvälle kuin sirrisilmäiset myyrät, aina maan ytimeen asti. Ja jos heitä huvittaisi ahdistella poikia sielläkin, he saavat huomata, miltä tuntuu häiritä seitsemää karhua pesässään. – Nyt nahkapeitturin luo vahvistamaan kaupat kirjallisesti. Menköön talomme kymmeneksi vuodeksi toisen käsiin.

SIMEONI: Minäkin kaipaan rauhan kammioon. Veljet, luokaamme itsellemme uusi koti ja uusi sydän metsien helmassa.

JUHANI: Kaikki yksimielisesti!

AAPO: Mitä sinä päätät, Timo?

TIMO: ”Siinä minä, missä muutkin”, sanoo sananlasku.

AAPO: Te muutatte, ja jäisinkö minä tähän Jukolan pihalle kuin yksinäinen mänty? Voi! Olemukseni kaikki juuret ja oksat ovat kasvaneet niin lujasti yhteen teidän kanssanne. Olkoon niin, ja toivokaamme parasta tältä retkeltämme. Minä seuraan.

JUHANI: Erinomaista! Nyt jokainen mies nahkapeitturin luo tekemään laillista sopimusta. Kaikki yksimielisesti!

He lähtivät yhdessä tekemään sopimusta. He vuokrasivat talonsa nahkapeitturille kymmeneksi vuodeksi. Paperiin kirjoitettiin seuraavat kohdat. Nahkapeitturi hallitsee ja viljelee taloa kymmenen vuotta. Kolmena ensimmäisenä vuotena hän ei maksa vuokraa ollenkaan. Mutta sen jälkeen hän maksaa veljeksille seitsemän tynnyriä ruista vuodessa. Ja hänen pitää rakentaa uusi sauna ennen kuin vuokra-aika loppuu. Veljekset saavat vapaasti metsästää kaikkialla Jukolan metsissä. He saavat pyydystää mitä riistaa tahansa, kunhan siihen on laillinen lupa. Talon maiden pohjoisosassa, Impivaaran seudulla, he saavat tehdä ja elää oman tahtonsa mukaan, sekä pelloilla että metsissä. Pyhäinmiestenpäivänä nahkapeitturi ottaa talon haltuunsa. Mutta veljekset saavat halutessaan asua syntymäkodissaan vielä tulevan talven. Nämä olivat sopimuksen pääehdot.

Tuli marraskuu, ja nahkapeitturi saapui kuormineen Jukolan pihalle. Hän otti talon hallintaansa sovituksi ajaksi. Mutta veljekset halusivat välttää rovastia ja hänen käskyläisiään. Siksi he elivät tämän talven enimmäkseen metsissä. He hiihtelivät ympäriinsä ja metsästivät, ja he asuivat sysikoijussa Impivaaran aholla. He eivät kuitenkaan olleet vielä kunnolla muuttaneet sinne hevosen ja muiden tarpeellisten tavaroiden kanssa. Muutto oli sovittu tapahtumaan, kun kesä tulisi. He huolehtivat kuitenkin jo tulevasta pirtistään. He hakkasivat hirret kuivumaan kevääksi. Ja he vierittivät perustuskiviä kantoiselle aholle jyrkän vuoren alle.

Niin talvi kului. Sen aikana veljekset eivät saaneet rovastilta mitään käskyä eivätkä muistutusta. Odottiko hän, vai oliko hän jättänyt heidät kohtalon haltuun?

### Sanasto

- **kiuas**: saunan kivistä tehty uuni, jolle heitetään vettä.
- **löyly**: kuuma höyry, joka nousee, kun kiukaalle heitetään vettä.
- **vihta**: koivunoksista tehty kimppu, jolla lyödään ihoa saunassa.
- **tuoppi, kortteli**: vanhoja nestemittoja (tuoppi noin 1,3 litraa, kortteli noin 0,3 litraa).
- **ryssä**: vanha, nykyään loukkaava sana venäläisestä.
- **reikäleipä**: litteä ruisleipä, jonka keskellä on reikä.
- **käräjät**: maaseudun oikeus, jossa tuomari ratkaisee riitoja ja rikoksia.
- **komsarjus, sudenkutsija**: vanhoja nimiä nimismiehelle, maaseudun poliisille ja virkamiehelle.
- **aatosta juhla korkein**: vanha sananlasku: juhlan aatto on juhlan paras hetki.
- **ratasten kituna**: vanha raamatun kieli: (sota)vaunujen pyörien kitinä.
- **lautamies**: talonpoika, joka istuu oikeudessa tuomarin apuna.
- **jalkapuu**: puinen häpeärangaistus kirkon luona; jalat pannaan reikiin.
- **tynnyri**: vanha viljan mitta, noin 165 litraa.
- **sysikoiju**: hiilenpolttajan pieni maja, jonka katto on turpeesta.
- **Pyhäinmiestenpäivä**: juhlapäivä marraskuun alussa.

## Viides luku

Kevät oli tullut. Hanget olivat sulaneet, ja tuuli puhalsi lämpimästi. Maa alkoi vihertää, ja koivikko puhkesi lehteen.

Veljekset ovat nyt muuttomatkalla Jukolan ja Impivaaran välillä. He kulkevat kivistä, mutkaista metsätietä. Pyssyt ovat olalla, ja selässä on tuohikontit, joissa on heidän ampumatarvikkeensa. Edellä kävelee Juhani. Hänen vierellään kulkevat Jukolan suuret, äkäiset koirat, Killi ja Kiiski. Heidän perässään kulkee veljesten silmäpuoli hevonen, vanha Valko. Se vetää kärryjä, ja Timo ajaa sitä. Kuorman perässä tulevat muut veljekset pyssyt olalla ja kontit selässä. He auttavat Valkoa tien pahimmissa paikoissa. Viimeisenä kävelee Eero. Sylissään hän kantaa Jukolan komeaa kukkoa. Siitä veljekset eivät halunneet luopua. He ottivat sen mukaansa, jotta se kertoisi heille ajan Impivaaran erämaassa. Kärryillä näkyi arkku ja rautoja susien ja kettujen pyyntiin. Siellä oli myös pata ja padassa kaksi tammista kulhoa, kauha, seitsemän lusikkaa ja muita keittämiseen kuuluvia tavaroita. Padan päälle oli pantu kanneksi karkea säkki, joka oli täynnä herneitä. Ja kaiken päällä Jukolan vanha kissa puhisi ja naukui pienessä pussissa. – Niin veljekset lähtivät entisestä kodistaan. He kulkivat alakuloisina ja hiljaisina vaikeaa, kivistä metsätietä. Taivas oli kirkas ja ilma tyyni, ja aurinko laski jo alas länteen.

JUHANI: Ihminen on merenkulkija elämän myrskyisellä merellä. Niin mekin nyt purjehdimme pois rakkaista syntymänurkistamme. Purjehdimme kärrylaivallamme eksyttävien metsien läpi kohti Impivaaran jyrkkää saarta. Voi!

TIMO: Ei paljon puutu, etten minäkin, sammakko, pyyhi kyyneleitä poskiltani.

JUHANI: Sitä en ihmettele, kun katson omaan sydämeeni tänä surun hetkenä. Mutta ei auta tässä maailmassa. Olkoon miehen sydän aina kova kuin valkoinen harakankivi. Ihmislapsi on syntynyt tänne matkamieheksi. Täällä hänellä ei ole yhtään pysyvää paikkaa.

TIMO: Täällä hän kulkee vähän aikaa, keikkuu ja kiikkuu. Lopulta hän kuihtuu ja nääntyy kuin rotta seinän viereen.

JUHANI: Oikein sanottu, viisaasti puhuttu!

SIMEONI: Ja kunpa siinä olisi sitten kaikki. Mutta silloin vasta alkaa.

JUHANI: Silloin kysytään meidän leiviskistämme, sitä sinä tarkoitit. Totta!

TIMO: Silloin täytyy sanoa ilman yhtään vilppiä ja viekkautta: ”Tässä olen minä, ja tässä on, Herra, sinun leiviskäsi.”

SIMEONI: Ihmisen pitäisi aina muistaa loppuaan. Mutta hän on paatunut.

JUHANI: Paatunut, paatunut, sitä ei voi kieltää. Mutta sellaisia, Jumala nähköön, olemme kaikki tämän taivaan alla. Silti me yritämme tosissamme elää tästä lähtien niin kuin hurskaiden miesten kuuluu. Niin teemme, kun olemme kunnolla asettuneet tänne ja saaneet itsellemme lämpimän rauhan majan. Tehkäämme, veljet, luja liitto. Heittäkäämme täällä lintukodossa pois kaikki synnin tavat, kaikki viha, riita ja vaino. Pois viha, vaino ja ylpeys.

EERO: Ja koreilu.

JUHANI: Niin!

EERO: Ja koreat, syntiset vaatteet.

JUHANI: Niin!

EERO: Hulmuavat kirkkohameet ja kaikki kirkon koreat helyt.

JUHANI: Mitä? Mitä sinä puhut?

SIMEONI: Hän pilailee taas.

JUHANI: Minä huomaan sen. Varo, etten tartu sinua niskasta. Niin tekisin, jos välittäisin houkan puheista. Mutta silloin en olisikaan mies, en totisesti olisi. – Miten sinä pitelet sitä kukkoa, senkin peevelin kirottu nallikka? Miksi elukkaparka kaakattaa?

EERO: Korjasin vain sen siipeä, joka roikkui.

JUHANI: Kyllä minä sinut kohta korjaan. Varo, etten ota sinua niskasta. Tietäkää, että siinä on koko kihlakuntamme paras kukko työssään. Se on aina tarkka ja luotettava. Ensimmäisen kerran se kiekuu kello kaksi ja toisen kerran kello neljä. Se on paras aika nousta. Siitä kukosta on meille paljon iloa täällä erämaassa. – Ja sitten kissa tuolla kuorman päällä! Voi sinua, Matti-poika! Siellä sinä keikut ja heilut ja katselet pussin reiästä ulos. Ja naukut ihan surkeasti. ”Voi äijä raukka, vanha sukka!” Ei sinulla ole enää montaa päivää täällä tassuteltavana. Silmäsi ovat jo hyvin tummat, ja naukumisesi kuulostaa karhealta. Mutta ehkä vielä virkistyt, kun pääset lihavien metsähiirten kimppuun. Toivon niin. Mutta teitä, Killi ja Kiiski, minä säälin kaikkein eniten. Niin kuin me itse, tekin olette siinneet, syntyneet ja kasvaneet Jukolassa. Olette kasvaneet kuin omat veljemme. Voi, kuinka palavasti katsotte minua silmiin! Niin, Killi, niin, minun Kiiski-poikani, niin! Ja heilutatte häntäänne noin iloisesti! Ettehän te tiedä, että nyt jätämme ihanan kotimme. Voi teitä raukkoja! Minun täytyy itkeä, täytyy.

TIMO: Katsopa, mitä itse äsken neuvoit. Pidä sydämesi lujana, sydämesi lujana.

JUHANI: En voi, en voi, kun jätän kultaisen kodin.

TUOMAS: Kyllä tämä päivä painaa miehen mieltä. Mutta Impivaarassa meillä on pian toinen koti, ja pian se on ehkä yhtä rakas.

JUHANI: Mitä sanoit, veljeni? Ei maan päällä eikä taivaassa ole niin rakasta paikkaa kuin se, jossa synnyimme ja kasvoimme. Sen pihoilla me pieninä ja piimäpartaisina kieriskelimme.

AAPO: Kyllä jäähyväisten hetki murskaa sydämemme. Kotipensas on rakas jänöllekin.

JUHANI: Mitä emojänis sanoi ennen, kun se huomasi olevansa taas tiineenä? Se käski silloin pienen poikansa lähteä luotaan pois, pois tulevien poikasten tieltä.

TIMO: ”Lähdeppäs jo matkahasi, poikaseni, pienoiseni, ja muista aina mitä sanon: missä risu, siinä vipu, missä laukku, siinä loukku.”

JUHANI: Niin se sanoi pojalleen, ja poika lähti taapertamaan pois. Se taaperteli ja töllisteli pitkin ahoa ja nummen reunaa. Se töllisteli halkinainen huuli vilpittömässä irvessä. Niin se lähti kodistaan, ja ilta paistoi surullisesti.

EERO: Se oli Jänis-Jussi.

JUHANI: Anna olla vain. – Niin se lähti kodistaan, ja niin lähdemme mekin. Hyvästi, koti! Nyt tahtoisin suudella portaitasi ja tunkiotasi.

AAPO: Niin, veljeni. Mutta yritetään karkottaa tämä synkkä mieli. Pian meillä on kova työ tekeillä. Pian hirret jumisevat ja kirveet paukkuvat. Ja Impivaaran aholle kohoaa komea pirtti kohti taivasta, keskelle jylhiä metsiä. Katsokaa: me kuljemme jo keskellä tiheää korpea kuusten kohinassa.

Niin he puhuivat keskenään, kun he kulkivat synkän metsän halki. Mutta vähitellen maa nousi, ja tie kiemurteli ylös korkealle metsäiselle mäelle. Sitä mäkeä kutsuttiin Teerimäeksi. Siellä täällä näkyi sammaloituneita kallioita. Ne näyttivät jättiläisten hautakummuilta, ja niiden ympärillä humisivat matalat, juurevat männyt. Kallioinen tie ravisteli kovasti kärryjä ja vanhan Valkon lapoja. Paikoin silmä tuskin erotti tiellä entisiä pyörän jälkiä. Tie kulki mäen yli, sillä sen molemmin puolin levisi pohjattomia rämeitä. Mutta veljekset tekivät itsekin parhaansa. He yrittivät keventää vanhan yksisilmäisen vetäjän kuormaa. Lopulta he pääsivät mäen harjalle. Siinä he antoivat Valkon puhaltaa hetken ja katsoivat alas maailman laajoille lakeuksille. He näkivät kaukaisia kyliä, niittyjä, peltoja ja sinisiä järviä. Lännessä metsien reunalla näkyi kirkon korkea torni. Mutta etelässä erään mäen rinteellä hohti Jukolan talo kuin kadotettu onnen maa. Ja kaipaavat ajatukset täyttivät taas veljesten rinnat. Lopulta he käänsivät katseensa pohjoiseen. Siellä näkyi korkea Impivaara ja sen jyrkkä rinne. Siellä näkyivät myös pimeät luolat ja naavaiset, myrskyjen repimät kuuset vuoren kyljillä. Vuoren alla he näkivät mukavan, kantoisen ahon, tulevan asuinpaikkansa. Ahon alla oli korpi, josta he saisivat solakoita hirsiä talojen rakentamiseen. Kaiken tämän he näkivät. Mäntyjen välistä he näkivät myös kirkkaan Ilvesjärven. Ja he näkivät kirkkaan auringon, joka loisti laskunsa lähellä vuoren luoteiselta jyrkänteeltä. Toivon ihana välähdys syttyi heidän silmissään ja kohotti taas heidän rintansa.

Siitä he lähtivät taas eteenpäin. He alkoivat kiiruhtaa yhä reippaammin kohti uutta kotiaan. Mäki laski, ja he tulivat nummelle, jossa männyt seisoivat kuin pylväät. Kumisevan maan peittivät vuorotellen kanerva, puolukanvarret ja kuihtuvat heinänkorret. Sitten tuli hiekkainen, rakennettu tie, joka johti Viertolan kartanosta kirkolle. He astuivat sen yli ja jatkoivat omaa metsätietään, joka kulki nummen selkää pitkin.

AAPO: Tällä nummella oli vanhojen ihmisten mukaan muinoin käärmeiden käräjäsali. Tuomarina siinä istui heidän kuninkaansa. Se oli valkoinen käärme, jonka näkee erittäin harvoin. Päässään sillä oli verrattoman kallis kruunu. Mutta eräs rohkea ratsastaja ryösti tämän kruunun heiltä, niin kuin tarina kertoo.

Ja Aapo kertoi heille seuraavan tarinan, kun he kulkivat nummen harjua alas kohti autiota Sompiosuota. Tuli eräs ratsastaja, ja hän näki nummella käärmeiden kuninkaan, jonka päässä oli kimalteleva kruunu. Hän ratsasti sitä kohti ja nappasi miekkansa kärjellä kruunun kuninkaan päästä. Sitten hän kannusti hevostaan ja kiisi aarteineen pois kuin tuuli. Mutta eivät käärmeetkään olleet hitaita. Ne lähtivät heti vihaisina ajamaan takaa röyhkeää rosvoa. Ne kiisivät eteenpäin suhisten ja kiertyneinä renkaiksi. Tuhat kurraa pyöri silloin ratsastajan jäljissä, niin kuin poikien heittämä kiekko pyörii maantiellä. Pian ne saavuttivat ratsastajan. Ne parveilivat jo tiheästi hevosen jaloissa ja hyppivät ylös sen lautasille, ja mies oli suuressa vaarassa. Hädissään hän heitti niille alas jopa hattunsa syötiksi. Ne repivät sen heti kappaleiksi ja söivät sen raivoissaan. Mutta tämä keino ei auttanut miestä kauan. Pian käärmeet kiisivät taas hänen jäljissään, ja hiekka pöllysi korkealle tieltä. Mies kannusti huohottavaa hevostaan yhä kovemmin. Veri valui virtana komean oriin revityistä kyljistä, ja sen suusta roiskui kuohuvaa vaahtoa. Ratsastaja pakeni metsään, mutta metsä ei estänyt hänen vihollistensa juoksua. Vastaan tuli joki. Mies ratsasti kohisten sen pyörteisiin, ja ori vei hänet nopeasti sen yli. Joki tuli käärmeillekin vastaan. Ne syöksyivät aaltoihin kuin monen kosken pauhu ja uivat myrskyn vauhdilla sen yli, ja valkoinen kuohu nousi korkealle. Mies ratsasti yhä eteenpäin, ja yhä käärmeiden raivoisa joukko ajoi häntä takaa. Matkan päässä hän näki kasken, joka paloi rajusti. Nyt hän kannusti hevosensa kohti tulta. Hän kietoi ylleen viittansa, joka oli kastunut läpimäräksi joessa. Sitten hän ryntäsi liekkien keskelle. Mutta käärmeet eivät viivytelleet hetkeäkään, vaan seurasivat häntä. Niin kiitää taivaan ratsastava sankari kultaisten pilvien halki. Vielä kerran hän iski kannukset oriin kylkiin, ja vielä kerran hän kiisi eteenpäin. Sitten pärskivä ori kaatui ja unohti ikuisiksi ajoiksi elämän kuuman leikin. Mutta mies seisoi vapaassa ilmassa. Hän oli pelastunut tulesta ja hirveistä vihollisistaan, sillä tuli oli polttanut käärmeiden lukemattoman joukon. Siinä sankari seisoi riemuiten, ja kädessään hänellä oli ihmeellinen aarre.

AAPO: Se oli tarina valkoisen käärmeen kruunusta täällä Teerimäen nummella.

JUHANI: Komea tarina, ja vielä komeampi mies, joka sieppasi kruunun käärmeen päästä ja voitti sen lopulta omakseen. Vankka mies!

TIMO: Harva mies täällä näkee tämän käärmeen. Mutta joka sen näkee, tulee vanhojen ihmisten mukaan verrattoman viisaaksi.

JUHANI: Sanotaan myös näin: joka keväällä ennen käen kukkumista ottaa kiinni tämän tuomarikäärmeen, keittää sen ja syö sen, hän ymmärtää korpin puhetta. Korpilta hän saa tietää, mitä hänelle tästä lähtien tapahtuu.

EERO: Sanotaan vielä näinkin: joka tekee kaiken tämän keväällä käen kukkumisen jälkeen, se mies ymmärtää korpin puhetta. Korpilta hän saa tietää, mitä hänelle on tapahtunut sitä ennen.

JUHANI: Voi, veikkoseni, kuinka tyhmästi nyt puhuit! Eikö jokainen mies tiedä sen syömättä murustakaan käärmeen lihaa? Katsokaa, nyt Eero vasta näytti, millainen mies hän järkensä puolesta oikeastaan on: tyhmä pässi. ”Hän saa tietää, mitä hänelle on tapahtunut sitä ennen.” Onko tämä ajatus lähtöisin miehen päästä? Voi sinua poikaparkaa!

AAPO: Älä nyt, Juho. Hän joko puhui tyhmyyttään, tai hän taas kujeili ja koukutteli. Oli miten oli, kummassakin tapauksessa hän heitti eteemme tärkeän ajatuksen. Tarkastellaan hänen lausettaan, niin luulen, että voimme onkia siitä jotain viisautta. Tietää, mitä on tapahtunut, on yhdeltä kannalta katsoen suuri viisaus. Mieti tarkkaan, mikä kylvö menneinä päivinä toi hyödyllisiä hedelmiä ja mikä vahingollisia. Jos sen mukaan järjestät elämäsi, työsi ja toimesi, olet viisas mies. Jos meidänkin silmämme olisivat auenneet aikaisemmin, emme luullakseni nyt laahustaisi tässä muuttolaisina.

JUHANI: Tässä kuin sudenpennut paljaan taivaan alla. Mutta tehty mikä tehty.

TUOMAS: Mitä menetimme Jukolassa, sen otamme takaisin Impivaaran aholla. – Tänne koko veljessarja! Tarttukoon jokainen mies kuormaan ja auttakoon Valkoamme niin kauan kuin suota riittää. Tänne kaikki! Kärryjen pyörä uppoaa vaaksan syvyydelle mutaiseen maahan.

Näin puhuen he olivat kulkeneet alas nummelta. He olivat kulkeneet Seunalan Matin tasaisen ahon poikki ja sitten tiheän kuusikon läpi. Nyt he seisoivat Sompiosuon reunalla. Suo näytti synkältä. Sen pinnalla vaihtelivat mutaiset, rämeiset aukot, sammaleiset mättäät ja karpalomättäät. Siellä täällä seisoi matala, kuihtuva koivu, joka nyökytteli surullisesti päätään iltatuulessa. Keskeltä suo oli kapein, ja siellä maa oli myös kuivempaa ja kiinteämpää. Siinä kasvoi lyhyitä mäntyjä sammalpuvussa. Mättäillä kasvoi tummanvihreitä suopursupensaita, jotka tuoksuivat voimakkaasti. Tämän kapean kohdan yli kulki vaivalloinen tie suon toiselle rannalle. Siellä alkoi taas pimeä korpi. Tätä tietä pitkin veljekset nyt kulkivat suon yli. Jotkut heistä vetivät aisoista Valkon rinnalla, toiset taas työnsivät kärryjä. Lopulta he pääsivät vaivalla suon rantaan. Taas he kulkivat kuivalla maalla korven juurakkoista tietä noin viisisataa askelta. Mutta vihdoin heidän eteensä välähti kantoisen ahon aukea. He seisoivat määränpäässään, luolaisen vuoren alla.

Täällä veljesten isoisä, kuuluisa raataja, oli muinoin viljellyt huhtia ja polttanut suuria hiilihautoja. Hän oli kaatanut ja polttanut monta kaskea tämän vuoren ympärillä. Risuäkeellään hän oli äestänyt monen mustan, kylvetyn maan. Lopulta hän oli korjannut riiheensä runsaan sadon oljet. Ahon reunassa oli vielä raunio, joka näytti, missä hänen metsäriihensä oli seissyt. Sieltä hän oli vienyt valmiin viljan suoraan kotiinsa. Oljet ja akanat hän oli jättänyt haettaviksi talven rekikeleillä. Vähän matkan päässä riihen raunioista, ahon ja metsän rajalla, näkyi hiilihaudan musta pohja. Se oli valtavan suuri. Siinä hän oli polttanut kalisevia hiiliä kaskimaan kaatuneista puista. Niin oli Jukolan entinen komea isäntä hyörinyt ja puuhannut täällä monen polttavan auringon alla. Hän oli pyyhkinyt otsaltaan monta helmeilevää hikipisaraa. Mutta yönsä hän oli levännyt turvekattoisessa sysikoijussa hiilimiilunsa vartijana. Ja juuri tämän sysikoijun veljekset olivat nyt valinneet väliaikaiseksi asunnokseen.

Kantoinen aho on laaja, mutta silmäsi ei näe sen reunoja kauemmas. Idässä, etelässä ja lännessä metsät sulkevat näkymän, ja pohjoisessa korkea vuori. Mutta jos nouset vuoren harjalle, jota harvat kuuset kruunaavat, silmäsi näkee kauas kaikkiin suuntiin. Etelän puolella näet ensin aivan jalkojesi alla sen loivasti viettävän ahon. Kauempana on synkkä korpi ja sen takana Sompiosuo. Ja tuolla taivaanrannalla kohoaa himmeän sinisenä Teerimäki. Pohjoiseen päin vuori laskee vähitellen. Sen loivalla rinteellä, jota ennen myös käytettiin kaskena, seisoo nuori ja tiheä koivikko. Sen heinättömillä poluilla teeret hyppelevät, ja pyyt viheltelevät surullisesti. Idässä näkyy tasainen nummi mäntyineen. Lännessä on kuoppainen, sammalkallioinen maa. Siellä täällä sammaleisella harjulla kasvaa matala mutta paksu ja tuuhea mänty. Mäntyjen takana kiiltää kirkkaana ja kalaisena Ilvesjärvi, noin tuhannen askeleen päässä ahosta. Mutta muuta tuskin näet, vaikka katsoisit kauaskin. Metsien tumma meri häämöttää ympärilläsi kaikkialla. Koillisessa näet toki Viertolan kartanon himmeän, sinertävän hahmon. Ja kaukana luoteisella taivaanrannalla näkyy kirkon harmaa torni. Tällainen oli seutu ympäristöineen, jonka Jukolan veljekset olivat valinneet asuinpaikakseen.

Mutta tänä iltana veljekset olivat asettuneet sysikoijun lähelle. He olivat päästäneet väsyneen Valkon aisoista laitumelle, kello kaulassa. Kannoista ja kangista he olivat tehneet aholle iloisen nuotion. Siinä Simeoni paistoi silakoita, nauriita ja naudanlihaa yhteiseksi illalliseksi. Muut puuhasivat kärryjen ympärillä. He purkivat kuormaa ja kantoivat jokaisen tavaran ja kapineen paikalleen. Kun tämä oli tehty ja ruoka oli valmis, he istuivat syömään iltaiselle aholle. Aurinko oli jo laskenut vuoren taakse.

SIMEONI: Tämä on siis ensimmäinen ateriamme tässä uudessa kodissa. Tuokoon se onnea ja Jumalan rauhaa kaikille muillekin aterioillemme täällä.

JUHANI: Onni, komea onni olkoon ainoa toverimme täällä kaikissa toimissa ja töissä, joihin vain kyntemme pystyvät.

AAPO: Haluaisin sanoa tärkeän ajatuksen.

JUHANI: No, päästä se ulos sydämesi karsinasta.

AAPO: Ruumis ilman päätä ei pärjää, sanon minä.

JUHANI: Vaan se törmäilee seiniin kuin päätön kana.

TIMO: Vaikka kana ei olisi päätönkään, se pöllähtelee, kun se vain riivautuu. Se pöllähtelee noin, noin, sinne ja tänne, sinne ja tänne. Niin tekevät usein Männistön muorin kanat. Silloin muija sanoo, että ilmassa lentelee noidannuolia.

JUHANI: Mutta tyhjennäpä suusi, veli Aapo.

AAPO: Tämä ajatus on päässäni: jos haluamme saada täällä jotain kunnolla aikaan, yhden meistä pitää aina olla ensimmäinen mies. Hän johtaa keskusteluja ja ratkaisee riidat. Sanalla sanoen, olkoon yksi, jonka ääni kulkee etunenässä järjestyksen vuoksi.

JUHANI: Minä olen tässä vanhin.

AAPO: Sinä olet Jukolan veljessarjan esikoinen, ja olkoon sinulla myös sen oikeus.

JUHANI: Minä olen rivin ensimmäinen mies, ja osaan myös vaatia teiltä kuuliaisuutta. Kunhan vain tottelisitte.

AAPO: Se on oikein ja kohtuullista. Mutta kuunnelkaamme kuitenkin aina jokaisen sanaa yhteisissä asioissa.

JUHANI: Varsinkin sinun neuvojasi kuuntelen aina mielelläni. Mutta minä olen ensimmäinen.

AAPO: Totta! Mutta mikä rangaistus määrätään sille, joka on uppiniskainen ja panee itsepäisesti vastaan?

JUHANI: Hänet minä pistän tuonne vuoren luolaan. Ja kannan luolan suulle salvaksi kasan kymmenen leiviskän kiviä. Siellä hän istukoon päivän tai kaksi, aina sen mukaan, mitä asiat ja asian haarat vaativat. Niin, niin, siellä hän imeköön kynsiään ja miettiköön, mitä hänen rauhaansa kuuluu.

LAURI: Minä en suostu siihen päätökseen.

TUOMAS: Enkä minä.

TIMO: Olenko minä raitaposkinen metsäsika, jonka asunto on vuoren ummehtunut luola? Pois se.

JUHANI: Te alatte kapinoida.

TUOMAS: Se rangaistuksen pykälä ei käy, ei käy.

TIMO: ”Ei käy kontoon”, sanoo sananlasku. Minä en ole metsäsika, mäyrä.

JUHANI: Käyttäydy siis aina kiltisti ja siivosti, niin vältät vihani rankaisevan kauhun.

TIMO: Mutta minä en ole mäyrä enkä susi. Hei, hei! En ole karhukaan enkä mikään rotta! Tiedä huutia vähän. ”Tiedä huutia, sanoi Jaakkolan Juuti.” Hehheh!

AAPO: Saanko minä puheenvuoron?

JUHANI: Mielelläni. Mitä aiot sanoa?

AAPO: Sen, etten minäkään hyväksy sitä rangaistusparakraaffia, jonka haluaisit asettaa meidän välillemme. Minusta se on veljesten kesken liian raaka ja eläimellinen.

JUHANI: Vai et hyväksy? Etkö hyväksy? Etkö totisesti hyväksy? Sano sitten viisaampi parakraaffi, kun minä en koskaan ymmärrä, mikä on oikein ja mikä väärin.

AAPO: Sitä en sano.

JUHANI: Sanopa se uusi, kiiltävä parakraaffi, sinä Jukolan tietäjä.

AAPO: Kaukana olen tietäjän arvosta. Mutta tämä…

JUHANI: Parakraaffi, parakraaffi!

AAPO: Tämähän on…

JUHANI: Parakraaffi, parakraaffi! Sanopa se viisas parakraaffi!

AAPO: Oletko hullu? Huudathan siinä kuin istuisit tulisissa housuissa. Miksi kirkut ja keikutat päätäsi kuin tarhapöllö?

JUHANI: Parakraaffi! huudan minä kovaa. Se aivan uusi ja vanha, viisas parakraaffi! Sanopa se, niin minä kuuntelen hiljaa kuin särki sammakon motkotusta.

AAPO: Tämä on ajatukseni asiasta: jos joku halveksii neuvoja ja varoituksia ja on aina vain ilkeä, hän kylvää välillemme riidan siementä. Hänet erotettakoon liitostamme ja karkotettakoon kauas pois.

TUOMAS: Tämä olkoon sääntö.

LAURI: Siihen suostun.

TIMO: Niin minäkin.

SIMEONI: Siihen suostumme kaikki yhdessä.

JUHANI: Hm! Olkoon päätetty. Ja muistakaa: jos joku tästä lähtien aikoo pukata vastaan, hänellä on jäniksen passi kädessä, potku pyllyssä ja käpälämäki edessä. – Mihin työhön tartumme huomenna, te murjaanit? Kyllä minä teidät opetan.

AAPO: Hän on vähän harmistunut. Mutta eihän se nyt samenna meidän tyyntä ja kirkasta mieltämme tänä iltahetkenä.

JUHANI: Mihin raatamiseen ryhdymme, kun päivä koittaa?

AAPO: Tietysti pirttimme rakentaminen on tässä ensimmäinen.

JUHANI: Niin onkin. Huomenna varhain menkööt neljä miestä nurkilleen, jokaisella kirves kädessä. Ja olkoot nämä neljä miestä: minä itse, Tuomas, Simeoni ja Aapo. Muut vipuavat ja vierittävät meille hirsiä ylös. Ja kun pirtti ja pieni aittakoppi ovat valmiit, pojat lähtevät heti hankkimaan saalista metsästys- ja kalastusretkille. Se muistakaa!

Näin he lopulta päättivät ateriansa ja menivät levolle sysikoijun suojaan. Tuli yö, pilvinen mutta tyyni toukokuun yö. Korvessa huhuili huuhkaja käheällä äänellään. Ilvesjärvellä narisivat sorsat, ja silloin tällöin kaukaa kuului karhun terävä vihellys. Muuten luonnossa vallitsi rauha ja syvä hiljaisuus. Mutta hienosiipinen Unonen ei halunnut tulla tervehtimään veljeksiä turvemajassa. He olivat hiljaa, mutta kääntelivät itseään kyljeltä kyljelle. He miettivät tämän maailman menoa ja elämän muuttuvaisuutta.

AAPO: Luullakseni yhdenkään silmä ei ole vielä ummistunut.

JUHANI: Timo nukkuu jo makeasti. Mutta me muut väännämme ja käännämme itseämme kuin makkarat kiehuvassa kattilassa. Miksi olemme näin valveilla?

AAPO: Elämämme tie on tänään tehnyt jyrkän käänteen.

JUHANI: Siksi mieleni on levoton, hyvin levoton.

SIMEONI: Sydämeni on synkkä. Mikä minä olen? Tuhlaajapoika.

JUHANI: Hm! Korpeen kadonnut lammas.

SIMEONI: Niin me jätimme naapurit ja kristityt lähimmäisemme.

TUOMAS: Tässä ollaan, ja täällä pysytään niin kauan kuin metsästä löytyy tuoretta lihaa.

AAPO: Kaikki onnistuu hyvin, jos toimimme aina järkevästi.

SIMEONI: Huuhkaja huhuilee tuolla korvessa, eikä sen huuto ennusta koskaan hyvää. Vanhojen ihmisten mukaan se ennustaa tulipaloa, tappeluita ja murhia.

TUOMAS: Sen tehtävä metsässä on huutaa, eikä sillä ole mitään merkitystä.

EERO: Tässä on kylä, Impivaaran turvekattoinen talo.

SIMEONI: Mutta nyt ennustaja on muuttanut paikkaa. Se huhuilee tuolla vuoren harjalla. Siellä tarinan mukaan ”Kalvea impi” rukoili ennen syntejään anteeksi. Hän rukoili kaikki yöt, niin talvella kuin kesällä.

JUHANI: Hänestä tämä vuori on saanut nimensä Impivaara. Kuulin sen tarinan kerran lapsena, mutta se on jo enimmäkseen haihtunut mielestäni. Veli Aapo, kerro se meille tässä, niin ikävä yö kuluu.

AAPO: Timo kuorsaa kuin mies, mutta nukkukoon hän rauhassa. Minä kerron teille tarinan.

Seuraavan tarinan kalveasta immestä Aapo nyt kertoi veljilleen:

Muinoin tämän vuoren luolissa asui eräs hirveä peikko. Se oli ihmisten kauhu ja kuolema. Sillä oli kaksi elämän himoa ja nautintoa. Se halusi katsella ja hypistellä aarteitaan luolien syvissä kätköissä. Ja se halusi juoda ihmisen verta, jota se janosi kovasti. Mutta sillä oli voimaa väkivaltaan vain yhdeksän askeleen päähän vuoresta. Siksi sen täytyi käyttää retkillään kavaluutta. Se osasi muuttaa muotonsa miksi halusi. Sitä nähtiin kulkemassa ympäri seutua milloin kauniina nuorukaisena, milloin ihanana neitona. Se riippui siitä, janosiko se miehen vai naisen verta. Sen katseen helvetillinen ihanuus voitti monet. Moni menetti henkensä peikon kamalissa luolissa. Niin tämä hirviö houkutteli luokseen onnettomat uhrinsa.

Oli lempeä kesäyö. Vihreällä nurmella istui eräs nuorukainen. Hän syleili rakastettuaan, nuorta neitoa, joka lepäsi hänen rinnallaan kuin hehkuva ruusu. Tämä oli heidän jäähyväissyleilynsä, sillä pojan piti matkustaa pois. Hänen piti erota joksikin aikaa sydämensä ystävästä. ”Neitoseni”, nuorukainen sanoi, ”nyt lähden luotasi. Mutta tuskin ehtii sata aurinkoa nousta ja laskea, ennen kuin tapaan sinut taas.” Neito sanoi: ”Laskiessaan aurinko ei luo maailmalle niin rakasta jäähyväiskatsetta kuin minä kullalleni, kun hän lähtee. Eikä taivaan hehku säteile noustessaan niin ihanasti kuin minun silmäni säteilee, kun taas kiiruhdan sinua vastaan. Ja kaikki, mitä sieluuni mahtuu kirkkaan päivän pituudelta, on ajatus sinusta. Ja unieni himmeässä maailmassa minä kuljen sinun kanssasi.” Niin sanoi neito. Mutta nuorukainen sanoi taas: ”Kauniisti puhuit. Mutta miksi sieluni aavistaa pahaa? Neitoseni, vannokaamme nyt toisillemme ikuinen uskollisuus tässä taivaan kasvojen alla.” Ja he vannoivat pyhän valan. He vannoivat sen Jumalan ja taivaan edessä, ja metsät ja vuoret kuuntelivat heidän sanojaan henkeä pidätellen. Mutta lopulta aamun koittaessa he syleilivät viimeisen kerran ja erosivat toisistaan. Nuorukainen kiiruhti pois. Mutta neito käveli kauan yksin metsän hämärässä ja muisteli kaunista kultaansa.

Kun hän näin kävelee tuuhean männikön keskellä, mikä ihmeellinen hahmo tuleekaan häntä vastaan? Hän näkee nuoren miehen, joka on jalo kuin ruhtinas ja ihana kuin tämä kultainen aamu. Hänen hattunsa sulkatöyhtö välkkyy ja kimaltaa kuin tulen liekki. Hänen hartioillaan roikkuu viitta, joka on sininen kuin taivas. Ja niin kuin taivas, se on täynnä kiiltäviä tähtiä. Hänen takkinsa on valkoinen kuin lumi, ja vyötäröllä on purppuranpunainen vyö. Hän katsoo neitoa, ja hänen katseestaan virtaa liekehtivä rakkaus. Hänen äänensä kaikuu autuaasti, kun hän puhuu neidolle: ”Älä pelkää minua, suloinen neito. Olen ystäväsi, ja tuon sinulle rajattoman onnen, jos vain saan kerran syleillä sinua. Olen voimakas mies. Minulla on aarteita ja kalliita kiviä ilman lukua ja määrää. Voisin ostaa vaikka koko tämän maailman. Tule kullakseni. Minä vien sinut komeaan linnaan ja asetan sinut viereeni loistavalle istuimelle.” Niin hän puhui houkuttelevalla äänellä, ja neito seisoi hämmästyneenä. Hän muisteli äsken vannomaansa valaa ja kallistui poispäin. Mutta sitten hän kallistui taas miestä kohti, ja outo sekasorto valtasi hänen mielensä. Hän kääntyi miestä kohti ja peitti kasvonsa kädellään kuin paistavan auringon edessä. Hän kääntyi taas pois, mutta katsoi vielä kerran ihmeellistä hahmoa. Sieltä säteili häntä kohti voimakas ihastus, ja äkkiä neito vaipui kauniin ruhtinaan syliin. Ruhtinas kiiruhti pois saaliinsa kanssa. Neito lepäsi hänen käsivarsillaan kuin unessa. Jyrkkien mäkien yli ja syvien laaksojen halki he kulkivat lakkaamatta, ja metsä heidän ympärillään muuttui yhä pimeämmäksi. Neidon sydän sykki levottomasti, ja tuskan hiki valui hänen otsaltaan. Lopulta hän nimittäin huomasi hahmon silmien lumoavassa liekissä jotain eläimellistä ja hirveää. Hän katseli ympärilleen, ja synkät kuuset kiitivät nopeasti ohi, kun hänen kantajansa juoksi vinhasti. Hän katsoi nuorukaisen kasvoihin, ja kamalat väristykset kulkivat hänen ruumiinsa läpi. Mutta silti hänen sydämessään vallitsi kummallinen ihastus.

He kulkivat koko ajan eteenpäin metsien halki. Lopulta näkyi korkea vuori ja sen pimeät luolat. Ja nyt, kun he olivat vain muutaman askeleen päässä vuoresta, tapahtui jotain hirveää. Kuninkaalliseen pukuun pukeutunut mies muuttui äkkiä hirveäksi peikoksi. Sarvet työntyivät ulos hänen päästään, ja hänen niskassaan kahisivat jäykät harjakset. Kurja tyttö tunsi nyt kipeästi rinnassaan hänen terävät kyntensä. Siinä onneton neito huusi, rimpuili ja riuhtoi tuskissaan, mutta turhaan. Ilkeästi kiljuen peikko raahasi hänet syvimpään luolaansa ja imi hänestä veren viimeiseen pisaraan asti. Mutta tapahtui ihme: henki ei lähtenytkään neidon ruumiista. Hän jäi elämään verettömänä ja lumivalkoisena, surullisena kuoleman haamuna Kalman maasta. Peikko huomasi tämän ihmeissään. Se käytti uhriinsa kynsiään ja hampaitaan kaikin voimin, mutta se ei voinut tappaa häntä. Lopulta se päätti pitää hänet ikuisesti luonaan syvyyksien yössä. Mutta mitä palvelusta neito voisi tehdä? Mitä hyötyä hänestä olisi peikolle? Peikko määräsi neidon puhdistamaan sen aarteita ja kalliita kiviä. Neidon piti pinota niitä lakkaamatta peikon eteen, sillä se ei koskaan väsynyt ihailemaan niitä.

Näin kalvea, veretön neito elää vuosia vankina vuoren sisällä. Mutta öisin hänet nähdään seisomassa hiljaisena rukoilijana vuoren harjalla. Kuka antoi hänelle tämän vapauden? Taivaanko voima? – Mutta kaikki yöt, myrskyssä, sateessa ja kireässä pakkasessa, hän seisoo vuoren huipulla ja rukoilee syntejään anteeksi. Hän seisoo verettömänä, lumivalkoisena ja liikkumattomana kuin kuva, äänettömänä. Kädet ovat rinnalla, ja pää on painunut rintaa vasten. Kurja ei uskalla nostaa otsaansa kohti taivasta yhtään ainoaa kertaa. Hänen silmänsä katsovat lakkaamatta kohti kirkon tornia, metsien kaukaista reunaa. Sillä salainen ääni kuiskaa aina hänen korvaansa toivosta. Tämä toivo pilkottaa hänelle kuin kaukainen kipinä, kuin tuhansien peninkulmien päästä. Niin hän viettää yönsä vuorella, eikä hänen huuliltaan kuulu koskaan valitusta. Rukoilijan rinta ei nouse eikä laske huokauksista. Niin synkkä yö kuluu, mutta aamun koittaessa armoton peikko tempaa hänet taas luoliinsa.

Tuskin oli sata aurinkoa ehtinyt valaista maata, kun nuorukainen, neidon rakastettu, palasi iloisena matkaltaan kotiin. Mutta hänen ihana neitonsa ei kiiruhtanutkaan häntä vastaan toivottamaan tervetulleeksi. Hän kyseli, missä kaunokainen viipyi, mutta ei saanut keneltäkään tietoa. Hän etsi häntä kaikkialta öin ja päivin väsymättä, mutta aina turhaan. Neito oli kadonnut jälkeä jättämättä kuin aamun kaste. Lopulta nuorukainen heitti kaiken toivon. Hän unohti kaiken elämän ilon ja kulki täällä vielä jonkin aikaa mykkänä varjona. Lopulta eräänä päivänä, kun hohtava päivä oli noussut, kuoleman yö pimensi hänen silmiensä valon.

Mutta kalvea neito viettää hirveän pitkiä vuosia. Päivät hän on peikon luolissa. Siellä hän puhdistaa ja latoo lakkaamatta aarteita julman kiusaajansa silmien alla. Mutta yönsä hän viettää vuoren harjanteella. Hän seisoo verettömänä, lumivalkoisena ja liikkumattomana kuin kuva, äänettömänä. Kädet ovat rinnalla, ja pää on painunut rintaa vasten. Hän ei uskalla nostaa otsaansa kohti taivasta. Hänen silmänsä katsovat lakkaamatta kohti kirkon tornia, metsien kaukaista reunaa. Hän ei valita. Rukoilijan rinta ei nouse eikä laske huokauksista.

On vaalea kesäyö. Neito seisoo taas vuorella. Hän muistelee aikaa, jonka hän on viettänyt tuskallisessa vankeudessaan. Siitä päivästä, jona hän erosi sydämensä ystävästä, on kulunut sata vuotta. Hän ajattelee menneiden vuosikymmenten pituutta, ja hän kauhistuu. Hänen ajatuksensa pyörtyvät, ja kylmiä hikihelmiä vierii hänen otsaltaan vuoren sammaleiselle maalle. Silloin hän uskalsi ensimmäisen kerran katsoa ylös korkeuteen. Hetken päästä hän huomasi ihmeellisen valon. Se näytti lähestyvän häntä kaukaisista avaruuksista kuin lentävä tähti. Mutta mitä lähemmäs valo tuli, sitä enemmän se muutti muotoaan. Se ei ollutkaan lentävä tähti, vaan kirkastettu nuorukainen, jonka kädessä välähteli miekka. Hänen kasvoistaan kajasti ihana tuttuus, ja neidon sydän alkoi lyödä kiivaasti. Nyt hän tunsi entisen sulhasensa. Mutta miksi hän lähestyi miekka kädessä? Tämä mietitytti neitoa, ja hän sanoi heikolla äänellä: ”Tämäkö miekka vihdoin lopettaa tuskani? Tässä on rintani, nuori sankari. Iske kirkkaalla teräkselläsi tänne, ja jos voit, lahjoita minulle kuolema. Sitä olen jo kauan, kauan kaivannut.” Niin hän puhui vuorella. Mutta nuorukainen ei tuonut hänelle kuolemaa, vaan elämän suloisen henkäyksen. Se kiersi jo kalvean neidon ympäri kuin tuoksuva aamutuuli, hiljaa humisten. Nuori mies katsoi häntä rakastavasti, otti hänet syliinsä ja suuteli häntä. Heti veretön neito tunsi, kuinka hieno veri virtasi hänen suonissaan kuin suloinen koski. Hänen poskensa hehkuivat kuin aamuruskon pilvi, ja hänen kirkas otsansa säteili ilosta. Hän nojasi kiharaisen päänsä sulhasensa käsivarteen. Hän katsoi ylös kirkkaaseen korkeuteen ja huokasi rinnastaan ulos vuosikymmenten tuskat. Nuorukaisen sormet harhailivat hänen kiharoissaan, jotka liehuivat sievästi hiljaisessa tuulessa. Pelastuksen hetki oli ihana, ja ihana oli pääsinpäivän aamu. Linnut visersivät kuusissa jylhän vuoren reunoilla, ja koillisesta nousi auringon hohtava reuna. Tämä aamu oli samanlainen kuin se aamu, jona ystävykset kerran erosivat vihreällä nurmella pitkäksi aikaa.

Mutta nyt vihainen peikko kiipesi ylös vuorelle vihan pyrstöt pystyssä. Se aikoi temmata neidon taas luoliinsa. Mutta tuskin se oli ojentanut kyntensä neitoa kohti, kun nuorukaisen miekka lävisti sen rinnan nopeasti kuin salama. Sen musta veri roiskahti vuorelle. Neito käänsi kasvonsa pois tästä näystä ja painoi otsansa ystävänsä rintaa vasten. Peikko kiljaisi pahasti, heitti henkensä ja putosi vuoren rinnettä alas. Niin maailma pelastui kamalasta hirviöstä. Mutta nuorukainen ja neito leijuivat ylös korkeuksiin hopeisen pilven kirkkaassa helmassa. Morsian lepäsi sulhasensa polvilla. Hän painoi otsansa sulhasen rintaa vasten ja hymyili onnellisena. He kiitivät avaruuksien halki, ja metsät, vuoret ja laaksojen mutkaiset haarat jäivät kauas syvyyteen. Ja lopulta kaikki katosi heidän silmistään kuin siniseen savuun.

Tämä oli tarina kalveasta immestä, jonka Aapo kertoi veljilleen turvemajassa sinä unettomana yönä Impivaaran aholla.

JUHANI: Mutta Timo herää juuri, kun tarinamme loppuu.

TIMO: Miksi ette nuku rauhassa, pojat?

JUHANI: Täällä kerrotaan kovasti tarinoita. – Niin, siinä oli tarina entisestä tytöstä ja peikosta.

SIMEONI: Mutta sanotaan, että se hirveä peikko elää vieläkin. Metsämiehet ovat nähneet sen. Ja sillä onkin vain yksi silmä, joka loistaa yön pimeydessä kuin hehkuva hiili.

JUHANI: Mitäpä tapahtui muutama vuosi sitten Kuokkalan vanhalle ukolle, joka nyt lepää Herran huomassa? Eräänä keväänä hän oli metson soitimella. Hän odotti täällä aholla nuotionsa vieressä, että puoliyön hetki kuluisi. Silloin hän näki tuolla vuoren juurella saman loistavan hohteen. Ja hän kuuli äänen, joka kyseli lakkaamatta: ”Nakkaanko mä, nakkaanko mä?” Niin se kyseli monta tuhatta kertaa. Ukko oli vanhaa tekoa, eikä hänen sydämensä hakannut turhasta. Mutta lopulta hän suuttui ja vastasi tiuskien: ”Nakkaa, sen tulla ja viedä!”

TIMO: Mutta silloinpa ei muuta tarvittu.

JUHANI: Niin, kerro, Timo, miten kävi.

TIMO: Hetken päästä ukon nuotiolle tuli irvistävä luuranko niin, että ropsahti. Se tuli kuin kymmenen miehen kädestä heitettynä ja sammutti tulen viimeistä kipinää myöten. Mutta ukko sieppasi kiväärin käteensä ja tepsutteli kauniisti pois koko vuoren näkyvistä. Niin hän teki, vaikka hän Juhanin sanojen mukaan oli vanhaa tekoa eikä hänen sydämensä hakannut turhasta.

SIMEONI: Olemme siis muuttaneet tänne peikkojen ja paholaisten kaupunkiin.

AAPO: Tänne muutimme, ja täällä asumme ilman pelkoa. Vaikka peikko olisikin vielä hengissä, se on jo aivan voimaton. Sen juuri osoitti, miten se kohteli Kuokkalan ukkoa. Vihoissaan se pystyi vain sammuttamaan tulen, ja senkin vasta miehen omalla luvalla. Pyhän nuorukaisen miekka kukisti sen mahdin ikuisiksi ajoiksi.

JUHANI: Mutta minun täytyy sääliä sitä tyttöä syvyyksien pimeydessä, tyttöä sen riivatun harjasniskan kanssa.

SIMEONI: Miksi hän ei vastustanut kiusausta?

JUHANI: Ai, poika, älä sano niin! Kuvittele, että jossain kukoistavassa rauhan laaksossa sinua vastaan kävelisi kuninkaantytär. Hän olisi kaunis kuin ruusu ja kukkanen. Hän tepsuttelisi luoksesi silkeissä ja saaleissa, ja hänestä tuoksuisi pomada. Hänellä olisi yllään hehkuva kultahame kuin riikinkukolla. Jos tällainen otus astuisi sinua vastaan ja haluaisi halailla ja suudella sinua, miten sinun kurjan sydämesi kävisi? Sitä minä kysyn, Simeoni.

SIMEONI: Minä rukoilisin uskon voimaa.

JUHANI: Hm.

TIMO: Minä en päästäisi häntä halailemaan itseäni, ja vielä vähemmän muiskauttamaan suuta. ”Pysy minusta pois”, sanoisin minä, ”pysy, peijooni, matkan päässä. Muuten otan karahkan tuolta pensaikosta ja pieksen sinua niin, että selkäsi on huomenna kirjavampi kuin leppäkertun siivet.” Niin minä tekisin ilman yhtään armoa. Kyllä sitten kelpaisi.

JUHANI: Voi, veikkoseni! Luulen, että puhuisit vähän toisin, jos olisit katsellut ympärillesi tässä maailmassa vähän enemmän. Esimerkiksi jos olisit käynyt Turun kaupungissa. Minä olen käynyt siellä, kun ajoin sinne härkiä Viertolan kartanosta. Näinpä siellä ihmeekseni yhtä ja toista. Näin, kuinka koreus ja komeus voi panna ihmislasten päät pyörälle. Voi teitä, voi pauhaavaa kaupunkia, voi häilyvää elämää kuitenkin! Tuolta jyrisevät vaunut, täältä jyrisevät vaunut. Vaunuissa istuu hiidenvietäviä viiksinaamaisia narreja. Siellä istuu tyttöjä kuin posliininukkeja, ja heistä tuoksuu kauas ympärille kalliiden öljyjen ja voiteiden sakea haju. Mutta katsopa tuonne! Jessus ja varjele! Sieltä tepsuttelee esiin kultahöyhenissä oikein aikamoinen mamselli tai röökinä, mikä lieneekin. Katso hänen kaulaansa! Se on valkoinen kuin tuore maito, ja poski on tulipunainen. Ja silmät palavat hänen päässään kuin kaksi kokkoa päivänpaisteessa. Nyt häntä vastaan tulee oikea keikari mieheksi, hattu päässä ja kiiltävän musta hännystakki yllä. Ja hän tirkist… – no vie sinut itsesikin pirkele! – tirkistelee nelikulmaisen lasin läpi. Lasi välkkyy veijarin vasemmassa silmässä. Mutta katso nyt… – no sinun seitsemän seppää! – nyt niiataan ja kumarretaan molemmin puolin. Ja katso, kuinka naikkonen rypistää suunsa mansikkasuuksi ja livertelee kuin pääskynen päivän paisteisella katolla. Ja keikari hänen edessään heiluttelee kättään ja takinhäntäänsä. Hän heilauttaa hattuaan ja raapaisee jalallaan niin, että kivikatu säkenöi. Sepä vasta oli leikkiä. ”Voi teitä harakoita!” ajattelin minä, pieni poikanallikka. Seisoin kadun kulmalla tuoreita härännahkoja olalla ja katselin suu auki tuota teerenpeliä.

TUOMAS: Herrat ovat narreja.

TIMO: Ja lapsellisia kuin piimänaamaiset kakarat. Niin he syövätkin rätti rinnalla. Ja eivätpä he, koira vieköön, osaa nuolla lusikkaansakaan, kun nousevat pöydästä. Sen olen nähnyt omin silmin, suureksi ihmeekseni.

SIMEONI: Mutta talonpojan pettämiseen ja nylkemiseen he kyllä ovat miehiä.

JUHANI: Totta on, että herrojen maailmassa on paljon akkamaista ja naurettavaa. Sen huomasin Turun-matkallani. Mutta kun meitä lähestyy tuollainen keimaileva naikkonen voiteiden tuoksussa ja liehuvissa röyhelöissä, kyllä ihmislapsen sydän hytkähtää. Niin, niin, pojat! Maailman nautinnot houkuttelevat kovasti. Sen huomasin Turun-matkallani. Ja sanon vielä kerran, että sydämeni säälii tyttöä tuolla vuorella. Ja hänen olikin jo aika pelastua helvetistä ja purjehtia ystävänsä kanssa rauhan satamaan. Sinne Jumala auttakoon meidätkin lopulta. Siinä toivossa yritämme nyt nukkua. Tästä vuoresta on kyllä vielä yksi merkillinen tarina. Mutta jääköön se toistaiseksi, ja yritetään nukkua nyt. – Mene kuitenkin, Simeoni, peittämään hiillos tuhalla. Silloin minun ei tarvitse huomenaamulla kilkuttaa tulusrautaa ja heilutella heinätukkoa. Pääsen heti nakuttamaan hirren päätä kuin punaharjainen tikka. Menepä.

Simeoni lähti tekemään, mitä Juhani käski. Mutta pian hän astui takaisin tukka pystyssä ja silmät selällään. Hän mutisi jotain kummallisesta, palavasta silmästä, joka oli siellä ulkona kärryjen luona. Tästä muutkin säikähtivät. He siunasivat sielunsa ja ruumiinsa ja astuivat kaikki yhdessä ulos majasta. Heidän tukkansa muistuttivat tuulenpesää koivussa. He seisoivat liikkumattomina kuin mykät patsaat ja tuijottivat suuntaan, jota Simeonin sormi osoitti. He katsoivat silmää räpäyttämättä. Ja he näkivät varmasti kärryjen takana kummallisen kiillon. Välillä se katosi, mutta pian se taas loisti. Sitä he olisivat ehkä pitäneet hevosensa Valkon ainoana silmänä. Mutta sieltä ei näkynyt mitään valkoista, vaan päinvastoin jotain mustaa. Eikä kellon kilahdusta kuulunut. Näin arvellen veljekset seisoivat paikallaan liikahtamatta. Mutta lopulta Tuomas sanoi melko tiukalla äänellä:

TUOMAS: Mitä puuttuu?

JUHANI: Herran tähden, älä ala puhua hänelle noin tylysti. – Se on hän! Mitä nyt teemme, veljet? Se on hän! Mitä sanoisimme hänelle?

AAPO: En totisesti tiedä.

TIMO: Nyt virren säkeistö tekisi hyvää.

JUHANI: Eikö kukaan meistä osaa ulkoa yhtään ainoaa rukousta? Lukekaa, rakkaat veljet! Päästäkää Herran nimessä suustanne mitä vain muistatte, mitä vain päähän pälkähtää. Älkää yhtään miettikö, sopiiko raamatunkohta asiaan. Lukekaa vaikka hätäkasteesta, rakkaat veljet.

TIMO: Olen osannut yhden ja toisen kohdan virsikirjasta. Mutta nyt on kuin hirveä salpa olisi pääni ovella.

SIMEONI: Henki ei salli sinun puhua sen enempää kuin minunkaan.

TIMO: Eipä salli.

JUHANI: Tämä on hirveää!

AAPO: Hirveää!

TIMO: Totisesti hirveää.

JUHANI: Mitä tehdä?

TUOMAS: Luullakseni on parasta olla hänelle luja. Kysykäämme, kuka hän on ja mitä hän haluaa.

JUHANI: Annapa, kun minä kysyn. Kuka olet? Kuka olet? Kuka olet, ja mitä haluat meistä? – Ei sanaakaan vastaukseksi.

LAURI: Otetaan tuliset kekäleet.

JUHANI: Otamme tuliset kekäleet ja peitämme sinut niillä paistiksi, jos et sano nimeäsi, sukuasi ja asiaasi.

LAURI: Ei, vaan minä tarkoitin, että iskemme heti kekäleillä.

JUHANI: Kunpa uskaltaisi.

TUOMAS: Yksi kuolema ollaan Herralle velkaa.

JUHANI: Niin, yksi kuolema ollaan Herralle velkaa! Kekäleet käteen, pojat!

Pian he seisoivat rivissä tuliset kekäleet aseina käsissään. Etunenässä seisoi Juhani silmät pyöreinä kuin huuhkajalla. Hän katseli silmää kärryjen takana, ja se katsoi oudosti hohtaen häntä vastaan. Niin veljekset seisoivat säkenöivine aseineen yöllisellä aholla. Huuhkaja huhuili vuoren kuusissa, synkkä korpi heidän allaan humisi raskaasti, ja pimeät pilvet peittivät taivaan.

JUHANI: Kun minä sanon: ”Nyt, pojat!”, niin silloin kekäleet lentäkööt käsistämme perkeleen niskaan.

SIMEONI: Mutta yritetään vielä vähän manausta.

JUHANI: Hyvin harkittu! Ensin vähän manausta. Mutta mitä sanoisin hänelle? Kuiskaa minulle, Simeoni, sillä itse olen tällä hetkellä kummallisen tyhmä. Kuiskaa sinä minulle sanat, niin minä heitän ne hänelle päin naamaa niin, että korpi kaikuu.

SIMEONI: Kuuntele sitten, mitä sanelen. – Tässä seisomme.

JUHANI: Tässä seisomme!

SIMEONI: Kuin uskon sankarit, tuliset miekat käsissä.

JUHANI: Kuin uskon sankarit, tuliset miekat käsissä!

SIMEONI: Mene tiehesi.

JUHANI: Mene helvettiisi!

SIMEONI: Me olemme kastettuja kristittyjä, Jumalan sotamiehiä.

JUHANI: Me olemme kastettuja kristittyjä, Jumalan sotamiehiä, Kristuksen soltaatteja.

SIMEONI: Vaikka emme osaakaan lukea.

JUHANI: Vaikka emme osaakaan lukea.

SIMEONI: Mutta uskomme kuitenkin.

JUHANI: Mutta uskomme kuitenkin ja luotamme siihen lujasti.

SIMEONI: Mene nyt.

JUHANI: Mene nyt!

SIMEONI: Kohta kukko kiekuu.

JUHANI: Kohta kukko kiekuu!

SIMEONI: Ja huutaa Herran valoa.

JUHANI: Ja huutaa Herran Sebaotin valoa!

SIMEONI: Mutta hän ei ole huomaavinaan.

JUHANI: Mutta hän ei huom… Niin, hän ei välitä, vaikka kirkuisin hänelle enkelin kielellä. Herra siunatkoon meitä, veljet! Sillä nyt ei auta tällä kertaa muu kuin – nyt, pojat!

Silloin he kaikki heittivät kekäleensä kummitusta kohti. Se lähti juoksemaan pois nuolen vauhdilla neljän jalan jytinällä. Hehkuvat hiilet välähtelivät kauan sen selässä yön pimeydessä. Niin se pakeni tulisesta taistelusta. Kun se pääsi alas ahon reunalle, se uskalsi lopulta pysähtyä. Se puhalsi kerran, kaksi kaikuvasti. Ja veljesten kummitus, kamala möhkäle, olikin heidän yksisilmäinen hevosensa. Se oli hetkeksi menettänyt valkoisen värinsä suon mustissa mutalätäköissä. Se oli varmaan uponnut niihin ja kieriskellyt niissä kauan, ennen kuin pääsi taas kuivalle maalle. Kieriskellessään se oli myös riuhtaissut kellon irti kaulastaan. Juuri se johti nyt veljesten luulot harhaan. Tämä oli se silmä, joka loisti yön hämärässä kärryjen takaa, niin kuin monen eläimen silmä loistaa pimeässä. – Mutta vasta hetken kuluttua, ja silloinkin varovasti, veljekset uskalsivat lähestyä Valkoaan. Lopulta he huomasivat erehdyksensä. Siitä he palasivat äkäisin kasvoin sysikoijuunsa. Ja vihdoin aamun valjetessa he kaikki nukkuivat sikeää unta.

### Sanasto

- **tuohikontti**: koivun tuohesta tehty reppu, jota kannetaan selässä.
- **leiviskä**: Raamatussa rahan määrä, jonka isäntä antaa palvelijalleen; vertauskuvana lahjat, jotka Jumala on ihmiselle antanut. Myös vanha painomitta (noin 8,5 kg).
- **kihlakunta**: vanha alue, johon kuului monta pitäjää.
- **kaski / huhta**: metsä kaadetaan ja poltetaan, ja tuhkaan kylvetään viljaa.
- **sysikoiju**: hiilenpolttajan pieni maja, jonka katto on turpeesta.
- **kurra**: kiekko tai rengas; tässä käärmeet pyörivät kuin renkaat.
- **suopursu**: suolla kasvava pensas, joka tuoksuu voimakkaasti.
- **ei käy kontoon**: vanha sanonta: ei käy päinsä, ei kelpaa.
- **siitä (siinneet)**: saada alkunsa äidin kohdussa.
- **kalvea impi**: kalpea neito; ”impi” on vanha sana nuorelle tytölle.
- **pääsinpäivä**: vanha sana: vapautuksen päivä, päivä jona päästään vapaaksi.
- **metson soidin**: keväinen paikka ja aika, jolloin metsot laulavat ja tanssivat naaraille.
- **parakraaffi**: Juhanin pilkallinen muoto sanasta paragrahvi eli lain kohta tai pykälä.
- **teerenpeli**: flirttailu, rakastunut kujeilu kahden ihmisen välillä.
- **kekäle**: palava tai hehkuva puun pala nuotiosta.
- **manaus**: sanat, joilla paha henki yritetään ajaa pois.

## Kuudes luku

Veljesten pirtti oli vihdoin valmis. Se oli viisi syltä pitkä ja kolme syltä leveä. Sen toinen pääty oli itään päin ja toinen länteen. Ovi oli huoneen itäisessä päässä. Kun tulit sisään, oikealla seisoi suuri kiuas. Vasemmalla oli karsina, joka oli rakennettu Valkoa varten talveksi. Kynnyksestä eteenpäin, melkein huoneen keskelle asti, oli maalattia, jonka päälle oli levitetty havuja. Mutta peräpuolella oli komea lattia, joka oli tehty leveistä palkeista. Sen kohdalla ylhäällä oli väljä parvi. Veljekset käyttivät uutta pirttiään nimittäin sekä asuintupana että saunana. Noin kahdenkymmenen askeleen päässä asuinhuoneesta seisoi heidän aittansa. Se oli rakennettu pienistä, pyöreistä kuusista.

Veljeksillä oli siis hyvä suoja sadetta, myrskyä ja talven pakkasta vastaan. Heillä oli myös varasto ruokatavaroitaan varten. Ja nyt he saattoivat ryhtyä täysillä metsästämään ja pyydystämään kaikenlaista riistaa. Silloin lähestyi kuolema metsoille, teerille ja pyille, jäniksille, oraville ja synkkämielisille mäyrille. Samoin se lähestyi Ilvesjärven sorsia ja kaloja. Mäet ja loputtomat kuusimetsät kaikuivat silloin kiivaan Killin ja Kiiskin haukusta ja pyssyjen paukkeesta. Silloin tällöin veljesten luoti kaatoi myös pyöreäkarvaisen karhun. Mutta karhunpyynnin oikea aika ei ollut vielä tullut.

Tuli syksy ja hallaiset yöt. Heinäsirkat, sisiliskot ja sammakot kuolivat tai pakenivat syviin kätköihinsä. Nyt oli aika pyydystää kettuja kiiltävillä raudoilla. Tämän taidon veljekset olivat oppineet isältään. Moni vikkeläjalkainen kettu sai nyt maksaa muutaman makean palan hienolla nahallaan. – Jänisten tiedetään polkevan metsässä polkuja pehmeään lumeen. Näille poluille veljekset virittivät satoja messinkiansoja monen valkoturkkisen surmaksi. Lisäksi he olivat rakentaneet itselleen hyvän sudentarhan, jonka aidat olivat kaltevat. Se oli pensaikkoisessa ojanotkossa ahon itäisellä reunalla. Tämän lisäksi he olivat kaivaneet myös valtavan syvän kuopan susien pyyntiä varten. Se oli vähän matkan päässä pirtistä kuivan hiekkaisen maan puolella. Syötti houkutteli monen nälkäisen suden tukevaan aitaukseen. Kun veljekset huomasivat, että saalis oli ahdingossa, tarhassa alkoi pimeänä syysyönä pauhu ja ryske. Yksi veljeksistä seisoi silloin aitaa vasten pyssy kädessä. Hän tähtäsi kaataakseen luodilla karkeakarvaisen pedon. Toinen seisoi hänen vieressään ja piti valoa, loimuavaa tervaspuista soihtua. Joku heistä taas auttoi Killiä ja Kiiskiä ajamaan synkkänaamaisia, irvisteleviä petoja ulos pensaikosta. Hän heilutti tervassoihtuaan sinne tänne. Miesten huudoista, koirien rähinästä ja pyssyjen paukkeesta syntyi kova meteli. Korpi ja Impivaaran luolainen seinä kaikuivat väsymättä. Niin riehuttiin, ja lumi tahriintui ja punertui yhä enemmän. Sitä sotkettiin tuhanteen suuntaan, kunnes lopulta kaikki sudet makasivat veressään. Ja sitten veljeksillä oli taas työtä saaliin nylkemisessä. Mutta se työ oli heistä hyvin hauskaa. – Myös kuoppaan ahon läntisellä reunalla kiiruhti yksi ja toinen metsän vinosilmä.

Kerran tapahtui niin, että Timo lähti varhain eräänä aamuna katsomaan viritettyä kuoppaa. Muut nukkuivat vielä. Kuopan peite oli puoliksi vajonnut, ja se antoi miehelle jo matkan päästä hyvää toivoa. Kun Timo pääsi kuopan reunalle, hänen iloinen silmänsä näki syvyydessä harmaan otuksen. Se oli aikamoinen susi. Se makasi liikkumatta kuono maata vasten ja kyttäsi silmillään ylös miestä kohti. – Mitä Timo nyt päätti? Hän päätti viedä sudelta hengen yksin. Sitten hän astuisi pirttiin karvainen taakka olallaan, muiden suureksi iloksi. Hän ryhtyi toimeen. Hän kantoi tikapuut pirtin seinustalta ja asetti ne varovasti kuoppaan. Sitten hän laskeutui askelmia pitkin alas raskas halkonuija kädessään. Hän aikoi murskata pedon pään. Kauan hän huitoi nuijallaan hampaat irvessä, mutta aina vain tyhjää ilmaa. Suden pää pujahteli aivan vikkelästi oikealle ja vasemmalle, kun mies läimäytteli kömpelöllä aseellaan. Lopulta hän pudotti nuijansa sudelle. Silloin hän ei keksinyt muuta keinoa kuin nousta ylös ja kiiruhtaa pirttiin kertomaan, mitä oli tapahtunut.

Hetken päästä veljekset lähtivät hakemaan saalistaan. Heillä oli mukanaan seipäitä, köysiä ja kuristimia. Mutta kun he tulivat paikalle, kuoppa oli tyhjä. Timo oli jättänyt tikapuut kuoppaan, ja niitä pitkin susi oli kiltisti noussut ylös. Se oli livahtanut tiehensä ja kiittänyt onneaan. Sen veljekset huomasivat heti. He kirosivat ja kiristelivät hampaitaan, ja heidän raivostunut silmänsä etsi Timoa. Mutta hän ei ollut enää paikalla. Hän juoksi jo pakoon tuolla metsän reunalla, ja pian hän katosi männikön suojaan. Hän ymmärsi, ettei ollut hyvä jäädä keskustelemaan asiasta enempää. Mutta muut kiljuivat hänen peräänsä nyrkit pystyssä. He lupasivat piestä hänet muusiksi päästä kantapäihin asti, jos hän vielä uskaltaisi raottaa pirtin ovea. Niin he uhkailivat. He jättivät kuopan äkäisinä ja vihaisina ja palasivat pirttiinsä. Mutta Timo kuljeskeli pakolaisena metsässä. Pian veljekset alkoivat katua käytöstään häntä kohtaan. He huomasivat, että vahinko oli tapahtunut hänen ymmärtämättömyytensä takia, eikä mistään ilkeästä koiranjuonesta. Siksi Juhani nousi jo ennen iltaa Impivaaran harjulle. Sieltä hän huusi vahvalla äänellään joka suuntaan ja kutsui Timoa. Hän vakuutti ja vannoi, ettei Timon tarvinnut pelätä, vaan hän voisi palata heti takaisin. Niin hän huusi, ja hetken kuluttua Timo palasi. Hän kyräili pahasti ja mulkoili silmillään. Sanaakaan sanomatta hän riisui vaatteensa ja kallistui vuoteelleen. Pian hän kuorsasi syvässä unessa.

Nyt oli tullut myös karhunpyynnin paras aika. Silloin veljekset ottivat keihäänsä ja panivat kivääreihinsä tehokkaat luodit. He lähtivät herättämään metsän ruhtinasta, joka jo nukkui pimeässä pesässään syvällä lumisten kuusten alla. Ja heidän aseensa kaatoivat monen turpaisen karhun, kun se ryntäsi vihaisena ulos rauhan kammiostaan. Silloin syntyi usein raju taistelu. Lumi pöllysi kauas ympärille ja punertui vuotavasta verestä, kun haavoja annettiin kummaltakin puolelta. Niin taisteltiin, kunnes karkeanaamainen karhu lopulta makasi rauhallisena. Mutta kun veljekset olivat päässeet iloisina kotiin taakkoineen, he voitelivat haavansa lääkkeellä. Se oli tehty viinasta, suolasta, ruudista ja rikkijauheesta. Sillä he voitelivat haavansa ja sivelivät päälle keltaisenruskeaa tervaa.

Niin he hankkivat elantonsa korvesta ja mäkien pensaikoista. He täyttivät varastonsa monenlaisella saaliilla: linnuilla, jäniksillä, mäyrillä ja karhunlihalla. He olivat myös huolehtineet vanhan, uskollisen Valkonsa talviruoasta. Tuolla suon rannalla näkyi valtava heinäsuova, joka oli niitetty sirpillä ja haravoitu sileäksi. Se riitti koko talveksi. Eikä pirtin talvilämmön tarpeitakaan ollut unohdettu. Aitan lähellä seisoi suuri halkopino. Lisäksi pirtin seinustalla oli korkea kasa tervaskantoja, kuin aikamoinen röykkiö Hiiden hirven sarvia. Se ulottui maasta katon räystääseen asti. – Näin varustettuina he saattoivat rauhallisesti katsoa talven huurteista partaa.

On jouluilta. Ilma on lauha, harmaat pilvet peittävät taivaan, ja vasta satanut lumi peittää vuoret ja laaksot. Metsästä kuuluu hiljainen kohina. Teeri syö iltapalaa urpuisessa koivussa, ja tilhiparvi punaisessa pihlajassa. Harakka, männikön vikkelä neito, kantaa varpuja tulevan pesänsä pohjaksi. Niin mökissä kuin komeassa kartanossa on iloa ja rauhaa, ja niin myös veljesten pirtissä Impivaaran aholla. Pirtin oven ulkopuolella näet olkikuorman. Valko on vetänyt sen Viertolan kartanosta, jotta joulun kunniaksi pirtin lattialle saataisiin olkia. Täälläkään veljekset eivät voineet unohtaa jouluolkien kahinaa. Se oli heidän ihanin muistonsa lapsuuden ajoilta.

Mutta pirtistä kuuluu löylyn kohina kiukaan kuumilta kiviltä ja pehmeiden vihtojen läiske. Nyt veljekset kylpevät kunnon joulusaunassa. Kun polttavan kuuma löylyttely viimein oli ohi, he laskeutuivat alas lauteilta. He pukeutuivat ja istuivat lepäämään palkeille, jotka oli asetettu seinien viereen penkkien sijaan. Siinä he istuivat, puhalsivat ja hikoilivat. Palava päre valaisi huonetta. Valko rouskutti kauroja karsinassaan, sillä hänenkin jouluaan oli muistettu. Kukko istui orrellaan torkkuen ja haukotellen. Killi ja Kiiski makasivat uunin lähellä leuat tassujen päällä. Ja Juhanin polvilla kehräsi Jukolan vanha, vesiharmaa kissa.

Lopulta Timo ja Simeoni alkoivat laittaa illallista. Muut kantoivat sisään olkilyhteitä. He avasivat siteet ja levittivät oljet lattialle noin korttelin paksuudelta. Parvelle he levittivät vielä paksumman kerroksen, sillä siellä he tavallisesti viettivät iltansa ja yönsä. – Vihdoin illallinen oli valmis. Pöydällä oli seitsemän reikäleipää, kaksi tammikulhollista höyryävää karhunlihaa ja kiulullinen olutta. Oluensa he olivat keittäneet itse. He olivat muistaneet tarkasti, miten heidän äitinsä teki tätä juomaa. Mutta he olivat tehneet siitä tavallista talonpojan olutta väkevämpää. Se kuohui mustanpunaisena kiulussa. Jos joit kannullisen sitä, tunsit päässäsi vähän huimausta. – Mutta nyt he kaikki istuivat jo pöydässä ja nauttivat lihaa, leipää ja kiulusta vaahtoavaa olutta.

AAPO: Onpa tähän eteemme pinottu runsaasti ruokaa.

JUHANI: Syödään ja juodaan, pojat, sillä nyt meillä on joulu. Joulu on kaikilla, niin eläimillä kuin ihmisilläkin. Kaadapa, Timo-veikkoseni, olutta Valko-raukan kaurakasalle tuonne seimeen. – Kas niin! Olkoon menneeksi tuoppi kuitenkin. Tänä iltana ei saa olla yhtään kitsautta. Kaikki saakoot, niin hevonen, koira ja kissa kuin Jukolan iloiset veljekset. Kukko nukkukoon rauhassa ja saakoon osansa huomenna. Tuossa teille, Killi ja Kiiski, aimo kimpale karhun koivesta. Ja tuossa sinulle, kissaraukka. Mutta ensin kättä, sinä killisilmä! – Kas niin! Ja sitten molemmilla käsillä! Katsokaapa kissamme temppuja ja sanokaa, että minäkin olen vähän opettaja. Hän paiskaa jo kättä molemmilla tassuilla yhtä aikaa. Silloin hän istuutuu kuin vakava ukko, ja veijari pistää kummatkin etutassunsa käteeni. Noin!

AAPO: Voi tuota pilaa!

TUOMAS: Mitä miehen pitääkään oppia vielä vanhoilla päivillään.

JUHANI: Kyllä se opetus on vienyt aikaakin. Mutta en päästänyt poikaa, ennen kuin hän kiitti opettajaansa molemmilla käpälillä. Nyt hän tekee sen kuin mies, ja maisteri on maksettu. – Sepä vasta kissa! Kas tuossa! Pistäpä poskeesi pala karhua. Ja sitten Kiiski ja Killi. Niin, niin! ”Heittele miestä, mutta älä hänen koiraansa.” Oikein! Mutta tähän haluan lisätä: heittele Jukolan Jussia, mutta älä hänen kissaansa.

EERO: Tuopa tänne se olutkiulu, Juhani.

JUHANI: Saat sen. Juo, veikkonen, Jumalan luoma, juo, sillä nyt on joulu, eikä aitasta puutu tavaraa. Mikäs meidän on täällä ollessa? Mitä me välittäisimme, vaikka koko tämä maailma pöllähtäisi tulessa tuhaksi ja tomuksi? Kunhan Impivaara ja sen ympäristö säästyy. Täällä elämme kuin huhdassa vain, omalla paikallamme. Täällä meidän ei tarvitse kumarrella ja kierrellä kiukkuisia ihmisiä. Täällä meidän on hyvä olla. Metsä on meidän niittymme, peltomme, myllymme ja ikuinen pesämme.

TIMO: Ja liha-aittamme.

JUHANI: Juuri niin! Täällä on hyvä olla! Kiitos, Lauri, siitä keinosta, jonka keksit meille, jotta pääsimme pois maailman markkinoilta. Täällä on vapaus ja rauha. Kysyn vielä: mitä me välittäisimme, vaikka kultainen tuli polttaisi kaiken tämän maailman? Kunhan vain Jukolan talon pohjoispuoli ja sen seitsemän poikaa säästyvät.

TIMO: Jos maastopalo kerran lähtisi kulkemaan koko maailman yli, tuhaksi ja poroksi menisi myös Jukolan pohjoispuoli. Ja vielä sen seitsemän poikaakin kaupan päälle.

JUHANI: Sen tiedän hyvin. Mutta katsos, mies voi ajatella mitä haluaa. Hän voi ajatella itsensä koko maailman herraksi tai kömpiväksi sontiaiseksi. Katso, hän voi ajatella kuolleiksi Jumalan, perkeleet, enkelit ja koko ihmissuvun ja eläimet maassa, meressä ja ilmassa. Hän voi ajatella, että maa, helvetti ja taivas katoavat kuin pellavatukko tulessa. Ja että niiden tilalle tulee pimeys, jossa kukko ei koskaan enää kiekaise Herran valoa. Niin sinkoilee täällä miehen ajatus. Ja kuka voi heittää verkkoja sen tielle?

TIMO: Kuka ymmärtää tämän maailman rakennetta? Ei ihmislapsi, joka on typerä ja tyhmä kuin määkivä pässi. On parasta ottaa päivä vastaan, kun se tulee, ja antaa sen mennä, kun se menee. Meni se sitten puuhun tai mäntyyn. Täällä vain ollaan.

JUHANI: Mikäs meidän on täällä ollessa? Mitä puuttuu?

TIMO: ”Ei puutu Jumalan armoa eikä edes linnunpiimää.” Aitta on täynnä ruokaa, ja pirttimme on lämmin. Täälläkin me kieriskelemme oljilla.

JUHANI: Täällä me kieriskelemme kuin mullikat kahisevilla oljilla. Saunaan voimme mennä, kun huvittaa, kun vain päähän pälkähtää. Ja syödä voimme, kun ruoka maistuu. – Mutta olemmehan jo kylläisiä miehiä. Ei siis muuta kuin siunaamme säkkimme ja korjaamme pöydän.

SIMEONI: Odottakaa, kunnes olen lukenut lyhyen ruokarukouksen ja laulanut päälle säkeistön.

JUHANI: Se jääköön tällä kertaa. Miksi et tehnyt sitä ennen ateriaa? – Käypä, Eero-poika, laskemassa tynnyristä olutta, kun olet nuorin.

SIMEONI: Etkö siis anna laulaa virrensäkeistöä jouluillan kunniaksi?

JUHANI: Eihän meistä ole laulajiksi, veli kulta. Lauletaan ja luetaan sydämissämme, se onkin Jumalalle mieluisin uhri. – Mutta tuossa on taas olutkiulu, kuohuva ja vaahtoava kuin Kyrön koski. Kiitos vain, poika! Saadaanpa tästä! Kumauta tuosta, veli Tuomas, ja oikein reilusti.

TUOMAS: Enhän minä tässä kauan aristele.

JUHANI: Niin mies kulauttaa. Sellaiset siemaukset tekevät kurkuistamme oikeita lukkarin kurkkuja.

”Elettiinpä ennenkin,
Vaikk' ojan takan' oltiin;
Ojapuita poltettiin
Ja ojast' oltta juotiin.”

Juuri niin. Mutta meillähän on juomana ohran ruskea neste, ja polttopuuna halko ja tervaskanto. Ja allamme on pehmeä olkipatja. Se on hyvä painikenttä vaikka kuninkaille ja suuriruhtinaille. – Yksi sana, Tuomas. Veli Aapo väitti kerran, että sinun väkesi ja voimasi ovat paljon suuremmat kuin Juhon. Mutta sitä en oikein haluaisi uskoa. Miten meidän tässä kävisi? Kokeillaan!

SIMEONI: Pysykää paikoillanne! Ja säästäkää noita kiiltäviä olkia edes huomiseen.

JUHANI: Nythän ilo on parhaimmillaan, ”aatosta juhla korkein”. Ja pahnoiksihan olkien on mentävä. – Huvittaako Tuomasta?

TUOMAS: Voihan sitä kokeilla.

JUHANI: Ristipainia!

TUOMAS: Olkoon menneeksi!

JUHANI: Otetaanpa ote, otetaanpa ote!

AAPO: Odota, poika! Saakoon Tuomaskin lujan otteen housujesi vyötäröltä.

JUHANI: Saakoon, saakoon!

EERO: Juho, miksi irvistät ja väännät silmiäsi kuin härkä teurastuspenkissä? Voi veljeäni! Mutta varo, ettet nyt häpäise itseäsi.

AAPO: Kaikki hyvin. Kenen on ensimmäinen heitto?

JUHANI: Olkoon se Tuomaan.

TUOMAS: Olkoon se vanhimman veljen.

JUHANI: Pysy sitten pystyssä.

TUOMAS: Yritän.

JUHANI: Pysytkö, pysytkö?

TUOMAS: Yritän.

AAPO: Heleijaa, pojat! Sillä lailla, juuri niin! Te taistelette kuin uskon sankarit. Juho kiskoo ja vääntää kuin Israel itse, ja ”Tuomas seisoo niinkuin tammi”.

EERO: ”Koska saarnaa Aaprahammi.” Mutta katso Juhon suuta ja kauhistu. Voi! Jos nyt pistäisin teräspuikon hänen hampaidensa väliin – roiskis! – se olisi heti kahtena kappaleena. Minä kauhistun, minä kauhistun!

AAPO: Tämä on miesten ottelua. Palkithan nousevat ja painuvat allamme.

EERO: Kuin urkujen polkimet. Ja Tuomaan töppöset kyntävät lattiaa kuin järeät metsäaurat.

AAPO: Ei tässä paljon silitellä maitosormilla. Peijakas! Jos tämä ponnistus olisi tuolla vuorella, kantaraudat iskisivät kalliosta kipinöitä.

EERO: Oikein kultaisia tähtiä lentäisi metsään, ja siitä syttyisi iloinen maastopalo. – Mutta Tuomas seisoo yhä.

TUOMAS: Joko olet nykinyt tarpeeksesi?

JUHANI: Heitä sinä.

TUOMAS: Yritän. Mutta katso nyt, niin lattia pyörii.

EERO: Muista, muista, Juho! –

AAPO: Se oli heitto.

EERO: Se oli jysäys kuin ”Haamanin halkonuijasta”, kuin isku ”taivaan tulivasarasta”.

TIMO: Ja tuossa makaa Juhani kuin mallassäkki.

EERO: Voi ”Poika-Jussia”!

TIMO: Niin hän kutsui itseään pikkupoikana.

AAPO: Pitää kuitenkin tietää, miten miestä heitetään. Muista, Tuomas: ihmisen ruumis ei ole raudasta, vaan lihasta ja luusta.

TIMO: Niin, vaikka hän housujakin kantaa.

TUOMAS: Satutinko sinua?

JUHANI: Katso itseäsi.

TUOMAS: Nouse ylös.

JUHANI: Nousen kyllä, ja näytän sinulle miehen voiman käsikapulassa. Siinä leikissä voimat punnitaan.

TUOMAS: Tuopa, Eero, kapula tuolta nurkasta. – Kas tässä, Juhani.

JUHANI: Tässä olen. Ja nyt kantapää kantapäätä vasten ja kynnet kapulan ympäri!

AAPO: Ja kun minä vihellän, silloin vetäkää, mutta ilman yhtään riuhtaisua. Kapula varpaiden kohdalle, juuri varpaiden kohdalle, ei tuumaakaan kummallekaan puolelle. – Nyt, pojat!

TIMO: Juho nousee ylös niin, että kopsahtaa vain.

AAPO: Eihän siinä armokaan auta.

JUHANI: Mene laskemaan olutta, Timo.

TIMO: Sinähän ontut, veli.

JUHANI: Olutta laskemaan, senkin riivattu nallikka! Kuulitko? Vai haluatko korvillesi?

TUOMAS: Satutinko jalkaasi?

JUHANI: Mitä sinä siitä välität? Katso omaa käpälääsi. Mitä se minuun koskee, jos korko irtosikin saappaastani? Irtosihan se painissa kuin nauriin viipale. Mutta katso itseäsi, sinä. Näyttää siltä, että voitat minut painissa ja käsikapulassa. Mutta tulepa tappelemaan.

AAPO: Tappelu ei kuulu asiaan nyt.

JUHANI: Kuuluu, jos vain haluamme.

TUOMAS: Minä en halua.

JUHANI: Et uskalla.

AAPO: Muista, että paini on leikkiä.

SIMEONI: Minä tiedän sen leikiksi, josta syntyy usein tappelu ja murha.

JUHANI: Tuomas voittakoon, mutta kukaan muu ei taivuta Juhania tässä. Sen vannon, ja sen näytän miehestä mieheen koko joukolle. – Yksi ote, Aapo! Pitääkö kauluksesi? Pitääkö?

AAPO: Hurjapää, ilman pienintäkään syytä! Malta, malta, ja painitaan kunnon tavalla.

JUHANI: Kirkas leimaus!

AAPO: Malta, sanon minä. – Kas niin, heitä nyt.

EERO: Juho tanssii polkkaa kuin poika, vaikka ontuukin.

JUHANI: Mitä nyt sanot, veli Aapo?

AAPO: Sen, että makaan allasi.

JUHANI: Astupa vuorollesi, Simeoni.

SIMEONI: En tuhannen riksin edestä riko korkeaa juhlaa.

JUHANI: Kunnioitettu olkoon joulujuhla! Eihän sitä rikota viattomassa painissa, kun mielemme on iloinen ja sydämemme puhdas. Yksi yritys, Simeoni!

SIMEONI: Miksi kiusaat minua?

JUHANI: Yksi rynnistys!

SIMEONI: Sinä saatana!

AAPO: Anna hänen olla rauhassa, Juhani, rauhassa!

JUHANI: Saammehan me kokeilla. Kas niin, yksi ainoa kiepautus kauluksesta!

SIMEONI: Mene helvettiin, paha henki! Minä myönnän, että voitat.

TUOMAS: Sen uskon vasta, kun näen. En luule, että Simeoninkaan jänteet ovat pelkkää vasikanlihaa.

JUHANI: Siksi hän tulkoon kokeilemaan. Siinähän nähdään, ovatko ne vasikkaa vai mustaa, sitkeää karhua.

AAPO: Olkoon hän rauhassa. Astukoon esiin toinen uros, joka ottelee mieluummin. Veli Timo, aina uljas mies!

JUHANI: Huvittaisiko?

AAPO: Rohkeasti eteenpäin, Timo! Ethän sinä ole koskaan ollut nynny.

TUOMAS: Ei koskaan, vaan aina reipas, aina kuin omassa talossaan. En unohda tekoa, jonka hän teki siinä ainoassa kahakassa Toukolan poikien kanssa. Ensin hän sai huomaamattaan aikamoisen iskun päähänsä. Mutta hän ei siitä paljon välittänyt. Hän kääntyi rauhallisesti ympäri ja sieppasi seipään miehensä kädestä. Ja nyt hän iski takaisin päin pääkuorta – ja seiväs katkesi. Seiväs katkesi niin, että rasahti, ja mies lysähti maahan kuin tyhjä säkki. Niin teki Jukolan Timo. Ja minä tiedän, että hänessä on vastusta miehelle vieläkin.

TIMO: Tulepa, poika.

JUHANI: Sitähän juuri haluan. Mutta annapa, kun minäkin tartun kaulukseesi. Nyt olen valmis.

AAPO: Ensimmäinen heitto olkoon Timon.

JUHANI: Olkoon niin. Ehdinpä vähän puuskuttaa.

TIMO: Kas tuossa!

JUHANI: Ei, poikaseni!

TUOMAS: Aika raju riuhtaisu, Timo, sinä urhoollinen Timo! Mutta onko varaa parantaa?

JUHANI: Ei tästä näin vain mennä.

TUOMAS: Timo, onko varaa parantaa?

TIMO: Pitäisi olla. – Mitä tämä sanoo?

JUHANI: ”Ei tästä näin vain mennä, sanoi Hyvänmäen kerjäläinen.”

AAPO: Vielä kerran, Timo.

TUOMAS: Onko varaa parantaa?

TIMO: Pitäisi olla. – Entä tämä?

JUHANI: ”Ei tästä näin vain mennä, sanoi Hyvänmäen kerjäläinen.”

TUOMAS: Mutta se oli nykäisy, joka tuntui.

EERO: Ei vaaraa. Juhanin ääni vain värähti vähän, ihan viattomasti.

JUHANI: Pystyssä seison.

TUOMAS: Vielä kerran, Timo.

TIMO: Yritetään, yritetään.

JUHANI: ”Ventta-holl!” Housuni putoavat!

TIMO: ”Mutta nyt, sanoi Kaitaranta.”

JUHANI: Housuni putoavat! Kuuletko sinä?

TIMO: Kas noin, veljeni!

AAPO: Tuossako makaa Juhani taas ja suutelee lattiaa?

EERO: Ja puhaltaa kuin sonni. Mutta hyvä, että ”hän ehtii vähän puuskuttaa”.

TIMO: Poika makaa allani kuin märkä tallukka vain.

TUOMAS: Mutta hänen housunsa tekivät hänelle kepposen.

AAPO: Sanottakoon se totuuden nimessä. Juhanin omat housut olivat tässä herraansa vastaan, ja ne liittoutuivat Timon kanssa.

EERO: Niin se on. Siksi kaikki housut pois, ja aloitetaan leikki uudestaan.

SIMEONI: Pidä nyt kitasi kiinni, senkin räkänokka! Muuten annan sinua nokkaan. Eikö sinulle jo riitä tätä helvetin leikkiä?

EERO: No, muuttukoon se sitten taivaan leikiksi. Housut ja paidat pois, ja painikaa kuin kaksi enkeliä Paratiisin pelloilla.

TUOMAS: Miksi istut hänen niskassaan, Timo?

TIMO: Jos nyt olisi halko, niin panisin sillä pitkin pakaroita niin, että läiskähtäisi.

AAPO: Miksi niin? Tämä on painia eikä tappelua.

EERO: Onko Timo suuttunut?

TIMO: Ei suinkaan, ei suinkaan. Mutta sanon vain: jos nyt olisi halko tai pyöreä tela, niin panisin sillä pitkin pakaroita niin, että läiskähtäisi.

TUOMAS: Päästä hänet ylös.

TIMO: Nouse, Jumalan luoma.

JUHANI: Minä nousen. Ja tiedä, että kun saan housut taas kiinni, on sinun vuorosi painua alas. Ja toisin kuin minä äsken. Minähän, poloinen poika, jouduin allesi onnettomuuden takia. Ja sinä käytit sen niin vikkelästi hyväksesi, senkin hunsvotti, saapasvedin!

AAPO: Älä suutu! Minä tiedän, että hän tuskin huomasi housuvahinkoasi, ennen kuin heitto oli tehty. Sen hän teki kiihkeässä rytäkässä, poikaparka.

JUHANI: Kyllä hän sen tiesi, se mullisaukko. Mutta te kaikki olette niskassani kuin korpit. Vai ei hän tiennyt! Enkö huutanut kovalla äänellä kuin rajamies: ”Ventta-holl, housut putoavat!” Mutta hän ei siitä välittänyt. Hän vain riuhtoi kynsin ja hampain kuin kissa. Mutta istu ja pala! Kyllä minä sinut opetan, ettet tästedes käytä onneksesi toisen valuvia housuja. Kyllä minä sinut opetan.

TIMO: Sen minä tein kiihkeässä rytäkässä, poikaparka.

JUHANI: Kyllä minä sinut opetan, kunhan saan housut ylös ja vyön kiinni lujasti kuin vanteen.

TIMO: Minä annan piut paut koko painille. Kun kerran voitin, niin voitin, eikä siinä ole mitään muuta mutinaa. Mitä housut tähän kuuluvat? Painissa painii mies, eivätkä housut ja säärystimet tai muut lumisukat.

JUHANI: Kädet kaulukseen taas ja rinta rintaa vasten! Istu ja pala!

TIMO: Menenkö minä hänen kanssaan tuohon lapselliseen puuhaan?

EERO: Mitä hän vielä kysyy! Mene, Jumalan luoma, mene, kun pääset.

SIMEONI: Älä mene, sanon minä.

EERO: Älä mene, jos pelkäät ja vapiset.

JUHANI: Nyt ei auta pelko eikä vapina. Hänen täytyy tulla uuteen otteluun, ja juuri tällä Jumalan hetkellä.

EERO: Armahda häntä, Juhani, armahda!

TIMO: Miksi? Eero, miksi? Olkoon menneeksi vielä yksi ponnistus, yksi tai kaksi. Anna tulla vain!

JUHANI: Tässä, poika!

TUOMAS: Kauniisti, Juho!

AAPO: Kauniisti! Noinhan tappelee kaksi nälkäistä haukkaa.

SIMEONI: Tappelua, pelkkää tappelua!

AAPO: Järkevästi, Juhani!

SIMEONI: Voi teitä hirviöitä, voi teitä hirviöitä!

EERO: Älähän murskaa veljeäsi!

SIMEONI: Ahaa, ahaa! Joko Eerokin kalpenee? Siinä ovat ne kalat, joita onkit.

TUOMAS: Juhani!

SIMEONI: Pirttikin hajoaa jo, te pedot ja perkeleet!

JUHANI: ”Votti, poika, sanoi ryssä!” No, miksi makaat siinä ja tuijotat ylös kattoon?

TIMO: Nyt sinä voitat minut. Mutta annapa ajan vielä vähän muokata. Sinä vanhenet ja kutistut pieneksi, mutta minä kasvan ja voimistun.

JUHANI: Kerran tämä maailmakin rapistuu ja loppuu, saati sitten syntinen ihmisparka. Aika tasoittaa meidät kaikki, veljeni. Mutta nouse ylös ja kulauta naamaasi siemaus olutta. Ja myönnä, että sinussa on pari luotia vähemmän voimaa kuin minussa.

TIMO: Se nähtiin. Tuossahan minä makasin allasi mahallani, ja sinä olit päälläni kuin pörröinen karhu.

JUHANI: ”Saapas tästä, Saparamatti, Kiikka-Heikin kannusta!” – Olen siis Jukolan laumassa toinen mies, mitä voimaan tulee. Lauri ja Eero ovat tosin vielä kokeilematta. Mutta tietäkööt he, että kokeessa he saisivat kuulla mehiläisten surinaa korvissaan. Ja Simeoni on itse myöntänyt olevansa minua heikompi. Mutta yksikään Jukolan veljeksistä ei ole mikään pikkusormen mies, sen minä takaan. Tulkoon tänne vaikka viisikymmentä Toukolan poikaa, nyrkki nyrkkiä vasten. Viisi tynnyriähän minä kannan niskassani, ja Tuomas vähän enemmän. Viisi tynnyriä, kun joku vain pinoaa painon selkääni.

TUOMAS: Mutta haluaisinpa nähdä Laurin ja Eeron painivan oikein tiukasti.

AAPO: Totisesti, siinä olisi jotain nähtävää. Toinen on vakava ja tyyni kuin lauha talvisää. Toinen on pieni kuin kerä, mutta vilkas ja terävä kuin salama. Rohkeasti eteenpäin, niin siinä ottelevat kärppä ja jänisuros. En vertaa sinua jänikseen arkuuden vuoksi, siihen ei ole syytä. En myöskään liikkumisen vuoksi. Sillä Lauri kävelee kuin seppä Könnin kuokkamies, jonka jalkoja ja kuokkaa liikutti nokkela kellokoneisto mahassa. Mutta minusta ottelu näyttäisi kärpän ja komean jänisuroksen painilta.

JUHANI: Yksi ottelu, pojat, yksi rintapaini tai ristipaini!

LAURI: Mitä minä Eeron kanssa rytäkässä? Hänestä et koskaan saa kunnon otetta. Hän kiemurtelee jalkojen välissä kuin kissa. Hän kynsii ja puristaa toisen ohimoita niin riivatusti, että tuskin saat henkäystäkään rintaasi. Niin hän teki, kun viime syksynä painimme Aroniityllä. Ja kuka siinä voitti ja kuka meni alle, sitä ”ei ymmärtänyt Iivarikaan”. Miksi minä enää lähtisin hänen kanssaan?

EERO: En ollut sinua vahvempi hiuskarvankaan verran. Usko, jos haluat.

LAURI: Sen uskon, koska tiedän, että olet heikompi.

JUHANI: Sen näyttäköön rehellinen paini.

LAURI: Miksi minä enää lähtisin hänen kanssaan?

SIMEONI: Mennään jo nukkumaan, te hullut.

JUHANI: Öitä on monta, mutta joulu on vain kerran vuodessa, ja siksi iloitkaamme nyt. Iloitse, sinä jouluhuone, iloitse, koko Israelin maa! Tänä yönä, tällä hetkellä on tapahtunut suuri ihme Babylonin kaupungissa. Iloitkaamme! – Mitä leikkiä me leikkisimme? Syömmekö joulupaistia? Pistämmekö sikaa, vai sohimmeko suutaria?

SIMEONI: Kas niin! Vielä tässäkö me riehuisimme kuin villit kakarat? Mene pois!

JUHANI: Nuoren naimattoman miehen elämä on tanssia. Eikö niin, Timo?

TIMO: Hi, hi, hi!

JUHANI: Eikö niin?

TIMO: Kyllähän se sellaista on.

EERO: Juuri niin, ”Jussi-kulta”.

JUHANI: Sanoi kettu jänikselle. Oikein! Tämä elämä kelpaa. Onhan se välillä hauskaakin, ja se nostelee vähän kantapäitä. – Tanssitaan ryssää. Siinä minä olen oikea mestari. Katsokaa!

AAPO: Antaisikohan oluemme huimausta?

JUHANI: Kumauta naamaasi kolme kannua, niin etköhän huomaa pientä leiskahdusta tuolla yläkerrassa? – Mutta laula, Eero, kun Poika-Jussi tanssii. Anna tulla!

EERO: Millaista laulua halutaan?

JUHANI: Mitä tahansa, kunhan se vain raikuu ja remuaa. Anna tulla, poika, kirkaise niin, että multahirret nousevat! Laula, sinä mulli-saukon poika, laula, kun minä tanssin! Minä loikin kuin pässi, loikin aina kattoon asti. Laula!

EERO: Yritänpä:

”Iloitkaat ja riemuitkaat,
Nyt on meillä joulu;
Nyt on oltta ammeet täynnä,
Haarikat ja kiulut;
Ammeet täynnä, ammeet täynnä,
Haarikat ja kiulut!”

”Anjanpellon markkinoilla
Oltta, viinaa juotiin,
Mustan härjän hinnalla
Nuot kihlakalut tuotiin,
Tuotiin, tuotiin;
Mustan härjän hinnalla
Nuot kihlakalut tuotiin.”

Jussi, pussi, Jukolan Jussi!

AAPO: Hiljaa, Eero, äläkä suututa häntä.

JUHANI: Laula vain lisää, en minä suutu. Laula lisää, ettei minun tarvitse tanssia ilman musiikkia.

EERO:

Jussi, pussi, Jukolan Jussi!
”Jussi, Jassi, jauhokuono,
Porsaan pahnan pöllyttäjä…”

TIMO: Hi, hi, hi! Voi, mitä hulluja sinä laulatkin.

JUHANI: Laula vain lisää, laula lisää. En minä suutu.

EERO:

”Jussi, Jassi, jauhokuono”,

Minä laulan ja napsautan vielä sormianikin.

”Porsaan pahnan pöllyttäjä,
sikoläätin lämmittäjä!”

Jussi, pussi, Jukolan Jussi!

”Iita meni rantaan,
kirjoitteli santaan
nimen kultansa,
nimen kultansa.”

”Kun mä kultani äänen kuulin,
ensi kerran nähdessäin,
niin taivaan iloss' olevain luulin,
serafiimein seassa;
niin taivaan iloss' olevain luulin,
serafiimein seassa.”

Jussi, pussi, Jukolan Jussi!

”Muistatkos, Maija,
kun mansikka syötiin
ja iloleikki lyötiin?
Fralla ralla laa!
Mansikka syötiin
ja iloleikki lyötiin.”

Fralla ralla laa!

Jussi, pussi, Jukolan Jussi!

”Älä, sinä Aato-parka,
Jussia soimaa;
sen sinä tiedät, että
Jussill' on voimaa.
Jussi istuu linnass',
pukin lapa rinnass';
kaikki me olemme
yhdessä hinnass'.”

Fralla ralla laa!

”Vilukselan Vitka
ja Viuvalan Pispa,
Syvän-ojan Sonni
ja Sylvinän Jalli!
Ralla ralla laa!
Syvän-ojan Sonni
ja Sylvinän Jalli!”

Ralla ralla laa!

”Voi minua, hurjaa poikaa,
miks mä itsein laitoin!
Talo mull' on kotona,
ja itse kannan rautoi,
talo mull' on kotona,
ja itse kannan rautoi.”

JUHANI: Juuri noin! Noin! Eivät tässä raudat paina. Laula lisää!

EERO:

Jussi, pussi, Jukolan Jussi!
Jussi, Jassi, jauhokuono,
porsaan pahnan pöllyttäjä,
sikoläätin lämmittäjä!
Jussi, pussi, Jukolan Jussi!

Eikö jo riitä?

JUHANI: Lisää! Nyt tanssitaan Karja-Matin häitä. Lisää! Lisää! – Karja-Matin häitä!

SIMEONI: Kukkokin kirkaisee jo kauhuissaan tälle jumalattomalle menolle ja jyskeelle.

JUHANI: Nokka kiinni, kukko, äläkä siinä kotkottele!

TUOMAS: Onhan tätä jo tarpeeksi, Juhani.

AAPO: Tuo turkkilaistanssi vie sinulta vielä hengen.

JUHANI: Tämä on ryssää. Eikö niin, Eero?

EERO: Tämä on jussia.

JUHANI: Olkoon niin. Ja tanssitaan sitten vielä kerran parikymmentä loikkaa jussintanssia.

SIMEONI: Sinä hurja mies!

TIMO: Kas noin, kas noin! Hi, hi, hi! No vie sinut riivattu!

JUHANI: Pois tieltä! Muuten tallaan sinut liiskaksi, niin kuin kasakan hevonen tallaa juopuneen markkinamiehen. Hih!

AAPO: Hänen nahkavyönsä se vasta saa kyytiä tuolla takana. Se pomppii, pomppii ylös ja pomppii alas. Ja vuorotellen se piiskaa hänen selkäänsä ja pakaroitaan. Voi sinua!

JUHANI: Laila, laa, laa! Sepä vasta oli pöllytystä. Hehheh! – Tämä oli toinen kerta elämässäni, kun tanssin. Ensimmäinen kerta oli Karja-Matin häissä. Siellä ei ollut naisia kuin kolme vanhaa akkaa, mutta miehiä oli iso joukko. Mutta kun Matti tarjosi meille pari kupillista vahvaa kahvipunssia, niin sitten me vain löylytimme lattiaa, me ukot keskenämme. Ja syntinen maa huokaili allamme. Akkaparat kiittivät, kun pääsivät koko pyörityksestä. Mehän olisimme tanssittaneet heidät ryysyiksi. Voi sinua peijakas kuitenkin! – Mutta nyt vaatteet pois päältä, paitaan asti, ja ylös parvelle. Emme kuitenkaan vielä sulje silmiämme. Istumme kuohuvan olutsangon ääressä tervaisen päreen palaessa. Ja kerromme iloisia satuja ja tarinoita tuolla lämpimällä parvella.

He riisuivat vaatteensa, täyttivät sangon oluella vielä kerran ja nousivat kaikki parvelle. Siellä he istuivat kaikki paitasillaan oljilla hautovassa kuumuudessa. Vaahtoava sanko kiersi ahkerasti miehestä mieheen. Seinähirren raossa paloi mäntypäreen kultainen liekki. Mutta silloin Juhanin päähän pälkähti ajatus, ja hänen suustaan pääsi lause. Sen seuraus oli lopulta kova onni.

JUHANI: Täällähän me paistamme itseämme oikein kuin pyllimakkarat uunin oljilla, ja kiukaan kuumat kivet antavat meille lämpöä. Eero, heitäpä uunille kannullinen olutta. Niin saamme tietää, miltä ohrajuoman löyly maistuu.

TUOMAS: Mikä hullu juoni tämä nyt on?

JUHANI: Komea juoni. Heitäpä vain.

EERO: Minä tahdon totella johtajaani.

JUHANI: Pari kannullista olutta kiukaalle!

TUOMAS: Ei pisaraakaan! Jos kuulen sieltä pienenkin sihahduksen, niin voi sitä, joka sen aiheutti.

AAPO: Älkäämme tuhlatko hyvää juomaa.

TIMO: Eihän meillä ole varaa elää olutlöylyssä, ei suinkaan, ei suinkaan.

JUHANI: Hauskaa olisi maistaa sitä.

TUOMAS: Minä kiellän sen jyrkästi.

JUHANI: Hauskaa olisi maistaa sitä. – Voitto äskeisessä painissa on nostanut Tuomaksen nenää aika lailla. Nyt hän luulee, että hän saa hallita tässä talossa niin kuin haluaa. Muista kuitenkin, että karvas sappi antaa pojalleen tappelussa seitsemän miehen voiman, kun se oikein kiehuu. Tapahtukoon mitä tahansa, mutta minun silmäni eivät vielä suinkaan aio vartioida sinua.

SIMEONI: Painin hedelmiä, kaikki tämä on painin hedelmiä!

JUHANI: Annapa loiskahtaa, Eero. Minä vastaan asiasta ja puolustan miestä.

EERO: Se on johtajan käsky, ja minun täytyy totella. Muuten saan jäniksen passin käteeni, ja vielä jouluyönä.

Silloin Eero puri hammasta ja puristi huulensa nopeaan hymyyn. Hän teki heti niin kuin Juhani tahtoi. Pian kiukaalta kuului läiskähdys ja heti sen jälkeen kova sihahdus. Nyt Tuomas hyppäsi raivoissaan ylös ja hyökkäsi kotkan lailla Eeroa kohti. Mutta Juhanikin kiiruhti puolustamaan nuorinta veljeään. Siitä syntyi nyt yleinen kahakka. Sen tiimellyksessä palava päre lensi parvelta alas lattialle. Siellä se sytytti pian olkiin vilkkaan tulen, eivätkä veljet huomanneet sitä. Rengas leviää veden pinnalla tasaisesti ja nopeasti joka suuntaan. Samalla tavalla tulen kirkas ympyrä kasvoi lattialla yhä suuremmaksi. Se nousi yhä korkeammalle ja nuoli jo parven lattiaa. Vasta silloin pirtin asukkaat huomasivat vaaran allaan. Mutta he huomasivat sen liian myöhään. He ehtivät pelastaa vain omat henkensä ja ne eläimet, jotka olivat pirtissä. Liekit aaltoilivat jo laajalla alalla, ja hätä ja meteli olivat suuret. Kaikki ryntäsivät kohti ovea. Kun se aukeni, miehet, koirat, kissa ja kukko syöksyivät ulos hirveällä rähinällä melkein yhtä aikaa. Näytti siltä, kuin pirtti olisi oksentanut heidät savuavasta kidastaan lumiselle maalle. Siellä he nyt seisoivat ja yskivät kilpaa. Mutta viimeisenä ulos astui Lauri. Hän talutti riimusta Valkoa, joka muuten olisi kai jäänyt tulen uhriksi. Väkivaltainen tuli tunkeutui jo ulos ikkunoiden pienistä aukoista ja lopulta sekä ovesta että katosta. Impivaaran vankka pirtti paloi liekkien sylissä. Mutta pirtin väki seisoi lumisella kentällä ilman suojaa. Sysikoijukin, heidän ensimmäinen suojansa täällä, oli jo purettu maahan asti. Ja varastorakennus oli rakennettu harvaksi kuin harakanpesä. Siinä veljet seisoivat ja palelivat. Heidän ainoa suojansa tuulta ja pakkasta vastaan oli lyhyt, rohtiminen paita. Edes lakkeja päähänsä tai virsuja jalkoihinsa he eivät olleet ehtineet pelastaa tulelta. Pirtin entisistä tavaroista oli jäljellä vain pyssyt ja tuohikontit. Ne oli viety aittaan ennen saunomista. – Mutta veljet seisoivat lumessa, kaikki selkä kohisevaa paloa kohti. He nostelivat ja lämmittelivät milloin oikeaa, milloin vasenta jalkaansa. Ja jalat punoittivat, kun lumi ja tuli hautoivat niitä. Ne punoittivat kuin hanhien räpylät.

He nauttivat viimeistä hyvää, mitä pirtti heille vielä antoi. He nauttivat nuotion lämmöstä, ja kova oli heidän tulensa. Liekki nousi mahtavana korkealle, ja leiskuva valo loisti joka puolelle. Partaiset kuuset vuoren harjalla hymyilivät suloisesti kuin aamuruskon tulessa. Tervaskantojen kasasta nousi sakea ja pikimusta savu ylös pilviin. Se kieri pilvinä taivaan alla. Mutta aholla ja sen ympärillä oli valoisaa. Talviyön keskellä vallitsi punertava päivä. Linnut ihmettelivät tätä outoa näkyä. Ne tuijottivat alas puiden lumisilta oksilta, kun Impivaaran vahvasti rakennettu pirtti muuttui hiiliksi ja tuhkaksi. Mutta veljet seisoivat ympärillä ja kynsivät tukkaansa vihaisina ja surullisina. He seisoivat kaikki selkä tulta kohti ja nostelivat vuorotellen jalkapohjiaan lämmittävää tulta kohti. Vähitellen heidän suuri tulensa kuitenkin hiipui. Lopulta se romahti alas kekäleinä, ja yön ilma täyttyi tuhansista räiskyvistä kipinöistä. Silloin veljet huomasivat kauhuissaan, että taivas alkoi kirkastua. Tuuli kääntyi etelästä pohjoiseen. Suojasää oli muuttumassa pakkaseksi.

AAPO: Tulesta pelastuimme, mutta joudumme pakkasen uhreiksi. Katsokaa: taivas selkenee, ja pohjoistuuli puhaltaa jo kylmästi. Veljet, vaaramme on hirvittävä.

JUHANI: Kirous ja kuolema! Kuka tämän aiheutti?

TUOMAS: Kuka! Sinä tulen ruoka, vieläkö kysyt? Jos nyt tekisin oikein, niin heittäisin sinut tuonne kuumaan tuhkaan paistumaan.

JUHANI: Sitä ei tee koskaan yksikään Tuomas, ei koskaan. Mutta kirottu olkoon se mies, joka aiheutti tämän helvetin yön!

TUOMAS: Hän kiroaa itseään.

JUHANI: Kirottu olkoon se mies, nimittäin Tuomas Jukola.

TUOMAS: Sanopa se toisen kerran.

JUHANI: Tuomas Juhanin poika Jukola on syypää kaikkeen tähän.

AAPO: Tuomas!

SIMEONI: Juhani!

LAURI: Hiljaa!

TIMO: Nyt ette pääse iskemään yhteen, ettehän pääse, te junkkarit. Niin, niin, ollaan vain siivosti ja lämmitellään itseämme veljellisesti.

SIMEONI: Te jumalattomat!

AAPO: Pois viha ja riita, kun meitä uhkaa surkein kuolema.

TUOMAS: Kuka on syypää, kuka on syypää?

JUHANI: Minä olen viaton.

TUOMAS: Viaton! Kirkas tuli! Minä syön sinut elävältä!

AAPO: Siivosti, siivosti!

SIMEONI: Jumalan tähden siivosti!

AAPO: Syytön tai syyllinen, jääköön se nyt ratkaisematta. Nyt ainoa pelastuksemme on kiire. Pirttimme on tuhkana, ja me seisomme hangella melkein alasti. Miksi edes lasken vaatteeksi tämän rohtimisen paidanriekaleen? Hyvä kuitenkin, että pyssyt ja ammukset jäivät meille tuonne aittaan. Sillä aseita me nyt tarvitsemme. Teerimäeltä kaikuu susien ulvonta.

TUOMAS: Mitä siis teemme?

AAPO: En keksi muuta keinoa kuin kiirehtiä Jukolaan, kiirehtiä kalpean kuoleman takia. Kaksi ratsastakoon aina Valkolla, ja muut seuratkoot heitä juosten. Tehdään niin: vuorotellen juostaan, vuorotellen ratsastetaan. Hevosen avulla meidän ei tarvitse tallata hankea koko matkaa. Ja Jumalan avulla me ehkä vielä pelastumme.

JUHANI: Mutta jalkamme ovat kuin naurismuhennosta, ennen kuin seisomme Jukolan tuvassa pystyvalkean lämmössä.

SIMEONI: Se on kuitenkin ainoa toivomme. Ja siksi kiirehtikäämme. Tuuli kovenee jo, ja taivas paljastuu! Kiirehtikäämme!

EERO: Kuolemamme on tullut!

JUHANI: Siinä on Jukolan seitsemän poikaa!

SIMEONI: Hätämme on hirmuinen, mutta korkeuden Herra on voimakas. Kiirehtikäämme!

TUOMAS: Ulos aitasta pyssyt ja kontit!

JUHANI: Kauhea yö! Täältä meitä uhkaa paukkuva pakkanen, tuolta nälkäiset, ulvovat sudet.

TIMO: Vaarassa olemme sekä Valko että me itse.

JUHANI: Me itse olemme vielä suuremmassa vaarassa. Olen kuullut, että paljas mies on talvella sudelle hyvin mieluinen paisti.

TIMO: Ja olen kuullut, että mies ja sika maistuvat samalta. Ja tiedetään, että sika on talvella Häntä-Heikin lempiruokaa. Edessämme on kova pykälä ja raskas punnus, sitä ei voi kieltää.

JUHANI: Mitä teemme?

AAPO: Jukolaan, kuin noidannuolet yön halki, ennen kuin pakkanen kiristyy! Muuten polttava kylmyys jäädyttää veremme. Jukolaan, kiljuvan Teerimäen yli! Susia vastaan meillä on aseet, mutta ei jääpartaista kuningas Pakkasta vastaan.

TUOMAS: Tässä pyssyt ja kontit. Nyt joka mies kivääri olalle ja kontti selkään! Kaksi nouskoon ratsaille, ja me muut juoksemme perässä niin kuin jaksamme. Mutta kiirehtikäämme, kiirehtikäämme kuolemattomien sielujemme tähden!

JUHANI: Pohjoinen taivas kirkastuu, ja tähdet kiiltävät! Hii, haa! Mutta kiirehtikäämme!

AAPO: Huomenna haemme täältä tavarat ja kalut, jotka tuli meille jätti. Huomenna tulemme ja haemme myös kissan ja kukon. Tämän yön ne kyllä tarkenevat täällä tulisen hiillöksen lähellä. Mutta Killi ja Kiiski lähtekööt kanssamme matkaan kuin uskolliset toverit. – Missä ne ovat?

TUOMAS: Niitä ei näy. – Hiljaa! Kuunnellaan.

EERO: Ne juoksevat jo kaukana täältä. Tuoltahan kuuluu niiden haukunta vuoren takaa.

TUOMAS: Ne ajavat ilvestä. Ilves oli kai kulkenut läheltä pirttimme ohi, ja koirat löysivät sen jäljet. Mutta ajakoot ne mielensä mukaan. Nyt meidän täytyy unohtaa ne ja kiirehtiä vaikealle matkalle.

JUHANI: Olkoon niin! Sillä elämä ja kuolema ovat iskeneet toisiinsa kiinni kuin kaksi uroskarhua.

AAPO: Nyt kaikki voimat liikkeelle!

JUHANI: Sielumme ja ruumiimme kaikki voimat, aina ytimiin asti!

TUOMAS: Muistakaa, että meitä uhkaa surkein kuolema.

JUHANI: Kahdelta puolelta meitä uhkaa musta kuolema. Hii, haa! Nyt joko nenä jäässä tai suolet maassa, ellei poika hetken päästä seiso liukkailla oljilla tulen valossa. Yksi näistä kolmesta tapahtuu tunnin kuluessa. Mutta tässä ei auta epäröidä, ei ollenkaan. Nyt puren hammasta ja halkaisen vaikka jäävuoret, peninkulmien paksuiset.

SIMEONI: Yrittäkäämme Herran nimessä ja hänen avullaan.

JUHANI: Hänen avullaan. Mitähän naisesta syntynyt mies voi täällä omalla voimallaan? Mutta olkaamme hyvässä turvassa.

EERO: Lähdetään nyt enää yhtään vitkastelematta!

JUHANI: Ja ilman yhtään pelkoa! Mennään nyt!

TUOMAS: Kaikki ovat siis valmiita. Nouskaapa selkään, Eero ja Simeoni, ja ratsastakaa kohti Jukolaa. Mutta ratsastakaa niin, että me jalkamiehet pysymme aina hevosen kinttujen lähellä, kun juoksemme perässänne lumessa.

Niin he lähtivät matkaan. He olivat melkein alasti, yllään vain rohtiminen paita. Kullakin oli kontti selässä ja pyssy olalla tai kädessä. Niin he lähtivät talviselle, yöllä kulkevalle tielle. He pakenivat pakkasta, joka hyökkäsi heidän kimppuunsa pohjoisen soilta. Mutta pakkanen ei kuitenkaan tullut hirmuisimmillaan. Tällä kertaa sää ei kiristynyt kaikkein kovimmaksi. Taivas paljastui kyllä välillä, mutta purjehtivat pilvet peittivät sen taas. Ja pohjoistuuli puhalsi kohtuullisesti. Veljet olivat myös tottuneet kylmään. Heidän nahkansa oli kovettunut monessa kiljuvassa pakkasessa. Villeinä poikina he olivat usein tallanneet kinoksia paljain jaloin tuntikausia. Mutta matka Impivaarasta Jukolaan oli heille nyt kuitenkin kauhea, hirvittävän kauhea. He syöksyivät kiivaasti eteenpäin, ja heidän sydämissään oli kauhu. Edellä Valkon selässä ratsastivat Eero ja Simeoni. Muut juoksivat heidän kannoillaan ja tallasivat korven lunta, joka pöllysi juoksusta ympäriinsä. Mutta Impivaaran aholla, hehkuvan kiukaan lähellä, istuivat kissa ja kukko. Ne tuijottivat alakuloisina hiiltyvään tuleen.

Veljet kiirehtivät kohti kylää. He jättivät jo Sompiosuon selkänsä taakse ja lähestyivät Teerimäkeä. Sieltä kuului yhä susien kammottava ulvonta. Mutta nuoressa kuusikossa, suon ja Seunalan Jaakon ahon välissä, ratsastajat vaihtuivat. Eero ja Simeoni laskeutuivat alas, ja taas kaksi veljeä nousi heidän tilalleen. Viipymättä he jatkoivat matkaansa. He kiisivät pitkin nummen selkää, Viertolan tien poikki ja sitten laajan, humisevan männikön halki. Lopulta kallioinen Teerimäki lähestyi, ja yhtäkkiä susien moniääninen meteli vaikeni. Pian he seisoivat vuoren harjanteella ja antoivat hevosen huokaista. Ratsastajat laskeutuivat taas selästä, ja heti kaksi muuta nousi heidän tilalleen. He seisoivat vielä hetken lumisella kalliolla. Pohjoistuuli puhalsi, ja taivaan kansi kirkastui taas hetkeksi. Otavan sarvi näytti, että keskiyö oli jo mennyt.

Levättyään he kiirehtivät taas alas pitkin sileää vuoritietä. Kun se loppui, he astuivat pimeään kuusikkoon. Luonto seisoi synkkänä heidän ympärillään. Kalpea kuu katseli alas, ja huuhkajat huhuilivat. Siellä täällä korven keskellä seisoi kummallisia haamuja, jotka näyttivät hirveän suurilta karhuilta. Ne olivat kaatuneiden kuusten korkealle nousseita, sammaleisia juuria. Liikkumatta kuin jäätyneet aaveet nämä karhunkuvat tuijottivat outoa joukkoa, joka juoksi vinhaa vauhtia niiden ohi. Ne katselivat paikoillaan. Mutta pian synkässä kuusikossa veljesten ympärillä alkoi näkyä pelottavaa liikettä. Silloin nälkäiset sudet kiertelivät veljesten lähellä ja tulivat yhä lähemmäs. Niiden nopea juoksu näkyi milloin edessä tai takana, kun ne loikkasivat tien poikki. Milloin se näkyi tien kummallakin puolella kuusten välissä. Vihaisina ja verenhimoisina ne seurasivat Impivaaran yöllisiä pakolaisia. Ja kuusten juurilla kuivat oksat räiskyivät ja paukkuivat, kun ne katkesivat. Vauhko Valko juoksi vapisten ja korskuen. Mies, joka ratsasti edessä, pystyi tuskin pidättämään sitä kiitämästä. Mutta petojen rohkeus kasvoi koko ajan röyhkeämmäksi. Ne huohottivat verenhimoisina ja kiisivät usein aivan miesten vierestä. Pelotukseksi veljesten pyssyt pamahtelivat silloin tällöin, milloin oikealle, milloin vasemmalle. Mutta siitä sudet eivät kuitenkaan säikähtäneet kauas.

Sitten tuli vastaan Kiljavan lakea nummi, jonka metsäpalo oli polttanut. Siellä täällä seisoi kuivunut männynrunko, jolla haukka ja huuhkaja istuivat. Täällä susien raivo kävi jo pelottavaksi, ja miesten vaara oli suuri. Silloin ratsastivat Tuomas ja Timo. Mutta muut, jotka juoksivat jalan perässä, pysähtyivät äkkiä. He laukaisivat melkein yhtä aikaa kovan ammuntansa vainoojiaan kohti. Sudet säikähtivät tästä ja siirtyivät vähän matkan päähän. Miehet lähtivät taas kiitämään eteenpäin. Mutta ei kestänyt kauan, kun susien väijyvä lauma kahisi taas heidän ympärillään. Ja vaara oli suurempi kuin koskaan ennen. Silloin Tuomas pysäytti hevosen ja sanoi kovalla äänellä: ”Mies, jonka pyssy on tyhjä, ladatkoon sen heti! Hän tehköön sen kuin tuli ja tuisku!” Niin hän huusi ja laskeutui alas. Hän käski Timoa pitämään Valkoa lujasti. Nyt veljet seisoivat ja latasivat. He eivät tunteneet kylmää, eivät jaloissaan eivätkä missään muuallakaan ruumiissaan. Myös pedot seisoivat viidenkymmenen askeleen päässä miehistä. Ne tuijottivat heitä lakkaamatta ahnein silmin ja heiluttivat kiihtyneinä häntiään. – Ja pilvien takaa paljastui taivaan kansi, josta kirkas kuu nyt katsoi alas nummelle.

TUOMAS: Ovatko pyssymme ladattuja?

AAPO: Se on tehty. Mitä aiot?

JUHANI: Kaikki taas yhtä aikaa!

TUOMAS: Ei, jos henkemme on teille rakas. Jonkun pyssy olkoon aina ladattuna, muistakaa se. Lauri, sinulla on vakain käsi ja tarkin silmä. Tulepa tähän viereeni.

LAURI: Tässä seison. Mitä haluat?

TUOMAS: Nälkäinen susi syö verisen veljensäkin. Jos saisimme nyt sen tempun tapahtumaan, siinä olisi pelastuksemme. – Yritetään. Lauri, me tähtäämme tuota ensimmäistä vasemmalla, ja laukaisemme yhtä aikaa. Mutta te muut, säästäkää tulenne. Lauri, tähtääpä nyt tarkasti kuin kotka ja ammu, kun minä sanon: nyt.

LAURI: Minä olen valmis.

TUOMAS: Nyt.

Silloin molemmat laukaisivat samalla silmänräpäyksellä, ja sudet pakenivat juosten. Yksi niistä jäi kuitenkin maahan. Se yritti kontata muiden perään, mutta ei päässyt eteenpäin. Miehet kiirehtivät taas kaikin voimin eteenpäin. Kuusi veljestä juoksi jalan, ja vain Timo ratsasti yksin edellä. Niin kului hetki aikaa. Mutta pian susien pako pysähtyi. Ne palasivat takaisin ja kiisivät taas kiivaasti kohti yöllistä joukkoa. Lumi kohisi ja pöllysi ympärillä, ja Kiljavan lakea nummi tömisi, kun ne syöksyivät joukolla eteenpäin. Tulisella vauhdilla ne tulivat veressään matelevan toverinsa luo. Ne syöksyivät sen ohi, mutta kääntyivät pian ympäri, kun veren houkutteleva haju tuli niiden sieraimiin. Ne kääntyivät ympäri: hännät heilahtivat, lumi pöllysi, ja himon ja kiiman silmät iskivät tulta yössä. Silloin ne hyökkäsivät hirveästi irvistäen joukolla haavoittuneen veljensä kimppuun. Nummella nousi hirmuinen meteli ja ähkintä. Olisi voinut luulla, että taivaan pylväät kaatuvat. Maa tärisi, ja lumi muuttui hirveäksi sotkuksi. Entiset ystävät repivät palasiksi korven poikaa, jonka veren Tuomaksen ja Laurin tarkat luodit olivat saaneet vuotamaan. Mutta sitten yöllisellä nummella vallitsi taas hiljaisuus. Kuului vain hiljaista ähkimistä, ja luut paukahtelivat. Pedot söivät uhriaan riuhtoen, kuonot veressä ja silmät välähdellen.

Mutta veljet kulkivat jo kaukana kauheista vihollisistaan. Susien murharähinä Kiljavalla oli kaikunut heidän korvissaan ihanalta. Se oli heille pelastuksen suloinen ja hyvä uutinen. Heitä lähestyi Kuttilan laaja niitty. Heidän tiensä kiersi sen ympäri mäkisen maaston yli. Mutta voittaakseen aikaa he päättivät nyt oikaista niityn poikki. He rynnistivät kaikki yhdessä aitaa vasten, ja se murtui maahan. Valko kantoi taas kahta veljestä. Se astui kaadetun aidan yli ja lähti miesten vitsan kannustamana juoksemaan pitkin niityn sileää pintaa. Viipymättä perässä kiirehtivät ne veljet, joiden vuoro oli taas tallata lunta. Niityn poikki kulki talvitie kirkonkylään. Juuri silloin tiellä kulki matkalaisia kolmella hevosella ja kolmella reellä. Mutta sekä hevoset että miehet säikähtivät pahasti, kun he näkivät veljesten lähestyvän pohjoisesta. Kuunvalossa he näkivät seitsemän miestä paitasillaan pyssyt olalla kiirehtivän esiin hevosineen. Ja he luulivat, että joukko vihaisia peikkoja Impivaaran luolista hyökkäsi heidän kimppuunsa. Niityllä oli kova liike ja meno. Matkalaisten hevoset kiisivät villeinä sinne ja tänne. Miehistä joku huusi, joku siunaili, joku kiroili ja puhui kaikuvalla äänellä. Mutta veljet tuskin edes vilkaisivat tätä hälinää. He vain juoksivat vimmatusti Kuttilan niityn yli kohti Jukolaa, ja lumi halkesi savuna heidän edessään. Sitten tuli vastaan niityn toinen aita. He rynnistivät kaikki yhdessä sitä vasten, ja se murtui räiskähtäen maahan. Pian he kulkivat taas mäkisellä tiellä.

Mutta tämä yö oli heille kauhea ja hirmuinen. He juoksivat kovaa, juoksivat kiitäen ja huohottaen. Heidän katseensa olivat jäykät kuin seipäät, ja niistä näkyi epäilys. He tähyilivät lakkaamatta kohti entistä Jukolan kotia. Niin he kiisivät yhä eteenpäin sanaakaan sanomatta, ja luminen maa pakeni nopeasti heidän altaan. Mutta lopulta he tulivat Pohjanpellon töyräälle. Silloin he näkivät kalpeassa kuutamossa Jukolan talon mäen rinteellä. Melkein yhtä aikaa heidän suustaan kuului: ”Jukola, Jukola!” Sitten he juoksivat mäkeä alas ja harppasivat Ojaniityn poikki kuin siivekkäät peikot. Taas he kiipesivät mäkeä ylös ja seisoivat talon lukitun oven kynnyksellä. Heillä ei ollut aikaa koputtaa ja odottaa, että heidät päästettäisiin sisään. He rynnistivät oveen kaikin voimin, ja eteisen vankka ovi lennähti ryskyen ja kolisten auki. Pauhaten ja tömisten he ryntäsivät eteisestä tupaan. Sieltä he menivät tuulenpuuskana tulisijan hiilloksen luo. Sieltä heitä vastaan hehkui kallis lämpö. Mutta nahkapeitturin unenpöpperöinen perhe säikähti kovasti. He luulivat, että rosvot hyökkäsivät heidän kimppuunsa.

NAHKAPEITTURI: Mikä hirviö astuu näin kunniallisen miehen taloon juuri jouluyönä? Sano! Pyssyni on suunnattu sinuun!

TUOMAS: Olkoon pyssy rauhassa, mies.

AAPO: Älä ammu oman talon väkeä.

JUHANI: Me olemme, Jumala auttakoon, Impivaarasta.

TIMO: Entisen Jukolan seitsemän poikaa!

SIMEONI: Herra armahtakoon meitä! Seitsemän sielua on menossa iankaikkisuuteen juuri tällä hirmuisella hetkellä. Herra armahtakoon meitä!

JUHANI: Tuli poltti metsässä meidän oivallisen pirttimme ja myös kaikki tavaramme. Tänne me nyt juoksimme kuin jänikset. Syntisen ruumiin suojana meillä ei ole muuta kuin paidanriepu, lyhyt miehen paidanriepu. Ja se oli kova leikki.

NAHKAPEITTURIN EMÄNTÄ: Herresta varjele!

NAHKAPEITTURI: Voi teitä kurjia!

JUHANI: Niin, onko tämä enää oikein! Tässä me nyt istumme kuin harakat ja huudamme Herran armoa. Ah! Minun täytyy itkeä.

EMÄNTÄ: Kurjat lapsukaiset! Kiirehdi, ukko, sytyttämään tuli.

EERO: Voi onneton yö, voi meitä onnettomia!

AAPO: Voi kauhun yö, voi!

SIMEONI: Ah voi!

JUHANI: Älä itke, Eero, älä itke, Simeoni, älä yhtään ruikuta, Aapo! Älä itke, älä itke, Eero-veljeni, sillä nyt olemme suojassa. Mutta olipa se turkin marssia.

EMÄNTÄ: Voi ihmislasta täällä, voi!

JUHANI: Kultainen emäntä, teidän itkunne ja säälinne saa minut uudestaan kyyneliin. Ah! Mutta älkää itkekö, muori, älkää itkekö! Olemmehan jo päässeet petojen ja pakkasen kynsistä tänne kristittyjen lähimmäisten lämpöön. Ja siitä kiitos Jumalalle.

TUOMAS: Meidän tilamme on surkea, aivan surkea. Mutta tehkää meille loimuava pystyvalkea. Tuokaa myös pari lyhdettä olkia lattialle vuoteeksemme. Ja viekää Valko talliin ja antakaa sille heinää.

AAPO: Antakaa anteeksi, että pyydämme teiltä näin lujasti apua ja suojaa lain nimessä ja henkemme tähden. Henkemme tähden, henkemme tähden!

JUHANI: Oi armonliiton enkelit! Henkeni istuu jo nenäni kärjessä, aivan lähtemäisillään, lähtemäisillään. – Jos talossa on lihaa ja olutta, niin tuokaa niitä esiin. – Kas, se vasta oli leikki, se löylytys, jota me muistamme. – Tuokaa lihaa ja lämmitettyä olutta kalliin henkemme ja sielumme tähden.

NAHKAPEITTURI: Niin pian kuin ehdimme ja voimme, hyvät ystävät. Mutta ensin minä saan valoa tupaan. – Voi teitä onnettomia! Ihan paitasillanne.

JUHANI: Ei ryysyä päässä eikä kengänriekaletta jaloissa. Katsokaapa näitä Sipillan jalkoja, katsokaa.

NAHKAPEITTURI: Tämähän nostaa karvat pystyyn. Tule katsomaan, muija.

TIMO: Katsokaapa minunkin sääriäni.

JUHANI: Mitä ne ovat näiden rinnalla? Tuossa! Katsopa, poika, paisteja.

TIMO: Entä tuossa!

JUHANI: Mitä sinun koipesi ovat näiden rinnalla?

TIMO: Entä minun? Älä mitään sano. Katsokaa nyt. Onko tämä ihmisen lihaa?

NAHKAPEITTURI: Kiirehdi, muija, katsomaan.

EMÄNTÄ: No hyvät ihmiset ja taivaan voimat!

JUHANI: Niin, onko tämä enää oikein? – Tuomaksenkin silmät ovat kosteat. Älä itke, Tuomas. – Niin minä sanonkin: onko tämä oikein?

TIMO: Näin täällä ihmisen vasikkaa lennätetään.

EMÄNTÄ: Kuinka ne nyt punoittavat ja hehkuvat, punoittavat ja hehkuvat! Hyvät ihmiset!

TIMO: Kuin rauta ahjossa, varsinkin meltorauta. Hi, hi!

EMÄNTÄ: Niin punaiset, niin punaiset! Herresta varjele!

JUHANI: Ne ovat juuri ”valanto-vasken kaltaiset”, niin kuin Raamatussa sanotaan. Herra auttakoon meitä kurjia!

EMÄNTÄ: Voi teitä lapsukaisia!

LAURI: Tehkää se, mitä pyysimme ja mitä lupasitte.

AAPO: Me rukoilemme: kiirehtikää! Itse kyllä teemme pystyvalkean, koska täällä nurkassa on halkoja, komeita, tuohisia halkoja.

JUHANI: Niin istumme taas vanhassa Jukolassa noiden tuttujen, nokisten orsien alla. Ja tässä viivymme aina Vappuun asti. Vanha tupa olkoon vielä tämän talven majapaikkamme.

TUOMAS: Mutta annapa kesän tulla.

JUHANI: Annapa kesän tulla, niin Impivaaran aholla seisoo taas pirtti, vielä komeampi kuin ensimmäinen.

TUOMAS: Kunhan lumi on vain sulanut, korvet ja vuoret kaikuvat taas kirvesten iskuista. Eikä Jukolan veljesten tarvitse enää kerjätä suojaa tuulelta muilta.

JUHANI: Hyvin sanottu. Tuomas, unohtakaamme se kirottu temppu, joka sytytti pirttimme tuleen. Ja kuvitelkaamme mielessämme uutta pirttiä, jonka nostamme taas pystyyn.

TUOMAS: Tiedä, että jo lähtiessämme pelottavalle matkalle kaikki viha haihtui rinnastani. Ja tiedä myös tämä: tiellä sinä juoksit perässäni ja puhalsit niskaani kuin uiva ori. Silloin tämä viilsi sydäntäni.

JUHANI: Siksi iloitkaamme, että se matka on päättynyt ja että seisomme taas lämpimässä tuvassa. – Tuossahan meille tuodaan ruokaa ja juomaa, ja tuossa on kaksi valtavaa lyhdettä kiiltäviä olkia. Kiittäkäämme Jumalaa, rakkaat veljet!

Iloisesti leimusi koivuinen pystyvalkea, ja veljet lämmittelivät itseään mielellään sen suloisessa lämmössä. Hetken he seisoivat siinä seitsemän miehen rivissä. Sitten he siirtyivät pöytään syömään lihaa, leipää ja makkaroita ja juomaan lämmitettyä olutta. Kaiken tämän laittoi heille nahkapeitturin emäntä, armelias nainen. Isäntä itse huolehti Valkosta. Hän talutti sen talliin ja täytti seimen heinillä sen eteen. Lopulta myös koirat tulivat synkältä retkeltään miesten jälkiä seuraten. Ne tulivat huohottaen ja hännät heiluen, ja niiden silmät loistivat ilosta. Veljet ottivat ne vastaan suurella ilolla. He hellivät niitä, ruokkivat niitä ja silittivät niitä kaikin tavoin.

Kun veljet olivat syöneet, he vaipuivat olkivuoteilleen. Pian he kääriytyivät unen hienoon huiviin ja unohtivat elämän taistelun. He nukkuivat makeasti, ja loimuava tuli lämmitti heitä vielä kauan, kunnes se hiipui hiillokseksi. Silloin emäntä sulki pellin, ja tupaan virtasi uunista ihana lämpö. Sitten nainen itsekin kävi taas vuoteeseensa, ja tuvassa oli jälleen yleinen hiljaisuus. Mutta ulkona pakkanen hyppeli ja räiskyi pitkin aitoja. Pohjoistuuli puhalsi voimakkaasti tähtien kimaltelevan taivaan alla. Ja kalpea kuu katseli taivaalta hymyillen alas.

### Sanasto

- **syli**: vanha pituusmitta, noin 1,8 metriä.
- **sudentarha**: aidattu loukku, johon sudet houkutellaan syötillä.
- **kortteli, tuoppi**: vanhoja nestemittoja (kortteli noin 0,3 litraa, tuoppi noin 1,3 litraa).
- **kiulu, haarikka, amme**: puisia astioita: kiulu on sanko, haarikka juoma-astia ja amme iso kaukalo.
- **oltta**: vanha muoto sanasta ”olutta”.
- **ristipaini, käsikapula**: vanhoja voimaleikkejä: ristipainissa otetaan kiinni toisen vaatteista, käsikapulassa vedetään keppiä jalat vastakkain.
- **ventta-holl**: huudahdus, joka tarkoittaa ”odota, seis!”.
- **ryssä**: vanha, nykyään loukkaava sana venäläisestä; myös vanhan tanssin nimi.
- **aatosta juhla korkein**: vanha sananlasku: juhlan aatto on juhlan paras hetki.
- **mullisaukko**: vanha haukkumasana; tarkka merkitys on epäselvä.
- **multahirsi**: talon alin hirsi, joka on lähellä maata.
- **riksi**: vanha raha, riikintaaleri.
- **pistää sikaa, sohia suutaria**: vanhoja joulun leikkejä.
- **kihlakalut**: lahjat, jotka sulhanen antaa morsiamelle kihlauksessa.
- **sikoläätti**: sikojen karsina, sikolätti.
- **santa**: hiekka.
- **serafiimi**: Raamatun enkeli.
- **soimata**: moittia, haukkua.
- **linna; pukin lapa**: linna = vankila; pukin lapa = pukin lapaluu (laulun leikillisiä sanoja).
- **rautoi**: rautoja eli kahleita, joita vanki kantaa.
- **pyllimakkara**: eräänlainen vanhanajan makkara.
- **jäniksen passi**: ”saada jäniksen passi” = joutua lähtemään, tulla ajetuksi pois.
- **rohtiminen**: karkeasta pellavasta tai hampusta tehty.
- **Häntä-Heikki**: leikillinen nimi sudelle.
- **turkin marssi**: tässä: hyvin raskas ja hurja marssi.
- **Sipillan jalat**: Juhanin leikillinen nimitys omista paljaista, punaisista jaloistaan.
- **vartioida**: tässä: varoa, katsella pelokkaasti.
- **Herresta varjele**: vanha huudahdus: Herra varjele!
- **meltorauta**: hehkuva, sulaksi kuumennettu rauta.
- **valanto-vaski**: valettu, hehkuva vaski; Raamatun sanoja.

## Seitsemäs luku

Varhain keväällä, jo ennen kuin kurjet tulivat, veljet jättivät Jukolan. He pakenivat taas Impivaaran aholle. Siellä he alkoivat heti kaikin voimin rakentaa itselleen uutta pirttiä. Pian nurkkakivillä lepäsi vankkoja hirsiä, ja kerros liittyi kerrokseen. Silloin kirveet paukkuivat ja raskas nuija jumahteli monena päivänä aamun koitosta iltahämärään asti. Juhani, Aapo, Tuomas ja Simeoni istuivat kukin omalla nurkallaan. Mutta muut nostivat kangilla ja vierittivät hirsiä pitkin luiskaa ylös rakennukselle. He puuhasivat aina hiki päässä, mutta hyvällä mielellä. Talo kohosi tasaisesti, ja ympärillä tuoksui pihkan raikas haju. Mutta taas meni myös päiviä, joina veljet eivät liikuttaneet kirveitään ollenkaan. Silloin he kuorsasivat sikeässä unessa illasta iltaan ja vielä kolmanteen aamuun asti.

Kuitenkin pirtti seisoi valmiina Impivaaran aholla jo ennen kuin kylän ruispellot kellastuivat. Se seisoi samalla paikalla, samanlaisena ja samankokoisena kuin ensimmäinen. Se oli vielä komeampikin. Ja nyt, kun luja pirtti oli valmis, veljet saattoivat taas ryhtyä täysin voimin pyyntiretkiinsä. He varustautuivat sekä metsästämään että kalastamaan Ilvesjärvellä. He lähtivät matkaan aseineen ja pyydyksineen, ja koiratkin seurasivat heitä silmät tulta leimuten. Väsymättä he kulkivat metsäisillä vuorilla, soilla ja mailla. He soutivat järven kirkasta pintaa joka suuntaan. Niin he hankkivat itselleen ruokaa sekä tähän hetkeen että tulevaksi kovaksi talveksi. Ja silloin moni Ahtolan ja Tapion asukas menetti henkensä.

Mutta nyt haluan kertoa vanhasta Taula-Matista, veljesten ainoasta ystävästä täällä metsissä. – Oli ukko, jonka nimi oli Taula-Matti. Hän asui tuuheassa, visakoivuja kasvavassa mäessä. Siellä hän asui yksin pienessä majassaan, muutaman tuhannen askeleen päässä Impivaaran vuoresta. Hän teki Hämeen pehmeintä taulaa ja oikein vahvoja tuohikenkiä. Tämä työ toi hänelle joka päivä leivän, eikä häneltä puuttunut mitään. Nuorempana hän oli matkustanut Pohjanmaalla. Sinne hän oli seurannut kunnon kyytimiehenä pitäjän entistä rovastia, joka oli muuttanut aina Lapinmaan rajalle asti. Siellä Taula-Matti oli viipynyt seuraavan kesän. Hän oli pyydystänyt karhuja, ahmoja ja kurkia pohjoisen äärettömillä soilla. Näistä retkistä hänellä oli paljon kerrottavaa. Hänen muistinsa oli verrattoman tarkka. Hän ei unohtanut mitään, mitä hän kerran oli nähnyt tai kuullut. Myös hänen havaintonsa ja silmänsä olivat tarkat. Hän kulki huimaavien erämaiden halki eksymättä koskaan. Ei ollut niin kaukaista paikkaa, missä hän oli kerran käynyt, ettei hän olisi uskonut tietävänsä sen suuntaa. Eikä hän erehtynyt hiuskarvankaan vertaa. Hän näytti suunnan heti peukalollaan. Turhaan muut väittivät vastaan, sillä hän piti tietonsa järkähtämättä. Jos häneltä esimerkiksi kysyit: ”Missä on Vuokatti?”, hän vastasi heti. Hän työnsi peukaloaan kohti taivaanrantaa ja sanoi: ”Tuolla. Katso pitkin peukaloani. Tuolla, vaikka ampuisit. Kuusamon kirkko on tuon pienen mutkan kohdalla. Mutta siitä pieni kukon harppaus oikealle kulkee linja Vuokattiin.” Samoin jos kysyit häneltä: ”Missä on Porrassalmen taistelukenttä?”, hän vastasi taas viipymättä. Hän työnsi peukaloaan kohti taivaanrantaa ja sanoi: ”Tuolla. Katsopa pitkin peukaloani. Tuolla, vaikka ampuisit.” Niin tarkka ukko oli. Hän tunsi tarkasti myös metsät monen peninkulman alueelta majansa ympäriltä. Hän oli kulkenut ne ristiin rastiin. Milloin hän etsi kääpiä, milloin kenkätuohia, milloin hän kävi ansoillaan. Joskus hän näin kuljeskellessaan poikkesi myös Impivaaran pirttiin tervehtimään veljeksiä. Silloin veljeksillä oli hauska hetki. He kuuntelivat ukon kertomuksia suu auki ja korvat pystyssä kuin lepakon korvat. – Taas kerran, eräänä elokuun iltana, hän istuu veljesten luona ja kertoo metsäretkistään pohjoisilla mailla.

JUHANI: Vai niin. Mutta mitenkäs sitten?

TAULA-MATTI: Niin, mitenkäs kävi? Me tulimme oikein suurelle aukealle, heiluvalle suolle. Ja suksilla me liu'uimme sen pöhisevän haudan yli. Me löysimme monta lämmintä kurjenpesää ja ammuimme monta kirkuvaa kurkea. Täytimme pussimme pullolleen munilla ja höyhenillä. Ja kurjet mies heitti olalleen isona kasana. Ja sitten me ryypättiin. – Sitten lähdettiin taas matkaan, koirat ja kurjet niskassa. Mentiin heiluvan ja hyllyvän, porisevan ja pirisevän suon yli. Usein uros oli vähällä vajota iankaikkiseen syvyyteen kuun kullan päiviksi, ja niskassa marisi koira. Mutta tulimme kuitenkin taas kumpuilevalle mäelle, kuivalle maalle, vaikka olimme märkiä kuin uitetut hiiret. Siihen rakennettiin yöleiri. Tehtiin leiskuva tuli ja riisuttiin päältä likomärät vaatteet. Siinä ei auttanut muu kuin vetää pois sekä housut että paita, pois kuin ankeriaan nahka. Pian vaatteet höyrysivät oksilla, ja kurjenmunat kihisivät kuumassa tuhkassa. Ja me itse käännyimme ja väännyimme tulen suloisessa lämmössä aivan alasti kuin yölliset kyöpelit. Ja sitten me ryypättiin. – Mutta miten aika kului? Mitenkäs meiltä kului toukokuun yö? Koko ajan koirat käänsivät kosteita sieraimiaan ja mulkoilivat ylös puiden latvoihin. Lopulta mekin aloimme tirkistellä ylöspäin. Ja mitäpä näimme siellä?

JUHANI: Sanokaapa. Kai pienen kyynysilmän karhunpoikasen.

TIMO: Tai itse Körrin ja Kyöpelin, niin minä arvaan.

TAULA-MATTI: Ei niin eikä näin. Siellä istui tumpuri ahmanvetkale kuivan, partaisen männyn haarassa. Heiskanen ampui, mutta turhaan. Pikku-Jussi ampui, mutta turhaan. Lopulta minäkin laukaisin, mutta melkein yhtä huonolla onnella. Ahma heilahti vain kerran ja ärähti oikein äkäisesti. Mutta se jäi istumaan kauniisti oksalle. Silloin Heiskanen huusi: ”Noidan juonia, noidan juonia!” Hän otti taskustaan kuolleen ihmisen hampaan ja puri sitä muutaman kerran. Sitten hän sylki luotiin ja pani sen uudestaan pyssyynsä. Sitten hän heilutteli hetken kättään ilmassa ja väänteli silmiään pelottavasti. Ja se peevelin poika sanoi pari kolme kummallista, hirveää sanaa. Hän ampui, ja ahma mätkähti alas männystä. Mutta peijakas oli vielä kaukana kuolemasta, ja leikki alkoi taas. Me itse olimme aivan alasti, emmekä uskaltaneet mennä aivan lähelle sitä ilkiötä. Eivätkä koiratkaan halunneet lähestyä sitä. Ne vain hyppelivät ja haukkuivat sylen päässä, kun ahma tuhisi ja murisi niille vastaan pensaikosta. Noitavoimat, näettekös, vaikuttivat vieläkin. Mutta Heiskanen alkoi taas laskea suustaan kauheita sanoja. Hän heilutteli kättään ja väänteli silmiään hirveästi. Ja kas, nyt koira hyökkäsi oikein kiinni siihen punakitaiseen otukseen. Se hyökkäsi kuin kipinöivä raketti, ja siitä tuli vasta pöllytys. Voi Herran poika, kun se koira nyt pani sitä ahmaparkaa noin, noin, noin vain! Etpä, peijakas vieköön, ole vielä nähnyt sellaista löylyä ja kuritusta, et totisesti.

JUHANI: Tulimmaista tuhannen!

TIMO: Siinä olisi ollut hauskaa!

TAULA-MATTI: Olipa se hauskaa ja lystikästä leikkiä, oli maar!

TIMO: Ja sitten panitte ahman pussiinne?

TAULA-MATTI: Olihan se pulska ja lihava köntti pantava pussiin. Niin, ja sitten me ryypättiin. – Sitten puimme vaatteet taas päällemme ruutikuivina. Ja käytiin kauniisti makuulle leiskuvan tulen lämpöön. Mutta vähänpä siinä unta nähtiin. Sillä noidannuolia lenteli lakkaamatta ristiin rastiin ilmassa huimaavan päämme yli kuin tulisia käärmeitä. Usein Heiskanen ponnahti ylös ja huusi kovalla äänellä: ”Sammu, noidannuoli, sammu, noidannuoli!” Silloin moni niistä sammui kohahtaen, joku metsään, joku harmaaseen suohon. Mutta useampi vielä pyyhälsi menemään sileää tietään eikä välittänyt hänen huudostaan. Kerran kuului riivatun äkäinen ja vinha puhina, joka viilsi pohjoisesta etelään. Sitä seurasi vielä pitkään pientä vilinää. Kukahan ukko siitä kiisi? kysyin minä Heiskaselta. Hetken päästä hän vastasi minulle murahtaen: ”Mänihän siitä itse ukko Hiisi.” – Taas kului tunti, kului kaksi, ja leppeä, sumuinen ilma iski tulta. Mutta yhtäkkiä suon itäreunalta kuului ääni kuin sammaleisten kuusten kohahdus. Pian suon länsirannalta vastasi taas toinen ääni. Se oli hento kuin kahahdus pienestä koivikosta. Mikä kohahdus se siellä on, ja mikä kahahdus tämä täällä? kysyin minä taas. Lopulta Heiskanen vastasi murahtaen: ”Hoastaahan kuusiston toatto tyttönsä kanssa.” – Mutta vihdoin yö meni ja aamu koitti, ja siitä lähdettiin taas tallustamaan. Kas, juuri metsän reunassa me näimme hallavan, sen peevelinmoisen suden. Mutta se pakeni kuin hernehaasia tuulispäässä. Lopulta siitä näkyi enää vasen takajalka. Minä nostin pyssyni ja ammuin tassun poikki, poikki kuin rouskun. Mutta nahkansa se pelasti kuitenkin. Poikki minä ammuin äijäparan töppösen.

TIMO: Voi peijakas! Käpälä poikki kuin jääpuikko, ja makasi edessänne maassa kuin laskiaissorkka pöydällä?

TAULA-MATTI: Ei nyt aivan niin.

TUOMAS: Mutta mistä huomasitte, että käpälä oli katkennut?

TAULA-MATTI: Mehän juoksimme sen perässä valtavan matkan. Ja näimme usein, kuinka laahaava, letkuva tassu oli tehnyt hiekkaan tuollaisia kymmenen-numeroita, kun susipoika kulki.

TIMO: No vie sinun perhana! Kymmenen-numeroita hiekkaan? Hi, hi, hi!

TAULA-MATTI: Selviä kymmenen-numeroita.

JUHANI: Susi oli päivissä.

TAULA-MATTI: Susi oli päivissä, ja miehetkin. Mutta koirat, ne peijakkaat, eivät siirtyneet syltäkään kintuistamme. Ne kulkivat alakuloisina, hännät koipien välissä, ne ennen aina rohkeat koirat.

AAPO: Mikä oli masentanut niiden innon?

TAULA-MATTI: Noitakeinot, lumoavat taikahöyryt. Ilma oli niitä täynnä kuin sodan ilma ruudin savua. Heiskanen yritti kyllä parhaansa. Hän manasi ja kiroili ja heilutteli kättään, mutta aivan turhaan. Ja Pikku-Jussi, se veitikka, juoksi tepsutellen kuin kerä. Hän tömisytti maata ja hikoili kovasti. Sillä pojalla ei ollut jalkaa kuin korkeintaan kolme korttelia. Mutta hänellä oli oikea saukon selkä, pitkä ja sitkeä. Sitkeä oli koko mieskin, riivatun sitkeä ja jäntevä kuin saukko itse. Kauan hän ajoi sutta takaa, kun susi ontui hänen edellään. Mutta lopulta se ei auttanut, vaan hänen täytyi jättää Häntä-Heikki metsien huomaan. Niin, ja sitten me ryypättiin. Ja kun tämä oli tehty, lähdettiin taas kävelemään kotia kohti. Me kannoimme runsasta saalistamme. Niin me kuljimme pussit kainalossa. Pusseissa oli munia ja höyheniä ja yhtä ja toista pienempää metsän saalista. Sukset ja kurjet olivat selässä ja pyssyt kädessä. Ja vuorotellen karvainen ahma keikkui kunkin olalla. Niin me kuljimme. Mutta pilvien rajalla lenteli pieni, mäkättävä taivaanvuohi. Minä ammuin sen ja panin pussiini. Kun olimme kulkeneet siitä hetken, näin männyn latvassa liito-oravan, litteän ja suurisilmäisen. Minä ammuin sen ja panin pussiini.

Lopulta tultiin väljille, korkeille ahoille. Ja tuolla etelässä näkyi vielä kerran Turkkilan talo, josta oli lähdetty tälle kovalle retkelle. Tultiin veriselle paikalle. Turkkilan isäntä oli näyttänyt sen meille jo silloin, kun lähdimme pyyntiin. Siellä karhu oli kaksi päivää sitten tappanut komean orin. Siinä katseltiin hetki karhun tahrittua pöytää. Huomasin heti, että karhu oli vasta äskettäin käynyt syömässä paistinsa tähteitä. Se oli käynyt kai eilen illalla, kun aurinko laski. Arvelin nyt, että se palaisi samaan paikkaan taas tänäänkin, kun päivä sammuu. Siksi päätin jäädä odottamaan sitä. Mutta muut lähtivät edeltä Turkkilaan laittamaan iloista illallista. Siinä minä nyt seisoin ja mietin. Mietin ja pitelin päätäni: miten odottaisin vierastani aukealla aholla? Siinä ei ollut yhtään ainoaa puuta, johon kiivetä. Mutta ”sukkela voittaa vikkelän”, ja lopulta keksin keinon, oikein oivallisen koneen. Näin siinä lähellä tervaskannon, mustan ja hirveän suuren. Kevään routa oli nostanut sen juuret ylös, ainakin kyynärän korkeuteen. Minä katkaisin kirveelläni sen keskimmäisen juuren, joka tunkeutuu suoraan alas. Kiskoin sen ulos ja laajensin kuoppaa vielä vähän. Sinne minä nyt ryömin sisään. Panin kiväärini suun ulos verikenttää kohti. Ja aloin odottaa ohtopoikaa hyvässä suojassa, päälläni vahva linna. Se tuli. Se lähestyi kontaten aholta ja iski hampaansa orin revittyyn lapaan. Nyt päätin varovasti antaa sille lyijyä otsaan. Mutta peeveli kuitenkin! Silloin pyssyn perässä oleva messinkirengas kilahti aivan hiljaa takkini tinanappia vasten. Ja karhun tarkka korva kuuli kilahduksen heti. Raivoissaan se hyökkäsi minua kohti, mutta minä pamautin sitä vastaan. Siitä huolimatta se juoksi vain eteenpäin ja kirkui pelottavalla äänellä. Nyt pääni päältä kuului jytinää. Juuret ryskyivät ja maa jyrähteli, kun monisarvinen kanto nostettiin päältäni pois. Ja minä poikaparka ajattelin, että tuhoni päivä oli jo tullut. Odotin vain pyssy kädessä, milloin hirviön avattu kita tulisi näkyviin. Mutta yhtäkkiä meteli loppui. Kaikki oli hiljaa, äänetöntä kuin haudassa. Eikä tullutkaan sitä yhteenottoa, jota odotin. Odotin vielä hetken. Mutta lopulta kurkistin pystyssä törröttävien juurten välistä toiselle puolelle. Ja siellähän karhu makasi aivan hengettömänä, kaadettu kanto sylissään. Sen komeasta rinnasta vuoti verta multaan. Mutta heleijaa! ajattelin minä, kun seisoin taas vapaana poikana vapaan taivaan alla. Olihan tervaskanto siirtynyt päältäni pois aivan sukkelasti.

JUHANI: ”Helvetti, sanoi Heskuun-Jaakko!”

TIMO: Vie sinun seitsemän seppää!

JUHANI: Sukkelin temppu koko maan päällä!

TUOMAS: Urhea temppu, miehekäs temppu, sekä karhun että teidän!

JUHANI: Oi sinä musta sonni!

TIMO: Perhana! Enhän osaa enää muuta sanoa. Mutta mitenkäs sitten?

TAULA-MATTI: Niin, arvaathan, miten sitten kävi. Arvaathan, että pamaus kuului Turkkilaan kuin ammeen pohjasta. Ja pian se toi aholle miehiä kuin sääskiä. Nyt nousi melu ja meteli, kun karhua kannettiin taloon taipuvan, keikkuvan salon varassa. Olipa se aikamoinen taatto. Kun se riippui kantopuussa, se pimensi koko Turkkilan tuvan kuin sakea ukkospilvi taivaalla. – Siinä olivat sen päivän puuhat, sen päivän ja sen retken. Ja sitten me ryypättiin.

JUHANI: Ja vietitte iloiset peijaiset.

TAULA-MATTI: Ne aloitettiin Turkkilassa ja lopetettiin pappilassa. Ne lopetettiin märin naamoin ja väsynein silmin. Niin oli, ja ne päivät ovat olleet ja menneet. Mutta mielellään ukko muistelee miehuutensa parhaiden päivien retkiä, ja mielellään hän niistä kertoo.

AAPO: Ja mielellään me kuuntelemme.

JUHANI: Kertokaa niin aina aamuun asti, emmekä me muista, että maailmassa on unta olemassakaan.

TAULA-MATTI: Nyt on jo aika lähteä taas köpöttelemään kölsääni. On aika, on. Jumalan haltuun, veljet!

JUHANI: Herran huomaan, kunnioitettava Matti.

AAPO: Voikaa hyvin, ja tervetuloa aina pirttiimme!

Matti lähti kirves olalla kohti pientä mökkiään. Se oli tuuheassa, visakoivuisessa mäessä kaukana kylästä. Mutta veljet menivät yöpuulle, sillä pimeys voitti jo. Illan himmenevä valo kajasti heikosti heidän pirttinsä ahtaista ikkuna-aukoista. Mutta ajatukset parveilivat vielä kauan tulisina heidän päässään, eikä virkistävä uni tullut. He muistelivat Taula-Matin kertomuksia pohjoisen erämaista. He muistelivat sen maan lumottua ilmaa ja noidannuolia, jotka sinkoilivat sihisten ristiin rastiin pimeän yön halki. Siellä nuolet säkenöivät ja pyssyt leimahtelivat. Samalla tavalla heidän rintansa leimahteli kummallisesta halusta ja innosta. Eniten heidän intoaan kiihotti kurki, se viisaasti ja terävästi katseleva lintu. Sen jylhä kirkuna kajahtelee pohjoisen soilla. Ja heidän ajatuksissaan hohti pesien suloinen, höyhenpehmeä lämpö. Se hohti kiiltävine munineen juolukkapensaiden helmoista. Pyytää siellä pitkäkaulaisia lintuja ja ryöstää niiden pesiä – sitä veljet nyt himoitsivat. Pohjoisen soiden juhlallinen synkkyys veti heidän mieltään voimakkaasti puoleensa.

Mutta kauemmin kuin kukaan muu valvoi vuoteellaan Juhani. Hän mietti, millä keinolla täällä kotipitäjän mailla voitaisiin järjestää pyynti, joka vetäisi vertoja tuolle äsken kerrotulle pyynnille Pimentolan soilla. Hän muisteli Kourusuota. Siellä ei tosin ollut kurkia, mutta siellä oli runsaasti täpläkylkisiä sorsia. Ja pohjoisen miesten ryyppäykset kesken retken houkuttelivat hänen mieltään kummallisella voimalla. Siksi hän muisteli, että Viertolan kartanossa oli viinaa. Ja niin hän sai ajatuksissaan kokoon jonkinlaisen jäljennöksen pohjoisen jalosta pyynnistä. Hän päätti panna sen toimeen huomenna, ja lopulta hän nukahti. Mutta unissaan hän riehui vielä kauan Taula-Matin mahtavilla retkillä. Kerran hän ponnahti unissaan ylös vuoteeltaan ja huusi hirmuisella äänellä: ”Ahmanpoika, ahmanpoika! Ottakaa kiinni se kurjenkaula!” Tähän huutoon muut puoliksi heräsivät ja ärähtivät äkäisesti nurkistaan. Mutta pian he vaipuivat taas uneen. Juhani kuitenkin tuijotti kauan ympärilleen. Vasta sitten hän huomasi, ettei hän seissytkään Lapin hämärillä mailla soiden välissä harmaalla kannaksella. Hän oli kotipirtin rauhallisella parvella. Vähitellen hänen mielensä selkeni. Hän kävi taas vuoteelleen ja nukkui sikeästi. – Mutta aamulla, kun hän nousi, hän muisti yöllisen päätöksensä. Hän alkoi heti kertoa sitä muille.

JUHANI: Veljet, kuulkaa, mitä sanon, ja mihin haluan nyt kääntää teidän mielenne. Muistan erään saaliikkaan seudun. Ihmettelen kovasti, että olemme tähän päivään asti unohtaneet Kourusuon. Sen ruohikoissa ja kirkkaissa lammikoissa parveilee vesilintuja ilman lukua ja määrää. Lähtekäämme nyt sinne pyyntiin. Tuomme sieltä säkkikaupalla sorsia kuin purasnuijia.

TUOMAS: Minä suostun suunnitelmaasi.

TIMO: Ja minä mielelläni.

EERO: Minä myös. Ja kun kuljen Kourusuolla, pidän itseäni Pikku-Jussina Lapinmaan soilla. Olkoon niin!

AAPO: En minäkään vastusta hanketta, joka voi tuoda meille monen päivän ruoan.

JUHANI: Päätämme siis retken. Mutta Kourusuolle on valtava matka, aika suden virsta, ja viivymme siellä ainakin yhden yön. Siksi ryyppy ei luullakseni tekisi pahaa, kun yövymme taivasalla.

TUOMAS: Viertolassa on viinaa.

JUHANI: Viinaa, ja hyvää.

TUOMAS: Seitsemän korttelia, pojat!

JUHANI: Oikein! Kortteli miestä kohti.

AAPO: Ehkä jätämme viinan pois. Onneksi emme ole vielä juuri tottuneet siihen.

JUHANI: Kyllä sinäkin olet silloin tällöin ottanut naukun, niin sinä kuin minäkin.

EERO: Ymmärrä, Aapo, miehen lapsellinen yskä. Salli, että mekin voimme kerran sanoa ”ja sitten me ryypättiin”, kun kerromme harmaapäisinä ukkoina entisistä sankariteoistamme nuorille. Salli, että me oikein elävästi luulemme kurittavamme ahmanpoikia pohjoisessa.

JUHANI: Taas hulluja puheita? Onhan ihmisen oikeus ja velvollisuus pitää huolta ruumiistaan. Tällä retkellä me saamme kyllä tallustaa soita ja heiluvia lähteikköjä. Ja likomärkinä me vietämme yömme karhunsammalvuoteella. Silloin pieni kulaus taskumatista tekee luullakseni hyvääkin. – Pidämme siis parhaana, ettemme lähde matkaan ilman lääkeryyppyä kontissa. Ja lähteköön nyt Lauri-poika Viertolaan paras ketunnahka poijussa, ja viinaa täytyy heltiä.

Lauri lähti hakemaan Viertolasta viinaa vahvistukseksi sorsanpyyntiin Kourusuolle. – Tämä suo on noin viidentuhannen askeleen päässä Impivaarasta Viertolan maalla. Se on laaja, ja synkät metsät ympäröivät sitä. Sen pinnalla on sorsien mieluisa koti. Siellä vaihtelevat kirkkaat lammet, korkeat ruohikot ja mättäiset saarekkeet kuihtuvine mäntyineen. Tänne veljet olivat päättäneet lähteä ajamaan narisevia sorsia. He toivoivat runsasta saalista.

Lauri tuli Viertolasta ja toi helmeilevää viinaa. Se oli laskettu tinapulloon, heidän isänsä vanhaan metsäpulloon. Mutta viinan lisäksi hän toi myös metsästä tärkeän uutisen. Se kiihotti veljesten mielen vielä kovempaan intoon. Hän kertoi, että karhu oli kaatanut yhden Viertolan parhaista härjistä. Hän tiesi myös murhapaikan. Se oli Impivaarasta pohjoiseen Viertolan maalla, mutta lähellä Jukolan metsän rajaa. Veljet päättivät nyt kulkea tämän paikan ohi Kourusuolle. He päättivät lähteä kotoa vasta, kun päivä kääntyisi iltaan. Ehkä he tapaisivat karhun, jolla on tapana käydä syömässä saaliinsa tähteitä auringon laskiessa. Niin he toivoivat. Ja kun vahva päivällinen oli syöty ja iltapäivä kului, he lähtivät retkelleen hyvin varustettuina. Selässä heillä oli tuohikontit ja pyssyissä kovat panokset. Viimeisenä kulki Lauri. Hän talutti koiria nuorassa ja kantoi kontissaan seitsemää korttelia viinaa. Hänen piti jäädä koirineen noin kolmensadan askeleen päähän teurastuspaikalta. Ja hänen piti päästää Killi ja Kiiski irti, kun hän kuulisi huudon tai pyssyn paukkeen. Niin hän myös teki. Hän pysähtyi ajoissa erään kuusen juurelle odottamaan, mitä tapahtuisi. Muut menivät lähemmäs paikkaa, jossa härkä oli raadeltu. Synkässä kuusikossa verisellä maalla he löysivät puoliksi syödyn eläimen ruumiin. Nyt he piiloutuivat kohtuullisen ampumamatkan päähän erään matalan mutta tiheän kuusikon suojaan. He päättivät odottaa.

Kului melko pitkä hetki. Mutta lopulta metsästä kuului hiljaista tassuttelua ja varpujen ratinaa. Nyt arvattiin, että ruokavieras oli tulossa aterialle. Niin tapahtuikin. Puiden välistä lähestyi varovasti ja hiljaa tavattoman suuri karhu. Mutta se näytti vaistoavan vaaran. Se tuhisi ja käänteli kuonoaan ja pysähtyi jo kauas saaliistaan. Kauan se epäröi. Lopulta tuntui siltä, kuin se olisi halunnut vetäytyä takaisin tulematta pyssynkantaman päähän. Veljet odottivat kuusikossa syvässä hiljaisuudessa. Lopulta Timo lähti kiertäen ja hiipien kohti vihaista vihollista, vaikka muut viittoivat, ettei hän saa. Kun hän luuli olevansa jo tarpeeksi lähellä karhua, hän laukaisi. Mutta vain ruuti leimahti sankista ilmaan, eikä se sytyttänyt panosta piipussa. Nyt karhu hyökkäsi vihaisena miestä kohti kuin suuri, sammaleinen vierivä kivi. Timo heittäytyi heti kasvoilleen maahan ja makasi siinä liikkumatta. Peto haisteli häntä, tönäisi ja riuhtoi häntä. Se murisi ja tuhisi pahasti. Timon kuolema olisi kai nyt tullut, ellei Juhani olisi rientänyt hänen avukseen. Juhani ampui kohti karhun selkärankaa. Hän ei uskaltanut tähdätä alemmas, koska hän ajatteli veljeään, joka makasi hirviön alla. Mutta luoti ei osunut, ei ainakaan tehokkaasti. Sillä nyt kuusikon ruhtinas ryntäsi vielä hurjempana Juhania kohti, ja Timo jäi maahan nenä mullassa. Silloin Juhani puolusti henkeään. Hän käänsi pyssynsä perän eläimen avattua kitaa vasten, ja pelottava taistelu oli alkamassa. Mutta nyt Tuomas ampui ja lähetti karhun jalkaan tulisen luodin. Hänkin varoi veljeään eikä uskaltanut tähdätä päähän tai rintaan. Niihin osuminen olisi tuottanut kuoleman varmemmin. Nyt karhu kuitenkin tunsi lyijyä ruumiissaan. Verta valui alas pitkin sen lihavaa, pörröistä takkia. Raivoissaan ja hirmuisesti karjuen se syöksyi nyt Tuomasta kohti. Mutta se sai miehen pyssystä niin kovan iskun otsaansa, että se pudisti päätään ja pysähtyi äkkiä kesken juoksun. Ja tässä viholliset nyt seisoivat hetken ja katsoivat toisiaan uhkaavasti.

Silloin koirat ryntäsivät esiin. Ne lähestyivät vinhaa vauhtia ja äänettöminä kuin kaksi salamaa. Mutta kun ne ehtivät röyhkeän karhun luo, nousi kiukkuinen meteli. Killi haukkui karhua päin naamaa, mutta seisoi aina muutaman askeleen päässä siitä. Mutta karhun takana riehui Kiiski. Silloin tällöin se uskalsi myös näykätä pienen palan sen reisikarvoista. Mutta se hyppäsi aina nopeasti syrjään, kun metsän mesikämmen kääntyi niiden keskellä. Karhu oli kuin mustanharmaa, valtava heinäruko. Lopulta karhu teki muutaman epäonnistuneen hyökkäyksen kiusaajiaan kohti. Sitten se pakeni, ja riehuvat koirat juoksivat sen perässä.

Kaikki tämä tapahtui hyvin nopeasti, ennen kuin muut veljet ehtivät taistelupaikalle. Mutta Juhani ja Tuomas latasivat heti uudestaan. He toivoivat tavoittavansa karhun vielä kerran. Myös Timo nousi vähitellen pystyyn ja tuijotti hetken ympärilleen. Näytti siltä, kuin hän ei olisi oikein ymmärtänyt, missä pohjoinen oli ja mistä suunnasta tuuli puhalsi. Muut moittivat häntä kiivaasti tyhmästä rohkeudesta. Se olisi voinut viedä tässä miesten hengen, ja ehkä se oli pilannut koko pyynnin. Timo istui mättäällä sanaakaan sanomatta. Hän puhdisti sankin reikää ja nakutteli veitsen selällä piikiveä terävämmäksi. Ja pian he kaikki seisoivat taas valmiina jatkamaan pyyntiään.

Koirien haukunta siirtyi yhä kauemmas. Se heikkeni melkein kuulumattomaksi. Veljet alkoivat jo epäillä, tapaisivatko he enää saalistaan. Mutta hetken kuluttua Killin ja Kiiskin äänet kaikuivat taas selvemmin. Ne tulivat yhä lähemmäs. Näytti siltä, että karhu teki nyt tavallisen kierroksensa ja palasi samaan paikkaan, josta se oli lähtenyt. Veljet asettuivat sopiviin paikkoihin pyssyt käsissään odottamaan lähestyvää ajoa. Pienellä ruohoisella aukealla seisoi Simeoni ja vähän matkan päässä hänestä Lauri. Molemmat seisoivat liikkumatta ja äänettöminä kuin patsaat. Karhu lähestyi täyttä vauhtia, niin että maa tömisi. Sen kita oli auki, ja se näytti mustanpunaiselta. Huohottava karhu kiisi Simeonia kohti. Mies ampui, ja mesikämmen kierähti nurin nurmelle. Mutta se nousi taas ylös ja hyökkäsi ampujaa kohti. Mutta silloin Laurin pyssy leimahti, ja kova pamaus kajahti ympäriinsä. Ja karhu lepäsi äänettömänä Simeonin jalkojen juuressa. Siinä se lepäsi liikuttamatta jäsentäkään, ja verta valui sen päästä ja rinnasta.

Pian veljet kokoontuivat kaatuneen karhun ympärille. Se oli vanha ja suuri uroskarhu. Nyt nähtiin, että sen pää oli lävistetty aivan korvan juuresta. Myös sen kylki oli lävistetty. Kaikki tiesivät, että ensimmäisen haavan oli tehnyt Laurin luoti. Sillä eläin, jonka aivot on puhkaistu, kaatuu silmänräpäyksessä eikä koskaan enää nouse. Ampujat istuivat tyytyväisinä metsän pörröturkkisen sankarin ympärillä. He valmistautuivat ottamaan kaatoryypyn. Myös koirat istuivat tyytyväisinä ja ylpeän näköisinä kaatuneen vihollisensa vieressä. – Ilta oli kaunis, tuuli oli tyyntynyt, ja aurinko laski pimeän korven helmaan. Veljesten oli hauska levätä siinä näin suloisena iltahetkenä, kun meluisa ja kuuma leikki oli päättynyt.

JUHANI: Ensimmäinen ryyppy olkoon Laurin. Hän ampui kuin mies. Hän osui veijariin oikein kultaiseen paikkaan, ja karhu valahti kämmenilleen kuin heinä viikatteen edessä. Ota aikamoinen naukku, poikaseni!

LAURI: Kunpa minäkin kerran kulauttaisin ryypyn kurkustani alas.

JUHANI: Sinä olet ”härkämies” viinan tiellä, et ole vielä maistanut yhtään. Olet viaton kuin lammas.

LAURI: Maun minä tiedän. Tiedän, ettei se lintu juuri miestä likaa. Mutta en totisesti tiedä, miltä maailma tuntuu, kun iloinen poika keikkuu humalassa.

AAPO: Mieti nyt vähän, Lauri. Kieltäisin sinua mieluummin kuin käskisin.

LAURI: Otetaan tästä!

AAPO: Ja toivokaamme, ettei tämä ole turmiollisen tavan alku.

LAURI: Mitä jaarittelet? Otapa tuosta, koska meillä on syytä olla vähän lystikkäällä tuulella.

JUHANI: Tuossahan ukkomme makaa kuin aikamoinen heinäriippi. Ja nyt on säästetty monen naudan ja hevosen henki.

TIMO: Tiedänpä, että ensi kerralla Viertolan herra työntää viinapullon ilmaiseksi poveemme, tuopin tai kaksi.

JUHANI: En pitäisi sitä liikana, koska pelastimme hänen härkälaumansa tuolta hirviöltä tuossa.

AAPO: Mutta onpa siinä aikamoinen härkälauma, neljäkymmentä terävää päätä. Koko kesän ne elävät metsissä yöt ja päivät. Mutta talven aikana ne vetävät pelloille kaiken kartanon lannan. Mutta vapaa kesäinen elämä metsissä tekee niistä melkein villejä.

JUHANI: Varjelkoon Jumala joutumasta niiden joukkoon koirien kanssa. Ne tekisivät pian muusia sekä miehestä että hänen koiristaan. Muistakaamme Nikkilän hätää Honkamäen härkien keskellä. Miehen hätä oli suuri, vaikka härkiä ei ollut niin hirveän paljon kuin tässä Viertolan mulkoilevassa laumassa. Koirat pakenevat tuollaisessa rähinässä aina isäntänsä luo. Niiden takia hänet olisi lopulta tavoittanut kuolema, ellei vastaan olisi sattunut vahva niityn aita. Se pysäytti lopulta härkien rynnäkön kuin suojeleva linnan muuri.

AAPO: Olkaamme varuillamme. Kuulin äsken kuin käheän karjaisun tuolta mäeltä. Luulen, etteivät ne olekaan kaukana meistä. – Mutta mitä Eero puuhaa tuon kiven juurella?

EERO: Täällähän on saukko, täällä kolossa kiven alla.

JUHANI: Olisiko se mahdollista?

EERO: Varmasti. Reiästä menee jälkiä sisään, mutta ulos ei yhtään. Sen näen tuosta hiekasta.

AAPO: Näytäpä ne jäljet koirille. Kyllä niiden hännän heilunta näyttää, onko siellä asukkaita.

JUHANI: Tänne, Killi ja Kiiski!

TUOMAS: Ne ovat taas omilla teillään, luullakseni jäniksen jäljillä.

EERO: Yhteisin voimin me kyllä vivuamme tämän kiven ylös.

TUOMAS: Onhan turhempaakin yritetty. Tänne kirveesi, Juhani. Teen tuosta kullekin meistä vahvan kangen. Niillä nostamme kiven yhdessä, kun koiramme ovat tulleet.

Niin he puhuivat. Ja Tuomas teki Juhanin terävällä kirveellä jokaiselle miehelle vahvan kangen, neljä koivuista ja kolme pihlajaista. – Mutta yhtäkkiä he kuulivat metsästä kovaa jyskettä ja pauhua. Se tuntui lähestyvän heitä pelottavaa vauhtia. Veljet kuuntelivat ihmeissään kanget käsissään. He kuuntelivat ja odottivat, mitä metsästä lopulta tulisi esiin. Sieltä kuului ilkeää, sekavaa mörinää. Välillä koirat vinkaisivat hyvin kipeästi. Ja pian sieltä ilmestyi kauhea näky. Heitä kohti kiiti kymmenen vihaista härkää. Ne ajoivat edellään koiria, jotka pakenivat henkensä edestä ja kiirehtivät miesten luo. Tämä sai miesten karvat nousemaan pystyyn, ja kylmät väreet kulkivat heidän ruumiissaan. Ja härät hyökkäsivät suoraan heitä kohti huumaavasti mylvien. Miehet löivät niitä vastaan voimakkaasti, ja kauhea taistelu alkoi. Veljet läimivät vahvoilla kangillaan ja halkoivat sarvipäitä. Kaksi härkää makasi jo maassa ja potki sorkillaan ilmaa. Mutta kuolema uhkasi veljeksiäkin. Timo kaatui, ja härkä kumartui jo lävistämään allaan makaavan miehen rintaa. Mutta silloin Tuomaksen pihlajainen kanki putosi raskaasti ja katkaisi härän selkärangan. Eläin vaipui ähkäisten hengettömänä maahan, ja Timo oli pelastettu. Myös Aapoa uhkasi samanlainen tuho. Mutta hänet taas pelastivat Juhani ja Eero. Juhani löi voimakkaasti kangellaan härkää sarvien väliin. Eero nyki sitä hännästä ja sai siten hirviön kääntymään. Pian sekin makasi maassa ja potki sorkillaan ilmaa. Taistelun tiimellyksessä Timo menetti koivuisen kankensa. Mutta pian hän huomasi Juhanin kirveen maassa. Hän tempaisi sen käteensä ja alkoi huitoa ympärilleen tulisella raivolla. Hän iski oikealle, iski vasemmalle. Härkien vatsat aukesivat hirveästi, ja verta, vettä ja rapaa valui kohisten maahan. Niin miehet taistelivat kalpeina kuoleman kidassa. Myös koirat tekivät parhaansa. Ne iskivät hampaansa härkien kurkkuihin kuin rautapihdit. Kova oli meno ja meteli siinä sekasorrossa. Kanget heiluivat ylös ja alas, ja härkien irronneet sarvet sinkoilivat korkealla ilmassa. Veljesten huudot, koirien ähkintä ja eläinten mylvintä sulivat yhteen kauheaksi ääneksi.

Mutta lopulta ottelu loppui. Seitsemän härkää makasi hengettömänä maassa. Kolme pakeni: yksi yksisarvisena, toinen aivan nupopäisenä ja kolmas muuten pahasti haavoitettuna. Mutta veljet seisoivat kalpeina verisellä maalla silmät pystyssä. Timo seisoi punaisena, kädessään verinen ja rapainen kirves. Hän seisoi kuin mies, joka hakkaa kaskea. He tuskin ymmärsivät, mitä oli tapahtunut. Kaikki tuntui heistä kauhealta unelta. He muistelivat kahakkaa, joka lähestyi heitä kuin raju tuulenpyörre. Se riehui hetken heidän keskellään ja loppui sitten yhtäkkiä taas. Kauhuissaan he katselivat kaikkia niitä eläimiä, jotka nyt makasivat heidän edessään verisellä maalla. Siinä oli kuusikon karhu, hirveän suuri, ja seitsemän lihavaa härkää. He itsekin olivat saaneet leikissä kovia töytäisyjä, varsinkin Aapo, Juhani ja Timo. Mutta kaikki seisoivat kuitenkin vielä pystyssä. Siinä he seisoivat kanget käsissä, huohottivat ja hikoilivat ja tuijottivat äänettöminä toisiaan.

Mutta he ehtivät tuskin hengähtää, kun uusi vaara lähestyi. Se oli monta kertaa suurempi kuin ensimmäinen. Tuulenpyörrettä seurasi hirmumyrsky. Tuntui kuin maailman viimeinen hetki olisi nyt ollut tulossa. Maa jyrisi kuin maanjäristyksessä, metsä ryski, ja hirvittävä mylvintä täytti illan tyynen ilman. Juosten lähestyi kolmekymmentäkolme hurjaa härkää. Veljet kuuntelivat melua silmät pyöreinä päässä. He kuuntelivat hetken aivan liikkumatta ja mykkinä. He olivat kuin sikalauma, jota on ajettu kauan. Se kuuntelee pensaikossa pellon aidan kulmassa korvat lerpallaan, lähestyykö takaa-ajaja vielä. Niin veljetkin kuuntelivat, kunnes härkälauma ryntäsi ulos korvesta. Silloin he heittivät kankensa, ottivat pyssynsä ja pakenivat koirineen kaikin voimin. Ja härät hyökkäsivät mylvien heidän perässään. Veljet kiirehtivät kohti raja-aitaa Viertolan ja Jukolan metsien välissä. Heitä vastaan tuli matala lampi, jonka pinnan peitti ruohoinen turve. Heillä ei ollut aikaa kiertää sitä. He juoksivat epäröimättä lammen poikki. Kuului kohahdus, kun vesiroiske ja sumu peittivät heidät. Mutta samalla hetkellä he tulivat taas näkyviin kirkkaaseen ilmaan. Heidän juoksunsa muistutti kuuta taivaan sinisellä niityllä. Kuu ei väistä pilvenhattaraa, joka yrittää sulkea sen tien. Se kulkee huoletta sen läpi. Ja se astuu sieltä ulos kirkkaampana kuin ennen. Ja se kulkee rauhallisesti ja juhlallisesti. Mutta Jukolan pojat juoksivat kuin jänikset ja villit pässit, sillä hätä kiiti heidän kannoillaan. Vastaan tuli uusi ja vahva aita. Veljet lennähtivät sen yli tulisesti. Mutta parikymmentä askelta sen toisella puolella he pysähtyivät aukealle aholle. He katsoivat, voisiko tämä aita pelastaa heidät. Raivoisa, meluava härkälauma lähestyi sitä. Kuului kova räsähdys, ja kuusiaita murrettiin nurin. Nyt härät olivat veljeksiä lähempänä kuin ennen. Siitä kiidettiin kumisevan ahon yli. Miehet ja koirat juoksivat edellä, ja härät niiden perässä mylvien. Ne potkivat ilmaan turpeita ja pölyävää hiekkaa, niin kuin talven myrsky pyörittää lunta savuna korkealle. Veljet juoksivat raivoisaa vauhtia, ja heidän sydämissään oli kuoleman kauhu. Sillä he luulivat jo kulkevansa elämänsä tien viimeistä pätkää.

Silloin Aapon suusta kuului huuto: ”Kontit pois selästä, mutta pitäkäämme pyssyt!” Niin hän sanoi, ja kuusi tuohikonttia kellahti heti maahan. Seitsemäs keikkui vielä Laurin selässä, sillä hän ei halunnut vielä luopua siitä. Tästä keinosta oli kuitenkin vain vähän apua. Sillä hirveä töminä ja mylvintä tuli yhä lähemmäs. Mutta taas Aapon huulilta kaikui surkeasti kiljuva huuto: ”Hiidenkivelle, Hiidenkivelle!” Hän tarkoitti erästä valtavan suurta kiveä, joka seisoi synkässä korvessa. Sitä kohti veljet nyt kiirehtivät. Pian he seisoivat sen juurella. Ja salaman nopeasti sekä miehet että koirat kiipesivät sen harjalle. Sammaleet lensivät kauas, kun heidän kätensä tarttuivat kiven kulmiin. Heidän kyntensä iskivät lujemmin, tarkemmin ja terävämmin kuin ilveksen käyrät kynnet koskaan. Niin he pelastuivat hirvittävästä kuolemasta. Mutta he olivat olleet lähellä kuoleman kitaa. He olivat tuskin ehtineet kivelle, kun härkälauma jo riehui heidän ympärillään. Se mylvi ja kuopi maata. Ja tämä kivi, miesten turvapaikka, oli melkein neliskulmainen kalliopala. Se oli sylen korkuinen ja seisoi korvessa noin kolmensadan askeleen päässä ahon reunasta. Siinä veljet nyt istuivat. He hikoilivat ja puhalsivat pelottavasti, koska he olivat juosseet raivoisaa kuolemaa pakoon. Kauan he istuivat hiljaa sanaakaan sanomatta. Mutta lopulta Juhani avasi suunsa.

JUHANI: Tässä ollaan, veljet, ja kiittäkäämme siitä onneamme. Sillä se oli marssi, jonka muistamme niin kauan kuin maailmassa on härkiä.

AAPO: Tässä ollaan, mutta miten täältä päästään? Härkä on itsepäinen. Ja nämä tässä ovat raivoissaan, koska niiden toverit kuolivat. Siitä ne haluaisivat nyt kostaa koirillemme moninkertaisesti.

JUHANI: Ja me saisimme samasta kauhasta.

AAPO: Ellei olisi tämän kiven kultaista korkeutta.

JUHANI: Se oli meille tervetullut. Totisesti! Kuin oravat me kiipesimme nopeasti ylös.

EERO: ”Ja sitten me ryypättiin.”

JUHANI: Juuri niin! Kiitos Herran, että meillä on kuitenkin viinaa, jos meitä poikia nyt opetetaan täällä paastoamaan.

LAURI: Minä en päästänyt konttiani.

JUHANI: ”Sulle kiitos” myös, veljeni. Mutta otapa tinapullosi esiin, ota siitä kunnon naukku ja pane se sitten kiertämään. Nyt sydän tarvitsee vähän vahvistusta.

AAPO: Mutta sitä tavaraa meidän pitää nauttia varovasti näin vaarallisessa paikassa kuin tämä.

JUHANI: Terveellinen muistutus. Mutta otapa tuosta yksi kohtuullinen kulaus.

AAPO: Kohtuus on aina parasta. Muistakaamme: tässä on myös vuoteemme, ja ehkä useammaksi kuin yhdeksi yöksi.

JUHANI: Auttakoon meitä Jumala siitä! Toivon, että nälkä vie pian tuon sarvimetsän ympäriltämme. – Niin, tässä istumme kuin seitsemän pöllöä korvessa, tässä sammaleisella Hiidenkivellä. Mutta mistähän tämä nimi on peräisin?

AAPO: Eräästä kummallisesta tarinasta.

JUHANI: Kerropa se meille ajan kuluksi. Sillä tässähän tarinat ovat juuri paikallaan, tarinat ja historiat.

Ja Aapo kertoi heille seuraavan tarinan tästä kivestä.

Ennen asui Lapin tuntureilla linnassaan eräs voimakas Hiiden ruhtinas. Hän oli Pohjolan mahtavin noita. Hänellä oli jalo ja kaunis peura, joka juoksi verrattoman nopeasti. Kerran kevättalven päivänä tämä sorea eläin lähti hyppelemään hankikannolle. Se päätyi kulkemaan ympäri Suomen niemeä. Monta jousimiestä näki kultakarvaisen, kirkassilmäisen peuran. Silloin he riensivät ajamaan sitä takaa karaistuilla nuolillaan. Mutta kukaan ei pystynyt seuraamaan sitä, vaan se jätti pian hiihtävän miehen kauas taakseen. – Lopulta se tuli Hämeeseen. Siellä oli eräs kuuluisa hiihtäjä ja tarkka jousimies. Hän sai vihiä Hiiden komeasta peurasta. Hän lähti nopeasti ajamaan sitä takaa. Hän liukui sileillä suksillaan, ja olalla hänellä oli kova jousi. Peura kiiti hurjaa vauhtia pitkin tasaista hankea. Mutta jousimies kiiti sen perässä vielä vinhempaa vauhtia. Niin he juoksivat kauan, sekä aukeita tasankoja että jyrkkiä mäkiä ylös ja alas. Mutta lopulta väsymys alkoi saavuttaa peuraa. Se pakeni jo kovasti huohottaen. Sen juoksu heikkeni, ja mies tuli yhä lähemmäs. Silloin tapahtui ihme, jonka on ennenkin nähty pysäyttävän monen ampujan nuolen. Yhtäkkiä peura kääntyi ympäri. Se lähestyi takaa-ajajaansa rukoilevan näköisenä, ja sen silmistä valui kirkkaita kyyneleitä. Mutta armoton mies ampui nuolensa yhtään epäröimättä. Nuoli lävisti ihanan eläimen otsan. Ja niin Hiiden peura kaatui ja punasi verellään valkean lumen.

Silloin Hiisi käveli pohjoisen synkissä laaksoissa. Yhtäkkiä hän tunsi sydämensä vääntyvän. Heti hän tiesi, että hänen kultainen varsansa oli vaarassa. Hän kiirehti ylös tunturille, jossa hänen linnansa seisoi. Siellä hän alkoi tähystää taikalasillaan etelään päin. Ja hän näki kaukana tummassa kuusikossa peuransa. Se ui veressään ja kiemurteli kuoleman tuskissa. Ja hän näki murhamiehen seisovan uhrinsa vieressä riemuitsevan näköisenä. Silloin hän raivostui hirmuisesti. Hän tempaisi linnansa muurista suuren, neliskulmaisen kivimöhkäleen. Hän sinkosi sen korkealle ilmaan, lentämään kohti jousimiestä Hämeen metsissä. Kova kivi kiiti voimakkaasti pauhaten ja humisten. Se halkaisi valtavassa kaaressa pilvien tuulisen maailman. Se kohosi taivaan kupuun ja vaipui taas alas, vaipui etelää kohti. Ja suunnaton paino putosi juuri ampujan päälaelle ja hautasi miehen alleen iäksi.

JUHANI: Ja miehen kuolema oli meidän onnemme. Missä me nyt olisimme ilman tätä kiveä? Tuolla korvessa me kurjat makaisimme rapana ja raatoina.

TUOMAS: Mutta kyllä me saamme tässäkin vielä tarpeeksemme. Sen minä takaan.

JUHANI: Jumala auttakoon meitä ajoissa!

TIMO: Tässähän poikien täytyy nukkuakin päällekkäin toistensa niskoilla kuin pääskysenpoikaset pesässään.

AAPO: Se ei käy. Uninen mies kellahtaisi pian alas härkien saaliiksi. Siksi kaksi meistä vartioikoon aina nukkuvaa veljeään, yksi kummallakin puolella.

JUHANI: Järkevä neuvo. Ja noudattakaamme sitä tarkasti. Tässä on majapaikkamme ainakin tämän yön, sen näemme jo kaikki härkien aikeista. Tuossahan jo kolme peeveliä makaa kirottujen vatsojensa päällä. Ne puhkuvat ja märehtivät, ne perkeleet! – Mutta käykää makuulle, pojat. Minä ja Aapo vartioimme teitä tuonne keskiyön tienoille. Käykää makuulle, käykää makuulle. Herra siunatkoon meitä!

AAPO: Voi meitä poloisia kuitenkin!

SIMEONI: Mihin me onnettomat olemmekaan joutuneet.

JUHANI: Kurjuuteen, suureen kurjuuteen. Mutta käykää makuulle, siunatkaa sielunne ja ruumiinne ja nukkukaa Herran nimeen.

Niin he viettivät yönsä. Kaksi valvoi aina, kun muut nukkuivat sammaleisella kivellä. Ja yö oli pitkä. Viimein aamu kuitenkin koitti. Aurinko nousi ja kohosi taivaalle, mutta heidän kohtalonsa oli yhä sama. Sarvet keikkuivat yhä Hiidenkiven ympärillä ja piirittivät heitä. Ja nälkä puristi heitä jo kovasti. He kuitenkin toivoivat, että sama armoton vieras tekisi tehtävänsä myös härkien vatsoissa. He toivoivat, että nälkä pakottaisi härät lopulta lähtemään laitumille. Niin he toivoivat ja odottivat, että viholliset lähtisivät. Mutta pian he huomasivat kauhuissaan, että eläimille oli tarpeeksi ruokaa korven kosteassa saraheinässä Hiidenkiven ympärillä. Nyt härät alkoivat rauhallisesti näykkiä sitä. Ne eivät siirtyneet kauemmas kuin että sammaleinen kivi pysyi koko ajan niiden näkyvissä.

JUHANI: Eiväthän ne aiokaan korjata luitaan pois. Peeveli vieköön, ne asettuvat tähän asumaan ja rakentavat tänne kotinsa talveen asti.

EERO: Niillä on riivattu nahassaan.

TIMO: Mikäs niillä on tässä ollessa? Korpi antaa niille sekä ruoan että juoman. Mutta meillä on täällä leipänä ja leivän päällisenä kuiva sammal.

SIMEONI: Mutta asia on niin, että me istumme tässä koiriemme takia. Pelkään, että ainoa pelastuksemme on heittää Killi ja Kiiski vihaisille härille uhriksi.

JUHANI: Julma neuvo.

AAPO: Jota emme ikinä noudata.

JUHANI: Emme niin kauan kuin Jukolan Juho seisoo pystyssä.

TUOMAS: Heittäisimmekö heidät oman nahkamme lunnaiksi? Ne ovat monta kertaa pelastaneet henkemme petojen murhaavista kynsistä. Ja olisiko siitä edes hyötyä meille? Minä epäilen.

JUHANI: Samoin minä. Kun härät olisivat repineet koiramme ryysyiksi, ne alkaisivat oikein kiltisti odottaa täällä lisää seivästettävää sarviinsa. Varma asia.

SIMEONI: Niin, niin, mutta mitä keinoa me käytämme, kun nälkä oikein alkaa naukua tuossa vatsassa?

JUHANI: Ensin se naukuu vatsassamme. Mutta sieltä se hyppää pian tuohon pamppailevaan sydämeen. Se hyppää kuin kissa lihavan hiiren niskaan, ja silloin komea mies lannistuu. Kova, kova on nyt miehen päivä. Mitä keinoa me käytämme? kysyn minäkin.

AAPO: Huutakaamme kovasti kaikki yhdestä suusta. Ehkä joku metsässä kulkija kuulee äänen. Tai ehkä se kuuluu aina Viertolaan asti ja saa ihmiset ajattelemaan jotain.

JUHANI: Sitä keinoa kannattaa kokeilla.

TIMO: Huutakaamme kovasti.

JUHANI: Oikein riivatusti. Pamauttakaamme kaikki yhtä aikaa tähän maan ihmeelliseen huutoon. Kaikki yhtä aikaa, niin sen vaikutus on voimakkaampi. Kas niin, nouskaamme pystyyn ja olkaamme valmiina. Kun läimäytän kämmenelläni kolmannen kerran, me kirkaisemme. Ja kirkaisemme kuin seitsemän miestä. – Yks, kaks, kolme!

He huusivat kaikki yhdessä, kaikin voimin ja yhtä aikaa. Kivi ja maa sen alla ja ympärillä järähti. Ja härätkin hätkähtivät ja hyppäsivät muutaman askeleen pois kivestä. Seitsemän miehen äkillinen kirkaisu ja sitä seuraava pitkä huuto kuulostivat myös pelottavilta. Mukaan sekoittui vielä koirien surkea ulvonta. He huusivat viisi pitkää huutoa, ja metsä pauhasi, ja kaiku vieri kauas. Mutta kun viides kova huuto oli huudettu, he istuivat taas hetkeksi hengähtämään. Kun he olivat levänneet, he tekivät saman uudestaan ja huusivat seitsemän kertaa. Sitten he alkoivat odottaa, mitä tämä keino vaikuttaisi. He istuivat sammaleisella kivellä kasvot mustuneina ja silmät veripunaisina. Ja heidän rintansa palkeet puhalsivat kovasti.

JUHANI: Odotetaanpa, mitä tästä seuraa, odotetaanpa. Ihmiset ovat kai hulluja, elleivät ymmärrä, ettei miesjoukko karju näin ilman suurinta hätää. Odotetaanpa.

EERO: Mutta jos tästä metelistä ei tule meille apua, olemme totisesti kuoleman omat. Toinen aurinko laskee jo länteen, ja nälkä kiihtyy hurjasti.

SIMEONI: Jumala armahtakoon! Yksi yö ja puolitoista päivää on mennyt siitä, kun viimeksi söimme.

TIMO: Niin onkin. Kuulkaapa kurinaa tuolla vatsassani, kurinaa ja murinaa ja pientä piipitystäkin. Tämä on kovaa.

JUHANI: Kovaa, kovaa. Me tiedämme ja uskomme sen, kun katsomme omaa vatsaamme.

SIMEONI: Pitkä on nälkäisen päivä!

TIMO: Pitkähän se on.

JUHANI: Pitkä ja synkkä! Onko Aaponkin pää jo tyhjennetty? Etkö muista enää edes variksen vaakkumista tai pöllön pakinaa, jonka voisit kertoa meille? Täällä me istumme hirmuisella Nälkäsaarella.

AAPO: Muistan tarinan, jonka nälkä juuri nyt tuo mieleeni. Mutta se ei saa meitä unohtamaan ruumiin ravintoa. Päinvastoin se muistuttaa kovasti sekä ruoasta että juomasta.

JUHANI: Sinä tarkoitat miestä vuoressa. Minä olen kuullut sen.

TIMO: Mutta minulle se on uusi. Kerro se, veli Aapo.

SIMEONI: Kerro se, kerro se!

AAPO: Se on tarina miehestä, jalosta uskon sankarista. Hän istui jonkin aikaa vankina Impivaaran luolissa niin kuin ennen se kalpea impi, mutta toisenlaisesta syystä.

Ja Aapo kertoi heille seuraavan tarinan.

Ennen, kun kristinusko ja pakanuus vielä taistelivat keskenään Hämeessä, käännytettyjen joukossa oli eräs kuuluisa mies. Hän oli hurskas ja innokas levittämään uutta uskoa. Sitä hän myös teki kiivaasti Ruotsin valtakunnan aseiden suojassa. Mutta panssaroitujen sankarien täytyi yhtäkkiä lähteä täältä kotimaahansa. Silloin kristityt hämäläiset joutuivat pakanallisten veljiensä hirmuisimman vainon alle. Joitakin heistä tapettiin kauhealla tavalla. Jotkut etsivät pelastusta pakenemalla erämaiden eksyttävään sisään. Jotkut pakenivat vuorten luoliin, ja jotkut minne milloinkin. Tämä hurskas mies kiirehti Impivaaran koloihin. Mutta hänen vainoojansa seurasivat hänen jälkiään koston raivossa. He huomasivat pian, mihin hän oli piiloutunut. ”Suljettakoon susi omaan luolaansa!” he huusivat ilkeästi riemuiten. He muurasivat luolan suun lujasti umpeen ja jättivät miehen nääntymään nälkään ja pimeyteen.

Nyt mies olisi saanut surkean lopun, mutta taivas teki taas ihmeen. Päivänvalon viimeinen kajastus oli tuskin kadonnut luolan suulta, kun avara luola jo valkeni ihanimmasta, hopeankirkkaasta paisteesta. Ja niin miehellä oli kylmän kallion sydämessä leppeä, taivaallinen päivä. Ja tapahtui vielä enemmän ihmeitä. Katso, luolan lattiaan pulppusi yhtäkkiä kirkas lähde. Sen vesi ei koskaan vähentynyt, vaikka siitä otettiin. Ja niin miehellä oli kivikammiossaan aina raikasta juotavaa. Mutta lähteen reunalta kohosi vielä kaunis, vihreä puu. Siinä kasvoi suloisimpia hedelmiä, jotka eivät loppuneet, vaikka niitä otettiin. Niistä mies sai suloisen ravintonsa. Tässä hän vietti päivänsä ja ylisti Herraa. Tässä hän vietti yönsä ja näki unta autuaiden maasta. Ja hänen päivänsä oli kuin kesän päivä, lämmin ja kirkas, ja hänen yönsä oli suloista hämärän aikaa. Niin kului vuosi, ja Hämeessä kristittyjen veri virtasi kuin joki. Mutta sitten vainon kauhea vuosi oli kulunut loppuun, ja ulkona paistoi ihana syyskuun aamu. Silloin sankarin korviin kuului vasaroiden ja rautakankien jytinää luolan umpeen muuratulta suulta. Lopulta päivänvalo alkoi pilkahdella kivimuurin läpi. Ja silmänräpäyksessä luolasta katosi ihmeellinen valo. Myös lähde ja lähteen reunalla kasvava hedelmäpuu katosivat.

Mutta mikä aiheutti tämän pauhun ja metelin luolan suun ulkopuolella? Siellä seisoi suuri joukko pakanoita. Heidän keskellään oli muutama kristitty sidottuna köysiin. Heidät oli tuomittu kuolemaan nälkään vuoren pimeään sisään. Eivätkä pakanat ajatelleet muuta, kuin että sama kuolema oli kohdannut myös sen miehen, joka oli suljettu samaan luolaan vuotta aikaisemmin. Mutta he hämmästyivät kovasti, kun luola aukeni ja sankari astui ulos otsa kirkkaana ja säteilevänä. Ja hänen suustaan kaikui ääni, jonka pyhä helinä tunkeutui ytimiin asti: ”Terve, ystävät ja veljet, terve, kultainen aurinko ja kohisevat metsät, terve!” Silloin joukko lankesi polvilleen hänen eteensä. He ylistivät sitä Jumalaa, johon hän uskoi ja joka oli pelastanut hänet hirveästä kuolemasta. Mutta mies kertoi heille kovalla äänellä ne ihanat ihmeet, joita hän oli kokenut vuoren sisällä. Ja kansa huusi hänelle yhdestä suusta: ”Kasta meidätkin, kasta meidätkin uskomaan samaan Jumalaan!” Niin he huusivat miehen suureksi iloksi. Ja viipymättä he päästivät köysistä vangit, jotka oli tuomittu kuolemaan. Sitten hurskas uros astui ojan reunalle. Joukko seurasi häntä, luopui pakanuudesta ja antoi kastaa itsensä Kristuksen uskoon. Mutta ylhäällä penkalla seisoivat ne miehet, jotka oli äsken vielä määrätty uhreiksi. He veisasivat kiitosvirttä Hänelle, joka oli pelastanut tuskallisesta kuolemasta sekä heidät että heidän vanhurskaan isänsä. Hän oli myös johdattanut pakanoiden lapset pimeydestä valoon. Niin he veisasivat ja katsoivat ylös taivaan korkeuteen.

AAPO: Tämä on tarina hurskaasta miehestä.

JUHANI: Ja pakanat kastettiin juuri samassa kohdassa ojaa, jossa nyt on meidän sudentarhamme.

SIMEONI: Usko tekee ihmeitä. Olen varma, ettei miehellä ollut luolassa mitään lähdettä eikä hedelmäpuuta. Eikä mikään valo, joka näkyy maallisille silmille, valaissut hänen kammiotaan. Vaan luja ja järkkymätön usko tyydytti kaikki hänen ruumiinsa tarpeet. Hänen henkensä voima oli hänelle raikas lähde, maukas hedelmä ja säteilevä valo. Mitä sanoikaan entinen paimentoverini, Tervakosken Tuomas? ”Jos sinulla on uskon kilpi ja hengen miekka, niin mene vaikka perkeletten kanssa polskaa tanssimaan.” Niin sanoi hurskas ukko.

JUHANI: Mutta aikamiehen maha ei tule kauan toimeen pelkällä uskolla ja tyhjällä ilmalla, ei vaikka mätänisi. Ja minä vannon, että hän pisteli poskeensa herkullisempaakin ruokaa kuin hedelmiä ja vettä. Sitä vaatii miehen ruumis, joka on kasvanut ja vahvistunut täällä lihan ja ruisleivän varassa. Niin, niin, tarina kerrotaan vielä toisellakin tavalla. Kerrotaan, että luolan seinään ilmestyi miehelle yhtäkkiä viisi mustaa sonnin sarvea. Kun hän avasi ensimmäisen sarven, siitä roiskahti suhisten parasta, kirkasta tehtaan paloviinaa ruokaryypyksi. Se kyllä veti miehen huulet ruttuun. Toisesta sarvesta hän taas kiskoi kyynärittäin ulos monipoimullista, rasvaista ja lämmintä sianmakkaraa. Mutta kolmannesta pursui jäykkänä kaarena parasta uutispuuroa. Ja neljännestä tuli piimää puuron kastikkeeksi, piimää sakeaa kuin terva. Ja kun hän oli täyttänyt vatsansa kuin puutiainen, hän avasi aivan vikkelästi viidennen sarven. Siitä hän lappoi ulos pikanellia, parasta tanskan punttirullaa. Se paisui pojan poskessa kuin imevä iilimato. Tarvitsiko joutilas mies enää parempaa trahtamenttia?

TIMO: Hän oli taivaassa, hän. Mutta me?

TUOMAS: Tämä polttaa miehen mieltä.

TIMO: Ja pyörryttää pojan päätä.

JUHANI: Tuhat riksiä nyt sellaisesta ateriasta! Tuhat tuhatta riksiä!

SIMEONI: ”Poimullista, rasvaista, lämmintä sianmakkaraa”! Niin, me istumme keskellä helvettiä ja kuulemme kerrottavan, kuinka taivaassa iloitaan ja syödään. Ah! Mitä meidän pitää tehdä, veljet, mitä meidän pitää tehdä?

EERO: Uskokaamme, uskokaamme!

SIMEONI: Puhutko vielä pilkan kieltä, sinä hirviö!

EERO: Viimeinen henkäys, veljeni, viimeinen henkäys, usko minua. Pian vaivun alas huokaillen kuin tyhjenevä rakko, härän rakko. Ah, olisipa tässä yksi lämmin leipä ja voita sen päällä!

TIMO: Ja voin päällä vielä maan kauhea pyllimakkara.

JUHANI: Olisipa tässä seitsemän lämmintä leipää, seitsemän naulaa voita ja seitsemän makkaraa, jotka on haudutettu pystyvalkean ääressä. Siitä vasta syntyisivät pidot.

EERO: Kirkas tuli ja salama!

TIMO: Ihmisen pitäisi aina olla viisas ja kantaa varmuuden vuoksi suolaa taskussaan tupossa. Suola pitää sisukset kunnossa. Se kantaa henkeämme viikkokausia, vaikka suolessa ei olisi hyttysen vertaa ruokaa.

JUHANI: Ai poika! Ei suolallakaan kovin pitkälle potkita.

TIMO: Mutta Koiviston Iisakki, se verrattoman laiska mies, makaa Karkkulan saunan lauteilla monta Jumalan päivää yhteen menoon. Eikä hän syö yhtään mitään. Ja millä keinolla henkiparka pihisee miehessä? Se uuspeili imeskelee suolatuppoa kuin kakara äitinsä nänniä.

JUHANI: Hän istuu usein myös kuin ruisrääkkä kylän ruispelloissa ja hieroo tähkäpäistä jyviä suuhunsa. – Kas, meillä on jo myöhäinen ilta, mutta ihmisten maailmasta ei kuulu meille apua. Ja tässä ympärillämme vain kävelee ja kävelee kolmekymmentäkolme puhisevaa perkelettä. Mutta tuossa kaksi peeveliä puskee toisiaan. Iskekää yhteen, iskekää yhteen ja puhkaiskaa toistenne otsat! Puhkaiskaa ne niin, että aivot roiskahtavat päästänne maahan. Niin meillä on kaksi kiusankappaletta vähemmän. Kas noin, kas noin! Onhan meillä tässä vähän huviakin ajan kuluksi. – Niin juuri! Ja kestäköön tämä leikki kauan ja kyntäköön maata kahdeksan luista auraa.

TUOMAS: Vankasti siinä ottelevat kyyttöselkä ja koivipää.

JUHANI: Mutta Koivi voittaa.

TUOMAS: Kyyttö voittaa.

JUHANI: Tässä käteni, lyöpä vetoa.

TUOMAS: Olkoon niin. Timo, ole erotuomari.

JUHANI: Kas niin!

TUOMAS: Kortteli viinaa!

JUHANI: Sanottu. – Katsellaanpa, katsellaanpa kahden pojan ottelua. Mutta nyt ne vähän ikään kuin lepäävät otsa otsaa vasten.

TIMO: Ja nytkähtelevät noin vain hiljakseen.

JUHANI: Mutta nyt! Nyt pannaan täysillä. No Koivi, minun Koivini, iske sorkkasi lujasti maahan!

TUOMAS: Iske vielä lujemmin sinä, minun urhea Kyyttöni. Sillä lailla!

JUHANI: Koivi, Koivi!

TUOMAS: Minun vankka Kyyttöni teräksisellä otsalla! No niin! Mutta lopeta jo tuo vakava junnaus ja työnnä miehesi helkkariin.

JUHANI: Koivi! Peeveli karsikoon sinun sarvesi! Pakenetko, riivattu?

TUOMAS: Käpälämäki kelpaa sille.

TIMO: Ja toinen puskee vielä perään kuin peijakas. Hi, hi, hi!

TUOMAS: Niin, Juhani.

JUHANI: Minulta meni kortteli viinaa. Sen saat, kun pääsemme pinteestä. Mutta milloinkahan se päivä koittaa? Ah! Vuosien päästä tapahtuu niin, että jahtivoutimme komennossa täältä kiskotaan kylään aikamoinen telakuorma. Ja kylästä se kiskotaan kirkkomaalle. Se on kasa kalisevia, kolisevia luurankoja, seitsemän miehen luut.

SIMEONI: Ja niin päättyi syntinen elämämme.

JUHANI: Niin päättyi elämämme.

TIMO: Niinhän se päättyi.

JUHANI: Päättyi surkealla tavalla. Mutta avaapa konttisi, Lauri, ja kiertäköön yksi kulaus.

AAPO: Olkoon tämä kerta. Mutta loput viinastamme säästettäköön suurimpaan hätään.

JUHANI: Niin kuin sanot. Mutta nyt otamme naukun, joka tuntuu, ja sitten huudamme kuin pämpästä.

Kun he olivat ryypänneet, he korottivat taas äänensä ja huusivat kaikki yhtä aikaa. Kaiku tuli Viertolan voudin korviin, kun hän käveli riihimäellä. Mutta hän ei ymmärtänyt, mitä huuto tarkoitti. Hän sanoi kauhuissaan itsekseen: ”Rajahaltija siellä huutaa.” Mutta veljet ojensivat leukojaan kohti taivasta ja ammottivat suut auki kuin traakit. He olivat kuin linnunpoikaset pesässään, kun ne kuulevat emonsa siipien havinan lähestyvän. Niin he huusivat yhä kovasti, huusivat kymmenen kertaa. Ja sitten he istuivat taas sammaleiselle paikalleen, ja heidän sydämissään toivo riutui.

### Sanasto

- **taula**: kääpäsienestä tehty aine, jolla sytytettiin tuli.
- **ahma**: pohjoisen petoeläin, iso näätä.
- **noidannuoli**: taikauskossa noidan ilmaan lähettämä paha voima.
- **Körri ja Kyöpeli**: taikauskon pahoja henkiä tai peikkoja.
- **kyynysilmä; tumpuri**: vanhoja sanoja: ilmeisesti pienisilmäinen; kömpelö.
- **Häntä-Heikki**: leikillinen nimi sudelle.
- **päivissä**: humalassa.
- **taivaanvuohi**: kurppalintu, jonka pyrstösulat mäkättävät lennossa.
- **ohto, ohtopoika**: karhu.
- **peijaiset**: juhla karhun kaatamisen jälkeen.
- **kölsä**: vanha sana; tässä ilmeisesti pieni, huono mökki.
- **Pimentola**: runoissa pohjoisen pimeä maa.
- **purasnuija**: vanha sana; ilmeisesti suon kasvin nuijamainen tähkä, jota on paljon.
- **aika suden virsta**: hyvin pitkä matka.
- **poiju**: vanha sana; tässä ilmeisesti pussi tai laukku.
- **kortteli**: vanha mitta: nestemitta (n. 0,3 litraa) tai pituusmitta (n. 15 cm).
- **sankki**: vanhan pyssyn sytytyskuppi, johon pantiin ruutia.
- **härkämies**: tässä: aloittelija, joka ei ole vielä maistanut viinaa.
- **heinäriippi**: vanha sana; ilmeisesti iso heinäkasa.
- **vie sinun perhana; vie sinun seitsemän seppää**: Kiven ajan kirosanoja, sama kuin ”vie sinut…”.
- **kymmenen-numero**: numero 10; suden tassu teki hiekkaan merkkejä, jotka näyttivät siltä.
- **kanki**: pitkä, vahva puusauva, jolla nostetaan tai väännetään.
- **jousimies**: mies, joka ampuu jousella.
- **Hiisi**: vanhan uskon paha henki tai metsän jättiläinen.
- **sudentarha**: aidattu loukku, johon sudet houkutellaan.
- **paloviina**: viljasta tislattu väkevä viina.
- **uutispuuro**: puuro, joka on keitetty uuden sadon viljasta.
- **pikanelli, tanskan punttirulla**: vanhoja nimiä purutupakalle.
- **trahtamentti**: kestitys, hyvä ateria.
- **riksi**: vanha raha (riikintaaleri).
- **tuppo**: pieni kangaskääre; suolatuppo = kangaspala, johon on kääritty suolaa.
- **uuspeili**: vanha haukkumasana; ilmeisesti turhamainen keikari.
- **telakuorma**: kuorma, joka vedetään telojen tai reen päällä.
- **pämppä**: vanha sana; ”huutaa kuin pämpästä” = huutaa kovaa ja kumeasti.
- **traakki**: vanha sana lohikäärmeelle.
- **rajahaltija**: taikauskossa rajalla asuva henki.
- **hankikanto**: kova lumen pinta, joka kantaa kulkijan.
- **poimullinen, monipoimullinen**: jossa on monta poimua eli mutkaa (pitkä, kiemurainen makkara).
- **syli**: vanha pituusmitta (n. 1,8 metriä).
- **kyynärä**: vanha pituusmitta (n. 60 cm); kyynärittäin = kyynärä kerrallaan.
- **naula**: vanha painomitta (n. 0,4 kg).
- **rapa**: lika, loka; tässä myös härän vatsan ja suolten sisältö.
- **perkeletten**: vanha muoto sanasta perkeleiden.

## Kahdeksas luku

On tullut jo neljäs päivä, kun veljekset ovat kivellä. He istuivat siellä yhä, ja härät piirittivät heitä edelleen. Välillä elukat siirtyivät kauemmaksi. Mutta aina joku niistä kulki näkyvissä. Jos veljekset yrittivät päästä pois vankeudestaan, se mörisi heti ja antoi tiedon tovereilleen. Siinä ympärillä yksi härkä nyt repii suuhunsa korven ruohoa ja koukistaa kieltään. Toinen lepää tuossa pullean mahansa päällä, märehtii ja puhkuu raskaasti. Tuossa kaksi härkää ottelee, puoliksi leikillään ja puoliksi tosissaan. Niiden sarvet kalisevat, niin että ympäri kaikuu. Mutta tuossa taas, ihan Hiidenkiven juurella, yksi härkä kuopii maata vihaisesti. Se viskoo multaa ja varpuja korkealle ja mörisee ilkeästi. Niin ne viipyvät siinä veljesten tuskaksi ja kalpeaksi raivoksi. Sillä Jukolan uljaat pojat odottavat jo kuolemaa.

Hetki sitten Lauri oli kaatanut kurkkuunsa aika ison siemauksen viinaa. Nyt hän teki saman vielä kerran. Muut ihmettelivät sitä kovasti ja alkoivat nuhdella häntä ankarasti.

JUHANI: Riivaako sinua peijakas?

AAPO: Mitä oikein ajattelet? Muista, että olemme kaikki samassa puristuksessa.

TUOMAS: Muista, että asuntomme on vain kämmenen levyinen paikka. Siinä meidän täytyy liikkua varovasti.

LAURI: Vimman villitty mies!

AAPO: Mutta tämä ei käy päinsä.

LAURI: Menköön sitten Hornan koloon. Pyöriköön linnamme kuin myllynkivi. Viskatkoon se seitsemän onnetonta poikaa elukoiden saaliiksi. Pyöri, kivi, idästä länteen! Ja sinä, metsä ympärillämme, pyöri lännestä itään! Heleijaa!

JUHANI: Oletko jo humalassa, poika?

LAURI: Pitääkö sitä kysyä? Mitä maksaa elämä ja maailma? Ei yhtään homeista äyriä. Siksi menköön kaikki tomuna ja tuhkana pitkin tuulten teitä. Loiskis! Otetaanpa tästä, sydämeni veljet.

AAPO: Hän on humalassa. Ottakaa kannu häneltä pois!

LAURI: Se ei lähde ihan leikillä. Kannu on minun. Enhän minä jättänyt sitä aholle härkien tallattavaksi. Mutta te muut? Ah! Te laskitte konttinne kauniisti maahan kuin kurjat mustalaiset, kun nimismiehen pyssy paukahtaa.

JUHANI: Kannu tänne!

LAURI: Kannu on minun.

JUHANI: Mutta minä haluan sen haltuuni.

LAURI: Sinä haluat? Jos haluat, niin saat sen vasten otsaasi.

JUHANI: Alkaisitko tapella?

LAURI: Jos haluat, niin ei sitäkään puutu. Mutta eiväthän rakkaat veljet tappele. Siksi otetaanpa tästä.

TIMO: Älä ryyppää, Lauri.

JUHANI: Kannu tänne heti!

LAURI: Selkään minä sinulle annan. Mikä sinä luulet olevasi?

JUHANI: Syntinen ihminen, se on totta. Mutta olen kuitenkin vanhin veljesi.

LAURI: Vanhin? No, sitä enemmän olet ehtinyt tehdä syntiä, ja sitä enemmän tarvitset selkääsi. Mutta skool! sanoi ruotsalainen.

TUOMAS: Et maista pisaraakaan.

LAURI: Tuomaasta minä pidän paljon, Tuomaasta ja pikku-Eerosta. Mutta nuo muut tuossa? Mitä sanoisin heistä?

TUOMAS: Suu kiinni ja kannu tänne! Tuossa, Juhani, ota kontti selkääsi ja viina haltuusi.

LAURI: Vain sinä osaat kääntää Laurin pään. Pidän sinusta, sinusta ja pikku-Eerosta.

TUOMAS: Hiljaa!

LAURI: Tuollaisia miehiä! Mikä on Jukolan Jussi? Häyrypää kukko, nuijapää sonni.

JUHANI: Pidä heti suusi kiinni, ettei korvani kuule sellaista toista kertaa.

LAURI: ”Jolla on korva, hän kuulkoon”, saarnaa Aapo, se Jukolan pyhä Paavali.

SIMEONI: Voi sinua! Oletko sinä se entinen vakava, totinen ja vähäpuheinen poika? Oletko sinä Lauri? Tuollainen suupaltti ja riivattu?

LAURI: Olethan sinäkin Simeoni, se imeläsuinen ”terve-rabbi”.

SIMEONI: Sen annan sinulle anteeksi. Niin kokoan aina, aina tulisia hiiliä pääsi päälle.

LAURI: Mene helvettiin, siellä on hiiliä!

SIMEONI: Jumalaton!

TIMO: Ihan karvat selässäni nousevat pystyyn.

LAURI: Mitä Timo siellä mököttää, se Jukolan hallavasilmäinen vuohipukki?

TIMO: Anna vain olla. Vuohenmaito on hyvääkin.

LAURI: Häh?

TIMO: Vuohenmaito on hyvääkin. Mutta kiitän sinua tästä kunnioituksesta: suuri kiitos! Niin, siinä oli meidän osamme; suuri kiitos! Mutta nyt eteesi tulee toista sorttia tavaraa. Katsopa tuossa lellipoikiasi, Tuomasta ja Eeroa, tuossa noin.

LAURI: Häh?

TIMO: Katsopa tuossa lellipoikiasi, Tuomasta ja Eeroa, tuossa noin.

LAURI: Häh?

TIMO: Pappi praakaa kolme kertaa, mutta hän saa maksun.

LAURI: ”Toista sorttia tavaraa”, sinä mökötit. Mutta kyllä minä tiedän, mihin tavaraan heidät vertaan. Tuomas-poika on jalo kirves: vakava, miehekäs ja ankara. Mutta pikku Eero-putikkani tuossa on pieni, terävä ja näppärä veistokirves. Niin, hän ”veistelee”, veistelee oikein vikkelästi. Hän viskelee ympärilleen pieniä koukkusanoja, se junkkari.

JUHANI: Hyvä! Mutta sanoitko sinä minua häyrypääksi kukoksi?

TIMO: Hän sanoi minuakin vuohipukiksi. Suuri kiitos!

LAURI: Eero veistelee, mutta hänellä on miehen sydän.

JUHANI: Hyvä, hyvä! Mutta sanoitko sinä minua häyrypääksi kukoksi?

LAURI: Sanoin sinua vielä nuijapääksi sonniksikin.

JUHANI: Praa, veli, praa!

TIMO: Ole rauhassa, Juho. Hän sanoi minuakin vuohipukiksi, ja minä kiitän häntä siitä arvonimestä. Sillä vuohi ei olekaan mikään halveksittu eläin. Viertolan punaposkinen neiti, se Lyytia-röökinä, juo pelkkää valkoisen vuohen maitoa eikä mitään muuta. Kas siinä.

SIMEONI: Olisimmeko miehiä, jos välittäisimme juopuneen sanoista?

LAURI: Sinäkö mies? Sinä? Voi veikkoseni! Alkaisit itkeä katkerasti, jos näkisit jotain, mitä tytöt eivät juuri näytä tuollaisille nurru-pojille kuin sinä.

JUHANI: Simeoni, Simeoni! Ottaisin mieluummin puukosta kuin tällaisia pistoja.

SIMEONI: No, no, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään, ketä he ovat pistäneet.

TIMO: Meitä olet sinä maalannut monella tavalla, aina kukosta kirveskynään asti. Mutta mikä olet sinä itse? Kysyn tätä oikein tiukasti, ja otan päähäni oikein ovelan ilmeen.

LAURI: Minä olen Lauri.

TIMO: Kas, kas! Pelkkä kiltti Lauri vain?

LAURI: Oiva Lauri, en mitään muuta. Minua on kyllä haluttu kuvata ja kutsua monella tavalla: mäyräksi, Könnin kuokkamieheksi, kärnäveikoksi ja tuhannella muulla nimellä. Hm! Olen kuullut jokaisen teidän huulilta yhtä ja toista tällaista. Mutta olen pannut kaiken talteen tuonne hampaan koloon, syvimmässä hiljaisuudessa. Nyt haluaisin vähän keventää tätä yhteistä kassaa. Haluaisin, peeveli vie, antaa teille oikein kunnon plootuja otsaan! Ja alas joka mies kuin tamppusäkki, härkien saaliiksi!

AAPO: Onko tämä tosiaan Lauri, se siivo ja hiljainen Lauri? Kuka uskoisi?

JUHANI: Aih! Veli Aapo, aih! Siellä kultaisessa vehnässä kasvaa paljon koiruohoa. Olen aavistanut sitä jo kauan, mutta nyt tunnen miehen sydämen.

LAURI: Turpa kiinni, sinä Jukolan sonni.

JUHANI: Älä Herran tähden ärsytä minua enää, sillä vereni kuumenee, kuumenee! Sinä kirottu nallikka, tuonne minä viskaan sinut härkien huhmareeseen! Ja tulkoon hävityksen kauhistus, tulkoon almanakan viimeinen päivä!

SIMEONI: Surkeutta, surkeutta!

AAPO: Hiljaa, hiljaa! Tappelu kauas täältä.

TUOMAS: Ole järkevä, sinä.

JUHANI: Hän on haukkunut minua häpeämättömästi. Kukko häyrypää!

AAPO: Entä pyhä Paavali? Ole rauhassa.

TIMO: Entä vuohipukki? Mitä siitä sanot? Monet tuhannet kiitokset, kaksoisveljeni!

AAPO: Muistakaamme, kuinka lähellä olemme kuoleman kitaa. Veljet, minulla on ajatus aivoissani ja pieni keino kielen päässä. Luulen, että se on juuri nyt tärkeä. Huomatkaa: tämä kivi on laiva myrskyssä. Myrsky on tuo mörisevä, vihainen härkälauma kivemme ympärillä. Vai valitsenko toisen kuvan? Niin, olkoon tämä kivemme siis linna. Vihollinen piirittää sitä, julma vihollinen, jolla on keihäät. Mutta jos piiritetyllä linnalla ei ole päällikköä, joka johtaa järjestystä ja puolustusta, niin miehistö alkaa riehua ja sekoilla. Pian ovat hukassa sekä linna että linnan väki. Samoin käy myös meille, ellemme järjestä asioita toisin. Meidän täytyy saada välillemme laillinen järjestys. Siis olkoon yksi, jonka järkevää sanaa jokainen kuuntelee. Ja sen mukaan jokainen toimikoon. Juhani, hillitse nyt itsesi ja koko veljesjoukko. Tiedä, että useimmat meistä asettuvat sinun puolellesi. Me tuemme sinua päällikkönä tässä piiritetyssä linnassa.

JUHANI: Mikä rangaistus määrätään sille, joka ei tottele sanaani? Sille, joka pahan luontonsa takia aiheuttaa yleisen sekasorron ja vaaran?

TUOMAS: Hänet viskattakoon alas härkien eteen.

JUHANI: Oikein, Tuomas.

AAPO: Ankara rangaistus, mutta tilanteemme vaatii sitä. Minä suostun määräykseen.

SIMEONI: ”Härkien eteen”, niin kuin marttyyrit ennen. Mutta tässä ei auta hellämielisyys.

TIMO: Hänet viskattakoon härkien eteen. Se olkoon laki ja asetus.

JUHANI: Se olkoon laki ja asetus. Painakaa sydämeenne tämä hirmuinen parakraaffi ja eläkää sen mukaan. Nyt ensimmäinen käskyni on, että Lauri on hiljaa ja menee kauniisti maata. Toiseksi minä käsken, että jokainen meistä ottaa tinapullosta pienen naukun sydämemme lohdutukseksi. Vain Lauri ei ota. Niin, otetaanpa tästä.

LAURI: Mutta minäkö en saisi, minäkö?

JUHANI: Sinä menet maata.

LAURI: Siihen on kyllä aikaa helvetissä.

JUHANI: Jumala tietää, Lauri-kulta, missä vielä maataan.

LAURI:

Jumala tiesi Jussi-kulta
Missä nahka naulitaan.

Minä laulan kuin mies, heläytän kuin klarinetista vain.

Minä olen pikkuinen poika,
Mamman oma Jussi,
Minä olen pikkuinen poika,
Mamman oma Jussi.

JUHANI: Säästä laulusi toistaiseksi.

EERO: Säästä pikkupojan laulu minulle.

LAURI: Säästetään se Jukolan Jussille, ja aloitetaanpa toinen ja oikein iso laulu. Lauletaan ja tanssitaan, heleijaa!

JUHANI: Katso, etten tuomitse sinua viskattavaksi härkien eteen.

TUOMAS: Lauri, nyt varoitan sinua viimeisen kerran.

LAURI: Viimeisen kerran? No, parasta onkin, että varoitukset loppuvat.

JUHANI: Että me täyskarvaiset pakanat osaamme riehua näin juuri Tuonelan portilla!

SIMEONI: Ansiostamme Jumala kyllä meitä rankaiseekin. Oi! Rankaise meitä, ruoski meitä tällä kärsimyksen kivellä.

LAURI: Ilon kivi tämä on, Väinämöisen ilokivi. Väinämöisen ukon sanottiin olleen Savon jumala. Kuulin hänestä kerran oikein hauskan runolaulun eräältä nokipoika-veijarilta. Muistan myös samalta pojalta mahtavan saarnan. Hän päästeli sitä oikein sujuvasti punaisista huulistaan ja irvistävien hampaidensa välistä. Hän seisoi silloin Kuninkalan tuoksuvassa savupiipussa. Ja hän saarnasi näin…

JUHANI: Hiljaa nyt, sinä villi peto!

LAURI: Saarnatkaamme, koska olemme jo laulaneet tarpeeksi. Olemme laulaneet kaikki yhdestä suusta, niin kuin kirkossa on tapana. Minä olen pappi, tämä kivi on saarnatuoli, te olette lukkareita. Ja härät tuossa ympärillämme ovat hurskas ja vakaa seurakunta. Mutta ensin marssivärssy saarnatuoliin. Te kuulitte. Pappi odottaa.

JUHANI: Odota, odota, kyllä minä sinut kohta marssitan ja värssytän.

LAURI: Sinä oletkin päälukkari, itse ukko. Nämä muut ovat oppipoikiasi. He ovat tuollaisia puolivillaisia herroja, jotka hikoilevat ja punoittavat kuin kalkkunat. He täyttävät kirkkomme lukkarinpenkin sekä sunnuntaisin että juhlapäivinä. Tässä he nyt taas istuvat ja tuijottavat. Rinnukset ovat leveinä, tukka on voideltu voilla ja ihralla, ja pieni, kuihtuva leukapartakin vähän tutisee. Mutta istukaa nyt kuitenkin rauhassa ja laulakaa ”Matti-pappi” saarnatuoliin. Tosin hän kiiruhti kirkkoon suoraan Keijulan krouvista. Mutta hän valeli päänsä ja harjasi tukkansa. Ja nyt hän konttaa rukoillen ylös saarnatuoliin kovin liikuttuneena. Hän itkettää akkoja kuin poika. Nyt, lukkari-Jutte, minä vilkaisen sinuun päin, joten anna paukkua. ”Synta tei, Jutte”, huusi entinen pappi lukkarille.

JUHANI: Supista heti kauniisti suusi, sinä ryökäle!

LAURI: Ei niin, vaan sinun pitää laulaa ”suu avaa kaikkein paimenten”. Mutta olkoon tämä jo tarpeeksi. Ole hiljaa, kuuntele ja pane suusi kauniiksi ”kirkkosuuksi”, kun minä saarnaan. Niin, nokipoika, lainaa sinä minulle mielesi ja vapaa kielesi.

”Minä tahdon saarnata saarnan tässä saarnatuolin päällä Pietarin vanhasta kaprokista ja kymmenestä nappilävestä. Kuitenkin tahdon ensin katsoa lammaslaumani yli. Mutta sydämeni suureksi suruksi näen vain haisevia vuohia ja niitä peijakkaan pukkeja. Voi teitä, Kärkölän neitsyet, narssut ja naasikat! Te pöyhkeilette silkeissä ja saaleissa ja hohdatte kultaa kuin riikinkukot. Mutta sylkekää minua vasten naamaa, ellette viimeisenä päivänä vielä huuda Matti-pastoria puhumaan puolestanne. Mutta se on nietua se! Hyvää päivää, ukko Räihä! Minä tahdon sanoa sinulle sanasen: ota vaari tuosta Kettulan vanhasta vaarista. Mutta sinä peevelin Peltolan Paavo, mitä sinä teit Tanun hirsitalkoissa talvella? Sinä klasia kilistit ja likkoja likistit. Mutta minä sanon sinulle, poikanalli: ota Jumppilan Jallista vaari. Muuten sinut tuomitsee lopulta Matti-pappi, pakanat, krekiläiset ja prekiläiset. Ja sitten säkki päähän ja helvettiin. Avaa siis ajoissa korvasi ja kuule, mitä sanon ja saarnaan. Sillä minä olen keitetty monessa liemessä, ja tässä rinnassa on sydän kuin hylkeennahkainen tupakkikukkaro. Onhan poika ollut monessa paikassa. Minä olen ollut Helsingissä opissa, vesikopissa, jalkapuussa ja monessa muussa konttapuussa. Mutta parasta on se, etten ole varas. En ole liannut kenenkään kaivoa enkä halaillut toisen miehen vaimoa.”

”Minulla oli kerran pieni morsian, pieni penttu, aika lunttu. Mutta hän karkasi minulta kauas pois. Minä lähdin etsimään häntä. Etsin Suomen suuren maat ja meret, Saksat ja Virot, mutta en löytänyt kullankokkoani. Tulin taas suureen Suomen-saareen. Ja löysinpä hänet tuolta Tampereen takaa hiekkaharjulta. ’Tuossahan on pieni Tettuni!’ huusi poika iloissaan. Mutta Tettu tuiskahti ja sanoi: ’Mikä olet sinä? Mikä maan-mustettu? Mikä tervaan kastettu?’ Ja hän kipaisi ensimmäiseen tölliin. Mutta minä, aina lysti poika, en surrut siitä paljon. Panin turpaani tupakkaa ja poikkesin parhaaseen kapakkaan, jossa Mikko meteli ja ämmiä veteli.”

”Tuoppi olutta ja kaksi korttelia viinaa lippariksi on kohtuullinen mitta väsyneen miehen kurkkuun ja päähän. Nyt kannu keikkui ja parta kastui. Pojat laulaa laskettelivat, ja muorin tyttäret nauraa rikostelivat. Mutta lähdin pois ilonpidosta ja lähdin kävelemään pitkin katua. Lauluni remahti, ikkunat säpäleiksi sälähti, ja siitä lähtivät liikkeelle kaikki Tampereen poroporvarit. Mutta minä, aina lysti poika, minä viitenä vilkkasin pitkin rantaa. Heille potkaisin vasten kuonoa soraa ja santaa. Tulin sitten Poriin, pantiin pärekoriin ja vedettiin pitkin torii. Tulin Uuteenkaupunkiin, siellä ikkunasta haukuttiin. Tulin Turkuun, pistettiin puukko kurkkuun. Tulinpa lopulta Aningaisten kadun haaraan, ja siellä kohtasin viisi nokkelaa naarasta. Ensimmäinen potkaisi minua jalallaan. Toinen sanoi: ’Anna sen pojan olla alallaan. Hän ei ole mikään rakkari eikä mikään pikiprakkari.’ Mutta kolmas kysyi: ’Mikä sitä poikaa vaivaa?’ Ja neljäs sanoi: ’Häntä pitäisi auttaa ajallaan.’ ’No, lähdetäänpä käsi kädessä kävelemään’, sanoin minä. Mutta viides tuuppasi vihaisesti nyrkillään ja ärjäisi: ’Mene Helsinkiin!’ Minä menin Helsinkiin, pantiin syömään kruunun vellinkii. Ja sitten poikaa tutkittiin ja huikeasti selkään hutkittiin: ’Mene nyt, mene tiehesi, sinä vasaran poika!’ Taas lähdin kulkemaan tietä, minä veitikka, aina iloinen. Minä, jonka sydän on kuin hylkeennahkainen tupakkikukkaro. Kuljeskelin, laulelin ja tallustelin pitkin kuoppaista tietä. Tulin Hämeeseen ja astuin ylös Kuninkalan saarnatuoliin. Ja sitten oli ammen plottis!”

”Tahdon kuuluttaa kuulutuksen. Pitäjän lukkari ja läänin kuppari aikovat ahkerasti avioliittoon. He viettävät häänsä huomenna, huomenna kaalin jälkeen. He liittykööt yhteen ja pysykööt kiinni toisissaan kuin Tattarin-Paavalin piki ja terva! Seuraavat talot käsketään nyt tämän kautta päivätöihin pappilaan: Yllilä, Allila, Yli-Seppälä, Pimppala ja Alavesi. Toltti lautoja ja leiviskä traaksipiikin rautanauloja. Mies talosta, kaksi parhaasta, paikkaamaan pappilan pienempää sikaruuhta. Kiialan haasta on karannut yksi vanha ruuna: iso, suuri, mustanruskea, kello kaulassa, umpiraudoissa, vähäläntä, lyhytläntä, typpihäntä.”

”Mutta nyt ei tällä kertaa muuta, kuin että lammas on laakea eläin. Se ei puske eikä potki. Mutta kas, kun härkä pääsee vapaaksi, se puskee puuta ja kuopii maata. Ja se puhaltaa sitä tulen palavaa lokaa ja rapaa paimenta vasten naamaa ja napaa. Ja sitten oli taas ammen plottis! Jokainen menköön omaan koppiinsa, minä menen kivimuuriin.” Se oli saarna.

SIMEONI: Tuollaista jumalatonta sinä osaat. Mutta osaatko lukea, juupeli?

LAURI: Sepä vasta kysymys: osaako pappi lukea. ”Minä osaan lukea ja veisaan enkä koskaan kesken seisaa; niin pitkä virsi kuin navetan seinähirsi.” Mutta papin pitää messuta eikä veisata. Minä messuan, ja pikku-Eero vastaa.

EERO: Minä vastaan, jos vain jaksan nälältäni.

JUHANI: Alkaisitko juonitella hullun kanssa? Sinä peijooni! Aina valmis koiranelkeisiin. Niin minä luulinkin. Ja sinä, Lauri, mene nyt kauniisti nukkumaan. Lopeta, veli kulta, tämä leikki ja riehuminen. Muuten minä langetan päällesi järkkymättömän tuomion. Ja pian kymmenen kättä viskaa sinut alas härkien eteen. Lopeta tämä leikki.

LAURI: Vastahan alku tanssii, veljeni, tanssii. Niin, tanssitaan, painitaan, tanssitaan jussia, niin että sammaleet tuoksuvat. Kas näin!

TIMO: Sinä peijakkaan poika! Vähältä piti, etten kupsahtanut kiveltä alas. Hiljaa, hiljaa!

JUHANI: Lauri, sanonko nyt sen hirmuisen sanan, joka tekee sinusta hetkessä murusia? Ja se järkkymätön sana kuuluu näin: hänet viskattakoon härkien eteen. Sanonko jo?

LAURI: Älä sano mitään, vaan laula, kun minä tanssin jussia. Hih!

JUHANI: Hänet viskattakoon härkien eteen, ja Jumala olkoon hänen kanssaan! Ammen. – Nyt se on sanottu. Hän menköön.

LAURI: Mennään kaikki yhdessä, käsi kädessä, pois elämän Nälkälästä!

TUOMAS: Lakimme täyttyköön! Lähde kuolemaasi!

JUHANI: Älä helvetissä, Tuomas!

TUOMAS: Alas kiveltä, poika!

JUHANI: Älä taivaan tähden!

AAPO: Tuomas kalpenee! Jumala auttakoon meitä! Tuomas kalpenee!

JUHANI: Tekisitkö hirmutyön? Veljeni, veljeni!

AAPO: Hän kalpenee kuin kuoleva mies, ja kauhea teko on lähellä! Hillitse mielesi, Tuomas, oi hillitse mielesi! Minä rukoilen sinua. Ylös kaikki ja auttakaa Lauria, auttakaa!

TUOMAS: Pois tieltä!

JUHANI: Ei, Tuomas, ei!

TUOMAS: Pois tieltä! Sinä olit tuomari, minä olen pyöveli, ja lakimme täyttyköön. Alas kiveltä ilman armoa, mies!

LAURI: Kuin sysitukki alas Nukarin tammesta. Heleijaa!

SIMEONI: Armoa, Tuomas, armoa, armoa!

TUOMAS: Ei yhtään armoa!

JUHANI: Varjelkoon Jumala meitä tekemästä veljenmurhaa!

TIMO: Niin, Kainia tappamasta Aapelia.

TUOMAS: Hän kuolee!

AAPO: Malta mielesi!

TUOMAS: Hän kuolee!

JUHANI: Suojelkoon meitä taivaan valta! Ei, Tuomas, tämä ei käy päinsä.

TIMO: Ei suinkaan, ei suinkaan. Lauri on meidän jokaisen veli. Seis!

JUHANI: Täällä tehdään tappoa! Pelastetaan Lauri, pelastetaan kurja veljemme!

Nyt kivellä alkoi kiivas rynnistys. Yksi piteli vihaista Tuomasta kauluksesta, toinen paidan rinnuksesta. Joku roikkui Laurin jalassa, ja joku piti häntä mistä sattui, ettei hän vierisi alas. Veljesjoukko näytti monipäiseltä ja monijalkaiselta hirviöltä, joka ponnisteli rähisten yhdessä kasassa. Se eläin repi itseään, murisi, puhkui ja huokaili. Se liikkui, pyöri ja vieri kiven reunalta toiselle ja taas takaisin. Koirat olivat peloissaan, ja niiden hännät olivat painuneet alas. Ne pujahtelivat sinne tänne ja varjelivat henkeään. Usein ne olivat vähällä vieriä alas härkien uhreiksi. Tällä hetkellä härätkin kokoontuivat kiven ympärille tiheämmin kuin ennen. Ne katselivat kauheaa ottelua silmät pystyssä. Mutta lopulta yleinen väsymys toi rauhan Hiidenkivelle. Veljekset lepäsivät huohottaen sammaleella, joka oli hiertynyt hienoksi jauhoksi. Mutta lopulta Simeoni puhui. Hän saarnasi ja käänteli silmiään hirveästi taivasta kohti.

SIMEONI: Kristityt ihmiset ovat muuttuneet pedoiksi ja perkeleiksi. Siksi rankaise meitä, Herra. Iske tänne vihasi nuolella! Lyö mäskiksi ja ravaksi syntisen Siionin seitsemän poikaa!

AAPO: Niin, Tuomas, tässä seisoo aina viisi yhtä vastaan; sen sinä tiedätkin. Mutta olkoon nyt rauha. Ja hillitkää Lauria, kunnes hän nukahtaa, se raukka.

TUOMAS: Kirous! Minä nakkaan teidät täältä alas, joka ainoan miehen, jos niin tahdon. Ja sen minä tahdon, jos vihani raivo vielä kiihtyy. Mutta hiljaa, pojat, nyt hiljaa ja kauniisti! Sillä vereni kuohuu. Ja silloin kuolema ja kuoleman kauhut ovat minusta mitätön asia. Siksi: kauniisti, kauniisti vain!

JUHANI: Tuomas on vaarallinen mies. Olkoon toverinani mieluummin mies, joka kiivastuu ja pärskähtelee päälleni joka päivä ja joka tunti. Ennemmin hän kuin sinä, mies, joka suutut harvoin mutta pahasti. Silloin sinä panet kurjan henkeni vaaraan. Ah! Tämä oli paha leikki.

SIMEONI: Piekse meitä, kurita meitä, korkeuden voima!

TIMO: Ole hiljaa, Simeoni, minä rukoilen.

SIMEONI: Jos minä olen hiljaa, niin tämä kivi puhuu ja sanoo. Piekse meitä, hutki meitä!

JUHANI: Älä huuda päällemme vielä suurempaa surmaa. Tässä on jo tarpeeksi vitsausta.

TUOMAS: Tuossa hän saarnaa kuin hullu, kädet ristissä ja silmät päässä kuin kuolemanhyypiön silmät. Suu kiinni heti!

TIMO: Ole hiljaa, Simeoni, minä rukoilen. Ja eläkäämme kaikki rauhassa. – Katsokaa Lauri-poikaa: hän jo raukeaa ja nukkuu. Nukkuuhan poikaparka. – Niin, eläkäämme Jumalan tähden rauhassa ja kärsivällisinä, kunnes kävelemme täältä taas kotiin.

JUHANI: Kotiin! Emmehän pääse edes hautakotiimme, kunnialliseen kirkkomaahan. Vaan tähän me lopulta nukahdamme korppien ja kotkien nokittaviksi. Minä kuolen nyt heti, tuossa paikassa. No niin, minä kuolen. Tässäkö oli tämä elämä? Mitä se maksoi?

TIMO: Niin, tässäkö oli tämä elämä? Mitä se maksoi? Kysymys.

JUHANI: Et tiennyt, rakas äitimme, mihin kurjuuteen synnytit kerran seitsemän pientä nallikkaa.

TIMO: Ethän tiennyt.

JUHANI: Oi, jos nyt ryyppäisimme vielä kerran ja valuttaisimme pullosta viimeisen pisaran! Tuossa, Tuomas, ryyppää ja anna mennä.

TUOMAS: En välitä sinun viinastasi.

JUHANI: Aha, haha! Joko nyt on unohdettu kaikki Jumppilan Jallit ja Kuninkalan saarnatuolit? Kyllä sinä teuhasitkin, teuhasit ja peuhasit ihan elämän ja kuoleman rajalla. Hirmuista, kun ajattelen, että olisit astunut Jumalan eteen juopuneena, silmät killissä.

TIMO: Minä kauhistun! Jumalan eteen juopuneena!

JUHANI: Jumalan eteen juopuneena, silmät killissä. Se on ajatus se.

SIMEONI: Sinäpä sen sanoit!

JUHANI: Lähellä oli, ettei niin käynyt. Mutta nyt hän lepää tuossa kalpeana. Ah! Silmäni vuotavat, koska sieluni säälii häntä. Tahtoisin aina kätkeä tuon kurjan, köyhän ja kärsivän veljeni sydämeni sisimpään karsinaan.

AAPO: Mutta unessaan hän unohtaa tämän nälkämme, tämän tappavan madon.

SIMEONI: Kolmas päivä! Niin vaipukaamme jo kuolemaan.

EERO: Ja meidän täytyy kuolla, vaikka edessämme on lihaa, elävää lihaa.

SIMEONI: Se liha meidät tappaa, tappaa!

JUHANI: Juuri tänään, tällä tunnilla ja minuutilla! Niin, tällä tunnilla.

TIMO: Tapetaan se liha! Ammutaan joka ainoa sarvipää, ja tulkoon meille tuoretta lihaa oikein runsaasti. Viisi kivääriä on ladattuna, ja Laurin kontissa on ampumatarvikkeita tarpeeksi.

JUHANI: Siinä on ajatus!

AAPO: Joka meidät pelastaa!

EERO: Pelastaa tosiaan!

JUHANI: Ah! Millä me palkitsemme Timon?

SIMEONI: Sinä Herran enkeli!

TIMO: Tuoretta lihaa, tuoretta lihaa! Ei mitään muuta. Heheh! – Laurin kontissa on kymmenittäin vasta valettuja luoteja. Ja ruutia on vielä useampaan lataukseen.

JUHANI: Niin kuin sanot, sinä verraton poika! Täällä on luoteja ja ruutia enemmän kuin tarpeeksi. Härkiä on tässä kolmekymmentäkolme. Hm. Me tomppelit ja töpöt! Miksi emme keksineet tätä keinoa jo aikaisemmin?

AAPO: Kyllä minäkin muistin tämän tempun kerran tässä. Mutta Laurin kontin tarvikkeet eivät tulleet mieleeni. En siis kertonut ajatuksistani teille muille. Sillä viisi luotia tekee vain viisi härkää.

JUHANI: Sitä kohti minäkin tuumailin, mutta en ehtinyt pidemmälle. – Kolmekymmentäkolme härkää. Hyvä! Kuulkaa, te Kaura-Matin poikajunkkarit! Ammutaan nyt kuin miehet. Jos lävistämme joka laukauksella elukalta sydämen tai pään, niin vapauden tie on meille avattu, avattu. Voi sinua, Timo-jukuri, sinua!

TIMO: Häh, sanoinhan minä sen. Eihän tässä mitään muuta. Kyllä sinä sen tiedät. Nääntyisimmekö tähän kuin rotat? Eihän uljailla pojilla ole siihen aikaa. Heheh! Minä sanoin sen.

JUHANI: Nyt salama ja jyrinä, ja vapauden tie on isketty auki!

AAPO: Niin, Juhani! Tosin tämä tie kulkee verisien ruumiiden yli, mutta ei auta.

JUHANI: Ei auta. Lainehtikoon vain mustanpunainen veri Hiidenkiven ympärillä. Me onnen myyrät! Kohta syömme lihaa kuin sudet!

AAPO: Mutta millä maksamme neljäkymmentä härkää?

JUHANI: Teemme sen elämän ja kuoleman tähden, ja siksi laki on puolellamme. Me teemme lihaa, ja Viertolan mätimahainen patruuna korjatkoon lihansa, jos haluaa. Se ei koske meitä.

AAPO: Miten käy, sen näemme, kun välttämätön työ on tehty. Mutta kun suuri tappo on tehty, meillä on heti toinen tehtävä. Huomatkaa: kun lopulta joka huiskahäntä makaa maassa, niin heti nylkemään. Mutta yksi meistä lähteköön suruviestin kanssa Viertolan kartanoon.

JUHANI: Tärkeä neuvo. Nylkemään, nylkemään, ennen kuin nahka tarttuu lihaan kiinni! Tapahtukoon niin. Ja menkööt sitten kenelle tahansa lihat ja nahat, suolet ja mahat. Nauta penkille ja nahka pois! Meillä jokaisella on vyöllä veitsi, joka pystyy. Ja tässä on puukko, terävä kuin käärmeen kieli. Niin, käykäämme käsiksi veriseen työhön. Nyt se mies, jonka tuliluikku on tyhjä, pankoon sisään kunnon latauksen. Ja sitten ryhdymme veriseen, veriseen työhön.

AAPO: Mutta veljet! Voimmehan kamppailla nälän kanssa vielä tunnin tai kaksi, varsinkin nyt, kun pelastus on varma asia. Koetetaan vielä kerran kuuden miehen kurkun voimaa. Ja sitten odotetaan hetki, tuskamme ja vankeutemme viimeinen hetki.

JUHANI: Nälkä kyllä puristaa, mutta tehdään niin kuin haluat. Huudetaan, ja ehkä pääsemme pulasta vuodattamatta pisaraakaan verta. Turha toivo kuitenkin. No, no, voimme vielä odottaa vähän. Onhan vapautemme hirveä väline nyt kourassamme. Siis kirkaistaan taas täyttä kurkkua. Minä rukoilen, tehkää niin, sillä se on minun käskyni. Tuomas, sinä olet hiljainen kuin tämä kivi. Pane sinäkin suusi mörisemään. Tee se, minä rukoilen sinua, sillä se on minun käskyni.

TUOMAS: Älä läksytä minua. Minä teen niin kuin yhteiset sääntömme vaativat.

JUHANI: Olkaa valmiina. Yks, kaks, kolme.

He korottivat äänensä, korottivat sen seitsemän kertaa. Ympärillä kaikui huuto ja koirien ulvonta. Sitten he vaipuivat taas odottamaan. Nälkä oli kova, mutta varma tieto pelastuksesta antoi heille uusia voimia. Yksi heidän joukostaan, veli Lauri, ei kuitenkaan tuntenut nälän tuskaa eikä toivon iloa. Tuossa hän makasi muiden jalkojen juurella kalpeana ja kuorsasi. – Veljekset odottivat siinä hetken ja vielä toisen, ja kolmannen päivän aurinko alkoi jo laskea. Silloin Juhani kuuli ukkosen heikkoa jyminää koillisesta. Hän huusi korkealla, kuoleman äänellä: ”Nyt, pojat! Herra auttakoon meitä, ja ammen!” Ja heti alkoi tulinen ja verinen leikki.

Harmaa Hiidenkivi peittyi savupilviin. Mutta pilvistä leimahteli ja paukahteli kuolema joka puolelle härkien laumaan. Yksi sarvipää tuolla, toinen täällä, sai luodin. Se hyppäsi äkkiä ylös mörähtäen ja kaatui. Se puhalsi voimakkaan henkensä ulos rinnastaan. Elukka, jonka aivot luoti oli lävistänyt, raukesi pian. Se tuskin potkaisi kertaakaan, vaan ojensi jalkansa jäykkinä kuin kepit. Niin se heitti henkensä. Veri roiskui mustanpunaisena haavasta korkealle ilmaan ja ilmasta kaarena maahan. Mutta se, jonka rintaan luoti osui eikä sydäntä lävistänyt, riehui kauan. Se ryntäili verisenä sinne tänne muiden joukossa, joita luoti oli vielä säästänyt. Lopulta se kellahti selälleen kentälle. Siinä se vielä hetken mörisi ja potki sorkillaan ilmaa. Pian muissakin härissä nousi kiire, hälinä ja pelottava riehunta. Ne haistoivat toverinsa höyryävän veren. Silloin ne ryntäsivät raivoissaan kaikki yhteen kasaan. Niiden kielet olivat ulkona, ja ne pyörittelivät silmiään. Ne täyttivät korven hirmuisella mörinällä. Ne paiskoivat risuja, turpeita ja multaa korkealle selkiensä yli.

Mutta kivellä seisoivat veljekset kalpeina kuin peikot, savun ympäröiminä. He ampuivat, latasivat ja ampuivat taas lakkaamatta, ja aina vain härkiä kaatui maahan. Pyssyt leimahtelivat ja paukkuivat. Mutta vielä ankarammin jyrisi ja välähteli tuolla ylhäällä, missä ukkonen ajeli pilvien vuorilla. Silloin savu ja taivaan pimeät pilvet toivat synkän hämärän Hiidenkiven ympärille. Hämärässä kaikuivat härkien kiljunta ja mölinä, koirien ulvonta ja pyssyjen pauke. Ja ukkosen pitkä jylinä kaikui. Kuusten latvoissa kohisi myrsky. Hetki oli kauhea; ilma tuntui kuumalta kuin veri. Nyt myös Lauri heräsi puoliksi. Hän avasi silmänsä, mutta näki vain kammottavaa hämärää. Ja hämärässä hän näki tummia haamuja ympärillään. Hän kuuli verrattoman metelin. Hän kuuli sen vierestään, alhaalta maasta ja ylhäältä taivaalta. Ja hänen levottomassa veressään tuntui vielä siltä, kuin kaikki olisi vajonnut alaspäin kovaa vauhtia. Synkkä ajatus tuli hänen mieleensä, ja hän sanoi itsekseen: ”Näin mennään syvyyden pätsiin, mennään. Mutta mennään sitten; mikä enää auttaa?” Niin hän sanoi, käänsi kylkeään, sulki silmänsä ja nukahti taas sikeään uneen.

Mutta Hiidenkivi pukeutui savuiseen viittaan kuin komea linna ja matki ukkosen kieltä. Sen ympärillä lainehti veri, ja sadoittain sorkkia keikkui siinä ilmassa. Ukkonen jyrisi pilvissä, ja pilvistä alkoi nyt sataa raskaasti. Ne ammensivat vettä alas kohisevaan korpeen. Mutta tappotyö oli tehty; pystyssä ei näkynyt enää ainuttakaan sarvea. Maassa makasivat Viertolan kartanon kolmekymmentäkolme härkää. Osa oli jo aivan kuollut, osa potki vielä. Sieltä täältä kuului kuolinkamppailun korisevia henkäyksiä. Mutta veljekset astuivat koirineen alas kiveltä ja riensivät suojaan tuuhean kuusen alle. Sillä ukkospilvestä satoi rajusti, ja parrakas metsä huokaili. Siinä he seisoivat ja katselivat edessään kuoleman runsasta niittoa. Verinen vesi juoksi monena solisevana purona Hiidenkiven ympäriltä joka suuntaan. Kun sade oli lakannut, he astuivat suojasta ulos. He kävelivät hiljaa ja irvistellen uhriensa ympärillä. He katselivat niitä kammoksuen ja ravistivat välillä päätään.

JUHANI: Onpa tässä lihaa.

TIMO: Ja verta.

JUHANI: Ja verta myös, totisesti. Tämän kiven ympäristö voisi kasvaa vaikka pippuria kymmenen vuotta peräkkäin. Niin paljon moskaa tämä maa on saanut niskaansa. – Mutta iskekäämme tulta ja tehkäämme nuotio, jossa voimme paistaa itsellemme tuoretta lihaa. Ah, kyllä nyt härjänpaisti maistuu pojille! Tuokaa, veljet, puita ja pihkalastuja, minä isken tulta. Mutta Timo rientäköön aholle ja tuokoon tänne kirveeni ja tuohikontit, jotka jätimme vaaran hetkellä. Ja sitten, kun olemme syöneet, alamme kaikki yhdessä juoda. Alamme ”otta nakka pois”, sanoi Krööni, punapartainen ukko. Hänkin lepää jo maan povessa, mutta parempi hänelle, että pääsi sinne. Täällä äijäraukka kärsi nälkää kuin ajokoira. Hänellä ei ollut ystävää eikä sukulaista eikä suojaa, mihin panna päänsä. Vielä tuo turha kunniakin oli pyyhitty pois hänen papinkirjastaan. Tuonne hän kyyristyi Kolistimen riiheen, ja kaikki on nyt unohdettu turpeen alla. – Kas niin, Eero, siinähän on rasvaisia pihkalastuja, ja tuossa Simeoni tuo kuivia oksia. Kohta meillä on komea nuotio. Leikkaapa valmiiksi, Tuomas, oikein isoja lihaviipaleita tuon kailokyljen reidestä. Ah-hah! Haluaisin, haluaisin iskeä kiinni heti tuossa paikassa kuin kissa raakaan, veriseen paistiin.

TUOMAS: Vähän vielä kärsivällisyyttä, niin paistimme maistuu entistä komeammalta.

JUHANI: Aivan niin. – Mutta kiittäkäämme siitä, että kuulumme sukuun, joka on oppinut taistelemaan nälkää vastaan. Sukuun ja kansaan. Muuten emme enää hyörisi tässä juuri näin. Sen takaan.

Pian paistui liekeissä seitsemän komeaa lihanpalaa. He muistivat siis myös Lauria. He eivät kuitenkaan halunneet häiritä hänen untaan kivellä. Siellä hän makasi yhä eikä herännyt silloinkaan, kun rankkasade valeli häntä. Mutta Timo oli lähtenyt matkaan. Hän löysi kontit aholta. Kirveen hän löysi veriseltä kentältä, jossa makasivat karhu ja seitsemän härkää. Hän palasi retkeltään kontit selässä ja kirves kainalossa. Silloin otettiin esiin kuusi reikäleipää ja lihanpalat tulelta. Ja kuiva leipä ja paistettu, suolaan kastettu härän liha pienenivät miesten hampaissa. Myös Killi ja Kiiski saivat nyt runsaan aterian. Ne olivat paastonneet isäntiensä kanssa kolme yötä ja päivää. Mutta kun koirat ja miehet olivat syöneet itsensä kylläisiksi, veljesten jäseniin tuli äkkiä raskas uupumus. Voimakas uni painoi heitä, eivätkä he voineet vastustaa sitä. He kallistuivat silmät kiinni alas kentälle, toinen toisensa perään. Ylhäällä kivellä Lauri makasi ja kuorsasi. Alhaalla kiven juurella muut makasivat nuotion ympärillä. Aurinko sammui, ja syyskuun päivä pimeni yöksi. Niin he lepäsivät uhriensa keskellä, tapetun härkälauman keskellä. Ja leiriä vartioivat äkäiset Killi ja Kiiski.

Mutta lopulta, kun yötä oli jo kulunut jonkin aikaa, he heräsivät unestaan. He tunsivat taas jäsenissään entisen voiman. He nousivat ylös ja alkoivat kantaa tulelle mustia, pihkaisia tervaskantoja. Punertavassa valossa he näkisivät nylkeä suuren saaliinsa. Mutta Eeron he lähettivät heti Viertolaan kertomaan asiasta voudille. Mustanpunainen liekki leimahti ylös ja valaisi maan ja synkän metsän. Eero lähti kävelemään kartanoa kohti. Mutta muut alkoivat kaikin voimin nylkeä kaatamiaan hirviöitä.

Silloin myös Lauri heräsi syvästä ja pitkästä unestaan. Hän katseli tihrustaen ympärilleen, katseli hetken eikä ymmärtänyt, mitä näki. Tuossa palava kantokasa valaisi tyyntä ja pimeää yötä. Kaikkialla näkyi nautoja, jotka makasivat veressään. Niiden kielet olivat hampaiden välistä ulkona, ja mahat olivat paisuneet korkealle. Kaksi niistä oli jo muuttunut lihoiksi, ja kolmatta paloiteltiin parhaillaan. Ja siinä veljeksistä yksi nylki ja toinen piteli jalkaa. Kolmas hakkasi kirveellä rikki naudan paksuja luita. Ja joku heistä latoi lihoja kuusen juurelle valtavaan pinoon. Kaiken tämän näki Laurin krapulainen silmä. Mutta lopulta hän kuitenkin ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Hän katsahti alas. Nuotion lähellä sammaleisella mättäällä hän näki leivän ja leivän päällä palan paistettua lihaa. Silloin hän tunsi vatsassaan kovaa nälkää. Hän astui kiveltä alas, istui tulen lämpöön ja iski kouransa lihaan ja leipään. Hän paljasti kuitenkin päänsä ja pani kätensä ristiin. Hän nyökäytti nopeasti pörröistä päätään, siunasi ruoan ja aloitti maukkaan aterian. Siinä hän istui hiljaa ja söi, silmät äkäisinä äkäisen otsan alla. Siinä hän istui ja kuivatti vaatteitaan tervasliekkien loisteessa. Ja muut hääräsivät ja hyörivät vikkelästi muutaman askeleen päässä hänestä. Sillä heillä oli teurastettavana suuri karhu ja neljäkymmentä härkää.

Eero vei viestin Viertolan voudille, ja vouti vei sen kiireesti herralleen. Siitä nousi huuto ja tulinen hälinä, ja Eero lähti takaisin tavallista vikkelämmin. Mutta Viertolan herra kiljui ja säkenöi vihasta. Hän kutsui koolle kaikki miehet, jotka olivat paikalla. Sitten hän lähti hurjasti kulkemaan Hiidenkiveä kohti, ja hänen seurassaan oli kymmenen rotevaa miestä. Lähinnä herraansa asteli kartanon hartiakas vouti, ja hänellä oli kourassaan pelottava tervapamppu. He kulkivat ankarasti eteenpäin. Lopulta he lähestyivät paikkaa, josta punertava valo kajasti heitä vastaan. Valossa he näkivät seitsemän urosta. Ne olivat kuin seitsemän yöllistä, mieltä järkyttävää aavetta. Ja aaveet tekivät veristä työtä, veriset veitset verisissä kourissa. Yksi nylki, toinen piteli jalkaa, kolmas hakkasi rikki nyljetyn elukan paksuja luita. Ja joku levitteli vuotia kuivumaan kuusten taipuville oksille. Siellä koiratkin hyppelivät ja söivät naudoista niitä pois heitettäviä taikapaloja, joita teurastajat viskelivät ympärilleen. Pian Killi ja Kiiski huomasivat, että vierasta väkeä lähestyi. Ne ryntäsivät äkäisesti haukkuen vieraita kohti. Mutta veljekset kiiruhtivat hillitsemään niitä ankarasti. Esiin astui vihainen Viertolan patruuna. Tuo isovatsainen ja pullosilmäinen herra astui esiin kovasti hikoillen, kymmenen miehen voimalla.

AAPO: Hyvää iltaa, herra!

JUHANI: Jumala auttakoon meitä! Tämä oli hirvittävä leikki.

VIERTOLA: Onko helvetti jo päässyt irti? Neljäkymmentä härkää tapettu! Kauhistus ja kuolema!

AAPO: Niin on tapahtunut, jotta seitsemän miehen henki pelastuisi.

VIERTOLA: Minä opetan teidät, te Jukolan metsäsissit ja rosvot! Selkään heitä, miehet! Pieskää heitä niin, että he makaavat veressään maassa kuin komeat härkäni tuossa. Päälle, miehet!

AAPO: Hiljaa, herra!

TUOMAS: Hiljaa, hiljaa!

JUHANI: Seis, herraseni, seis miehinesi! Ja muista, mikä rauhaasi kuuluu.

AAPO: Keskustelkaamme järkevästi tästä huonon onnen tapauksesta.

JUHANI: Meillä kaikilla on yhteinen laki, ja sen edessä me olemme samanarvoisia. Sillä sinä olet tullut ulos ämmän kohdusta aivan niin kuin minäkin. Ja yhtä alastomana, yhtä alastomana. Et ole tuumaakaan parempi poika. Entä sinun aatelisuutesi? Tehköön sen päälle pienen tempun meidän vanha, nilkosilmäinen kukkomme. Yhteinen laki! Ja tässä asiassa se on vahvasti jukolaisten puolella.

VIERTOLA: Puolellanne! Onko teillä oikeus, te kirotut, teurastaa härkiäni minun omalla maallani?

JUHANI: Onko teillä oikeus päästää vapaaksi härkiä, jotka voivat tappaa miehen?

VIERTOLA: Ne kulkivat minun omalla maallani ja aidatussa haassa.

JUHANI: Pannaan sitten tämä vaa'alle. Tuo pala raja-aitaa, jonka härät kaatoivat meidän surkeaksi tuskaksemme, kuuluu kauniisti Viertolan osaksi. Mutta nyt minä kysyn: miksi rikas kartano tekee niin huonon aidan? Sen elukka kaataa aidan maahan yhdellä ryntäyksellä.

VOUTI: Aita kuin harjaksen terä, sinä lurjus!

JUHANI: Aita, jonka elukka työntää tieltään pois kuin korren!

VIERTOLA: Mitä teillä oli tekemistä minun haassani, minun haassani, te junkkarit? Mitä?

JUHANI: Me ajoimme karhua, vaarallista petoa. Se olisi pian repinyt sekä teidät että teidän härkänne. Tapoimme raatelevan karhun, ja niin teimme isänmaallemme suuren, yhteisen hyödyn. Eikö tämä ole yhteistä hyötyä: hävittää pedot, peikot ja perkeleet maailmasta pois? Katsokaa tuota paikkaa. Laki on vahvasti puolellamme, vaikka mätänisi.

VOUTI: Suu kiinni, sinä ryökäle, äläkä lörpöttele siinä!

VIERTOLA: Heitä vielä huvittaa tehdä meistä pilkkaa, lurjuksia! Selkään heitä! Hyökätkää!

AAPO: Siivosti, herrat, voudit ja rengit! Ja muistakaa, kuinka meitä on kiusattu tässä kiusan kivellä. Muistakaa, että jokainen meistä on pian vimman villitty poika.

JUHANI: Oikein sanottu. Vimman villitty poika, vimman villitty poika! Ah! Hänen ajatuksensa kääntyy äkkiä ympäri. Hän puree sydämensä kivikovaksi, ja silloin yksi salama, ja maa ja taivas naukuvat. Ah! Tässä meitä on kiusattu kolme yötä ja päivää elämän ja kuoleman rajalla.

TUOMAS: Mutta nyt olemme syöneet veristä lihaa ja hengittäneet tapon veristä höyryä. Ja tässä me seisomme, veriset puukot verisissä kourissamme, verisinä aina kyynärpäihin asti. Suokoon Herra, että otatte ajoissa sanoistamme vaarin. Muuten me teemme tämän yön kauhusta helvetin. Ottakaa, ottakaa sanoistamme vaari!

EERO: Ja ottakaa varoitus härjistä tuossa.

JUHANI: Oi Herra, anna heille tällä hetkellä silmävoidetta ja sydämen voimaa! Anna heidän hillitä itsensä, niin etteivät he kiusaa meitä enempää. Anna heille järkeä päähän. Ottakoot he varoituksen noista onnettomista härjistä tuossa, sillä me voimme vielä tehdä makkaroita! Anna heille viisautta, Herra! Muuten me ryhdymme heidän papeikseen. Silloin vihimme heidät näillä verisillä puukoilla yhdeksi lihaksi ja vereksi noiden onnettomien härkien kanssa. Ja teemme tästä yöllisestä korvesta kiljuvan helvetin. Oi Herra, varjele tuota Viertolan isomahaista herraa ja hänen röyhkeitä miehiään! Armahda heitä, Jumalan kaikkivaltias poika!

TUOMAS: Tässä seisomme, astukaa esiin, jos miellyttää.

JUHANI: Tässä seisomme, astukaa esiin, jos miellyttää.

VIERTOLA: Hyvä, hyvä! Ylpeilkää nyt. Mutta luulen, että kerran laki sanoo toista. Silloin ylpeytenne pyrstö painuu kauniisti alas. Ja silloin teidän kurja talonnekin on mennyt aina ummehtuneeseen perustaansa asti. – Pois, mieheni! Neljäkymmentä härkää jätän nyt teille saaliiksi. Mutta minä otan teiltä kaiken takaisin, aina viimeiseen sorkkaan asti. Lähdetään!

JUHANI: Korjatkaa lihanne ja ränttynne, ennen kuin ne pilaantuvat. Ne eivät koske meihin. Me vain kiiruhdimme nylkemään, ennen kuin nahka tarttuu lihaan.

VIERTOLA: Kaikki hyvin! Kotiin, miehet, niin kuin käsken.

Viertolan herra lähti miehineen pois. Hän uhkaili kovasti ja kiroili. Mutta veljekset ryhtyivät taas teurastamaan. Seuraavana päivänä neljäkymmentä härkää oli nyljetty. Veljekset palasivat kotiinsa ja kantoivat kangella mustanhallavaa, valtavan suurta karhua. Mutta härkien lihat, nahat ja suolet he jättivät metsään. Kaksi veljeä jäi kuitenkin vartioimaan niitä. – Ja niin loppui retki, joka syntyi Taula-Matin kertomuksista Pohjolan mailta. Alun perin se oli tarkoitettu sorsanpyynniksi Kourusuolle.

### Sanasto

- **vimman villitty**: raivon sekoittama; niin vihainen, ettei enää ajattele järkevästi.
- **häyrypää**: kuumapäinen, äkkipikainen ihminen.
- **terve-rabbi**: Juudaksen tervehdys Jeesukselle; tässä: teeskentelijä, joka puhuu makeasti.
- **hallavasilmäinen**: jolla on vaaleat, harmahtavat silmät (hallava = harmahtava, kellertävän harmaa).
- **praakaa**: vanha sana: puhuu, kuuluttaa (pappi kuuluttaa saman asian kolme kertaa).
- **plootu**: vanha kuparinen raha; tässä leikillään: isku.
- **parakraaffi**: pykälä, lain kohta.
- **naukku**: pieni ryyppy viinaa.
- **Jumala tiesi … missä nahka naulitaan**: vanha laulu: Jumala tietää, missä ihminen lopulta kuolee.
- **ammen plottis**: leikillinen lopetus: ja sitten se loppui, aamen.
- **toltti, leiviskä**: vanhoja mittoja: toltti on kaksitoista kappaletta, leiviskä on noin 8,5 kiloa.
- **umpiraudoissa**: hevosen jalat on pantu kiinni raudoilla, ettei se pääse karkaamaan kauas.
- **tammi (Nukarin tammi)**: vanha sana: pato joessa.
- **kuolemanhyypiö**: hyypiö on vanha sana pöllölle; kuolemanhyypiö on pahaa ennustava pöllö.
- **haka**: aidattu laidun, jossa eläimet syövät.
- **patruuna**: kartanon tai tehtaan isäntä.
- **putikka (Eero-putikka)**: leikillinen hellittelysana pienestä pojasta; tarkka merkitys on epäselvä.
- **nurru-poika**: vanha pilkkasana; tarkka merkitys on epäselvä.
- **narssut ja naasikat**: vanhoja haukkumasanoja tytöistä ja naisista; tarkka merkitys on epäselvä.
- **nietu**: vanha sana; ”se on nietua se” = ilmeisesti ”se on turhaa puhetta”; tarkka merkitys on epäselvä.
- **kortteli**: vanha nestemitta (n. 0,3 litraa).
- **kannu**: vanha nestemitta (n. 2,6 litraa); tässä myös veljesten viina-astia, isän vanha tinapullo.
- **nappiläpi**: napinreikä.
- **tupakkikukkaro**: tupakkakukkaro, pieni pussi tupakalle.
- **lippari**: vanha sana; tässä ilmeisesti oluen lisäksi otettava ryyppy; tarkka merkitys on epäselvä.
- **kailokylki**: vanha nimitys härälle, ilmeisesti sen kylkien värin mukaan; tarkka merkitys on epäselvä.
- **taikapalat**: teurastuksessa pois heitettävät palat, joita ei syöty; tarkka merkitys on epäselvä.
- **nilkosilmäinen**: vanha sana silmistä, ilmeisesti huono- tai vinosilmäinen; tarkka merkitys on epäselvä.
- **räntty**: vanha halveksiva sana; tässä ilmeisesti nahat ja muut teurastuksen jätteet; tarkka merkitys on epäselvä.

## Yhdeksäs luku

On eräs syyskuun aamu. Muutama päivä on kulunut siitä, kun veljesten vaikea retki päättyi. He istuvat nyt aholla kiehuvan lihapadan ympärillä. Kaksi vuorokautta he olivat vartioineet lihoja korvessa matkan päässä. Mutta kukaan ei käynyt hakemassa niitä, ja näytti siltä, että liha menisi aivan hukkaan. Silloin he päättivät käyttää hyödykseen noita komeita kasoja metsässä. He päättivät elää oikein jalosti lihapadan ääressä jonkin aikaa. Niin tapahtui. He kantoivat lihat aittaansa, joka täyttyi lihasta, ja orret peittyivät riippuvista vuodista. Ja nyt kiehui hirveän suuri lihapata molskien ja kuohuen kantoisella aholla lähellä pirttiä. Se kiehui melkein lakkaamatta aamusta iltaan, ja veljesten vatsat pullottivat täysinä. – Siinä he viettivät nyt huolettomia ja iloisia päiviä. Välillä he söivät, välillä he kertoivat satuja ja tarinoita. Ja välillä he makasivat makeasti pää mättäällä, ja aho kumisi heidän kuorsauksistaan.

Aamu oli kaunis. Taivas kaarteli sinisenä ja kirkkaana, ja ympäröivistä metsistä kuului raikkaan koillistuulen kohina. Veljekset loikoilivat lihapatansa ympärillä. Yksi istui kannon päässä, toinen ahon kuivalla nurmella, ja he nauttivat runsasta aamiaistaan. Siinä myös koirat makasivat vatsallaan ja ahmivat härän saartuvallista, voimakasta lihaa. Kaikkien kasvoilla näkyi hilpeys ja syvä rauha.

TIMO: Kiitos Viertolan herralle tästäkin ateriasta.

JUHANI: Kiitos ja kunnia hänelle!

AAPO: Mutta tämä kestitys voi vielä tulla meille kalliiksi. Tuskin Viertolan herra jättää asiaa juuri näin.

JUHANI: Laki on puolellamme. Sen huomaa kai herrammekin, ja hän heittää keräjöinnin hiiteen. Syökäämme lihaa, veljet, ja sulakoon se huolettomasti vatsassamme, sillä selkämme on vapaa. – Mutta enemmän liikettä, pojat, enemmän liikettä ja marssia! Härän liha on lujaa ruokaa.

EERO: Lyödään käsi käteen ja tanssitaan veljesrinkiä, loiskitaan. Takaan, että vatsa painuu.

JUHANI: Emmehän me tässä hypi harakoina kuin mätäkuun hölmöt. Vaan ryhdytään toisenlaiseen leikkiin. Ah! Missä ovat nyt poikavuosieni huikeat päivät? Veljet, lyödään tulista kurraa vielä kerran, niin kuin löimme ennen Toukolan pölyisillä teillä. Tässä meillä on sileä aho. Ne kannot, jotka ovat esteenä, me revimme juurineen pois. Ja tuolta nummen tasaiselta pinnalta otamme radallemme jatkoa. Nyt veljesjoukko kahteen osaan. Ja sen puolen miehet, jotka häviävät taistelun, nielkööt illalla kymmenen naulaa härän lihaa.

TUOMAS: Olkoon sanottu.

JUHANI: Kymmenen naulaa, veljet?

EERO: Juuri niin! Kymmenen naulaa rangaistukseksi niille, joita visainen kurra ajaa takaa.

JUHANI: Kolme kummallakin puolella, se olisi suorin kauppa. Mutta meitä on seitsemän miestä.

LAURI: Minä jään pois. Mieluummin katselen kalupuita metsässä kuin juoksen ja hikoilen tässä kuin hurjapäinen poikanalli. Lyökää te leikkiänne, minä menen metsään, kirveskynä kainalossa.

Näin jutellen he lopulta söivät ateriansa loppuun ja lähtivät rakentamaan kiekkorataa. He raivasivat sen kulkemaan halki ahon ja vielä jonkin matkaa pitkin nummen pintaa ahon itäpuolella. Muutaman tunnin päästä he seisoivat valmiina leikkiin, ja kourissa heillä oli vahvat koivuiset kanget. He seisoivat kahteen joukkoon jaettuina. Toisella puolella olivat Juhani, Simeoni ja Timo, toisella Tuomas, Aapo ja Eero. Kiekko alkoi lennellä heidän välillään. Seutu kajahteli kauas, kun kanget iskivät vasten visaista pyörää, joka juoksi huminalla edestakaisin.

Mutta metsien helmoissa astelee Lauri, kirves kainalossa. Hän kävelee hitaasti ja katselee tarkasti ympärilleen. Aina hän pysähtyy hetkeksi, kun hänen silmänsä huomaa pahkoja tai vääriä puun haaroja. Hän katsoo myös tuuheiden koivujen ja mäntyjen latvoja, joissa on tuulenpesiä kuin hattuja. Nyt hän tulee myrskyn katkaiseman kuusen korkean kannon luo. Hän katselee sitä hetken ja tuumii. Lopulta hän alkaa nakutella kirveellään reikää sen kylkeen. Kun hän on tehnyt sen, hän ajattelee itsekseen: ”Tuohon reikään rakentaa ensi keväänä pesänsä punahäntäinen leppälintu tai pieni, kirjava tikka.” Niin hän ajattelee, merkitsee paikan tarkasti mieleensä ja jatkaa matkaansa. Mutta kun hän on kulkenut hetken, hän huomaa riippaoksaisen koivun. Sen rungosta pullistuu ulos valtava pahka, kupera ja joulukakun kokoinen. Hän iskee sen irti, ottaa sen mukaansa ja päättää tehdä siitä ison kousan. Hän lähtee taas vaeltamaan. Mutta pian hänen tarkka silmänsä näkee pienen kallionkielekkeen vieressä oudosti vääntyneen katajan. ”Mitähän tuostakin tulisi?” hän ajattelee. Hän läimäyttää tuimalla kirveellään kerran ja kaksi ja kaataa katajan. Hän karsii sen, katselee sitä hetken myhäillen, ottaa sen mukaansa ja lähtee taas kulkemaan. Hän kuulee kylien karjankelloja. Hän huutaa kerran kovalla äänellä, jotta sudet pelästyisivät pois seudulta. Hän huutaa, ja ympäriltä kaikuu kaiku, joka vastaa ystävällisesti. Niin hän astelee ja ehtii lopulta kanervaisen kummun harjalle. Siellä hän näkee erään hongan latvassa suuren tuulenpesän. Se keikkuu viileässä koillistuulessa. Hän kaataa hongan ja katkaisee siitä tuuhean hatun. Sitten hän istuu katselemaan löytöään.

Siinä hän istui kauan. Hän mietti ja tutki sekä tuulenpesää että pahkaa ja tuota monimutkaista katajaa. ”Millä tavalla luonto oli saanut ne aikaan? Mikä oli vääntänyt katajan noin moneen kymmeneen mutkaan ja polveen?” Sitten hän kallistui alas ja nojasi päänsä vanhaa, ruohottunutta muurahaispesää vasten. Siinä hän katseli puiden latvoja ja purjehtivia pilvenhattaroita. Hän mietiskeli, miten maa ja taivas on rakennettu. Kaukaa, Impivaaran aholta, kaikui hänen korviinsa kiekkokankien iskujen kalke. Lopulta hän halusi siirtää kaikki ajatukset pois päästään ja päätti nukkua. Mutta uni ei tahtonut tulla. Mitä keinoa Lauri tavallisesti käytti, kun Unonen viipyi? Silloin hän kuvitteli itsensä pieneksi myyräksi. Myyrä möyrii rauhallisessa kartanossaan maan alla ja nukkuu lopulta hienolla hiekkavuoteellaan. Tai hän kuvitteli itsensä paksuturkkiseksi karhuksi. Karhu lepää synkässä, sammaleisessa pesässään kuusten juurien alla, ja sen päällä pauhaavat talven tuiskuiset myrskyt. Niin hän ajatteli, ja silloin uni melkein aina painoi pian hänen silmänsä kiinni. Samoin nytkin, kun hän kuvitteli itsensä myyrän poikaseksi, joka möyrii syvällä maaemon kohdussa.

Hän nukkui, mutta uni jatkoi sitä, mitä hänen mielensä oli kuvitellut. Hänestä tuntui, että koko hänen ruumiinsa kutistui äkkiä pehmeäturkkiseksi myyräksi. Hänen silmänsä tulivat kovin pieniksi, mutta kämmenensä paisuivat myyrän kämmenten kaltaisiksi hansikkaiksi. Ja valmis oli myyrä, joka kaivoi nummen sisällä honkien juurien alla. Siellä hän möyri ja kaivoi. Lopulta hän kaivoi itsensä ylöspäin pitkin hongan lahonnutta sydäntä. Hän ehti latvan ylimpään huippuun asti. Nyt hän huomasi istuvansa keskellä tuulenpesää, pehmeässä ja sammaleisessa karsinassa. ”Tässä minun on hyvä olla, tässä tahdon asua iankaikkisesti”, hän ajatteli. Hän tirkisti pienillä myyränsilmillään ulos kammionsa pienestä ikkunasta. Hän näki allaan synkän maailman, joka oli kääritty syysillan ikävään hämärään. Hän näki Impivaaran jyrkän vuoren, mutta mittaamattoman kaukana, niin kaukana, että se poltti mieltä. Hän näki siellä iltaisten metsien keskellä tuon surullisen pirtin. Ja vielä hän näki rakkaiden veljiensä heittelevän kiekkoa rovastin kanssa sumuisella, kaikuvalla aholla. Hänen teki mieli itkeä katkerasti. Mutta kyynel ei tahtonut juosta, vaan pyöri levottomana lähteessään. Hän katseli Impivaaraa kohti. Ahon yli ja vielä vähän matkaa pitkin nummea oli levitetty härännahkoja, verisiä ja tuoreita. Ne oli levitetty pitkään riviin, ja sitä pitkin hyppeli humiseva kiekko. Veljekset löivät komeasti koivuisilla kangilla, joiden tyvet olivat vääriä. Mutta vielä komeammin löi rovasti hengen miekallaan. Tämä hengen miekka oli taottu sitkeimmästä raudasta, vanhoista hevosenkengistä. Niin rovasti itse kerskui. Hän heilutti asettaan ylpeästi ilmassa ja kalautti sitä vasten tammista uskon kilpeään. Kilpi riippui hänen rintansa vasemmalla puolella.

Hiki päässä he löivät kiekkoa. Kiekko lensi edestakaisin heidän välillään, ja kova meno ja paukkina kuuluivat kauas. Mutta lopulta rovasti huomasi, ettei kiekko ollutkaan tavallinen kiekko. Se oli punakantinen aapiskirja, jota veljekset käyttivät leikissä kiekkona. Tästä rovasti raivostui. Hän kirosi ja sadatteli ja huusi tuhannen tulimmaista veljesten päälle. Hän viittasi välkkyvällä miekallaan itään, länteen, pohjoiseen ja etelään. Hän huusi korkealla äänellä: ”Iijaa, iijaa!” Silloin joka suunnasta lähestyi mustia pilviä myrskyn pyörteissä. Ne lähestyivät hirmuista vauhtia kohti murheellista Impivaaraa. Tuli tuhansittain tuulispäitä. Ne törmäsivät kaikki yhteen veljesten ympärillä ja tempasivat heidät helmoihinsa. Ja pian kuusi veljestä kieri tuulen siivillä korkealla ilmassa, ylösalaisin sekavassa kasassa. Tomuun ja pilvien sumuun käärittyinä he pyörivät vinhasti ympäri. He pyörivät niin kuin loimipuut, joita kutojan vilkas käsi viskelee. Lauri katseli sitä kauhuissaan myyrän hahmossa tuulenpesästä, huojuvan hongan latvasta. Välillä hän näki pyörteestä pistävän ulos miehen kouran. Välillä hän näki leuan, joka oli kuin Juhanin jykevä leuka. Ja välillä karhea tukka liehahti ylös hänen silmiensä ohi. Mutta äkkiä pappi kalautti miekallaan tammista uskon kilpeään. Heti pilvipatsas siirtyi ja lähti kiitämään kohti honkametsää, jossa Lauri keikkui korkeassa kehdossaan. Siitä hänen myyränsilmänsä pullahtivat pystyyn. Kuitenkin tuima tuulispää lensi hänen ohitseen. Veljesten surkea rääkyntä ja rähinä kuului äkkiä ja vaikeni äkkiä taas. Pyörre lensi ohi, mutta pelottavalla vauhdilla. Metsä kohisi kuin tuhat koskea, kohisi ja ryski. Ja honka, jonka latvassa Lauri lepäsi tuulenpesässä, kaatui ryskyen. Siitä mies pelästyi kovasti ja heräsi unestaan. Hän parahti pahasti, ponnahti ylös mättäältään ja huusi melkein itkevällä äänellä: ”Auta, Jumala, ihmislasta!” Kauan hän tuijotteli ympärilleen eikä heti muistanut, missä oli. Mutta lopulta hänen ajatuksensa asettuivat taas entisille paikoilleen. Varsinkin kun hän huomasi vieressään tavaransa: väärän katajan, pahkamöhkäleen ja tuulenpesän, joka oli pörröinen kuin Turkin keisarin hattu.

Lopulta hän lähti kävelemään taas kohti Impivaaraa, kirves kainalossa ja tavarat olalla. Hän päätti, ettei hän enää koskaan kuvittelisi itseään eläimeksi. Olihan Jumala kerran luonut hänet järkeväksi ihmiseksi. Näin miettien hän kulki eteenpäin. Kivisen polun varrella hän huomasi vielä pienen koivun, joka miellytti hänen silmäänsä. ”Mitähän tuostakin tulisi? Hyvä kakkulakeppi”, hän ajatteli. Hän iski kirveellään, ja miehellä oli selässään oivallinen puu kakkulasauvaksi. Tämän lisätaakan kanssa hän lähti taas kulkemaan. Hetken päästä hän seisoi nummella. Hän katseli äkäisenä ja hiljaisena veljesten iloista leikkiä, tulista kiekonheittoa. Kovasti siinä lyötiin ja juostiin. Voittajina taistelivat Tuomas, Aapo ja Eero. He olivat jo ajaneet vastustajansa radan itäiseen päähän. Mutta kun raivattu tie loppui, puolet vaihtoivat paikkaa. Juhani, Simeoni ja Timo alkoivat taas paeta kotia kohti, vaikka he ponnistelivatkin vastaan kaikin voimin. Oli vaikea torjua Tuomaan heittoa, kun kiekko lensi esiin loiskien ja parkuen. Ja kun kiekko tuli takaisin, sen oli vaikea pyöriä Eeron ohi osumatta hänen sauvaansa. Niin siinä kamppailtiin, hikoiltiin ja kirkuttiin täyttä kurkkua. Kamppailua katseli hiljainen Lauri, Metsolan taakka selässään. Sitä katselivat myös Killi ja Kiiski. Ne istuivat aina lähellä Juhania ja avasivat välillä leukansa nopeaan haukotukseen. Ja heidän yllään kaarteli kirkkaana syyskuun taivas. Raikas koillistuuli humisi honkametsässä. Ja korvessa, kuivan kuusen kyljessä, nakutteli punaharjainen, keltasilmäinen tikka. Välillä helähti sen kimeä ja kaunis ääni.

JUHANI: Annapa nyt kurrasi tulla, niin se saa seipäästäni otsaansa ja tietää, mistä se on tullut.

TUOMAS: Kas tuossa! Siinä heitto, joka soittaa teidät aina Ilvesjärvelle asti.

JUHANI: Sitä en oikein tahtoisi uskoa. Niin, tuossahan se makaa, veikkoseni, aivan kauniisti. Mutta Herran salama! Katso nyt, poika, koipiasi. Tuossa!

TUOMAS: Lyö vastaan, iske sitä, Aapo!

AAPO: Meni ohitseni suhisten kuin pääskynen. Mutta minä tiedän, että Eeron kanki kajahtaa taas. Juuri niin kuin sanoin! Hyvin isketty, Eero, hyvin!

TUOMAS: Kunnia Eerolle, korkea kunnia!

JUHANI: Ilman sitä peevelin tiitiäistä siellä teidän hännässänne te olisitte jo metsän pohjassa, äijäparat.

TUOMAS: Ota kurra vastaan, mies, äläkä löpise siinä kuin lapsi.

EERO: Heleijaa! Taas se menee heidän ohitseen.

AAPO: Yksikään sauva ei osu siihen, ei yksikään.

TUOMAS: Ei sen enempää kuin lentävään tähteen taivaalla. Veljet, mitä sanotte?

EERO: Turha heidän on enää sanaakaan sanoa, kun he juoksevat hännät lurpallaan kadonneen lampaan perässä.

TUOMAS: Hauskaa! Laula, Eero, laula, kun me lyömme iloleikkiä. Laula Rajamäen rykmentistä. Se rallatus ei jää jälkeen tästä heitosta, vaan riittää meille vielä voittovirreksi tuolla ahon toisella reunalla. Laula Mikon ja Kaisan retkistä pitäjällä.

EERO: Olkoon laulua ja riemua, ja saakoot sauvamme vauhtia laulustani.

Rajamäell' korkealla
Asuu pariskunta,
Harjoitellen virkaa viisi,
Ammattia monta.

Mikko, ukko viltti-hattu,
Kuoharina kulkee,
Usein pelimiehenäkin
Laattiata polkee.

Kantelee hän, kauppailee hän
Pikipalleroita,
Katsoo kaivot, sulkee veret,
Vallan kiltti noita.

Kaisa, akka nuuskanaama
Imeskelee sarvee,
Askarrellen saunanlöylyss',
Keskell' ämmäparvee.

Seuraa heitä poikaa viisi
Kaikiss' matkan vaaroiss',
Heikka, vanhin, ratsastellen,
Keppihepo haaroiss'.

Toinen poika, harjastukka,
Matti-nimen kantaa,
Maailma nimen ”Mörökölli”
Veitikalle antaa.

Sitten tulee kaksoispari,
Nalliaista kaksi;
Nuorimpansa kutsuu Mikko
”Pikkutallukaksi”.

Siinä ompi rykmänttimme
Lähtemässä reissuun;
Valmihina vankkurit jo
Tunkiolla seisoo.

Karsitaan nyt kulkemahan
Ylös, alas mäkii,
Kuohimahan, kuppaamahan,
Kauppailemaan pikii.

Aisoiss' Kaisa nuuskanaama
Itse olla tykkää;
Mikko, purren mälliänsä,
Sauvall' perään lykkää.

Kuormana on rattahilla
Kolme nalliaista,
Pikisäkki, sarvipussi.
Pientä kaikellaista.

Poika-nallit vankkureissa
Kirkkuu kitaa täyttä,
Kaisa heille huutaa, kiroo,
Mikko nyrkkins' näyttää.

Edelläpä konillansa
Heikka-poika kaahaa.
Mörökölli viimeisenä
Pullorattait' raahaa.

Tullaan viimein suureen kylään:
Portit räikkyy, paukkuu,
Lapset parkuin piiloon juoksee,
Koirat kiljuu, haukkuu.

Onpa Mikkoon monen Hallin
Syytä katsoo karsaast';
Uhattu on Mikon veitsell'
Lasta piimäpartaist'.

Siitä talon koirat reuhuu,
Siitä lasten kauhu,
Rykmäntti kun Rajamäen
Astuu sisään pauhull'.

Laattialla lentoo juoksee
Heikka orhins kanssa,
Mörökölli jyrittelee
Pullorattaillansa.

Nytpä aika potkauksen
Antaa orhi hurja:
Pirstaleiksi Köllin rattaat,
Möräämähän kurja.

Tuima Kaisa tunkiolta
Ruoskan hirveen tuopi,
Jolla Heikka-peijakasta
Ankarasti suomii.

Mutta tuolla kaksoispari
Kiskoo tukkanuottaa;
Heitä taasen vuorostansa
Kaisan hulja suoppaa.

Heikka voihkaa, Kölli mörää,
Rääkkyy nalliaiset,
Kaisa huutaa, lyöden jalkaans':
”Peikot, Mustalaiset!”

Voittaisipa kirku tämä
Kurjet Pohjan soilla,
Voittais juoppo-vaihettajat
Hevosmarkkinoilla.

JUHANI: Mitä Aapo siellä tuumii? Katso, poika, ettet rikkonut kiekkoani, visaista ja vahvaa.

TUOMAS: Tuonnehan se pöllähti polulta kanervikkoon. Minusta se pysähtyi lähelle tuota pientä kuusentainta. – Päivää, Lauri! No, miksi seisot tuossa noin äkäisenä ja hiljaisena?

EERO: Mitä metsään kuuluu, Lauri?

JUHANI: Kysy häneltä. Siinä hän seisoo kuin entinen Paijulan Heikki, se Myllymäen Hessu, kasa vanhoja kenkiä selässä. – Mutta Aapo, Aapo, sinä peijakkaan pokko, mitä sinä siellä kuhnailet?

TIMO: Pidä kiirettä, pidä kiirettä, Aapo-veljeni.

JUHANI: Tirkistelee ja etsii siellä kuin kissa poikastaan…

Tuuli se puhaltaa ja puunlatvat taipuu…

Siirrypä vähän pois tieltä, Kiiski-koiraseni, muuten tassusi ovat vaarassa. – Kuuletko sinä? Pois tieltä.

Tuuli se puhaltaa ja puunlatvat taipuu,
Kultani ääni se kaukana kaikuu.

Jaa, jaa, Kiiski-parka, tässä ei auta armo. Kyllä sinä sen tiedät. Siinä saat istua ja haukotella, niin kuin parhaalta tuntuu. Sinä jörri. Hehehee! Siinä saat istua rauhassa ja katsella kurran juoksua. – Mutta soikoon saakeli, ellei tätä kiekkoa löydetä! Joka mies etsimään sitä!

EERO: Tässä on kalu.

TUOMAS: Tuopa se tänne peukaloni ja etusormeni pihtiin.

AAPO: Ja lähetä se heille oikein miehen kourasta.

JUHANI: Juuri niin! Täällä on vastassa myös miehen kanki.

TUOMAS: Pois alta, muuten annan sinulle sarven otsaan.

AAPO: Ohi se humisee!

EERO: Voi sinua, Juho-veikkoseni! Miksi piekset tyhjää tuulta noin?

JUHANI: Iske vastaan, Simeoni, läimäytä se nurin, niin että maa soi! Oh, sinä nahjus! No, Timo, poikani, katso, että kankesi paukahtaa! – Peeveli sinun nahkaasi! Tarvitsisit viisi paria vitsoja, sinä verkkainen vekama!

TUOMAS: Marssi vain! Eihän siinä muuta. Mutta saatetaanpa Rajamäen rykmentti ulos kylästä. Muistathan, Eero, kuinka Hemmon sauna savuaa?

EERO:

Mutta sana kulkemahan
Eipä ollut myöhä:
Tullut ompi Kuppa-Kaisa,
Hemmon sauna ryöhää.

Kohta ämmii sauna täysi
Joka ilmast' neljäst';
Maailmat kumoon juttelevat.
Sata sarvee seljäss'.

Kaisan huulet massahtelee,
Napsuttelee kirves,
Kreeta-muori Kaisan kynsiss',
Juttuu hampaat irviss'.

Mutta tuolla tarhan puoless',
Mikä pauhu? Heisaa!
Kyltät, kaltit saarnailevat,
Pikku-porsaat veisaa.

Miksi kyltät rähisevät?
Miksi naskit kirkuu?
Katsos: läätin oven alla
Mikon veitsi vilkkuu.

Hyvin Mikko kaikki teki,
Kaisa hyvin kaikki;
Sitten akka niinkuin ukko
Harjaisia naukkii.

Sitten taasen kulkemahan
Kohden kylää toista;
Mikko, aina lysti-poika,
Lähtömarssin soittaa.

Aisoiss' Kaisa nuuskanaama
Itse olla tykkää,
Mikko, purren mälliänsä,
Sauvall' perään-lykkää.

Tuollapa jo retkeilevät
Uuden pellon alla,
Koirat heitä saattelevat
Kiivaall' haukkinalla.

Nallit vinkuu, Kaisa kiroo,
Mörää Mörökölli,
Mikko koirii kivittelee,
Santa tiellä pöllyy.

Mutta viimein loppu tulee
Hirveest' pauhinasta,
Kotihin jo koirat käyvät
Joukkoo saattamasta.

Loppunut on lasten tuska,
Kurjain itkuhyrsky,
Koska ompi ohimennyt
Rajamäen myrsky.

Kerran viel' tok' rähinätä
Korppimäelt' kaikuu;
Ukon-ilma pakeneva
Taivaan reunall' raikkuu;

Niinpä hirmurykmäntistä
Laskettelin laulaa;
Aika ompi kastamahan
Lauluniekan kaulaa.

Siihen loppui Eeron laulu, ja loppui myös leikki, joka koetteli voimia. Aurinko vaipui länteen sammaleisten mäntyjen helmaan. Hikisinä veljekset kävelivät nyt kotiin, sekä voittajat Tuomas, Aapo ja Eero että voitetut. Viimeisenä kulki Lauri, olalla valtava taakka. Kun he tulivat pirtin pihalle, he panivat padan tulelle täynnä lihaa ja keittivät sen. He alkoivat syödä yhdessä. Mutta Juhanin, Simeonin ja Timon piti niellä pelottava määrä härän lihaa, kymmenen naulaa. Niin oli leikin alussa yhdessä sovittu. Heidän täytyi tehdä tehtävänsä ilman armoa, sillä Tuomas seisoi uhaten heidän edessään. Jalosti he pureskelivat ja nielivät. Usein heidän vatsansa kuitenkin pani vastaan, ja heidän silmänsä pullistuivat verestäviksi. Lopulta Simeoni ja Timo täyttivät määränsä. Silloin he puhkuen ja surkeasti irvistellen menivät heti pirttiin ja kaatuivat nukkumaan kaislavuoteilleen. Mutta Juhani viipyi vielä hetken ankarassa ateriassaan, vaikka hän pureskeli ja jauhoi ahkerasti. Hän istui hiljaa kannolla ja söi. Hän vilkuili jäykästi alas korpeen ja oli vihainen, varsinkin kun kuuli Eeron pidätettyä naurun tirskuntaa. Lopulta hän nielaisi viimeisen kerran. Hänen kasvonsa pullistuivat ja punoittivat hirmuisesti. Mutta kurkusta alas lotkahti kuitenkin pala, puoliksi purtu. Silloin hän heti puhkuen, surkeasti irvistellen ja vatsaansa pidellen asteli vääntelehtien pirttiin. Hän kaatui nukkumaan kaislavuoteelleen. Ja myös muut veljet seurasivat häntä yölevolle.

Kun he aamulla lopulta heräsivät sikeästä unestaan, pirtissä seisoi lautamies Mäkelä vierasmiehen kanssa. Viertolan herra oli lähettänyt hänet. Hän haastoi heidät keräjiin härkien tappamisesta. Veljekset kuuntelivat lautamiehen käskyä hiljaa tuijottaen. Sitten he vihdoin nousivat ja pukivat päälleen, ja uni haihtui hitaasti heidän päästään. Äkäinen Juhani kynsi tukkaansa ja puhui murisevalla äänellä.

JUHANI: Tämä on ankara asia. Olihan siinä panoksena seitsemän henkeä. Ja mitä on tuhat nautaa yhden ainoan miehen hengen rinnalla?

MÄKELÄ: Härät kulkivat kauniisti Viertolan omalla, aidatulla maalla.

JUHANI: Mutta karhu on sekä ihmisen että härän vihollinen ja kaiken esivallan vihollinen. Se ei kuljekaan yhtä kauniisti, kun se tulee Viertolan herran maalle. Vaan se pistää kauniisti poskeensa niin herran kuin minutkin ja Mäkelänkin. Ja me kaikki olemme, toivon minä, kalliisti ostettuja sieluparkoja. Katsokaa tuota paikkaa. Ai, ai, Mäkelä! Täällä on tallessa monta koukkua, punttia ja pykälää, täällä hampaan kolossa. Ja niillä minä kerran kauniisti tukin Viertolan herran kidan. Nyt en halua kertoa niitä. Mutta tuomarin edessä täältä päästetään yhtä ja toista. Aina sen mukaan, mitä asiat vaativat, asiat ja asian haarat.

TIMO: Emme olekaan mitään kakaroita keräjäasioissa. Astuimmehan esiin, Jumala paratkoon, parhaina pokkoina siinä ankarassa oikeudenkäynnissä. Sen nosti Koivulan Kaisa lapsen elatuksesta. Muistan vieläkin aina, kuinka huudettiin: ”Juhani Juhanin poika Jukola ja hänen nuorempi veljensä Timoteus!”

JUHANI: Timo, ole hiljaa, ole heti hiljaa kuin myyränpoikanen. – Niin, Mäkelä, asia on juuri sellainen kuin sanon.

MÄKELÄ: Ette siis yritäkään maksaa hyvällä Viertolan herran vahinkoa?

JUHANI: Ei äyriä, ei äyriä, ei yhtään kruunun äyriä! Me seisomme oikeuden puolella, ja lopulta meillä on voitto, vaikka mätänisi.

MÄKELÄ: Mutta olen kuullut, että täällä syödään lihaa kuin kekrinä ikään. Mitä lihaa täällä mässäillään niin runsaasti?

JUHANI: Härän lihaa, härän lihaa, Viertolan härkien komeaa lihaa. Eikä meillä ole tapana mässäillä. Me syömme vain kauniisti niin paljon kuin kristityn ihmisen nälkäiseen vatsaan mahtuu.

MÄKELÄ: Koskitte siis kuitenkin lihoihin. Ja omasta suustanne on kuulunut, ettei teillä ollut niiden kanssa mitään tekemistä.

JUHANI: Muuten lihat olisivat mädäntyneet. Ne olisivat levittäneet syhelmät ja syymät, rutot ja rupitaudit ympäri koko Suomen. Mutta mehän pelastimme isänmaamme sellaisesta surkeudesta. Ja jos taas kysyisitte, miksi emme kaivaneet lihoja syvälle maahan, jotta selkämme olisi varmasti vapaa… Se olisi kyllä oikean tomppelin kysymys. Mutta jos niin kysyisitte, niin vastaisimme näin: Me emme halunneet tehdä niin suurta syntiä. Emme halunneet viedä isänmaaltamme ja esivallaltamme niin voimakasta ja mehukasta ruokaa kuin härän lihaa. Varsinkin kun muistaa, kuinka moni poika on tänäkin vuonna saanut purra männyn kylkeä kuin pukki.

MÄKELÄ: No, totta puhuen te teitte oikein, kun korjasitte sen, minkä Viertola ylpeästi hylkäsi. Siinä on sen kysymyksen ratkaisu. Mutta itse asiasta eli vahingon korvauksesta pelkään, että se lopulta kiskotaan teiltä.

JUHANI: Ei leikillä, ei leikillä. Menkööt ennemmin pellot ja talot aina nurkkakiviin asti.

MÄKELÄ: Minä olen tehnyt työni ja sanonut, mitä asiasta uskon. Hyvästi!

JUHANI: Sanokaa vielä, mitä uskotte toisesta asiasta. Mitähän rovastimme ajattelee meistä nykyään?

MÄKELÄ: Siitä maailma kohisee hirveästi, mutta huhuihin ei voi paljon luottaa. Yhden asian voin teille kuitenkin varmasti vakuuttaa. Rovasti keskustelee teidän takianne kiivaasti piispan kanssa. Ja piispan toimesta pitäjäämme tulee pian viisikymmentä kasakkaa.

JUHANI: Karasoo!

MÄKELÄ: Niin, viisikymmentä hevosta ja miestä.

JUHANI: Karasoo! Kyllä Suomen poika on ennenkin taitellut kasakkojen keihäitä.

MÄKELÄ: Ikävä asia kuitenkin. Mutta eihän se silti ole niin hirmuista kuin huhutaan. Olisiko tämä enää totta: ”Komppania kasakoita, pölyävä komppania keihäin varustettuja kasakoita, hosurit mukana”? Niin, miksi minä tuollaista turhaa juttua uskoisin. Viisikymmentä miestä tulee, ei enempää.

JUHANI: Antaa heidän tulla.

MÄKELÄ: Sinäkö niin sanot? Junkkari! Ja minä antaisin viisi plootua, jotta pääsisimme heistä, jotta pääsisimme häpeästä. Mitä hulluutta! Sotaväkeä pitäjäämme seitsemän miehen takia? Hulluutta, hulluutta! Mutta niin on piispamme toimittanut.

JUHANI: Hyvä niin!

MÄKELÄ: Pahoin, pahoin, peevelin pahoin. Mutta hyvästi nyt!

JUHANI: Jumalan haltuun, Mäkelä! Ja sinä, Karilan Taavetti, mene Herran huomaan ja nimeen.

TUOMAS: Olisikohan tuossa perää?

JUHANI: Kas niin, pojat! Neljäkymmentä härkää ja komppania kasakoita! Ota minut syliisi, Ilvesjärvi!

AAPO: Epäilen kovasti…

JUHANI: Neljäkymmentä härkää ja pataljoona kasakoita, hosurit mukana, mulkosilmäiset hosurit! Ota minut kirkkaaseen syliisi, järvi!

AAPO: Malta mielesi, mies, äläkä riehu.

JUHANI: Sinä kuulit, mitä hän sanoi.

LAURI: Hän valehteli. Näin sen hänen silmistään, vaikka ukko yritti näyttää aivan totiselta. Hän valehteli; sen minä vannon.

AAPO: Suuri junkkari koko Mäkelä. Kasakoita pantakoon liikkeelle Karjan ryöväriä ja Nurmijärven rosvoja vastaan. Mutta ei kunniallisia miehiä vastaan, joiden papinkirjassa ei ole vielä ainuttakaan häpeän pilkkua. Mutta Mäkelä on suuri junkkari.

TUOMAS: Ja kuitenkin aina kunnian mies.

AAPO: Kunnian ukko, itse rehellisyys. Mutta hän osaa olla ovela, kun vain haluaa, ja hienolla, hienolla tavalla. Et edes huomaa mitään, ennen kuin rimpuilet hänen verkossaan. Ah! Jos hänellä olisi rinnassaan kylmä sydän ja pahansuopa mieli, hän voittaisi juonissa itse pimeyden perkeleenkin. Mutta nyt hän toivoo ja tekee pelkkää hyvää, vaikka keksiikin välillä oikein riivattuja juttuja. Ah sinua! Kuinka hyvin sovititkaan sanasi ja lauseesi tässä jutussa! Kyllä minäkin vähän hätkähdin.

JUHANI: Minä poikaparka pelästyin aivan perin pohjin tuon suuren kelmin jaarituksista. Mutta nyt huomaan, että kaikki oli puhdasta valetta. Kasakoita tänne? Mitä vielä? Hähhäh!

AAPO: Mutta olipa siinä sutkausta ennen aamupalaa. Menepä jo, Lauri, ja tee tuli tuonne keitinkiven juurelle. Sillä vatsa sanoo, että ruoan aika lähestyy.

Lauri lähti ulos aholle ja teki leimuavan tulen. Hetken päästä muutkin tulivat ulos pirtistä ja asettuivat keitinkiven ympärille. Taas keitettiin aamiaiseksi padallinen tuoretta lihaa. He alkoivat syödä, mutta Juhani, Simeoni ja Timo eivät tänään välittäneet härästä.

EERO: Syökää lihaa, pojat. Juhani, syö härän lihaa.

JUHANI: Syö itse!

TIMO: Minä en pidä tästä härkien lihavuudesta, en ollenkaan.

SIMEONI: Syntiseen ruumiiseeni tulee väristys, kun heitän silmäni tuonne pataan.

TIMO: Söisinkö enää koskaan tuoretta lihaa? Pois se!

JUHANI: Niellä kymmenen naulaa härkää omaksi herkukseen! Kymmenen naulaa! Ihan se ällöttää, kun sitä muistaa. Mutta nyt olen saanut tarpeekseni. Elämäni tie on suljettu, koska liha ei enää maistu. Ja lihan, lihan varassa meidän täytyy täällä elää. Mutta nyt tuo pata on minusta kuin täynnä mustia sammakoita. Ah! Ei paljon puutu, etten itke.

TIMO: Mitä itku auttaa? Usko minua, en ole tuhrinut silmiäni sen jälkeen, kun olin emoeukkoni haudalla. Kun muori peitettiin maan mullan rakoon, silloin vähän pihautin. Muuten, kun kovan onnen päivä uhkaa poikaressua, niin ajattelen aina: eihän tästä kuolemaa pahempaa tule. Mitä me suremme? Aika antaa uusia neuvoja.

JUHANI: Oikein! Sen tempun minä näytän teille kohta, näytän, peijakas vie! Sillä tähän pääkalloon syttyy pieni ajatuksen kipinä. No, noh! Ei se tyhmä pääkään, ei se tyhmä pääkään ole ihan tyhmistä tyhmin. No, noh! Ajatukseni kipinä syttyy.

TIMO: Millainen kipinä?

JUHANI: No, noh!

TIMO: Millainen kipinä?

JUHANI: Ehkä täällä ovat kaikki kotona. No, noh!

TIMO: Oletko keksinyt keinon?

JUHANI: Onhan tässä ympärillämme, Herran nimessä, tervaskantoja tuhansittain kuin mustia tonttuja.

TIMO: On kyllä. Mutta mitä autuutta tervaskanto meille antaa?

JUHANI: Sinä heikkouskoinen sieluparka. Kannoista me keitämme kihisevää tervaa ja tervasta pikeä, kiiltävänmustia möhkäleitä. Niistä saamme rahaa. Sen tempun minä osaan yhtä hyvin kuin Rajamäen Mikkokin. Mutta kiitos Eerolle, joka eilen rallatteli hänestä. Niin hän toi mieleeni tämän tervaskantokeinon. Sillä muuta keinoa meillä ei ole rahan saamiseen. Riistakin vähenee metsissämme vähenemistään. Ja jos sen myisi rahaksi, se ei riittäisi leipään ja muuhun ruokaan. Sillä luullakseni olen ottanut lihasta ikuiset jäähyväiset. Mutta piki ja terva palkitsevat nyt kaiken. Ottakaamme Mikosta vaari, Mikosta vaari.

TIMO: Ottakaamme niin. Mutta siihen pitäisi sitten liittää myös Mikon toinen virka, jos uusi elämämme alkaisi tuottaa leipää. Minä kyllä tiedän, että kissa pistetään nahkahihaan ja koira nelikkotynnyriin, jos niitä haluaa käsitellä kunnolla. Mutta siinä tarvitaan vielä monta muutakin viisautta. Ja sitä virkaa pidetään vähän kuin häpeällisenä. Muistakaamme sekin.

JUHANI: Mene sinä hiiteen kuohariveitsinesi! Minä poltan tervaa, minä, ja keitän pikeä. Ja sinä saat vielä nähdä, kuinka pikikääröistä kiepataan rahasummia. Aapo, mitä ajattelet tuumastani?

AAPO: Olen miettinyt sitä päässäni, eikä se ole aivan järjetön. Mutta siitä ei tule tarpeeksi leipää. Kaikkein vähiten voimme käydä oikeutta rikkaiden herrojen kanssa pikimöhkäleiden varassa. Ja onnettomia olemme, jos lopulta häviämme asian!

JUHANI: Niin, niin. Mutta mitä tehdään? Täällä jokainen etsii oikeuttaan.

AAPO: Tehkäämme sovinto ja jättäkäämme keräjöinti.

JUHANI: Poika! Millä me sovitamme Viertolan tulisen herran ja maksamme hänen härkänsä?

AAPO: Eihän siihen riitä piki eikä terva eikä metsän riista, joka jo väheneekin pelottavasti. Mutta katso nyt, kuinka ajatuksesta syntyy ajatus ja sanasta sana. Kun puhuit tervaskannoista, mieleeni tulivat Jukolan äärettömät metsät, sen tuuheat koivikot, männiköt ja kuusikot. Seitsemän miestä voi kaataa kaskea kymmenien tynnyrinalojen verran muutamassa päivässä. Me poltamme kasken, kylvämme ja lopulta leikkaamme viljan. Jyvät viemme Viertolaan härkien hinnaksi. Jätämme kuitenkin osan aittaamme omiin tarpeisiimme. Ja siinä on leipää niille, joita liha ja veri pelottavat. Mitä taas Viertolan herraan tulee: ellei ensimmäinen huhta riitä härkien hinnaksi, niin toinen riittää, tai ainakin kolmas. Mutta siihen asti, kun vilja lainehtii huhdassamme, puristamme kaikin voimin metsän anteliasta muoria. Ja teille kolmelle liha kyllä vielä maistuu. Niin kuluu kaksi vuotta. Mutta kun huhdassamme seisoo valmiina täysi vilja, rakennamme aumoja ja puimme riihessä. Niinhän me silloin teemme työtä kuin oikeassa talossa. Mutta katso: jos päätämme ryhtyä tällaiseen hankkeeseen, lähteköön yksi tai kaksi meistä kiireesti puhumaan Viertolan herran kanssa. Luulen, että hän lopulta leppyy ja päättää odottaa satoa huhdastamme. Sillä häntä sanotaan kuitenkin melko kelpo mieheksi.

TUOMAS: Sitä neuvoa kannattaa harkita.

JUHANI: Kannattaa tosiaan. Se neuvo on lähtöisin miehen kallosta eikä minkään hatsaleen ämmän päästä.

AAPO: Harkitkaamme sitä, ja huomenna päättyköön, mitä päättyy.

Päivä meni, tuli yö ja taas nousi uusi päivä. Veljekset päättivät seurata Aapon neuvoa. Kaksi heistä, Juhani ja Aapo, lähti puhumaan sovinnon kieltä Viertolan kiivaan herran kanssa. Pian pelätty herra muuttui lempeäksi. Hän suostui odottamaan vahingon korvausta upeasta huhdasta. Miksi hän ei olisi suostunut kauppaan? Jukolan synkissä metsissä hänelle tarjoutui monenlaisia ja suunnattomia hyötyjä. Veljekset palasivat kartanosta aivan tyytyväisinä ja toivat kotiin iloisen viestin.

Taas meni kaksi, kolme päivää. Sitten veljekset lähtivät yhdessä metsään kiiltävät kirveet olalla. Viimeisenä asteli Eero, ja hänellä oli kourassaan vesuri, vanha katkennut sirppi. Huhdaksi valittiin avara mäki, joka viettää aurinkoon päin ja jolla kasvoi tuuheita mäntyjä. Sen yläpuolella näkyi korkea honkametsä. Ja niin aloitettiin kasken kaataminen. Kirveet paukkuivat, metsä kaikui, ja mänty kaatui ryskyen toisen männyn hartioille. Mutta aina edellä kiiruhti Eero ja leikkasi vesurillaan poikki taipuvia, sitkeitä vesoja. Niin kaatui reheviä metsää monen tynnyrinalan verran. Ympärillä tuoksui vihreiden havujen ja tuoreiden lastujen raikas haju. Ja siinä makasi nyt aurinkoisella mäellä Impivaaran kaski, valtavan avara. Tuskin sen vertaista oli ennen nähty. Ja työ tehtiin viidessä syyskuun päivässä. Sitten he lepäsivät taas makeasti pirtissään ja kuorsasivat kolme yötä ja päivää. Mutta kun heidän ruumiinsa oli levännyt tarpeeksi, he lähtivät metsästysretkilleen keltaisiin metsiin. He kulkivat kaikuvilla mäillä ja kolkoissa korvissa. Tarkoilla luodeillaan he kaatoivat Tapiolan karjaa tulevan talven varalle. Mutta riista alkoi jo vähentyä kovasti noilla seuduilla Impivaaran ympärillä. Veljesten oli jo aika kokeilla toisenlaista elinkeinoa.

Talvi tuli, ja lumi peitti maan. Aholla kierteli pureva tuuli ja kasasi kinoksia pirtin seiniä vasten. Mutta pirtissä, parven paahtavassa lämmössä, veljekset loikoilivat. He lepäsivät menneen kesän monista puuhista ja vaivoista. He kylpivät ahkerasti ja hautoivat jäseniään pehmeillä vihdoilla suloisessa löylyssä. Löyly nousi humisten kuumalta kiukaalta. Se levisi kieppuen ympäri huonetta ja tunkeutui lopulta ulos reiistä. Siellä se haihtui kylmään, kiljuvaan ilmaan alakuloisen, vaalean taivaan alle. Niin uniset miehet viettivät sekä päivät että yöt kaislavuoteillaan. Monena talviyönä he katselivat sieltä pienestä ikkunareiästään kalpeiden revontulten välkettä pohjoisessa. Silloin tuolla vuoren harjalla, parrakkaiden kuusten takana, kajasti kaukana kaari. Siellä soihtu syttyi säihkyen ja äänettömänä, sammui ja syttyi taas. Tuli ajoi tulta ja ehti aina Pohjolan kalpealta portilta ylös taivaan kupuun asti. Ja välillä himmeä valo väreili ympäri taivasta. Tätä leikkiä veljekset katselivat pirttinsä parvelta. He ihmettelivät ja arvelivat sinne tänne, mikä tämän juhlallisen ilmiön alku ja syy oli. Mutta he arvelivat ja tuumivat turhaan.

Välillä he kuitenkin lähtivät ulos tuulten temmellykseen, kun lyhyt päivä valkeni. He lähtivät hiihtämään liukkailla suksillaan huurteisten metsien halki. Ja miten sattui, he saivat milloin vilkkaan teeren, milloin harmaaturkkisen oravan ja milloin jonkun muun Metsolan asukkaan. – Kerran he löysivät korvesta ilveksen pyöreät jäljet. Ne kulkivat sievänä viivana pitkin hankea. Heti koirien into kiihtyi raivokkaaksi, ja se näytti, ettei eläin kulkenut kaukana. Pian kuului Killin ja Kiiskin vinkuva haukunta. Ajo eteni kiivaasti, ja veljekset kiiruhtivat kiivaasti sen perässä. Nyt mentiin hurjaa vauhtia korven halki ja korvesta ylös kivistä mäkeä. Kallioiden kyljistä lumi ja sammal lensivät kauas. Edellä juoksi ilves, ja sen silmät välähtelivät kirkkaina. Ne olivat kirkkaat kuin kaksi peiliä päivän paisteessa. Sitä ajoi takaa koirien kiljuva kiukku ja seitsemän miestä suksien suhinassa. Nyt kiidettiin vinhasti Kamajan korkeaa harjua pitkin lounaaseen päin. Sieltä riutuva päivän tähti hehkui heitä vastaan kuusten välistä. Oikealla raikuivat pohjoiset alankomaat, vasemmalla eteläiset alankomaat. Niin Killi ja Kiiski ilmoittivat haukullaan tulisen saaliinsa. Mutta kilpailevat äänet pysähtyivät äkkiä. Koukkukyntinen ilves kiipesi suurimman vaaran hetkellä nopeasti ylös kuusen latvaan. Kuusi otti sen mielellään helmaansa, mutta ei kuitenkaan voinut suojella sitä kuolemalta. Siinä koirat riehuivat ja tuijottivat leimuavin silmin ylös korkeuteen, josta kuului hiljaista murinaa. Ja kuusi ravisteli tukkaansa ja uhkaili ajajia. Mutta veljekset ryntäsivät hiihtäen esiin pauhaten ja räiskyen. Heidän poskensa hehkuivat kuin tuli, ja heidän rintansa kohoilivat. Silloin Tuomas sanoi: ”Nyt pitäkää koirat kiinni, veljet, etteivät ne pääse vaaralliseen taisteluun. Siinä niiden mahat viillettäisiin pian auki.” Niin hän sanoi. Heti muut iskivät kouransa lujasti koirien turkkiin, ja Tuomas ojensi pyssynsä ja ampui. Verinen ilves kellahti alas kuusesta. Koirat kiljahtivat heti ja riuhtoivat, jotta pääsisivät uhrinsa kimppuun, mutta eivät ne kuitenkaan päässeet. Nyt ilves makasi lumisella maalla riehuen ja temmeltäen. Se raapi joka suuntaan terävillä kynsillään. Mutta toinen luoti lyhensi sen tuskan, kun se lävisti aivot, ja ilves raukesi. Silloin kuusi ravisti kiharoitaan uhaten vielä kerran. Se kylvi latvastaan alas kimaltelevaa lunta kuolevan poikansa peitoksi. Samalla raikas henki pakeni sydämestä kuuman veren virrassa ja hälveni höyrynä ilmaan. Ja niin loppui valtava ajo tuolla Kamajan kuusisella mäellä. Sinne näkyi luoteesta Impivaaran vuori ja sen alla himmeänä kantoinen aho. Sinne veljekset nyt iloisina saaliineen suuntasivat taas kulkunsa.

Niin he hiihtelivät huurteisissa metsissä mäkiä ylös ja alas ja tasaisia kenttiä pitkin. Ja miehen avoin ja ruskea rinta paistoi kauas. Niin heidän aikansa kului. Enimmäkseen he olivat kuitenkin pirtin lämmössä, sillä säteetön ja unelias aurinko viipyi etelän kuumassa maailmassa. Kauas se oli siirtynyt, elämän tulinen lähde. Eräänä päivänä se tuskin enää nosti otsaansakaan ylös metsien sinisestä helmasta. Mutta silloin se samassa kääntyikin ja aloitti taas matkansa Pohjolaan.

Kesä oli tullut, ja kaski karsittiin. Kuumina poutapäivinä valtava risukasa kuivui, ja polttamisen aika lähestyi. Mutta veljekset lähtivät polttamaan kaskeaan kertomatta rajanaapureille ja ilmoittamatta kenellekään. Tuli pistettiin varvikkoon. Ankara liekki kohosi jyristen korkealle, ja pian ruskea savu pyöri aina pilviin asti. Palo eteni ja poltti kasken tuhkaksi kirkkaassa auringonpaisteessa. Mutta se ei tyytynyt vain kasken risuihin ja puihin. Lopulta se ryntäsi jylisten myös honkametsän pylvässaliin. Silloin veljekset kauhuissaan kiiruhtivat kaikin voimin taistelemaan hurjaa voimaa vastaan. He lakaisivat ja pieksivät kanervaista maata. Heidän kuusiluutansa välillä vinkuivat ilmassa ja välillä löivät raskaasti maahan, niin että hiekkainen mäki humahteli. Mutta riehuva liekki ei siitä lannistunut. Se kiiruhti yhä vain eteenpäin. Lopulta Juhani huusi korkealla äänellä: ”Housut kouraan joka mies! Kastetaan ne lähteeseen ja lyödään niillä paloa!” He riisuivat housunsa ja upottivat ne helluvaan, kylmään lähteeseen. Sitten he alkoivat lyödä ja piestä nummen palavaa pintaa. Tulinen tuhka ja noki singahtelivat korkealle. Maa tömisi, kuin ratsumiesten joukko olisi kiitänyt täyttä laukkaa sen yli. Ja hurjat liekit sammuivat sekaisin. Mustina kuin murjaanit ja hiessä uiden miehet kaatuivat voimattomina maahan. He puuskuttivat ja huohottivat tulisen leikin jälkeen.

Mutta kaski oli palanut puhtaaksi. Se kylvettiin ja kynnettiin, ja seitsemän miehen voimalla se karhittiin risuäkeellä. Viimeiseksi sen ympärille pantiin luja aita. Ja ennen talven tuloa huhdassa rehotti upea oras. Mutta aitaan jätettiin sopivia aukkoja ja reikiä. Niihin rakennettiin raskaita loukkuja monen jäniksen kuolemaksi.

### Sanasto

- **kurra**: puinen kiekko, jota lyödään kepeillä kiekonlyönnissä.
- **naula**: vanha painomitta, noin 0,4 kiloa.
- **tuulenpesä**: tiheä, pesän näköinen oksakimppu puun latvassa.
- **kousa**: puusta veistetty iso kauha.
- **Unonen**: uni, ajateltuna kuin pieneksi olennoksi, joka tulee ihmisen luo.
- **vesuri**: iso, käyrä veitsi, jolla leikataan vesoja ja oksia.
- **kasakka / hosurit**: kasakka on venäläinen ratsusotilas; hosurit ovat husaareja, myös ratsusotilaita.
- **Karasoo!**: venäjää: hyvä on! Juhani sanoo sen uhmaten.
- **plootu**: vanha kuparinen raha.
- **kuohari**: mies, joka kuohitsee (leikkaa) eläimiä, ettei niistä tule poikasia.
- **imeskelee sarvee**: kuppari imee sarven avulla verta ihmisen iholta.
- **mälli**: purutupakan pala suussa.
- **ompi**: vanha muoto: on.
- **nalliainen**: pieni lapsi, kakara.
- **kyltät, kaltit, naskit**: sikoja ja porsaita; läätti on sikojen karsina.
- **tynnyrinala**: vanha pinta-alan mitta pellolle tai kaskelle.
- **saartuvallinen**: vanha sana lihasta; ilmeisesti sitkeä ja säikeinen; tarkka merkitys on epäselvä.
- **kakkulakeppi, kakkulasauva**: vanha sana; keppi tai sauva, jonka Lauri aikoo tehdä koivusta; tarkka merkitys on epäselvä.
- **hatsale**: vanha haukkumasana; ilmeisesti hupsu, tyhmä; tarkka merkitys on epäselvä.
- **hulja suoppaa**: laulussa: ilmeisesti Kaisan keppi tai käsi lyö ja pieksee; tarkka merkitys on epäselvä.
- **juttuu**: laulussa vanha sana; ilmeisesti valittaa tai ähkii; tarkka merkitys on epäselvä.
- **massahdella**: maiskutella (huulia).
- **harjaisia naukkii**: laulussa: ottaa ryyppyjä, kun työ on tehty (harjaiset = juhla työn valmistuttua).
- **auma**: iso kasa viljalyhteitä pellolla.
- **helluva**: hyllyvä, joka heiluu jalkojen alla niin kuin suo.

## Kymmenes luku

Päiviä kului taas, ja tuli toisen kesän leikkuuaika. Huhdassa heilui komea ja rehevä vilja, jonka vertaista tuskin oli ennen nähty. Veljekset leikkasivat huhtansa paahtavan auringon helteessä. Pian kiiltävä olki oli muuttunut kuhilaiksi. Mutta vähitellen kuhilaat katosivat taas, kun ne siirrettiin pirttiin. Siellä vilja kuivattiin parven lämmössä. Alhaalla se puitiin seinää vasten ja puhdistettiin. Viimein huhta oli aivan paljas ja jyvät korjattu. Suurin osa jyvistä vietiin heti Viertolaan. Omiin tarpeisiin jätettiin kuitenkin kaksikymmentä tynnyriä. Jyvillä tuli nyt maksetuksi noin puolet veljesten velasta. Viertolan herra lupasi kuitata koko loppuvelan, jos veljekset tekisivät kolme asiaa. Heidän piti antaa huhta hänelle kerran kauran viljelyä varten. Heidän piti antaa hänelle Jukolan metsästä hirret uuteen, komeaan riiheen. Ja heidän piti tuoda takaisin neljäkymmentä härän vuotaa. Veljekset suostuivat kauppaan.

Niin he olivat päässeet ikävästä asiasta. Se oli kuitenkin tuonut heidän aittaansa enemmän jyviä kuin tuleva talvi tarvitsi. Mutta se toi heille vielä tärkeämpiäkin tapahtumia. Juhani katseli viljaa, noita pulskeita huhtajyviä, ja hänen ajatuksensa lensi viinanpolttoon. Pian Timokin suostui hänen suunnitelmaansa. Muut vastustivat sitä alussa kyllä, mutta viimein Juhanin ja Timon tahto voitti. Juhani puhui siitä, kuinka viinakin on iloksi ja onneksi, jos sitä nauttii taidolla ja kohtuudella. Etenkin se oli iloksi heille, korpinpoikasille synkässä erämaassa. Ja he ryhtyivät työhön. He rakensivat pienen kölsän sudentarhan ojan varteen. Sinne he toivat Jukolasta vanhan viinapannun, sillä nahkapeitturilla itsellään ei ollut varaa keittää viinaa. Nyt Impivaaran ojalta alkoi nousta savua taivaalle. Ja keitto antoi runsaasti kirkasta viinaa.

Nyt veljekset alkoivat huvitella. He ryyppäsivät päivät pitkät aamusta iltaan, ja aika kului kuin virran juoksu. Parin, kolmen päivän päästä heidän korvissaan soi jo lakkaamaton, humiseva ääni. Se oli kuin kaukaisen pasuunan ääni. Ja maailma pyöri iloisesti heidän silmissään. He kulkivat pirtissä pelkissä paidoissa. Pirtistä kuului koko ajan hirveä meteli ja loilotus. Välillä kuului painimisen jytinää, välillä tappelunkin rähinää ja jyskettä. Silloin pirtin raskas ovi lensi usein äkkiä auki. Ulos juoksi mies niin kovaa kuin jaksoi. Hänen perässään juoksi toinen samalla tavalla, kaikin voimin. He juoksivat talon ympäri. Lyhyt, neljäniitinen paita heilui, ja ruskeat sääret vilahtelivat. Niin he juoksivat, kunnes he iskivät yhteen. Tai he juoksivat, kunnes muut veljet ehtivät väliin tekemään sovintoa ja rauhaa. Sitten kaikki menivät taas yhdessä pirttiin. He joivat ystävyyden ryypyt ja lauloivat iloisen laulun. He loilottivat aivan hillittömästi.

Vain Lauri ei liittynyt tähän juhlimiseen. Hän muisti hurjan humalansa Hiidenkivellä. Siksi hän oli tehnyt jalon ja pyhän päätöksen. Hän ei ikinä eläissään laskisi huulilleen juovuttavaa juomaa. Ja hän myös piti päätöksensä. Nyt hän kulki hiljaa metsissä. Hän katseli vääriä puita ja etsi kalupuita talon tarpeisiin. Ahkerasti hän hoiti myös loukkujaan huhdassa. Usein hän palasi sieltä, ja hänen pullistuneessa pussissaan oli jäniksenpoika. Kerran hän taas kävi katsomassa ansojaan. Silloin hän näki loukussa jonkin ruskean eläimen. Hän sanoi tyytyväisenä: ”Jumalan kiitos, että sain ketun!” Mutta pian hänen suustaan kuului taas karhea, murahtava huuto: ”Viertolan ruskea kissa ja saatana!” Niin hän huusi. Hän heitti kissan vihaisesti metsään ja viritti loukun uudelleen. Sitten hän lähti taas kulkemaan ansojensa ja teerentarhojensa luo. Niin hän vietti päivänsä viileissä metsissä. Sillä aikaa muut riehuivat lasisilmin kuumassa pirtissä.

Mikkelinpäivä lähestyi, ja veljekset halusivat viettää juhlan oikein komeasti. He varustivat kaupunkiin kuorman, josta saisi rahaa. Rahalla piti ostaa pöhnää juhlan kunniaksi: rommia, pullo-olutta, nahkiaisia, silliä ja vehnäleipiä. Raikkaana syyskuun aamuna miehet touhusivat kiivaasti rattaiden ympärillä. Säkkejä nosteltiin ja aseteltiin. Köyttä kiskottiin, ja vahvoja solmuja sidottiin. Kaikki kävi aivan kevyesti ja tulisella vauhdilla. Sillä jokainen heistä Lauria lukuun ottamatta oli kaatanut kurkkuunsa valtavan aamuryypyn. Pian kuorma seisoi valmiina pihalla. Simeoni ja Eero lähtivät matkaan kohti Hämeenlinnaa. Rattailla oli tynnyri ruista ja kymmenen kannua viinaa, ja aisoissa oli vanha Valko. Mutta pirtissä iloinen ja meluisa elämä jatkui. Viinaa kallistettiin haarikasta, ja päivä meni toisensa jälkeen. Meni jo viikko ja toinenkin. Mutta matkamiehiä ei kaupungista näkynyt eikä kuulunut. Veljet alkoivat arvella asiaa sinne ja tänne. Ja kun he näin arvelivat, koitti viimein kymmenes päivä. Mutta Simeoni ja Eero viipyivät yhä tietymättömissä.

Aurinko nousi, ja pirtissä riehuva ilo nousi korkeimmilleen. Siellä puhuttiin äänekkäästi, kun jokainen kehui voimiaan. Mutta Lauri istui hiljaa nurkassaan ja veisti visakoivusta pyssyn tukkia. Muut puhuivat äänekkäästi. ”Poika niinkuin nurkanpää!” ”Töppöset taivasta kohti, kun mies lyö!” ”Muistatteko, veljet, kuinka makeasti Kolistimen Antti sai tästä kämmenestä leukaansa? Hän sai kuin mies. Maa soi ja taivas kimahti, kun komea poika kaatui.” Niin siellä kilpaa puhuttiin. Välillä taas kaadettiin helmeilevää juomaa haarikasta.

Mutta äkkiä Timon ja Juhanin välille nousi kiivas riita. Lopulta vanhin veli suuttui kovasti. Sillä nyt Timo ei ollenkaan halunnut antaa periksi. Hän väitti lujasti vastaan sananlaskuilla, Raamatun värssyillä ja pahasti ontuvilla vertauksilla. Siitä Juhanin sappi paisui, ja hänen silmänsä säkenöivät tulta. Viimein hän vaikeni äkkiä. Hän syöksyi ylös kuin ärsytetty karhu ja ryntäsi kohti itsepäistä veljeään. Mutta Timo lähti pakoon. Poika juoksi ulos aholle pelkässä paidassa. Hänen perässään juoksi Juhani, joka oli pukeutunut samalla tavalla. Juhani kuitenkin pysähtyi jo muutaman askeleen päähän kynnyksestä. Mutta Timo luuli, että vihainen veli oli hänen kannoillaan. Siksi hän juoksi kömpelösti yhä eteenpäin pitkin kantoista ahoa. Nyt hän arveli, että vihollisen kynnet iskisivät juuri hänen niskaansa. Hän avasi suunsa ja parahti karkealla äänellä. Samalla hän katsoi jäykästi taakseen. Mutta hänen silmänsä suurenivat. Hän huomasi, että Juhani seisoi kaukana hänestä, lähellä pirtin porrasta. Juhani raapi niskaansa ja katseli kahta surkeaa matkamiestä. He lähestyivät hitaasti pirttiä korven laidasta. Myös muut riensivät ulos punaisina kuin saunan löylyssä. He tulivat tekemään sovintoa riitaisten veljesten välille. Mutta pian kaikkien silmät kääntyivät Simeoniin ja Eeroon. He palasivat viimein matkaltaan surkeassa tilassa.

Valko oli nyt pelkkää luuta ja nahkaa. Se käveli sanomattoman hitaasti. Sen pää roikkui alhaalla etujalkojen välissä, ja riippuva huuli lakaisi surullisesti maata. Mutta surkealta näyttivät myös miehet. Heidän kasvonsa ja vaatteensa olivat liassa. He istuivat rattailla kuin kaksi varista sateessa. Simeonilta oli varastettu lakki, Eerolta sukat ja saappaat. Rahoista heillä oli jäljellä vain kuusi kopeekkaa. Ne olivat jääneet Eeron liivin taskuun hänen tietämättään. Taskussa oli myös yksi murentunut prenikka. Missä ja miten he olivat tuhlanneet kuorman hinnan? Se oli mennyt Hämeenlinnassa viinaan ja vehnäpulliin. Ja nyt he lähestyivät kotiaan tyhjin käsin ja pahassa krapulassa. Muut katselivat tätä näkyä pirtin ovelta hiljaa ja aivan ällistyneinä. Simeoni ja Eero lukivat heidän katseistaan pelottavan tuomionsa. Simeoni päätti, että oli parasta lähteä käpälämäkeen, niin kauan kuin vielä ehti. Hän loikkasi alas rattailta. Hän jätti sekä veljensä että hevosen ja katosi korpeen. Eerokin mietti samaa keinoa. Mutta hän toivoi, että hän osaisi siirtää kaiken syyn pois itseltään. Silloin hän seisoisi pian aivan viattomana veljiensä edessä. Niin hän mietti ja päätti mennä eteenpäin.

Viimein hän tuli pirtin pihalle. Hän otti kasvoilleen hyvin surullisen ilmeen. Hän ei tervehtinyt eikä sanonut sanaakaan. Hän astui alas ja alkoi päästää Valkoa valjaista. Mutta nyt kysyttiin kiivaasti, miten matka oli mennyt ja mihin kuorman hinta oli kadonnut. Eero kertoi heille kaiken. Hän muistutti, että rahat olivat olleet Simeonin hoidossa. Simeoni oli käskenyt, ja hänen nuorempana piti totella. Simeoni oli vanhempi ja siis kokeneempi ja viisaampi. Hän itse oli vain nuori, ymmärtämätön poikanulikka. Niin hän puolusti itseään. Mutta muut ymmärsivät hyvin, ettei hänkään ollut syytön. Sen todisti myös hänen krapulainen naamansa. Siksi he pitivät oikeana rangaista häntä, ja heti. Tuomas tarttui häntä kauluksesta. Hän laski Eeron kevyesti kuin vauvan vatsalleen maahan. Juhani poimi tunkiolta karsitun kuusenoksan. Sillä hän sivalsi Eeroa muutaman kerran reiteen. Hän löi kovalla kädellä, ja poika marisi pahasti heidän allaan. Kun tämä oli tehty, Juhani heitti vihaisesti ruoskan kädestään. Hän sanoi: ”Suokoon Jumala, että kuritin sinua viimeisen kerran. Ja antakoon tämä selkäsauna sinulle uuden sydämen! Se on toivoni. Mutta pelkään, että toivon turhaan. Sillä hyvä lapsi kurittaa itse itsensä, mutta paha ei parane kurittamallakaan.”

Niin hän sanoi. Sitten hän astui vihaisena pirttiin ja aikoi kiivetä olkivuoteelleen. Mutta kun hän meni uunin ohi, hän huomasi kissan. Se istui unisena kiukaalla. Juhani otti suuhunsa palan leipää ja pureskeli sen pieneksi. Sitten hän antoi pureskellun palan vanhalle Matille. Kissa kehräsi ja nautti saamastaan silmät raollaan. Sitten Juhani kiipesi parvelle ja katsoi koko ajan synkästi. Hän hieraisi kerran vatsaansa, kallistui oljille ja peitti itsensä lämpimällä kaattuvalla.

Mutta Simeoni oli katsonut Eeron kuritusta kauhuissaan korven pimeydestä. Hän oli kuullut Eeron huudot. Hän tiesi hyvin, että hän itse olisi saanut vihaisilta veljiltään vielä kovemman rangaistuksen. Siksi hän kiitti onneaan, että oli nyt kuusten suojassa. Hän siirtyi kauemmas ahon reunasta ja katosi metsien suojaavaan helmaan. Mutta hänen sydämensä oli synkkä ja autio kuin syksyn metsät hänen ympärillään. Kauan hän kulki sammaleista korpea. Viimein hän kulki kivistä maata, jossa kasvoi mustikanvarpuja. Kellastunut koivikko huokaili surullisesti, kun kolea tuuli kävi. Minne hänen piti vaeltaa metsien huimaavissa saleissa? Minne miehen piti paeta, kun elämä oli iloton ja pimeä ja kuoleman yö oli myös pimeä?

Mutta pihalla lähellä pirtin ovea veljekset hoitivat väsynyttä Valkoa. He syöttivät sille jauhoruokaa, hieroivat ja harjasivat sitä. Eero istui vihaisena pirtin kynnyksellä, vaikka oli itse surkeassa tilassa. Hän puri hammasta. Juhani makasi parvella kaattuvan alla. Valko hoidettiin ja päästettiin laitumelle, ja rattaiden laidat nostettiin pirtin seinää vasten. Sitten veljekset menivät sisään. Sydämessään he muistelivat katkerasti juhlatavaroita, joita olivat turhaan odottaneet. Viimein Eerokin astui pirttiin hiljaa ja vihaisesti mulkoillen. Silloin Juhani nosti päänsä peiton alta ja kurkisti parven reunan yli. Hän puhui näin:

”Vieläkö sinä mulkoilet, sonni? Etkö kenties saanut selkäsaunaa ansiosi mukaan, jääräpää? Peijakas! Jos olisimme antaneet sinulle oikein ansion mukaan, tuskin nyt kömpisit tuossa omilla töppösilläsi pirttiimme. Usko minua ja kiitä onneasi, että pääsit näin halvalla. Mutta Simeoni odottakoon toista. Ah! Hän voidelkoon selkänsä karhunrasvalla, ennen kuin uskaltaa avata ovemme. Hän tarvitsee sitä, totisesti tarvitsee! Hän myi viinan. Krouvari ehti kunnolla sekoittaa sen laihaksi litkuksi. Sitten Simeoni osti sen takaisin monta kertaa kalliimmalla. Ja ruissäkit hän upotti samaan sikuriveteen ja kalliiseen, kalliiseen makuvariin viimeiseen jyvään asti. Sanalla sanoen: kaiken, mitä rattailta irtosi, hän tuhlasi viinaan, siirappijuomaan, vehnäpulliin ja prenikoihin. Ah! Kuka olisi sitä Simeonista uskonut? Siinäkö oli hänen jumalisuutensa? Siinäkö monen hartaan rukouksen hedelmät?

”Mutta ei meidän silti tarvitse tätä niin kovin ihmetellä. Jumalisilla miehillä on ikävä kyllä tavallisesti kova halu viinaan. Varsinkin he ryyppäilevät mielellään kaapin oven takana. Sen olen kaikessa tyhmyydessäni huomannut. Muistelkaamme esimerkiksi Härkämäen isäntää. Häntä kutsutaan hurskaaksi mieheksi, ja hurskaana häntä pidetään. Mutta sama pokko kulkee päivänsä täydessä humalassa ja punoittaa kuin hiillos aamusta iltaan.

”Katsokaa, kun hän nyt lähtee kamaristaan ulos pihalle postillan ja virsikirjan äärestä. Ensin hän ohjaa tiensä kaapille. Siellä tapahtuu pieni temppu, pieni keikaushunööri. Sitten astutaan ulos ja tallustellaan talliin. Renki, poloinen poika, tietää, että nyt hän saa kuulla saarnan, joka kestää ja kelpaa. Mutta pahankin papin saarna loppuu viimein. Ovi narisee vihdoin, ja ukko marssii kallellaan navettaan. Ja siellä taas piikaraukka on pahassa pulassa, kun isäntä punaisena kuin kukko oikein ripittää häntä. Hän ripittää, motkottaa ja kotkottaa. Voi sinua, vanha köntti! No, loppuuhan nälkävuosikin, ja navetasta astellaan tupaan. Mutta siellä vasta rähinä nousee. Emäntä ja tytär saavat kaikkein tiuskivimman saarnan, joka kestää tunnin tai kaksi. Emäntäkin tiuskaisee välillä vastaan, tiuskaisee ja ärjäisee. Mutta tyttö on hiljaa, ja raukan kyyneleet tippuvat. Voi sinua, jörrikkä! Mutta vihdoin saarnamiehen kurkku tuntuu käyvän kuivaksi ja karheaksi. Silloin mennään kastelemaan sitä kamarin kaapille. Ja sitten taas virsikirja käteen ja laulamaan, niin että ovenpielet vapisevat.

”Niin mieheltä kuluu päivä ja kuluu viikko. Sunnuntaiaamuna hän sitten kömpii tyttären kanssa kirkkoon. Hän kömpii kääsyissään, patalakki päässä ja takin kaulus korkealla pystyssä. Siellä hän nyt istuu Herran temppelissä. Hänen suunsa on mytyssä, ja kulmakarvat ovat nousseet puoleen otsaan asti. Siellä hän istuu ja rykii kurkkuaan aivan kuin hurskaat ihmiset. Hän istuu juhlallisena, vakavana ja totisena kuin äsken palkittu sonni. Niin hän kököttää siellä kuin rajapyykki metsässä. Mutta katsokaa, kun hän palaa kirkosta ja ehtii viimein kotipihalleen! Silloin hän ryntää tulisella vauhdilla, aivan tulisella vauhdilla, suoraan kamarin kaapille taas. Ja nyt ukko ’maistaa että pohja paistaa’. Niin hartaasti ryyppii hän, jota kutsutaan maailman pylvääksi. Niin kovassa kimmassa, niin kovassa kimmassa täällä kulkee herännyt mies. Ja samalla tavalla luulisin käyvän Simeonillekin, jos onni panisi hänet joskus Härkämäen puukenkiin.

”Tosin parempi henki on vuosien mittaan tehnyt todella ja ahkerasti työtä Simeonin hyväksi. Sitä ei voi kieltää, vaikka hän on usein liikaakin räpytellyt sielunsa siipiä. Niin, niin, mutta monessa asiassa hän on taas pelkkä maailman lapsi. Hän on yhtä suuri syntisäkki kuin minä ja moni muu. Ja hän tekee temppuja, joihin ei auta muu kuin kunnon selkäsauna. Ja nyt hän teki oikein peevelin tepposet. Hän totteli perkeleen kuiskausta. Hän joi kalliin kuorman kurkkuunsa eikä tuonut meille murustakaan juhlaruokaa. Hmmh! Hammasta täytyy purra. No, no, hän saa vielä saparolleen, saa niin että pirtti ryskyy.”

Niin Juhani puhui ja kurkisteli parven reunalta alas. Sitten hän vaipui takaisin vuoteelleen ja nukahti. Muutkin kävivät levolle. He nukkuivat sikeästi seuraavaan aamuun asti.

Mutta Simeonista ei kuulunut mitään, ei vielä monen yön ja päivän jälkeenkään. Siitä veljet alkoivat taas miettiä ja huolestua. Varsinkin he huolestuivat, kun he vihdoin kuulivat Eerolta, millainen Simeonin oikea tila oli. Parin, kolmen päivän päästä Eeron vihainen mieli oli vähän lauhtunut. Silloin hän kertoi muristen, millainen Simeoni oli ollut, kun he palasivat kaupungista. Simeoni oli usein puhunut joistakin pienistä, tuuman korkuisista ukoista. Hänen mukaansa niitä parveili tuhansittain hänen ympärillään. Niin Eero kertoi muristen ja hiljaa. Mutta kertomus muutti veljesten mielen Simeonia kohtaan.

Juhani lähti synkin sydämin etsimään kadonnutta veljeään. Hän kulki laajalti ympäri metsiä ja huuteli Simeonia nimeltä. Erään mäen alla hän tapasi Taula-Matin. Matilla oli kirves kädessä, ja hän etsi kääpiä ja pakurin möhkäleitä. Niillä hän oli jo täyttänyt paitansa etumuksen. Matti kertoi, että hän oli edellisenä yönä kuullut surkeaa ääntä ja valitusta kaukaa metsistä. Hänen mielestään ääni oli muistuttanut Simeonin ääntä. Siitä Juhanin sydämeen sattui kipeästi. Hän kiiruhti kotiin ja itki polttavia kyyneleitä veljensä onnettoman kohtalon takia.

Nyt päätettiin, että koko metsä etsitään. Jokaisen veljeksen piti lähteä yksin ja eri suuntaan. Sen, joka löytäisi karkulaisen, piti viedä hänet kotiin. Sitten hänen piti nousta Impivaaran vuorelle ja ilmoittaa asiasta muille puhaltamalla koivutorveen. Nyt Eero haki torvensa kalpeasta pensaikosta. Se oli kova koivutorvi, kahden kyynärän pituinen, ja sen ääni kuului kauas. Hän upotti sen yöksi sudentarhan solisevaan ojaan. Ämyri oli tehty jo keväällä, parhaaseen mäihän aikaan. Mutta nyt se oli kovin halkeillut ja kuiva.

Varhain seuraavana aamuna he lähtivät matkaan. Impivaaran pirtti oli se piste, josta kuusi miestä lähti joka suuntaan kuin pyörän puolat. Nyt alkoi meteli, jossa huuto nieli huudon ja kaiku ajoi kaikua äärettömien metsien helmassa. Mutta melu siirtyi yhä kauemmas, ja piiri laajeni valtavasti. Tämän piirin olisit nähnyt, jos olisit seissyt Impivaaran harjulla. Olisit kuunnellut kaukaisia huutoja ympärilläsi ja vetänyt viivan huudosta huutoon. Niin he samosivat kaikkialle, kukin omaan suuntaansa. Ilma oli kirkas ja tyyni, ja syyskuun aurinko paistoi lempeästi.

Juhani huuteli kovaa ja kulki ryskyen mäkiä ylös ja alas. Mutta kaivattu ääni ei kuulunut hänen korviinsa, ja puolipäivä lähestyi. Hänen kurkkunsa ei kuitenkaan väsynyt. Se pauhasi lakkaamatta kuin vaskinen torvi. Viimein hän kuuli oudon, heikon ja käheän vastauksen. Ääni kuului kuin kahden sammaleisen kallion välistä, korkean kuusen suojasta. Sinne Juhani kiiruhti. Hän löysi kadonneen miehen säälittävässä tilassa. Simeoni istui tuuhean kuusen juurella kuin kammottava aave. Hänen kätensä olivat ristissä, ja hänen silmänsä tuijottivat kuin huuhkajan silmät. Hänen tukkansa oli pystyssä kuin töyhtö. Siinä hän istui ja heilutteli ruumistaan. Hänen suustaan kuului hiljaista ja värisevää virren hyräilyä. Juhani alkoi kysellä, miten hän voi. Mutta hän sai vain sekavia ja outoja vastauksia. Siksi hän kiiruhti heti kotiin kalliin löytönsä kanssa.

Viimein hän toi veljensä pirttiin ja salpasi oven tämän perään. Sitten hän nousi heti vuorelle mahtava torvi kädessään. Hänen ympärillään levisi tyynenä metsäinen, avara maailma, joka sinersi kaukana. Laskeva aurinko valoi lännen reunalta kultaista ruskoaan vanhoihin, takkuisiin kuusiin vuoren harjalla. Juhani pani huulilleen kovan ämyrin. Mutta se ei tahtonut soida. Torven ammottavasta suusta kuului vain muutama käheä pihahdus. Hän puhalsi vielä kerran, mutta kirkas ääni ei vieläkään irronnut. Silloin hän paisutti rintansa uudelleen ja täytti sen ilmalla pohjaan asti. Hän puhalsi kolmannen kerran, ja hänen poskensa pullistuivat hirvittävästi. Mutta nyt koivutorvi mylvähti ja kiljahti juhlallisella äänellä. Kaiku vieri kauas joka suuntaan. Pian kuului iloisia vastauksia idästä, lännestä, pohjoisesta ja etelästä. Ne kuuluivat heikkoina ja vaimeina sinisten metsien ikuisen kaukaisesta hämärästä.

Kului taas hetki, kului kaksi ja kolme. Veljet alkoivat ilmestyä kotipihalle ja pihalta pirttiin yksi toisensa jälkeen. Viimein he seisoivat kaikki pirtissä Simeonin ympärillä. He katselivat häntä säälivin silmin. Simeoni istui rahilla kuin huuhkaja ladon katolla ja tuijotti totisena takaisin heihin.

JUHANI: Simeoni, veljemme!

TUOMAS: Miten sinä voit?

TIMO: Tunnetko minut? — Ei sanaakaan. — Tunnetko minut?

SIMEONI: Tunnen kyllä.

TIMO: Kuka minä olen?

SIMEONI: Hän on Jukolan Timo. Niin, enkö minä häntä tuntisi?

TIMO: Oikein! Minä olen Timo, sinun oma veljesi. — Hätä ei ole vielä kaikkein suurin, pojat.

SIMEONI: Suuri ja hirvittävä on se päivä, joka lähestyy. Sen nimi on hävityksen kauhistus.

AAPO: Miksi sinä ennustat noin?

SIMEONI: Hän sanoi.

JUHANI: Kuka?

SIMEONI: Hän, hän, minun matkatoverini.

EERO: Minäkö?

SIMEONI: Et sinä, vaan se hirviö, joka on minua johdattanut. Oi veljet! Voin kertoa teille asioita, jotka nostavat karvanne pystyyn kuin vihaisen karjun harjakset. Mutta antakaa minulle ensin pieni ryyppy sydämeni vahvikkeeksi. Ja olkoon tämä viimeinen ryyppy, jonka nielaisen kurkustani alas.

JUHANI: Ota ryyppy, Jumalan luoma. Katso, tässä, rakas veljeni.

SIMEONI: Suuri kiitos! — Nyt yritän kertoa, mitä olen nähnyt ja kuullut. Kerron sen varoitukseksi meille kaikille. Kuulkaa: minä olen nähnyt hänet.

JUHANI: Kenet ihmeessä sinä olet nähnyt?

SIMEONI: Itse päämestarin, itse Lusifeeruksen!

AAPO: Näit hänet vain unessa tai harhoissa. Ne johtuivat siitä, että olet nauttinut liikaa väkeviä.

SIMEONI: Minä olen totisesti nähnyt hänet.

TIMO: Minkä näköinen hän oli?

SIMEONI: Kuin tyhmyys itse. Mutta katso, takana heilui ketunhäntä.

TIMO: Oliko hän suurikin?

SIMEONI: Suunnilleen minun pituiseni. Mutta hän osasi kai muuttaa itsensä miksi tahtoi. Ensin hän tuli tuulenpuuskana kohisten pensaikkoon, jossa minä istuin. ”Kuka siellä?” minä kysyin kiljaisten. ”Ystävä”, hän vastasi. Hän otti minua kädestä ja käski minun seurata itseään. Minä seurasin häntä. En uskaltanut panna vastaan, vaan pidin parhaana tehdä hänen tahtonsa. Ja nyt me vaelsimme kauan yhdessä pitkin ohdakkeista ja kivistä tietä. Hän muuttui milloin miksikin. Välillä hän hyppi edelläni pienenä, naukuvana kissanpoikana. Hän katsoi taakseen aivan tyhmästi, suoraan minua silmiin. Välillä hän taas kasvoi hirvittävän pitkäksi mieheksi, ja hänen päänsä ulottui pilviin asti. Sieltä hän huusi minulle: ”Näetkö minun pääni?” Minä puhuin aina hänen mielensä mukaan. Ihmettelin suuresti hänen pituuttaan. Sanoin, että silmäni tuskin erotti edes hänen haarojaan. Silloin hän nauroi suurta, riemukasta naurua ja katseli minua tarkasti. Sitten hän teki vielä monta muutakin temppua. Viimein hän talutti minut korkealle vuorelle. Siellä hän kumartui eteeni ja sanoi: ”Astuppas selkääni.” Minä kauhistuin. Mutta en uskaltanut panna vastaan, vaan kiipesin siististi hänen niskaansa. Kysyin häneltä kuitenkin: ”Minne nyt mennään?” Hän vastasi: ”Ylöspäin mennään.” Sitten hän alkoi kovasti puhkia, hikoilla ja väännellä ruumistaan. Minä poloinen keikuin koko ajan hänen selässään sinne tänne. Olin kuin se marakatti koiran selässä, jonka näin muutama päivä sitten Hämeenlinnan torilla. Mutta viimein hänen hartioistaan puhkesi kaksi kirjavaa siipeä. Hän heilautti niitä muutaman kerran. Ja nyt me aloimme kiitää ylös korkeuteen, kohti kuuta. Kuu hohti päällämme kuin vaskisen ammeen pohja. Sinne me syöksyimme, ja matoinen maa jäi kauas alas huimaavaan syvyyteen. Viimein me pääsimme kuuhun. Kuu on, niin kuin sokea eno kertoi, suuri, pyöreä ja loistava kalliosaari ilmassa. Ja siellä minä näin ihmeitä ja kummia, ihmeitä ja kummia! Ah, syntinen kieli ei voi niitä kertoa!

TUOMAS: Kerro niin hyvin kuin jaksat.

JUHANI: Niin hyvin kuin jaksat, veljeni, vaikka et osaisikaan kertoa niin kuin asian vakavuus vaatisi.

SIMEONI: Yritän. — Niin, kuuhun tultiin. Siellä saatana vei minut kuun viimeiselle reunalle, korkealle kukkulalle. Siellä seisoi vielä korkeampi torni, joka oli rakennettu nahasta, saapasnahasta. Me nousimme ylös torniin, hän edellä ja minä hänen perässään. Kauan me nousimme pitkin kiertäviä portaita. Lopulta me seisoimme saapasnahkatornin korkeimmalla huipulla. Sieltä näin kaukana allamme monta maata ja merta, suuria kaupunkeja ja ihmeellisiä rakennuksia. Uskalsin tökätä saatanaa kylkeen ja kysyin: ”Mikä tuo on, joka näkyy tuolla alhaalla syvyydessä?” Hän tiuskaisi ja katsoi minua julmasti. Hän vastasi: ”Sakramenttu, poika! Mitä minulla on tekemistä sinun kanssasi? Mutta siellähän on maailma, josta me lähdimme. Katsele ja tutkistele.” Niin hän sanoi. Minä huokasin ja aloin tarkasti katsella ja tutkistella. Ja näin koko maailman piirin. Näin Englannin valtakunnan, Turkinmaan, Pariisin kaupungin ja Amerikan valtakunnan. Sitten näin Ison Turkin nousevan ja hävittävän kauheasti kaiken. Hänen perässään asteli se suuri sarvipää Mammona. Se ajoi ihmissukua maan äärestä maan ääreen kuin susi lammaslaumaa. Niin se ajoi ja kaahasi. Lopulta se kuristi koko maailman ja Amerikan valtakunnan. Tämän minä näin. Taas tökkäsin saatanaa kylkeen ja kysyin: ”Onko nyt siis hävitetty se maailma, josta minä olin kotoisin?” Hän vastasi tuimasti: ”Sakramenttu, poika! Mitä minulla on tekemistä sinun kanssasi? Mutta tämähän on ennustus asiasta, joka tapahtuu pian. Katsele ja tutkistele.” Ja minä huokasin syvään ja katselin ja tutkistelin. Mutta uskalsin kysyä vielä kerran: ”Milloin tämä tapahtuu?” Hän vastasi taas pahasti rämähtäen: ”Se tapahtuu juuri silloin, kun nämä kaksi nahkatorvea tulevat meille seinän läpi, juuri tähän eteemme.” Ja nyt hän vihelsi kerran ja pitkään. Mutta ah, kunpa voisin kertoa!

JUHANI: Kerro, jos suinkin jaksat. Voi, mitä ihmeitä ja kummia olet nähnyt! Tämä ennustaa jotain. Varmasti tuho, Jumalan rangaistus, on tulossa päällemme, ellei peräti maailman loppu. Onko tämä sopivaa: kävellä perkeleen kanssa kuussa?

SIMEONI: Ja nahkatornissa!

JUHANI: Nahkatornissa. Onko tämä sopivaa?

TIMO: Saapasnahkatornissa!

JUHANI: Niin, saapasnahkatornissa. Ah! Mutta kerro meille kaikki. Selkääni tosin karmii. Mutta tämä kova kertomus voi silti tehdä hyvää syntiselle sydämelleni. Se on niin paatunut ja jäykkä, ettei siihen tehoa juuri muu kuin helvetin halkonuija tai taivaan tulivasara. Anna jyristä ja sataa, veljeni, anna sataa vaikka korppejooneja. Sitähän me tarvitsemme. Niin, mitä sitten tapahtui?

SIMEONI: Kuulkaa siis, kuulkaa! Saatana vihelsi kimeästi. Ja niin kuin hän oli sanonut, tuli kaksi nahkaputkea, kaksi hirvittävää torvea, rynnäten seinän läpi. Ne alkoivat huutaa ja kiljua kauheasti kuin raivostuneet leijonat. Ne alkoivat syytää kidoistaan savua, piin hajua ja tulikiven kaasua. Pian me aloimme kovasti yskiä, sekä saatana että minä. Me yskimme, köhimme ja pidimme kiinni korvistamme, kun ne kaksi pelottavaa torvea mörisivät. Ääni kävi yhä kovemmaksi, ja torni vapisi. Luja saapasnahkatorni vapisi ja kaatui viimein ryskyen ja jytisten. Ja me kaaduimme sen mukana nahkasuikaleiden kasan sisällä. Minne saatana joutui, sitä en tiedä. Mutta minä kieriskelin pää edellä aina alaspäin, alas kalliolta, alas kuun viimeiseltä reunalta. Ja nyt aloin pudota maata kohti parin kyynärän levyisellä nahanpalalla. Mutta nahka oli kotoisin kuusta, joten se veti kuuhun. Minä taas olin kotoisin maasta, joten minä vedin maata kohti. Niin sanottiin. Ruumiini paino voitti nahan nousun, ja niin minä kuljin alaspäin, vaikka hitaasti. Oli kuin olisin purjehtinut vanhan variksen selässä. Onneksi kaikki kävi niin. Sillä ilman tätä nahkavenettäni, ilmalaivaani, olisin pudonnut maahan muusiksi kuin likasäkki. En nimittäin enää levännyt saatanan siipien varassa. Mutta hiljaa, hiljaa minä nyt purjehdin taas rakasta kotimaatani kohti. Viimein laskeuduin erään kuusen juurelle lähelle paikkaa, josta olin lähtenyt saatanan kanssa matkaan. Pidin yhä käsissäni nahkalevyä. Huomasin, että siihen oli kirjoitettu punaisilla kirjaimilla näin: ”Jukolan veljeksille tämä, ja terveisiä täysin kourin! Mutta kun ylhäällä pilven juurella näkyy tulinen merkki, tai niin kuin hehkuva kotkanpyrstö, niin katso: loppu on läsnä siihen päivään asti, jolloin tämä tapahtuu. Annettu saapasnahkatornista melkein viimeisenä päivänä ja luultavasti vuonna totisesti aivan viimeisenä.” Niin nahkataulussa luki. Sitten päästin sen kädestäni, ja se alkoi taas lentää ylös kuuhun. — Siinä on matkani synkkä ja totinen tosi.

JUHANI: Ihmeellistä, merkillistä ja hirvittävää yhtä aikaa.

TIMO: Mutta olet kuitenkin oppinut lukemaan näillä harharetkilläsi.

SIMEONI: Älä luule. Olen yhtä tyhmä kuin ennenkin.

TIMO: Ehkä osaat kuitenkin konstin ja kikan. Kokeilepa. Tässä on aapiskirjani.

SIMEONI: Mitä vielä. Tämä on kuin katselisin ryssän tai heprean kieltä. Silloin tiesin hengen vaikutuksesta paljon. Nyt se kaikki on edessäni pimeää. Olen taas sama ihmisraukka, sama syntinen, suuri syntinen. Ja pääni menee pyörälle, sillä se päivä on tullut! Pääni menee pyörälle, sillä silmäni ovat nähneet itse Lusifeeruksen. Ai, ai, kuinka karvainen se oli!

JUHANI: Voi meitä poikaparkoja, voi!

SIMEONI: Tuhat kertaa voi! Pääni pyörii, pyörii! Minä olen nähnyt Lusifeeruksen. Se pyörii!

JUHANI: Rukoile Jumalaa, veljeni, rukoile Jumalaa!

SIMEONI: Rukoillaan kaikki yhdessä. — Minä olen nähnyt Lusifeeruksen karvaisen voiman! — Rukoillaan kaikki!

TIMO: No, jos niin tarvitaan. Miksi emme rukoilisi?

JUHANI: Tämähän on surkeaa, ah, voi!

TIMO: Älä itke, Juhani.

JUHANI: Itkisin vaikka verta, jos osaisin. Sillä olemme eläneet kuin Koirankuonolaiset ja juoneet viinaa kuin Mahometit ja Turkkilaiset. Mutta nyt laulu saa loppua, ja alkakoon toisenlainen elämä. Muuten taivaan hirveä viha kaatuu pian päällemme kuin raskas tunturi ja painaa meidät helvettiin. Jaa, jaa, poikia on varoitettu ennustuksilla ja ihmeillä. Odottakaamme pahinta peeveliä, ellemme ajoissa ota merkeistä vaaria.

LAURI: Pahinta meidän kyllä täytyy odottaa. Sillä minullakin on jotain kerrottavaa. Kuulkaa! Te heititte kiekkoa aholla, ja minä kuljin metsässä ja etsin kalupuita talon tarpeiksi. Silloin näin ihmeellistä unta, kun makasin tuolla kankaalla. Näin kuin korkean männyn latvasta, kuinka te löitte hurjasti kurraa täällä aholla pitkin tuoreita härän vuotia. Ja arvatkaapa kenen kanssa. Veikkoset, te löitte kiekkoa oman kiivaan rovastimme kanssa. Mutta miten kävi? Lopulta rovasti huomasi, ettei kiekko ollutkaan tavallinen kiekko. Se oli punakantinen aapiskirja. Siitä hän suuttui hirveästi. Hän heilutti miekkaansa ja huusi kovalla äänellä: ”Iijaa, iijaa!” Pian lähestyi pelottava hirmumyrsky. Se heitti teidät ilmaan kuin akanat tuulten vietäväksi. Niin minä näin unta, ja tämä uni merkitsee jotain.

JUHANI: Merkitsee totisesti. Se ennustaa meille jotain helvetin polskaa, sitä ei tarvitse epäillä. Meitä on varoitettu kahdelta suunnalta. Ellemme nyt ota vaaria, niin päällemme sataa vielä tulta, pikeä ja pieniä kiviä. Niin tapahtui ennen Sodoman ja Gomorran kaupungeille.

AAPO: Älkäämme kuitenkaan pelästykö liikaa.

TUOMAS: En varmasti tiedä, miten asia on. Mutta kaikki, mitä Simeoni on nähnyt, on kenties lähtöisin vain krapulaisista aivoista.

JUHANI: Mitä puhut, mies? Teetkö tyhjäksi taivaan tärkeän työn?

TIMO: Älä puhu Jumalan töitä ja ihmeitä vastaan.

SIMEONI: Ah! Olen käynyt kuussa ja nähnyt Lusifeeruksen. Siksi sieluni pelkää nyt kovasti. Voi minua, ja voi meitä kaikkia!

TUOMAS: Suuri surkeus! Mutta ota vielä yksi ryyppy ja mene sitten nukkumaan.

SIMEONI: Niin, mitähän se tekisi?

TIMO: Viinaa ei ole enää.

TUOMAS: Se muuttaa asian.

SIMEONI: Kiitos Herran, että se loppui kerrankin, se viinamyrkky. Ja älköön huulilleni enää tulko pisaraakaan tätä juomaa. Sen minä lupaan ja vannon.

JUHANI: Kirottu olkoon tämä helvetin sahti!

TIMO: Vähän pahasti teimme, kun aloimme keitellä tätä juomaa.

AAPO: Kenen tahdosta tämä tapahtui? Vastatkaa minulle, Juhani ja Timo.

JUHANI: Kyllä viina on maistunut sinullekin, veljeni, totta tosiaan. Ja toiseksi: tehty mikä tehty. Sitä ei saa enää takaisin valittamalla ja marisemalla. Niin, niin, mikä on mennyt, se on suden suussa. Mutta tästä lähtien olkoon toinen laki. — Nyt ojalle! Kirveen hamaralla nuijin tuhanneksi rutuksi tuon pahalaisen vaskihärän, tuon kirotun viinapannun. Ja kölsän minä hajotan kuin harakanpesän.

SIMEONI: Tee se, veljeni, niin taivas riemuitsee.

JUHANI: Minä teen sen.

AAPO: Miksi hävittäisimme kaluja ja tavaroita, jotka voimme myydä rehellisesti?

JUHANI: Mutta ajattele tätä: mies, jolle myisin pannuni, mitä hän sillä valmistaisi? Millaista terveysvettä? Samaa sorttia, samaa sorttia, samaa helvetin asianajajaa, joka on jo syössyt meidät aivan kadotuksen partaalle. Ja pannuni kautta saattaisin samaan kurjuuteen monta muutakin. Mutta siitä synnistä tahdon olla kaukana, kun viimein tulen Herran tuomiolle. — Niin, nyt pannu rutuksi ja kölsä nurin!

AAPO: Myykäämme se kruunulle, joka mynttää siitä rahoja.

JUHANI: Kyllä siitä klopoja irtoaa, vaikka sen rutuksikin mynttään. Tässä on kirveeni. Ota sinäkin kirves, Timo, ja tule kanssani sudentarhaan. Mutta huomenna on sunnuntai, ja silloin lähdemme kirkkoon. Kirkkoon lähdemme ja konttaamme rukoilemaan tuon kurjan, ainoan ja kuolemattoman sielumme puolesta. Se on jo kyllä tarpeen. Kirkkoon joka mies, muuten meitä saatana leivoittaa. — Sudentarhaan, Timo!

Juhani ja Timo menivät nyt alas ojalle. Pian he olivat runtoneet viinapannun aivan muodottomaksi kappaleeksi ja hävittäneet kölsän. Yön he nukkuivat syvintä unta. He heräsivät varhain seuraavana aamuna ja alkoivat valmistautua kirkkoon. Sitten he lähtivät matkaan. Aapolla oli kainalossa heidän isänsä vanha virsikirja ja Simeonilla ”Huutavan ääni”. Juhani ja Timo astelivat punakantinen aapinen kädessään. Kulkiessaan he puhuivat näin.

SIMEONI: Katsokaa, mitä lähemmäs Herran temppeliä astun, sitä enemmän mieleni myrsky tyyntyy, ja sydämeni virkistyy. Ah! Viisas mies kulkee hurskaiden teitä, mutta tyhmyys ja sokeus rypevät täällä synnin liassa. Voi! Kun katson taakseni, tuo onneton kaupunkimatka näkyy mielessäni hirveänä helvettinä. Sen ympärillä kiertävät viinan siniset liekit.

TIMO: Siksi älä, veljeni, tee enää koskaan niin. Minä pyydän sinua. Onko tämä sopivaa? Kaataa kurkkuunsa kallista ravintolan viinaa yöt ja päivät, yöt ja päivät, ja juoda vielä makuvaria kuin suuret herrat. No, no, tämä älköön olko nuhde, vaan veljellinen varoitus.

SIMEONI: Minä tein pahoin, ja me kaikki teimme pahoin, kun ryhdyimme keittämään viinaa ja ryyppimään. Mutta nyt päättäkäämme yhdessä luopua iäksi tästä juomasta. Se muuttaa ihmislapsen eläimeksi.

JUHANI: Aivan sioksi se lopulta muuttaa miehensä, vieläpä röhkivää harjasniskaa alhaisemmaksikin. Siksi puristamme nyt lujasti jäähyväiskättä viinan kanssa. Pyydämme sitä lähtemään luotamme kuuksi päiväksi Herran nimeen. Niin, Aapo, kerro nyt meille tarina siasta lammikossa. Sen me kuulimme kerran sokean enon suusta. Kerro se meille tässä kävellessämme.

AAPO: Teen sen mielelläni. Oi, antakoon se meille aina vain kovemman inhon tuota kirottua meluvettä kohtaan.

Aapo kertoi heille seuraavan tarinan:

Oli sunnuntaiaamu. Kesäauringon paisteessa makasi sika likalammikossa ja röhki. Se katseli ihmisiä, jotka kulkivat sen ohi kirkkoon. Kateellisella ja kipeällä sydämellä se katseli ihmisen jaloa ja kaunista muotoa. Samalla se muisteli omaa harjaksista olemustaan. Erään ohikulkijan otsalta säteili niin kirkas loiste, että sian katse hätkähti siitä takaisin. Sika oli kovasti vihainen Jumalalle, koska Jumala ei ollut luonut sitäkin ihmiseksi. Kun se viimein oli tarpeeksi nurissut ja närissyt, se ojensi koipensa, sulki pienet, siristelevät silmänsä ja nukahti. Hetken päästä se heräsi. Silloin sen vieressä makasi toveri, eräs juoppo. Hän oli humalassa vierähtänyt lammikkoon ja oli nyt tukehtumassa lokaan. Sika huomasi hänen vaaransa ja sääli häntä. Se iski torahampaansa miehen kaulukseen ja kiskoi hänet ylös kuivalle maalle. Mutta kun se oli tehnyt tämän armotyön, se katseli miestä hetken. Se irvisti pahasti ja sanoi: ”Sinä kurja mies, sinun muotosi on niin ruma, etten ilkeä katsoa sitä kauemmin.” Niin sika sanoi. Se lähti röhkien pois hänen luotaan ja alkoi tonkia maata.

JUHANI: Oivallinen tarina. — Mutta tuolla päin on Jukolan talo. Hyvä, että tiemme kulkee kaukaa sen ohi. Sillä sydämemme murskautuisi, jos näkisimme entisen kotimme. Hyvä myös, että Toukolan kylä ja vihamiehemme siellä jäävät kauas meistä. Pelkään nimittäin, että jos tapaisimme heidät ja he irvistäisivät meille vähänkin, minä hyppäisin heti heidän kurkkuunsa kuin kissa. En ole vielä unohtanut selkäsaunaa, jonka sain heiltä. Enkä ole unohtanut lupaustani hirveästä kostosta.

TUOMAS: Minunkaan muististani eivät ole kadonneet kaksi asiaa.

SIMEONI: Meidän pitää antaa anteeksi ja unohtaa.

JUHANI: Olkoon menneeksi. Jos he nöyrtyvät ja tulevat pyytämään minulta anteeksi ja myöntävät tehneensä pahoin, silloin unohdan mielelläni kaiken. Silloin puristan vielä heidän kanssaan kättäkin silmät kyynelissä. Mutta niin kauan kuin he eivät halua taipua siihen, vaan päinvastoin ilkkuvat minulle lakkaamatta, minäkin puren hammasta. Puren niin, että kipinät lentävät.

Näin keskenään puhuen he lähestyivät Tammiston taloa. Pihalla seisoi paljon väkeä, miehiä ja naisia. Kauas kuului ääni, joka laski: ”Ensimmäinen, toinen, kolmas kerta!” Ja ääni kysyi: ”Eikö kukaan lisää enempää?” Se oli ryöstöhuutokauppa. Sitä johti itse nimismies. Hän istui portaiden lähellä pienen pöydän ääressä. Hän kirjoitti kirjaansa ostajien nimet ja tavaroiden hinnat. Juuri nyt myytiin talon ammuvaa karjaa. Veljekset seisoivat kovasti hämmästyneinä. He miettivät, miksi sunnuntaina tehtiin tällaista työtä. Mutta he olivat erehtyneet, kun he laskivat viikonpäiviä Impivaaran erämaassa. He olivat olleet humalassa, ja humala vie miehen aikaa eteenpäin kovaa vauhtia. Tämä päivä oli maanantai, tavallinen arkipäivä. Veljekset olivat pitäneet sitä sunnuntaina ja lähteneet kävelemään kirkkoon kirjat kädessä.

He katselivat ympärilleen nähdäkseen Kyöstin, uskollisen ystävänsä. Mutta Kyösti ei ollut siellä. Hän käveli kaukana pellolla, tuijotti vakavasti maahan ja mietiskeli itsekseen. Viimein Juhani kysyi eräältä mieheltä, joka seisoi heitä lähinnä: miten huutokauppaa uskallettiin pitää sunnuntaina, Herran pyhänä sapattina? Silloin nauru ja tirskunta levisi kuin kulovalkea miehestä mieheen koko väkijoukossa. Ja nyt veljekset arvasivat, miten asia oikeasti oli. He seisoivat kauan ällistyneinä ja hiljaa, punastuen. He kuuntelivat ihmisten naurua ja pilkkaa. Heitä lähestyi myös joukko Toukolan poikia. Pojat kysyivät pilkallisesti Impivaaran uudesta uskosta ja sen kalenterista. He kysyivät, millä nimellä tätä viikon kahdeksatta päivää kutsuttiin veljesten almanakassa. Veljekset kuuntelivat tätä. Äkkiä heidän vihansa leimahti tuimaan tuleen, ja myrsky pääsi valloilleen. Kuin irti päästetyt kahlekoirat he hyökkäsivät kiljuen Toukolan poikien kimppuun. Ja nyt Tammiston pihalla alkoi pelottava tappelu.

Simeoni ei halunnut sekaantua tähän leikkiin. Hänen hoitoonsa oli annettu kaikkien kirjat. Hän piti niitä lujasti käsissään. Tuskaisena ja hyvin levottomin silmin hän katseli tuiman taistelun vaiheita. Mutta sitten hän näki Aapon kovassa hädässä kolmen vankan Toukolan miehen kourissa. Hän näki kipeällä sydämellä, kuinka kurja veli kalpeni. Aapon katse tuijotti jo tylsästi puiden latvoja kohti, kun iskuja, kipinöiviä iskuja, sateli joka suunnalta. Silloin Simeoni laski kirjat kädestään lähellä olevalle kivelle. Hän kiiruhti auttamaan Aapoa ja katosi pian tappelun hurjiin aaltoihin.

Toimitusmies yritti ensin kyllä estää tätä vihaista tulvaa paisumasta. Mutta hän huomasi, ettei voinut tehdä mitään. Siksi hän siirtyi ajoissa sivuun ja katseli ihmeissään veljesten valtavaa voimaa. Niin väkivaltaista voimaa ja niin myrskyistä vauhtia veljekset eivät olleet koskaan ennen näyttäneet. Pitkään ja salaa kytenyt kostonhalu sai vihdoin tuulta. Siitä kasvoi tulinen, kauhea myrsky, ja meteli ja pauhu olivat vertaansa vailla. Naiset pakenivat taistelupaikalta kalpeina ja vapisten. Mikä kantoi sylissään, mikä talutti kädestä pientä, pelästynyttä lasta. Talon naudat juoksivat virnapäisinä sinne tänne, sekä komea sonni että rauhalliset lehmät. Ympäriltä kaikui huutoa, mörinää ja parkua, kun Jukolan veljekset löivät. Ja Toukolan pojat ja heidän monet ystävänsä löivät takaisin.

Juhani puri hammasta, ja hänen kasvonsa vaihtoivat väriä tuhannella tavalla. Hän huitoi voimakkaasti vihollisten joukkoon, oikealle ja vasemmalle. Hänen leukansa väpätti vihasta. Harteva Tuomas ryntäsi eteenpäin kuin kallio. Mihin hänen raskas nyrkkinsä iski, siihen kaatui aina mies, joskus kaksikin yhdellä iskulla. Siellä nähtiin, että kun hän löi yhtä miestä, tämä kaatui niin kovaa, että kaatoi samalla vieressään seisovankin. Timo huitoi kuin mies hirsityössä kirveellään. Hänen ruskeat, karheat, vihasta hehkuvat poskensa punoittivat kauas. Eerollakaan ei puuttunut vastustajia tässä kahakassa. Hän kyllä kieri usein muiden jalkoihin. Mutta aina hän ponnisti itsensä pian taas ylös miesröykkiön alta. Ja iskuja lenteli hänestä taas kuin kipinöitä pyörivästä raketista. Kaikkein hurjimmin riehui Lauri. Hän löi ja riehui kalpeana kuin murhan enkeli, ja kaikki pakeni ja murtui hänen edestään. Ihmiset katselivat tätä kamppailua kauhuissaan. Kaikkialla näkyi kammottavan kalpeita kasvoja ja hirveästi puhkuvia sieraimia. Tuolla näkyi verisiä naamoja, täällä multaisia kuonoja. Katso vihan synkkää liekkiä heidän silmissään! Se ryntää vain kohti vihansa maalia, vaikka vastaan sataisi tulta ja tulikiveä. Kaiken tämän ihmiset näkivät. Ja he kuulivat niin hirveää parkunaa ja ähkinää, kuin susilauma tappelisi syysyön pimeässä metsässä.

Niin Tammiston pihalla taisteltiin, ja taistelu kävi yhä tuimemmaksi. Tuolla makasi jo mies, täälläkin makasi jo mies, ja veri valui hiekkaiselle pihamaalle. Myös veljesten tummanpunainen veri kasteli jo maata. Sillä Toukolan pojat iskivät jo puukoillaan. Mutta veljesten vyöllä ei nyt riippunut puukkoja, koska he olivat matkalla pyhään temppeliin. Nyt he huomasivat, että heidän kuuma verensä juoksi. Silloin he sieppasivat mäeltä aseikseen teloja ja karankoja. Tai he mursivat seipäitä lähimmistä aidoista ja hyökkäsivät raivoissaan päin. Pian he kuitenkin kohtasivat samanlaisia aseita vihollistenkin puolella. Ja nyt seipäät ja kanget alkoivat paukkua miesten päiden ympärillä. Yhä näytti epävarmalta, kuka voittaisi ja kuka häviäisi. Veljekset taistelivat jalosti. Mutta heillä oli vastassaan monilukuinen vihollinen, ja heitä vastaan lyötiin ankarasti ja raivokkaasti.

Mutta silloin tappelukenttää lähestyi mies, joka heti kallisti vaa'an Jukolan veljesten puolelle. Pellolta lähestyi Tammiston vankka Kyösti. Hän juoksi, loikki ja mölisi pahasti. Hänellä oli kädessään paksu seiväs. Hän ryntäsi esiin kuin kauhistuttavan harmaankalpea aave. Hänen tukkansa oli pystyssä kuin peikon pyrstö. Hän iski kuin salama Toukolan poikien selkään ja sekoitti heidän joukkonsa. Mutta veljesten into kasvoi. Kyösti mölisi, pyöritteli silmiään ja löi pelottavasti, löi kuin mieletön, hullu mies. Veljekset taas pieksivät toiselta puolelta kaksin verroin. Viimein viholliset pakenivat hurjasti, ainakin ne, joita seiväs ei ollut vielä kaatanut maahan.

Nyt veljeksetkin riensivät pois. He lähtivät juoksemaan kotiaan kohti ja huusivat Kyöstiä mukaansa. Mutta Kyösti ei kuullut heidän kehotustaan. Hän raivosi pihalla lakkaamatta, kirkui ja ärhenteli, ja hänen ulkonäkönsä oli kammottava. Mutta veljekset kiitivät jo kujan kuivaa, pölyävää tietä. Kun he ehtivät pienelle sillalle peltojen väliin, he kuulivat takaansa Kyöstin äänen. He pysähtyivät ja katsoivat taakseen. He näkivät hurjan miehen lähestyvän heitä seiväs olalla. Hän juoksi, mölisi ja heilutteli kättään ilmassa. Pian hirmuinen Kyösti seisoi heidän edessään. Hän hikoili ja puuskutti. Hänen harreat silmänsä tuijottivat ristiin kiihkosta ja raivosta. Hänen sekavasta puheestaan ei ymmärtänyt mitään. Siinä kuului usein korkea ja pitkä huuto: ”Älämölöö, ai älämölöö!” Veljekset pyysivät häntä tulemaan heidän kanssaan Impivaaraan. He pyysivät, ettei hän lähtisi takaisin tuonne susien kitaan. Mutta hän seisoi vain yhä paikallaan, mutisi itsekseen ja tuijotti. Äkkiä hän katsahti kiivaasti veljeksiin ja sanoi: ”Menkäät kotia nyt!” Niin hän sanoi ja kääntyi pois heistä. Myös veljekset kääntyivät ja lähtivät vastakkaiseen suuntaan. Mutta hetken päästä Kyöstin paksu ääni kaikui vielä kerran. Veljekset katsoivat taakseen ja näkivät miehen seisovan kujalla. Hän ravisteli kättään ja päätään. He kuulivat hänen taas huutavan kovalla äänellä: ”Menkää kotia nyt!” Sitten hän riensi pois samaa tietä, jota oli tullut.

Myös veljekset riensivät pois metsäpirttiinsä. Monella heistä oli päässä iso kuhmu ja käsivarressa verta tihkuva haava. He kävelivät kovaa vauhtia ja katsoivat jäykästi eteensä. Heidän ajatuksissaan oli kuoleman jäätävä synkkyys. Niin loppui tappelu Tammiston kartanolla. Sieltä moni kannettiin pois tajuttomana, ja moni oli saanut haavan, joka merkitsi hänet iäksi.

### Sanasto

- **kölsä**: pieni, huono maja tai vaja
- **neljäniitinen**: vanha kudontasana: kangas, joka on kudottu kangaspuissa neljällä niisellä (toimikaskangas); tässä paidan kangas
- **pöhnää**: tässä: juhlan juomia ja herkkuja, joista tulee hyvä ja humalainen olo
- **prenikka**: piparkakku, makea leivonnainen
- **kaattuva**: vanha sana: lämmin peite, jonka alla nukutaan
- **makuvari**: vanha sana kalliista, makeasta ja maustetusta juomasta
- **pokko**: murteen sana: pukki; tässä haukkumasana miehestä, ukko
- **postilla**: kirja, jossa on saarnoja kotona luettaviksi
- **keikaushunööri**: leikillinen sana pienestä tempusta; tässä: nopea salainen ryyppy
- **kääsyissään**: kääsyt ovat kevyet ajokärryt, joilla ajetaan esimerkiksi kirkkoon
- **kimmassa**: kimma on vanha sana: kiihko, into; ”kovassa kimmassa” = kovassa kiihkossa, tässä: kovassa juomisen vauhdissa
- **saparolleen**: saparo on häntä; ”saada saparolleen” = saada selkäänsä, saada rangaistus
- **ämyri**: iso torvi, tässä koivutorvi
- **mäihän**: vanha sana; tässä luultavasti kevään mahla-aika, jolloin tuohi irtoaa puusta helposti
- **korppejooneja**: Juhanin väärin sanoma ”skorpioneja”: myrkyllisiä eläimiä, joista puhutaan Raamatussa
- **Koirankuonolaiset**: vanhojen tarinoiden kansa, jolla oli koiran pää
- **ryssän**: ryssä on vanha, nykyään loukkaava sana venäläisestä
- **mynttää**: lyödä rahaa metallista
- **klopoja**: vanha arkinen sana rahoista, kolikoista
- **leivoittaa**: vanha sana, jonka tarkka merkitys on epävarma; tässä: saatana saa meidät valtaansa ja tekee meistä mitä haluaa
- **ryöstöhuutokauppa**: huutokauppa, jossa velallisen tavarat myydään velan maksuksi
- **virnapäisinä**: vanha sana; tässä luultavasti: pelästyneinä ja päät pystyssä
- **karankoja**: karanko on paksu oksa tai keppi
- **harreat**: vanha sana silmistä; tarkoittaa luultavasti vaaleita, harmaita ja tuijottavia silmiä

## Yhdestoista luku

On ilta samana päivänä, jona Tammistossa tapeltiin niin vihaisesti. Veljekset istuvat pirtissään. He ovat voidelleet ja sitoneet haavansa niin hyvin kuin ovat osanneet. He istuvat, ja heidän sydämissään on pimeä, ikuinen yö. Heidän katseensa on painunut alas lattiaan, ja se on täynnä raivoa. He muistelevat, mitä ovat tehneet. He tietävät, mikä rangaistus heitä uhkaa. He miettivät onnetonta ja toivotonta tilaansa, ja huoneessa on pelottavan hiljaista. Viimein Simeoni kuitenkin aloitti seuraavan keskustelun.

SIMEONI: Veljet, veljet! Sanokaa edes yksi sana. Mitä meidän pitää tehdä, että pääsemme kruunun kynsistä?

AAPO: Ah! Meillä ei ole enää mitään keinoa pelastua tästä hädästä, ei tämän taivaan alla.

JUHANI: Kiikissä olemme, kukissa! Kaikki on mennyt, kaikki onni ja toivo!

TUOMAS: Peijakas meidät perii, perii ilman armoa. Ottakaamme siis silmät kiinni vastaan se, mitä olemme ansainneet. Me häiritsimme kruunun virkamiestä keskellä hänen kiireistä työtään, ja se on kova asia. Me löimme miehiä ehkä raajarikoiksi, ja se on vielä kovempi asia. No, ehkä me veimme vielä joltakulta rakkaan hengenkin. Sitten kaikki on hyvin: me olemme tallessa ja syömme kruunun huoletonta leipää.

SIMEONI: Voi meitä poloisia poikia!

TIMO: Poloisia Jukolan poikia! Ja seitsemän kappaletta! Mitäs nyt tehdään?

LAURI: Kyllä minä tiedän, mitä teen.

JUHANI: Minä myös. Veitsi joka miehen kurkkuun!

TIMO: Älä helsingissä!

JUHANI: Puukkoni, kirkasteräinen puukkoni! Minä lasken verta niin, että se lainehtii!

AAPO: Juhani!

JUHANI: Juoskoon seitsemän miehen veri yhdeksi ainoaksi lammikoksi. Ja upotkaamme sitten yhdessä punaiseen mereen, niin kuin ennen upposi koko Vanhan testamentin kansa! Missä on visapäinen puukkoni, kaiken, kaiken sovintomies?

AAPO: Malta mielesi!

JUHANI: Pois tieltä sinä, ja pois tämä kirottu elämä! Puukko!

SIMEONI: Hillitkäämme häntä!

AAPO: Tänne, veljet!

JUHANI: Pois tieltä!

TUOMAS: Koreasti, poika!

JUHANI: Päästä irti, Tuomas, veljeni!

TUOMAS: Sinä istut koreasti!

JUHANI: Mitä koreus enää maksaa, kun kaikki on mennyt? Haluatko sinä ottaa koreasti vastaan neljäkymmentä paria tuoreita raippoja?

TUOMAS: En halua.

JUHANI: Mutta mitä sitten?

TUOMAS: Menen hirteen, mutta vasta sitten.

JUHANI: Tehkäämme heti se, mikä kerran on tehtävä.

TUOMAS: Miettikäämme.

JUHANI: Hahaa! Kaikki on turhaa.

TUOMAS: Ehkä ei ihan vielä!

JUHANI: Lain hansikat odottavat meitä.

SIMEONI: Pois Suomesta, paimeniksi Inkerinmaalle!

TIMO: Tai portinvartijoiksi Pietarin kaupunkiin.

AAPO: Kovin mitättömiä keinoja.

EERO: Entä merelle halkomaan aaltoja, niin kuin komea enomme ennen? Jos pääsemme kerran pois Suomen rannalta, olemme vapaita kruunun kourista. Ja yritämme englantilaisen luo. Hänen laivansa mastossa mies saa hyvän palkan.

AAPO: Sitä neuvoa pitää vähän perustella.

TUOMAS: Ehkä se olisi jotain. Mutta muistakaa: ennen kuin ehdimme Suomen rantaan, meillä on varmasti kädessämme kruunun kihlakalut.

TIMO: Ohhoo! Vaikka pääsisimmekin ehjin nahoin Suomesta, milloin olisimme Englannissa? Sinne on miljoonia ja tuhansia miljoonia peninkulmia. Ohhoo!

AAPO: Mutta kuulkaa sananen: ruvetkaamme suden omaksi kansaksi, niin meidän ei tarvitse paljon pelätä sen hampaita. Marssikaamme sotaväkeen ottamaan värvinkiä muutamaksi vuodeksi. Ah! Tämä keino on jyrkkä, mutta ehkä paras tässä pulassa. Niin, lähtekäämme Heinolan kuuluisaan ja hirveän suureen pataljoonaan. Se äkseeraa ja rikeeraa kesäisin Parolan nummella. Tätä kohtaa voimme miettiä. Muistakaamme, että kruunu pitää poikiensa puolta.

JUHANI: Minä pelkään, veli veikkoseni, että nyt keksit oikean keinon. Kasarmi on ennenkin pelastanut pulasta monta hurjapäistä poikaa. Muistelkaamme esimerkiksi Karilan renkiä. Sille suurelle veijarille pisti kerran päähän lyödä isäntäänsä vähän selkään. Siitä olisi käynyt pojalle pahasti. Mutta katso, junkkarilla oli äkkiä niskassaan harmaa takki, ja se pelasti miehensä. — Olkoon menneeksi! Marssikaamme kohti kasarmia! Sotaan kuoli isämme setä, Kyrön sotaan, jossa viiden sylen hirsi ui veressä. Sotaan kuoli myös oma setämme. Hän kaatui meren rannalla Pohjanmaalla. Niin on käynyt monelle muullekin, sekä sukulaiselle että naapurille. Ja niin voimme kaatua mekin, kaatua hurskaina sankareina. Kuolemassa on parempi. Taivaassa on parempi olla kuin täällä ihmispetojen keskellä. Täytyy itkeä. Niin, siellä on parempi kuin täällä. Oojah! Paljon parempi.

TUOMAS: Veljeni, näin saat meidät kaikki puristamaan kyyneleitä.

SIMEONI: Herra, katso puoleemme ja anna armosi auringon paistaa!

Niin heidän keskustelunsa päättyi itkuun, yhteiseen, nyyhkyttävään itkuun. Yhdenkään veljen silmä ei pysynyt kuivana. — Mutta ilta pimeni, yö tuli, ja lopulta he kaikki vaipuivat itkusta syvään uneen. — Seuraavana päivänä he miettivät yhä. He pohtivat hikeä valuen, mikä keino heidät parhaiten pelastaisi. Heidän silmänsä vartioivat tarkasti pirtin ympäristöä. He halusivat huomata jo kaukaa, jos kruunun miehiä lähestyisi. Niin he tähystelivät ja miettivät. Kasarmi oli kyllä pelottava, mutta silti se näytti heistä parhaalta turvapaikalta. Siksi he päättivät lähteä yhdessä matkaan kohti Heinolaa ja ottaa värvinkiä kuudeksi vuodeksi. Kun taas seuraava päivä koitti, he aloittivat pitkän vaelluksensa ahdistunein sydämin ja synkin mielin. He astuivat eteenpäin eivätkä muistaneet, että tällaisessa hankkeessa tarvittiin passit ja papinkirjat. Tuohikontit selässä he kävelivät ensin Jukolaan päin. He aikoivat pyytää nahkapeitturia ottamaan hoitoonsa heidän eläimensä ja pitämään vähän huolta pirtistä.

Kun he tulivat Viertolan tielle, he kohtasivat nimismiehen. Hän ajoi jyristen heitä vastaan, ja jahtivouti istui hänen takanaan. Veljekset hämmästyivät tästä. He arvelivat, että nimismiehen matka koski heitä. He olivat jo vähällä juosta metsään. Mutta he astuivat kuitenkin esiin, koska he muistivat, ettei kaksi miestä saisi heitä ikinä kiinni. Mutta he arvelivat väärin. Nimismies ajeli nyt ympäri pitäjää aivan toisella virka-asialla. Ja hän oli oivallinen mies, aina reipas, ylevä ja iloinen. Hän oli usein kuullut kerrottavan Jukolan veljeksistä ja heidän elämästään metsissä, ja se oli huvittanut häntä suuresti. Hän oli heidän suosijansa ja puolustajansa eikä heidän vihamiehensä. Nyt hän ehti heidän kohdalleen ja alkoi puhua hauskasti.

NIMISMIES: Päivää, päivää! Minne pojat marssivat noin totisina? Vastatkaa minulle, älkääkä katsoko minua tuolla tavalla, aivan kuin korpisudet. Minne kontit selässä?

JUHANI: Meillä on edessä pitkä matka.

NIMISMIES: Helvettiinkö sitten mennään? Häh?

JUHANI: Tahdotteko te meiltä jotain?

NIMISMIES: Mitähän teillä olisi minulle annettavaa? Mutta kysyä saa, vaikka ei ole varaa ostaa. No, oikein silmänne mulkoilevat ja pyörivät minua kohti. Ellen olisi tottunut katsomaan itseä perkelettä suoraan naamaan, sydämeni ehkä vähän pamppailisi. Ha, ha, ha! Mutta mikä saakeli teissä rikeeraa?

JUHANI: Minä kysyn teiltä yhtä asiaa: tuleeko siitä kruunun asia?

NIMISMIES: Mistä?

JUHANI: Hm. Siitä, siitä.

NIMISMIES: Mistä, sinä takkutukkainen köntti? Mistä?

JUHANI: Tuosta kahakasta Tammiston kartanolla.

NIMISMIES: Ahaa! Siitä toissapäiväisestä leikistä? Jaaha! Siitä minä juuri tahtoisin sanoa teille jotain.

JUHANI: Onko joku kuollut?

NIMISMIES: Kiitä onneasi, ettei niin ole käynyt. Mutta salamat ja jyrinä! Te ajoitte kruunun virkamiehen pois työstään ja kaaditte vielä hänen kirjoituspöytänsä. Ajatelkaa sitä asiaa.

JUHANI: Jumala paratkoon! Sitähän olemme juuri ajatelleet ja pohtineet oikein kovasti. Ja olemme ymmärtäneet, mitä pojille siitä seuraa. Niin, niin, peeveli meidät perii, ja siksi olemme myös valinneet peevelin onnen osaksemme. Tietäkää: nyt tiemme kiemurtelee mäkiä ylös ja alas Parolan suureen pataljoonaan, niin että hiekka soi. Siellä on viimeinen sola, jonne pakenemme hädässä ja tuskassa. Ihmiset, ne vihaiset perkeleet, ahdistavat meitä joka puolelta kuin sudenpoikia nuotassa. Parolaan mennään! Ja onneton se, joka nyt tahtoo sulkea tiemme. Sillä kruunu tarvitsee miehiä, sota on tulossa, niin kuin olemme kuulleet. Pian me seisomme kruunun haarniskoissa, ja koskekaapa meihin silloin, te saatanat! Hii, haa! Tahtoisin purra poikki tämän maailman, poikki tämän maailman kuin nahkiaisen. Ja olen vähällä itkeä tässä surusta ja vihasta yhtä aikaa. Itken ja heristelen nyrkkiäni. Parolaan marssitaan! Siellä on miehiä kuin korpinpoikia, Parolassa.

NIMISMIES: Te pöllöt ja pököt! Jättäisittekö oman rauhallisen pirttinne omalla maallanne ja lähtisitte kasarmin keppien vinkunaan?

JUHANI: Parempi kuitenkin siellä kuin louhia vuorta västingissä. Ja toiseksi, hämäläisen ruskea nahka on tuuman paksu, niin kuin nähdään.

NIMISMIES: Louhia vuorta västingissä! Miksi?

JUHANI: Juuri te, herra, haluaisitte kiskoa meidät sinne kilisevissä kahleissa. Ja mistä syystä? Tuosta onnettomasta tempusta Tammiston pihalla. Siitä, että harjasimme vähän noiden Toukolan poikien selkää. Ja siihen harjaamiseen meitä ärsytettiin, Jumal' avita, oikein raivokkaasti! Mutta nyt tästä halutaan tehdä kruunun asia. Halutaan tehdä ”kärpäsestä härkänen”, niin kuin sananlasku sanoo.

NIMISMIES: Sen sinä valehtelet! Mene hiiteen, mies! Minulla on tärkeämpiäkin asioita.

JUHANI: Ehkä suotte meille sen armon, että saamme kulkea Hiiden vallassa. Sitä emme vielä usko. Mutta silti meillä ovat Toukolan pojat niskassamme, lain voimalla niskassamme. Me onnettomat iskimme ensin, ja se on meille kovin huono asia. Mutta eivät heidänkään pidä päästä ilman ”maksa pois lakkarista”. Täällä on tarpeeksi haavoja, jotka tuskin ovat vielä ehtineet saada rupea päälleen. Ja ne todistavat jotain, ne haavat. Hmmh! — Mutta vaikka selviäisimme Toukolan pojistakin, meillä on silti joka vuosi odotettavana tuomiopäivä: lukukinkeripäivä. Peeveli! Sanon niin kuin ennen Jaakkolan Paavo, se korea poika: ”Kävishän tämä elämä laatuun ilman yhtä päivää vuodessa, ilman tuota kirottua kinkeripäivää”, hän sanoi. Ja hän sanoi vielä: ”Ei se kipu, mutta se häpy.” Niin hän sanoi kerran, kun oli juuri tullut tukkajuhlasta, jossa hänen päänahkaansa oli taas pehmitetty pahasti. — Mutta miten kävi seuraavana vuonna samassa juhlassa? Pappi pani mar' hänet istumaan pöydän alle kuin huuhkajan. Sen näki hänen korea ja nuori morsiamensa lukutuvan eteisestä. Hän näki sen, ja tyttörääsy pyörtyi. Hän kellahti kynnykselle nurin kuin hanhenpoikanen. Se oli paha leikki. Sen jälkeen Paavo alkoi juoda kuin mies. Hän sai rukkaset morsiameltaan kuin mies ja joi vielä komeammin. Ja viimein hän kuoli kurjana hevosnylkyrinä. Sellainen oli korean Paavon loppu. Eikä hänellä suinkaan ollut huono pää, ei totisesti. Hän oli päinvastoin viisaimpia ja vikkelimpiä nuoria miehiä. Mutta äitipuoli oli alusta asti tyrkännyt kirjan hänen käteensä nurjasti, nurjasti. Siksi lukupäivästä tuli hänelle kauhistuksen päivä. Ja onko tämä sopivaa? Kukkoisten Mikko oli kookas ja jykevä mies kuin havutukki. Hänellä oli leveät posket kuin Tuhkalan muorin vanhalla kissalla. Mutta hyvä lukija hän ei juuri ollut. Kinkeriaamuna hän kuuli tarhavajaan pappien kulkusten kilinän ja pelästyi kuin lammas. Niin hirvittävä on tämä päivä, tämä hikeä nostattava pöllytysjuhla. Ja tiedämme, että kerran rovasti voisi väkisin viedä meidätkin sinne ja sieltä häpeän hirteen, jalkapuuhun. Mutta kaikesta tästä meidät pelastaa kruunun harmaa takki. Kaikelle tälle sanomme nyt iäksi hyvästit. Prassai!

NIMISMIES: Te mielettömät pässit, mitä hulluuksia te puuhaattekaan! No, menkää, menkää, astelkaa niin kauas kuin kruunun hiekkatietä riittää. Mitä riivattua minulla on tekemistä teidän kanssanne? Meidän tilimme Tammistosta on kuitattu, sen vakuutan ja vannon, te köllit! Kuitattu! Ja Toukolan poikien kidat on myös suljettu. Hoo, sen tein jo samana päivänä, jona tappelu tapahtui, koska näin, ettei siinä mennyt henkiä. Roistot uhkailivat kyllä keräjillä. Ja kuitenkin he olivat keittäneet sopan itse. Mutta nyt minäkin laskin painoni vaa'alle, ja Toukolan pojat vaikenivat kuin myyrät. Sillä minulla on heissä monta koukkua, joilla voisin kiskoa heidät kovaan kiikkiin. Siksi he ovat nyt hiljaa ja tyytyvät koreasti siihen, mitä ovat saaneet. Entä asemanne rovastia kohtaan? Kysyn vain: onko hän kiristänyt teitä näinä viime aikoina?

AAPO: Ei ole, ja se on kyllä ihme.

NIMISMIES: Eikä hän tee sitä enää koskaan. Muistakaa se minun sanastani. Ja kuka on saanut tämän aikaan? Kukapa muu kuin tuo meidän vanha vallesmanni? Ja te kiittämättömät peijoonit sanotte, että hän yrittää jotain riivattua teitä vastaan. Olkoon miten tahansa, mutta minua hullua on vähän miellyttänyt tuo sudenpoikien elämä. Ha, ha, ha! No, no, leikki saa jäädä, puhdas leikki. Mutta olkoon sanottu: rauha teille minun puolestani, ja niin myös rovastimme puolesta. Sillä hän on ymmärtänyt, ettei tuohesta tule takkia. No niin, ei mitään vaaraa, pojat, ei mitään. Vaikka ansaitsisittekin aika lailla selkäänne, te verkkasen juutit. Mutta menkää nyt koreasti kotiin! Heti! sanon minä. Jaa, jaa, vasempaan käänny nyt vain, vasempaan käänny ja kotiin mars, sinä Impivaaran komppania! Kotiin, te junkkarit, ja jääkää Herran nimeen. — Heisaa, Liinaharja!

Niin hän sanoi ja nykäisi ohjaksista. Nimismiehen liinaharjainen ruuna, jonka koko pitäjä tunsi, lähti taas ravaamaan eteenpäin. He kiisivät pois kolisten. Takana tärisi vanhan jahtivoudin hattu, ja pöly kiersi heidän perässään kuin savu. Mutta veljekset seisoivat tien vieressä kuin seitsemän suolapatsasta. He seisoivat ja katselivat tätä menoa. He eivät sanoneet sanaakaan. He miettivät, mitä heidän pitäisi ajatella kaikesta tästä. He seisoivat ja tuijottivat lähtijöiden perään, kunnes nimismiehen rattaat katosivat kaartuvalla tiellä.

TIMO: Kuinka se komsarjus on vanhentunut siitä, kun viimeksi näimme hänet Kuokkalan korvessa äitimme ja kyläläisten kanssa!

JUHANI: Mitä sinä, Aapo, ajattelet nimismiehen kauniista puheesta?

AAPO: Luulisin häntä kunnon mieheksi. Luulisin, että hän puhui kanssamme vilpittömästi. Mutta pitäkäämme varamme, sillä herroihin ei voi luottaa.

JUHANI: Olkaamme valmiina pakenemaan susien kotiin. Hänellä on peeveli nahassa. Hän yrittää houkutella meidät ansaan.

TUOMAS: Hän halusi narrata meidät takaisin kotiin, valmiiksi saaliikseen. Kun hän palaa Viertolasta, hänellä on mukanaan joukko miehiä. Tiedetäänhän, ettei pienin voimin kannata käydä Jukolan joukon kimppuun. Hän tulee ja korjaa meidät koreasti talteen, jos odotamme häntä.

JUHANI: Hä, niinhän minäkin ajattelen. Hän on metsästämässä, ankarassa ajossa, ja me olemme riistaa, jota hän houkuttelee. Varmasti on tapahtunut jotain hirveää, josta ei edes kasarmi enää meitä pelasta. Ei siis muuta kuin sissin passi käteen ja heti metsään! Pois maantieltä, pojat!

AAPO: Ah! Mitä nyt pitää tehdä?

JUHANI: Kaikki on jo tehty. Tässä on seitsemän valmista metsäsissiä. Mutta yrittäkäämme olla niin siistejä ja armeliaita rosvoja kuin mahdollista. Pyytäkäämme aina ensin kauniisti, että saamme nälkämme sammutetuksi. Niin, niin, ja ellei hyvällä irtoa, tulkoon sitten väkirynnäkkö. Mutta aina voimme välttää verenvuodatusta ja murhaa. Mennään nyt!

SIMEONI: Juhani, Juhani, mitä sinä puhut!

AAPO: Ah! Missä on nyt kurjien veljesten turva?

JUHANI: Sissien retkillä! Mennään nyt!

TUOMAS: Suu kiinni, sinä hurja hullu! Ennen kävelen täältä Siperian ikuiseen kylmyyteen kuin rupean syömään rosvon leipää. Sinä mieletön, oletko tosissasi, vai lasketko hullua leikkiä? Mitä minun pitää sinusta ajatella?

JUHANI: Voi veljeni! Tämä hetki on pannut pääni pyörälle, enkä oikein tiedä, mitä puhun ja teen. Nimismieshän oli tässä ja katosi taas kuin tuuleen ja pilviin. Mutta minusta tuntuu, että siitä on mennyt kauan aikaa, aikaa siitä on, aikaa! Tuonne hän katosi, minne peukaloni osoittaa, niin kuin Taula-Matin peukalo. Tuonne hän katosi savuun, ja keskellä savua vilahteli sotaoriin valkea harja. Mutta siitä on niin pitkä aika, niin pitkä!

TUOMAS: Kas niin!

AAPO: Mitä nyt, mitä nyt?

TUOMAS: Te näette, veljet, ettei Juhoakaan aina ammuta juuri siltä oksalta, jolla hän istuu.

LAURI: Mitä sinä siinä vääntelet silmiäsi, keikuttelet päätäsi ja puhkut sieraimistasi tuolla tavalla? Niin mar'! Kiitä, että aivosi ovat ehjät.

TUOMAS: Niin, niin, peitelköön hän äskeistä tyhmyyttään niin hyvin kuin osaa. Mutta mitä helvettiä me nyt tekisimme? Sanopa, Aapo.

AAPO: Minä en tiedä.

EERO: Kuulkaa, veljet: emmehän vielä varmasti tiedä, onko nimismies meitä kohtaan viekas kettu.

LAURI: Minä uskon toisin. Katsoin häntä tarkasti silmiin, eikä niissä vilahdellut vilppiä. Ja miettikää. Miksi hän olisi tullut tänne asti ilman miehiä, vaikka hänen tiellään on mökkejä ja kyliä? Miksi hän kulkisi Impivaaran seudun ohi aina Viertolan kartanoon? Sieltä hänellä on vähemmän toivoa saada apua kuin suurista kylistä, jotka hän on jättänyt taakseen. Kummallista! Viertolasta hän palaisi taas takaisin tämän valtavan matkan ja tulisi viimein miesjoukkonsa kanssa pirttiämme kohti. Hulluuksia! Tämä ei sovi yhteen nimismiehemme ennen aina viisaiden ja vikkelien tuumien kanssa.

AAPO: Ei se tahdo sopia yhteen, sen huomaan minäkin. Mutta siihen ei voi tarpeeksi luottaa. Luulet nyt miettiväsi asiaa kovin viisaasti. Mutta katso, usein käy niin, että asia on päinvastoin kuin parhaan ja viisaimman miehen järki on näyttänyt. Ja meillä on syytä pelkoon. Rikoksemme on lain silmissä suuri, ankaran suuri. Ja huomaa, kuinka tavattoman ja erinomaisen ystävällisesti tuo nimismies puhui kanssamme.

TUOMAS: Se ei ollut rehellisyyden kieltä. Sen hunajan alla kiehui sappea. Mutta mitä me nyt tekisimme?

EERO: Tehkäämme näin: käykäämme vielä kerran kotona, mutta älkäämme viipykö hetkeäkään pirtissä. Jättäkäämme sen ovi salpaamatta, niin että näyttää siltä kuin asukkaat olisivat koreasti kotona. Ja itse istumme piilossa Impivaaran luolissa ja rotkoissa. Siellä oleskelemme pari, kolme vuorokautta ja tähystämme tarkasti ja lakkaamatta alas pirttiämme kohti. Jos nimismies tämän ajan kuluessa lähestyisi huonettamme miehineen, olemme heti valmiina pakenemaan vuorten ja metsien suojaan. Mutta ellei mitään sellaista näy noin kolmen yön ja päivän aikana, kaikki vaara on kaukana meistä.

TUOMAS: Siinä on neuvo, ja hyvä neuvo.

AAPO: Me teemme niin.

TUOMAS: Kääntykäämme takaisin. Tule, Juho, ja pane pois tuo synkkä naama.

He lähtivät taas kävelemään kohti Impivaaraa ja seisoivat pian kotipihallaan. He seurasivat Eeron neuvoa. He kiersivät ovesta pois linkun ja kiipesivät ylös vuorelle. Siellä he piiloutuivat tarkasti, mikä sopivaan kallion halkeamaan, mikä pienten kuusten suojaan vuoren rinteille. Siellä he lojuivat ja tähystivät terävin silmin alas pirttiä kohti. He katsoivat kantoisen ahon ympäri ja pitkin synkän metsän reunaa. Siellä he lepäsivät ja pitivät vuorotellen vahtia kolme vuorokautta. He söivät tuohikonteistaan ja sammuttivat janonsa kirkkaasta lähteestä. Lähde pulppusi vuoren harjalta ja valutti vetensä alas pitkin kallioista tietä. Pieni puro lirisi siinä hauskasti koko pitkän päivän. Se lirisi myös koko kuutamoisen yön ja soi vahtivuorossa olevan veljen korvaan, kun hän kuunteli.

Kun aurinko kolmantena päivänä jo kiiruhti laskuaan kohti, veljekset astuivat alas vuorelta. He menivät pirttiinsä ja iloitsivat sydämissään, koska näytti siltä, että heidän pelkonsa oli turha. Mutta he eivät vielä pitäneet asiaansa aivan varmana. He katselivat yhä varovasti ikkunasta ulos. Seuraavana päivänä he lähettivät vakoojan ulos. He lähettivät Aapon, jotta hän toisi heille lujaa varmuutta. Hän viipyi vuorokauden kylissä ja taloissa. Kun hän palasi, hänen kasvoistaan näki, että hän toi rauhan sanoman. Nyt he istuivat kaikki yhdessä hongasta tehdyn pöydän ympärille. Aapo istui itse pöydän päässä ja alkoi kertoa veljilleen, mitä oli kuullut.

AAPO: Veljet! Hän on verraton mies, tuo meidän vallesmanni. Hän on tehnyt niin kuin sanoi, ja niin on asiamme laita. Monella Toukolan miehellä on etujalassa aika kuhmu. Monella on päässä korkea kuhmu, monella pahasti irvistävä haava. Mutta he eivät hiisku sanaakaan oikeudenkäynnistä eivätkä omasta kostosta. Kaikki tämä on nimismiehen ansiota, hänen hirveiden uhkaustensa ansiota. Ja mitähän rovastimme nyt meistä miettii? Niin, ukko on suonut meille rauhan, ikuisen rauhan. Sillä hän on alkanut uskoa sitä, mitä nimismies on hänelle vakuuttanut. Nimismies sanoi, että kova leikki meitä kohtaan olisi meidän ikuinen tuhomme. Mutta huomatkaa vielä: Härkämäki, oiva ukko kuitenkin, puhui eräänä päivänä rovastin kanssa. Hän oli maininnut meistäkin jotain ja sanonut jörähtäen: ”Kukas tietää, vaikka pojista tulisi vielä oikein jupisteerit.” Siihen pappi oli sanonut, että hänen ilonsa ja riemunsa Herrassa olisi suuri, jos tapahtuisi ihme. Ihme olisi se, että Jukolan veljekset astuisivat kerran hänen eteensä. He lukisivat kirjasta välttävästi ja osaisivat ulkoa kymmenen käskyä ja uskontunnustuksen. Niin kauniisti hän on sanonut. Tämän ja paljon muuta olen kuullut monen miehen suusta. Ja luotettavin heistä on Tammiston Kyösti, joka ei koskaan naura eikä valehtele.

JUHANI: Nimismies, sinä kunnon mies, sinun takiasi ryntäisin vaikka roihuavaan tuleen! No vie sinun musta, kiljuva sonni! Tuskin voin uskoa.

AAPO: Kaikki on niin kuin sanon. Mutta nähkäämme siis, etteivät herrat olekaan niin suuria junkkareita kuin luullaan. Muistakaamme tässä myös tuota Viertolan herraa. Hän leppyi aivan pian ja suostui pyyntöömme kaikin puolin. Ja rovastimme nousee, tiedän minä, korkeaan arvoon silmissämme. Se tapahtuu, jos katselemme häntä ilman kiukkua, hyvän sydämen ja järjen suoralta kannalta. Hän on kiivas, mutta oikea Herran viinamäen mies. Hän on jo tehnyt seurakunnallemme sanomattoman paljon hyvää. Hän on kaatanut monta ilkeää krouvia. Hän on pakottanut monen miehen ja tämän entisen jalkavaimon menemään lailliseen avioliittoon. Ja monet naapurit, jotka ennen vainosivat verisesti toisiaan, hän on saanut ihanimpaan sovintoon. Ja mitä hän on halunnut, kun hän on puuhannut meidän takiamme? Hän on halunnut tehdä meistä kristittyjä ja kunnian miehiä. Nyt hän on jättänyt meidät rauhaan. Mutta silti hän toivoo meille niin kaunista, että sydän puristuu, kun sitä muistelee.

TUOMAS: Mutta nyt, miehet, lukemaan! Nyt aapiskirja käteen ja sana päähän, vaikka halkonuijalla.

AAPO: Sanoit jotain, mistä syntyy meille uusi onni, jos teemme niin. Ah, kunpa nyt yksimielisesti ryhtyisimme tähän tärkeään työhön emmekä luopuisi siitä, ennen kuin työ on tehty!

JUHANI: Minä ymmärrän: iskisimme aapiseen kynsin ja hampain emmekä hellittäisi, ennen kuin olemme kukon hännän alla. Oikein! Ehkä päätämme pian jotain. Ja kun kerran olemme päättäneet, me myös teemme sen, vaikka verta hikoillen. Minulla on kyllä kova pää, kovin kova. Mutta siinä on silti yhtä ja toista, yhtä ja toista hyvin närkkiäkin värkkiä. Enköhän päivittäisen harjoituksen avulla voisi kilpailla viisivuotiaan tyttörääsyn kanssa? Miksi en? Ahkeruus voittaa kovan onnen.

AAPO: Oi Juhani! Tämä puheesi nostaa sydäntäni. Se on täynnä miehuutta ja järkeä.

JUHANI: Ahkeruushan voittaa kovankin onnen. Niin, jos kerran ryhdymme työhön, saamme kyllä ponnistella ikenet irvissä. Mutta asiaa täytyy miettiä tarkasti ja juurta jaksain.

AAPO: Me yritämme, sillä tämä asia on mahtava. Katsokaa: ellemme osaa lukea, laillinen vaimokin on meille kielletty hedelmä.

TIMO: Jassoo! Onko se niinkin? No vie sinun! Sittenhän sitä kannattaa yrittää. Sillä sen konstin avulla saan itselleni ehkä kunnon akankin, jos niin hulluksi tulisin. Mutta kuka tietää, miten täällä pojan päähän mätkähtää. Sitä ei tiedä kukaan muu kuin Jumala.

JUHANI: Miettikäämme asiaa tarkasti. Meillä on niin kovat päät.

Taas meni muutama päivä. Eräänä iltana asia otettiin uudelleen puheeksi. Nyt he päättivät yhdessä ryhtyä hartaasti harjoittelemaan lukemista.

JUHANI: Kun kaksi vuotta on mennyt, osatkoon pääni aapiskirjan. Se on sanottu. Mutta Timo-parkaa minä säälin. Hänellä on vielä kovempi kallo kuin minulla, kaksi kertaa kovempi.

TIMO: Älä yhtään huolehdi, vaikka se onkin kaksi kertaa kovempi. No, no, sinä opit aapiskirjasi kahdessa vuodessa, minä siis neljässä. Niin, kärsivällisyyttähän siinä vain tarvitaan.

JUHANI: Kas, kas, tuo nokkeluus vei laskusta joukon päiviä pois, kokonaisen vuoden. — Mutta voi poika! Nyt olemme sen peijakkaan kelkassa. Siinä lasketaan joka hengenveto. Ja aapiskirja on mennyt liemeksi, ennen kuin se on päässämme kannesta kanteen. Jumala auttakoon meitä!

TIMO: Aapiskirjani tahdon oppia.

JUHANI: Niin tahdon minäkin, vaikka se tuntuisi ja maistuisi kuin pureskelisi pieniä kiviä ja raakoja perunoita. Tahdon sen, koska rovastimme on meitä kohtaan niin hyvä ja laupias, että oikein tulee häntä sääli. Mutta mistä saamme kiltin ja ystävällisen opettajan?

AAPO: Sitäkin olen jo miettinyt. Minä katson sinuun, Eero. Jaa, jaa, sinulla on terävä pää, sitä ei voi kieltää. Mutta kiitä Jumalaa tästä lahjasta ja lähde meidän luotamme muutamaksi viikoksi maailmalle. Ota eväskontti selkään ja aapinen poveen. Mene jahtivoudin opetettavaksi, tuon oivallisen sudenkutsijan luo. Hän on taitava mies. Minä tiedän, ettei hän kiellä sinulta opetustaan. Varsinkin kun lupaamme hänelle palkaksi komean kaskimaan ja paistiksi muutaman metsokukon. Mutta kun olet oppinut tavallisen lukutaidon tärkeimmät osat, palaat taas takaisin ja opetat meitä.

JUHANI: Vai niin. Eero opettaisi meitä. Hm. Eero? Mutta älä sen takia tule ylpeäksi, Eero. Sen minä sanon.

EERO: Pois se! Opettaja kulkekoon hyvänä esimerkkinä oppilaidensa edellä. Hän muistakoon ankaraa tilinteon päivää, jolloin hänen täytyy sanoa: ”Tässä, Herra, olen minä ja ne, jotkas minulle annoit.”

JUHANI: Kas, kas, joko pisti? Mutta asia on näin: sinä opetat minua, kun minä tahdon. Tai olet hiljaa kuin ahven, kun minä tahdon. Ja minä luen sinun edessäsi aina oman tahtoni mukaan. Siinä se on. Kyllä me pidämme sinut kuranssissa, sen tiedät kyllä. Mutta ehkä tuo keino käy laatuun.

TUOMAS: Paras keino, jonka Aapo on vielä keksinyt.

JUHANI: Tuhat riksiä tästä keinosta!

AAPO: Eero, mitä sinä itse ajattelet asiasta?

EERO: Tahdon sitä ajatella.

AAPO: Se käy päinsä, käy epäilemättä. — Mutta nyt haluan tuoda esiin ankarimman ajatukseni, tuuman, joka seisoo ja kestää. Urheat pojat ja veljet! Noustakoon Impivaaraan komea uudistalo. Noustakoon se korvesta seitsemän miehen voimalla. Niin, silmänne pullistuvat, ja katselette minua ihmeissänne. Sitä en ihmettele. Mutta ajatelkaa tarkemmin: elämämme täällä erämaassa käy päivä päivältä vaikeammaksi. Harvoin kuulemme täällä enää kontion vihellystä. Ja harvoin metso enää lehahtaa korvessa lentoon edestämme. Huomaamme vielä toisenkin asian. Huomaamme, että ”yksin ei ole miehen hyvä olla”. Niin kerran ajattelemme. Mutta erämaan villi kiertolainen pysyköön kaukana morsiusvuoteesta. Hän tuskin voi täyttää oman kurnivan mahansa, saati vielä vaimon ja lasten mahoja. Mutta raivatkaamme tuo avara korpi niityksi. Kuokkikaamme tämä kalteva, kultainen aho pelloksi. Ja nouskoon vähitellen pirttimme ympärille, jumisevalle pihalle, talli, ometta, riihi, luhti ja vielä muitakin huoneita tarpeen mukaan. Ja niin meillä on oikea talo, jota kutsutaan Impivaaraksi. Se on kunnollisempi talo kuin syntymäkotimme Jukola. Ja ennen kuin tulee se päivä, jona vanha Jukola on taas omamme, täällä niityt vihertävät ihanasti. Viljapellot lainehtivat, ja illan tullessa metsästä lähestyy meitä ammuva, kirjava karja.

JUHANI: Puhut kauniilla suulla. Mutta katso, veljeni, meillä on jo ennestään talo. Se on tosin nyt vuokrattu vieraalle, mutta se on taas meidän, kun muutama vuosi on mennyt.

AAPO: Mutta ennen kuin tämä aika on mennyt, meistä on tullut vertaansa vailla olevia laiskajaakkoja. Tuskin viitsimme enää nostaa jalkojamme maasta. Ja silloin talo on varmasti yhtä yörinen kuin ennenkin. Olen kuullut, että nahkapeitturi on huono mies, saamaton nahjus. Eikä pelloilla eikä niityillä ole vielä tapahtunut mitään näkyvää muutosta. Ja vaikka asia olisi toisinkin, on aina parempi, että meillä on yhden talon sijasta kaksi: Jukola ja Impivaara. Silloin myös arvomme on noussut ihmisten silmissä valtavasti. Ja vaimoiksi meille on tarjolla moni pulska ja hehkuva Hämeen tyttö. Työhön ja toimeen, veljet! Työhön kaikin voimin! Sillä tämä elämä maksaa tämän vaivan. Ja ihmiskunta ei olekaan, näemme, niin kovin paha veijari. Ei, vaan luulen, että maailma on meille sellainen kuin me olemme maailmalle. Ja se, joka ”alati vääryyttä kärsii”, katsokoon, miten asiat ovat hänen omassa sydämessään. Usein ihmiset ovat kohdelleet meitä vihaisesti, totta! Mutta oikeastaan vain Toukolan juupelit. Ja minusta heillä on ollut siihen vähän syytäkin. Olkoon miten tahansa, mutta paras on sovinto ja rauha. Ja rauhan voimme taas rakentaa, jos vain todella tahdomme. Katsokaa: me teemme täällä työtä jonkin aikaa, niin kuin kunnon miesten tapa on. Kun viimein palaamme taas Toukolan seuduille, entiset viholliset katsovat meitä vähän arvokkaammin kuin ennen. Ja jos me silloin katsomme heitä lempeästi takaisin, pian koittaa yleisen sovinnon kirkas päivä. Tämä tosin maksaa meille paljon. Se maksaa työtä ja vaivaa, jossa täytyy purra hammasta. Mutta ilman niitä täällä ei koskaan kylvetä. Ja huomatkaa, asettakaa selvästi sielumme silmien eteen, mikä on lopulta voittomme. Me olemme miehiä ja kaikkien ystäviä. Meillä on kaksi taloa. Tuleva aikamme on aina ”Hyvän toivon niemi”. Ja hautamme tuolla elämän hämärällä rannalla ei näytä meistä kauhun kodilta. Se näyttää ihanalta lepokammiolta, himmeältä eteiseltä autuaiden saliin.

TUOMAS: Sinä puhut kauniisti ja oikein, ja minä suostun tahtoosi. Veljet! Kuulkaamme häntä, sillä tämä asia on mahtava. Se synnyttää elämämme uudelleen ja nostaa aamun koin metsien reunalle. Minä suostun!

TIMO: Niin minäkin.

SIMEONI: Jumala on kuullut meitä, ja elämämme valkenee. Minä suostun Aapon ihanaan tuumaan.

EERO: Minä suostun myös, sillä nyt otamme miehekkään askeleen.

JUHANI: Enkö tekisi samoin minä, teidän kurja vanhin veljenne? Minä suostun, ja tätä päivää kutsun aina onnen päiväksi. Meitä olivat jo lähestymässä kahleet tai kruunun harmaa takki ja rumpujen pärinä. Mutta nythän me seisomme kaukana niistä kaikista, keskellä kotimetsiemme kohinaa. Niin taivaamme valkeni äkkiä keskellä yötä. Ja toivokaamme, että tämä valo vielä poistaa kaikki pilvet ja ”Jumalan kynttylät loistaa”, niin kuin paimen heleästi laulaa. Ah! Jumala ja nimismies ovat tehneet parhaansa meidän hyväksemme. Nyt mekin haluamme omalta puoleltamme yrittää parhaamme.

Seuraavana päivänä he lähettivät veli Eeron opintomatkalleen. He varustivat hänet hyvin. Eero lähti vaeltamaan kohti jahtivoudin asuntoa tuohikontti selässä, haarapussi olalla ja aapiskirja poijussa. Mutta muut hankkivat itselleen kuokkia ja rautalapioita. He alkoivat kuokkia pelloksi ahoa pirttinsä ympärillä. Päivä päivältä turpeiksi pilkottua maata tuli yhä enemmän ja enemmän. Niin puolukanvarvut ja kissankäpälät saivat ikuisen haudan. Viimein he olivat kuokkineet ahon pinnasta valtavan alueen. He arvelivat, että siinä oli tarpeeksi kylvömaata seitsemän miehen elannoksi. Silloin he siirtyivät aholta alas korpeen. He alkoivat raivata niityksi satavuotista kuusikkoa. Se seisoi torkkuen ahon alapuolella sammaleiseen turkkiin kääriytyneenä. Taas kirves kajahteli joka puolella, ja kuusi kaatui ryskyen kosteaan maahan. He karsivat kuuset ja kokosivat oksat kasoihin. Talvella oksat vedettäisiin talon karjatarhaan. Mutta hirret he kantoivat ylös kantoiselle aholle uuden riihen ja ometan rakennuspuiksi. Kun he kantoivat, miehet astelivat vakaasti peräkkäin. Kuudella lujalla olkapäällä lepäsi jykevä hirsi. Kun he tulivat ylös rinteelle, he laskivat Juhanin huudosta taakkansa alas yhtä aikaa. Hirsi putosi jyristen, niin että maa tömähti, ja korpi vastasi kohahtaen. Niin heidän niittynsä laajeni korven reunalta yhä kauemmas etelää kohti. Ja niin he saivat tarpeita rakennuksia varten.

Eerokin teki ahkerasti työtä oppiakseen lukemaan, ja hänen taitonsa edistyi nopeasti. Lauantai-iltaisin hän palasi kotiin tyhjin pussein. Mutta seuraavana maanantaina hän lähti taas kouluun aapiskirja povessa. Hänellä oli selässä täytetty kontti ja olalla pullea haaralaukku. Niin syksy kului, ja talvi läheni. Veljekset jättivät sekä pellot että niityt lepäämään seuraavaan kevääseen asti. He riensivät hankkimaan ruokaa sekä eläimille että itselleen. He kulkivat koiriensa kanssa ristiin rastiin syksyn koleissa metsissä ja saivat verisen sadon. Ja alas suon rannalle nousi taas korkea heinäsuova vanhaa Valkoa varten.

Talvi oli tullut. Jouluaattona Eero palasi kotiin. Jahtivoudin mielestä hän oli oppinut tarpeeksi ja osasi nyt opettaa veljiään. Hän oli oppinut ihmeen nopeasti. Hän luki selvästi kirjasta, ja aapiskirjan hän osasi ulkoa kannesta kanteen. Samoin hän osasi ulkoa Vähän katekismuksen. — Ja nyt, kun joulu oli mennyt, alkoi lukeminen ja puuha. Eero istui opettajana, ja hänen veljensä olivat oppilaina. He huusivat yhdestä suusta kirjainten nimiä, niin kuin nuorin veli niitä heille saneli. Yhdestä suusta he huusivat, ja avara pirtti kaikui. Tämä työ oli heille raskasta ja täynnä tuskaa, varsinkin alussa. Siinä puhkuttiin ja hikoiltiin surkeasti. Kaikkein eniten ponnisteli Juhanin sisu. Hänen leukansa tärisi hartaudesta. Timo istui hänen vieressään ja torkahteli. Hän sai Juhanilta monta vihaista nyrkin tyrkkäystä, kun kurjan pää taas nuokahti alas. — Veljiä kiusasi myös se, ettei Eero aina hoitanut opettajan virkaansa aivan vakavasti. Hän päästi suustaan usein pisteleviä pilkkasanoja. Hän oli jo saanut veljiltään monta varoitusta, mutta hänen luontonsa houkutteli häntä.

Eräänä talvisena päivänä ulkona oli kova pakkanen. Taivaan kaukaiselta reunalta paistoi melkein säteetön aurinko. Silloin veljekset istuivat pirtissään täydessä puuhassa aapiskirjat käsissään. Heidän harras mutta yksitoikkoinen lukunsa kuului kauas. Ja nyt he aloittivat aapisen toisen kerran alusta.

### Sanasto

- **Kiikissä olemme, kukissa**: kiikissä = pulassa, ansassa; ”kukissa” on leikillinen lisä samaan sanontaan
- **Älä helsingissä**: vanha huudahdus, kun joku hämmästyy tai pelästyy: älä nyt!, ei kai!
- **koreasti**: korea = kaunis, siisti; koreasti = kauniisti, rauhallisesti, siivosti
- **hansikat**: tässä: ”lain hansikat” = käsiraudat
- **kihlakalut**: lahjat kihlauksessa; tässä leikillisesti: kruunun kahleet ja käsiraudat
- **värvinkiä**: värvinki = lähteminen vapaaehtoisesti sotaväkeen, värväys
- **äkseeraa**: harjoittelee sotilaana, marssii rivissä
- **rikeeraa**: vanha sana: hallitsee, riehuu; ”mikä saakeli teissä rikeeraa?” = mikä paholainen teissä riehuu?
- **västingissä**: västinki = linnoitus, jossa vangit tekevät raskasta työtä
- **lakkarista**: lakkari = tasku
- **kävishän**: vanha muoto: kävisihän
- **lukukinkeripäivä**: päivä, jona pappi kuulustelee kylän ihmisten lukutaitoa
- **hevosnylkyrinä**: hevosnylkyri = mies, joka nylkee kuolleita hevosia; halveksittu työ
- **mar'**: vanha sana, joka vahvistaa puhetta: kyllä, totisesti
- **Prassai**: venäjästä tullut sana: hyvästi!
- **verkkasen juutit**: vanha leikillinen haukkumasana
- **komsarjus**: vanha nimitys nimismiehelle
- **sissin passi**: ”sissin passi käteen” = ryhtyä metsärosvoksi
- **jupisteerit**: vanha leikillinen sana, jonka merkitys on epävarma; tässä luultavasti: oikein kunnon miehet
- **kukon hännän alla**: aapisen lopussa on kukon kuva; ”kukon hännän alla” = koko aapinen on opittu
- **närkkiäkin värkkiä**: leikillinen sanonta; tässä: terävää, hyvää ainesta päässä
- **sudenkutsija**: tässä jahtivouti, joka johtaa susien ajoja
- **kuranssissa**: kuranssi = kuri; ”pitää kuranssissa” = pitää kurissa
- **riksiä**: riksi on vanha raha
- **jumisevalle**: jumista = jymistä, kumista; jumiseva piha = piha, jossa kuuluu työn ja elämän ääniä
- **kynttylät**: vanha muoto: kynttilät
- **ometta**: navetta, karjan rakennus
- **luhti**: aitta, jossa on kaksi kerrosta; siellä säilytetään tavaroita ja voi nukkua kesällä
- **yörinen**: vanha sana; tässä luultavasti: rappeutunut, huonossa kunnossa
- **juupelit**: haukkumasana: veijarit, lurjukset
- **poijussa**: vanha sana; tässä luultavasti: povessa, takin sisällä rintaa vasten

## Kahdestoista luku

EERO: A.

MUUT: A.

EERO: P.

MUUT: P.

EERO: Niin, A on aakkosten ensimmäinen kirjain ja Ö viimeinen. Jossakin Raamatun kohdassa sanotaan: ”A ja Ö, alku ja loppu, ensimmäinen ja viimeinen.” Mutta oletteko koskaan kuulleet tai nähneet, että viimeinen on ensimmäinen, että Ö on A? Se on vähän hauskaakin. Pieni, ennen viimeinen raukka on yhtäkkiä parven ensimmäinen kukonpoika. Muut katsovat häneen ylöspäin hunöörillä ja kunnioituksella, ikään kuin isään. Tosin he katsovat vähän pyörein silmin. Mutta miksi puhun asioista, jotka eivät nyt kuulu meille? Lukekaa siis taas.

JUHANI: Ymmärränkö, mitä tarkoitat? Pelkään, että ymmärrän. Mutta opeta nyt meitä kauniisti, muuten peijakas sinut perii.

EERO: Lukekaa siis kiltisti taas. C.

MUUT: C.

EERO: T.

MUUT: T, E, Äffä, Kee…

JUHANI: ”Ventta holl!” Minä raukka olen eksynyt. Mutta aloitetaan vielä kerran alusta.

EERO: A.

MUUT: A.

EERO: ”A, P, C ummee nälkäpuuroo.” Mitä tuo lause tarkoittaa, Juhani? Osaatko selittää sen?

JUHANI: Koetanpa ottaa siitä selvää. Tulkaa vähän ulos kanssani, te muut. Meillä on tärkeä asia keskusteltavana.

Niin hän sanoi ja astui pihalle, ja muut seurasivat häntä. Eeron sydän oli nyt vähän levoton. Hän alkoi miettiä, mitä tämä ulos lähteminen mahtoi tarkoittaa. Veljekset taas pohtivat pihalla, miten he parhaiten voisivat lopettaa Eeron ilkeän pilkan halun. Tämä halu sai hänet pelleilemään aapinen kädessä. Hän teki pilkkaa heistä ja myös Jumalasta ja hänen sanastaan. Veljekset päättivät, että Eero oli ansainnut vakavan pieksiäissaunan. He astuivat taas pirttiin. Juhanilla oli kädessä tuore koivuvitsa, ja se kauhistutti Eeron sielua. Tuomas ja Simeoni tarttuivat poikaan lujin käsin, ja Juhanin hulja teki parhaansa. Eero huusi, potki ja raivosi. Kun hän viimein pääsi irti, hän katseli ympärilleen hirveällä, murhaavalla ilmeellä.

JUHANI: Kas niin, ota kirja taas käteesi ja opeta meitä nätisti, junkkari. Ja muista tätä selkäsaunaa, jos sinun kanalja kielesi tästä lähtien tahtoisi puhua pilkkasanoja. Vai niin! Ahaa! Joko sattui? Niin, niin, nyt kävi sinulle niin kuin ennustin kuin profeetta jo vuosia sitten. Sillä ”paha on viimein pilkkaajan palkka”, sen voit tietää. Ota kirjasi, sanon minä, ja opeta meitä järkevästi ja siivosti, junkkari.

TUOMAS: Älä pure hammasta. Istu kiltisti taas tuohon pöydän päähän ja tee niin kuin käskemme. Tee se yhtään murisematta. Muuten vitsa heiluu vielä minun kädessäni. Ja silloin nousee myrsky, joka on monta kertaa kovempi kuin äsken.

Lukeminen alkoi taas. Mutta Eero sanoi veljilleen kirjainten nimet hyvin karkealla ja purevalla äänellä. Samalla hän vilkuili heitä vihaisesti. Kireä henki vallitsi kauan Impivaaran koulupöydän ääressä. Vasta muutaman päivän kuluttua aika pehmensi taas Eeron vihaisen mielen ja ilmeen. Niin veljekset ahkeroivat, jotta oppisivat lukemaan. Heidän työnsä myös edistyi, vaikka alussa hyvin hitaasti, varsinkin Timolla ja Juhanilla.

Kesä tuli, ja työ pellolla alkoi. Veljekset milloin kynsivät ja äestivät peltoaan, milloin raivasivat niittyä korpeen. Välillä he taas rakensivat uutta navettaa kumisevalle aholle. Alussa tämä raskas työn järjestys tuntui heistä vaikealta. Mutta he pakottivat luontonsa, ja viimein he jaksoivat tehdä työtä joka arkipäivä aamusta iltaan. Niin heidän navettansa valmistui, ja heidän peltonsa muuttui hienoksi mullaksi. Korpeen levisi yhä laajempi uusi niitty. Heidän edessään oli komea Luhtaniitty. Siinä oli paljon kantoja ja mättäitä, mutta se antoi heinää. Sitten tuli kylvön aika. Silloin veljekset myivät taas puuta metsästään ja ostivat rahoilla ruista. Tuomas kylvi Impivaaran uuden pellon. Hän kylvi kolme tynnyriä ruista sen pölisevään maahan. Siitä nousi pian terävä oras. Se vihersi komeana syyskuun raikkaissa tuulissa.

Mutta koivu kellastui, ja haapa seisoi purppuraisessa hameessaan. Illan kosteat sumut kätkivät Luhtaniityn väreilevään syliinsä. Oli taas syksy, eivätkä veljekset unohtaneet talven tarpeita. He olivat myös hankkineet navettaansa kolme mullikkaa ja yhden nuoren, jääräpäisen sonnin. Työ ja raataminen ulkona loppui, koska kaikki lepäsi jo lumikinosten alla. Mutta pirtissä alkoi toinen työ, työ aapisen kanssa pöydän ääressä. Veljekset harjoittelivat taas ahkerasti lukemista. Heidän taitonsa kasvoi, vaikka hitaasti. He lukivat jo kirjasta melko hyvin. Nyt he ryhtyivät opettelemaan aapisen kappaleita ulkoa. Joka nurkassa mutistiin ja hyristiin, ja kaikki pyrkivät kohti kukkoa. Sinne he myös viimein pääsivät, toinen toisensa jälkeen. Ensimmäisenä pääsi Lauri, sitten Aapo ja Simeoni ja viimein Tuomaskin. Mutta kaukana heidän takanaan ahersivat vielä Juhani ja Timo. Lopulta myös Timo pääsi toivottuun satamaan. Silloin Juhani vielä hikoili, huokaili ja puuskutti vihaisena uskontunnustuksen kanssa. Hänen sydäntään viilsi, että hän oli viimeinen mies. Mutta siinä ei auttanut muiden armo, vaan ainoastaan oma ahkeruus ja työ. Kirjasta hän luki ehkä selvemmin ja nopeammin kuin Timo. Mutta ulkoa oppimisessa Timo taas voitti hänet.

Ne, jotka jo osasivat aapisen ulkoa, päättivät nyt olla muutaman päivän joutilaina. He katselivat iloisina taaksepäin työhön ja vaivaan, jonka olivat päässeet läpi. He hiihtelivät pyssy kädessä ympäri metsiä. Heidän luotinsa kaatoi valkoturkkisen jäniksen lumisen kuusentaimen alla. Se kaatoi myös metsokukon, joka istui kuusen naavaisella oksalla. Oksa oli synkän korven ja kohisevan nummen rajalla. Metso oli kylmästä kömpelö, ja sen höyhenet olivat pörrössä. – Mutta pirtissä istui Juhani pöydän päässä pelkässä paidassa. Hän hikoili, ja aapinen oli hänen kädessään. Hyvin vihaisena hän repi tukkaansa ja hieroi paksulehtistä kirjaansa. Usein hän puri vihoissaan hammasta ja melkein itki. Silloin hän hyppäsi äkkiä ylös penkiltä ja tempaisi nurkasta havutukin käsiinsä. Hän nosti sen korkealle ja paiskasi sen rajusti taas lattiaan. Silloin pirtti jymähti, ja miehen lyhyt paita heilahti. Niin hän silloin tällöin iski kyntensä tukkiin. Sillä suurella vaivalla aapinen juurtui miehen aivoihin. Mutta sitten hän istui taas pöydän päähän lukemaan vaikeaa kappaletta. Ja viimein, kun kevät tuli, hänkin oli oppinut kirjansa kannesta kanteen. Hän katsahti ylpeästi ja painoi kirjan kiinni.

Lumikinokset sulivat ja virtasivat vetenä alas niitylle ja niityltä Sompiosuohon. Nyt veljekset alkoivat rakentaa riihtään. He perustivat sen vähän matkan päähän pirtistä, ahon tasaisimmalle kohdalle. Taas kaikui kauas kirveiden paukkina ja nurkkanuijan jyske. Aurinko kiersi korkeimmillaan taivaalla, metsät ja niityt vihersivät, ja ruis teki tähkää. Silloin Impivaaran riihi seisoi valmiina. Luonto oli ihanassa kesäpuvussaan, ja pelto kukki tuoksuen. Impivaaran miehet toivoivat parasta. Mutta kerran tuuli kääntyi äkkiä pohjoiseen. Sieltä se puhalsi kovasti koko pitkän kesäpäivän ja teki ilman viileäksi ja koleaksi. Se puhalsi väsymättä, kunnes se viimein illalla vaikeni ja vaipui lepoon. Tämä yö oli äänetön ja kylmä kuin hauta. Pellon povella makasi harmaa halla. Se oli kuin tukahduttava painajainen nuoren neidon kukoistavalla rinnalla. Seuraavana aamuna aurinko katsoi surullisin silmin yön tekoja, kuuraista ja jäätynyttä viljapeltoa. Myös veljekset astuivat varhain ulos pirtistään. He näkivät kauhuissaan hallan tuhot, ja heidän mielensä synkkeni. Kahden, kolmen päivän päästä he näkivät, että ennen rehevä vilja oli valkoinen ja kuihtunut.

JUHANI: Niin meni toivomme, kultainen satomme meni. Olki on jäljellä, mutta tähkä heiluu siinä kuivana, ilman jyvää ja voimaa. Niin, pojat, meiltä vietiin ensi vuoden leipä.

TUOMAS: Kova isku, varsinkin kun muistamme, kuinka vähiin metsän riista täällä jo on käynyt. Viime syksynä kuljimme metsiä tuhansia kertoja ristiin rastiin kuin ilvekset. Silti saimme tuskin ruokaa talveksi.

JUHANI: Mitä siis on tehtävä? Emmehän vielä näin vain jätä peltoamme. Me teimme sen hiellä ja vaivalla ahon kovasta maasta.

TUOMAS: Sitä emme tee. Syksyllä kylvämme peltomme taas. Me tiedämme, että täällä vaihtelevat hallavuodet ja hallattomat vuodet. Ja kaiken kaikkiaan hallattomia vuosia on kuitenkin enemmän kuin noita kirottuja kuurapartaisia.

AAPO: Luulenpa, että halla käy tervehtimässä meitä ehkä joka kesä. Niin käy niin kauan kuin Sompiosuo tuolla alhaalla on sammakoiden ja karpaloiden koti. Niin se varmaan on. Jos siis tahdomme tästä lähtien suojella peltoamme hallalta, kuivatkaamme suo. Johtakaamme vesi ja kosteus pois sen pohjasta, raivaten ja kaivaen siihen ojia. Ja siinä lyömme taas kaksi yhdellä iskulla. Samalla kertaa poistamme pelloiltamme hallan ja teemme itsellemme uutta niittyä.

TUOMAS: Sitä pidämme luullakseni kaikki parhaana. Niin meidän on tehtävä, jos tahdomme rakentaa itsellemme talon tänne erämaahan.

Eräänä päivänä he lähtivät lapiot ja kirveet olalla alas suolle raivaamaan ja ojittamaan sitä. Ensin he kaivoivat valtaojan, suoran ja syvän. Siihen he johtivat pienempiä ojia molemmilta puolilta. Ojien reunoille nousi pian korkeita penkkoja sammalesta, mudasta ja savesta. Suolla kasvoi kuihtuvia, matalia koivuja. Ne kaadettiin ja kannettiin kasoihin, jotta ne poltettaisiin seuraavana kesänä. Niin Impivaaran talolle tuli lisää uutta niittyä. He tekivät työtä monta raskasta päivää aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Lopulta suurin osa synkkää Sompiosuota oli ojitettu. Sen pinta alkoi nyt päivä päivältä kuivua. – Mutta kylvön aika oli tullut. Taas Tuomas kylvi pellon, ja pian maasta nousi oras. – Talven veljekset viettivät samoin kuin edellisen, lukemista harjoitellen. Viimein vähä katekismus oli jäänyt heidän muistiinsa. Mutta Eero, Lauri ja Aapo eivät vielä pysähtyneet. He jatkoivat lukemista yhä eteenpäin kohti katekismuksen loppua. Monta päivää he istuivat kirjansa ääressä nälkäisin vatsoin. Riistaa oli nimittäin saatu edellisenä syksynä huonosti. Heillä oli myös ollut vähemmän aikaa metsästykseen kuin ennen. He kyllä kulkivat nytkin metsissä ja hiihtelivät ympäriinsä, mutta vaivan palkka oli niukka.

Viimein tuli vihreä kesä, ja ruis kasvoi rehevänä Impivaaran pellolla. Mutta taas kerran tuuli kääntyi äkkiä pohjoiseen. Sieltä se puhalsi kovasti pitkän kesäpäivän, kunnes se illalla vaikeni ja vaipui lepoon. Yö oli äänetön ja kylmä kuin hauta. Pellon povella makasi harmaa halla ja hengitti kuoleman kylmää. Varhain seuraavana aamuna veljekset astuivat ulos pirtistään. He katselivat kauhuissaan pellon tuhoa. Pian äsken vihreä vilja hohti valkoisena ja kuihtuneena. Miehet miettivät, mitä nyt pitäisi tehdä ja mihin keinoon tarttua. He päättivät, että paras oli kuivata Sompiosuo perusteellisesti, raivaten ja kaivaen. He tiesivät, että halla nousi sieltä heidän pelloilleen. Niin he päättivät. Koko kuuman kesän he möyrivät ja kaivoivat sumuisessa suossa. Usein he näkivät nälkää, joka synkensi mielen. Työpäivä oli silloin raskas. He kävelivät väsyneinä kotiin vasta auringon laskiessa. Tuskan ja vaivan musta juonne kiersi uupuneen miehen huulia.

Mutta kun syksy tuli, suo oli jo reunasta reunaan ojitettu. Sen pinta oli muuttunut kuivaksi nurmeksi. Siinä veljeksillä oli uusi, erinomainen niitty, tasainen Sompioniitty. Taas pelto kylvettiin. Ahosta oli myös kuokittu uusia peltosarkoja, jotka kylvettäisiin ensi keväänä. Mutta edellisen kevään kylmyys oli pahasti haitannut metsän riistan lisääntymistä. Nyt veljekset saivat koottua talveksi vähemmän ruokaa kuin koskaan ennen. Siksi nälkä ahdisti heitä kovasti tämän talven aikana. Maata peitti sylen paksuinen lumi, ja pakkanen oli ankara. Seinät paukkuivat, ja kivet ja kalliot halkesivat. Pienet linnut putoilivat ilmasta kuolleina kuin lumipaakut. Matkamies huomasi usein, että hänen syljensä jäätyi ilmassa kovaksi palloksi. Kun pallo osui maahan, se liukui kilisten sileää polkua pitkin. – Eräänä tällaisena päivänä pohjoistuuli kiljui vaalean ja kirkkaan taivaan alla, joka kipinöi kylmyyttä. Silloin veljekset istuivat pirttinsä hikoiluttavassa lämmössä. He keskustelivat tilanteestaan ja siitä, millä keinolla he saisivat naukuvan mahansa tyytyväiseksi.

JUHANI: Tämä ei käy. Yli vuorokausi on mennyt siitä, kun viimeksi söin. Ja mitä herkkua silloin söin, ja kuinka ison palan? Tuhannen tulimmaista! Kaksi kuivaa, pihkaista oravan koipea. Mutta sellaisesta ateriasta aikamiehen maha ei paljon tiedä. Mitä sanot, Tuomas?

TUOMAS: Kiristä nälkävyötäsi.

JUHANI: Katso, keskeltä olen jo kapea kuin armahin röökinä, kapea kuin ruskea muurahainen. Mutta se konsti ei auta meitä ikuisesti. Ei auta. Mitä on tehtävä, se tehkäämme, ja pian. Sydäntä kuristaa, veljeni, sydäntä kuristaa, ja synkästä surusta miehen mieli kuihtuu.

SIMEONI: Olisiko meillä enää muuta keinoa kuin maantie, kerjäläisen pitkä ja kova peltosarka?

JUHANI: Se olkoon viimeinen pelastuksen tie. – Mutta minä hengitän kuin tyhjästä tynnyristä. Eikö veli Aapon aivo enää keksi yhtään ainoaa konstia ja koukkua?

AAPO: Mitä voimme saada aikaan tyhjästä?

JUHANI: Tyhjästähän on luotu koko tämä maailmakin. Miksi siitä ei sitten syntyisi edes yksi pala tamppukakkua?

AAPO: Jos olisimme kaikkivaltiaita.

JUHANI: Ah! Jos olisimme edes heidän pitenttipoikiaan, niin nyt hyppelisimme tuolla kultaisissa kartanoissa. Ja mannaa, pojat, pelkkää mannaa söisimme, ja hunajaa joisimme kuin vettä virrasta vain. Niin me eläisimme herroina. Ja syljeskellen kuuntelisimme, kun joku kerjäläisraukka maan päältä kertoisi meille seitsemästä kurjasta veljeksestä. He asuvat tuolla alhaalla mutaisen Sompiosuon laidalla. He loikoilevat savuisessa pirtissä toistensa niskoilla kuin lepakot männyn kolossa. Ja he näkevät nälkää kuin sudet.

EERO: Mitä turhia kuvittelet? Mennään Kuokkalan korpeen ja tutkitaan tarkemmin sitä seutua, jonka syksyllä jätimme liian helposti.

JUHANI: Kontiot menivät sieltä helvettiin. Se on melkein varma asia.

EERO: Melkein! Mitä hulluutta on istua tässä nälissämme kädet ristissä, kun ehkä voimme hankkia itsellemme erinomaiset paistit? Toivomme on heikko, mutta koettakaamme. Lähtekäämme siihen korpeen. Ellemme tapaa siellä karhua, niin kenties jonkin muun eläimen. Mutta jos tämäkään ei onnistuisi, silloinhan Kuokkalan talo on lähellä. Sieltä saamme lainaksi ainakin leivän miestä kohti ja ehkä vielä muutaman vakan herneitäkin. Ihmisiin on lopulta turvattava, jos omat keinomme eivät onnistu. Mutta me otamme lainaksi ja maksamme, kun jaksamme.

Niin Eero puhui, ja lopulta muutkin päättivät, että oli parasta seurata hänen neuvoaan. He lähtivät pyssyt kainalossa ja koirat mukanaan hiihtämään kohti Kuokkalan korpea. Suksi liukui hangella liukkaasti. Mutta veljekset kulkivat nyt huohottaen ja hitaammin kuin ennen. Heidän polvensa eivät olleet enää yhtä vahvat, vaan tuntuivat jotenkin voimattomilta. Lopulta he pääsivät oikealle seudulle. He alkoivat hiihdellä sinne tänne joka suuntaan ja etsiä kontiota, mutta aivan turhaan. Ilta lähestyi, ja veljekset olivat jo luopuneet kaikesta toivosta. Mutta Eeron kehotuksesta he päättivät vielä kerran etsiä erään metsäisen kallion ympäristöstä korvessa. Kun he tulivat sinne, alkoi pian raju haukunta. Synkästä kuusikosta ryntäsi ulos karhu ja kiirehti pois, ja lumi pyöri pyrynä sen perässä. Karhu juoksi monta mutkaa, ja monta kaarta veljekset liukuivat kiiltävillä suksillaan sen perässä. Pakkasen kova ilma kaikui karheasti koirien meluavasta äänestä. Viimein kuului laukaus Tuomaksen pyssystä, ja kontio ryömi hangessa verta vuotaen. Koirat hyökkäsivät sen päälle, ja mies lähestyi sitä raskas karhukeihäs kädessään. Siinä otso sai kuolemansa miehen keihäästä ja koirien hampaista melkein yhtään taistelematta vastaan. Se vaipui alas käpälilleen ja puhalsi henkensä ulos veriseen lumeen. Mutta tuskin tämä oli tapahtunut ja veljekset kokoontuneet saaliinsa ympärille, kun metsästä taas kuului kiihkeä haukunta ja meteli. Silloin kaksi nuorta, vuoden vanhaa karhua karkasi koiria pakoon ulos pesästään. Pesä oli muutaman sadan askeleen päässä siitä talvipesästä, josta ensimmäinen karhu oli löydetty. Villaisten pentujen ja rohkeiden Killin ja Kiiskin välille syttyi kiivas tappelu. Se oli purevaa ja veristä, ja sitä kesti, kunnes veljekset riensivät keihäineen koirien avuksi. Pian he myös kaatoivat raivokkaasti taistelevat nuoret karhut. Niin he lopettivat leikin, jossa karvat pöllysivät.

Mutta ilta oli tullut. Lihava saalis kannettiin kuusisen, sammaleisen kallion juurelle, ja sytytettiin tuli. Tulen tuulen puolelle tehtiin yösijat tuuheista havuista. Havuista nostettiin myös suoja seipäiden ja karahkojen varaan. Suoja esti tuulta puhaltamasta ja antoi nuotion liekin loimuta rauhassa. Sitten veljekset ryhtyivät valmistamaan maukasta illallista. He viilsivät ja nylkivät emäkarhun komean käpälän. He leikkasivat siitä pehmeitä viipaleita, paistoivat ne tulessa ja täyttivät mielissään nälkäiset vatsansa. Killiä ja Kiiskiäkään he eivät unohtaneet. Pian he nukahtivat havuvuoteelleen. Väsynyt ruumis oli saanut ruokaa, ja nälän murhe oli poissa moneksi päiväksi. Myös koirat lepäsivät suloisesti, kun olivat juosseet kauan ja kiivaasti. Ne lepäsivät leuka käpälän päällä ja avasivat silloin tällöin silmänsä. Niiden silmät katsoivat jalon rauhallisina kohti verisiä saaliita kinoksella. Kaikki lepäsivät, kun nuotio leimusi ja taivaan tähdet tuikkivat. Mutta heidän ympärillään pakkanen paukkui kuivuneissa kuusissa. Synkässä metsässä kylmät tuulet lauloivat ja huokailivat. Aamun valjetessa veljekset lähtivät taas hiihtämään saaliineen kotia kohti. Heidän taakkansa oli raskas, mutta mukava.

Seuraava kevät oli aikainen ja kaunis. Veljekset kalastivat ahkerasti kirkkaalla Ilvesjärvellä. Heidän verkkoonsa tai onkeensa tarttui moni köyryniskainen ahven ja kultakylkinen sorva. Monena kalpeana kesäaamuna he istuivat rannalla tuoksuvan tuomen suojassa, kun päivä alkoi valjeta. He nostivat ongillaan ylös Ahtolan kiiltävää karjaa. Sorsat lentelivät narisevalla äänellä pitkin järven tyyntä, öljyn sileää pintaa. Veljesten luoti kaatoi niistä monta lennosta. Kevät oli kaunis niin Ilvesjärven rannoilla kuin niityillä ja viljapelloilla Impivaaran pirtin ympärillä. Siellä komea vilja rehotti ja kasvoi päivien hohtavassa paisteessa ja öiden lempeässä viileydessä. Tänäkin kesänä raju pohjoistuuli riehui monta kertaa ja toi lopulta kylmän ja tyynen yön. Mutta halla makasi syvällä Sompioniityn pohjassa. Se teroitti korviaan, mutta se ei jaksanut nostaa päätään nurmen alta ylös. Niin vilja kasvoi pellolla ja heinä niityllä tänä kirkkaana kesänä. Välillä lempeä sade taas kasteli tuoksuvaa maata. Kuumalla poutasäällä niityt niitettiin ja pellon raskastähkäiset rukiit leikattiin. Korkeina torneina seisoivat heinäsuovat Luhtaniityllä ja Sompioniityllä ja viljan aumat pirtin ympärillä. Tämä kesä antoi runsaimman sadon. Veljekset muistelivat sitä aina riemuiten ”kultaisena kesänä”.

Mutta kun vilja oli leikattu ja kylvö tehty, veljekset lähtivät eräänä lauantaiaamuna retkelle, jota he olivat kauan valmistelleet. He lähtivät pappilaan rovastin kuulusteltaviksi. Rovasti kohteli heitä isällisesti ja lempeästi. Hän huomasi pian suureksi ilokseen, että heidän lukutaitonsa oli moitteeton, ja muutaman heistä aivan kiitettävä. Lauria hän sanoi Toukolan suuren kylän parhaaksi lukijaksi. Hän huomasi myös, että heidän käsityksensä uskon opista oli yleensä selvä ja vilpitön. Viikon päästä, seuraavana sunnuntaina, he palasivat kotiin rippikirkosta. Silloin jokaisella heistä oli kädessään nahkakantinen Uusi testamentti. Rovasti oli antanut sen heille ahkeruuden palkinnoksi. Tyytyväisinä mutta vakavin kasvoin he astuivat pirttiinsä. Tammiston Kyösti oli hoitanut heidän karjaansa kuluneen viikon. Hän oli lakaissut pirtin ja koristellut sen lehdillä. Kun veljekset olivat syöneet ja Kyösti oli lähtenyt, he istuivat kukin itsekseen tutkimaan Raamattua. Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus.

Niin meni suloinen kesä. Tuli raikas ja viileä syksy, tuli talvi ja taas onnellinen kesä. Niin seuraavat vuodet toivat onnea ja menestystä Impivaaran taloon. Ahkeruus on onnen lähde, ja veljekset ahersivat ja touhusivat ahkerasti. Siksi pellot laajenivat yhä enemmän. Aitan laariin kertyi viljaa, talliin hevosia ja navettaan nautoja orsien alle.

Tallissa seisoi vielä vanha, yksisilmäinen Valko. Mutta sen molemmin puolin seisoi karsinoissaan kaksi solakkaa varsaa. Toinen oli ostettu Tammistosta, toinen Kuokkalan vaarilta. Varsat rouskuttivat terävästi pellon kirkasta heinää. Ne katselivat lapsen huolettomasti ja kiusasivat silloin tällöin vähän vanhusta keskellään. Ne tahtoivat tervehtiä sitä matalan väliseinän yli. Mutta Valko seisoo kiukkuisena, korvat luimussa. Sen riippuva huuli lepää heinissä, kun vanhat, kuluneet hampaat pienentävät ruokaa kalsusti. – Talon navetassa seisoo kymmenen nautaa. Jos avaisit sen oven, sinua katsoisi kahdeksan vilpitöntä, vakavaa lehmän naamaa. Lisäksi siellä on kaksi sonnia kuin kaksi juurevaa tervaskantoa. Vanhempi sonneista on tuomittu menettämään vapautensa ensi keväänä. Sen on suostuttava vetohärän kohtaloon. Mutta nuorempi saa edelleen kuljeskella omin päin sorkillaan laitumilla. – Sellainen on talon navetta. Siellä touhusi ahkerimmin kaikista Simeonin nuhteeton käsi.

Vähitellen Impivaaran pihalle nousivat myös kaikki rakennukset, joita talonpojan talossa tarvitaan. Niin pihan ja pellon rajalle nousi myös erinomainen sauna. Silloin pirtistä katosi parvi, ja oven nurkasta katosi kiuas. Sen paikalle rakennettiin savupiippu, joka on taloissa tavallinen. Veistetyistä kuusista tehtiin komea lattia. Ennen lattia alkoi vasta huoneen puolivälistä, mutta nyt se ulottui perältä aina kynnykselle asti. Vielä seiniin tehtiin entisten aukkojen tilalle kolme valoisaa ikkunaa. Kun nyt katsoit huoneesta ulos etelään, näit talon pellot ja peltojen alla Luhtaniityn. Kauempana näit toisen, tasaisemman niityn, entisen Sompiosuon. Peltojen ja niittyjen halki kulki talon tie kohti kirkkoa ja entistä kotia. Tie juoksi niityltä tiheään kuusikkoon ja siitä pitkin nummea Teerimäen harjulle. Harju häämötti komeana etelässä kimaltelevien pilvien rajalla. Kun katsoit länteen, näit peltojen takana sammaleisia kallion kielekkeitä. Siellä täällä kasvoi matala mutta sitkeä mänty. Sen huojuvassa latvassa aurinko usein kesäiltana säteili. Mutta pirtin pohjoinen ikkuna katsoi synkästi kohti Impivaaran jyrkkää vuorta. Sellaisena maailma näkyi edessäsi, kun katsoit väljästä tuvasta ikkunoista ulos. Mutta jos avasit huoneen raskaan oven ja katsoit itään ja koilliseen, näit kivisen ja kantoisen ahon. Ahon reunalla oli nummi ja kohiseva mäntymetsä. Sen helmasta kesän aurinko nousi taivaalle. Tällainen oli luonto Impivaaran ympärillä. Ja Impivaara oli nyt nousemassa mahtavaksi taloksi.

Veljeksissä tapahtui muutos, ja sen kautta myös Impivaaran pihoilla ja pelloilla. Siitä levisi pian maine ympäri pitäjää. Ensin sitä tuskin uskottiin. Mutta maine pysyi totena, ja siitä kerrottiin ihmetellen. Vähitellen veljeksille alkoi tulla arvoa ja kunniaa. He itse kuitenkin lähtivät harvoin omilta seuduiltaan. Syntymätaloaan he eivät tahtoneet nähdä, ennen kuin tuli se aika, jolloin Jukola olisi taas heidän omansa. Sen lupauksen he olivat tehneet. Ja aina he varoivat näkemästä kotinsa rakkaita peltoja edes kaukaa.

Tuli viimeinen kesä niistä kymmenestä vuodesta, joiksi Jukola oli annettu vieraan viljeltäväksi. Syksyllä veljeksillä olisi siis oikeus muuttaa takaisin syntymätaloonsa. – Oli kirkas ja lämmin sunnuntaipäivä kesäkuussa. Impivaaran avoimesta ovesta virtasi sisään kirkas auringonpaiste. Se piirsi kultaisen kuvion tuvan lattialle, jolle oli levitetty lehtiä. Pöydän ääressä istuivat hiljaa Tuomas ja Simeoni ja lukivat kumpikin Uutta testamenttiaan. Juhani, Timo ja Eero kävelivät ulkona pelloilla. He katselivat ihastuneina tämän ihanan kesän kukoistavaa kauneutta. Lauri vaelsi hiljaa metsässä, mutta Aapo oli mennyt tervehtimään Tammiston Kyöstiä. Taivas kaartui sinisenä, ja ilmassa puhalsi hiljainen länsituuli. Mäellä koivu väreili uudessa lehtipuvussaan. Valkoisena vaahtona kukkiva pihlaja levitti tuoksuaan kauas ympärilleen. Impivaaran pellolla aalto ajoi hiljaa toista aaltoa. Vilja välkkyi kuuman auringon paisteessa, ja aurinko kiiruhti jo ylös keskipäivän korkeuteen. – Mutta sitten veljekset palasivat kotiin. Kävelijät tulivat pelloilta, Aapo tuli Tammistosta, ja Lauri astui ulos nummen reunalta. He hymyilivät salaa itsekseen, kun he lähestyivät komeaa taloaan. Talo katsoi taas rauhallisesti hymyillen heitä vastaan. Sen aurinkoisella katolla hyppi päivän hopeisena kimalteleva lämpö. Tyytyväisin sydämin ja kirkkain kasvoin he astuivat väljään tupaan, joka oli koristeltu lehdillä.

Kun he olivat syöneet, he istuivat taas kuka missäkin. Kukin mietti omiaan tai katseli avattua kirjaa edessään. Aapo istui länteen antavan peräikkunan ääressä ja näpräsi piippunysäänsä. Näytti siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat syventyneet tärkeään asiaan. Viimein hän avasi suunsa, ja siitä syntyi seuraava keskustelu.

AAPO: Tapasin Tammistossa nahkapeitturin ja puhuin hänen kanssaan yhteisistä asioistamme. Hän on saanut myllärin paikan. Hän olisi valmis luopumaan Jukolasta jo ensi syyskuun alussa, ja annoin hänelle siihen hyvän toivon.

TUOMAS: Parasta, että hän lähtee tieltämme tavallista nopeammin. Sillä hänen kätensä ei ole nostanut Jukolaa, vaan kaatanut sitä yhä enemmän. Eikä hän ole maksanut meille vuokraa yhtään ainoaa jyvää.

AAPO: Laki tuomitsisi hänet maksamaan kaiken sen, mutta millä hän sen maksaisi?

TUOMAS: Siihen hän ei pysty ikinä, ellei hän pane pantiksi kurjaa sieluaan.

AAPO: Työtuomion kautta hän ehkä lopulta maksaisi kaiken. Mutta raukalla on sairas vaimo ja monta itkevää lasta.

JUHANI: Menköön tämä kurja nahjus herransa haltuun. Niin, olkoon hän meille kuitti. Huono onni on myös koetellut häntä näiden kymmenen vuoden aikana, sitä ei voi kieltää. Mutta vaikka onni olisi syleillyt häntä kuinka lämpimästi, hän ei ole koskaan syntynyt talon tekijäksi. Siihen tarvitaan vähän potraa pokkoa. Mutta sitä rohkeutta ei hänessä ole enempää kuin kintaassa. Siksi menköön hän nalkkeilemaan myllyään. Mutta me tahdomme näyttää, miten Jukolasta tehdään pitäjämme komein talo.

AAPO: Aina on jalompaa katsella edessämme taloa, jonka möyrityt pellot ja raivatut niityt tiedämme omien käsiemme työksi. – Kolme meistä jääköön tähän uuteen paikkaamme hoitamaan sitä. Muut kaivakoot ja kyntäkööt Jukolan maita. Mutta suurimmissa ja kiireisimmissä töissä tartumme työhön kaikki seitsemän miestä yhdessä. Teemme sen samaan aikaan, niin täällä kuin entisen kotimme pelloilla. Ja niin meillä on pian kaksi hienoa taloa ja kaksi torppaa, kaikkein parhaita. Niissä on osaa, maata ja tilaa meille jokaiselle erikseen. Se ratkeaa, kun lopulta tehdään yhteinen jako ja kunkin tulevaisuus päätetään. Ja toivokaamme, että lopulta kaikki käy hyvän toivon mukaan! Niin, kaikki käy lopulta hyvin, kunhan järki ja oikea ymmärrys aina johtaa meitä kuin tähti. Niin käy, kun kuljemme täällä elämän tietä.

TIMO: Paljon riippuu eukosta ja siitä, miten hän hoitaa emännän työt tuvan orsien alla. Siitä riippuu, tuoko ukon raataminen tuolla ulkona, poudassa ja sateessa, lopulta rikkautta vai köyhyyttä.

AAPO: Katsokaa Timoa! Hän puhuu kuin kokenut mies. Asia on niin kuin sanot. Vaimo joko nostaa talon mahtiin ja kunniaan tai repii sen alas aina alimpiin hirsiin asti. Nyt en puhu talosta, jonka isäntä on aivan villiintynyt ja tuhlaa hetkessä vuosien hedelmät. Siitä talosta en puhu. Siinä ei auttaisi kartanon rikkaus eikä vaimon emännyys. Ei auttaisi, vaikka vaimo olisi vikkelä kuin kärppä ja kitsas kuin juutalaisämmä. Mutta olkoon tavallinen talo, ja siinä tavallinen tuhlaava isäntä. Jos talossa on vain tarkka ja säästäväinen emäntä, se talo pysyy pystyssä, pysyy väkisin. Sen sijaan talo, jossa emäntä tuhlaa, kaatuu pian armotta. Se kaatuu, vaikka isäntä raapisi vastaan kymmenen miehen voimalla. Tosin isäntä voi juoda itsensä aika humalaan ja tapella kylässä. Siitä laki antaa hänelle ansion mukaan selkään. Mutta tällaisia haaksirikkoja voimme pitää pieninä naarmuina, verihaavoina ihmisen ruumiissa. Siihen vertaan nyt taloa. Mutta tuhlaava emäntä on talon ruumiissa kuin jokapäiväinen mato vatsassa. Hän on talon koi ja sen syöpä. Hän kuluttaa kaikki nesteet ja lopulta lahottaa ja kaataa koko rakennuksen. Nyt muistan tarinan, jonka kuulin jo isämme isältä. Hän oli aina viisas, varakas ja eteenpäin katsova mies. Ja näin hän kertoi: Oli kaksi veljestä, molemmat yhtä raittiita ja toimeliaita. Molemmilla oli talo, ja talot olivat joka suhteessa samanlaiset. Molemmilla oli myös vaimo ja lapsia. Toinen heistä pysyi aina varakkaana miehenä. Mutta toinen kävi päivä päivältä yhä köyhemmäksi. Moni ihmetteli sitä, mutta kukaan ei huomannut syytä. Mikä oli tehnyt tämän eron veljesten taloudenpitoon? Mutta kerran eräänä lauantai-iltana isoisämme lähti jollakin asialla näihin molempiin taloihin. Ensin hän tuli rikkaan miehen taloon. Siellä emäntä oli juuri kirnunnut voita ja jakoi lapsilleen voileipiä. Sitten hän astui köyhän veljen tupaan. Siellä emäntä myös antoi lapsilleen tuoretta voita leivän päälle. Mutta katso, tämä muori pani voita leivälle ainakin kaksi kertaa paksummin kuin naapuritalossa! Nyt ukko ymmärsi syyn toisen veljen rikkauteen ja toisen köyhyyteen. Jälkimmäiseltä emännältä meni kaksi kertaa enemmän voita. Ja samalla tavalla hänen sormiensa välistä karisi aina kaksinkertaisesti kaikkea muutakin tavaraa, vaikka melkein näkymättä. Hänen emännöintinsä olisi siis tarvinnut kaksi tällaista taloa. Vasta niin se olisi pysynyt naapurin yhden talon rinnalla. Niin kertoi kerran ukko, joka oli kuuluisa viisaudestaan.

JUHANI: Oikein hän asian ajatteli. Huono ja tuhlaava emäntä on talon rotta, joka kuluttaa kaiken. Ja häntä on kurja katsoa, kuin vanhaa tallukkahaasua porolammikossa.

AAPO: Olkoon siis naiminen, niin kuin sen pitää olla, elämämme vakavin askel. Sillä huono emäntä on miehen tuho. Mutta kelpo ja rakas vaimo on hänen ihanin onnensa, hänen paras ystävänsä ja kultainen kunniansa. Hän tekee miehen kodista ilon ja rauhan sataman. Ja sellaista vaimoa mies kohdelkoon ja pitäköön kuin omaa silmäteräänsä, kuin sielunsa kalleinta aarretta. Luulenpa myös, että täällä olisi paljon vähemmän huonoja vaimoja. Niin olisi, jos mies aina oikaisisi nuoren vaimonsa virheitä lempein sanoin ja rakastavin katsein. Hänen pitäisi tarkasti varoa nalkuttamasta ja ottamasta esimerkiksi noita ”oivia naapurin eukkoja”. Ja hänen pitäisi antaa aina ”kunnollisen kuolleen kultamuorinsa” maata rauhassa haudan kammiossa. – Niin, veljet! Ehkä meillä kaikilla on pian eukko vieressämme ja pieniä lapsia ympärillämme. Siksi en puhu tätä nyt pelkästä hetken päähänpistosta, vaan pikemmin harkinnasta. Tahdon istuttaa nämä sanani sydämienne pohjaan.

JUHANI: Hyvin sinä olet kaiken tehnyt. Monta kallista neuvoa olet meille antanut. Totisesti! Olet johtanut meitä täällä metsien yössä oikein isällisellä mielellä ja kielellä. Veljet, kiittäkäämme Aapoa, hän on tehnyt suuren työn.

AAPO: Mene nyt! Mitä turhia. Niin – no! Niin! Mutta tässä me nyt seisomme, ja olemme taistelleet omin voimin. Olemme rimpuilleet, raastaneet ja repineet, jotta pääsisimme viimein kovan onnen tiheästä korvesta tasaiselle, vapaalle aholle. – Mutta katsokaa: ilma on kirkas ja tyyni. Aurinko laskee jo, ja Ilvesjärven korteikossa kourujen parvi kutee vilisten. Lähtekäämme laskemaan mertamme järveen, niin huomenna meillä on maukas aamiainen.

He lähtivät Ilvesjärvelle asettamaan pyydyksiä kultakylkisille kouruille. Kourut kutivat juuri iloisesti, ja järven ruohoinen ranta välkkyi. Mutta Simeoni ja Timo jäivät kotiin hoitamaan karjaa. Vääräsarviset lehmät palasivat jo laitumelta pitkin kanervaista nummea. Ne ammuivat, ja niiden kellot kilisivät. Kantoisella, kuivalla aholla märehtivät lehmät lypsettiin. Sitten ne ajettiin tarhaan. Siellä ne painuivat pian toinen toisensa perään havuvuoteilleen. Mutta tuolla Ilvesjärven tyynellä pinnalla muut soutelivat tylppäkärkisellä tukkiruuhellaan. He laskivat mertoja järven kirkkaaseen syvyyteen pitkin korteikon niemekästä reunaa. Ja luoteessa mäntyjen latvojen takana hehkui tulipunainen iltarusko.

### Sanasto

- **hunöörillä**: kunnioittaen, kunnianosoituksella (vanha sana ruotsista)
- **Ventta holl!**: huudahdus, kun joku hämmästyy tai menee sekaisin (ruotsista: ’odota, seis’)
- **aapisen kukko**: kukon kuva aapisen lopussa; ”päästä kukkoon” = osata koko aapinen
- **röökinä**: nuori herrasneiti
- **tamppukakku**: vanha sana; jokin yksinkertainen leipä tai kakku
- **pitenttipoika**: palvelijapoika, lakeija (pitentti tulee ruotsin sanasta betjänt, palvelija)
- **pieksiäissauna**: selkäsauna, kova selkään antaminen
- **hulja**: vitsa, ruoska, jolla lyödään
- **potraa pokkoa**: vanha sanonta: reipasta otetta, sisua ja voimaa
- **nalkkeilla**: vanha sana; puuhailla, näperrellä jonkin kanssa
- **kalsusti**: vanha sana; kolkosti ja vaivalloisesti
- **tallukkahaasu porolammikossa**: vanha, harvinainen kuva jostakin likaisesta ja kuluneesta; tallukka = vanha kenkä, porolammikko = tuhkaveden lätäkkö
- **kouru**: vanha nimi eräälle kultakylkiselle kalalle, joka kutee alkukesällä rannan kaislikossa; tarkka laji on epäselvä
- **merta**: kalanpyydys, verkosta tai puusta tehty häkki, johon kala ui sisään
- **tynnyri**: vanha tilavuusmitta viljalle (n. 165 litraa)
- **vakka**: vanha tilavuusmitta (n. 1/6 tynnyriä, n. 27 litraa)
- **syli**: vanha pituusmitta (n. 1,8 metriä)
- **auma**: iso kasa viljalyhteitä pellolla

## Kolmastoista luku

On kalpea syyskuun päivä. Veljekset ovat päättäneet lähteä ottamaan takaisin entisen valtansa Jukolan talossa. He eivät ole nähneet sitä yhdeksään vuoteen. Tiellä, joka kulkee kohti kylää peltojen, Luhtaniityn ja Sompioniityn halki, kulkee nyt seitsemän miestä. Yhä kauemmas heistä jää Impivaaran uusi talo. Sinne Tammiston Kyösti on jäänyt hoitamaan eläimiä päiväksi tai kahdeksi. – Edellä kävelivät rinnakkain Juhani, Aapo ja Tuomas. He astelivat mielellään, ja heidän kasvoillaan oli rauhallinen ilo. Heidän perässään tulivat kuormatut vankkurit, joita veti kaksi nuorta tammaa. Lauri ohjasi tammoja ja istui pienen oluttynnyrin kyljellä. Tynnyri oli täynnä olutta, joka oli tehty juuri Jukolan tuliaisjuhlaa varten. Sitten tulivat Simeoni ja Timo. Kumpikin talutti ammuvaa lehmää, jotka olivat Jukolan navetan karjan alku. Viimeisenä kulki veli Eero. Hän talutti köydestä pientä, nuppipäistä sonnia, jonka tehtävänä oli huolehtia talon karjan kasvusta. Sonnivasikka seurasi mielellään lehmiä ja asteli niiden perässä aivan ylpeästi möristen. Iloisina hyppivät myös Killi ja Kiiski, vaikka ne olivat jo harmaapäisiä. Ne juoksivat milloin edellä, milloin perässä, milloin saattueen molemmin puolin. Ne olivat ainoat eläimet, jotka olivat syntyneet Jukolassa ja palasivat nyt vanhaan kotiinsa. Valko oli kuollut, ja se nukkui makeasti syvässä haudassaan Luhtaniityn aidan takana. Kuollut ja haudattu oli myös vanha, karheasti naukuva kissa, Juhanin rakas Matti. Ja lopulta myös kaarevakaulainen kukko oli kuollut ja haudattu. Impivaaran orsilla kiekui nyt toinen kukko, ja uunin päällä tuijotti toinen kissa. Ja kaksi nuorta, komeaa hevosta veti nyt veljesten vankkureita reipasta vauhtia Jukolaan.

Niin he kulkivat. He tulivat ulos tasaiselta Sompiolta ja astuivat syvälle metsään. Ilma oli kirkas ja tyyni, ja aurinko paistoi lempeästi vaaleansiniseltä, hymyilevältä taivaalta. He tulivat Seunalan Matin aholle ja sitten Viertolan kirkkotielle. Sen yli he kulkivat ylämäkeen pitkin hiekkaista nummea mäntymetsän halki. Viimein he seisoivat Teerimäen harjulla. Sieltä heidän tiensä juoksi sileänä kalliota alas. Mutta vuoren harjalla näki kauas joka suuntaan, ja siihen veljekset pysähtyivät hetkeksi lepäämään eläimineen. He katsoivat lounaaseen, ja kaukana häämötti heidän lapsuutensa Jukola. Mutta pian kyynel himmensi heidän silmänsä. Outo kaipaus täytti heidän rintansa, niin kuin soliseva vesi täyttää uppoavan miehen rinnan. – Taas he katsoivat lounaaseen, ja mäen rinteellä Jukola häämötti kuin tumma menneisyys. Sitten he katsoivat takaisin pohjoiseen. Siellä vihreiden oraspeltojen keskellä hymyili iloisesti Impivaaran uusi talo, ja ylempänä seisoi jyrkkä vuori. Niin he katselivat milloin pohjoiseen, milloin etelään, milloin mihinkin suuntaan, ja heidän silmänsä kostuivat ihanasti. Mutta Juhani laski olutta, ja katajainen haarikka kiersi miehestä mieheen.

JUHANI: Me vuodatamme kyyneleitä, mutta ne kyyneleet ovat ilon ja riemun helmiä. Siksi juokaamme ja iloitkaamme.

AAPO: Kiitos Luojan, että nyt seisomme tässä ilon lapsina! Onnellisia olemme. Onnen hetkellä me huomasimme, mikä oli rauhaksemme, ja kannoimme hyviä hedelmiä. Teimme sen, ennen kuin synkkä tuomiomme kirjoitettiin seinään eteemme. Tämä ja Jumalan johtava käsi ovat nostaneet elämämme tien näin jalolle ja iloiselle kukkulalle. Sen harjalla seisomme nyt kuin voittajasankarit. Kymmenen kultaista vuotta on mennyt siitä, kun pakenimme vihan ja kiukun vallassa metsien pimeyteen. Niin teimme. Mutta jos olisimme jääneet tuonne etelään, vainon ja katkeruuden ilmaan, kulkisimme nyt luullakseni surun poikina. Onneksemme jätimme siis kylän ja kylän miehet. Sillä nyt miehissä on tapahtunut muutos. – Tässä me nyt seisomme ja katselemme sovinnon ystävällisin silmin tuonne Toukolan kylään päin. Ja tuolla takanamme meillä on jalo tuki selkämme takana.

Niin, tuolla on entinen, rakas Jukola, tuolla Toukolan kylä, tuolla kirkon torni ja tuolla taas komea Impivaara. Nyt näen selvästi edessäni elämämme retken tapahtumat menneiden kymmenen vuoden ajalta. – Katsokaa, miten tiemme on kulkenut. Ensin yritimme, vaikka aivan mahdottomina, päästä kristittyjen ihmisten yhteyteen. Teimme onnettoman retken kohti juhlallista tornia tuolla taivaan rannalla. Se oli kirottu ja kiusallinen retki. Mutta se oli myös se voimakas työntäjä, joka pakotti meidät väkisin metsien syvyyteen. Tuonne tuon harmaan, jyrkän vuoren kupeelle me muutimme pois ja rakensimme itsellemme lujan pirtin. Mutta ahne tuli poltti pirttimme tuhaksi. Silloin pojat juoksivat kuin sudenpennut takaisin Jukolaan, ja leikki oli kova. Mutta emme siitäkään paljon välittäneet. Me lähdimme taas metsien suojaan ja rakensimme itsellemme toisen pirtin, komeamman kuin ensimmäinen.

Nyt saimme taas vapaasti tehdä mieluista työtämme. Koirat riehuivat, pyssyt paukkuivat, ja metsän eläinten raikasta verta vuoti runsaasti. Mutta siellä ankara kohtalo nosti meidät äkkiä kamalalle Hiidenkivelle aivan hirveään koetukseen. Ja tuolla se kivi suunnilleen on, nälän, vaivan ja rakkaan onnen kivi. Se on tuolla, missä metsän himmeä reuna laskee, ja tuo harvaoksainen kuusi nostaa huippunsa korkeimmalle kaikista. Siellä on kivi, joka toi meille surua ja tuskaa. Mutta sitä voimme myös kutsua onnemme kiveksi. Huomatkaamme: sieltähän on lähtöisin tämä ilon ja onnen hetki täällä Teerimäen harjulla. Hirveä kivi korvessa sai aikaan ankaran huhdan. Huhta taas antoi meille runsaasti viljaa. Mutta tästä – pahasti, pahasti kyllä – syntyi myös se viinakesti, joka on muistoissamme hyvin surullinen. Mutta älä välitä. Tämä villi viinan meteli nosti ylös helvetin ja kaikki perkeleet. Ne tulivat meille kauheaksi varoitukseksi, jotta kääntyisimme toiselle tielle. Kahdelta suunnalta saimme uhkaavia muistutuksia. Ne tulivat Simeonin kummallisen näyn ja Laurin merkillisen unen kautta. Ja hyvä meille, että otimme opiksemme nämä tärkeät merkit salatusta maailmasta! Miehinä me silloin päätimme hylätä ikuisiksi ajoiksi juovuttavan, kirotun viinan. Siinä päätöksessä toivon meidän pysyvän jalosti.

Mutta meitä kohtasi vielä aivan kova koettelemus. Ja se tapahtui sekä paljon viinan että meidän pahan ja jäykän luonteemme takia. Luonteemme ei ollut vieläkään tarpeeksi pehmennyt, vaan syvällä se kiehui koston halusta. Meitä kohtasi tuo vihan kiljunnan, suden ähkinän, seipäiden räiskeen ja verenvuodatuksen päivä, tuo kuuma päivä Tammiston kartanolla. Niin meitä rangaistiin viinan humalasta. Mutta juuri siitä, tuosta rangaistuksen päivästä, alkoi onnemme virrata. Katso, kun seisoimme jo mustan kauhun rinteellä, silloin armollinen Jumala kirkasti maailman edessämme. Ja sen hän teki tuon erinomaisen vallesmannimme kautta. Mutta mitä teimme me itse? Me astuimme miehinä itsensä kieltämisen, työn ja toimen tielle. Tosin meitä kohtasi vielä moni vaiva ja ahdinko. Mutta me taivutimme niiden niskat ja ponnistimme väkisin aina eteenpäin, ja tässä me nyt seisomme. – Kiitos Jumalalle, joka meitä johdatti! Kiitos meille itsellemme, kun tahdoimme ajoissa viisastua! Kiitos äidillemme, joka lapsuutemme päivinä muistutti meille Jumalan tahtoa ja lakia! Hänen sanoistaan painui aina yksi ja toinen syvälle sydämeemme. Sieltä varoittava ääni kuiskasi aina korvaamme, kuiskasi hurjimpienkin myrskyjen läpi. Eikä elämämme laiva joutunutkaan haaksirikkoon.

JUHANI: Ah! Jos äiti nyt eläisi ja kävelisi tuolla Jukolan pihalla! Kun hän näkisi poikiensa tulevan, hän kiiruhtaisi meitä vastaan aina tuonne Ojaniityn rinteelle asti. Mutta nyt muori istuu taivaan salissa ja odottaa lapsiaan. Kyllä tullaan, muori, mekin tullaan Jumalan avulla sinne kerran. – Niin, nyt lähtekäämme, veljet, taas matkaan. Kulkekaamme alas kallioista tietä.

He lähtivät alas ja tulivat pimeään korpeen. Sitten he tulivat korkealle Kiljavan nummelle, jonka metsäpalo oli polttanut. Siellä kirkuvat haukat syöksyilivät ilmassa kirkkaan taivaan alla. Mäkistä tietä he kulkivat jo tasaisen Kuttilan niityn ohi.

JUHANI: Pojat, pojat! Sieraimissani tuntuu jo kotinurkkien haju. Se on ihanampi kuin neitsytmaarian sänkyruohon tuoksu. Pojat ja veljet, saman maatuskan kantamat ja synnyttämät kaikki, kuulkaa yksi hyvä sana! Kutsukaamme tuliaisjuhlaan kanssamme Jukolaan joka ikinen mies ja nainen, koiras ja naaras, jonka vain tapaamme tiellä ennen kotia.

AAPO: Sen teemme.

TUOMAS: Olkoon sanottu.

TIMO: Kaikki kutsumme, aina kruununvoudista Ruokko-Massaan asti, kunhan vain tapaamme heidät.

JUHANI: Aina maaherrasta Toukolan tallukkaan asti. Ja tästä nousee iloinen kesti, nousee totisesti. Ja katsokaa, kun oikein tanssia pyöräytämme Toukolan tyttöjen kanssa! Pyöräytämme niin, että Jukolan lattia jyskyy ja katosta karisee kaarna! Tosin asia on niin, että meistä vain Aapo osaa katrillia, me muut vain polskaa. Mutta sitä osaamme kuin miehet. Ja olkoon menneeksi polskaa, pelkkää polskaa. Mutta mistä saisimme oikein hurjan pelimannin ja kiltin kahvinkeittäjän?

AAPO: Kyllä siihenkin vielä keino löytyy.

JUHANI: Tässä maailmassa. Niin, kyllä siihenkin vielä keino löytyy. Keinoja ei ole meiltä puuttunut kovemmissakaan paikoissa. Kaikkien on täytynyt kääntyä ja vääntyä, kiertyä ja koukistua meidän tahtomme mukaan. Kaikkien on täytynyt taipua, ja kymmenen vuotta on mennyt kuin pyyhkäisten. Tralla, raa, raa, tralla, raa! Kahvia en ole juonut sitten Karja-Matin häiden. Mutta olkoon menneeksi tänään juhlan kunniaksi, koska juomme oikein veljenmaljaa. Juomme kaikki seitsemän poikaa, seitsemän solakkaa miestä. Ja ensimmäisinä, aina ensimmäisinä astelemme me kolme tässä: minä, Aapo ja Tuomas, Impivaaran henkivartijapataljoona. Komeita poikia kaikki. Eikä Eerokaan ole enää niitä lyhimpiä Suomessa, ei suinkaan. Mutta hitaasti hän kasvoi pituutta, peevelin hitaasti. Hänestä tuli kuitenkin oikein kelpo mies sekä sielun että ruumiin puolesta. Ja sen tekivät vuodet täällä metsissä meidän veljesten avulla. Pari pientä pieksiäisryöppäystä vain meidän muiden kädestä, ja mies oli kuin öljytty. Vai mitä? Mitä sanot sinä itse siellä takana?

EERO: Totta on se, mitä sanot ruumiistani. Mutta pelkään, että sieluraukassani on vielä paljon tuota kirottua Vanhan Aatamin pirunpihkaa. Sitä riittää sinullekin. Se pihka vääntää ja kiertää usein koko maailman nurin niskoin. Niin se nytkin kääntää silmäni, kun katselen täältä takaa teitä siellä eturivissä. Kas, kas, miten Juhanikin taas pöllöilee silmissäni tuolla Aapon rinnalla! Hän on kuin tuijottava tallipässi rauhallisen ruunan rinnalla.

JUHANI: Niin, Eero-poikaseni. Mutta tänään ilmassa kihisevät ja irvistelevät ilon ja riemun henget. Siksi mitä minä välitän? Laulelen vain.

Fralla, laa, tralla, laa!
”Kuinka taidan iloinen olla?
Kuinka taidan tyytyä?”
Fralla, lalla, lalla, lalla,
Fralla, lalla, laa!

JUHANI: Kuka on se mies, joka könöttää meitä vastaan tuolla aholla?

AAPO: Ukko itse, luulen minä.

TUOMAS: Totisesti! No terve miestä!

JUHANI: Lukkari! Sama lukkari!

TUOMAS: Sama, sama. Terve miestä vain!

JUHANI: Herran poika! Juuri sama junkkari, pattisauva kädessä ja entisen rovastimme isolippainen vannelakki päässä! No vie sinun musta sonni itseäskin! Sama junkkari, sama junkkari!

TIMO: Meidän koulumestarimme.

JUHANI: Mutta miten hän meitä koulutti? No, no, nythän sitä sopii kysyä.

SIMEONI: Antakaa hänen mennä ohitsemme kunnialla.

TUOMAS: Hänet on kutsuttava tuliaiskestiin, niin kuin päätimme.

JUHANI: Peeveli! Se meidän täytyy tehdä. Mutta minun tekee mieli vähän muistuttaa häntä menneistä ajoista. Sydämessäni on nimittäin aina jotakin pientä piikkiä häntä kohtaan. Yhdestä asiasta tahdon häntä muistuttaa. Sitten hän tulkoon seuraamme, jos häntä miellyttää. Hän on opettanut minua. Hyvä! Ehkä minä vuorostani voin nyt opettaa häntä. Ehkä voin heittää hänelle pienen ovelan kysymyksen testamentistani.

TIMO: Jotakin kysyn häneltä minäkin. Täällä on yksi vaikea arvoitus, täällä poskihampaiden juurten alla. Saadaanpa nähdä, miten hän sen selittää. Minä en vihaa häntä ollenkaan, sillä tukkani on taas yhtä tuuhea kuin ennenkin. Mutta saadaanpa nähdä, miten hän avaa solmun, jonka annan hänelle avattavaksi.

AAPO: Hiljaa, veljet! Kohdelkaamme häntä kunnioittavasti. Näyttäkäämme, että tulemme kylään toisenlaisina miehinä kuin silloin, kun sieltä lähdimme. Käyttäytykäämme aina viisaasti.

JUHANI: Mitä viisauteen tulee, tahdon juuri tällä hetkellä koettaa parastani. Heitän hänelle vähän niin kuin leikin vuoksi pieniä kysymyksiä Raamatun syvyyksistä. Olen lukenut testamenttini kannesta kanteen ja ymmärtänyt sen myös, toivon minä. Mutta sanopa, Eero, mitä häneltä kysyisin noin vilpittömästi.

EERO: Kysy häneltä, millä keinolla viisi miestä ja kaksi kalaa ruokittiin viidellä tuhannella leivällä.

JUHANI: Kita kiinni, sinä Lopen pahalainen, Kylmänojan lörpöttelevä paara! Kyllä minä sinua opetan. Kysyisinkö ja selittäisinkö asian, jota ei ymmärrä edes arkkipiispa itse? Mutta kyllä tiedän, mitä kysyn. Ja tuossa on ukko.

TUOMAS: Minä varoitan sinua: kohtele häntä kunnolla.

JUHANI: Kyllä minä tiedän.

LUKKARI: Päivää, päivää, pojat!

VELJEKSET: Päivää!

LUKKARI: Muutetaan kai, luulen minä.

TUOMAS: Sitähän tässä on vähän niin kuin tekeillä.

LUKKARI: Vai niin, vai niin. Hm. Niin, niin. – Tuuli alkaa nousta. Tuleekohan siitä sadetta?

JUHANI: Ehkä niinkin.

LUKKARI: Puhaltaapa oikein raskaasti.

TUOMAS: Raskaasti kyllä, raskaasti.

LUKKARI: Niin tekee, jaa. Hm, hm. Vai niin, pojat muuttavat nyt.

JUHANI: Näin hiljalleen. – Mutta onko kanttoorilla nykyään yhtään koulupoikaa pöydän päässä?

LUKKARI: Eihän ole.

JUHANI: Eikä yhtään ainoaa pörröpäistä poikanulikkaa ovinurkassa?

LUKKARI: Hehee! Ei, poikaseni, ei. Hm. Niin, niin. Vai niin, nyt muutetaan. No tervetuloa taas takaisin syntymätaloonne!

JUHANI: Tuhannet kiitokset, herra kanttoori. Metsän korvesta tullaan. Niin kuin näette, varsoillamme on tuossa vedettävänä raskas kuorma. Sen painoa lisää vielä seitsemän Uutta testamenttia, seitsemän Englannin lahjaa. Ja luulenpa, että juuri tämän kirjan syvimmät ja vaikeimmat kohdat painavat nyt kuormassamme eniten. Mutta entä jos koettaisimme vähän keventää tuota kuormaa? Avaisimme muutamia solmuja, nyyttejä ja pusseja siellä. Osaako kanttoori…

TUOMAS: Juhani!

JUHANI: Osaako kanttoori vastata minulle yhteen kysymykseen? Se kysymys on saanut täällä monenkin aivot miettimään. Sanokaa minulle: mitkä ovat Sepeteuksen poikien nimet?

TIMO: ”Minä ja sinä yksi, Keskievarin Antti ja Jussi toinen; kuinka monta meitä ollaan?” Niin kysyi minulta kerran Loimaan mies, ja samoin kysyn minä nyt kanttoorilta.

JUHANI: Timo pitäköön leipäläpensä kiinni. – Niin, herra kanttoori, mitkä olivat Sepeteuksen poikien nimet? Se on minun kysymykseni. Kuunnelkaa, pojat!

TIMO: Minä ja sinä yksi, Keskievarin Antti ja Jussi toinen; kuinka monta meitä ollaan? Se on minun arvoitukseni. Kuunnelkaa, pojat! – Kuinka monta, herrani?

LUKKARI: Kaksi, poikaseni, eikä suinkaan neljä. Niin, lillipoikaseni, kaksi, vain kaksi. He, he!

TIMO: Siinäpä se. Niin vastasin minäkin Loimaan miehelle. Mutta älkää! Siinä joukossa meitä on neljä, herra korkeasti oppinut kanttoori.

JUHANI: Etkö sinä riivattu voi pitää leukojasi kiinni, kunnes vanhin veljesi on tehnyt tehtävänsä? Tuhannen tulimmaista!

TIMO: Älä herran … älä herran tähden tönäise minua enää toista ja kolmatta kertaa poskelle. Sinä hunsvotti! Olenko minä vasikka edessäsi, vasikka tai mullikka? En suinkaan, en suinkaan. Minä olen kiivas mies, kun kerran oikein suutun.

JUHANI: Suu kiinni nyt ja kuuntele. – Mitkä olivat Sepeteuksen poikien nimet?

LUKKARI: Vilpitön kysymys. Mutta kerran entinen rovastimme kysyi minulta: ”Mikä oli Sepeteuksen poikien isän nimi?” Ja arvaapa, veli Juhani, miten vastasin hänelle, kun annoin oikean vastauksen? Niin, saanko minä kysyä: mikä oli Sepeteuksen poikien isän nimi?

JUHANI: Jassoo … jassoo … vai niin. Löytyykö sekin nimi testamentistani?

LUKKARI: Löytyy kyllä. Se löytyy jo kysymyksestäni.

JUHANI: Vai niin … nonoh … hm… Vai löytyy se testamentistani? – Mutta juuri niin minäkin aioin kysyä teiltä. Kysyin vain kärsimättömyyttäni vähän toisin. Sen arvoituksen olen kuullut, mutta en ole viitsinyt ottaa siitä selvää testamentistani. Minä en olekaan mikään korkea kirjanoppinut ja jupisteeri. En kuulu pappissäätyyn niin kuin esimerkiksi lukkari. Hän kuuluu siihen, mutta säädyn viimeisenä häntänä. Hän on sama häntä, joka kerran oli leikissä ukko Viksarin kanssa.

TIMO: Se olikin suntio eli torkka. Tarinassa hän kutsui itseään pappissäädyn hännäksi ja löylytti vähän Viksaria.

EERO: Lukkarihan se oli.

JUHANI: Lukkari tai suntio, suntio tai lukkari. Minä tahdon vain sanoa, etten kuulu siihen kunniaan. Minulla ei ole valtaa kiekua kirkossa kuin aamukukko orrella. Eikä minulla ole valtaa pöllyttää poikien saivarisia tukkia. Ja jos tahdotte kuulla suustani oikein totuuden… Tiedättekö, mitä virolainen ukko Korkki sanoi Hämeenlinnan viskaalille?

LUKKARI: No mitä hän sanoi?

JUHANI: ”Mene elvettii, sinä pirkelee mias!” Hmmh! Kenenkähän nyrkin luulisitte nyt heiluvan täällä ylimpänä? Häh? Smatrii, kubbe! Ja huomaa, miten kymmenessä vuodessa maailman muoto täällä muuttuu.

AAPO: Juho, Juho!

TUOMAS: Nyt, veli, tahdon minäkin sanoa sanan. Ja ole hiljaa oman rauhasi tähden. – Antakoon kanttoori heille anteeksi; he eivät ymmärrä. Älkää välittäkö heistä. Olkaa niin hyvä ja tulkaa kanssamme pieniin tuliaisjuhliin Jukolaan. Sillä tämä päivä on meille päivien päivä.

LUKKARI: Minä kiitän, mutta aikani ei oikein riitä nyt vastaamaan kutsuunne.

SIMEONI: Tulkaa tekemään sovinto meidän ja toukolaisten välille. Tehkää se Jumalan tähden.

AAPO: Me pyydämme: tulkaa ja tehkää rauha. Eikö tämä työ ole teidän velvollisuutenne kirkon viran takia? Varokaa siis, ettei vain Jumala närkästy teihin. Myös erinomainen rovastimme voi närkästyä, jos hän kuulee, ettette tahtoneet ryhtyä sovittajaksi näin tärkeässä asiassa. Ajatelkaa sitä.

LUKKARI: Olkoon niin kuin tahdotte. Minä tulen mukaan ja koetan parhaani mukaan liikuttaa toukolaisten sydämiä. Herran ja oman puheeni voimalla tahdon taivuttaa heidät veljelliseen sovintoon. Mutta puhukaamme ensin suumme puhtaaksi. Näen silmissänne tuon kyräilevän vihan minua kohtaan, vaikka se on jo kalseakin. Ja tiedän sen syyn. Niin, olin teille tiukka opettaja, tiukka ja kova, sen tunnustan. Ja katkerasti olen jo sitä katunut. Mutta samalla tiukalla tavalla minua itseäni on kerran opetettu, samalla kouristavalla tavalla, Jumala paratkoon! Mutta mitä tarkoitin tiukkuudellani teitä kohtaan? Teidän omaa parastanne, teidän omaa parastanne, se tietäkää. Ja olkaa myös varmoja eräästä asiasta. Mieleni hämmästyi vähän, kun nyt tulitte minua vastaan. Mutta juuri tällä hetkellä sieluni iloitsee, kun katselen teitä nyt miehinä. Tiedän myös teidän tekonne ja taistelunne kymmenen Herran vuoden ajalta.

AAPO: Kiitämme teitä tästä kehusta.

TUOMAS: Me tiedämme, että olette kunnian mies. Ja tiedämme, että Juhani ja Timo pyytävät teiltä anteeksi kieroja sanojaan.

TIMO: Minä myönnän, että hän on kunnian ukko, vaikka kovakin koulumestari.

JUHANI: Lukkari tunnusti, ettei hän tehnyt meitä kohtaan aivan oikein. Minä teen saman tunnustuksen omasta puolestani häntä kohtaan, ja niin välimme ovat kuitit. Varsinkin kun myönnän, että olimme hänelle melkoisia visapäitä oppilaita. Meidän kovia kallojamme vasten hänen kärsivällisyytensä rautainen rintapanssari väkisinkin särkyi. Ja kuka takaa, kuka takaa, kysyn minä, ettei tämä tukan jauhaminen ja kiharoiden pöllyttäminen tuonut meille myös jotain hyvää? Eihän siitä ole mitään takeita.

AAPO: Paitsi että kaikki on unohdettu. Astukaamme siis kaikki yhdessä eteenpäin. Olkaa hyvä, kanttoori.

He lähtivät kulkemaan pitkin mäkistä tietä. Tie oli veljeksille kuitenkin mukava ja rakas. Heitä vastaan alkoi nimittäin tulla lapsuuden ahoja, kiviä ja kantoja. Raikas länsituuli puhalsi heidän syliinsä. – Mutta äkkiä kuului pelottava meteli, ja Rajamäen rykmentti tuli heitä vastaan. Näkyi Kaisan nuuskainen naama ja kiivaat silmät mustan korvalakin alla. Muija kulki aisoissa, toruen ja kiroten. Mutta Heikka oli jo heittänyt keppihevosensa ja Mörökölli pullokärrynsä. He kävelivät äitinsä rinnalla, ja kumpikin auttoi omasta aisastaan muijaa vetämään vankkureita. Mikko itse työnsi sauvallaan vankkureita takaa, niin kuin hänen tapansa oli. Hänellä oli musta huopahattu päässä ja posken sisällä iso tupakkamälli. Häntä seurasi kaksoispari, joka ratsasti keppihevosilla. Viimeisenä tepsutteli Mikon Pikkutallukka ja veti pullokärryjä kylän pölyävällä tiellä. Ja kärryissä näit pikisäkin, sarvipussin ja vasikannahkaisen repun. Repussa olivat Mikon, Heikan ja Mörököllin veitset. Ja siellä näit vielä viulunkin, joka oli kääritty Kaisan vanhaan, punaiseen villahuiviin.

Niin kaksi kummallista saattuetta tuli toisiaan vastaan, ja siitä nousi meteli ja pauhu. Impivaaran nuoret hevoset lähestyivät rykmenttiä vastahakoisesti ja korskuen. Killi ja Kiiski haukkuivat ja ärhentelivät kovasti niskakarvat korkealla pystyssä. Silloin kaksoispari ja pieni Pikkutallukka juoksivat mölisten vankkurien suojaan. Kaisa kiroili ja torui poikiaan kiukkuisella äänellä. Mutta Mikko heilutti sauvaansa koirille, heilutti ja huusi rumasti. Molemmin puolin pysähdyttiin, ja toisiaan katseltiin kauan hiljaa. Rajamäen asukkaat tirkistelivät ihmeissään. Mutta veljekset olivat kovin hämillään, kun he muistivat päätöksensä tiellä. Viimein veli Aapo kuitenkin astui esiin.

AAPO: Rauha teille!

MIKKO: Samoin teille, mutta pitäkää vähän koirianne kurissa.

AAPO: Killi ja Kiiski, hiljaa!

JUHANI: Terve miestä, sinä Rajamäen Mikko! Kuinka jaksat, ja mitä uutta maailmalta?

MIKKO: Sekalaista, sekalaista, sekä hyvää että pahaa. Mutta aina, koira vieköön, hyvä kuitenkin heiluu täällä päällimmäisenä, ja tämän elämän retki käy hyvin, käypä niin. Niin, pojat, täällä menee vankasti, Jumalan kiitos. Sen takia kylissä ja kartanoissa on aina vähän työtä ja tointa. Jaa, jaa, Mikolla ei ole mitään hätää, niin kauan kuin maailmassa riittää työtä ja tointa. Vaikka täytyykin kulkea ja tarpoa talosta taloon ja kylästä kylään työtä ja leipää hakemassa. Ei Mikolla ole mitään hätää.

AAPO: Kyllä sen uskomme. Onnistukoon ammattinne teille aina vain komeammin. Mutta nyt, Mikko, nyt meillä on päässä eräs ajatus. Tahtoisimme viipyä tällä kertaa seurassanne pitempään kuin yhden hetken. Niin, kuulkaa yksi sana.

MIKKO: Ahaa! Minä arvaan asian, kun muistan sen vanhan, yhteisen olutjuustomme Sonnimäen nummen alla. Se juusto teettää teille vieläkin röyhtäyksiä. Mutta hyvä, että seisomme yleisellä maantiellä, ja että herra kanttoori on meillä tässä hyvänä todistajana. Siirtykääpä vähän sivuun, hyvät naapurit ja ystävät, vähän sivuun.

AAPO: Kuunnelkaa meitä!

KAISA: Pois tieltä, te sen vietävät! Me tahdomme kulkea. Pois tieltä, muuten teidät pyöveli perii!

LUKKARI: Erehdys, sinä kunnioitettava Rajamäen perhe, aivan väärä erehdys! Kuulkaa, mitä sanon ja pyhästi takaan. Ah! Jukolan veljesten elämä on nyt toisenlaista kuin ennen, sekä sielun että ruumiin puolesta. Toisenlaista, Jumal'avita! Tietäkää, he ovat kantaneet kääntymyksen ja parannuksen ihanimpia hedelmiä. Nyt he palaavat rakkaaseen syntymäkotiinsa riemun ja kunnian poikina. He tahtovat ottaa syliinsä koko tämän maailman. Siksi he kutsuvat teitäkin iloiseen tuliaisjuhlaan, sovintojuhlaan entiseen Jukolan taloon. Tätä heidän sydämensä tahtoo teille tehdä nyt heidän riemujuhlansa hetkellä. Uskokaa, mitä kanttoorinne sanoo.

JUHANI: Juuri niin kuin kanttoori sanoo!

AAPO: Mikko ja Kaisa! Me tahdomme näyttää itsemme miehiksi ja tehdä miesten töitä ja unohtaa menneet. Mutta mitä Mikko sanoi tuosta olutjuustosta Sonnimäellä? Hyvä ystävä, sen keitimme itse, ja itse sen saimme myös syödä. Juuri niin. Ja muistanpa vielä toisenkin asian tuosta Sonnimäen illasta. Eikö muijanne silloin ennustanut meille ankaria tuhon päiviä? Sen hän teki, ja oikein hän ennusti. Myrskyt tulivat ja pieksivät meitä kovin, kovin. Mutta myrskyt ja pilvet ovat taas menneet, ja ihana päivä koittaa. No, tulkaa ennustamaan meille vielä kerran. Me toivomme, että silmänne näkevät nyt valoisampia kuvia. Olen kuullut, että ennustatte parhaiten kahvista. Ja kahvia ei saa puuttua tänä iltana Jukolassa.

JUHANI: Kahvia ja olutta!

AAPO: Kahvia ja olutta! Tulkaa siis ja ennustakaa meille onnen päiviä.

MIKKO: Kaisa pouvaa kahvista, ja minä pelaan viulua juhlan kunniaksi. Sehän sopii oikein hyvin.

AAPO: Oikein hyvin.

JUHANI: Sinä uljas Mikko.

MIKKO: Pelaanpa teille jo iloisen marssin, kun tulemme Jukolaan.

JUHANI: Sinä verraton Mikko! Pelaa, pelaa niin, että maailma leimahtelee! Pelaa, sinä Jumalan luoma.

AAPO: Kaikki sopii erinomaisesti.

JUHANI: Kaikki napsahtaa paikalleen kuin lukko!

MIKKO: Vankkurit ympäri, Heikka ja Matti, poikaseni! Ja sinä, Kaisa, heitä jo tuo kiukku naamastasi hiiteen. Ja tee nätti käännös Jukolaan päin.

KAISA: Jaa-ah! Kyllä minä sinut tässä käännän. Jos minä olisinkin niin hullu, että lähtisin talkittamaan takaisin vanhoilla korvillani, kulkisinko minä heidän villien aasiensa tallattavana tuolla tiellä? Kulkekoot he edellä, me laahustamme perässä.

MIKKO: Oikein, Kaisa! Menkää edellä, veljet. Antakaa mennä oikein pyrstötähden vauhdilla, me tulemme perässä kuin pölyävä häntä. – Tuo meidän muori on vähän kiivas muori.

JUHANI: Mutta onpa siinä kuitenkin muoria.

AAPO: Erinomainen muori!

MIKKO: Niin on, peijakas. Sen minä uskallan sanoa. Hän on minun muijani.

JUHANI: Muija kuin patavaltti!

MIKKO: Niin on. Kiivas eukko, kiivas eukko. Mutta katso, kun ukkokin kerran pörröttää karvansa, silloin mammakin panee suunsa kauniisti pieneen supuun. Panee, ei auta. Mutta hellä ukko minä kuitenkin olen, olen, ja annan Kaisan hallita. Ja mitä minä siitä välitän, kunhan vain kaikki käy hyvin? – Heleijaa, pojat! Perässä tullaan, niin kuin suutari tulee kraatarin perässä taivaaseen. ”Perässä vaikka perhana olis”, sanoi suutari, kun hän kiskoi pikilankaansa hampaat irvessä. Niin, niin, mars, ja anna soida, anna soida!

He lähtivät kaikki yhdessä kulkemaan eteenpäin. Tuuli yltyi myrskyksi, ja koivikko humisi ja taipui. Aurinko paistoi milloin lempeästi, milloin se taas peittyi ihanien pilvenhattaroiden syliin. Pohjoistuuli ajoi pilviä korkealla vilkkaasti kohti kaukaista, kaarevaa taivaanrantaa. He kulkivat mäkiä ylös ja alas. Tämä kulku ja tämä myrsky olivat veljeksille suloisia, kun he lähestyivät kotinsa mäkeä lounaassa.

Mutta heitä vastaan tuli vanha ukko, Kolistimen mustatukkainen, kiukkuinen taatto. Harmaat, tuuheat kulmakarvat melkein peittivät hänen ankarat silmänsä. Ne olivat kuin huuhkajan kaksi siipeä. Aikanaan hän oli ollut kunnon ampuja ja kaatanut monta karhua ja sutta. Sitten tuli viimein ankara tauti, joka vei häneltä kuulon. Hän kuuli enää vain huutavan puheen, joka huudettiin kovaa hänen korvaansa. Tämä onnettomuus sulki häneltä ikuisesti karhunampujan tien. Silloin hän alkoi pyydystää ansoilla. Syksyisin ja talvisin hän viritti niitä metsiin paljon lintujen, jänisten ja oravien surmaksi. Hän oli vakava, jyrkkä ja tylysanainen ukko. Hän suuttui helposti ja katseli elämää omalta kannaltaan. Hän käveli nyt syyssunnuntain iltahetkellä veljeksiä vastaan mäkisellä tiellä.

JUHANI: Terve, sinä vanha!

TIMO: Terve, taatto, terve!

JUHANI: Seis, kunnioitettava äijäkarru!

KOLISTIMEN UKKO: Häh?

JUHANI: Terveisiä metsän maailmasta.

UKKO: Mitä tahdot?

TUOMAS: Huuda hänen korvaansa, ja kovaa.

JUHANI: Tässä me nyt ollaan!

UKKO: Niinpä, perkele vieköön, tässä olettekin! Ja tästä lähtien armahtakoon meitä taas taivaan ukko täällä kylissä.

JUHANI: Mitä?

AAPO: Nyt poika ei ole hyvällä tuulella.

JUHANI: Mitä sinä tarkoitat?

UKKO: Sen kyllä arvaat. Niin, niin, kyllä, kyllä, kyllä tässä nyt alkaa meille uudet juonet. Tietysti.

JUHANI: Veljet, tämä loukkaa kunniaamme.

AAPO: Älä välitä. Kutsu hänet vain kanssamme Jukolaan.

JUHANI: Kuitenkin ja kaikesta huolimatta, ukko: koska olet noin potra ukko, kutsumme sinut nyt Jukolaan. Tule viettämään kanssamme oikein meluisaa tuliaisjuhlaa.

UKKO: Miksi tulit, sinä peikko? Miksi et pysynyt tuolla vuortesi koloissa aina kurjaan kuolemaasi asti? Miksi tulit?

JUHANI: Jassoo! Tämäkö on kiitos kutsustani?

UKKO: Minä suutun kiusasta ja harmista, kun muistan ansojani. Kirous! Moni iso metso menee tästä lähtien minun ansastani toisen pussiin. Te köllit! Niistä napattiin kylliksi jo ennenkin.

JUHANI: Sanotko sinä meitä varkaiksi?

UKKO: Sanoinko minä, sanoinko minä? Mutta sinä ymmärrät yskän, kyllä ymmärrät. Vaikka oletkin tuollainen tyhmä käenpoikanen tai rämistelevä metsonpoikanen.

JUHANI: Sanotko sinä meitä varkaiksi, kun kutsumme sinut kestiin?

UKKO: Mitä sanoit? Huuda kovemmin, huuda niin kuin mies huutaa! Älä tuossa vingu ja rääy. – Mitä sanoit, poika?

JUHANI: Kestiin minä teidät kutsun. Sillä me kaikki olemme ikään kuin teidän kummipoikianne.

UKKO: Sinäkö minun kummipoikani?

JUHANI: Minä ja nämä kuusi veljeäni tässä. Siksi tulkaa kestiin, kummi.

UKKO: Suu kiinni! Minä en ole sinun kummisi.

JUHANI: Olette aivan varmasti.

UKKO: Minä en ole sinun kummisi, en!

JUHANI: Aivan varmasti.

UKKO: Suu kiinni, sanon minä.

JUHANI: Aivan varmasti, ellei Männistön muori ole valehdellut.

UKKO: Kuka?

JUHANI: Männistön muori, tämän kylän yhteinen lapsimuija.

UKKO: Minä annan palttua Männistön muorille. Minä en ole sinun enkä noiden muidenkaan kummi. Minäkö sinun kummisi? Huuti!

JUHANI: Huuti? Vai niin! Mutta minua ei olekaan kannettu papin eteen hampaat suussa, sokeana penikkanulikkana, ei koskaan. Mutta olkoon miten hyvänsä: minä kutsun teidät kestiin.

UKKO: Mutta minä en tule, en. Minä kiellän sinua kutsumasta.

JUHANI: Minä kutsun vain.

UKKO: Mutta minä en tule, sinä riivattu! Pidä kitasi kiinni!

JUHANI: Minä kutsun vain.

LUKKARI: Pojat, pojat! Antakaa ukon olla rauhassa.

MIKKO: Menköön hän meistä herransa haltuun. Yksinkertainen ja töykeä äijä. Hän katsoo meitä silmiin kuin villakoira. Menköön hän. Mars, ukko!

JUHANI: Mutta kuitenkin noiden yksinkertaisten, harmaiden jörösilmien pohjalta kurkistaa minusta ylös ikään kuin pieni klipparimikko. Ja hän on vähän kiukuttanut minua. – Minä kutsun sinut kestiin, hurjaan hummaukseen. Minä kutsun sinut kaatamaan olutta naamaasi. Olethan kuitenkin hyvä taatto.

UKKO: Mitä sanoit? Huuda kovemmin.

JUHANI: Hyvä taatto, vaikka vähän utelias. Mutta sehän synti on aina ollut kuurojen perisynti.

UKKO: Häh?

JUHANI: Utelias, nyyfiiki, ukkoraukka, sanoi ruotsalainen. Mutta muuten kelpo taatto.

UKKO: Köntti, hävytön köntti! Mutta onko, onko, onko metsonpoikasilla järkeä päässä? Ei tuumaakaan. Höh! Tuossahan lentää jalkojeni edestä ylös iso parvi, metsoparvi…

JUHANI: Esimerkiksi seitsemän metsonpoikaa.

UKKO: Mitä sanoit?

JUHANI: Seitsemän metsonpoikaa!

UKKO: Olkoon niitä kuinka monta hyvänsä. Tuolta ne katselevat ja töllistelevät koivun oksilta. Tuossa yksi tuijottaa vastaan kuin sonni uutta porttia. Se pöllähtää lentoon vasta, kun pyssy paukahtaa, mutta silloin se on jo pussissa. Samoin nytkin seitsemän könttiä tuijottaa tässä Kolistimen vaaria. Te olette aivan kuin seitsemän tyhmäsilmäistä metsonpoikaa. Köntit! Mitä, mitä, mitä te minusta tahdotte?

JUHANI: Tahdon sanoa oikein vakavalla mielellä ja kielellä, etten ole mikään varas enkä metsonpoikanen enkä köntti. Ja sanon vielä samalla kertaa erään asian. Eräs vanha karru, eräs förpiiskattu ukko seisoo aivan lähellä minua. Hän ei ole montakaan virstaa minusta tällä hiekkaisella maantiellä. Tämä mies, tämä häpeämätön karru, on suuri lurjus ja hunsvotti. Ja olkoon se sanottu kaikella kunnioituksella.

UKKO: Kuka mies, kuka mies, sinä tyhmä käenpoika kuivan hongan latvassa? Ole, ole, ole, ole, olenko minä hunsvotti edessäsi? Sanopa. Kuka mies, sinä käenpoika?

JUHANI: Mitä peijakasta puhaltaisin hänen kirottuun korvaansa?

AAPO: Älä enää puhalla mitään, vaan lähdetään.

JUHANI: Ei vielä, sillä hän on suuri kelmi ukko. Mitä peevelin puuskaa puhaltaisin hänen korvaansa?

EERO: Annapa, kun minä koetan. Mutta pidä sinä tuota sonnin pullukkaa.

JUHANI: Niin, puhalla sinne yksi mojova sana.

UKKO: Kuka mies? Häh?

EERO: ”Kukakhaar!” sanoi pieni käenpoika kuivan hongan latvassa. Kukakhaar!

UKKO: Tuossa on käki!

EERO: Sinä riivattu!

JUHANI: Katso tuota perhanaa! Paukahtipa!

EERO: Paukahti, ja korva meni lukkoon.

AAPO: Oikein tehty, sinä Kolistimen körri, oikein!

EERO: Hiiteen äijä! Hän sivalsi niin, että säkenöi.

JUHANI: Ukko, ukko! Huomaa, mitä teit. Sinä löit nyrkilläsi poskelle kunniallista miestä keskellä maantietä ja pyhänä sapattina. Ai, ai, ukko!

AAPO: Oikein tehty, sinä Kolistimen riihitonttu, oikein!

UKKO: Mitä sinä siellä lörpöttelet?

EERO: Oikein sanottu, sinä Kolistimen nurkkajulli, oikein!

UKKO: Suu kiinni sinäkin, kärppä! Kyllä minä opetan poikia, jotka loiskivat nenäni edessä. Sillä Kolistimen vaari ei kauan aikaile, ennen kuin hän iskee.

JUHANI: Minä isken häntä tuohon takkuiseen kaulukseen ja kiskon äijän armotta olutkestiin. Heisaa, ukko! Nyt marssimme!

UKKO: Helvettiin sinä!

JUHANI: Olutta juomaan niin, että mahasi repeää!

UKKO: Päästä irti kauluksestani, muuten saat vasten klaniasi! Etkö sinä perkeleen juuti päästä irti?

JUHANI: Ämpärillinen olutta!

TUOMAS: Mitä hulluutta taas, Juho?

AAPO: Anna ukon olla rauhassa.

JUHANI: Herra varjele! Hän on haukkunut meitä kuin koira. Mitä hänelle tekisimme? Hän on tuollainen vanha äijäraukka. Mutta tulkoon hän Jukolaan riemujuhlaan juomaan olutta vihoissaan. Niin, ukko, minun sydämeni ei anna periksi, ei!

UKKO: Päästä kyntesi irti!

TUOMAS: Päästätkö irti? Katso tuossa, miten kauniisti päästät hänet. Menkää, äijä!

JUHANI: Ah! Minä olisin kantanut hänet iloisiin kalaaseihin, kantanut kuin pienen lapsen. Sillä karvaisessa rinnassani säihkyy kipinöitä. Herran poika! Kenen ansasta minä olen napannut linnun? Linnun tai jäniksen?

TUOMAS: Kita kiinni!

JUHANI: Olenko minä varas, minä?

LUKKARI: Sitä hän ei sanonut, poikani.

JUHANI: Sitä kohti hän kuitenkin tähtäsi. Ah, jos hänen päänsä laelta olisi poissa parin, kolmen kymmenen talven lumi, niin Herran poika!

TUOMAS: Menkää, ukko!

UKKO: Köntit! Ole, ole, ole, olenko minä keppihevonen edessänne, te korven hallavat sudenpenikat, joita pitäisi lyödä nuijalla päähän? Mutta kyllä, kyllä, kyllä, kyllä minä teitä vielä opetan, minä, minä teitä opetan, köntit!

Viimein Kolistimen kiukkuinen ukko lähti heidän luotaan. Mutta kauan hän mutisi vihoissaan, kun hän asteli mäkistä tietä. Hän sylkeskeli ja mutisi itsekseen. Myös veljekset lähtivät taas kulkemaan. Heidän seuralaisinaan olivat lukkari ja Rajamäen rykmentti, joka kulki viimeisenä. Mutta kun he olivat kulkeneet hetken eteenpäin, heitä vastaan tuli kaksi naista. He olivat entinen Männistön muori ja hänen nokkela, pyöreä tyttärensä Venla. He kävelivät kiireesti puolukkametsään, ja heillä oli valkoiset tuokkoset kädessä. Tämä kohtaaminen sai veljekset kovin hämmästymään. Hiljaa he katselivat lähestyviä naisia, mutta pysähtyivät kuitenkin heidän eteensä. Hetken aikaa kummaltakin puolelta tuijotettiin toisia pyörein silmin. Mutta viimein Aapo astui esiin. Hän kertoi heille lujasta päätöksestä, joka oli tehty Teerimäen vuorella. Ja hän kutsui heidät vieraiksi tuliaiskestiin. Äiti ja tytär seisoivat nyt epäröiden, mitä heidän pitäisi tehdä. He seisoivat, hymyilivät salaa toisilleen ja mutristivat huuliaan. Mutta myös lukkari kehotti heitä kuuntelemaan veljesten kutsua. Hän pyysi heitä tulemaan juhlaan kahvinkeittäjiksi. Niin he viimein päättivät lähteä iloisen saattueen mukaan. Ja niin Jukolan pojilla oli lukkarissa mahtava välimies ja sovittaja toukolaisia varten. Muorissa ja hänen tyttäressään heillä oli kiltit kahvinkeittäjät. Ja Rajamäen Mikko soittaisi heille iloisen tulomarssin ja soittaisi tansseissa Toukolan tyttöjen kanssa. – Kaikkia näitä etuja muistellen he astelivat yhä komeammin kohti matkansa päätä. Viimein he seisoivat Jukolan Pohjanpellon hiekkaisella töyräällä. Heidän edessään näkyi Ojaniitty, sen takana Kotopelto ja ylempänä itse Jukolan talo, joka oli suloisen surullinen. Kauan veljekset katselivat hiljaa ja kostein silmin kotiaan vihreällä, kumisevalla kummulla. Aurinko laski jo länteen. Mutta pohjoistuuli puhalsi yhä kovemmin. Se kohisi männikössä kivisellä mäellä talon eteläpuolella.

TUOMAS: Tuossa on siis Jukola.

JUHANI: Oletko sinä Jukola?

AAPO: Ryhtisi on vähän painunut, ja sammal on tarttunut päälakeesi, rakas kotimme.

JUHANI: Sammal on tarttunut kultaiseen päälakeesi, kunnioitettava äitimme Jukola.

TIMO: Terve, Jukola, joka nyt istut ja kökötät tuossa edessäni, kauniina kuin Jerusalem ennen.

JUHANI: Oletko sinä Jukola? Sinä? Ah! En voi estää kyynelpisaraa karkealta naamaltani, koska sydämeni kiehuu ja kuohuu. Voi! Kaikkialta, mihin silmäni luon, pojalle annetaan takaisin hellän ystävän katse. Katso, miten lempeästi tuo navetan musta ikkuna-aukkokin hymyilee minua vastaan. Terve, sinä toivon tähti, terve!

EERO: Terve, terve, sinä toivon musta tähti!

JUHANI: Terve, rakkain lantakasa tuolla alhaalla, ihanampi kuin onnen kukkula! Ah!

TIMO: Kyllä se on kaunis. Mutta miksi tuota lantakasaa ei ole jo aikoja sitten kiskottu pellolle? Niin, niin, se kasa siinä ilmoittaa, todistaa ja merkitsee nahkapeitturin syvää, täysin toivotonta laiskuutta. Onko tämä oikein: syyskuussa lantakasa kököttää kotona? Minä suutun kovasti tälle nahkapeitturille. No, noh, saat kuitenkin anteeksi, varsinkin tänä päivänä, joka on Jukolan juupelijuhla.

JUHANI: Terve, harmaa lantakasa, terve! Niin minä sanon, välittämättä siitä, mitä se todistaa ja merkitsee. Terve, Jukola kasoinesi, peltoinesi ja niittyinesi, kaunis kuin taivas!

TIMO: Taivas on kuitenkin kauniimpi.

JUHANI: Suu kiinni! Tämä on ihanin Paratiisi.

SIMEONI: Älä puhu syntiä.

JUHANI: Kieleni sanoo sen, mitä sydämeni kuiskaa.

LAURI: Minäkin sanoisin nyt jotakin. Mutta tämä merkillinen hetki on aivan lamauttanut kieleni entisen vikkelyyden.

JUHANI:

Sano kielin, puhu mielin,
luihkaise riemu rinnastasi ulos!
Vuoret roikkaa, metsä kaikaa,
ja taivaassa ollaan äänettä hetki aikaa,
hetki pyhä ja lyhykäinen.

JUHANI: Siinä on värssy, jonka Jukolan Jussi sepitti riemuissaan.

AAPO: Mutta olkoon tämä nyt tarpeeksi, ja kiiruhtakaamme sinne, minne olemme menossa.

JUHANI: Niin, ponnistakaamme nyt viimeiseen perälle asti, niin kuin kutevat särjet uivat rysän perimmäiseen suuhun. Mennään nyt, etteivät arvoisat vieraamme ikävysty tähän meidän kovaan riemuumme. Eihän Jukola ole heidän kotinsa. Ja toiseksi he ovat nähneet sen myöhemmin kuin me. Te, kanttoori, te, Männistön muori tyttärinenne, ja sinä, Rajamäen kunnioitettava perhe: älkää nyt pahastuko tästä.

LUKKARI: Sitä sinun ei tarvitse pyytää. Kyllä me ymmärrämme, mikä tämä hetki on teille. Se on korkea, juhlallinen hetki, täynnä huumaavaa iloa.

JUHANI: Ihanasti sanottu, reippaasti sanottu! – Mennään nyt!

TUOMAS: Paukkukoot pyssymme ja soikoon Mikon viulu.

JUHANI: Niin, kunpa nyt saataisiin vähän musiikkia. – Yksi laukaus, veljet, yksi hurja yhteislaukaus. Kaikki yhtä aikaa!

Nyt Mikon viulu kiljahti, ja melkein samalla hetkellä pamahtivat Juhanin, Tuomaksen ja Aapon pyssyt. Silloin komeat hevoset hypähtivät korkealle vankkurien edessä. Naudat lähtivät hännät pystyssä laukkaamaan, yksi sinne, toinen tänne. Mutta yksikään niiden taluttajista ei päästänyt köyttä kädestään, ei Simeoni, ei Timo eikä vähiten heistä Eero. Hammasta purren he seurasivat kukin eläintään, vaikka melkein laahautuen. Kuiva hiekka pyöri pilvenä pellolla. Lopulta huiskahäntien täytyi pysähtyä ja kääntyä taluttajansa kanssa takaisin oikealle tielle. Niin saattue kulki alas ja katosi hetkeksi Ojaniityn notkoon. Mutta pian se taas ilmestyi, nousi jyrkkää rinnettä ylös ja astui Kotopellon veräjästä sisään. Mikko soitti viuluaan mahtavasti. Killi ja Kiiski riehuivat kovasti ilosta ja uhmasta. Niiden haukkuun vastasi nahkapeitturin laiha, vinoleukainen rakki, joka nilkutti tuvan nurkalla vapisevana raukkana. Meteli kutsui Jukolasta ulos kaiken väen, ulos kiviselle pihamaalle. Mutta lapset näkivät, että Rajamäen rykmentti lähestyi taloa taas. Silloin he juoksivat kovaa parkuen takaisin tupaan ja menivät piiloon. Kuka meni sänkyyn peiton alle, kuka uunin päälle kolisevien puutavaroiden sekaan. Sydämissä oli kauhu. Samasta pelosta rakki vaikeni äkkiä. Se pani häntänsä koipien väliin ja mateli piiloon nurkkaan penkin alle. Nyt pihalla oli menoa ja meteliä. Miesten huudot, koirien meteli, lehmien ammuminen, pienen pyöreän sonnin mörinä ja viulun kiljuva ääni kaikuivat kilpaa ympäriinsä. Niin vaeltava joukko lähestyi Jukolan taloa. Ja pohjoistuuli ravisteli humisten Kivimäen tuuheaa männikköä. Mutta veljesten sydämissä oli kaipaava lämpö. He astuivat esiin tervehtimään talon väkeä entisen kotinsa rakkaalla pihalla. Kun kädet oli puristettu ja eläimet ja kuorma korjattu, he astuivat viimein kaikki yhdessä talon väljään tupaan.

Mutta lukkari ja Aapo lähtivät Toukolaan kutsumaan sovinto- ja tuliaisjuhlaan niitä miehiä, jotka olivat niin kauan eläneet vihassa ja riidassa Jukolan veljesten kanssa. He veivät kutsun ympäri kylää sekä miehille että naisille. Lukkari sanoi sen mukavin sanoin. Sitten he kiiruhtivat takaisin auttamaan muita juhlan valmistamisessa. Jukolan mukavan tuvan lattia tyhjennettiin. Kuohuvaa olutta kannettiin pöydälle suurissa haarikoissa. Tulisijan ympärillä kiltti Venla ja hänen äitinsä hoitivat tulta. Kahvitulen savu pyöri pilvenä katon nokisten orsien alla. Myllyn hampaissa jauhautui pannussa paahdettu kahvinjyvä. Tulella höyrysi nahkapeitturin emännän pannu. Ja kuka nyt lakaisi pihaa, kuka kantoi halkoja pinosta tupaan, kuka hakkasi havuja koristeiksi lattialle. Jokainen teki jotakin. Ja ikkunan ääressä leveällä penkillä istui iloinen Mikko ja antoi silloin tällöin viulunsa vingahdella.

Mutta miksi Männistön muori nyt kuiskuttelee noin hartaasti Juhanin kanssa tuolla eteisessä? Ja miksi Juhani seisoo silmät selällään ja totisena kuin tuomiolla? Muori kertoo hänelle noin ohimennen, ettei heidän puoleltaan ole enää estettä hänen ja Venlan sydänten välillä. Tästä poika hämmästyy. Hän puuskuttaa, huokailee, hikoilee ja puristaa kovasti niskatukkaansa. Lopulta hän pyytää muorilta hetken miettimisaikaa. Muori lähtee hänen luotaan loistavin kasvoin. Mutta Juhani astuu ulos pihalle. Hän astelee kuin koditon tonttu eikä tiedä, minne hän astuisi. Tuolla Jukolan seinän takana hän nyt kävelee edestakaisin. Hän hikoilee, huokailee, puhkuu ja höyryää ja puristaa kovasti niskatukkaansa. Mutta viimein hän kiiruhtaa takaisin eteiseen. Hän avaa tuvan narisevan oven ja sanoo huohottavalla, melkein itkevällä äänellä: ”Jos kanttoori olisi niin hyvä ja tulisi vähän tänne nurkan taakse. Ja sinä myös, Aapo. Tule, rakas veljeni!” He tekivät niin kuin hän pyysi. Pian he seisoivat kolmestaan Jukolan seinän vieressä ja miettivät asiaa, jonka Juhani oli heille kertonut. Siinä mietittiin, keskusteltiin ja päätettiin, että Juhani ottaa Venlan. Venla on kuitenkin kelpo tyttö. Silloin Juhani astuu kiivaasti ja lujin askelin sisään ja tarttuu Venlan käteen. Hän sanoo: ”Olkoon sanottu.” Silloin Venla vähän ujostelee, peittää silmänsä ja hymyilee. Mutta hän antaa kuitenkin kätensä jäädä Juhanin paksuun kouraan. Tästä muori ilahtuu ja antaa heille äidillisen siunauksensa. Lukkari toivottaa heille onnea ja menestystä. Hän muistuttaa heitä lyhyellä puheella avioliiton tärkeistä velvollisuuksista.

Juhani oli siis kihloissa, ja vanha rakkaus oli taas syttynyt hänen rinnassaan. Mutta sulhanen puuskuttaa ja hikoilee ja katsoo silloin tällöin salaa morsiantaan. Äkkiä hän kiiruhtaa katsomaan hevosia Ojaniitylle. Siellä hän näkee Impivaaran molemmat nuoret tammat. Hän näkee ne, mutta ei kuitenkaan näe. Hän olisi voinut pitää hevosina vaikka kahta kurkea siellä niityn reunalla. Niin hänen ajatuksensa liitelevät morsiamessa. Hän tuskin voi vielä uskoa, että Venla on hänen. Tämä päivä on hänelle ihmeellinen. Pian hän juoksee taas takaisin, koska hän kaipaa nähdä Venlan kasvot. Hän astuu lujasti ja kuulee, miten Mikon viulusta kuuluu pellolle asti hurja puolalainen marssi. Silloin hänen suunsa vääntyy äkkiä, ja kyynel kastelee hänen silmänsä. Hän kuivaa sen raskaalla nyrkillään. Hänestä tuntuu kuin hän olisi taivaan ilossa. Kun hän tulee pihalle, hän ei näe edessään Rajamäen kaksoisparia. Ne ratsastavat keppihevosillaan vilkasta ravia pihamaalla. Eivätkä hänen silmänsä huomaa talon portailla Mikon pientä Pikkutallukkaa pullokärryineen. Hän astuu lujasti sisään. Hänen katseessaan näkyy salainen, miettivä uho ja ikuinen vakavuus.

Mutta vähitellen Toukolan poikia kokoontui Jukolan mäelle. Puuvajan ja tallin välissä seisoskeli jo joukko heitä piiput hampaissa. He katselivat rekiä ja kärryjä ja nahkapeitturin letkakääsyjä, jotka oli ostettu Linnan markkinoilta. Siinä he seisoskelivat melko pitkän hetken, tarkastelivat ja arvostelivat. Mutta viimein he kävelivät pihan yli kohti asuinrakennusta, yksi silloin, toinen tällöin. He asettuivat seisomaan, jotkut seinää vasten portaiden molemmin puolin, jotkut eteiseen. He kuuntelivat hyörinää ja hälinää siellä sisällä. Mutta viimein ovi aukeni. Aapo astui ulos ja kutsui vieraat sisään.

Toukolaiset astuivat sisään ja kokoontuivat vasemmalle oven ja sivuikkunan väliin. Siinä he seisoivat vakavina, ja kukin piti lakkiaan huultensa edessä. Heidän joukossaan näkyi Kissalan Aapeli, joka katseli vinosti taaksepäin kohti ovea. Näkyi myös Kuninkalan Eero, joka tuijotti lattiaan. Lähellä heitä ikkunan ääressä istui Mikko viuluineen. Hän pyöritteli mälliä poskessaan ja sylkeskeli. Hänen polviaan vasten seisoi Pikkutallukka, isänsä silmäterä. Mutta pöydän edessä seisoi lukkari pattisauva kädessä. Hän oli valmis aloittamaan puheensa, jonka piti ravistella kuulijoita luita ja ytimiä myöten. Ja hänen ilmeensä oli ankara. Hän rykäisi ja silitti etusormella ja peukalolla leukansa alta. Hän vilkaisi ja mulkaisi ankarasti oikealle Toukolan miehiin päin. Sitten hän mulkaisi vasemmalle. Siellä pöydän ja pohjoisen sivuikkunan välissä seisoivat Jukolan veljekset hiljaa ja tuijottivat lattiaan. Lähellä tulisijaa näkyi myös nahkapeitturin perhe ja Männistön muori tyttärineen. Siellä oli myös Rajamäen Kaisa. Hän istui penkillä nuuskarasia kädessä ja naama nuuskassa ja heilutteli ruumistaan. Mutta tulisijan ja oven välisessä nurkassa, havutukin ja vesisaavin luona, seisoivat Rajamäen pojat. Siinä seisoivat Heikka, Mörökölli ja kaksoispari. He katselivat ihmeissään hiljaista seurakuntaa Jukolan tuvassa. Mutta pöydän ääressä seisoo lukkari. Aivan totisena ja hiljaa hän pitelee leukaansa. Viimein hän avaa suunsa, mutta pidättää sanansa vielä kerran ja rykäisee. Taas hän heittää hirveän katseen oikealle ja vasemmalle. Hän irvistää, kuin pureskelisi hän koiruohotukkoa. Mutta viimein hänen suustaan kuuluu seuraava puhe:

”Perkele käy ympäri kuin kiljuva jalopeura ja puhaltaa myrkkyä maailmaan. Hän on sytyttänyt vihan ja riidan liekin myös näiden naapurien sydämiin. Ensin se pilkahti hiljaa risukasassa. Mutta pian se levisi ja nousi hirveäksi kaskipaloksi. Ensin se oli kuin pieni kärpänen. Mutta se kasvoi ja paisui kuin syöttöhärkä ja peitti synkällä savullaan taivaan valon. Niin musta perkele sai vallan. Nyrkit pystyssä käytiin aina toisia vastaan. Ja kauhean rähinän jälkeen erottiin mustelmilla, irvistävin haavoin ja kuhmuisin otsin. Mikä surkeus! Taivas huokaili, vuoret ja laaksot huokailivat, ja järjettömät eläimetkin puhkuivat. Mutta pimeys ja helvetti riemuitsivat. Moni ajatteli päätään nyökytellen: tässä vielä kahleet kilisevät ja raipat vinkuvat. Tässä vielä poikia marssii rakkaasta syntymämaastaan Siperian kylmille tuntureille. Niin moni ennusti, mutta väärin hän ennusti, ja siitä olkoon Sebaotille kiitos ja kunnia. – Katsokaamme kummallista tapausta. Veljekset jättivät ihmisten nurkat, kylän miehet ja koko kansan. He karkasivat ja pakenivat metsien yöhön. Silloin moni taas ajatteli näin: tällä tavalla, tällä tavalla tehdään sissejä! Tästä tulee seitsemän verenhimoista, kiukkuista sissiä Suomen metsiin. Mutta Sebaotille kiitos ja kunnia, että he näyttivät profeetoilleen sylen pitkää nenää.

Veikö perkele heidät metsään, niin kuin ennen Tuusulan papin? Vai vetikö heitä sinne korkeuden voima, niin kuin Johannes Kastajaa korpeen? Sitä en nyt rupea ratkaisemaan. Mutta perkele koetti parastaan heitä vastaan sielläkin. Hän tahtoi viedä heidät turmion tielle. Hän houkutteli heitä viinan myrkyllä ja vielä makuvarillakin. Niin kuin he ovat itse kertoneet, hän johdatti heidät ylös huimaaviin korkeuksiin. Hän vei heidät kummalliseen rakennukseen, siihen niin sanottuun Saapasnahkatorniin. Hän näytti heille puolet maapallostamme. Hän näytti heille kaiken kauheassa sekamelskassa, jotta miehen aivoista lähtisi järki. Sitä hän tarkoitti. Mutta hänen oma juonensa löi häntä häpeällä vasten naamaa. Se käänsi ajoissa poikien askeleet tien oikealle haaralle. He ryhtyivät ankaraan taisteluun. He astuivat rohkeasti taistelemaan omaa sydäntään ja syvälle juurtunutta laiskuutta vastaan. He taistelivat jäykkää, kovaa maata, kylmiä rämeitä ja soita vastaan. Ja he voittivat kaiken oman lujan tahtonsa voimalla, Herran Sebaotin avulla. Eijaa! Tässä he palaavat taas ihmisten pariin. Mutta he eivät palaa rosvoina, vaan erinomaisina miehinä. Komeasti ja juhlallisesti jyristen he tulevat nopeasti pyörivillä vankkureilla. Vankkureita vetää kaksi nuorta ja korskeaa tammaa. Heitä seuraavat vielä ammuvat lehmät, joiden kyljet ovat pulleat kuin hylkeellä, ja mylvivä sonni, jääräpää. Näin he tulevat, eivät sissien luolista, vaan uudesta talosta, jonka he ovat rakentaneet omin käsin, ihanasta Impivaarasta. Eijaa! Heidän kauttaan Sebaot on saanut kunnian, mutta häpeän saa tuo sarvipää saatana helvetissä.

Tässä he nyt seisovat miehinä, jotka ansaitsevat kiitosta. Ja he ojentavat entisille vihamiehilleen sovinnon käden. Ja teidän, Toukolan arvoisat miehet, ei tarvitse enää pitää häpeänä kutsua Jukolan veljeksiä ystäviksenne. Sillä nyt he levittävät ympärilleen kunnian loistetta eivätkä häpeän likaavaa lokaa. Ottakaa siis vastaan sovinnon kalkki, joka kuohuu yli reunojen. Ja muistakaa: älkää antako heidän ojentaa teille kättään turhaan, jos tahdotte välttää tulevaa vihaa. Huomatkaa: aurinko laskee jo. Se katsoo taakseen lempeästi hehkuvin silmin kohti sateenkaarta, joka hohtaa idässä. Katso: tämä on Herran armon liiton merkki. Se on nyt tärkeä merkki entisille vihamiehille. Teidän on tehtävä sovinto ja elettävä ihanassa veljeydessä. Teidän on annettava perkeleelle ja hänen enkeleilleen otsaan kovempi isku kuin koskaan ennen. Tämä on Jumalan tahto, ja tämä on myös minun tahtoni. Ja se, joka ei nyt kallista korvaansa ja sydäntään sanoillemme, olkoon anathema ja maranatha. Ja korventakoot perkeleet hänet lopulta helvetissä. Kuule minua, Sebaot, kuule minua, korkeuden Herra, hosianna!”

Niin lukkari puhui, ja naisten sydämissä oli voimakas liikutus. Nahkapeitturin emäntä, Männistön muori, nokkela Venla ja Rajamäen nuuskanaamainen Kaisa itkivät hillittömästi. He nyyhkyttivät niin kuin uusi, neliniitinen hursti pulputtaa lipeäsammiossa pesijän käsissä. Mutta Toukolan ja Jukolan miehet astuivat toisiaan vastaan. Sovinnon merkiksi he puristivat lujasti toistensa käsiä. Tämä sovinto oli sydämellinen, vilpitön ja vakava. Tosin kädet iskettiin yhteen vähän kankeasti, ja toisia katseltiin vähän kyräillen. Mutta lukkari katseli riemuiten hymyillen pöydän päästä, jossa hän istui. Hänen edessään oli oluttuoppi ja höyryävä knorrikuppi. Ympäri tupaa kiersi myös olutta valkoisissa haarikoissa. Se kiersi miehestä mieheen ja lopulta myös naisesta naiseen. Sillä Jukolan tupaan oli jo kokoontunut joukko Toukolan tyttöjäkin. He seisoivat tulisijan ja havutukin luona ja kuiskuttelivat keskenään. Heille Männistön muorin vikkelä Venla kantoi kahvia. He eivät ottaneet sitä vastaan kovin nopeasti. He ottivat vasta sitten, kun kantaja oli itsepäisesti tarjonnut kaksi, kolmekin kertaa. Tänä iltana ei unohdettu Mikkoakaan. Soittomiehelle kannettiin runsaasti olutta ja viinaa kurkun kostukkeeksi. Siitä hän alkoi sylkeä oikein kovasti viulunsa viritystappeihin. Hän viritti soitintaan, joka oli liimattu kokoon monta kertaa. Ja lopulta siitä helähti aivan ihana ruotsalainen katrilli. Hän pelaili sitä hetken aikaa. Mutta kukaan ei astunut lattialle. Silloin hän lopetti katrillin sävelet ja alkoi pelata iloista ja komeaa polskaa. Sitä hän pelaili hartaasti ja kauan. Mutta yksikään pari ei pyörinyt lattialla. Siitä ukko lopulta suuttui kovasti ja antoi sompansa kokonaan pysähtyä. Hän pyöritteli mälliään ja sylkeskeli ja alkoi kilkutella viulunsa kieliä.

Väki istui hiljaa. Aapo istui lähellä peräikkunaa. Silloin tällöin hän katseli tarkasti erästä tyttöä. Tytöllä oli pyöreät kasvot ja ruskea iho, ja hän oli vakava ja sinisilmäinen. Hän puhui kuiskaten Venlan kanssa. Hänen huulillaan oli kiltti, viaton ja ujo hymy. Aapo katseli häntä uteliaana ja koetti muistaa sinne tänne, mutta tytön nimi ei tullut hänen mieleensä. Viimein hän tönäisi lukkaria kylkeen ja kysyi häneltä. Lukkari vastasi aivan nopeasti: ”Se on se Konkkalan Hinrika.” Tästä Aapon otsa kirkastui. Hetken päästä hän sanoi Mikolle: ”Soittakaapa meille katrilli.” Mikko aloitti nyt uudestaan. Aapo lähestyi Konkkalan ujoa tytärtä ja pyysi häntä parikseen. Neito seurasi häntä ja asettui hänen viereensä. Mutta hän ujosteli, hymyili ja punastui kovasti. Lattialle tuli pareja myös muualta. Ja viimein, kun Rajamäen viulu kiljui, lakeassa tuvassa tanssittiin ruotsalaista katrillia. Tuli loimusi iloisesti, päre liehui pihdissään, ja leveälankkuinen lattia jyskyi kovasti. Sillä siinä tanssittiin vakavina, totisin kasvoin, juhlallisessa hiljaisuudessa.

Mutta pöydän takana istui lukkari. Hän oli tyytyväisenä nauttinut kaksi knorria ja kolme kylmää ryyppyä. Hän istui ja katseli hymyillen nuorten tanssia lattialla. Hänen poskilleen oli tullut kaunis puna. Viimein hirveän pitkä katrilli loppui. Silloin lukkari nousi ylös ja sanoi aikovansa lähteä. Hän otti pienen lähtönaukun ja piti pienen jäähyväispuheen. Sitten hän lähti kiitollisena Jukolan talosta. Hänelle tarjottiin hevosta kaikella hartaudella, mutta hän ei huolinut sitä. Hän lähti kävelemään pattisauva kädessä. Juhani seurasi häntä avaran pihan yli ja avasi hänelle vikkelästi Jukolan vanhan, huojuvan portin. Siinä mahtava sovittaja seisoi vielä hetken ja katseli tähtikirkasta taivasta. Hän puhui Juhanin kanssa säästä ja tuulista. Viimein hän sanoi hyvästit. Juhani kumarsi syvään ja raapaisi jalallaan, niin että hiekka ja pienet kivet sinkoilivat navetan seinään. Sitten hän palasi takaisin iloiseen tupaan ja sanoi itsekseen: ”Hän on tehnyt suuren työn.” Mutta lukkari asteli kirkonkylää kohti hymyillen, pattisauva kädessä ja musta vannelakki päässä. Ja kauniit ruusut punoittivat hänen poskillaan.

Mutta ilon ja tanssin hälinä Jukolan tuvassa kasvoi hetki hetkeltä. Lopulta se muuttui meluisaksi riemuksi. Milloin tanssittiin katrillia, milloin huimaavaa polskaa, melkein ilman lepoa. Lattia jymisi, ja sen paksut lankut taipuivat nuorten miesten korkojen alla. Tuli leimusi koko ajan iloisesti. Mikon viulu vinkui koko ajan iloisesti, vinkui niin, että katto naukui ja nokiset orret vapisivat. Kuohuva olut kiersi miehestä mieheen ja höyryävä kahvi naisesta naiseen. Ja kahvinporoista Rajamäen Kaisa ennusti veljeksille onnen päiviä aina hautaan asti.

Niin veljesten tuliaisjuhlassa iloittiin. Niin juotiin sovinnon maljaa kuohuvista haarikoista, ja vieraat lähtivät vasta aamun tullessa.

### Sanasto

- **pattisauva, vannelakki**: lukkarin kävelykeppi ja vanha, lippalakin kaltainen pappien lakki
- **saman maatuskan kantamat**: saman äidin synnyttämät (maatuska = äiti, venäjästä)
- **neitsytmaarian sänkyruoho**: hyvältä tuoksuva niittykasvi, jota ennen pantiin vuoteisiin
- **paara**: taikauskossa noidan tekemä olento, joka kantaa toisten maitoa ja voita
- **jupisteeri**: oppinut lakimies tai kirjanoppinut (vanha sana)
- **suntio eli torkka**: kirkon vahtimestari; torkka herätti nukkujat kirkossa
- **Smatrii, kubbe!**: sekakieltä: ’katso, ukko!’ (venäjän ’katso’ ja ruotsin ’ukko’)
- **Jumal'avita!**: vanha huudahdus: Jumala auttakoon!
- **pouvata**: ennustaa tulevaisuutta kahvinporoista
- **talkittaa**: vanha sana; kulkea raskaasti, tallustaa
- **patavaltti**: korttipelin vahvin kortti; tässä: oikein kova ja hyvä
- **kraatari**: räätäli
- **polska**: vanha kansantanssi (ei sama kuin polkka)
- **vie sinun musta sonni**: Kiven ajan kirosana: vieköön sinut musta sonni (paholainen)
- **vankkurit**: iso, raskas nelipyöräinen kuormavaunu
- **huhta**: kaski, joka tehdään kaatamalla ja polttamalla kuusimetsää
- **kesti**: juhla, pidot; viinakesti = juhla, jossa juodaan viinaa
- **pieksiäisryöppäys**: selkäsauna, kova selkään antaminen
- **pelata viulua**: vanha tapa sanoa: soittaa viulua
- **lapsimuija**: kätilö, nainen, joka auttaa synnytyksissä
- **Huuti!**: halveksiva huudahdus, noin ’hyi’ tai ’mitä vielä’
- **klipparimikko**: vanha sana; ovela veijari, kettu
- **förpiiskattu**: vanha haukkumasana ruotsista; noin ’kirottu’
- **körri, riihitonttu, nurkkajulli**: vanhoja haukkumasanoja äreästä, oudosta ukosta
- **juuti**: vanha haukkumasana (alun perin: juutalainen)
- **luihkaista, roikkaa, kaikaa**: Juhanin värssyn vanhoja sanoja: huudahtaa; ryskää ja kumisee; kaikuu
- **letkakääsyt**: vanha sana; jonkinlaiset kevyet ajokärryt tai reki
- **makuvari**: vanha, harvinainen sana; luultavasti makea houkutin tai syötti
- **Sebaot**: Raamatun nimi Jumalalle (Herra Sebaot = sotajoukkojen Herra)
- **anathema ja maranatha**: Raamatun kirous: olkoon kirottu
- **knorri**: kahvikuppi, johon on lisätty viinaa
- **hursti**: karkea pellavalakana tai -kangas
- **sompa**: vanha, harvinainen sana; tässä luultavasti soitto
- **tuokkonen**: pieni tuohesta tehty astia, esimerkiksi marjojen poimimiseen
- **nyyfiiki**: utelias (ruotsista)
- **klania**: vanha sana; kasvot, naama
- **jalopeura**: vanha sana leijonalle
- **virsta**: vanha matkan mitta, vähän yli kilometri
- **syli**: vanha pituusmitta, noin 1,8 metriä (sylen pitkä nenä = hyvin pitkä nenä, pilkka)
- **tuoppi**: vanha mitta, vähän yli litra; myös iso juoma-astia

## Neljästoista luku

Oli siis kulunut lähes kymmenen vuotta siitä, kun veljekset muuttivat Impivaaran erämaahan. Nyt erämaa oli muuttunut komeaksi taloksi. Mutta pian myös vanha Jukola seisoi samanlaisena ja vielä komeampana talona. Sen olivat rakentaneet seitsemän urheaa miestä. Viimein heidän rakas syntymäkotinsa jaettiin kahteen osaan. Ensimmäistä Jukolaa, tuota ikivanhaa kantataloa, hallitsi Juhani. Aapo hallitsi sen toista puolta. Se oli myös oivallinen talo ja seisoi lähellä ensimmäistä. Myös Impivaara jaettiin kahteen osaan. Niiden isänniksi tulivat yhteisestä sopimuksesta Tuomas ja Lauri. Timo sai Kekkurin torpan ja Eero Vuohenkalman torpan. Heillä ja heidän lapsillaan oli oikeus pitää torppia omanaan ilman mitään veroa kuolinpäivään asti. Kaikki menivät naimisiin paitsi Simeoni. Hän ei halunnut vaimoa eikä maatilaa, vaan päätti jäädä vanhaksi sedäksi Juhani-Jukolan taloon. Heistä voi myös sanoa, että he elivät ja tekivät työtä aina kunnon miehinä, kukin omalla paikallaan. Kerjäläiset kehuivat vieraanvaraisuutta niin Jukolan ja Impivaaran taloissa kuin Kekkurin ja Vuohenkalman torpissakin. Simeonia ja Timoa lukuun ottamatta veljekset olivat iäksi hylänneet villitsevän viinan. Joskus Simeoni, muuten siivo mies, horjahti humalan huimaavalle tielle. Silloin tällöin myös Timo horjahti, mutta vielä harvemmin, noin kerran tai kaksi vuodessa.

Kuka astui lautamies Mäkelän paikalle, kun hän kuoli? Jukolan Aapo, aina sovinnon ja oikeuden mies. Kuka ylennettiin jahtivoudiksi, kun vanha jahtivouti kuoli? Eero Juhaninpoika Vuohenkalma, vikkelä mies. Hän osasi lukea ja kirjoittaa, ja hänelle tuli vielä sanomalehtikin Turusta kerran viikossa.

Juhani otti vaimokseen Männistön Venlan ja vietti hänen kanssaan hauskoja päiviä. Tosin talossa kuultiin silloin tällöin pientä nurinaakin. Sillä Venla oli kelvollinen emäntä, mutta hiukan suulas ja riitaisa nainen. Usein hän meuhkasi ja metelöi pitkiä aikoja miehelleen. Hän haukkui tätä ”köntiksi”, ”ukuliksi” ja ”tarhapöllöksi”, niin kuin hänen tapansa oli sanoa. Mutta Juhanikin saattoi suuttua, ja silloin hän riehui rajusti. Hän käski ”ämmää, jolle Jumala on antanut heikomman järjen kuin miehelle”, olemaan heti hiljaa. Niin hän riehui, löi nyrkkinsä pöytään ja pauhasi kuin ukkonen. Silloin Venla oli lopulta olevinaan vähän peloissaan ja vaikeni. Mutta salaa hän nauroi piikaveitikkansa kanssa. He nauroivat salaa tulisijan luona, kun Juhani istui jurottaen pöydän päässä pitkällä penkillä. Usein Juhani nurisi kyynelsilmin Jumalalle. Jumala oli ”antanut ja lujasti määrännyt” hänelle niin turskin ja trumantin aviopuolison.

Mutta kerran syntyi kova meteli Karkkulan Aapelin takia. Juhani torui juuri vaimoaan. Aapeli istui Jukolan sivupenkillä melko humalassa. Hullu mies sekaantui miehen ja vaimon asiaan ja piti kiivaasti Juhanin puolta. Juhani räyhäsi kovasti ja kutsui Venlaansa ”hälläkäksi”. Mutta Aapeli, tyhmä mies, luuli tekevänsä oikein hyvin. Hän nimitteli Venlaa vielä ”hurnukaksi”, ”Ruokkomassaksi” ja ”töllintetuksi”. Mutta äkkiä Juhanin silmät leimahtivat. Hän ryntäsi ylös kuin kauhea karhu ja hyökkäsi ällistyneen Aapelin kimppuun. Aapeli pinkaisi ulos kuin jänis, ja Juhani juoksi tulisesti hänen perässään. Ovi kolahti, eteinen ja portaat jyrisivät. Portaiden vieressä koirat säikähtivät ja ärähtivät pahasti. Ne loikkasivat sivuun hännät koipien välissä. Ne katsoivat korvat luimussa taakseen, kun miehet juoksivat raivoisasti yli kivisen pihan. Edellä kiisi Karkkulan Aapeli hirveästi mörisen. Perässä juoksi vihainen Juhani raskaasti ravaten. Mutta avarasta tuvasta kaikui Venlan ja piikatytön iloinen, kilisevä nauru. Juhani ei kuitenkaan saanut Aapelia kiinni. Hän kääntyi jo portilta takaisin. Hän torui itsekseen ja lupasi kerran oikein kurittaa Karkkulan nenäkästä nulikkaa. Kun hän tuli sisään, hän löi nyrkkinsä pöytään ja sanoi: ”Hauku minua, mutta älä minun vaimoani. Hän on sellainen vaimo, että hänen vertaisiaan on vain yksi ainoa koko Ruotsin kuninkaan valtakunnassa.” Niin hän puhui ylpeänä. Eikä tätä naista voinutkaan juuri moittia emäntänä. Kahvia hän tosin joi melko runsaasti, ja siitä Juhani usein mutisi. Mutta eukko ei siitä paljon välittänyt. Hän antoi pulleavatsaisen pannunsa porista niin kuin ennenkin. Ja ukko otti aina mielellään vastaan höyryävän kupin vaimonsa pyöreästä kädestä. Kun hän kävi kaupungissa, hän muisti vielä aina ostaa Venlalleen kontillisen kahvia ja ison möhkäleen sokeria.

Venla lahjoitti miehelleen reippaita ja komeita perillisiä. Mutta alussa tässä asiassa ei käynyt aivan Juhanin tahdon mukaan. Hänen rakkautensa ensimmäinen hedelmä oli viekassilmäinen tyttövauva. Isä harmistui ja suuttui, koska hänelle ei suotu pulskaa poikaa. Mutta hän toivoi, että ainakin seuraavalla kerralla kävisi toisin. Meni vuosi ja vähän toistakin, ja Venla synnytti taas. Mutta taas syntyi tytär. Anoppimuori kantoi vauvan valkoiseen riepuun käärittynä ankaran isän nähtäväksi. Muori myhäili makeasti. Juhani ihastui. Hän luuli, että hänen toiveensa oli jo täyttynyt, ja kysyi: ”Poikako vai likka?” ”Katso itse, vävyseni”, muori vastasi. Juhani katsoi, mutta ärjäisi pian: ”Viekäät kakaranne hiiteen!” Mutta kun hän oli jäänyt yksin, hän sanoi kuitenkin hetken päästä: ”Jumala siunatkoon sikiötäni kuitenkin!” — Taas meni vuosi, meni kaksi, ja Venla synnytti pojan. Poika oli isänsä näköinen, oikea jässikkä. Silloin Jukolan talossa oli iloa ja riemua, ja Venlakin tuntui Juhanista rakkaammalta kuin ennen. Nyt eukot alkoivat valita pojalle nimeä. Yksi halusi hänet Ranssiksi, toinen Florentiniksi, kolmas Erik Translatukseksi, mutta Venla Immanueliksi. Silloin Juhani itse astui esiin. Hän seisoi Venlan vuoteen vieressä, osoitti kädellään ja sanoi: ”Ei, Venlaseni, ei. Juhannes on hänen nimensä.” Ja niin pieni poika kastettiin isänsä kaimaksi. Isä piti hänestä kovasti ja kutsui häntä milloin ”tiitiäiseksi”, milloin ”pikku-varikseksi”.

Juhanin perhe-elämä oli siis enimmäkseen lämmintä päivänpaistetta, mutta välillä myös vähän tuulta ja myrskyä. Ja kun pilviä nousikin, ne hälvenivät aina pian, ja pouta palasi taas. Mutta kyläläisten ja naapureiden kanssa hänen elämänsä ei sujunut yhtä sopuisasti. Usein syntyi riitoja ja kiivaita kahnauksia milloin mistäkin syystä. Riitoja tuli rajoista, aitojen yli hyppivistä hevosista, sioista, joilla ei ollut rankia kaulassa, ja muusta. Ja Juhani oli kovin innokas ratkaisemaan asian nyrkillään. Siksi riitakumppanin poski ja tukka olivat aina vaarassa. Usein oli tulossa kiivas oikeusjuttukin. Mutta aina silloin veli Aapo, vakava lautamies, riensi välittäjäksi. Hän sovitti riidan rauhaa tuovalla puheellaan. Eikä Juhanikaan ollut hidas sopimaan, varsinkaan kun hän huomasi olevansa väärässä. — Talon töissä ulkona hän oli myös ahkera mies. Hänen väkensä ei voinut moittia häntä, ei pellolla, ei niityllä eikä metsässä jyrisevän hirren kimpussa.

Kerran kuivattiin heiniä Vehkalan niityllä. Niitty oli synkän kuusikon keskellä. Silloin Juhani näytti itsensä hirvittävänä sekä Jumalan että ihmisten edessä. Laaja niitty oli jo haravoitu karheille. Heinämiehet kävelivät iloisina ladon edustalle syömään päivällistä. Mutta isäntä katseli kauhuissaan helteisiä, tulenvärisiä ukkospilviä. Ne liikkuivat uhkaavasti taivaalla. Ladon takana seisoi koivun kanto. Sen juurelle Juhani polvistui niin, ettei kukaan huomannut. Hän rukoili, että Jumala säästäisi sateelta hänen niittynsä mehevän, hyvänhajuisen heinän. Niin hän rukoili hiljaa. Mutta tuskin oli syöty, kun kuusten latvojen takaa ryntäsi esiin kohiseva pilvi. Se iski tulta, jyrisi ja kaatoi alas hillittömästi vettä. Silmänräpäyksessä heinä kastui läpimäräksi, ennen kuin yhtäkään karhetta ehdittiin koota. Pian väki kiiruhti haravat käsissä takaisin niityltä ladon suojaan. Mutta Juhani seisoi ladon edessä keskellä tulta ja sadetta. Hänen kasvonsa olivat vihasta nokimustat, ja hän kiroili kauheasti. Siinä hän seisoi ja kiroili, kun taivas pauhasi. Hän paukutti oikeaa nyrkkiään vasemman kätensä kämmentä vasten. Hän sadatteli raivoisasti. Aina kun sana ”perkele” tärähti hänen kiristyvien hampaidensa välistä, hän kyykistyi vaaksan verran alas. Hän katsoi ylös ja huusi kerta toisensa jälkeen kiljuvalla äänellä: ”Mitä taivaan sontarattailla on tekemistä minun heinäniitylläni?” Silloin hänen vaimonsa Venla torui häntä ladosta ja sanoi: ”Mitä hirveitä sinä puhut, sinä syntisäkki?” Mutta mies ei siitä juuri välittänyt. Hän huusi vielä kovemmalla äänellä kohti synkkiä, mustia pilviä: ”Kysyn lujasti: nytkö taivas ajaa sontaa, kun minä juuri teen heinää?”

Eukot ja tytöt ladossa kuulivat miehen hurjan puheen. Silloin he rukoilivat hartaasti Jumalaa hänen puolestaan kädet tiukasti ristissä. Niin he rukoilivat. Ja kun salama leimahti, heidän suustaan kuului huokaava ja raskas siunaus, ja heidän polvensa notkistuivat syvään. Mutta lapset, hennot ja liepeäsilmiset, kätkivät itkien kasvonsa. Mikä kätki kasvonsa äitinsä syliin, mikä hänen hameensa helmoihin. He itkivät ja huokailivat. Sillä moni pienokainen luuli, että tuomion hetki oli tullut. Maa ja taivas uivat tulessa, salamat leimahtelivat ja välähtelivät, ja kauhea jyrinä vieri kauas. Satoi ankarasti, ja metsä kohisi surullisesti. Juhani huomasi, mitä eukot tekivät. Silloin hän vain koroitti kirouksiaan yhä kovemmiksi. Mutta naisetkin koroittivat rukouksensa ääntä.

Ladossa oli myös Seunalan nuori ja hoikka tytär, ujosti katseleva Anna. Hänen silmänsä loistivat kuin kaksi tähteä kalpean, kimaltavan otsan alla. Kerrotaan, että tämä neito oli usein nähnyt ihmeellisiä näkyjä. Silloin hänen henkensä kulki sekä autuaiden kirkkailla seuduilla että tuomittujen pimeässä alhossa. Ja sieltä hän kertoi ihmeitä. Usein hän oli myös ennustanut ihmisille kovia onnettomuuksia: sotia, nälkävuosia, ruttotauteja ja viimein maailmanlopun. Hän oli aina vakava, hiljainen ja lempeä neito. Nyt, kun Juhani sadatteli niitetyllä niityllä, Anna syöksyi äkkiä ulos ladosta. Hän polvistui maahan välittämättä rankkasateesta ja salamoiden risteilevästä tulesta. Hän rukoili huutavalla, melkein kiljuvalla äänellä. Hän rukoili, että Jumala armahtaisi tuota onnetonta, sokeaa miestä. Hän rukoili, ettei Jumala iskisi häneen pyhän vihansa liekehtivää nuolta. Niin hän rukoili ja katsoi ylös korkeuteen. Hänen silmistään säteili ihmeellinen tuli, ja hänen otsallaan välkkyi taivaallinen valo. Mutta katso: Juhani vaikeni. Hän vaikeni, vaikka mulkoili vihaisesti sivusilmällä neitoa kohti. Mutta lopulta tytön puuha kävi hänen mielestään liian pitkäksi. Hän tarttui rukoilijan käsivarteen ja talutti hänet takaisin latoon. Hän sanoi: ”Mene sisään, rääsy, mene sisään äläkä turhaan kastele itseäsi siinä. En minä tarvitse yhtään rukoilijaa puolestani.” Neito astui sisään, mutta kaatui heti heinille. Hänen rukouksensa huutava ääni kaikui lakkaamatta. Naiset hänen vieressään itkivät kuumia kyyneleitä. Mutta ulkona Juhani seisoi seinään nojaten. Hänen kasvoillaan näkyi jotain katumuksen tapaista, mutta viha puuskutti silti vielä hänen rinnassaan.

Pian sade ja ukkonen menivät ohi. Seuraavana päivänä Vehkalan niityn heinät korjattiin kuumassa poudassa. Mutta talon isäntää itseään ei siellä nähty. Missä hän oli? — Seunalan tyttären ääni oli kaikunut hänen korvissaan eikä antanut hänen sielulleen rauhaa. Siksi hän oli lähtenyt varhain aamulla synkin mielin pappilaan. Siellä hän oli katuen tunnustanut rovastille syntinsä: hän oli kiroillut Jumalaa ja taivasta vastaan. Rovasti nuhteli häntä ensin vakavasti. Mutta pian hän sanoi myös lohdutuksen sanoja, ja Juhani palasi rauhallisin mielin kotiin. Mutta tuon Vehkalan synkän niityn tapauksen jälkeen Juhanin luonteessa ja käytöksessä huomattiin aina jotain muutosta. Hänen päähänsä ilmestyi pyöreä patalakki, ja hänen takkinsa kaulus nousi pystyyn. Takin helmat leikattiin pois, ja jäljelle jätettiin vain lyhyet ”körtit”. Sellainen on heränneiden miesten vaatetus muutamilla seuduilla Suomessa. Näin pukeutuneena hän kulki, ja kirkossa hän kävi useammin kuin ennen. Pelottavan totisena hän istui aina omalla paikallaan kirkossa vakavan Härkämäen isännän vieressä. Silloin tällöin hän rykäisi kurkkuaan, niin kuin hänen vierustoverinsakin tapana oli. Myös rajuilmat harvenivat tästä lähtien sekä Jukolan tuvassa että pelloilla. Ja lopulta veli Juhanin elämä kului melkein aivan tyynesti kohti rauhallista iltaa.

Simeoni eli naimattomana miehenä Juhanin talossa. Hän söi ja joi talon ruokaa ja juomaa. Hän teki väsymättä talon töitä varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Hän oli luonteeltaan säästäväinen ja kitsas, ja vuosi vuodelta hän kävi yhä kitsaammaksi. Hänen saita silmänsä seurasi tarkasti talon menoa, sekä miesten että naisten töitä. Kerran hänen suustaan kuului lause, joka elää vieläkin naurettavana kansan huulilla Jukolan ja Toukolan seuduilla. Eräänä päivänä hän veisteli pienellä kirveellään leipälapiota Venlalle havupölkyn vieressä. Väki söi, ja heidän edessään oli kukkurallinen vati sianmurennusta. Silloin hän muistutti kaikkia yhteisesti: ”Kun panee hyvin pikkuisen sianmurennusta leivän päälle, niin se särvittää niin.” Niin hän sanoi, ja siitä sekä miehet että naiset purskahtivat nauruun. Juhani itsekin naurahti vähän. Mutta sitten hän piti parhaana vähän nuhdella veljeään liiasta ahneudesta. Simeoni vastasi siihen taas: ”Kohtuullisuuteenhan minä teitä kehotan. Varoitan teitä tekemästä vatsastanne jumalaa, sillä se on synti, kuolemansynti. — Ja kuka on luonnottoman kitsas? En minä. Sehän oli tuo Kuninkalan Kalle. Hänellä oli keuhkotauti. Kun hän huomasi, että kuolema varmasti lähestyi, hän lähti polttamaan viinaa omiin hautajaisiinsa. Sillä poika tiesi olevansa Toukolan kylän paras polttaja. Hän tuhlasi viljaa aivan vähän, mutta sai aina runsaasti helmeilevää viinaa. Niin nytkin. Kurja kääkkä istui kylmässä saunan eteisessä viinapannun vieressä. Hän yski ja köhi, nenä terävänä kuin naskali ja silmät päässä kuin kaksi lasipalloa. Siellä hän istui, ja viinaa kannettiin sisään kokonaisia kattilallisia. Mutta lopulta hän itsekin kömpi sieltä pois. Hän kömpi portaita ylös eteiseen, eteisestä tupaan ja kellahti siististi vuoteelleen. Ja muutaman tunnin päästä poika makasi kylmänä. Sitä, hyvät ihmiset, oli kitsaus, kitsaus, joka ei päästänyt miehestä irti haudan partaallakaan. Sitä minä kutsun luonnottomaksi säästäväisyydeksi.” — Niin hän puolusti itseään eikä koskaan myöntänyt olevansa saita.

Mutta hän pysyi aina sekä emäntänsä että isäntänsä suosiossa. Sillä hän oli talossa uskollinen ja luotettava vartija. Isäntä ja emäntä saattoivat olla huoletta poissa kotoa, kun he vain tiesivät, että kaikki oli Simeonin hoidossa.

Eräänä jouluna Juhani lähti iltahämärissä emäntänsä ja kahden nuorimman lapsensa kanssa vieraisille Impivaaran kylään, sekä Tuomaksen että Laurin luo. Talon vahdiksi jätettiin taas Simeoni. Keli oli hyvä, ja vieraiden matka sujui mukavasti halki metsien kirkkaan taivaan alla. Juhanin polvilla istui pieni ”Tiitiäinen”, vakavana ja lihavana. Venlan tukevaa rintaa vasten lepäsi nuorin lapsi hienon villahuivin suojassa. Se oli terve ja kiltti tyttö. Hän imi äitinsä rintaa lämpimän peitteen alla, kun reki liukui helisten pitkin lumisia ahoja Jukolasta kohti Impivaaran peltoja. — Mutta ilta tuli, ja Jukolan piiat ja rengit riensivät Toukolaan leikkeihin. Nyt Simeoni hallitsi yksin. Kahden piti silloin olla hänen vallassaan: talon kahden vanhimman tyttären. Toinen heistä oli yhdeksän, toinen seitsemän vuoden ikäinen. Heitä ei päästetty isän ja äidin kanssa vieraisille. Eikä setäkään päästänyt heitä leikkeihin muiden kanssa. Siitä he suuttuivat aivan hirveästi. Mutta Simeoni ei siitä välittänyt. Hän päätti nyt käyttää valtaansa aivan oman mielensä mukaan.

Oli jo sakea pimeä, mutta tulisijaan ei syttynytkään iltatulta niin kuin ennen iltaisin. Siksi lapset alkoivat valittaa. He vaativat sedältään kiivaasti valoa ja tulta. Mutta setä ei välittänyt heidän tiukoista vaatimuksistaan. Hän makasi rauhassa tapansa mukaan tulisijan kivellä, ja hänen karhea tukkansa riippui kiven reunalta alas. Siinä hän makasi ja puhui tytöille järkeä. ”Kylläpä sitten käskis, jos täällä vain lakkaamatta lämmitettäisiin uunia. Hei, hei! Emmehän me ole, luulen minä, Vantaan rautaruukissa. Te hälläkät, tietäkää, että puu on kallista tavaraa. Ja sanokaapa, mitä sitten poltetaan, kun metsä loppuu. Variksen varpujako? Niin, niin, kyllä tässä vielä käy huonosti, ellei kukin ajoissa katso eteensä. Sillä vähempikin riittää tälle syntiselle ruumiinraadolle. Riittää se mar' joutilaille lapsivekaroillekin. Menkää vällyjen alle, siellä on tarpeeksi lämmintä. Vai niin! Kyllä sitten käskis.” Niin hän puhui. Mutta lapset olivat vikkeliä tyttöveijareita, jotka eivät juuri koskaan olleet tottuneet väistymään isänsä veljen edessä. He toruivat vastaan ja väittivät aivan tuimasti. He tuhisivat ja näyttivät hänelle silloin tällöin vielä valkoisten hampaidensa rivin. He pilkkasivat ja ärsyttivät häntä vihoissaan. Mutta kun siitä ei ollut apua, he uskalsivat lopulta iskeä kyntensä ukon kurjaan tukkaan, joka riippui tulisijan reunalla. He iskivät tukkaan ja repivät sitä aika lailla, ennen kuin miesparka ehti nousta kiveltä. Viimein hän ponnahti ylös ja sieppasi nurkasta nokisen hiilihangon käteensä. Sillä hän kolisteli lattiaa ja pelotteli pieniä peijakkaita. Hän uhkasi lakaista jalat heidän altaan. Silloin veitikat pinkaisivat ulos tuvasta, ja Jukolan visainen ovi paukahti, kun pienet pakolaiset juoksivat.

Mutta hetken päästä he uskalsivat taas astua sisään. He vaativat tuimalla äänellä iltaruokaa. Simeoni antoi heidän ärjyä ja tiuskia kauan. Mutta lopulta hän nousi kuitenkin ylös. Hän otti orrelta päreen, halkaisi sen keskeltä ja sytytti kapean säleen palamaan. Sen valossa hän kauhoi padasta tytöille ryynivelliä, mutta ei kovin runsaasti, vain kaksi tai kolme kauhallista. Sitten hän kantoi vadin laukkutuolille ja käski lasten syödä. Mutta padan hän peitti taikinatiinun kannella. Ja kannen painoksi hän pani vielä nurkasta raskaan havupölkyn. Tähän annokseen lapset eivät tyytyneet. He vaativat enemmän ja tahtoivat ainakin leipää lisäksi. Ja pieni Venla, nokkela tyttö, alkoi itkeä kovaa. Silloin Simeoni puri leivän reunasta pienen palan, tuskin miehen peukalon kokoisen, ja tarjosi sitä tytölle. Mutta tyttö näki, miten pieni pala oli, eikä huolinut sitä. Hän huitaisi vihaisesti kädellään, ja leivänpala lensi Simeonin kädestä kauas tuvan perälle. Siitä mieskin nyt suuttui. Hän puristi huulensa yhteen ja nipisti kahdella sormella tyttöä vähän niskatukasta. Hän sanoi: ”Sinä lunttu! Pilkkaatko kallista Jumalan lahjaa? Vai niin! Kylläpä sitten käskis.”

Silloin tyttö alkoi itkeä yhä kovemmin. Mutta siitä Simeoni ei ainakaan välittänyt. Lopulta hän alkoi laittaa iltatulta uuniin. Muutamasta kurjasta kekäleestä hän rakensi heikon pystyvalkean ja sanoi toruvalla äänellä: ”Suu kiinni vain, muuten otan risun tuolta nurkasta ja annan sinulle oikein kunnon selkäsaunan. Katso nyt, kun peijakas viskasi Herran lahjan kädestäni nurkkaan. No, no! Ole nyt kokonaan ilman leipää ja lipitä velliä kiltisti makoosi, niin kuin vanhempi sisaresikin tuossa tekee, katso. Kyllä se riittää lasten iltaruoaksi. Ei meidän talossa ole varaa mässätä ja elää rikkaan miehen tavalla. Suu kiinni vain, sinä knääkkä. Kyllä, kyllä vaankin sitten käskis.” Niin hän puhui. Hän istui kivellä ja kohenteli huonosti palavaa kekälevalkeaansa. Hän ei huomannut, kuinka pieni hälläkkä tyttö irvisteli hänelle vihaisesti lusikka kädessä. Tyttö keikutteli pientä leukaansa hänen puheensa tahdissa.

Kuitenkaan tyttöjen itku ja kiivaat sanat eivät auttaneet. Heidän täytyi tyytyä setänsä annokseen. Ja lopulta voimakas uni vei pienokaiset vuoteeseen. He nukkuivat pian sikeästi pehmeän lampaannahkaisen kaattuvan alla. — Mutta Simeonin tuli toi tupaan kylmää eikä lämmintä. Eikä hän edes odottanut, että kekäleet olisivat palaneet loppuun. Hän ajatteli: kallista puuta kannattaa säästää huomiseksikin. Hän alkoi sammuttaa hämärää, mieltä synkistävää iltatultaan. Hän paiskasi pellin lujasti kiinni, vaikka karvasta savua tuprusi uunista tupaan. Hän sytytti taas päresäleensä ja söi iltaruokansa: pienen, homeisen leivänpalan ja tammikupista seitsemän kuivunutta silakanpäätä. Koirien silmät seurasivat hartaasti ja palavasti, kun hän söi. Ne seurasivat, kuinka hänen kätensä liikkui kupista suuhun ja suusta kuppiin. Mutta Simeonin kourasta ei riittänyt niille muruakaan. Kun hän oli syönyt, hän läiskäytti kätensä ristiin ja polvistui kiven juurelle. Hän itki palavia kyyneleitä ja kiitti Herraa, Taavetin poikaa. Herra oli aina ja pelkästä armosta ruokkinut häntä, syntisäkkiä. Sitten hän nousi, avasi oven ja alkoi ajaa koiria yöksi ulos ”vartioimaan taloa varkailta”. Niin hän sanoi, vaikka miesmuistiin Jukolan talossa ei ollut nähty jälkeäkään varkaista. Mutta ulkona puhalsi talven tuiskuava tuuli. Siksi koirat eivät juuri halunneet jättää tuvan kahisevia olkia. Tästä nousi meteli, joka kuitenkin päättyi koirille huonosti. Lopulta ne pakenivat vinkuen ja hännät koipien välissä ulos. Ne pakenivat Simeonin nokisen aseen, koivuisen hiilihangon, alta.

Sen jälkeen hän salpasi tarkasti eteisen raskaat ovet. Palava päre oli hänen irvistävien hampaidensa välissä. Hän astui taas tupaan ja nosti tulensa vasemmalle. Hän katsahti tyttöihin. He uinuivat makeasti vuoteellaan pehmeän peiton alla poski poskea vasten, punaisina kuin kaksi nuorta kesäyön ruusua. Mies katsoi heitä ja myhäili. Hän siirsi kaattuvan villaisen reunan lähemmäs pienen Venlan kaulaa. Ja kun hän taas siirtyi tulisijan kiveä kohti, hän sanoi höpsöllä äänellä: ”Hätäpäs oli teidän ma'atessanne, kun makonne on velliä täynnä.” Niin hän sanoi, ja lopulta hän itsekin päätti käydä yöksi levolle. Mutta hän polvistui vielä kerran. Hän pani nokiset sormensa lujasti ristiin ja itki palavia kyyneleitä. Hän kiitti Herraa, Taavetin poikaa, kaikesta hyvästä, jota oli saanut nauttia. Ja hän rukoili Herran varjelevaa kättä tämän talon suojaksi tulevana yönä. Hän rukoili itsensä puolesta ja noiden pienten puolesta tuolla vuoteella. Hän rukoili vieläpä kaikkien ihmisten puolesta koko maan päällä. Sitten hän kävi levolle rakkaalle kivelleen ja nukahti viimein. Ja lämmin hiillos lämmitti suloisesti hänen jalkapohjiaan.

Mutta tupa oli kylmä ja kolkko renkien ja piikojen nukkua, kun he palasivat Toukolan leikeistä puolenyön aikaan. Siksi he mulkoilivat seuraavana aamuna vihaisesti Simeonia. Ja kun talon isäntä ja emäntä nyt palasivat vierailultaan, sekä piiat että lapset kantelivat Simeonista kiivaasti. Mutta Simeoni ei ollut siitä moksiskaan. Hän veisteli havupölkyn vieressä ja sanoi vain joutilaalla äänellä: ”Ei piisaa meidän talossa herrastella. Kyllähän sen tiedätte. Ei vaankaan meidän talossa herrastella piisaa.”

Niin Simeoni eli entisessä kodissaan, vanhassa Jukolassa. Hän teki ahkerasti työtä ja oli aina vahdissa. Hän piti tarkasti silmällä talon hoitoa sekä sisällä että ulkona pelloilla. Mutta oli kuitenkin hetkiä, jolloin mikään maailmassa ei häntä huolettanut. Joskus hän tuli kylästä täydessä humalassa, iloisena miehenä. Hän rähisi kovasti ja marssi edestakaisin lattialla talon nuorten ja vanhojen huviksi ja nauruksi. Mutta seuraavana päivänä hän oli taas hyvin sairas sekä sielultaan että ruumiiltaan. Hän makasi huokaillen tulisijan kivellä kädet ristissä, ja kauhea katumus kalvoi hänen sydäntään. — Mutta sitten tapahtui jotain, joka harvensi paljon hänen humalahetkiään ja katumuksen pitkiä päiviä. Kerran Juhani toi hänelle kalliin lahjan kaupungista: suuren Raamatun, jossa oli jäykät kannet ja joka painoi melkein leiviskän. Simeonin ilo ja ihastus oli suuri. Hän ei koskaan väsynyt kiittämään ja ylistämään veljeään tästä hyvästä teosta. Ja siitä ajasta lähtien hän unohti melkein kokonaan houkuttelevan viinalasin.

Nyt hänet nähtiin aina sunnuntaisin ja pyhäpäivinä iltapäivällä istumassa Raamattunsa ääressä tutkimassa sanaa. Siksi hän joutui harvemmin kuin ennen mielen muuttavan juoman pariin. Mutta kerran se tapahtui kuitenkin, eräänä pyhäinmiestenpäivän iltana. Mies meuhkasi, käveli ja pyörähteli iloisessa huumassa ja nukahti lopulta makeasti kivelleen. Mutta seuraavana päivänä hän tunsi taas rinnassaan synkän katumuksen. Mitä hän silloin teki? Hän seisoi pöydän päässä avattu Raamattu edessään. Kovalla, saarnaavalla äänellä hän kutsui koolle koko talonväen vanhimmasta nuorimpaan. Hän pani kaksi sormea Raamatun päälle, mulautti silmiään taivasta kohti ja vannoi pyhästi: hän ei koskaan enää nauttisi juovuttavia juomia, ei pisaraakaan koko elämänsä aikana.

Meni vuosi, meni kaksi ja meni vielä kolmaskin vuosi, ja Simeoni pysyi aina lujana valassaan. Mutta kerran hänen piti kuitenkin vielä langeta tuohon houkuttelevaan helmasyntiinsä. Ja tämä lankeemus toi taloon pelottavan hälinän. Kurja mies piti nyt itseään valapattona ja sieluttomana matona. Hän oli rikkonut lupauksen, jonka hän oli tehnyt ”kaksi sormea kirjan päällä”. Siksi hän tahtoi lyhentää kurjat päivänsä. Hän lähti tuvasta kiivain mutta vakain askelin, ja hänen mielensä oli kylmä kuin jää. Hän nousi tallin parvelle. Hän kietoi kaulaansa vanhan Pilkkutamman loimivyön ja sitoi sen toisen pään katon ylimpään orteen. Ja niin hän asettui rauhallisesti riippumaan, nukkumaan kuoleman unta. Miehen silmät tuijottivat jäykästi eteenpäin, hänen poskensa paisuivat hurjaa vauhtia, ja hänen kätensä puristuivat tiukoiksi nyrkeiksi. Mutta hänen elämänsä mitta ei ollut vielä täynnä.

Talon vanha anoppimuori lähti katsomaan kananpesäänsä tallin parvelle. Hän näki miehen nuorassa ja ilmoitti heti huutaen ja kirkuen talon väelle. Juhani kiiruhti heti hätäpaikalle ja pelasti veljensä kuoleman kidasta. Hän katkaisi loimivyön yhdellä tempaisulla. Hän kantoi veljensä sisään puhkuen ja hätäillen. Heidän ympärillään parveili naisia ja lapsia, jotka itkivät, huusivat ja paukuttivat käsiään. — Juhani kantoi veljensä kamariin Venlan pehmeälle ryijylle. Siellä Simeoni toipui pian. Mutta hän istui synkkänä sängyn laidalla, huokaili ja tuijotti alas lattiaan sanaakaan sanomatta. Juhani kiiruhti nyt savuava piippu hampaissa Aapon luo. Hän käveli kiivaasti ja puhkuen. Hän halusi kertoa veljelleen kamalasta tapauksesta ja kysyä neuvoa, miten Simeonia pitäisi kohdella. Hänen omasta mielestään paras olisi ollut pieni, kohtuullinen selkäsauna. Sen antaisivat omat veljet salaa ja aivan hiljaisuudessa. Ja sen jälkeen tulisi kiivas nuhde Jumalan nimessä. Mutta Aapo piti kuritusta turhana ja vahingollisena. Hän päätti käyttää Simeonia kohtaan vain sanan voimaa. Kun Aapokin oli sytyttänyt piippunsa, molemmat veljekset lähtivät Aapo-Jukolasta pellon yli Juhani-Jukolaan. He menivät puhumaan järkevästi Simeonin, tuon murheen pojan, kanssa.

Tervehdykseksi Aapo puristi rakkaasti Simeonin kättä. Sitten hän täytti piippunsa ja alkoi juhlallisella ilmeellä ja äänellä puhua ensin rangaistuksen ja pian myös lohdutuksen sanoja. Simeoni kuunteli sitä kauan mykkänä ja tuijotti surkeasti alas lattiaan. Mutta Aapo sytytteli koko ajan sammuvaa piippuaan. Hän osoitteli kädellään ja katseli lempein silmin ikkunasta ulos kohti taivaanrantaa. Ja hän puhui yhä voimakkaammin. Sanat lensivät hänen suustaan kuin hohtava kultasade. Nyt Simeonin huulten ympärille ilmestyi äkkiä katkeransuloisia ryppyjä. Ja miehen kurkusta purkautui kova itku, ja kyyneleet virtasivat. Myös Juhanin leuka värähti ja vääntyi pahasti, ja pian hänkin itki nyyhkyttäen. Aaponkin silmistä säteili kostea kiilto.

Niin Simeonin sydän kääntyi taas kohti elämää ja toivoa. Kiitollisuudesta loistavin kasvoin hän puristi hyvästiksi veljensä Aapon kättä. Hän kiitti myös Jumalaa, joka oli vielä kerran armahtanut häntä. Ja vähitellen hän palasi tavallisiin töihinsä Jukolan talossa. — Niin siivo Simeoni vietti rauhalliset päivänsä eikä koskaan enää kallistanut lasia. Milloin hän veisteli pölkyn päässä, milloin hän hakkasi havuja piippu suussa raikkaasti tuoksuvassa karjatarhassa. Ja milloin hän taas istui Raamattunsa ääressä tutkimassa sanaa.

Mutta Aapo oli isäntänä Jukolan toisessa puoliskossa, jota kutsuttiin Aapo-Jukolaksi. Sen rakennukset seisoivat muutaman sadan askeleen päässä kantatalosta. Vaimokseen hän otti Konkkalan Hinrikan. Hinrikka oli sievä ja kaikin tavoin kiltti nainen, ahkera emäntä ja lempeä vaimo. Aapo oli häneen tyytyväinen. Silti hän piti parhaana antaa vaimolleen silloin tällöin oikein opettajan ilmeellä ja äänellä tärkeitä muistutuksia ja neuvoja talon hoidosta. Vaimo kuunteli niitä joko sanaakaan sanomatta tai nauraen silmät sirrillään yksinkertaista, iloista naurua. Isäntä Aapo opasti usein myös piikojaan ja pieniä piikatyttöjään, kun heidän työnsä vähänkin hiersi hänen silmäänsä. Kerran talon vanhin piika sai isännältä kiivaan läksytyksen, kun hän lakaisi lattiaa. Aapon mielestä tyttö lakaisi aivan pölläytellen ja heitti roskat nurkkiin. Siksi Aapo kiivastui äkkiä. Hän sieppasi piialta luudan ja alkoi lakaista tupaa uudelleen nopealla kädellä perältä ovea kohti. Mutta kun hän oli ehtinyt noin lattian puoliväliin, hän pani luudan taas piikaraukan käteen ja sanoi: ”Noinhan kiltin tytön lakaiseman pitää.” Emäntä katseli tulisijan luota, kuinka Aapo hääri luuta kädessä piian kanssa. Silloin hän nauroi vilpitöntä, makeaa nauruaan. Hän nauroi silmät sirrillään, kumarassa ja kämmenet polvia vasten. Mutta kun Aapo oli jättänyt piian, hän katsoi vaimoaan vakavasti ja nuhtelevasti. — Kuitenkin hän kohteli aina oikeudenmukaisesti ja kohtuullisesti sekä piikojaan että renkejään. Siitä kaikki kiittivät häntä yhdestä suusta.

Hän harjoitti myös parantajan ammattia. Sen hän oli oppinut eräästä vanhasta lääkärikirjasta, jota hän tapasi tutkia ahkerasti. Hänen lääkkeensä auttoivat usein. Monet niistä hän oli itse keksinyt ja valmistanut maan yrteistä. Hän oli varsinkin kuuluisa siitä, että hän paransi ruusua, ruiskutautia, pyörrytystauteja, siannappeja ja syhelmää. Hieroja hän oli verraton. Moni mies oli ollut hänen kämmentensä alla ja saanut helpotusta. Vatsakipuja ja ummetuksen kipuja hän paransi usein pelkällä taitavalla hieronnallaan. Ja hätä ei muista lakeja eikä sääntöjä. Siksi tapahtui kerran ja useamminkin, että naisenkin täytyi kaatua Aapon kämmenten hierottavaksi. Niin kävi, kun rinnan alla kiersi ja poltti lakkaamatta.

Oli eräs nainen, rättiukko Tervakosken Matin vaimo. Häntä vaivasi itsepäinen painajainen. Se ratsasti hänen päällään mitä raskaimmalla tavalla, usein joka ikinen yö monta viikkoa peräkkäin. Joskus se viipyi jonkin aikaa tulematta. Silloin nainen toivoi, että hän oli pelastunut tuosta yöllisestä vaivasta. Mutta sitten se taas äkkiä ilmestyi, ja akan piti taas kärsiä kiusanhenkensä kanssa. Hän kävi monen puoskarimuijan luona ja kävi lääkäreissäkin, mutta aina turhaan. Mutta viimein hänenkin korviinsa tuli maine Jukolan Aapon suuresta taidosta ja voimasta parantaa tauteja. Ja hän lähti vielä kerran etsimään apua. Mytty käsivarrella ja sukankudin käsissä hän vaelsi pitkän ja vaivalloisen matkan Jukolaan. Ja sieltä hän sai Aapon keinoilla parannuksen koko elämänsä ajaksi.

Aapo oli kunnon mies myös lautamiehen virassa. Hän istui vakavana penkillään avarassa käräjäsalissa. Usein hän piti kämmentä korvansa takana ja kuunteli tarkasti, miten asiat etenivät. Siellä hän istui pää miehekkäästi pystyssä. Silloin tällöin hänen huulillaan välähti hieno, itseensä tyytyväinen hymy. Mutta hänen tuomionsa oli aina viisas, tasapuolinen ja oikea. Sen tiesi tuomarikin. Siksi tuomari kuunteli aina kärsivällisesti hänen melko pitkiä lauseitaan, kun Aapo levitteli käsiään ja kertoi ajatuksensa asiasta.

Niin hän eli rauhallisessa talossaan kelpo isäntänä ja reippaiden lastensa kelpo isänä.

Mutta ensin rakennettua Impivaaraa hallitsi omanaan Tuomas, harteva ja vahva mies. Missä olisi ollut se uros, joka olisi uskaltanut röyhistää rintaansa Yli-Impivaaran isännän edessä? Hänen voimansa oli suuri, ja hänen olemuksensa oli täynnä mahtia ja varmuutta. Talon töissä hän ei käynyt käsiksi meluten ja pauhaten. Silti hän piti yllä kuria ja Herran nuhdetta sekä talossa että ulkona pelloilla. Hän oli veljeksistä kaikkein antelias. Hän kohteli aina laupeasti ja hyvin kärsiviä, kovan onnen lapsia. Hän ei kysellyt eikä tutkinut, mistä avunpyytäjän kurjuus johtui. Hän ei moittinut miestä, jonka käteen oma syy oli tuonut kerjäläisen sauvan. Hän antoi kaikille, antoi miettimättä, ja ajatteli: olethan kuitenkin onneton. Kaikkein eniten hän helli pieniä kerjäläistyttöjä. He kulkivat ujosti katsellen mieron tietä, ja heidän sydämensä vapisi pelosta. Kaksi tällaista kulkijaa hän oli ottanut hoitoonsa. Heitä kasvatettiin ja suosittiin yhtä rakkaasti kuin talon omia pienokaisia. Omia lapsia ei puuttunut, ja he olivat kaikki reippaita poikia.

Hänen vaimonsa oli Härkämäen ainoa tytär, jalo ja vakava nainen. Hän ansaitsi miehekseen Impivaaran oivan uroon. Tämän naisen muoto ja olemus oli solakka, samalla notkea, vakava ja tyyni. Hänen rintansa kohosi komeasti. Paksu, pellavankeltainen hiuspalmikko heilahteli somasti hänen tukevilla hartioillaan valkoisen, punaristisen liinan alta. Rauha asui aina hänen otsallaan, ja hänen sydämessään asui ankara ja vilpitön Jumalan pelko. Hän oli Impivaaran emäntä. Hän oli talon pienten, sekä omien että ottolasten, oivallinen kasvattaja. Usein hänen jalot ja laupeat silmänsä lepäsivät haaveillen hennossa tytössä. Tyttö oli kerran tullut heidän taloonsa orpona ja turvattomana.

Näin Tuomaksen päivät kulkivat tyynesti kohti haudan tyyntä satamaa. Ihmisen elämää verrataan täällä usein virtaan. Mutta Tuomaksen elämää, siitä kun hänestä tuli Impivaaran isäntä, aina hänen kuolinhetkeensä asti, tahtoisin verrata kymiin. Kymi virtaa juhlallisesti ja rauhallisesti kohti ääretöntä, ikuista valtamerta.

Kahden, kolmen ampumamatkan päässä Tuomaksen talosta itään seisoi nummella Laurin uudistalo. Se oli Impivaaran toinen puolisko, ja sitä kutsuttiin myös Laurilaksi. Siellä asui hiljainen mies. Hän viljeli maataan täysin voimin ja teki ahkerasti työtä pelloillaan. Mutta vielä mieluummin hän kulki metsissä ja soilla.

Vaimon hän oli nainut Kuokkalan talosta. Kuokkalassa oli kaksostyttäret. Lauri otti heistä toisen, mutta toinen tuli Timon vaimoksi Kekkurin torpan emännäksi. Siinä oli eukkoa, Laurin akassa: leveärintainen nainen ja varreltaan melko lyhyt ja tanakka. Hänen kimakka äänensä kaikui kauas kuin kirkuvan klarinetin ääni. Se kaikui varsinkin silloin, kun hän tiuskui miehelleen täynnä kiukkua. Silloin hänen mustanruskeat silmänsä iskivät tulta.

Mutta Lauri istui hiljaa ja veisteli. Hän ei välittänyt, vaikka akka ärhenteli ja riehui kuin pyörremyrsky. Ja juuri tämä kiusasi eukkoa ja paisutti hänen sappeaan yhä enemmän. Silloin tällöin kuitenkin tapahtui, että miehen kärsivällisyys loppui. Silloin ei ollut hyvä katsoa häntä silmiin. Eukko vaikeni äkkiä ja pinkaisi ulos niin nopeasti kuin jaksoi. Hän piiloutui navetan nurkkiin, suojaaviin soppiin ja koloihin. Siellä hän pysytteli hetken piilossa. Välillä hän kurkisti piilostaan korvat luimussa. Hän halusi tietää, miten tuvassa sujui se myrsky, jonka hän itse oli synnyttänyt. Niin hän viipyi, kunnes vihaisen miehen mieli oli viimein rauhoittunut. — Mutta harvoin rauhallista Lauria kuitenkaan nähtiin näin myrskyisenä. Usein, kun akka taas riehui ja meuhkasi, ukko lähti metsään piippu hampaissa ja pieni kirves kainalossa. Hän lähti etsimään kalupuita, kenkätuohia ja pahkoja. Hän viipyi mielellään näillä retkillään, etsi, katseli ja mietti. Vasta kun aurinko oli jo kauan sitten laskenut ja kaikki olivat käyneet levolle, hän käveli kotiin lauhan kesäyön hämärässä. Olallaan hän kantoi ison kääröllisen juuria, vääriä puita ja kenkätuohia.

Silloin tapahtui myös usein, että hän kotimatkallaan kohtasi vahvan sonninsa, leveäniskaisen Hällin. Hälli pyrki kiivain ajatuksin kohti kylää. Se tuli häntä vastaan illan sumussa hiekkaisella tiellä ja lähestyi häntä kyräilevin silmin. Nyt kova iski vasten kovaa. Mutta Lauri karjaisi karhealla äänellään ja heristeli kirveenvartta. Niin hän pakotti itsepäisen eläimen lopulta kääntymään. Ja siitä nyt käveltiin Laurilaan päin, Hälli edellä, isäntä perässä. Hälli yritti kääntyä oikealle, mutta Lauri heristi heti oikealta kirveenvarttaan sille. Hälli yritti vielä kerran kääntyä vasemmalle, mutta vasemmalta sitä uhkasi taas kiireesti Laurin kirveenvarsi. Ja niin sonni piti parhaana kulkea kotia kohti. Silti se ravisteli päätään vihaisesti. Ja sen sieraimista puhalsi ulos voimakkaan sydämen kuumaa henkeä.

Viimein kuljettiin Tuomaksen talon ohi. Siellä piika kuuli vuoteeltaan töminää, askelten sihinää ja tepastelua hiekkaisella tiellä. ”Kuka liikkuu näin myöhään siellä ulkona?” hän ajatteli. Hän nousi ylös ja käveli unenpöpperössä, paitasillaan, ikkunan luo. Hän tirkisti ulos ja näki naapurin sonnin ja isännän. He kävelivät vakaasti ja totisina toinen toisensa perässä. Edellä kulki sonni vastahakoisesti, isäntä sen jäljessä. Silloin tällöin isäntä heristeli kirveenvartta. Olallaan hän kantoi kalupuita ja kenkätuohia sieväksi, pyöreäksi kääröksi koottuina. Ja niin he katosivat viimein piian silmistä. Mutta sonni avasi turpansa ja päästi vihoissaan kidastaan hirmuisen, kiljuvan laulun. Nummi järähti, maa ja taivas raikuivat. Silloin Lauri sanoi: ”Kyllä minä sinulle annan. Vihoitteletko? Ahaa, junkkari, käyhän kauniisti vain kotiin. Sillä tässä ei nyt auta sukkelan sukset eikä Kaura-Matin konstit ja koukut. Sen tiedätkin.” Niin hän puhui kulkiessaan. Edellä käveli sonni ja puhalsi ylpeää, pelottavaa marssia. Se kaikui läpi tyynen yön kaukaisiin kyliin asti.

Mutta Lauri salpasi Hällinsä lujasti tarhaan oman talon karjan seuraksi. Sitten hän astui tupaan, jossa jäähtynyt iltaruoka odotti häntä pöydällä. Tuvassa kaikki lepäsivät jo makeassa unessa. Vain emäntä valvoi kiukkuisena kamarin sängyssä ja odotti miestään. Kun Lauri oli syönyt, hän astui viimein kamariinsa. Sieltä häntä vastaan pieksi taas vihainen tuulenpuuska. Eukko kiljahteli siellä vuoteeltaan ja päästi miehelleen aivan kiivasta ”kikakakaa”. Hän räiskyi kuin tuli kuivassa katajassa ”tuon köllin kirotusta kuhnailemisesta metsän korvissa”. Hiljaa ukko liikkui ja riisui vaatteensa. Hän sytytti piippunsa ja kallistui lopulta vuoteelleen akkansa viereen. Akka toruskeli ja ärhenteli lakkaamatta. Mutta kun piippu oli poltettu pohjaan asti, Lauri pani sen varovasti viereensä lattialle. Hän nykäisi peittoa vähän ylemmäs ja sanoi sitten lujalla äänellä: ”Olehan jo hiljaa, siunaa itsesi ja nuku Herran nimeen hyvän sään aikana. Muista: hyvän sään aikana.” Silloin riitaisa vaimo vaikeni, vaikka sydän vielä ponnisteli hänen rinnassaan. Hän tempaisi vihaisesti peittoa puoleensa, ja niin hän viimein nukkui. Samoin nukkui mies hänen vieressään.

Niin Lauri viipyi aina pimeisiin öihin asti mieluisilla retkillään metsissä. Hän näki siellä paljon huomattavaa, ihmeteltävää ja mietittävää. Mutta siitä hän harvoin sanoi kenellekään sanaakaan viikon aikana. Vasta seuraavana sunnuntaina, tavallisesti aamiaispöydässä, hän kertoi rengeilleen yhtä ja toista.

Kerran tapahtui, että hän palasi metsästä ja hänen aivonsa miettivät ja tuumivat hartaammin kuin koskaan ennen. Mutta mitä hän niin tiukasti pohti, sitä ei kukaan voinut arvata. Hiljaisena ja päivä päivältä äreämpänä hän liikkui talonsa pihoilla. Hän ärähteli tiukasti sekä miehille että naisille, mitä hän harvoin oli ennen tehnyt. Syvien tai kiusallisten ajatusten pilvi peitti lakkaamatta hänen otsansa. Se heitti synkän varjon hänen silmäkuoppiinsa. Tällaisena hänet nähtiin koko pitkän viikon. Viimein tuli sunnuntai. Pöydässä istuivat Lauri ja hänen miehensä, mutta aivan hiljaa. Lopulta isäntä avasi suunsa ja kysyi seuraltaan: ”Miehet, tahdon kysyä teiltä yhtä asiaa. Selittäkää se minulle. Viisi päivää sitten kävelin Koiviston niityn sileän töyrään yli. Maassa oli juuri satanutta lunta. Se peitti maan ohuena, niin kuin se nytkin peittää sen hienolla puuvillavaipallaan. Silloin minä näin merkin, jota aivoni eivät voi käsittää. Kirous! Jo öitä ja päiviä olen pyörittänyt ajatustani tämän asian takia sinne ja tänne, tuhanteen suuntaan. — Mutta kuulkaa. Näin niityllä jälkiä. Ne olivat aikamiehen tekemiä jälkiä, ja seurasin niitä hiljalleen kävellen. Mutta äkkiä nämä jäljet loppuivat. Siitä kohdasta alkoi ketunjälkiä, selviä ketunjälkiä. Ne jatkuivat yli töyrään ja alas pensaikkoon. Mutta sitä ennen maassa ei ollut ainuttakaan ketunjälkeä. Mihin mies oli kadonnut? Hän ei ollut mennyt takaisin, ei eteenpäin, ei oikealle eikä vasemmalle. Ei, vaan hän oli noussut taivaaseen. Ja taivaasta oli astunut alas kettu jatkamaan hänen jälkiään lumessa. Tai oliko mies kantanut kettua sylissään? Ja oliko hän sitten siinä, missä hänen omat jälkensä loppuivat, noussut itse ketun selkään? Oliko hän ratsastanut sillä pensaikon halki ulos kirkkotielle? Mahdottomia juonia. Mutta parempaa keinoa en keksi, jotta pääsisin tästä asiasta selvyyteen. Mitä sanotte, miehet? Onko meidän pitäjässä vielä noitia? Oliko mies muuttanut itsensä ketuksi perkeleen voimalla?” Niin hän puhui. Väki kuunteli ihmeissään, eikä kukaan voinut selittää tätä arvoitusta. Viimein he päätyivät uskomaan, että noitia oli kulkenut Koiviston töyräällä.

Mutta Lauri ei tuntenut rinnassaan rauhaa. Syötyään hän lähti taas kävelemään kohti Koiviston niittyä. Kun hän tuli sen sileälle kummulle, hän huomasi, että sama ilmiö oli tapahtunut uudelleen. Juuri sataneessa lumessa miehen jäljet olivat taas vaihtuneet ketun jäljiksi. Hän raivostui ja sanoi kiukkuisella äänellä: ”Rikeeraako tässä itse ilminen saatana!” Niin hän kiljaisi suu irvessä. Hän potkaisi jalallaan erästä lantakasaa, joka näkyi lumen läpi. Mutta sieltä leimahti esiin kirkasta rautaa. Vilauksessa hienoa lantaa ja akanoita pölähti korkealle ilmaan. Samassa kauhean ketunraudan kiiltävät kaaret iskivät kiinni miehen nilkkoihin ja puristivat ankarasti. Silloin Laurin silmät levisivät. Hän kumartui kiireesti irrottamaan itsepäistä laitetta kirvelevästä, turpoavasta säärestään. Kun se irtosi, hän viskasi sen kirouksen kirkuessa kauas kentälle. Nyt hän kyllä huomasi, mitä ansoja hänen niitylleen oli viritetty. Mutta jälkien kummallista muutosta lumessa hän ei vielä ymmärtänyt. Vihaisena hän lähti taas kävelemään kohti kotia. Hän ontui pahasti ja puri hammasta, kun hän astui raudan iskemällä jalallaan. Pian hän huomasi tarvitsevansa tukea kävellessään. Hän alkoi etsiä itselleen sauvaa pensaikosta lähellä kirkkotietä. Pensaassa hän näki kaksi koivuista keppiä. Hän kiskoi ne esiin piilosta ja huomasi, että ne olivat kaksi puujalkaa. Kummankin alapäähän oli sievästi veistetty hyvin luonnollinen ketunkäpälä. Silloin hänen kasvonsa kirkastuivat, ja kaikki selveni hänelle. Nyt hän ymmärsi, mitä ketunpyytäjä oli tehnyt. Pyytäjä ei halunnut antaa ketulle mitään syytä epäillä. Siksi hän oli aina tullut katsomaan rautojaan tällaisilla puujaloilla. Tämän keinon avulla hän jätti jälkeensä ketun jälkiä eikä ihmisen jälkiä. Ihmisen jälkiä tietysti välttelee mäkimaiden vikkelä Mikko, kettu. Lauri oli siis saanut asiasta selvän. Helpottunein sydämin, vaikka kirvelevin säärin, hän lähti pois ja käytti puujalkaa sauvanaan.

Silloin tapahtui, että Kolistimen äreä ukko kävi katsomassa oravanpaulojaan. Hän viritti niitä seivästen väliin niittyjen ja huhtien aitoihin. Hän huomasi Laurin jäljet laajalla aholla ja alkoi miettiä kovasti. ”Tästä on kyllä kulkenut mies ja koira. Mutta mitä ajattelen tästä tempusta? Yksijalkainen koira! No peeveli ja kumma! Yksijalkainen koira on harppaillut isäntänsä rinnalla tämän kantoisen Jumalan ahon yli. Mitä riivattua ajattelisin tällaisesta tempusta? Ovatko noidat ja lappalaiset liikkeellä? Häh?” Niin hän seisoi aholla ja mietti. Hän kouri mustaa, karheaa tukkaansa. Hän pureskeli mälliä etuhampaidensa välissä ja rypisteli harmaita kulmakarvojaan hirmuisesti. — Viimein hän kuitenkin lähti taas liikkeelle. Mutta hän ei ymmärtänyt ilmestystä aholla: yksijalkaista koiraa, joka hyppeli herransa rinnalla. Sitä hän mietti kauan eikä kertonut siitä kenellekään. Vasta kuolinvuoteellaan hän kysyi hellältä miniältään, mitä tämä ajatteli tästä ihmeestä. Ihme ei antanut hänelle rauhaa vielä kuoleman leuoissakaan. Silloin nainen puhui kyynelsilmin hänen korvaansa. Hän pyysi ukkoa heittämään mielestään kaikki sellaiset ajatukset ja muistamaan vain kuolematonta sieluaan. Siihen ukko ei sanonut sanaakaan, vaan tuijotti lakkaamatta eteensä. Ja niin hän vei kummallisen arvoituksen aholta mukanaan hautaan ilman selitystä.

Mutta pian Laurin jalka parani, jota raudan leuat olivat purreet. Hän touhusi taas talossaan niin kuin ennenkin, milloin metsissä, milloin avarassa tuvassaan. Niin hän eli uljaan vaimonsa ja lastensa kanssa. Ja niin kauan kuin lapset olivat äitinsä hoidossa, heiltä ei koskaan puuttunut paitaa, sukkaa, jokapäiväistä ruokaa eikä ruoskaa.

Kekkurin torppaa hallitsi Timo. Hänen vaimonsa oli toinen Kuokkalan kaksossisaruksista. Sekä luonteeltaan että ulkonäöltään hän oli sisarensa kaltainen: tukevarintainen, nykerönenäinen ja ruskeaihoinen tanakka nainen. Sanottiin kuitenkin, että hänellä oli hieman hellempi sydän kuin sisarellaan, Lauri-veljen vaimolla. Timo piti hänestä paljon, vaikka joskus Timon tukka pölisikin kiivaan puolison jykevissä kourissa. Sillä häntä vastaan ei ollut hyvä ylvästellä. Timo yritti myös aina kaikin tavoin tehdä vaimonsa tahdon, ja talon työt sujuivat hyvin. Mutta yksi asia sekoitti silloin tällöin hieman kodin rauhaa. Timolla oli tapana, kovin juurtunut tapa, juoda kerran vuodessa päänsä humalaan. Se tapahtui noin kekrin aikoihin. Silloin hän viipyi kylässä päivän tai kaksi iloisten kumppanien seurassa. Mutta siitä nousi meteli, kun hän viimein piti parhaana palata taas kotiin.

Kerran eräänä sunnuntaina lokakuun ja marraskuun rajalla mies joutui taas vähän harhateille. Hän liittyi iloiseen juhlintaan Tammiston Kyöstin ja Karkkulan Aapelin seuraan. Tammiston viileässä ullakkokamarissa he kallistelivat mustaa, kiiltävää pulloa. He puhelivat hartaasti, lauloivat ja halailivat kuin rakkaimmat ystävät. Niin he viettivät kaksi yötä ja kaksi päivää. He hurrasivat ja lauloivat. He katselivat huolettomasti sameilla silmillään ulos korkean kamarin tuulisesta ikkunasta. He katselivat lantaisen tarhan yli, olkikattoisen navetan yli, kivisen mäen yli ja peltojen ja niittyjen yli. He katselivat aina Lemmilän kaukaiseen suohon asti. Sen kohdalla, ylhäällä pilvien rajalla, lentelivät joutsenet. Ne kiersivät sinne tänne muuttomatkallaan eteläisiin maihin. Niin he katselivat välinpitämättömästi, laimeilla vuohensilmillään. He hoilasivat ja keikuttelivat päätään, jossa ihanasti läikähteli ja huimasi. Ja kaukana heistä viipyivät kurjan, tavallisen ihmislapsen surut ja murheet.

Mutta viimein koitti kolmas päivä. Ystävykset heräsivät kolkoilta vuoteiltaan, ja päätä kivisti. Sekä rahat että viina olivat lopussa. Eikä mistään löytynyt enää keinoa saada emäntien leilejä aukeamaan. Hiljaisena ja synkin kasvoin Timo päätti nyt lähteä kävelemään kotia kohti. Hän käveli laahustaen pitkin kujaa. Hän käveli murheellista mäkeä ylös ja muisteli Kekkurin kiivasta emäntää. Surkeasti riippuivat miehen verkahousut. Housujen ja punaraitaisen liivin välistä pullotti paita julmasti ulkona. Pienet, veriset silmät tuijottivat hänen päässään. Tukka oli tuhannessa takussa, kun hän käveli Kekkuriin päin. Ja kauas hehkui miehen avoin rinta. Se hehkui ja punersi kuin kuparikattilan kuurattu kylki. Niin hän käveli synkällä mielellä. Ja metsät, vuoret ja laaksot katsoivat häneen vihaisesti. Kellastunut koivu tuossa kanteli hänestä kovasti, synkkä kuusi kanteli hänestä. Ja tien vieressä seisoi tervaskanto kuin musta, pureva tonttu. Koko luonto, ennen niin rakas, näytti hänestä nyt armottomalta emintimältä. Mutta puihin, kiviin ja kantoihin hän ei nyt juuri luonut silmiään. Hän vain tähysti yhä eteenpäin ja muisteli Kekkurin kiivasta emäntää. Kuka ikinä tuli häntä vastaan tiellä, nuori tai vanha, mies tai nainen, hän tuskin vaivautui vilkaisemaan heitä kertaakaan. Tuskin hän olisi tällä matkalla tehnyt enempää, vaikka itse Suomen suuriruhtinas olisi kulkenut hänen ohitseen kivisellä polulla. Hiljaa hän käveli eteenpäin. Hän muisteli hämärästi kotiaan, sen emäntää, sen väkeä ja lapsiaan. Ja silloin tällöin hänen rinnastaan purkautui äkillinen mutta hiljainen huokaus.

Mutta viimein hän ehti kotinsa pihalle. Silloin hän pysähtyi miettimään, kuinka hän uskaltaisi astua tupaan. Löytyisikö tämän auringon alla vielä keinoa, joka voisi vähän lepyttää vihaista akkaa? Siinä hän nyt piteli päätään, piteli kauan. Hän katsoi tuonne ja katsoi tänne. Lopulta hän huomasi halkopinon vajassa. Pian hänen päähänsä leimahti ajatus, ja hän sanoi itsekseen: ”Nyt olen keksinyt keinon.” Heti hän alkoi latoa halkoja pinosta käsivarrelleen. Kun hänellä oli sylissä oikea jättiläistaakka, hän lähti kömpimään kohti tupaa. Hän toivoi, että tällä juonella hän miellyttäisi kiukkuista vaimoa. Hän kolisteli portaat ylös, tuli eteiseen ja huusi vilpittömällä äänellä: ”Avatkaa ovi … avatkaa ovi, lapset siellä sisällä, poika tai tyttö.” Viimein tuli pieni poika, pieni piimäparta Jooseppi, ja avasi oven. Sisään astui Timo taakkoineen. Hän oli hiljaa ja katsoi suoraan, räpäyttämättä eteensä. Kun hän oli laskenut halkosylyksen kolinalla nurkkaan, hän sanoi: ”Halkopinokin alkaa jo hassusti madaltua. Mutta mitäpä siitä. Onhan Jukolassa metsää.” Tämän sanottuaan hän rohkeni vilkaista nopeasti emäntäänsä. Mutta sieltä häntä vastaan katsoi rangaistuksen uhkaava ukkospilvi.

Kova hetki oli käsillä. Eukko ehti tuskin kiljaista suustaan kysymyksen: ”Missä olet ollut, sinä riivattu?” Samassa läiskähti Timon molemmille poskille. Läiskähti aivan tulisesti oikealta ja vasemmalta. Mutta pian iskujen pauke kuitenkin lakkasi, ja seurasi kammottava hiljaisuus. Silloin Timon tukka oli kovassa löylyssä, ja maailma pyöri hänen silmissään. Mutta viimein Timo suuttui. Hän tarttui turpeilla kourillaan vaimonsa käsivarsiin. Hän pani vaimon istumaan rahille ja piteli häntä siinä kauniisti hetken. Siinä Timo, tukka hirveässä pörrössä ja kasvot punaisina kuin turkkilainen kangas, puhui äkäiselle naiselle: ”Katsohan nyt, jos antaisin sinulle oikein aikamekon kädestä, sinä lunttu, sinä aasintamman varsa. Luuletko, että uskallat vain tällä tavalla kuranssata minua? Ahah! Petyitpä kauniisti. Harvat ovatkin ne pokot, jotka minä päästän tukkaani, enkä minä päästä kaikkia ämmiä. Sillä olen, peijakas vieköön, kovin kiivasta miestä. Niin kuin, sen pahempi, nyt usein kuullaan ja nähdään. Niin, niin, katsohan, jos nytkin vähän tuhtaan sinua.” Niin hän siinä uhkaili, mutta ei toteuttanut uhkaustaan. Eikö hän raaskinut? Sillä hän piti kuitenkin paljon vaimostaan. — Mutta vaimo kiljahteli kiukkuisena: ”Hellitä, sinä kirottu mies, hellitä heti paikalla!” Timo hämmästyi kovasti tästä. Hän mietti hetken: hellittäisikö hän, vai pitelisikö hän eukkoaan kauemmin. Eukko kirkaisi vielä kerran ja yhä tuimemmin. Timo hellitti kouransa, mutta heti miehen tukka oli taas jauhettavana. Nyt Timo suuttui uudestaan ja kovasti. Hän päätti jättää akkansa peijakkaan haltuun ja lähti ylpeästi astumaan ulos. Hitaasti ja väännellen hän kuitenkin pääsi siirtymään tuvasta. Sillä eukko rimpuili hänen niskassaan. Hän oli kuin pieni, ruskea käkihaukka, joka riehuu punoittavan koirasmetson niskassa, ja höyhenet pöllyävät ilmassa. Mutta siitä paljon välittämättä Timo raahasi itsensä ulos, raahasi väkisin. Vasta eteisen kynnyksellä akka päästi otteensa ja uhkasi opettaa miestään vielä kerran. Ja Timo astui vakaasti alas portaita ja sanoi lähtiessään: ”Niin minä ämmiä opetan.” Hän käveli pois ja katosi humalatarhan taakse. Mutta sieltä hän teki suu mutrussa aivan vikkelän kaarroksen kohti tallia ja nousi parvelle. Sieltä hän tuuppasi pari sylyllistä heiniä alas hevosille pilttuuseen. Sitten hän kallistui pehmeälle, kahisevalle vuoteelle. Hän mietiskeli hetken vaimonsa ”kiivasta sydäntä” ja nukahti sitten raskaaseen uneen.

Tuli yö, kylmä hallayö, mutta Timoa ei kuulunut. Nyt emäntä kävi kovin levottomana vuoteelleen ja vaelsi synkissä ajatuksissa miehestään. ”Kenties hän on mennyt, hurja, hirteen. Ehkä hän on raivoissaan heittäytynyt Nummenniityn pohjattomaan lähteeseen. Tai hän on nukahtanut metsään ja paleltaa nyt varmasti nenänsä, kyntensä ja kääpänsä, se poloinen poika.” Niin hän mietti, ja pian hän purskahti katkeraan itkuun. Hän makasi vuoteella ilman rakasta aviomiestään. Siinä hän huokaili ja nyyhkytti yhden hetken, kaksi tuskallista hetkeä. Hänen korvansa odotti levottomana portaan ja eteisen kolinaa. Yö kului yhä pidemmälle, mutta lähestyvän miehen askelia ei kuulunut. Lopulta hän nousi ylös ja pukeutui. Hän sytytti peltisen, monireikäisen lyhdyn ja aikoi lähteä etsimään kadonnutta. Mutta yksin hän ei uskaltanut lähteä ulos yön pimeyteen. Hän pelkäsi aina kovasti tonttuja, aaveita ja kaikenlaisia kummituksia. Häntä pelotti hirveästi myös heidän oma saunansa. Sinne oli äskettäin kuollut vanha ruoti-ukko, vaahtopartainen Honkamäen Iisakki. Siksi hän herätti piikansa Taavan seurakseen retkelle. Taava nousi ja pukeutui. Mutta tuimana ja vihaisena hän seurasi emäntäänsä ulos kylmään, kolkkoon yöhön. Ensin he etsivät saunasta, sitten riihestä, mutta turhaan. He tulivat taas pihalle. Emäntä meni itkien pellon pientareelle ja alkoi hartaasti huudella miestään nimeltä. Hän huuteli kovaa, ja metsä kaikui, ja riihi kaikui laajalla notkolla. Viimein he kuulivat vastaukseksi tallin parvelta jotain karheaa, käheää murinaa. Sinne naiset nyt riensivät. Emäntä nousi parvelle lyhty kourassa ja löysi Timon. Timo kohottautui unenpöpperössä istumaan kahisevalta vuoteeltaan. Hän tuijotti emäntää kuin vanha oinas, jonka sudet ovat aholla ajaneet hulluksi. Sellainen oinas ei pysy sen miehen turvassa, joka pelasti sen petojen kidasta. Vaan äkkiä, kenenkään arvaamatta, se lähtee hullupäisenä loikkien juoksemaan susien jälkiä. Silloin tällöin se pysähtyy, polkaisee jalkojaan ja tuijottaa aivan tuimasti. Niin katsoi nyt myös Timo, eikä hän heti tuntenut omaa vaimoaan. Ehkä hänen aivoissaan oli vielä jäljellä jotain krapulan sumua.

VAIMO: Mitä sinä täällä istut? Tule sisään. Eihän sinun, Jumalan luoma, tarvitse täällä pakkasen kynsissä kärventää itseäsi. Kun minä sanonkin. Tule sisään, Timo.

TIMO: Kukas te sitten olette?

VAIMO: Herra varjelkoon! Oletko jo niin hukassa, ettet tunne enää minuakaan? Ho, hoo! Katso, noin, katso noin synti ja perkele villitsevät täällä sieluparan. Ho, hoo sentään!

TIMO: Mitä te siinä nyt itkua pusertelette? — Kukas te oikeastaan olette?

VAIMO: Ah kuitenkin, ah voi! Timo, Timo!

TIMO: Häh?

VAIMO: Etkö tunne enää minua? Olenhan minä Ulla, sinun vaimosi.

TIMO: Jassoo! Niin, oikein!

VAIMO: Tule sisään äläkä venyttele itseäsi täällä kylmällä tallinparvella. Voi sinua kurjaa!

TIMO: Niin mar', jo sitten herra makasi tallinparvella. Ole hiljaa äläkä puhu tuossa lapsellisia. Eihän miehellä ollut täällä mitään hätää.

PIIKA: Eivätpä ne vietävät anna piikaraukalle edes yön lepoa. Vaan tässä hänen pitää kuljeskella pitkin nurkkia ja etsiä juopunutta sikaa.

VAIMO: Kiirehdi nyt. Anna kätesi tänne ja astu kauniisti alas.

PIIKA: Anna vielä kättä. Jalasta minä hänet tempaisisin ruomena mäelle.

TIMO: Mitä se Taava niin vihoittelee siellä alhaalla? Ole hiljaa, likka. Eihän tässä ole kenelläkään meistä hädän pipanaa eikä papanaa.

PIIKA: Minä hänet papanoitsisin, jos olisin muorin ruiskumahainen musta lammas.

VAIMO: Suu kiinni sinä, ja pidä tuota lyhtyä. — Etkö jo pääse sieltä sinäkin?

TIMO: Kyllä minä täältä hiljalleen tulen. Astukaapa te nyt vain edellä tupaan.

He tulivat tupaan, edellä emäntä ja piika, viimeisenä Timo. Piika riensi heti vuoteelleen ja jupisi äkäisesti itsekseen. Mutta emäntä laittoi nopeasti iltaruoan miehelleen. Pöydälle hän pani reikäleipää, voita, naudanlihan murennusta ja suuria, kokonaisia perunoita. Ja mielellään Timo alkoi syödä. Mutta vaimo katseli häntä pöydän toisesta päästä murheellisena, silmät kyynelissä.

VAIMO: Kun minä sanonkin: miksi et pysy kauniisti kotonasi, kumma mies? Tiedäthän, että minä olen tällainen tuittupää, oikea Mustalais-Kaisa. Revinhän minä sinua taas tukastakin. Miksi joudut minun kynsiini, miksi juuri ämmän kynsiin? Minähän revin sinua taas!

TIMO: Niin mar', jo sitten repi herraa tukasta. Mitä sinä siinä lapsellisia vaikerrat, kun ei tässä ole mitään hätää? Mutta olipas se tulinen puristus, ja aika lailla sinä minua könistit. Hi, hih! Perhana kuitenkin! Menehän laskemaan kaljaa.

VAIMO: Miksi sinä sitten lurvailet kylissä ja kylien kapakoissa öitä ja päiviä, öitä ja päiviä? Onko tämä oikein?

TIMO: Onhan sitäkin ollut noin kerran vuodessa. On niinkin, sitä ei voi kieltää.

VAIMO: Missä olet taas uisakoinut ja kenen kanssa? Sanohan. Kenen veijarin kanssa?

TIMO: Onhan noita kumppaneita, oli niinkin.

VAIMO: Missä ja kenen kanssa olet rähmäillyt? Sano heti.

TIMO: Hä, Tammiston Kyöstin ja Karkkulan Aapelin kanssa tuolla Tammiston ullakkokamarissa.

VAIMO: Mitä joitte?

TIMO: Viinaa vain, ei sen kalliimpaa tavaraa. Niin, mistähän meille rommit tulisivat, rommit ja lipparit?

VAIMO: Jumalattomat! Jos kuolema nyt iskisi kimppuusi, niin vajoaisit alimpaan helvettiin ilman armoa ja laupeutta.

TIMO: Harvoinpa, harvoinpa täällä ollaan valmiita, Jumala nähköön. Mutta miksi tässä nyt kuoltaisiin, parhaassa iässämme? Ole hiljaa kuolemasta ja laske minulle kaljaa.

Akka laski tynnyristä miehelleen ruskeaa, kuohuvaa kaljaa. Mies oli syönyt oikean aikamiehen aterian, ja nyt hän tyhjensi melkein koko haarikan. Ja sitten he molemmat menivät yöksi levolle.

Mutta tämän emännän luonteesta on kerrottava vielä yksi toinen puoli. — Sunnuntai- tai pyhäaamuina hänen piti lähteä miehensä kanssa rippikirkkoon. Silloin hän pyysi aina tulisia kyyneleitä vuodattaen anteeksi kaikilta perheensä jäseniltä. Hän pyysi anteeksi kaikkea, millä hän ikinä olisi tehnyt heille väärin. Ja tämä hetki oli Kekkurin tuvassa liikutuksen hetki.

Kerran oli taas samanlainen tilaisuus eräänä kesäisenä sunnuntaiaamuna. Emäntä oli pyytänyt anteeksi kauniimmilla sanoilla ja kuumemmilla kyyneleillä kuin koskaan ennen. Hän oli aloittanut miehestään ja jatkanut aina paimenpoikaan asti. Silloin Timo lähti ulos suu tyytyväisessä myhäilyssä. Hän lähti valjastamaan hevosta kärryjen eteen. Hän käveli onnellisena, ja paidan kaulus oli nostettu korkealle niskaan. Sen oli nostanut oman eukon ketterä koura. Hän puhui rengilleen, joka valjasti hevosta pihalla: ”Kyllä tuo meidän akka on sentään kelpo akka, on totisesti, sitä ei voi kieltää. Mihinpä minä poloinen joutuisin lapsinulikkoineni ilman häntä, emäntien emäntää? Eihän, peijakas, kolmesataa ruplaa korvaisi sitä vahinkoa, jos tämä akka kuolisi. Ei siinä riittäisi neljäsataakaan. Usko minua, Kaape-poika.” Niin hän jutteli. Ja kaiken, mitä hän sanoi, vikkelä Kaape myönsi heti vilpittömästi. Mutta aina kun Kaape joutui ruskean ruunan toiselle puolelle, hänen kasvoilleen ilmestyi veitikan naurahdus. — Mutta viimein emäntä astui ulos. Hänellä oli uusi, kahiseva hame ja hohtavat liinat, ja kasvot olivat itkusta turvoksissa. Hän lähestyi kärryjä, kiipesi vakavana ylös ja istui huokaisten istuinlaudalle. Ja hänen rinnalleen oikealle istui Timo ohjat kourissa. Hän punoitti kuin loppukesän täysikuu. Hän punoitti, myhäili ja oli onnellinen, täynnä terveyttä, verta ja voimaa. Hän nykäisi vähän ohjia ja maiskautti kerran suutaan. Heti nopea ruuna lähti ravaamaan pitkin kirkkotietä. Pian he katosivat koivikon varjoiseen aukkoon. Ja hetken aikaa pouta-ajan tiellä leijui hiekkainen pöly.

Mutta Vuohenkalman torpassa, kirkkotien varrella kivisellä mäellä, asui ja rakensi Eero, veljeksistä nuorin. Hän oli pitäjän toimelias ja viisas jahtivouti. Hän järjesti ajoja, ja niissä moni susi, ilves ja karhu sai heittää henkensä tarkasti johdetussa ajossa. Nimismies käytti häntä paljon apulaisenaan läänissä. Sillä tavallisesti Eeron hoitamat asiat onnistuivat hyvin. Hänen taitonsa kirjoittaa ja laskea toi hänelle myös paljon tehtäviä ja töitä, ja myös tuloja. Mutta siksi hän ei laiminlyönyt maansa viljelystä. Hän johti aina töitä ja raatamista järjestyksellä ja tulisella innolla. Eikä kukaan saanut vetelehtiä hänen pihoillaan. Aina hänen silmänsä kiersi terävästi ympäri. Se oli kuin koukkunokkaisen haukan tarkka silmä, kun haukka tähyilee aholla kuivan koivun oksalta kesäauringon kirkkaassa paisteessa.

Mutta sunnuntaisin ja pyhäpäivinä hän joko tutki sanomalehteään tai kirjoitti itse uutisia ja yhteiskunnallisia asioita pitäjästä. Ne hän lähetti samaan lehteen. Ja toimitus otti aina mielellään vastaan hänen kirjoituksensa. Niiden sisältö oli aivan ytimekästä, ja ne oli kirjoitettu nasevasti ja selvästi, usein nerokkaastikin. Tällaisten harrastusten ansiosta hänen käsityksensä elämästä ja maailmasta laajeni. Synnyinmaa ei ollut hänelle enää epämääräinen osa epämääräistä maailmaa. Ennen hän ei ollut tiennyt, missä ja millainen se oli. Mutta nyt hän tiesi, missä oli se maa, se kallis maailmankolkka, jossa Suomen kansa asuu, rakentaa ja taistelee. Sen povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat ja sen meret. Hän tunsi sen salaisesti hymyilevät järvet ja ne honkaiset harjut, jotka juoksevat kuin risuaidat. Koko isänmaamme kuva, sen ystävälliset äidinkasvot, oli painunut iäksi hänen sydämensä syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halu ja pyrkimys kohti maamme onnea ja parasta. Hänen uljaan ja väsymättömän työnsä ansiosta pitäjään rakennettiin jonkinlainen kansakoulu. Se oli ensimmäisiä Suomessa. Ja hän sai seurakuntaansa vielä yhtä ja toista muutakin hyödyllistä laitosta. — Kotitöissään ja puuhissaan hän piti myös aina silmällä vanhinta poikaansa. Hän oli päättänyt kouluttaa pojasta tiedon ja taidon miehen.

Hänen vaimonsa oli Seunalan hoikka tytär, pellavatukkainen ja ujosti katseleva Anna. Hän oli se, joka oli nähnyt kummia näkyjä ja horroksissa ennustanut paljon ihmeitä. Hän oli emäntä Vuohenkalman vapaassa, komeassa torpassa. Mutta hänen valtansa emäntänä ei kuitenkaan ulottunut kovin laajalle. Talon hoito oli enimmäkseen isännän huolena ja työnä. Isännän taskussa kilkattivat ruislaarin avaimet. Hän itse määräsi ja mittasi tavarat sekä väen että karjan tarpeisiin. Ja hän maksoi palkat niin piioille kuin rengeillekin. — Usein tuo emäntä kulkee alakuloisena. Hän seisoo tulisijan ääressä patansa luona ja miettii hiljaa. Mutta kun hän taas kyykistyy pienokaisensa luo kehdon viereen, hänen silmänsä säteilevät ihanasti. Hän iloitsee, kun ”kultakäpynen” hänen sylissään punaposkisena potkii ja rimpuilee. Hän saa ruokkia lasta rintansa maidolla, hoitaa ja pukea sitä. Ja niin kuin hän itsekseen sanoi, hän saa ”kasvattaa hänestä pyhien rauhankaupungin perillisen”. Siitä säteilee ujon emännän katse.

Kerran kesällä, eräänä sunnuntai-iltana, aurinko laski luoteeseen, ja ilma ja metsä olivat tyynet. Silloin Anna istui yksin lapsensa kanssa rahilla pöydän päässä. Eero kulki katsomassa niittyjään ja huhtiaan, ja talon palvelijat olivat kaikki lähteneet kylään. — Nyt oli ihana rauha sekä ulkona että sisällä torpan avarassa sunnuntaituvassa. Lattialle oli siroteltu lehtiä, ja se hymyili. Oli rauha ja hiljaisuus. Vain silloin tällöin kuului koivuiselta mäeltä karjankellojen kaukainen kilahdus. — Mutta rahilla istui nuori emäntä ja puhui lapselleen. Lapsi katsoi häntä sylistä kuin hehkuva aamu. ”Sanohan, pienoiseni”, hän puhui ja hyräili jotain laulun ja puheen väliltä, ”sanohan, pienoiseni, mistä tiesit tulla kotiisi? — Tulin pitkin Turun tietä, lirputtelin Hämeenmaiden härkäteillä. — Mutta mistä tunsit kotisi, pienoiseni? — Hallavasta koirasta portin alla, tunsin kartanon kultaisesta kaivosta. Ja vielä oli pappien hevoset heinäladossa ja olkiladossa oluttynnyri. — Mistä tunsit rakkaan äitisi, mistä tunsit isäsi? — Äiti ammensi vierrettä loimuavan liekin vieressä. Hän ammensi ja lauloi, lauloi kirkkaalla äänellä, ja kaulassa oli liina, liina kuin lumi ja taivaan kaari. Mistäpä tunsin isäni? Hän veisti kirveenvartta, veisti kultaisen ikkunan vieressä. — Niin löysit tien, niin tunsit kodin, niin tunsit tuvassa äitisi ja isäsi. Mutta missä isäsi nyt lienee, missä, ja muisteleeko hän meitä? — Muistaahan hän toki. Ja vaikka hän ei muistaisi sinua, niin minä en unohda sinua, en ikinä elämässäni, en kuolemassa. Sinä olet sieluni aamun paiste ja illan riutumus, minun iloni ja ihana murheeni. No miksi sinä olet murheeni? Ah! Tämä maailma on kavala ja myrskyinen, ja moni purjehtija on täällä vajonnut sen merien ikuiseen syvyyteen. Sanohan, lapseni, minun kesänihanaiseni, sano: etkö tahtoisi purjehtia täältä pois rauhan ikisatamaan, kun lapsuutesi valkea viiri vielä väikkyy puhtaana? Sumean, tyynen järven rannalla seisoo Tuonelan tumma kartano. Siellä himmeän lehdon helmassa, kasteisen viidan sylissä, on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat. Siksi kuule minun lauluni. Se johtaa sinut Tuonelan ruhtinaan maahan. Oi kuule mun sydämeni laulu!”

Tuonen lehto, öinen lehto!
Siell' on hieno hietakehto,
Sinnepä lapseni saatan.

Siell' on lapsen lysti olla,
Tuonen herran vainiolla
Kaitsea Tuonelan karjaa.

Siell' on lapsen lysti olla,
Illan tullen tuuditella
Helmassa Tuonelan immen.

Onpa kullan lysti olla,
Kultakehdoss' kellahdella,
Kuullella kehräjälintuu.

Tuonen viita, rauhan viita!
Kaukana on vaino, riita,
Kaukana kavala maailma.

Niin hän lauloi lapselleen. Eikä kantele helise niin kirkkaasti kuin hänen äänensä silloin kaikui avarassa sunnuntaituvassa. Mutta kun hän oli lakannut laulamasta, hän katseli kauan ääneti ikkunasta ylös korkeuteen. Hän katseli ylös pyhään, huimaavaan korkeuteen. Taivas oli hiilakas ja puhdas. Kaarevan kannen alla ei näkynyt yhtään pilven riekaletta. Vain poutapääsky, tuskin silmin näkyvä, väikkyi siellä. Se lensi sinne tänne kevyenä ja vilkkaana kuin onnenlapsen ajatus. Siinä hän istui. Hänen päivän polttama poskensa painui uneliaan lapsen ohimoa vasten. Mutta siniset silmät katsoivat ylös sinisiin avaruuksiin, ja otsalla välkkyi rauha.

Silloin mies palasi metsästä. Hän kuuli pihalle vaimonsa laulun. Hänen mielestään se ei ollut koskaan ennen kaikunut niin ihanasti. Hän astui sisään, käveli tuvan perälle ja istui vaimonsa viereen. Se oli ystävällisyyttä, jota hän oli harvoin ennen osoittanut. Vaimo kääntyi nopeasti hänen puoleensa ja laski lapsen hänen polvilleen. Hän painoi otsansa miehen rintaa vasten ja purskahti rajuun itkuun. Mutta mies kietoi nyt käsivartensa hänen kaulansa ympäri. Hän siveli yhden suortuvan tuosta pellavankeltaisesta tukasta vaimon korvan taakse. Siinä he istuivat tyynenä sunnuntai-iltana valkealla rahilla valkean pöydän päässä.

Niin eli ja rakensi torpassaan Eero, veljeksistä nuorin. Ja nyt olen kertonut palan jokaisen veljen elämästä erikseen, vanhimmasta nuorimpaan asti. Ja tahdon vielä kertoa eräästä joulujuhlasta Juhani-Jukolan talossa. Sillä veljekset olivat päättäneet tulla vielä kerran yhteen jouluoljille entiseen kotiinsa.

Kaikki olivat myös kokoontuneet sinne vaimoineen ja lapsineen. Jukolan avarassa tuvassa oli vilskettä, kun iso joukko lapsia piehtaroi ja kieriskeli kahisevilla oljilla. Tuolla taas, tulisijan ympärillä, istui joukko kälyjä hauskassa keskustelussa keskenään. Ja Kekkurin komea emäntä, Timon vakava vaimo, liikutteli siellä kiltisti Venlan vellipataa. Pata oli täynnä ja kiehui valkeassa vaahdossa. Siellä tulisijan juurella nähtiin myös Simeoni virsikirja polvella. Hän oli valmiina aloittamaan yhteisen jouluvirren. Mutta tuvan perällä pöydän ympärillä istuivat muut veljekset. He puhelivat entisistä ajoista, päivistä metsien yössä ja Impivaaran kantoisella aholla, louhikkoisen, kohisevan vuoren alla. Ja muistot menneistä vaaroista, taisteluista ja töistä sulivat heidän mielessään suloisesti yhteen. Ne sulivat yhteen niin kuin metsät, laaksot, vuoret ja korkeat nummet sulavat yhteen kaukaisuuden sinisessä hämärässä. Kaikki yhtyi tummaksi, ihanaksi uneksi, ja miesten rinnassa tuntui hiljainen kaipaus. Niin he katselivat takaisin menneisiin päiviin.

Samoin katselee paimen syysiltana kaukaa rakasta ahoa, kun luonto on käynyt lepoon ja lempeä lehto seisoo kellastuneena. Siellä hän kerran kesällä ponnisteli ja tuskaili hikeä vuodattaen. Päivä oli kuuma ja helteinen. Kaukana jyrisi ukkonen, ja paarmat ja kärpäset parveilivat kuin sumu. Ne ajoivat karjan kiilivään kimmaan. Mutta ennen iltaa hän oli taas koonnut karjansa. Hän käveli iloisena kotiin kellojen kilinässä. Sitä päivää hän nyt muistelee ja hymyilee. Samoin myös harmaantuva merimies maalla palauttaa mieleensä entisen myrskyn merellä. Pilvet kietoivat laivan pimeyteen, ja kuohuva aalto uhkasi kuolemalla. Mutta ennen kuin yö tuli, tuuli vaikeni. Aalto rauhoittui ja nukkui. Ja kirkastuvasta lännestä aurinko säteili taas ja näytti tien satamaan. Tätä myrskyä merimies nyt muistelee hiljaisella riemulla. Niin muistelivat veljeksetkin menneitä päiviään. He istuivat kultaisena jouluiltana Jukolan pöydän ympärillä ja puhelivat keskenään.

Mutta pata nostettiin tulelta. Tuohisista haloista tehtiin oivallinen pystyvalkea. Sen loimuavassa valossa alkoi nyt juhlallinen veisuu. Silloin lasten meluava joukko vaikeni heti. Myös veljekset lakkasivat juttelemasta pöydän ääressä, kun Simeoni aloitti ihanan virren. Ja naiset, kirjat sylissään, yhtyivät kaikki siihen äänellään. Laulu kaikui kauniisti palavan pystyvalkean huminassa. Ja kaikkein kauneimpana helisi aina muiden joukossa ujon Annan puhdas ja lempeä ääni. — Mutta kun laulu viimein loppui, he astuivat illallispöytään. Ja sen jälkeen he kävivät viimein lattian oljille yön levolle. — Mutta varhain seuraavana aamuna he heräsivät. He heräsivät lähteäkseen loistavaan kirkkoon. Se kimalteli tuhansista palavista kynttilöistä kuin tähtitaivas. Kun päivä oli täysin valjennut, he palasivat sieltä taas kilpaa kiitäen. Ja he viettivät iloisen joulupäivän entisessä Jukolassa.

Mutta tässä on kertomukseni loppu. Ja niin olen kertonut seitsemästä veljeksestä Suomen saloilla. Ja mitäpä enää kertoisin heidän elämänsä päivästä ja sen vaiheista täällä? Se kulki rauhallisesti ylös puolipäivän korkeuteen. Ja se kallistui rauhallisesti alas illan lepoon, kun monen tuhannen kultaisen auringon kierros oli kulunut.

### Sanasto

- **turskin ja trumantin**: Juhanin vanhoja haukkumasanoja: äreä ja riitaisa
- **hälläkäksi**: hälläkkä: vanha haukkumasana naisesta tai tytöstä
- **hurnukaksi**: hurnukka, Ruokkomassa ja töllintetty ovat vanhoja, karkeita haukkumasanoja naisesta
- **rankia**: ranki: puinen kehikko sian kaulassa, jotta sika ei pääse aidan läpi
- **karhetta**: karhe: pitkä rivi haravoitua heinää niityllä
- **sontarattailla**: sontarattaat: kärryt, joilla ajetaan lantaa; Juhani puhuu ukkosesta kuin taivaan lantakärryistä
- **liepeäsilmiset**: vanha sana, jonka tarkka merkitys on epäselvä; tässä ehkä: arat, lempeäsilmäiset
- **körtit**: lyhyet takinhelmat; heränneiden miesten vaatetusta
- **sianmurennusta**: hienoksi paloiteltua sianlihaa
- **särvittää**: särvin on leivän päälle pantava ruoka; ”se särvittää” = se maistuu hyvältä leivän kanssa
- **käskis**: käskisi; Simeonin vanha sanonta ”kylläpä sitten käskis” = kylläpä sitten kelpaisi (ivallisesti)
- **rautaruukissa**: ruukki: tehdas, jossa tehdään rautaa ja poltetaan paljon puuta
- **vällyjen**: vällyt: paksu, lämmin peite
- **knääkkä**: vanha haukkumasana lapsesta
- **laukkutuolille**: vanha sana, jonka tarkka merkitys on epäselvä; jonkinlainen tuoli tai penkki tuvassa
- **makonne**: mako = maha
- **kaattuva**: vanha sana: peite, täkki
- **leiviskä**: vanha painomitta, noin 8,5 kiloa
- **loimivyön**: vyö, jolla hevosen loimi eli peite kiinnitetään
- **ryijylle**: ryijy: paksu, nukkainen villapeite
- **ruiskutautia**: vanha taudin nimi, jonka tarkka merkitys on epäselvä; ehkä kova ripuli
- **pyörrytystauteja**: pyörrytys = huimaus; taudit, joissa päätä huimaa ja ihminen voi pyörtyä
- **siannappeja**: vanha kansan nimi taudille, jonka tarkka merkitys on epäselvä; ehkä tauti, jossa iholle tai kaulaan tulee kyhmyjä
- **syhelmää**: vanha taudin nimi, jonka tarkka merkitys on epäselvä; ehkä jokin kutiava ihotauti
- **mieron tietä**: kerjäläisen tie; kulkea mieron tietä = kerjätä talosta taloon
- **kymiin**: kymi: suuri, leveä joki
- **köllin**: kölli: vanha haukkumasana hitaasta, laiskasta miehestä
- **Rikeeraako**: rikeerata = hallita, riehua; ”itse ilminen saatana” = itse oikea, ilmielävä saatana
- **leilejä**: leili: pieni puinen astia, jossa pidetään juomaa
- **emintimältä**: emintimä = äitipuoli
- **aikamekon**: vanha sana, jonka tarkka merkitys on epäselvä; ehkä: kunnon selkäsauna
- **kuranssata**: kurittaa
- **pokot**: vanha sana, jonka tarkka merkitys on epäselvä; tässä ehkä: tukkapöllyt tai niiden antajat
- **tuhtaan**: tuhdata = kurittaa (ruotsin sanasta tukta)
- **ruoti-ukko**: köyhä vanhus, jota talot elättävät vuorotellen
- **ruomena**: vanha sana: vatsallaan maata pitkin
- **hädän pipanaa eikä papanaa**: leikillinen sanonta: ei yhtään mitään hätää
- **papanoitsisin**: Taavan pilkka: hän sotkisi Timon lampaan papanoilla eli lannalla
- **könistit**: vanha sana, jonka tarkka merkitys on epäselvä; ehkä: riepottelit, pitelit kovaa
- **lurvailet**: kuljeskelet joutilaana ja juot
- **uisakoinut**: vanha sana, jonka tarkka merkitys on epäselvä; ehkä: juopotellut, kuljeskellut
- **lipparit**: liköörit, makeat väkevät juomat
- **hallavasta**: hallava = harmaa, kellanharmaa
- **vierrettä**: vierre: makea neste, josta tehdään olutta
- **riutumus**: hiljainen hiipuminen ja kaipaus
- **Kaitsea**: paimentaa, vartioida
- **kellahdella**: keinua, kellua pehmeästi
- **kehräjälintuu**: kehräjälintu: yölintu, jonka ääni on kuin rukin hurinaa
- **viita**: tiheä lehtometsä, pensaikko
- **immen**: impi: neito
- **hiilakas**: vanha sana, jonka tarkka merkitys on epäselvä; tässä ehkä: kirkas, kuulas
- **kiilivään kimmaan**: kimma: karjan hurja juoksu, kun paarmat ja kiilit purevat
- **kääpänsä**: kääpä: vanha sana, jonka tarkka merkitys on epäselvä; jokin pakkasessa paleltuva ruumiinosa
- **huhta**: kaski, joka tehdään kaatamalla ja polttamalla kuusimetsää