# Rautatie (taso B2) *Juhani Aho* ## I. Pakkanen paukkaa nurkissa, räiskää pitkin aidan selkiä ja seuloo huurretta puihin ja pensaisiin. Aurinko kultaa kirkon ja tapulin ristejä, paistaa hauskasti härmäiseen koivikkoon ja valaisee joka savupatsaan, joita kumpuaa kiemurrellen piipuista ja lakeistorvista läheltä ja kaukaa. Tie ei ihan vielä huuda kuolemaansa reen jalaksen alla, vaikka surullisesti ja toivottomasti se valittaa. Kuusen latvassa kyyhöttää harakka, kaula lyhyenä ja paksuna, pää höyhenten sisässä. Se on lähtenyt liikkeelle jo päivän valjetessa yöpuultaan pellon takaisesta männiköstä. Se on lentänyt riihen takaa ja navetan yli ja istuutunut pappilan puutarhaan, jossa seisoo aivan yksinään kuusi koivujen keskellä. Ei ole harakka vielä saanut aamiaista, ei aukene keittiön ovi eikä pappilan pihalla näy ajajaa. Eilen hyvä piika nakkeli tähteitä harakalle, ja eilen, kun yksi lähti hevosensa kanssa pihalta, niin toinen tuli… Joku ajaa tuolta sakastin takaa nytkin. Tuleekohan se?… Ei tule pihaan, jäälle kääntyy, ajaa pappilan alapuolelta, kituuttaa hitaasti jäätä pitkin, hevonen huurussa ja miehen parta… Harakan mieli käy surulliseksi, sillä on nälkä ja vilu. Ei se nyt siallekaan naura, vanhalle ystävälle, joka tuolla pahnansa ovella tongiskelee… eilen sille vielä saattoi nauraa, nyt ei viitsi. Harakka vaipuu yhä syvemmälle höyhentensä sisään, ei huoli kiinnittää huomiotaan mihinkään… eikä ajatella mitään. Eikä harakka huomaa, että niemen takaa lähestyy jäätä pitkin hevosmies. Hän nousee törmästä pihaan, pysäyttää hevosensa keittiön eteen, nykäisee ohjaksia, ajaa vielä vähän ja kääntyy koivua kohti, joka kasvaa pihan toisella puolella, portin pielessä. — Ptuu!—ptuu! Nyt vasta harakka hänet huomaa, kikahtaa, keikauttaa pyrstöään. Sen sydän hypähtää ilosta, ja se laskeutuu alas puutarhan aidan seipääseen. Mies sitoo hevosensa koivuun, asettaa loimen sen selkään, kaataa kauroja vasuun, panee vasun sen eteen ja korjaa vielä kerran loimea… — Eiköhän tuo nyt ehkä pysyne? Kun harakka huomaa, että mies poistuu keittiöön päin, kopistelee jalkojaan ja aikoo astua sisään, se muuttaa portin pielessä kasvavan koivun latvaan. Siellä se katselee pää kallellaan oksien lomasta alas. Ja kun miestä ei enää näy, se laskeutuu alimmalle oksalle, ja nyt sitä jo naurattaa… olisi siellä jo ottamista, kun vain uskaltaisi. Harakka hyppää maahan, hevonen luimistaa korviaan, ja harakkaa naurattaa yhä imelämmin. Rovasti seisoo kamarinsa ikkunassa ja puhaltelee pitkiä savuja piipustaan lasia vasten. Hän on katsellut ja odottanut, uskaltaisiko harakka siepata jotakin. Ja odottaessaan hän hymyilee eikä polta silloin… — Ähäh—ähäh! Jopahan sai siepatuksi… mitähän lienee saanut…! — Rovasti olisi niin hyvä ja ottaisi kahvia, sanoo piian ääni selän takana. — Panehan sinne pöydälle. Kes—kes! Nyt se taas, nyt se taas… äläpäs, eipä tamma annakaan!… Eikö se ole Korventaustan Matin tamma? — Sen kai se lienee, koska itse Matti on keittiössä… kuuluisi olevan asiaa rovastille. — Käske sen tulla tänne… mitähän sillä on asiaa? — En kysynyt. — Taitaa olla jyvien maksussa, koska reessä on säkkejä… sano, että tulee ulko-oven kautta. Rovasti istuutuu keinutuoliinsa, panee piippunsa lattialle pystyyn pöydän jalkaa vasten ja rupeaa juomaan kahviaan. Mutta vähän väliä hän ojentautuu taaksepäin, jotta näkisi harakan ja Matin hevosen. — Eipä se nyt uskallakaan enää… Tamma on potkaissut takajalallaan, ja harakka on lentänyt aitan katolle. Sieltä se nyt surkein mielin katselee alas maahan. Matti kolistelee jo porstuassa. — Hyvää päivää, herra rovasti! — Päivää. Mitäs Matille kuuluu? — Ei tuota mitään erityistä, mitä vain rovastille kuuluu… on tuo vähän kuivahka ilma. — Kaksikymmentä astetta on pakkasta. Matti istuu, onhan siinä puuta. — Onpa tuota saanut istuakin. Vai on kaksikymmentä astetta pakkasta? — Eilen oli kolmekymmentä. — Vai oli eilen kolmekymmentä. — Kotoako päin se Matti ajelee? — Kotoapa päin sitä. Olisin minä arentijyvien maksussa, jos rovastille sopisi ruveta ottamaan vastaan. Ei ole ennen tullut tuoduksi, mutta eilen sanoi Liisa: »Mene nyt huomenna viemään arentijyvät… rovasti saattaa luulla, ettet ehkä maksakaan.» — Ennättääpähän nuo vielä. — Kun olisi vastaanottajaa, ajaisi suoraan makasiinin eteen, niin sitten saisi riisua tamman syömään. — On kai siellä pirttikammarissa pehtori. Matti tulee sitten tänne tupakalle… Kun Matti oli mennyt, rovasti keinutti taas tuoliaan niin, että näki ikkunasta pihalle. Sika oli päässyt reen luo ja repi parhaillaan reikää säkin kylkeen. Loimi oli pudonnut maahan hevosen selästä. Sen oli löytänyt toinen sika, joka kieritteli sitä lumessa. Harakka hyppeli milloin minkin ympärillä ja ponnisteli vuorotellen kummankin selkään. Tamma helisteli tiukujaan ja luimisteli. — Hö-ös! Siat! — ärjäisi Matti jo rappusilla. Hän tempaisi pihalta luudan varren ja juoksi hätiin. Hän sai lyödyksi selkään sitä, joka säkkiä repi. Se vinkaisi pahasti, hyppäsi syrjään ja survaisi toista kylkeen. Vähän matkaa ne juoksivat yhdessä ja jäivät sitten kuuntelemaan, päät toisissaan kiinni. Mutta harakka lensi kiireesti pihamaan toiselle puolelle. Rovastista tämä oli niin hupaisaa, että hänen täytyi ihan ääneen nauraa. Matti juoksi pirttiin, tuli sieltä pehtorin kanssa ja ajoi hevosensa makasiinin eteen. Siat aikoivat tulla perässä, mutta kun Matti taas ärjäisi äkäisesti, ne eivät uskaltaneet. Mutta harakka liiteli kuusesta alas reen paikalle ja alkoi aamiaisensa. »On se äijä vielä aika vankka, vaikka on pieni», tuumaili rovasti itsekseen, kun näki Matin kantavan suurta säkkiä reestä makasiiniin. »Minä en jaksaisi, vaikka olen nuorempi mies…» Rovasti alkoi keinua lyhyesti keinutuolissaan ja puhallella savuja ylös kattoa kohti… — Ei sillä vain ole yhtään lasta… (Rovastilla niitä oli jo seitsemän.) Savuympyrät vaelsivat puolivälissä matkaa kattoon, kasvoivat, kohosivat ylemmäs, koskivat kattoon, kimposivat takaisin, hajosivat ja erosivat useiksi pieniksi ympyröiksi… — … ei ole lapsia, vaikka on ollut naimisissa enemmän aikaa kuin moni muu… kuinka kauan lieneekään ollut. Mikähän siinäkin lienee, että muutamilla on, muutamilla ei? Niin olikin, ettei Matilla ollut lapsia. Vaimo hänellä oli, Liisa, mutta ei muuta väkeä. Kahden he asuivat Korventaustan pienessä mökissä pappilan metsäsaralla. Vanhoja he olivat molemmat, olivat jo olleet kauan… ja pieniä. Pieni oli hevonenkin, tammarupukka, vaikka riski, ja pieni oli Liisan lehmä. Muusta maailmasta he eivät paljon tienneet eikä muu maailma heistä. Vain muutamia kertoja vuodessa he kävivät ihmisten ilmoilla: kirkossa joulunpyhinä, kolmena pyhänä peräkkäin, juhannuksena ja pitkäperjantaina ripillä. Tammikuun lopulla Matti sitten tavallisesti toi arentijyvät rovastille ja vaihtoi ruustinnalta kehruita Liisalle. Sillä välin he elelivät sydänmaassaan. Matti kaatoi keväällä pienen kasken, poltti sen seuraavana kesänä ja kylvi. Hän muokkasi peltotilkkunsa ja pani toisen puolen rukiille, toisen perunalle. Sitten hän keräili heinäaikana yhdessä Liisan kanssa ahoilta ja purojen varsilta heinät hevoselle ja lehmälle. Syksyn tullen ja talvikaudet Matti pyydysteli lintuja ja jäniksiä; pyssyä hän ei ollut ikipäivinä käyttänyt. Liisa auttoi Mattia kesäisin ulkotöissä ja ruokki talvella lehmän, porsaan ja kissan. Mikkelistä lähtien hän kehräsi helluntaihin saakka ruustinnalle villoja ja pellavia. — Vielä se on riski mies tuo Matti, sanoi pehtori, kun tuli Matin kanssa makasiinista ja Matti heitti melkein tyhjän säkkinsä rekeen. Matista oli aina mieluista, kun häntä sanottiin riskiksi mieheksi. Mutta aina hän kuitenkin sanoi siihen: — Mitäpä tuota minun riskeydestäni, vanhan miehen… ei pidä pilkata vanhaa miestä… riskimpihän toki pehtori itse on. — En toki ole… mitä se Matti nyt sanoo… vai ei Matti ole riski, kun kantaa selässään puolen tynnyrin säkin. — Eihän siinä toki ollut kuin vähän päälle kymmenen kapan. — Onpa sitä kyllä siinäkin. — Mitäs minä nyt enää, mutta toista se oli silloin nuorena miehenä… Ja Matti kertoi kiiluvin silmin saman kertomuksensa, jonka hän oli joka kerta ennenkin kertonut jyviä maksaessaan. Se kertomus oli tällainen. Kun hän vielä renkinä ollessaan oli kerran ollut puimassa riihtä tässä samassa pappilassa ja säkkejä kannettiin riihestä aittaan, niin eräs renki ei ruvennut kantamaan osaansa. Se oli laiska vetelys, mikä lienee ollut, vaikka oli iso, ja sanoi vain, ettei jaksa. »Eiköhän noita saatane ilman sinuakin», oli Matti sanonut. Hän oli vääntänyt säkin kummallekin olkapäälleen ja sanonut vielä sille rengille: »Jos haluttaa — hyppää itse säkkien päälle, niin pääset kyydillä pihaan…» Silloinpa pehtori oli tuonut rovasti vainajalta (tämä nykyinen oli jo kolmas sillä paikalla Matin muistin aikana)… tuonut ryypyn. — Vaan mitäpä nyt enää jaksaisin, vanha mies… ei minusta enää ryypyn tienaajaksikaan. — Ja eikö se Liisa siitä pitäen mielistynyt Mattiin? sanoi pehtori, joka ei ollut yskää ymmärtävinään. — Mitähän lienee tehnyt. Soh, tamma… Matti käänsi hevosensa takapihalle päin. Pehtori hyppäsi hänen kannoilleen. — Siitä pitäenpä se oli, kun Liisa ajatteli Matista, että tuo se nyt on se minun… kyllä minä tiedän! Pehtori puheli näin siksi, että tiesi Matin pitävän siitä puheesta. Vaikka pehtori muuten oli ylpeänlainen mies, hän joskus laski leikkiä. — Kyllä se oli, totta puhuen, siitä pitäen, kun se Liisa mielistyi minuun, vaikka ei se sitä ole kuulevinaankaan, kun sille sitä sanoo. »Älä toki, huono rahjushan olet ollut koko ikäsi!» se vain sanoo, vaikka ei se niin ajattele. — Eikös Liisa ole itse tunnustanut Matille, että siitä pitäen rupesi hänestä tykkäämään?… — Mistä se pehtori kaiken tietää? — Niin ovat ihmiset kertoneet. — Eiköhän pehtori omasta päästään…? — En minä. Niin kuului Liisa itse sanoneen… — Liisa itsekö? Ei se sitä sanomaan mene, vaikka kyllä minä silti tiedän, että niin se oli. Luuli ennen rahjusmieheksi, mutta silloinpa näki. Maasta se pienikin ponnistaa. — Liisakin oli ennen riski tyttö. — Noo! (Matti repäisi rinnuksensa rivakasti auki.) Lieneekö tuo nyt niinkään… semmoinen tavallinen terve ihminen… Matti sitoi hevosensa rekeen kiinni ja katseli viekkaasti pehtoria… — Entäs pehtori, mitenkäs sen asian kanssa on?… Kertoipa se Liisa joulunpyhinä vähän huomanneensa, että… — Että mitä? — Että keittiöpiika ja pehtori… ja yhä viekkaammin Matti katseli pehtoria… — Minäkö? Ei!… Akkojen puheita! Pankaahan toki vähän enemmän jauhoja appeeseen… — Kyllä tämä riittää. Pehtori päätti hämmästyttää Mattia uutisella. Sen takiahan hän oikeastaan oli ruvennutkin puhumaan… — Ei taida Matti tietää, että minä tulen kohta tatsuunamieheksi… — Niin miksikä mieheksi? — Tatsuunamieheksi. — Mikäs mies se on se…? — Se on semmoinen mies, joka näyttää tietä, että osaa kulkea, kun tulee tatsuunaan. Päivällä lippua ja yöllä lyhtyä, valkeaa, jos saa ajaa ohi, mutta punaista, jos pitää pysäyttää. Se on hyvä virka… Matista se oli aivan kumma virka. Ei hän sitä kuitenkaan pehtorille sanonut. — No minkä takia se pehtori lähtee pois tästä talosta? hän kysyi sen sijaan. — Rovasti on sukua Lapinlahden inspehtorille, ja minä tulen Lapinlahden kirkonkylään. — Ei taideta tarvita täällä omassa kirkonkylässä semmoista tiennäyttäjää…? sanoi Matti. — Mitäs sitä täällä, kun se on siellä se rautatie… — *Rautako* tie? — Se, joka kulkee Kajaanista Kuopioon… ja sitä pitkin pääsee ulkomaillekin, vaikka Helsinkiin, jos tahtoo. — Sitä tietäkö? — Niin, niin, ei muuta kuin istut vaunuun vain. — Niin pääsetkö vaikka Helsinkiin? — Yhtä kyytiä! — Eikö pidä syöttääkään välillä? — Ei tarvitse… rautatien hevoset syövät juostessaan… tietääkö Matti, mitä ne rautatien hevoset syövät? — En minä sitä… — Ne syövät halkoja. — Älkää toki, pehtori, vanhaa miestä… vai juostessaan halkoja?… En usko kuitenkaan. — Halkoja ne syövät, vakuutti pehtori. Mutta Matti katkaisi aina kaiken puheen, kun huomasi, että häntä narrattiin. Hän ei ollut enää pehtoria kuulevinaankaan, puri huulensa yhteen ja työnsi valmiin appeen hamuilevan tammansa eteen. Pehtorin mielestä ei enää kannattanut ruveta selittelemään. Hän heitti avainnipun olalleen ja lähti vihellellen pirttiin päin. — Luuli saavansa narratuksi… petyit, mies parka. Matti peitti huolellisesti hevosensa loimella ja nahkapeitteillä ja lähti rovastin puheille. — Nyt ne mitattiin, jyvät… kaksitoista kappaa… sen verran sitä pienestä mökistä, sanoi Matti. Hän oli tullut sisään ja istuutunut oven suuhun sille arkulle, jossa kirkonkirjoja kuljetettiin kinkereille. — Matti istuu peremmäs, onhan täällä tuolejakin. — Kyllä minä tässäkin. — Tässä olisi piippu, ja tupakkaa on tuolla. Rovasti toi Matille piipun ja näytti tupakka-astian kaakeliuunin reunalta. Matti pisti piippuun, raapaisi tulta ja sammutti tikun sormissaan. Sitten hän kantoi sen varovasti uuniin. Vähän aikaa Matti ja rovasti istuivat mitään puhumatta. Rovasti keinutti keinutuoliaan, ja Matti puhalteli pieniä savuja pitkän piipunvarren päästä. — Terveenäkös se Matti on saanut olla? kysyi sitten rovasti. — Terveenähän tuota on saanut Luojan avulla olla… vanhuushan se kuitenkin vain välillä tahtoo… — Eihän Mattia toki vielä vanhuus… riski mies, kun kantaa vielä selässään puolen tynnyrin säkin. — Mistä se rovasti on sen kuullut? — Näinhän minä sen omin silmin, kun kantoi selässään niin kuin ei mitään… — Niin kuin ei mitään? Heh!—heh!—heh! Vai näki rovasti sen…? — Minä en jaksaisi liikauttaakaan, vaikka olen nuorempi mies. — Kyllä rovasti toki jaksaisi. Jaksoinhan minäkin ennen nuorena miehenä. Ja Matti kertoi rovastille, että kun hän entisen rovastin aikana oli tässä samassa pappilassa renkinä, hän oli kerran ollut puimassa riihtä. Säkkejä piti kantaa riihestä makasiiniin, mutta eräs renki ei ruvennutkaan kantamaan osaansa. Se oli laiska vetelys, mikä lienee ollut, vaikka oli iso, eikä sanonut jaksavansa. Mutta silloin Matti oli vääntänyt kaksi säkkiä selkäänsä ja sanonut vielä sille rengille: »Jos tahdot, hyppää itse vielä säkkien päälle, niin pääset kyydillä pihaan.» Pehtori oli silloin mennyt rovastin puheille. Vähän ajan päästä hän oli tullut takaisin ja sanonut, että rovasti oli käskenyt ryypytellä Mattia siitä hyvästä… Matti vilkaisi kulmiensa alta rovastiin. Rovasti kalisteli avaimiaan taskussaan, nousi seisomaan ja kulki pari kertaa lattian yli. Hän veti käden ja avaimen taskustaan ja meni kaappinsa luo. Hän avasi sen, niin kuin oli joka kerta ennenkin avannut, kun Matti oli käynyt ja kertonut. Hän otti pullon ja pikarin ja käski Matin tulla ottamaan. Matti esteli, niin kuin oli aina ennenkin estellyt… sanoi, että jos menee päähän vanhan miehen… mutta otti sitten kuitenkin ryypyn, niin kuin oli aina ennenkin ottanut. Rovasti pisti taas pullon ja pikarin piiloon, lukitsi kaapin, solautti avaimet taskuunsa ja istuutui keinumaan. Puheltiin sitä ja tätä, pidettiin välillä taukoa ja tupakoitiin. Tuli siihen sitten rovastin ruustinnakin kättelemään Mattia ja juttelemaan hänen kanssaan… Ruustinna kysyi, mitä Matille kuuluu ja miten Liisa jaksaa. Eihän Matille mitään erityistä… ja hyvinhän Liisakin jaksaa. Mikäpä sillä jaksaessa, kun on leipää ja lämmintä… — Pitäisi toki Matin tuoda Liisa useammin kirkkoon… kun ei Matti käytä Liisaa kirkossa kuin muutaman kerran talvessa, sanoi ruustinna. — Ei toki ole milloinkaan yhteen kertaan jäänyt… saisihan se käydä pari kolmekin kertaa, jos tahtoisi. — Eikö se tahdo? — Ei tuo oikein tahdokaan, sen jälkeen kun sai lasit, että näkee itsekin katsella kirjaa. — Vieläkö Matti näkee ilman laseja? — Minäkö? Ei, hyvä ruustinna, en minä ole pitkään aikaan nähnyt… lautaksi lyö, en näe mitään, vaikka kuinka koettaisin… — Matin pitäisi ostaa silmälasit. — Silmälasitko? Ei… olen minä koetellut, vaan ei ole ollut sopivia… Matti ei uskaltanut katsoa rovastiin. Rovasti keinui ja puhalteli savuja kattoon. Hän vilkaisi Mattiin… hän tiesi, että Matti oli huonolukuinen, hyvin huonolukuinen. — Kukapa niitä elukoita ruokkisi, jos Liisa joka pyhä kävisi kirkossa, sanoi Matti. — Matin pitäisi ottaa Liisalle piika avuksi… onhan Matti varakas mies… — Mikä varakas mies minä?… Ei toki, hyvä ruustinna. Kunhan leivässä pysyy… — Jolla toki kuuluu olevan rahaa lainassakin… — Ne on niitä maailman puheita… hyvä, kunhan leivässä pysyy. — Niin, vaan pitäisi sitä Matin kuitenkin käyttää Liisaa rautatietä katsomassa. Tokkohan Matti on vielä itsekään käynyt…? — En ole käynyt… onko se jossain kaukana? — Ei se ole kaukana täältä. Kun me lähdimme aamiaisilta, niin oltiin puolen päivän aikaan rautatiellä… huru långt ä' de' nu heller, pappa, ti' järnvägen? — Tietäähän Matti Lapinlahden kirkon? kysyi rovasti. — Kyllähän minä sen tiedän, vaikken ole käynyt. — Rautatie kulkee aivan läheltä Lapinlahden kirkkoa. — Vai sieltä se kulkee? — Kun lähtee yhtenä aamuna ajamaan, on jo toisena Helsingissä. — Vai niin sukkelaan… viipyyköhän kauan, jos menee ulkomaille?… Kuuluuhan sillä sinnekin pääsevän. — Se riippuu siitä, minne menee… Ranskanmaalle ennättää viidessä päivässä, jos ajaa tiukkaan. — Entäpäs Amerikkaan? — Sinne ei pääse rautatiellä, kun on meri välissä. Matti katsoisi… tässä kartalla näkyy, että välissä on tämmöinen aava meri, Atlantin meri… — Niinpähän näkyy. — Mutta sukkelaan se menee, ja siinä on toista kulkea kuin meidän kärryillä kolistellen. — Mahtaapa olla. — Ei tärise… ja menee sellaista vauhtia, että silmissä vilisee. — Mahtaapa kyllä vilistä. Kruunuko sen on laittanut? — Kruunu. — Kruunuhan se semmoisia… tottahan sen pitää mennä hyvää kyytiä, kun kruunu panee oriinsa eteen. Vaan sitä minä tässä vähän kuitenkin, että onkohan se totta, kun puhuvat, että ne rautatien hevoset syövät halkoja… ei mahda olla, taisi vain pehtori minua narratakseen?… Rovasti ja ruustinna, vaikka itse viisasta väkeä, eivät kuitenkaan milloinkaan nauraneet, jos joku heidän mielestään sattui puhumaan tyhmemminkin. Ja mistäpä Matti sen niin tiesikään ja saattoikaan tietää? Ja kun ruustinna oikein ajatteli, olihan hänellekin alussa tullut hevoset mieleen, kun hän oli kuullut puhuttavan rautatiestä. Hän oli myös ajatellut: rautatie? Tottahan se on tie, joka on raudasta, niin kuin maantie on maasta ja mullasta… Rovasti oli nähnyt Helsingin rautatien jo ylioppilaana, eikä hän enää muistanut, millaiseksi hän lienee sen ensin ajatellut. Hänen suunsa meni vähän nauruun, mutta sitten hän rupesi hiljaisesti ja maltillisesti selittämään… — Se on, näetkös, sillä tavalla, ettei siinä tarvita hevosia… vaunut kulkevat höyryn voimalla… onhan Matti nähnyt vaunuja? — Tokihan minä olen vaunuja nähnyt! — Ei ne ole samanlaisia kuin meillä on… niiden pitää olla erilaisia, jotka kulkevat höyryn voimalla. — Kai niiden pitää olla erilaisia. — Ne on kuin huoneita ikään… — Vai niin kuin huoneita… sepä jotakin! — Ja niitä panee höyry liikkeelle niin kuin höyryveneitä… onhan Matti nähnyt »Suomelan»? — Näinhän minä sen viime kesänä tuossa kirkon salmella sätkättävän. — Niin no, sen panee höyry liikkeelle vettä pitkin, ja lokomotiivin eli veturin, joka vetää vaunuja, sen panee myös höyry liikkeelle. Siipien sijasta pitää vain olla pyörät, kun se kulkee maalla. — Niinpä kai… eihän se mitenkään mahtaisi siipiensä varassa kulkea maata pitkin. Kyllä Matti nyt ymmärsi täydellisesti, millainen se oli… semmoinen, joka oli kuin höyryvene nostettuna pyörien päälle. … Mutta kyllä se oli kuitenkin vähän kumma laitos… vaan tottapa rovasti tiesi, kun oli itse nähnyt. — Ymmärtäähän Matti sen nyt? — Kyllä minä nyt, kyllä minä nyt!… — Niin, semmoinen se on, sanoi ruustinna. — Matti ottaisi kahvia… ja leipää myös. Kyllä Matin pitää käydä sitä katsomassa ja ottaa Liisa mukaan. Matti joi kahvia eikä vastannut mitään. — Eikö tuota pitäne uskoa katsomattakin… mitäpä tuota enää vanha mies kaikista lysteistä… tiedänhän minä, millainen se on, kun rovasti on selittänyt. — Ei sitä osaa kukaan oikein toiselle selittää, sanoi ruustinna. — Omin silmin se pitää nähdä… kyllä sitä täytyy käydä katsomassa! — Suuri kiitos! Jokohan pitänee käydä…? — Kyllä… ihan varmasti, ja ottaa Liisa mukaan. — Mahtaa kai sen mieli ruveta sinne tekemään, kun kuulee. Ruustinna lähti askareilleen, mutta rovasti ja Matti juttelivat vielä kaikenlaista. He juttelivat siitä, kuinka paljon se ihmisjärki ajattelee ja laittelee ja mihin se vielä meneekin. Ja rovasti sanoi: »Kunhan se ei vain menisi yli voimiensa rimpuilemaan…» — Ja reistailemaan, sanoi Matti. — Kyllähän se on hyvä, että ihminen käyttää järkeään, joka sille on luomisessa annettu… jos se ei vain rupeaisi siitä ylpeilemään eikä unohtaisi kaiken antajaa, sanoi rovasti. Hän lisäsi, että Jumalan töitähän ne ovat rautahöyryt ja rautatietkin. — Eipähän ne kenenkään muunkaan liene, myönsi Matti. Ja häntä mietitytti kovasti se kumma laitos, joka oli kuin huone ja nostettu pyörien päälle. Mutta rovastia haukotutti, eikä puhe tahtonut enää oikein sujua… ja niin Matti sanoi hyvästit ja lähti. ### Sanasto - **rovasti**: arvostettu pappi, seurakunnan johtaja - **ruustinna**: rovastin vaimo - **pehtori**: suuren talon työnjohtaja - **ripillä**: ehtoollisella kirkossa - **arentijyvät**: vuokra maasta, joka maksetaan viljana - **makasiinin**: makasiini on suuri viljavarasto - **kappaa**: kappa on vanha mitta, noin viisi litraa; myös puinen astia - **riski**: vahva - **riihtä**: riihi on rakennus, jossa vilja kuivataan ja puidaan - **appeeseen**: ape on hevosen ruoka, silppua ja jauhoja - **narratuksi**: narrata on pettää leikillä - **tatsuunamieheksi**: tatsuunamies on asemalla työskentelevä mies; tatsuuna on vanha sana asemasta - **kruunu**: valtio, esivalta - **lautaksi lyö**: suunnilleen: kaikki menee silmissä yhteen - **huru långt ä' de' nu heller, pappa, ti' järnvägen?**: ruotsia: Kuinka pitkä matka rautatielle oikein on, isä? ## II. Matti oli aika lailla hajamielinen valjastaessaan hevostaan. Hän ei muistanut panna suitsia hevosen suuhun, ennen kuin oli ajanut pihan yli ja huomasi erehdyksensä vasta keittiön edessä. Ei tammakaan ollut kiireissään, kun se käveli pihan yli ja käveli vielä törmääkin alas jäälle. Mutta siitä hävyttömyydestä Matti jo tuskastui. — Soh, tamma! Mitä sinä siinä! Nä-nä-nä! Mutta tamma odotti parempaa hoputusta. Se ei ollut kuulevinaankaan, laahasi vain jalkojaan kuin vesitynnyriä vetäessään. — Ka-ka-ka!… Etkö sinä sen! Matti riuhtaisi ohjaksia, ensin oikeaa, sitten vasenta, ja siitä tamma tiesi, että nyt hänellä oli jo tosi mielessä. Ennen kuin se oikein irtautui juoksemaan, se huiskautti häntäänsä… kaksi kertaa… sillä semmoinen oli nyt kerran sen tapa. Sitten se loikkasi juoksuun, kun rekikin kiirehti alamäessä takaapäin. Aidan selällä istui harakka. Se hyppäsi seipään nenään ja päästi imelän naurun. »No kylläpä sillä nyt on lysti… tyhjän naurajalla», mutisi Matti ja riuhtoi tammaansa parempaan juoksuun. »Etkö sinä ymmärrä, kun sinulle harakatkin nauraa!» Tamma juoksi raksuttaen jäätä pitkin, tie kitisi reen jalaksen alla, resla ritisi, ja Matti könötti keskellä reslaa turkin kaulus pystyssä. Lyhyt päivä teki jo hämärää. Matti ajoi viittatietä ja ajatteli… Sitä Matti ajatteli, mitä oli rovastin ja ruustinnan kanssa puhunut. Vai oli Lapinlahden kirkolla rautatie? Eipä olisi uskonut, jos ei olisi omin korvin kuullut… ja kummapa se oli, kun ei siitä ollut ennen kuullut… vasta kai se oli sinne tullut. Eiköhän höyrylle enää riitä vettä, kun se jo kapuaa maalle…? Kyllä se mahtoi olla kumman näköinen. Kummahan tuo oli jo ennestäänkin, kun sätkätti vettä pitkin… olisikohan sitä käytävä katsomassa? Lienevätköhän muut käyneet kuin rovasti ja ruustinna?… Viittatie teki niemen nenässä mutkan ja vei sitten soikeaa järveä pitkin Talvilahden pohjukkaan, Huttulan talon rantaan. Mitä lähemmäs maata tultiin, sitä hitaammin tamma nytkytteli. Matti ei ollut kiirehtinyt sitä pitkään aikaan, ja tamma luuli jo saavansa kävellä. Takajaloilla se vielä juoksi, vaikka etujalat jo kävelivät… jo takajalatkin kävelivät, ja lautanen kohoili kuin helpotuksesta huokaisten. — Ka-ka-ka! Tamman täytyi taas alkaa juosta etujaloilla… takajalat kävelivät vielä. Mutta kun Matti kiskaisi ohjaksia, ensin oikeaa, sitten vasenta, takajalkojenkin täytyi tulla samaan tahtiin. Matilla oli aina tapana juottaa hevostaan Talvilahden pohjukassa Huttulan talon avannosta. Ja vanhasta muistista tamma poikkesi sinne nytkin. — Ka-ka-ka! Matti ei olisi nyt muistanutkaan, mutta tamma vei väkisin. — No, menehän sitten! sanoi Matti ja antoi tammalle vallan. Avannolla oli Huttulan talon vesimies täyttämässä sammiota. — Mistä se Matti ajelee? kysyi vesimies. — Kirkolta päin… pappilasta viimeksi, vastasi Matti ja nousi kopistelemaan lumipaakkuja tammansa jaloista. — Kuuluuko sitä mitään? — Eipä tuota erityistä. Onkos isäntä kotona? — Ei ole kotona… lähti tänä aamuna Lapinlahdelle. — Taisi mennä rautatietä katsomaan? — On kai se jo sen ennenkin nähnyt… eikö liene mennyt tavaran hakuun. — Hyvinköhän isännän kaupat käyvät? — Hyvinkö nuo käynevät, en tiedä… lihovanhan tuo ainakin itse näkyy. — Onkos Ville käynyt rautatietä katsomassa? — Niin minäkö?… Olinhan minä tuota jo omin käsin tekemässäkin. — Älä, älä… — No ihan toki… puolitoista vuotta, ja kohta lähden uudelleen. — Millaista työtä se oli? — Olipahan kuin ojan kaivua. Vaan sitä Matti ei uskonut. Hän puri huulensa yhteen eikä puhunut mitään. Kyllähän hänkin jotain tietää… ettei häntä nyt niin vain narrina pidetä. Tietäähän hänkin nyt sen verran rautatiestä ja sen semmoisista, ettei niiden tekeminen kuitenkaan ojan kaivua ole. Ville-löyhkä, saattaa se ehkä osata ojaa kaivaa, mutta rautatietä tekemään… ei suinkaan siihen kykene, jos ei ole seppä. — Onkos se Matti käynyt rautatietä katsomassa? — Mitähän lienee tehnyt? — Miltäs näytti? — Miltähän lienee näyttänyt… itsepähän parhaiten tiennet. Ville oli jo ammentanut sammionsa täyteen vettä ja ojensi kapan Matille. Matti nosti vettä avannosta ja antoi tammansa juoda. — On se riski mies tuo Matti, kun yhdellä kädellä nostaa täyden vesikapan, sanoi Ville. Matti ei puhunut siihen mitään, mutta tunsi kuitenkin leppyvänsä. — Onkos Matti milloinkaan ajanut rautatiellä? kysyi Ville taas. — Oletkos sinä? — Olen toki, ihan oikeasti… se menee niin kiivaasti, ettei paras ori pysyisi rinnalla, jos kilpaan kävisi… — Pysyisi, jos laukalla laskisi… — Saattaisipa alkumatkasta pysyä, jos laukalla laskisi, myönteli Ville. Matti nosti tammalleen toisen kapallisen vettä, tällä kertaa vasemmalla kädellään. — Pappilan pehtorikin lähtee rautatielle kevätpuoleen, sanoi Ville. — Sitä tuntui hokevan… lähteneekö vai ei. — Me lähdemme yhdessä… pehtori pääsee tatsuunamieheksi, mutta minä lähden muuhun työhön. — Mihin työhön se Ville? — Tienkorjaustyöhön… tästä kevätpuoleen lähdetään. Olen nyt ollut Huttulassa loisena ja tehnyt kaikenlaista, mutta heti kun maat sulavat, lähden rautatietä korjaamaan. Eihän se kestä ajoa korjaamatta. — Kestäneehän tuo rauta? — Sehän se vasta ei kestäkään… kiskot lähtevät yhä irti, niin pitää olla aina korjaajia. Tulkaa pois, Matti, tekin sinne työhön! — Kyllä en minä kruunun työhön rupea. — Vaan kun kruunu maksaa hyvän palkan? — Paljonko siellä maksetaan? — Kaksi markkaa päivältä. — Niin kuin parhaana heinäaikana? — Niin toki… tulee pois vaan Matti kruunun työhön. — Enpä sitä. — Ei se ole sen kummempaa kuin muukaan työ… kyllä sitä osaa tehdä. — Kyllä kai sitä osaisi tehdä yksi niin kuin toinenkin… vaan enpä siitä huoli. — Ei taitaisi akka päästää! — Akkako? Vähät minä akasta! — Eikös se ole vähän tiukka akka? — Kyllä minä akkani tiedän… tuossa on kappasi, heh! vastasi Matti, vähän närkästyneenä Villen luuloista. Hän istuutui rekeensä ja alkoi ajaa hyvästiä sanomatta. Huttulan vesimies nosti kapan sammioonsa ja lähti nousemaan vesitien törmää ylös. Matti ajeli viittatietä Talvilahden pohjaan ja nousi nuottikodan kohdalla maalle. Kuljettuaan vähän matkaa metsätietä hän tuli maantielle, joka kiersi järven ympäri ja yhtyi täällä oikotiehen. »Kyllä siellä käytävä olisi», ajatteli Matti eikä osannut paljon muuta ajatellakaan kuin sitä, mitä oli kuullut. Rautatie… vaikka eihän siitä oikein tahtonut saada selvää, millainen se oli, vaikka kuinka olisi ajatellut ja arvellut. Ja kuitenkaan Matti ei voinut olla sitä ajattelematta, mutta ajatellessaan hän oli taas ihan sekaantua omiin ajatuksiinsa. Se oli milloin minkin näköinen. Välillä hän oli saamaisillaan siitä selvän, mutta sitten se muuttui. Ensiksikin se oli semmoinen, että oli kuin olisi ollut tuossa silmien edessä nelipyöräiset vaunut, joissa oli isot pyörät ja pienet pyörät. Ne tahtoivat aina näyttää samanlaisilta kuin rovasti vainajan vanhat vaunut. Niiden edessä näytti olevan kaksi hevosta, kuomun alla rovasti ruustinnansa kanssa ja vastapäätä nuori herra ja röökinät. Kuskipukilla istui kuski kädet suorina, ja kuskin vieressä Matti, pienenä poikana, joka vähän pelkäsi ja piteli käsillään kiinni. Välillä taas ei ollut hevosia eikä vaunuja eikä mitään, ennen kuin silmissä rupesi kuvastumaan »Suomela». Se oli kuin olisi kulkenut maantietä pitkin pyörien päällä, isojen ja pienten, lippu keulassa seipään nenään sidottuna, ja perässä seisoi töröttämässä kapteeni. Perässä tuli nuoran mukana lotjia, kaksi… kolme… ja myötämäessä ne töytäisivät toisiinsa kiinni, eivätkä miehet tahtoneet saada niitä irti toisistaan. Ja rytinää ja räiskettä siinä oli niin kuin koko kirkkoväen ajaessa. Matista kaikki tämä tahtoi tuntua unennäöltä. Vaikka kyllä kai se niin kuitenkin oli, koska rovastikin oli sen kerran semmoiseksi nähnyt ja puhunut. Ja tottapa ne sen tekijät olivat sen niin laittaneet, että hyvin sopii eikä myötämäessä eikä mäen allakaan tule häiriötä. Vaan miten?… Sitä Matti ei osannut itselleen selittää… ja mitäpä tuota tarvitsikaan?… Eikä Matti enää pitkään aikaan huolinut ajatella koko asiaa. Hän nykäisi tammansa juoksuun ja kaivoi kukkarosta tuoreet piipun perät poskeensa… Vaan silloin tamma haukkasi juostessaan lunta tien laidasta, ja Matti tuli ajatelleeksi, että onkohan sillä jano, vaikka sai juoda Huttulan talon avannolla. Ja ajatus ryöstäytyi taas Matin tietämättä kulkemaan avannosta sammioon, sammiosta Villeen ja Villestä… rautatiehen… Se mies oli *ajanutkin* rautatietä… lieneeköhän montakin kertaa? Kun ei tullut tarkemmin kysytyksi, miten se kulkee ja miten sillä ajetaan ja millainen se on! Onko isot pyörät ja pienet pyörät niin kuin vaunuissa, vai ovatko yhtä suuret, vai miten?… Kovasti se vain meni, kun parhaat juoksijat eivät pysyneet rinnalla!… Mitenkähän lienee sen asian laita? Eiköhän ollut liikaa kehumista, ettei paraskaan juoksija…? — Kyllä oli, koira vieköön, liikaa kehumista! Jos riski mies kevyessä reessä oikein löisi hyvää juoksijaa pitkin kylkiä, ja jos tie olisi yhtä sileä kuin rautatie, eikä rinteitä olisi ja keli olisi hyvä! Niin kyllä, koira vieköön, jälkeen jäisi raskas rumilas, vaikka kuinka sätkättäisi ja sutkittaisi… jäisihän, perhana ollen, jälkeen, että livahtaisi!… — Tamma hoi! Tokko sinä tiedät, kuka sinulla ajaa… häh? häh?… kuka sinulla… häh… Ja Matti nousi polvilleen reessä ja löi tammaa ohjasperillä selkään. Hän löi ja huusi joka lyönnillä: »häh!» Tällaista ei tammalle ollut tapahtunut vielä milloinkaan, ja siksi se laukkasi minkä kerkesi, mutta Matti ei hellittänyt. — Häh! häh!… hih!… Tulkoonpa kruunu kilpaan rautateineen! Tulkoonpa kruunu rautateineen!… ih!… hih!… hih!… Ja Matti kohotti ohjakset korkealle ilmaan, hihkui ja ajatteli: »Jos olisi kello vielä aisassa… jos olisi kello vielä aisassa!» Ja tamma painoi laukkaa korvat luimussa, ylä- ja alamäet yhtä kyytiä. Yhä sakeammin se syyti lunta Matin silmille, ja suuhunkin sitä tuli, mutta Matti ajatteli: »Anna tulla vaan!» Vielä Marjomäen törmässäkin Valkeiskylään tultaessa tamma laukkasi, vaikka Matti oli jo istuutunut. — Herra isä, kun päälle ajaa! huusi naisihmisen ääni hevosen edestä, ja samassa reki suhahti jonkun ohi, joka oli hypännyt tien laitaan… — Kuka se siinä ei käy tieltä pois? — Ota hyvä mies rekeesi! — Mikä sitä vastamäessä! — Kyllä minä vastamäen kävelen… kunhan tuolla myötämäen puolella. Matti pysäytti hevosensa. Oli tullut jo hämärä. — Kah, Matlienako se… en tässä hämärässä… käykäähän tänne rekeen, onhan täällä tilaa. Matti oli tuntenut tietä kulkevan hieroja-Lienaksi. — Minähän se. Kyllähän minä… täällä jalaksilla… tämän matkan, läähätti Liena Matin niskaan. — Ottakaahan nyytti rekeenne. Kun pitää vanhan ihmisen kävellä talvipakkasessa… eivätkä antaneet hevostakaan. Isäntä itse ajoon lähtee… juomaretkille… vaan mitenkäpä olisi päässyt, jos en minä olisi sydänalaa sulatellut. Vaan se on varma tosi, etten minä toista kertaa… vaikka siihen paikkaan pakahtukoon… niin en lähde minä toista kertaa pehmittelemään… — Mistä se Matliena tulee? — Huttulan tallissahan sitä ei ole hierojalle hevosta muka… olisi pitänyt odottaa pyhään muka, että pääsisi kirkkomiesten kyydissä omaan kylään. Vaan kun oman Ontermannin emäntä laittoi jo viime lauantaina sanan, että tulla vaan… — Vai ei annettu hevosta? — Ei annettu, enkä minä sitä oikein pyytänytkään… kun eivät itsestään arvanneet, niin ajattelin minä, että… — Ajoonko kuului isäntä itse lähteneen? — Ihan toki käsistä lähti… kyljet olivat vielä nykimättä, niin ei muuta kuin rekeen eikä kysykään… — Rautatiellekö se lähti? — Lähtipä tuo minne tahansa, tuommoinen itramaha. — Rautatielle se kuului menneen tavaroita hakemaan. Onko Matliena käynyt rautatietä katsomassa? — Enhän minä… mitenkäpä sitä vanha joka paikkaan… — Kyllä siellä pitäisi Matlienan käydä. — Pitäisi kai, pitäisi kai… kun viime pyhänäkin ajoi kirkon ohi kolmen talon väkeä meidän kylästä sinne rautatietä katsomaan. Lapinlahden kirkollahan sen kuuluu näkevän… ei kuulu tarvitsevan mennä kauemmas. — Sieltähän sen näkee. — On kai Matti nähnyt sen? — Niin nähnytkö? Lieneehän tuota jo jotain nähnyt… — Ihan sitä vartenko Mattikin meni katsomaan, vai oliko muuta asiaa? — Muutakin lienee ollut asiaa. — Lieneekö totta, kun puhuvat, että ne siellä talvellakin ajavat pyörien päällä? — Vai niin!… Niin, niinhän ne mahtaa… niinhän ne… minä en ole talvella käynyt… mikä sinne talvella. — Sitä minäkin olen ajatellut, että kun Luoja antaisi kesän, niin kävisi sitä katsomassa ja olisi samalla tiellä Lapinlahden kirkossa… on minulla veljenpoikakin Lapinlahdella. Maantie kulki Valkeiskylän läpi. Ontermannin kuistin edessä Matliena laskeutui jalaksilta, otti nyytin reestä ja lähetti Liisalle terveisiä. Matti ajeli eteenpäin vielä vähän maantietä. Sitten hän kääntyi kulkemaan Mähölän pihan läpi ja ajoi siitä pellon poikki Pitkälän saunan taakse. Pitkälässä kylvettiin jo, vastan läiske kuului, ja löyly höyrysi pakkaseen. Saunan takaa oli jyrkkä törmä alas Naulalammen jäälle. Tamman kengättömät takajalat tahtoivat vähän lipsua liukkaassa törmässä, mutta pääsihän siitä, kun laskeutui tasaisesti… ja tasaisesti tamma laskeutui. Jo oli vähitellen tullut pimeä. Taivas tuikki jo tähdissä, ja kumman kirkkaasti ne nyt tuikkivatkin tänä iltana. Ja vähän väliä joku irtautui liukumaan alaspäin pitkin taivaan kantta. Lammelta tie nousi niitylle ja pistäytyi siitä pilkkopimeään metsään. Kierrellen ja kaarrellen se kulki sitten taas aukeita paikkoja, milloin ahon laitaa, milloin harjun selkää, milloin niittyjä pitkin ladolta ladolle. Pakkanen kiihtyi ja alkoi huurruttaa hevosen kylkiä ja miehen kulmia. Välillä rasahti kuusen kyljessä, välillä napsahti ladon nurkassa. Matti könötti reslan perällä turkin kaulus pystyssä. Tamma sai vapaasti kulkea tuttua tietä, mutta Matti itse tarkasteli yhä tähdistyvää taivaankantta. Iltatähdestä hänen silmänsä lähti harhailemaan, siirtyi siitä tuttuun Otavaan, kävi Pohjantähdessä ja tarkasteli Seulasia ja Väinämöisen viikatetta. Mutta joka kerta, kun joku tähti irtautui liukumaan alaspäin, Matti sanoi: »yhyh!» Silloin hän nykäisi tammaa ohjasperillä juoksuun… mutta ei sen enempää hoputtanut, jos tamma yhä käveli… sillä Matti ei nyt oikein joutanut pitämään huolta hevosestaan… Sitä oli Matin mielestä niin paljon kummallista tässä maailmassa, jota ei oikein tahtonut ymmärtää… ymmärtäneekö tuota kukaan oikein, vaikka luulevat olevansa viisaita, rovastit ja ruustinnat?… Eihän tuota ennen ainakaan tämmöisiä kuulunut. Nykyään ei puhuttu muusta kuin oudoista asioista, toinen toistaan kummemmista. Kunhan eivät maailmanlopun edellä viisastuisi liikaa… Niin oli sanonut entinenkin rovasti. Maailmanlopun edellä ihmiset viisastuvat, piru heitä neuvoo ja näyttää heille temppelin harjalta kaiken maailman prameuden. Mutta silloin… »yhyh!»… silloin leimahtaa pitkäisen tuli idästä… »yhyh!»… ja leimahtaa aina… »yhyh!»… länteen. Kovinpa ne nyt tähdet tiheään sieltä taivaalta… eihän nuo ennen niin! Kovasti Matti pelkäsi maailmanloppua, eikä hän muuta pelännytkään. Mutta maailmanloppu tulee niin kuin varas yöllä… vaan ei se nyt vielä tule, kun on varuillaan ja sitä ajattelee. Silloin se tulee, kun sitä ei ollenkaan muistakaan… pitäisi ihmisen aina ajatella, pitää Herra mielessään ja häntä rukoilla ja avukseen huutaa… Tamma lähti juoksemaan alas harjulta, josta tie laskeutui alavaan korpeen. Se oli niin synkkää ja tuuheaa kuusikkoa, ettei taivasta näkynyt. Siellä täällä oksien välistä tuikahti joku pieni tähti. Sinä talvena oli paljon lunta, ja puut ja pensaat melkein kuin torkkuivat, latvat painuksissa lumen paljouden alla. Matti ajoi melkein kuin katoksen alla… Ja vähitellen alkoivat haukotuttaa korven äänetön hiljaisuus ja reen jalaksen yksitoikkoinen ritinä. Silmäluomet alkoivat tuntua raskailta… hevonen ja matkanteko haihtuivat mielestä, ja koko maailma haihtui… kaikki ihmeet ja taivaalta tipahtelevat tähdet. Pää oli vaipunut reen laitaa vasten, ja Matti nukkui. Matti näki unta. Hän oli olevinaan pieni poika, semmoinen kuin oli ollut kipunapoikana pappilassa entisen rovasti vainajan aikana. Pappilan iso portti oli auki, ja Matti seisoi portin vahtina. Pehtori oli käskenyt hänen seisoa siinä ja antanut hänelle käteen kaksi lippua, punaisen ja valkean. Hän oli sanonut: »Kun näet rovastin vaunujen ajavan sakastin takaa, näytä silloin punaista lippua… jos siat ovat ryytimaassa. Mutta jos saat ne sieltä ajetuksi, näytä valkeaa, että rovasti saa ajaa yhtä kyytiä pihaan…» Niin pehtori oli sanonut ja vakuuttanut moneen kertaan ja mennyt itse piiloon nurkan taakse… sieltä hän oli sitten pilkistellyt. Matti seisoi ja katseli lippuja ja antoi tuulen heilutella niitä. Mutta yhtäkkiä hän kuuli kirkonkellojen soivan, vaikka oli keskellä viikkoa eikä pyhä, ja kun hän vilkaisi sakastin taakse, sieltä ajavat rovastin vaunut täyttä laukkaa. Vaan kuistin edessä ne pysähtyvät, ja kuski huiskuttaa kättään ja huutaa: »Tullako vai ei?…» Mutta silloin Matti ei muistakaan, onko jo ajanut siat ryytimaasta, ja hänelle tulee hätä ja pelko pehtoria. Hän rupeaa huiskuttamaan kumpaakin lippua, ensin punaista ja sitten valkeaa ja sitten kumpaakin. Hevoset ryöstäytyvät kuistin edestä laukkaan, eikä kuski saa niitä hillityksi… vaan kun ne ovat vähän matkan päässä portista, toinen puoli portista menee kiinni. Vaunut kolahtavat porttiin, ja kuski lentää nokalleen maahan. Vaan silloin pehtori hyökkää nurkan takaa ja sivaltaa Mattia korvalle, ja kuski hyppää maasta ylös ja sivaltaa toiselle korvalle… Matin tamma on saanut juosta vapaasti, ja mitä lähemmäs kotia se tuntee tulevansa, sitä kiivaammin se kulkee. Kun korpitie loppuu ja niitty aukeaa eteen, tamma panee ravia minkä jaksaa. Mutta pellon veräjällä se ojentaa häntänsä, hörähtää pikaiseen hirnuntaan ja oikaisee täyttä laukkaa pihaan. Mutta mitäs tamma ymmärtää väistää nurkkia?… Se paukauttaa reslan laidan pirtin nurkkaan niin, että sälö lähtee kummastakin. Matin pää retkahtaa ensin reen toiseen laitaan, sitten toiseen, ja kun hän herää, hän tuntee, että häntä on lyöty kummallekin korvalle. Tamma juoksi yhtä kyytiä pirtin eteen. Liisa seisoi pirtin ovella päresoihtu kädessä ja katseli ihmetellen miehensä kotiintuloa. — Soh… so soh! Matti haroi pimeää silmillään ja näki jonkun seisovan jollakin ovella ja heiluttavan jotakin punaista päänsä päällä. — Enhän minä mitenkään… aioinhan minä… vaan kun minä… — Mitä sinä horiset? — Kuka se siinä punaista heiluttaa…? Älä heiluta, akka, punaista, että pääsee tulemaan…? — Häh?… Että pääsee tulemaan? Kuka ei pääse tulemaan? — Eivät pääse rovastin vaunut. — Rovastin vaunut?… Se torkkuu vielä… Kuuletko, sinä nukut ja annat tamman ajaa rekesi pirtin nurkkaan! — Eihän se ollut minun syyni… — Mikä ei ollut sinun syysi? — Ei mikään… itsestäänhän se portti… Liisa meni ja nykäisi Mattia käsivarresta ja piti soihtua hänen silmiensä edessä. — Ukko hoi!… Yhäkö sinä horiset… nukutko sinä vielä, vai oletko humalassa? — Enkä nuku… ka, mitä sinä? — No, nukuit kai äsken, kun ajoit rekesi pirtin nurkkaan… — Älä valehtele!… Eikö sitä nukkumattakin? — Ja missä on hattusi? — Päässähän se… ja Matti kopaisi päätään, mutta päässä se ei ollut. — Tässähän tuo on reessä… panehan päähäsi, ettet edes palellu… jos olisi tielle pudonnut. Sitä on miestä, kun nukkuu reessä niin, ettei tiedä tästä maailmasta! — Pidä sinä suusi kiinni, että minä olen nukkunut… tiedänhän minä paremmin itse. Nyt Liisan piti ihan väkisinkin nauraa tuolle… niin kuin se ei muka olisi nukkunut, koska tuskin vieläkään on oikein valveilla… — Jo pellon alta minä kuulin kuorsauksesi, pilkkasi Liisa. — Niin sikeästi sinä nukuit, että pellon alta kuului kuorsauksesi. — Kuka lienee kuorsannut… minä en ole… — Herra Jumala… kukas siellä, jos et sinä! — Itse olet kuorsannut… — Vai minä?… Jopa nyt, kun tulin juuri navetasta lypsyltä… Mutta Matti oli saanut hevosensa riisutuksi ja lähti viemään sitä talliin. Liisa jäi penkomaan rekeä palava päre hampaissa… Olipahan jäänyt jyviä säkin pohjaan… eikö hän ollut jo lähtiessään sille sanonut, ettei tarvitse panna täyttä puolta tynnyriä. Mutta sen piti vain saada puoli tynnyriä… ei sanonut kehtaavansa kantaa vähempää selässään makasiiniin. Tietäähän sen, tahtoo muka näyttää voimiaan. Eivätpä olleet pappilassa apetta antaneet, koska omat silput ovat kuluneet… se on se nykyinen pehtori semmoinen, mikä lienee. Vitsaspa oli katkennut reslan laidasta, kun nurkkaan ajoi… ja entäs loimi, jopa taas oli sika!… Mitä?… Ja nyt Liisa näki jo jotain vielä pahempaa, ja hän huusi siitä Matille talliin… — Herra Jumala!… Matti hoi! Kun ovat minun kehruut vielä täällä reen pohjalla… jotka piti viedä ruustinnalle!… Kuuletko sinä, sen kötys, minkä takia et ole antanutkaan niitä ruustinnalle? Matti oli ruvennut tekemään tammalleen apetta ja tuli nyt noutamaan jauhopussia reestä. — Minkä takia et ole antanutkaan minun kehruitani ruustinnalle? — Olenpahan… — Vai olet? Tuolla olivat heinien alla nykimättä… et ole liikauttanutkaan… siinä on, heh! Ja Liisa heitti vihaisesti nyytin takaisin rekeen. — En muistanut. — Et muistanut! Sanoinhan minä sen, ettet muista. Jos olisit ottanut minut mukaan, olisin muistanut… siinä ne nyt ovat, ja mitähän ruustinna sanoo? — Olisikohan niillä ollut kiire? — Totta kai niillä oli kiire, kun minä ne kerran laitoin. — Mikä lienee tällä kertaa ollut, onhan tuota ennen muistanut… olin minä ruustinnan puheillakin, mutta miten lienee siinä lähtiessä haihtunut mielestä… — Haihtunut mielestä! Mitä sinä sillä jauhopussilla? — Tamman appeeseen… — Se kulkee vielä torkuksissa tuo mies… onhan siellä jo apetta seimessä… minä tein. Matti meni takaisin talliin. Liisa otti kehruunyytin, nahkapeitteet ja säkit reestä ja vei ne pirttiin. Vähän ajan päästä Matti tuli tallista, tarkasteli rekeään ja näki, että muuan vitsas oli katkennut reslan laidasta. Sitten hän veti reen aisoista tallin seinustalle ja keikautti sen siihen kumolleen. Mutta ihan kuin vahingossa hän tuli sitä asetellessaan ajatelleeksi: »Ei kai se nyt siitä minnekään pyöri.» Mutta sitten hän huomasi, että se oli ihan järjetön ajatus, eikä ymmärtänyt, miten semmoinen oli tullut hänen päähänsä. Hän oli jo menemäisillään tupaan, kun raapaisi korvallistaan ja meni sen nurkan juureen, johon oli ajanut rekensä. Olipahan siihen haljennut sälö. Matti repäisi sen kokonaan irti, pisti seinänrakoon… ja sitten hän meni pirttiin. Liisa oli siivilöimässä maitoa pyttyihin pöydän nurkalla. Kissa kierteli häntä ja naukaisi aina väliin. Matti riisui raskaimmat vaatteet päältään ja painautui sitten penkille istumaan, pää käsien varassa. Liisa vilkaisi häneen silloin tällöin siivilänsä yli ja ajatteli: »Mikähän sillä nyt on?» Mutta ei hän sitä kysynyt. Olisikohan juonut, ja nyt olisi krapulassa?… Vaan ei hän sitä äsken suinkaan hengityksestä tuntenut. Tokko lienee juonut… missäpä tuo olisi ennättänytkään, kun tänä aamuna lähti?… Kissa hiipi Matin luo ja hieroi hiljaa naukuen kylkiään Matin saappaisiin. Mutta Matti ei ollut näkevinään kissaa. »Jokin sillä on, koska ei hyväile kissaakaan», ajatteli Liisa… — Käy saunaan, sanoi Liisa Matille, kun laski viimeistä kertaa maitoa siivilän läpi pyttyyn. Matti haroi tukkaansa ja alkoi riisuutua saunaan. Hän ei puhunut mitään, eikä Liisakaan puhunut. Matti pistäytyi ovesta pihalle, ja vähän ajan päästä Liisa meni perässä. Ensin Liisa kuitenkin kaatoi kissan kuppiin maitoa ja asetti sen pankon eteen lattialle. Myös uuden päreen hän sytytti palamaan ja sovitti sen pihteihin pankon nurkkaan. Eikä pirttiin jäänyt muita kuin kissa lipomaan maitoaan ja päre palamaan pihdeissään. Kissa lipoi lämmintä maitoa, siististi ja äänettömästi. Päre paloi hitaasti ritisten, ja karsta kävi sitä mukaa yhä useammalle kierteelle, mitä enemmän se piteni. Mutta kun tuli oksan kohta, siitä suhahti liekki pienenä kielekkeenä pihisemään ylös ja alas… ja silloin kissan hännänpää liikahti salaperäisesti. Kissa lipoi maitonsa, nuoli kuppinsa ja nuoleskeli suutaan. Sitten se lähti liikkumaan ympäri tupaa. Se kulki kuulumattomin askelin pankolta pöydän luo, hiipi siitä karsinaan, kiersi takaisin pankon juureen ja siristi vihreitä silmiään päreen valoa vasten, naukaisten vähän. Se meni taas pöydän päähän, hyppäsi penkille ja vainusi maitopyttyjä, mutta laskeutui taas takaisin lattialle. Pankon luona se naukaisi surkeasti ja melkein kuin itseään säälien ja hyppäsi pankolle. Siinä se ojenteli kaulaansa… pitemmäksi, pitemmäksi… kävi itse yhä matalammaksi ja kavahti uunille. Päre suhahti taas pihdeissään pihisemään, karsta ritisi, ja uunin päältä alkoi kuulua pehmeä kehräys. Saunassa Matti ja Liisa eivät puhuneet paljon mitään. Matti oli jo lauteilla, kun Liisa tuli. Liisa hautoi vastan ja ojensi sen Matille. — Heh, tuossa on vasta! hän sanoi. — Tahdotko vielä? hän kysyi vähän ajan päästä ja löi löylyä. — Lyö sitä vielä, sanoi Matti. Liisa heitti herkeämättä vettä kiukaan kuumille kiville… — Vieläkös? Kun Matti ei vastannut mitään, Liisa löi vielä. — Älä sitä… huh!… älä sitä… huhhuh! enää! sanoi jo Matti ja valeli päätään. — Vähäänpä se nyt, sanoi Liisa, mutta ajatteli itsekseen, että paljonpa sen nahka nyt kestikin. Eivät Liisa ja Matti vielä iltaista syödessäänkään päässeet puheisiin. Matti söi kokkelia, mutta unohti usein lusikkansa kuppiin eikä muistanut purra uutta palaa suuhunsa, kun oli nielaissut entiset. Liisa kysyi häneltä aina silloin: »Minkä takia sinä et syö?», johon Matti pikaisesti vastasi: »Syönhän minä», ja söi. Olisi Liisan tehnyt mieli härnätä Mattia siitä nukkumisesta, mutta sitten hän ajatteli: »Härnätään häntä huomenna»… eikä nyt härnännyt. Syötyä Matin mieli oli vähän kevyempi… kovin raskas se oli ollutkin ennen syöntiä… saunassakin vielä. Jo hän ajatteli mainita Liisalle jotain rautatiestä. Ei hän kuitenkaan maininnut mitään… ehkei se sitä kuitenkaan uskoisi ja sanoisi unennäöksi tai miksi tahansa… ainahan se sanoja löytää. Ruokaa pöydältä korjatessaan Liisa sanoi saaneensa jäniksen. »Eipähän ole malttanut olla käymättä minun pyydyksilläni», ajatteli Matti, mutta ei sanonut muuta, kuin kysyi hetken päästä, mihin rautaan se oli käynyt… Aidan nurkkaukseen se oli käynyt, palon niityn puoleiseen aidan nurkkaukseen eikä metsän puoleiseen… ei rautaan, vaan lankaan… Vaan eihän Matti muistanut siellä nyt mitään lankaa olleenkaan… syksyllä sulan aikana oli ollut, mutta poishan hän ne muisteli ottaneensa maan jäätyessä… — Etpähän ollut ottanut, koska jäniskin oli käynyt, sanoi Liisa. Hän kehaisi vielä, että se oli mennyt sinne hänen onnellaan… eikä ollut muuta kuin yksi jälki… ihan suoraan metsäsaarekkeesta niityn poikki… eikä mitään vanhaa polkua. Ei Matin enää tehnyt mieli puhua mitään, kun hän kuuli, että jänis oli käynyt ihan suoraan kesäiseen lankaan. Ei se hyvää merkinnyt semmoinen… suurten sotien ja vainovuosien edellä sitä semmoista tapahtuu, että tähdet tippuvat taivaalta ja jänikset juoksevat kesäisiin pyydyksiin… oikeassa menossa ne eivät juokse. Ei sitä olisi kuitenkaan pitänyt päästää irti siitä langasta… siihen olisi pitänyt antaa jäädä, tottapa sen olisi sieltä korjannut se, joka oli sen sinne ajanutkin… Sama kai se oli, joka laittoi höyryt kulkemaan maalla ja ajoi niillä… toinen mies eikä se oikea, joka on maailmankin luonut… — Mikä sinulla on, Matti, kun et sinä nuku? murahti Liisa unisena ja veti peitettä puoleensa. — Nukunhan minä, sanoi Matti. — Etpähän nuku… kun olet koko yön siinä ähkinyt ja heitellyt itseäsi sinne tänne… — Mikä lienee valvottaja… tokko lienen oikein terve. — Vielä sinulla mikä… ei mikään. Kummapa, jos ei nukuta, kun tullessaan koko matkan reessä makasi… — En minä koko matkaa… — On sitä puolessakin… mutta olehan nyt vaiti ja nuku pois… Liisaa nukutti kovasti, hän veti taas peitteen korvilleen ja nukkui… Matti mutisi: »Jos tietäisit, niin ei sinuakaan nukuttaisi.» Mutta sitten hän kohta itsekin nukkui. ### Sanasto - **resla**: reen sivulaita - **viittatie**: jäätie, joka on merkitty seipäillä - **lautanen**: hevosen takaosa - **sammiota**: sammio on suuri puinen astia - **kapan**: kappa on tässä puinen astia; myös vanha mitta - **loisena**: loinen on ihminen, joka asuu toisen talossa ja tekee töitä palkkaa vastaan - **itramaha**: ahne, lihava ihminen - **pitkäisen**: pitkäinen on ukkonen - **kipunapoikana**: kipunapoika on pieni poika, joka tekee talossa pieniä töitä - **päre**: ohut puusäle, joka poltettiin valona - **karsta**: palavan päreen noki - **apetta**: ape on hevosen ruoka, silppua ja jauhoja - **vitsas**: notkeista oksista tehty side - **kötys**: tyhmä ihminen - **pankon**: pankko on uunin vieressä oleva korkea penkki ## III. Seuraavana aamuna noustuaan Matti oli jo aivan rauhallisella mielellä ja päätti kertoa Liisalle siitä, mitä oli pappilassa kuullut. Mutta Liisa ei koko aamuna pysähtynyt yhteen paikkaan, vaan kulki askareissaan kodassa ja navetassa. Matti paikkaili kenkiään ja ajatteli: »Kerrotaanpa aamiaista syödessä… ennättäähän se sen sittenkin kuulla.» Mutta kun Matti oli alkamaisillaan, Liisa lähti taas liikkeelle, eikä Matti tahtonut kertoa, ennen kuin Liisa oli asettunut yhteen paikkaan kuulemaan. Matti lähti havukasalleen tallin taakse ja taivutti aina päätään nurkan takaa katsoakseen, eikö Liisa jo olisi lakannut kävelemästä kodan ja pirtin väliä. Siellä se vain käveli. Eikä pirttikään vielä lämmennyt… tokkohan se aikoikaan panna sitä lämpiämään tänä aamuna? Kylmä oli tuulikin, niin että kyllä olisi sietänyt panna pirtti lämpiämään, että olisi päässyt lämmittelemään käsiään… Jo tuli Liisa noutamaan puita pinosta… jopa viimeinkin. Sitten kai se kohta istuutuu rukkinsa ääreenkin… Kun tuuli alkoi lappaa savua lakeistorven kautta pihalle, Matti lähti lämmittelemään. Hän löi kassaransa havutukkiin ja ajatteli: »Kun ei uskone, niin olkoon uskomatta… ei se mikään uskonkappale olekaan.» Uuni lämpeni, liekki leimusi uunin suusta, ja silloin tällöin karsta syttyi kytemään. Matti heitti rukkasensa pankolle, veti piipun povestaan, halkaisi päreen ja otti sillä uunista tulta. Sitten hän lämmitteli käsiään liekissä ja katseli ikkunoiden tasalla lainehtivaa savua. Liisa oli asettunut karsinalasin alle kehräämään. Matti nosti tupakkahakkurin penkin alta ja rupesi hakkaamaan tupakkaa. — Joko se nyt on kaikki polttanut, jotka toissa päivänä hakkasi? kysyi Liisa. Eihän hän toki ollut kaikkia polttanut… muutenhan hän tässä vain lämmitellessään hakkaili… Ja Matti hakkasi tupakkaa ja veti vetämistään savuja piipustaan… yhä kiivaammin. Kovin tavattomasti se nyt vetikin, veti niin, että kopan sisus kävi yhtenä rätinänä… Ei se ehkä usko… vaan jos ei usko, niin olkoon uskomatta!… Sama kai se on, uskooko vai ei… — Nythän se on Lapinlahdenkin kirkolla rautatie… oletko kuullut? Mutta Liisa kehräsi niin uutterasti, ja rukki hyrisi niin kovasti, ettei hän kuullut oikein, mitä Matti sanoi. — Niin mikä on? Matti koetti puhua niin välinpitämättömästi kuin pystyi… — Onpahan vain rautatie… ovat nyt lapinlahtelaisetkin saaneet rautatien pitäjäänsä… kuuluvat tehneen sen niille sinne, kun olivat kruunulta pyytäneet, etteivät tarvitsisi ajaa hevosella mihinkään aikaan, ei kesällä eikä talvella. En tiedä, lieneekö totta, mitä puhuivat… — Hyvänen aika, älä revi sitä uutta luutaa, jonka juuri panin varteen… onhan siinä vanhempiakin! Mitä sinä siitä revit? — Piippu on tukossa… Matti oli puhuessaan vetänyt piippunsa tukkoon, ja kesken puheen hänen oli täytynyt lähteä nurkkaan hakemaan varpua. — No, eikö siihen tarpeeseen riitä vanhan luudan varpu? Niin, että mitä sinä sanoit niiden lapinlahtelaisten tehneen? — Eivät ne ole mitään tehneet, mutta kruunu on tehnyt niille rautatien, jota pitkin saavat mennä vaikka Helsinkiin tai Amerikkaan. — Minne? — Amerikkaan… — Älä nyt valehtele, hyvä mies… Liisa pysäytti rukkinsa ja katseli pyörän yli Mattia niin kuin semmoista valehtelijaa, jonka puheissa ei ole alkuunkaan perää. Mutta siitä Matti kiivastui, ja varpu katkesi piipun varren sisään… — Mitä katsot?… Kun et usko, niin puske, mutta minä menen itse ihan kohta sitä katsomaan… on se niin kumma katsottava. Ja jos et sinä tahdo tulla samaan matkaan, niin ole tulematta… ei sinua kovin kärtetäkään… — Sitä lapinlahtelaisten Amerikkaan lähtöäkö sinä menet katsomaan? Sieltähän niitä kuuluu lähtevän Amerikkaan! Ja Liisan rukin takaa kuului pilkallinen hymähdys. — Enkä, vaan rautatietä… on sitä siinäkin katsottavaa… — Eikö liene samanlaista katsottavaa kuin se panoraama siellä pappilan pirtissä, jota silloin kärtit katsomaan… — En minä ole sinua minnekään kärttänyt… itsehän tuota mielesi teki katsomaan… — Ei ole tehnyt… — Vai ei… sepä nähdään, kenen mieli tässä vielä minnekin tekee… Matti naurahti pilkallisesti, pitihän hänen väkisinkin nauraa Liisan typeryydelle… — Eihän se mikään panoraama ole, kuka tässä panoraamasta puhuu? — No mikäs se on? — Rautatiehän se on. — Mikäs se sitten se rautatie on?… Ei mikään. — Vai ei mikään! Akat ne ei ymmärrä mitään… ne on niin typeriä ja lyhytjärkisiä, ettei niillä tee mitään. Pässin järkikin on jo pitempi kuin akkojen. Vai ei rautatie ole mikään! Mistä sinä sen tiedät paremmin kuin minä, joka olen omin korvin kuullut? Mutta Liisa oli loukkaantunut ja polki kiivaasti rukkiaan. Ja Matti hakkasi niin, että muruja pölisi lattialle. — Liisa! sanoi Matti vähän ajan päästä, mutta Liisa ei vastannut. — Liisa! sanoi Matti uudelleen. — Niin, niin, no sano, jos sinulla on jotain sanottavaa! — Ei se taida siitä parata, jos sinulle sanookin. — Ole sitten sanomatta! Mutta Matti ei malttanut olla sanomatta. Vähän ajan päästä hän sanoi sen, neuvoi oikein kädestä pitäen ja lakkasi hakkaamasta… — Älähän nyt, Liisa… kuulehan, kun minä selitän. Rautatie on rautatie ja maantie on maantie… maantie on maasta ja mullasta ja rautatie raudasta… — Ja puutie puusta ja vesitie vedestä? Ja taas kuului rukin takaa pilkallinen hymähdys… Mutta Matti ei suuttunut… — Älähän nyt, kyllä se on totta, että se on niin kuin minä puhun. Et sinä mahda tietää, millä lailla sitä rautatietä pitkin ajetaankaan… luuletko, että hevosella? Mutta Liisa ei luullut mitään. Hän kehräsi ja kuunteli, katsoi välillä pilkallisesti Mattiin ja ajatteli, että antaa hänen puhua, niin kuullaan, mitä valheita se on taas uskonut. — Ei sitä hevosella, ei toki milloinkaan!… Riittäähän toki hevoselle muunkinlainen tie… Kun kerran tehdään tie raudasta… — Raudasta tie?… Pyh! Matti rupesi taas kiivastumaan… — Raudasta, raudasta… jos et usko, niin ole uskomatta… rautapellistä… hm!… niin, niin, rautapellistä. Ja kun siitä tehdään tie, niin pitää olla ajopelit ja vetäjät myös sitä pitkin. Höyryvene, semmoinen masina kuin »Suomela», vedetään maalle ja pannaan pyörien päälle, ja se kulkee tulen voimalla ja vetää perässään vaunuja. Niin isoja kuin tämä pirtti ja vielä isompiakin… kyllä se jaksaa vaikka millaisia… eikä tie tärise… semmoinen se on! — Kuka sinua, Matti parka, on nyt taas pitänyt narrinaan? — Ei nyt eikä ennenkään! — Sitten olet valehdellut omasta päästäsi… olisit edes viisaammin valehdellut… et osaa edes oikein valehdella, mies parka. Mattia hykerrytti. »Lakkaat siinä luulemasta, kunhan kuulet, kuka sanoi», hän ajatteli. — Valettako lienee vai totta?… Jos lienee valetta, niin ovat paremmatkin ihmiset valehdelleet ennen minua, joka vain kerron muiden puheita. En minä itsestäni mitään tiedä, ruustinnan puheita ne ovat, sanoi Matti nöyrästi huokaisten ja rupesi taas pienentämään tupakkaa. — Ruustinnan?… Olivatko ne ruustinnan puheita? Nyt Liisan rukki jo pysähtyi, ja nyt hänen korvansa vasta oikein aukenivat. — Ruustinnan ja rovastin, lisäsi Matti. — Älä…? — Ruustinna ja rovasti ne sen minulle kertoivat… en minä sitä muualta mistään tiedä. — Älähän… ihanko todella? — Ne ne kertoivat… olivat käyneet ihan sitä varten katsomassa. — No, mitä ne kertoivat? Nyt oli Matin aika olla mahtava… — Mitäkö kertoivat? Sitä, mitä minä jo kerroin, vaikka et uskonut. — Ettäkö siellä on rautapellistä tie? — Niin on, ja sitä pitkin kulkee pyörien päälle nostettu masina. — Sekö »Suomela»? — Se se taitaa olla… siipien sijasta sillä on pyörät, isot pyörät ja pienet pyörät, jotka kaikki pannaan tulen voimalla liikkeelle… — Vaan sitä minä en usko, että se tulen voimalla liikkeelle lähtee! — No, niin se tekee… niin kuin vettäkin pitkin kulkiessaan… — Tehköönpä vaikka mitä, mutta sitäpä minä en usko, että se vettäkään pitkin kulkiessaan… — Etkö usko rovastia… oletko mielestäsi rovastia viisaampi? — Enkä ole… mutta eipä sanonut ruustinnakaan uskovansa, kun viime kesänä oli puhe, että se kulkee kauan soutamatta. — Nytpä uskoo, kun on nähnyt sen maallakin kulkevan… — Uskooko nyt?… Ja että se on pyörien päälle nostettu?… Kylläpä sitä on rakennus! — Mitä ne eivät kruununmiehet osaa laittaa! — Kruununmiehetkö ne ovat sen laittaneet? — Nehän ne! — No mitähän nuo tuosta Lapinlahden kirkolle… olisivat tänne omalle kirkolle, niin olisi kirkossa käydessään nähnyt… eivätköhän nuo tuota vielä tännekin? Kun tietäisi, milloin ne sen tänne tuovat, niin menisi katsomaan… — En tiedä, tuonevatko… ei ollut puhetta siitä. — Vai on ruustinnakin käynyt ihan sitä varten katsomassa? — Kun olivat aamulla lähteneet, niin olivat puolen päivän aikaan olleet perillä… sanoi vielä, että pitäisi minunkin käydä katsomassa. — Aiotkos käydä? — Enpä tiedä… mitäpä minä vanha mies? — Eikö minusta mitään sanonut? — Ei ollut puhetta sinusta. — Kyllä se on kumma rakennus, jos se vain semmoinen on… vieläkö sen nähnee, ennen kuin kuolee?… Vaan jos sinä valehtelet? — Enkä valehtele… olenko minä milloinkaan ennen valehdellut?… Saatatko sanoa? — Et, et… vaan eikös se ole sinustakin kumma rakennus? — Mikäpä se nyt niin erikoisen kumma… on niitä nähty ja kuultu kummempiakin. — Vaan eihän toki tämmöisiä? Mutta Matti oli mielestään hakannut tarpeeksi tupakkaa ja lähti taas ulos havutukilleen. Kiskaistessaan kassaraa irti havutukista hän hymähti vähän itsekseen. »Uskoipahan… ja mikäs siinä oikeassa opissa, uskoahan sitä pitää vaikka keisarin…» Liisa jäi yksin pirttiin. Hän kehräsi vähän aikaa, polki rukkia niin kiivaasti ja nyki kuontaloa niin vihaisesti, että lanka aina vähän päästä katkesi käsiin. Ja aina oli tuskallista liittää sitä… mikä lieneekään niin hauras kohta sattunut kuontaloon, kun aina vähän päästä katkesi. Eikä nauhakaan pysynyt pyörän päällä! Huonosti loukutettuja pellavia nuo pappilan pellavat, kun niin pahasti pölisevät… mitä lienevätkään kaiken maailman pellavia?… Rukki rupesi sitten taas hyrräämään… yhä kiivaammin. Poljin natisi, valkea naarmu pyörässä vilisi yhtenä viivana, ja lankaa keräytyi vähässä ajassa rullaan kokonainen nietos. Liisa suolsi sitä sinne minkä ehti, rulla nieli yhä ahnaammin, kuontalo oli melkein puoliksi kehrättynä. Mutta silloin rulla riipaisi yhtäkkiä kaiken langan kitaansa ja samaan menoon kuontaloakin pitkän matkaa. Nauha luiskahti pyörän päältä, ja Liisan piti lakata polkemasta, mutta silloin poljin alkoi kolista niin pahalla äänellä, että sen luuli halkeavan siihen paikkaan. Ei, ei ollut koko rukista mihinkään, seisokoon nurkassa!… Ja Liisa melkein nakkasi rukkinsa nurkkaan ja meni vetämään hiiliä uunista. Nekin peijakkaat polttivat… ih!… niin että silmät olivat palaa päästä… Liisa sulki lakeisen ja vilkaisi ikkunasta pihalle. Reki oli siellä kumollaan tallin seinustalla, pohjaraudat päivää vasten kiiltäen… ja Matin kassaran kärki vilkkui silloin tällöin tallin nurkan takaa… Liisa huokaisi kovin pitkään… mikähän lienee huokaisuttanut… ei hän sitä itsekään oikein tiennyt. Väkinäisesti hän meni takaisin rukkinsa ääreen ja rupesi selvittelemään sotkuista rullaa. Kovin pahasti se oli sotkeutunut… ja aina kun sotkusta oli saamaisillaan selvän, nenän vartta rupesi kutittamaan… Vaan mitäpä noista kehruista ja muista?… Kehräsipä vaikka minkä ennätti, niin eivät ne kehruut kuitenkaan perille tule, vaikka kuinka monta kertaa laittaisi. Onko kummempaa kuultu?… Lähtee mies viemään kehruita eikä ole sitä älyä, että ottaisi ja antaisi! Kumma, kun muisti maksaa jyvänsä… olisi nekin unohtanut samalla tiellä!… Liisa meni ja sieppasi uunilta kehruunyytin, joka Matilta oli jäänyt antamatta ruustinnalle. Hän pani sen viereensä penkille ja avasi sen. Siinä ne nyt olivat vyyhdet ja kerät niin hyvässä kunnossa… vyyhdet ja kerät… että oikein tuli sääli, kun ruustinna ei ollut niitä nähnytkään. Olisi edes ottanut mukaansa… mutta mitäs se mokoma, itse menee eikä kuitenkaan saa asioita toimitetuksi. Mitähän ruustinna nyt ajattelee, kun oli vielä niin kovasti tahtonut? Saattoi kai se ajatella kuinka pahaa tahansa, jos vain tahtoi. Ja Liisasta rupesi tuntumaan ihan siltä, kuin hänen olisi pitänyt lähteä viemään niitä heti paikalla… ihan vaikka jalan. Saattaisi se Matti toki hevosenkin antaa, ei se liikaa olisi, jos antaisi… ruustinnan takia saattaisi antaa, kun se kuitenkin mahtoi odottaa lankojaan… Vai oli se käynyt rautatietä katsomassa se hyvä ruustinna… sen parempaa ihmistä ei toki ole koko maailmassa kuin se ruustinna. Kyllä mahtaa olla rakennus se rautatie… lieneeköhän ollut ruustinnasta kumman näköinen?… Ja kun se vielä joulun aikaan varoitti, että heti kun Matti tulee maksamaan arenttia, niin silloin lähettää kehruut hänen mukanaan… ja että sitten saa uusia tilalle. Mitä se nyt ajattelee, kun ei lähetettykään? Saattaa kai se ajatella mitä tahansa, jos vain tahtoo! * * * * * Puolista syödessä Liisa oli hyvin huolestuneen näköinen. Sitten hän sanoi yhtäkkiä: — Kyllä se on niin, että siinä ei auta nyt mikään muu, kuin että pitää lähteä ihan tänä iltana viemään kehruita ruustinnalle. — Häh? sanoi Matti ja söi. — Sitä, että sanopa mitä tahansa, niin siinä ei auta mikään… ei kerrassaan mikään, sanoi Liisa päättäväisesti, painoi veitsensä kiinni ja pisti sen taskuunsa. — Mikä kiire niillä nyt niin on? sanoi Matti yhä syöden. — Eikö niitä ennätä vastakin? Hyvä, ettei se enempää vastustellut… Liisa oli pelännyt, ettei se ottaisi korviinsakaan. — Kun olisi jo ennen pitänyt viedä… paljon ennen, ja nytkin vielä jäivät. Kyllä sinuakin on asiamies!… Ja mitä minä sillä aikaa teen, tyhjääkö rukkia pyöritän? — Rupea vaikka kehräämään niitä verkkolankoja. — Joita on jo enemmän kuin mitä milloinkaan saat kudotuksi! — Mitäs sinä sitten eilen ja tänään olet kehrännyt?… Kehrää niitä! — Eihän se tämä vanha rukin rumilaskaan… ei sillä tee pellavia kehrätessä mitään… ja ne ovat vielä niin huonosti loukutettuja. — Paremminkos villoja? — Ja kun ruustinna vielä aikoi panna kankaan… eikö panne jo tällä viikolla! Mistä se sitten saa kuteita, kun kuteet ovat täällä? Matti ei vastannut siihen mitään… söi vain yhä ja ryyppäsi tuopista piimää. Se ainainen syönti ja ryyppiminen rupesi jo käymään Liisan hermoille… — Jo ihan tänä päivänä pitää lähteä viemään! — Kyllä kai minä en lähde toista kertaa. — Eihän sinun tarvitsekaan… saatanhan minä mennä, kun vain annat hevosen… — Sinäkö? (Ja tuopin sisästä:)… Kukas lehmän hoitaa? — Niin kuin sinä et sitä jo olisi monta kertaa ennenkin hoitanut… — Saattaa tamma riehaantua laukkaamaan, ja sinä et saa sitä pysäytetyksi. — Osaan minä toki tammalla ajaa yhtä hyvin kuin sinäkin… ja minä en ajaisikaan… — … nurkkiin, Liisa oli sanomaisillaan, mutta ajatteli, että jos suuttuu, eikä sanonut. — Mitä et ajaisikaan? — Eipä mitään… tuota, mitä minä sanoinkaan?… Niin, että kyllä sinne pitää lähteä jo ihan tänä iltana! — Tänä iltana?… Mikä sinne nyt yön selkään? »Hyvä on», ajatteli Liisa. — Jos ei tänä iltana, niin viimeistään aamulla varhain… Matti ei puhunut mitään, lakkasi syömästä ja rupesi täyttämään piippuaan. Ei hän näyttänyt myöntävän, mutta ei mitenkään kieltävänkään… Vähän ajan päästä hän sanoi: — Kysäisepä rovastilta, jos satut näkemään… tai kysytä ruustinnan kautta, jos ei se itse sitä tiedä, että millaiset pyörät niissä vaunuissa on, isot ja pienetkö. Ei tullut minulta sitä kysytyksi… Käske ruustinnan kysyä rovastilta. — Kyllä minä sen toki saatan rovastilta itseltäänkin kysyä… olen minä sen puheilla niin usein ollut. Kysynpä minä senkin, tokko ne sen rautatien tuovat sinne meidän kirkollekin? — Kyllä minä sen tiedän, etteivät tuo… ei tarvitse kysyäkään… ei se niin vain tuotava ole. — Ei sitä ihan varmaan tiedä… sittenpä sen varmaan tietää, kun kysyy… kyllä on hyvä kysyä. »Joudat kysyä», ajatteli Matti, »mutta ei sitä niin nyt joka paikkaan…» Vaan jos hyvinkin… ajatteli hän sitten, mutta ei hän siitä Liisalle mitään puhunut… Ja Liisa oli koko sen päivän niin ihmeen hyvällä tuulella, että melkein ahdisti sydänalassa. Vanhan ihmisen teki ihan mieli hypellä. Aina vähän väliä tahtoi nauru itsestään hyrähtää, vaikkei hän oikein tiennyt, mistä syystä se milloinkin… omista ajatuksista useimmiten. Ja kaikin puolin tuntui niin hyvältä olla. Rukkikin pyöri niin kuin pitääkin, eikä nauha kertaakaan luiskahtanut pyörän päältä. Ja Liisa piti Mattia niin hyvänä, että keitti kahvit, lämmitti saunan, vaikka oli eilenkin lämmittänyt, toi voita pöytään iltaista syödessä, puhui rautatiestä ja antoi Matin kertoa. Matti ja Liisa istuivat vielä pitkän aikaa illallisen jälkeen, toinen pöydän päässä piippuaan poltellen, toinen sängyn laidalla tukkaansa sukien. He katselivat, kuinka kissa pankon kulmassa lipoi maitonsa, nuoli kuppinsa ja nuoleskeli suutaan ja lähti hiipimään pitkin pirttiä. Sitten he silittelivät sitä vuorotellen, ja Matti otti sen syliinsäkin, rapsutti kaulan alustaa ja antoi sen ruveta kehräämään. Ja rautatiestä he juttelivat, juttelivat tästä ihan uudesta ihmeestä ja kummasta… että kaikkea sitä vanhoilla päivillään kuuleekin. Vieläkö sen nähneekin, arveli Liisa, mutta Matti sanoi, että eikö tuota uskone näkemättäkin, johon Liisa ei virkkanut mitään. Mutta kun kissa oli vähän aikaa kehrännyt uunilla, he sammuttivat päreen ja painautuivat vuoteelleen pitkäkseen… Mutta Liisa oli tänä yönä niin kummallisen valpas. Matti jo nukkui, ja kissan rukki hyrisi yhä tasaisesti uunin päällä, mutta Liisa ei tahtonut saada unta silmiinsä. Hän kuuli pienimmänkin rasahduksen tuvan seinissä, kuuli, jos russakka vahingossa putosi katosta lattialle, ja kuuli tamman jalan kumean kopsahduksen, kun se liikahti tallissa. Hän erotti muusta seinästä ikkunan valoisamman reiän ja sen läpi jonkun tuikkivan tähden. Ja kun hän veti peitteen korvilleen tai pani silmänsä kiinni, hän oli kuitenkin kuulevinaan ja näkevinään kaiken. Siitä hän taas valpastui ja ajatteli, että jos olisi jo aika nousta ja panna evästä huomiseksi. Mutta hän pelkäsi, että jos Matti herää ja kysyy, eikä noussut. Viimein hän nukkui, mutta aamulla ennen kukon laulua hän jo heräsi ja alkoi laittautua lähtöön. ### Sanasto - **kassaransa**: kassara on työkalu, jolla oksia hakataan - **uskonkappale**: asia, joka kuuluu kirkon oppiin ja joka pitää uskoa - **rukki**: laite, jolla kehrätään lankaa - **kehräämään**: kehrätä on tehdä kuiduista lankaa - **karsinalasin**: karsinan ikkunan; karsina on tuvan nurkka oven lähellä, erotettu väliseinällä - **puske**: suunnilleen: tee sitten miten tahdot - **kärtit**: kärttää on pyytää yhä uudelleen - **masina**: kone; Matin ja Liisan sana junasta - **rakennus**: tässä: kumma laite - **kuontalo**: pellava- tai villamäärä, josta kehrätään - **loukutettuja**: pellavia, joiden varret on rikottu kehräämistä varten - **kehruut**: kehrätyt langat - **vyyhdet**: pitkät lankakiepit - **puolista**: puolinen on keskipäivän ateria - **kuteita**: lankoja, joista kangas kudotaan ## IV. Matti oli laittanut Liisan taipaleelle päivän hämärissä. Hän oli käynyt keikauttamassa reen oikein päin, täyttänyt sen heinillä, pannut silppua säkkiin, taluttanut tamman tallista ja valjastanut sen. Sitten hän oli istuttanut Liisan rekeen, peitellyt hänet, antanut ohjakset käteen ja käskenyt tamman lähteä. Tamma oli silloin siirtynyt vähän länkiään vasten, ja reki oli lähtenyt liikkeelle. Matti oli jäänyt seisomaan reen sijalle ja katsellut, kädet kupeilla riippuen, tamman kulkua puoliväliin peltoa. Mutta silloin Liisa oli yhtäkkiä huutanut huiviensa sisältä: »Herra ju-umala!» ja pysäyttänyt tamman. Matti oli kysynyt: »Mikä hätänä?» Siihen Liisa oli taas huutanut vastaan: »Kun nyytti jäi … kehruunyytti … se on perälasin alla penkillä … ptruu!» Matti oli käynyt ottamassa nyytin penkiltä perälasin alta ja vienyt sen Liisalle. Sitten Liisa oli lähtenyt ajamaan ja kadonnut aamun hämärään. Mutta Matti oli mennyt takaisin pirttiin, pannut maata ja nukkunut pitkälle puolenpäivän tienoille. Sitten hän oli kuitenkin noussut, venytellyt, haukotellut, katsellut pihalle milloin mistäkin ikkunasta — ja pannut uudelleen maata. Hän nousi kuitenkin syömään. Hän söi aika tavalla, vaikka verkalleen; mihinkäpä hänellä nyt hyvin kiirekään olisi ollut. Hän söi varsinkin paljon voita ja ryyppäsi tuopista piimää, johon oli pannut puoleksi — enemmän kuin puoleksi — maitoa sekaan… Sitten hän lähti syötyään käymään navetassa. Katsottavahan se oli lehmäkin, oliko sillä syömistä… Siinä se ammuikin parressaan Mattia vastaan, ja häkki oli tyhjä. Matti heitti heiniä sen eteen, mutta ei viitsinyt ruveta juottamaan; laittakoon Liisa juomisen, kun tulee… Liisaa ei kuitenkaan näkynyt tulevaksi sinä päivänä, ja Matin täytyi juottaa lehmä ja lypsää se itse. Kun Matti oli lypsänyt lehmän, syönyt iltaruuan ja juonut lämmintä maitoa, hän ryhtyi ennen maatapanoa kiskomaan päreitä. Mutta kovin oli pärepuukko nyt tylsä, kovin tylsä, eikä ollut tahkon pyörittäjääkään, että sen olisi saanut terävämmäksi. Pölkkykin oli jäässä… Sulakoon se huomiseksi… Ja olihan noita päreitä vielä tuolla orrella! Matti kantoi pärepölkyn takaisin nurkkaan, iski puukon ikkunanpielen rakoon ja takoi sitä kämmenpohjallaan vielä lujempaan. Ylös noustessaan Matti tuntui itsestään kerrassaan hyvin nukkuneelta mieheltä. Eilen olikin väsyttänyt kovasti, mikä lie väsyttänyt, mutta nyt ei väsyttänyt enää ollenkaan. Päivän tuloa odotellessaan Matti rupesi taas kiskomaan päreitä… Hyvinpä ne nyt halkeilivatkin hienoiksi! Lieneekö pölkky sulanut vai puukko seinässä teroutunut!… Päivän valjetessa Matti alkoi kuulostella, joko Liisa tulee kotiin. Hän pistäytyi pihalla ja asettui seisomaan tuvan nurkalle. Johan sen olisi pitänyt ehtiä, jos se olisi noussut varhain ja lähtenyt, niin kuin oli ollut puhe. Mutta Liisaa ei kuulunut, ja Matin täytyi lypsää lehmä ja hoitaa se päiväksi. Matti mietti, mitä ruveta tekemään, mutta ei ollut mitään sellaista työtä, jota olisi viitsinyt tehdä koko päivän. Ei havujen hakkuustakaan ollut jokapäiväiseksi työksi. Matti arveli lähteä metsään kokemaan jänisrautojaan, ja niin hän päättikin tehdä. Jos joku olisi sattunut jäämään jalastaan kiinni. Olihan Liisallekin silloin käynyt niin, kun Matti ei ollut kotona! Kuka tietää, jos nytkin?… Hän oli paistanut itselleen tuvan liedessä perunoita aamiaiseksi. Aamiaisen syötyään Matti teki lähtöä metsään raudoilleen. Hän otti sukset alas pirtin seinältä ja alkoi sovittaa jalkaa siteeseen. Sukset olivat Liisan jäljiltä, se oli hiihtänyt niillä viimeksi… Ka, eikö se ollut iskenyt pykälää jalansijaan! Ei se ollut mahtanut muuten saada jäätä irtoamaan jalan sijalta, niin sen oli pitänyt käyttää kirvestä… Lastupa olikin lähtenyt toisen suksen jalansijasta, iso lastu… Se olisi ollut oikein sen näköistä: olisi ensin hiihtänyt niin kauan, ettei jää enää lähtenyt sauvaan kopistellen. Sitten olisi kantanut sukset pirttiin sulamaan ja oikenemaan. Niin se oli kerran tehnytkin!… Matti hiihti saunan takaa ja pellon poikki valmista latua pitkin metsään päin. Ensimmäinen rauta Matilla oli kotipellon nurkassa; ei siihen juuri koskaan mitään käynyt, eikä se siinä sitä varten ollutkaan. Mutta jos sitä ei olisi ollut siinä, ei olisi muihinkaan lankoihin käynyt mitään. Sitä varten se siinä oli; sellainen taika Matilla oli… Matti hiihti eteenpäin pellolta metsään. Siellä hänellä oli rautoja kolmessa kohdassa, kolme rautaa kussakin. Vähän matkaa metsän sisällä oli aukko, johon Matti ja Liisa olivat kesällä kaataneet lehtipuita ja taittaneet niistä lehtikimppuja ja vastoja. Sinne jänisten halu veti niitä kuutamoisina öinä jyrsimään haavan kuorta, ja sinne Matti oli asettanut rautansa väijyksiin. Aukon reunaan hän oli pannut ne jäljen alle, siihen paikkaan, johon jänis tulee metsästä hiljaa kyykkien. Siihen se istuutuu kuuntelemaan, uskaltaisiko tulla. Kolme polkua toi aukkoon, ja jokaisen polun suulle oli pantu rauta. Aina näihin oli joku käynyt… Jänis viikossa, joskus kaksikin. Mutta nyt ei ollut käynyt yhtään; ei ainoatakaan kahteen rautaan, jotka olivat lähellä toisiaan… Eikä ollut kolmanteenkaan käynyt… Ka niin, mikä ihme se oli, kun tuossa oli karissut lunta polulle. Puista sitä oli karissut, ja kukas muu kuin Liisa? Se kai sitä oli karistellut siihen kulkiessaan… Se oli nykinyt oksia… Eikähän jänis siedä, että polulla on lunta. Matti tarkasteli polkua tarkemmin… Tiesihän hän sen, tuossa jänis oli käynyt ja kääntynyt takaisin, kun oli tuntenut vieraan lumen polulla… Mitä se Liisakin? Johan hän oli sanonut, että se jättäisi jäniksenpyynnin hänen haltuunsa, mutta ei… Menee vain salaa toisen poissa ollessa ja pilaa toisen pyyntionnen… Ja käykö siihen jänis nyt enää? Kyllä kai, kun on kerran vieraantunut… Oli niin kuin Matti olisi tuntenut äkää mielessään, kun hän lähti tyhjiltä pyydyksiltään hiihtämään muiden luo. Mutta eihän pitäisi olla äkäinen; kun on äkäinen, ei jänis ainakaan käy rautaan… Olisikohan käynyt heinäpieleksen luona oleviin rautoihin? Heinäpieles oli notkossa niityllä. Matti laski suksillaan myötämäkeä heinätietä pitkin alas niitylle… Hän lähestyi pielestä… Hän ei vielä tiennyt, oliko mitään käynyt, sillä raudat olivat pieleksen toisella puolella… Vähän sykähteli Matin sydän, kun hän koetti lähestyä pielestä niin hiljaa kuin suinkin. Olisikohan jänis käynyt rautaan? Mitä vielä… Ei Matti sitä ollenkaan uskonut… Eihän hän ollut sillä mielellä lähtenytkään, että saisi; hän oli vain lähtenyt hiihtelemään omaksi huvikseen… Jo olivat suksen kärjet pieleksen toisella puolella, ja jo Mattikin kurkotti päätään sinne… Eihän perh!… Niin, no tiesihän sen… Ei mitään, ei näkynyt jänistä eikä jäniksen jälkeäkään! Polkukin oli ihan umpeutunut. Tuuli oli yöllä kinostanut sinne irtonaista lunta ja peittänyt jäljen pitkältä matkalta pieleksestä, eikä siellä ollut jänistä käynyt moneen päivään. Hapan tunne mielessään Matti kaivoi suksisauvallaan raudat lumesta ja nosti ne seipään nenään pieleksen kupeelle… Niityn toisessa laidassa, viime syksyn ruishalmeen tuolla puolen, tiheässä kuusikossa Matilla oli vielä viimeiset rautansa. Mutta sinne hän ei viitsinyt mennä. Kun ei kerran ollut pieleksen luona, niin ei muuallakaan; se oli varma merkki. Näkihän sen, etteivät jänikset olleet liikkuneet. Mutta Matti ei kuitenkaan vielä kääntynyt kotiin… Jos kävisi katsomassa halmeen nurkassa sitä paikkaa, josta Liisa oli saanut jäniksensä! Ja Matti lähti seuraamaan latua, jonka Liisa oli tehnyt. Se oli vähän lumessa. Matti hiihti kohti metsäsaareketta, joka oli keskellä niittyä, ja sitten sen sivuitse. Saarekkeesta toi vanha jäniksen jälki, ja suksen jälki seurasi sitä. Mutta kas kummaa! Tuossahan oli aivan tuore jälki, se tuli saarekkeesta ja vei aivan samaan suuntaan kuin entinenkin jälki!… Matti hiihti kiivaammin kohti aidan nurkkaa, jonne jälki yhä vei. Ainakaan kauempaa katsoen siellä ei näyttänyt olevan mitään… Mutta kun hän tuli lähemmäs, hän näki, että aidan vieressä joku oli pyörinyt lumessa… Saa nähdä, eikö se ole jänis? Mutta se on ehkä aidan toisella puolella… Matti ei malttanut hiihtää. Päähän pisti pelko, että jos se pääsee siitä irti, ja hän hyppäsi suksilta ja kahlasi vyötäisiään myöten lumessa aidan nurkkaan… Mutta pahasti Matti pettyi. Jänis oli kyllä pyörinyt siinä tuoreessa lumessa, mutta sitä itseään ei näkynyt missään… Ei aidan toisellakaan puolella… Eikä lankaakaan näkynyt. Mutta pian Matti huomasi, miten oli käynyt… Jänis oli katkaissut peräimen, jolla lanka oli ollut sidottuna kiinni… Ja mikä ihme se oli? Ei se pöllö ollut osannut panna peräimeksi uutta rihmaa! Tietäähän sen, mitä kestää vanha peräin, joka on mädäntynyt siinä koko talven. Kas noin … noin … noin!… Ja Matti repäisi langan peräimen irti kepakosta, johon se oli kiinnitetty, ja nakkasi itse kepakon kauas metsään… Ei Matti voinut enää antaa Liisalle anteeksi, että tämä oli jättänyt vanhan peräimen lankaan… Kumma, ettei jo ensimmäinen jänis ollut katkaissut sitä… Olisi kai se sen saanut, jos olisi tahtonut. Mutta mikä lie ollutkaan koko se jänis… Nythän sen oikein näki, mikä jänis se oli, joka suotta ei riuhtaissut poikki mädäntynyttä lankaa… Joku kai oli ollut sitä pitelemässä, mikä lie ollut … metsän haltija… Mutta tämä oli oikea jänis, tämä viimeinen… Näkihän sen kaikista merkeistä, kun se oli katkaissut langatkin… Matti lähti hiihtämään kotiin päin. Mitä asiaa sillä Liisalla olikaan mennä syynäilemään toisen pyydyksiä… Ensin karistelee lunta polulle… Mikä ihme, jos jänis ei sitten käy lankaan? Ja sitten jättää vanhan peräimen… Jos sitä ei saa jänis katkaistuksi, niin sittenpä olisi ihme!… Ja sinne vei nyt jänis kaulassaan hyvän langan, ja tuoko se sen takaisin… Kyllä kai se sen sitä varten ottikin!… Matti oli pahoillaan, hyvin pahoillaan; ja eikö ollut syytäkin? Hän olisi tahtonut tietää, kuka muu metsämies olisi suvainnut akkoja pyydyksillään!… Vai akka pistäytyy katsomaan jänisrautoja! Olisi ollut parahiksi, jos semmoinen olisi itse jäänyt jalastaan rautaan, niin olisi lakannut siellä juoksemasta, mokoma metsänkävijä. Matti hiihti peltoa pitkin pihaan. Siinä oli vähän vastamäkeä, ja jalka tahtoi vähän väliä livetä siteestä… Perhana! Ja sitten se vielä kulkee kylillä!… Kehruitako viemässä? Aivan kuin niillä olisi ollut sellainen kiire… Olisi kai ruustinna kysynyt… Syyksi se Liisa sen vain sanoi, kun sillä oli into kuulla jotain rautatiestä!… Mitä se sitten siitä paranee, jos kuuleekin… Yhtä tuhma!… Matin jalka lipesi taas, niin että hän oli kaatua nenälleen lumeen… Niin, se rautatiekin! Lieneekö sitä koko laitosta? Ihmisten puheita ne vain ovat semmoiset! Valetta, valetta koko matkan, että sitä pitkin muka pääsisi vuorokaudessa Helsinkiin ja ulkomaille!… Mahdotontahan se on… Vai vuorokaudessa? Eiköhän taipaleelle pitäisi jäädä yöksikin, vaikka herrat itse olisivat ajamassa!… Saapa nähdä, mitä ne nyt siellä Liisalle puhuvat… Sen nyt tietää, että se uskoo vaikka mitä, se hälläkkä, ja kertoo vielä muillekin… Matti hiihti juuri saunan takaa pihaan, kun Liisa käänsi hevosensa pirtin nurkan ympäri… — Ptruu!… Hyvää päivää! Hyvää päivää! … ptruu! … terveisiä ruustinnalta ja rovastilta, käskivät sanoa… Tulehan, hyvä mies, auttamaan, kun olen vajonnut tänne rekeen niin syvälle, etten … ptruu! … pappilan piiat niin peittelivät ja laittelivat … minut … tänne … niin että … ptruu! … nyt se menee … tule nyt pitelemään hevosta, ettei se … että minä … kah no! … ptruu! Mutta Matti ei tullut pitelemään hevosta, ja tamma vei Liisan aivan kujan perälle ja alkoi hamuilla heiniä suuhunsa. Matti asetti suksensa pirtin seinää vasten ja sanoi Liisalle: »Mitä sinä sinne kujaan ajat?» Vasta sitten hän meni peruuttamaan hevosta kujasta. — Ka, enhän minä sille mitään voinut, kun se vei… — Pitäähän se nyt toki saada hevosensa hallituksi. Ka-ka-ka! … Mitä sinä, tamma, siinä? Ei se kai ole saanut moneen aikaan mitään suuhunsa, kun on noin nälissään… — Ruokaa se on saanut… Tallissa se on ollut koko ajan… Ja ruustinna vielä varoitti pehtoria… Kyllä ne toki aina, kun minä vain käyn… — Etkö sinä aio noustakaan? Vai aiotko jäädä siihen iäksi päiväksi? — Eihän tästä pääse… Autahan vähän, Matti. — Keikautanko reen syrjälleen? — Herra Jumala! Älähän toki, Matti! No! Älä nyt… Kyllä minä tästä pääsen! Liisa pääsi siitä ylös ja meni pirttiin. Matti riisui hevosen valjaista ja vei sen talliin. Vähän ajan päästä Liisa ilmestyi tallin ovelle. — Teetkö sinä tammalle apetta? Sepä hyvä… Anna kun minäkin hämmentelen. — Osaan minäkin tämän tehdä. — No, minä haen sitten tammalle vettä. — Jo se on juonut… Ei sillä ole jano. — Ei sitä tiedä, jos se hyvinkin vielä joisi. — Eikä juo… Etkö sinä voi uskoa, kun minä sanon, ettei se juo! — No älähän nyt … älähän nyt. Ja hyvän mielen näköisenä Liisa kantoi ämpärillä vettä sammiosta talliin ja pani sen tamman eteen. — Juopahan se, sanoi Liisa. Mutta Matti murjotti yhä ja hämmenteli äänettömänä apetta. — No, et kysy kuulumisiakaan, Matti. Mitäs, jos minä olisin kuullut paljon uutisia? — Lie tuota ennättänyt kahteen päivään kuulla vaikka mitä… Kumma, että jo raskit lähteä … kun et jäänyt vieläkin kuuntelemaan. Liisa käänsi sen leikiksi… — En olisi oikein mielelläni raskinutkaan, mutta pitihän viimein, kun pelkäsin, miten sinä, ukkoparka, täällä tulet ikävältä toimeen. Mutta voi herranen aika, kuinka me ruustinnan kanssa eilen illalla istuttiin ja tarinoitiin!… Rovastikin käveli siinä tiheään piippuineen keittiökamarin läpi, tarttui välillä puheeseenkin ja puhui pitkät pätkät. Mutta Matti tekeytyi aivan kuulemattomaksi… Hän kantoi appeen tamman eteen ja rupesi luomaan lantaa tallista. — Ja voi sitä kummaa rakennusta, sitä rautatietä… Siitähän me tarinoitiin eikä juuri mistään muusta… Jos tietäisit, millainen se on! Tiesi Matti sen yhtä hyvin kuin Liisakin, mutta ei hän viitsinyt kehua… Hän oli yhä vain ääneti… — Etköhän lähtisi ajamaan jo huomenna… Vai pitääkö minun panna tamma heti paikalla valjaisiin, ennen kuin se on syönyt appeensakaan? Mutta nyt eivät Matin pistopuheet pystyneet Liisaan. — Ei vielä… Mutta kun kesä tulee, niin sitten mennään, eikä siinä auta mikään! — Minne sitä sitten semmoisella kiireellä mennään? — Lapinlahden kirkolle katsomaan rautatietä! — Mitä rautatietä? — No, Herra Jumala, sitä rautatietä, joka siellä on! — Sitä olematonta rautatietä? — Olematonta? — Siinä uskossako sinä sitten vielä elelet, että semmoista voi oikeasti olla olemassa? — Siinä uskossako? Entäs sinä? — En minä ole siinä uskossa ollut milloinkaan… Minä en usko kuulopuheita, ennen kuin näen omin silmin… Ja hullu se on, joka uskoo. — Mutta ruustinnapa on nähnyt! — Ruustinna on pitänyt sinua narrinaan, kun tietää, että sinä uskot vaikka mitä. — Entäs rovasti? Onko rovastikin pitänyt narrina? Häh? Entäs rovasti? Etkö usko rovastiakaan? — Ole huutamatta siinä! Kuulenhan minä vähemmälläkin… Enhän minä mikään kuuro ole! — Enhän minä huudakaan… Kysyin vain, että sanotko rovastiakin valehtelijaksi? — Olenko minä sitä sitten valehtelijaksi sanonut? — Valehtelijahan se silloin on, jos on sanonut, että rautatie on, ja sitten sitä ei olekaan… Valehtelijahan se silloin on!… — Ka, etkö sinä taas rupea huutamaan! Mitä sinä tänne talliin tulit huutamaan? Huuda navetassa, jos mielesi tekee… Kyllä minä hevoseni hoidan, hoida sinä lehmäsi! Liisa meni, mutta kovin pahalta hänestä tuntui. Hän olisi niin mielellään kertonut, mitä oli puhunut rovastin ja ruustinnan kanssa… Ja hän vielä tiesi, ettei Matti tiennyt rautatiestä paljon mitään häneen verrattuna. Mutta siksipä se ei mahtanut kärsiä kuullakaan siitä, kun itse tiesi vähemmän… Kyllä se olisi puhunut, jos olisi itse ollut kuulemassa… Mutta kyllä siitä vielä puhutaan, kunhan Matti tulee paremmalle tuulelle… Kun sillä on paha tuuli, se on aina tuollainen… Mutta Matti ei tahtonut pitkään aikaan tulla paremmalle tuulelle. Monet päivät hän murjotti miettiväisen ja pahantuulisen näköisenä. Varsinkin niinä päivinä, kun hän tuli metsästä eikä saanut mitään. Eikä hän koko talvena saanutkaan kuin yhden jäniksen pieleksen luota… Ja senkin oli joku roisto syönyt puoleksi. Ja kun Liisa joskus rupesi puhumaan rautatiestä, hän sanoi heti paikalla: — Valetta! … älä puhukaan! … en usko! Ja Liisa olisi niin mielellään kertonut. Hän oli kuullut paljon sellaista, mistä Matti ei varmaankaan tiennyt mitään … niistä isoista ja pienistä pyöristä ja muusta… Ja olisihan Liisa suonut, että Mattikin olisi tiennyt, mitä hän itse tiesi. Ei Liisa tahtonut olla miestään viisaampi ja tietäväisempi. Sitä ja sitä ei muistettu kertoa Matille, oli ruustinna sanonut, ja varsinkin sitä Liisan olisi tehnyt mieli kertoa Matille. Mutta heti kun hän rupesi siihen, Matti sanoi: — Valetta! … älä puhukaan! … en usko! Ja se loukkasi Liisaa kovasti… Hän pyöräytti rukkinsa pyörimään eikä puhunut Matille moneen päivään. Ruuan hän laittoi ja kantoi pöytään, mutta ei käskenyt Mattia syömään. Eikä hän mennyt itse samaan pöytään syömään… Vasta kun Matti oli syönyt, Liisa rupesi syömään, ei puhunut mitään … eikä pannut voita leivälleen. Muutaman kerran jälkeen Liisa ei sitten enää koko talvena ottanut rautatietä puheeksi… Eikä Mattikaan ottanut. Mutta kumpikin he kyllä ajattelivat rautatietä, vaikka eivät puhuneet siitä. He näkivät siitä usein untakin ja kuulivat toistensa puhuvan siitä unissaan. Mutta jos he silloin sattuivat heräämään yöllisistä puheistaan, he kääntyivät kiireesti selin toisiinsa, vetivät kumpikin peitteen puoleensa ja olivat nukkuvinaan. ### Sanasto - **apetta**: ape on hevosen ruokaa, silppua ja jauhoja. - **pirttiin**: pirtti on talon suuri tupa. - **perälasin**: perälasi on ikkuna pirtin takaseinässä. - **päreitä**: päre on ohut puusäle, joka poltettiin valona. - **tahkon**: tahko on pyörivä kivi, jolla teroitetaan terät. - **jänisrautojaan**: jänisrauta on rautainen ansa jänistä varten. - **lankoihin**: lanka on metallilanka, josta tehdään ansa jänikselle. - **peräimen**: peräin on naru, jolla ansa sidotaan kiinni. - **taika**: tapa tai teko, jonka uskotaan tuovan onnea. - **halmeen**: halme on metsään poltettu pelto. - **pieleksen**: pieles on heinistä tehty korkea kasa. - **sammiosta**: sammio on suuri puinen astia. - **rukkinsa**: rukki on laite, jolla kehrätään lankaa. - **narrinaan**: pitää narrina: nauraa jollekulle ja huijata häntä. - **hälläkkä**: hölmö ihminen. ## V. Mutta sitten talvesta alkoi kehittyä kevät. Päivänpaiste painoi painamistaan hankia ja kinoksia yhä matalammiksi, maan tasalle asti. Mäkipaikoissa alkoi lumen alta valua vettä. Se valui valumistaan, kunnes yön kylmä jäädytti sen juoksuunsa ja seuraavan päivän lämpö taas siirsi jään alemmas. Viimein ei jäätynyt ollenkaan. Sula vesi laski loristen rinteitä pitkin yöt ja päivät. Se riipaisi kerralla kaikki hanget ja kinokset pelloilta ja aitojen vierustoilta alas alangoille ja notkoihin. Siellä purojen varsilla kasvoi sitten rentukoita sadoittain, ja tuore kesänurmi vihersi siellä täällä. Talvi suli pois Korventaustan mökinkin ympäriltä. Lumi tippui vähitellen vetenä pirtin katolta. Rakennusten aurinkoiselle puolelle seinien viereen tuli paljaita kohtia, ja niitä tuli pihoillekin. Pellolta alkoi näkyä rukiin laiho. Ja sitten vähitellen, kenenkään huomaamatta, olivat jo kaikki maat paljaina. Vain halkopinojen kupeella lastujen alla jää huokui vielä vähän kylmyyttä. Mutta kun Matti siivosi lastut pois, otti hakun, lohkoi jään pieniksi paloiksi ja heitteli ne pitkin pihaa, aurinko kukisti heti hajalleen heitetyn joukon. Koivu rupesi pirtin takana tekemään lehteä, ja pääsky lensi kirkonkylästä päin ja pujahti tallin lakkaan. Ja niin oli tullut kesä Korventaustan mökin ulkopuolelle, kun aurinko paistoi hellittämättä. Ja niin oli tullut kesä sen seinien sisäpuolellekin. Mielien kankeus oli sulanut sulamistaan, ja viimein sitä ei ollut ollenkaan. Aurinko oli paistanut hellittämättä ikkunoista sisään, vuoroin kustakin. Talviset päivät olivat ruvenneet tuntumaan pitkiltä, varsinkin pyhäpäivät. Niitä Matti oli koettanut kuluttaa loppuun nukkumalla ja Liisa Jumalan sanaa katsellen. Mutta eihän aina jaksanut nukkua eikä aina katsella sanaa. Ei varsinkaan, kun aurinko lämmitti lattiaa yhä enemmän ja kuumensi siitä koko huoneen. Helatorstaina Matti ei jaksanut nukkua koko päivää. Iltapäivällä hän kohosi pitkältään penkiltä, venytteli ja haukotteli. Hän sanoi: »Ho—hoi— kylläpä on tätä nukkumistakin», ja veti suunsa vähän nauruun. Liisa istui karsinalasin alla katselemassa kirjaa, messinkilasit nenällä. Hän työnsi katseensa sankojen yli, silmäili Mattia ja sanoi vähän lempeästi, vähän moittivasti: »No kyllä on!» — Mutta mitäpä sitä paljon muutakaan, sanoi Matti. Hän paiskasi kämmenensä polviin, ponnistautui vaivalloisesti seisomaan, kurkotti piipun ikkunalta ja meni sytyttämään sitä liedestä. Sitten hän nojautui selin pankkoon, kädet takana, poltteli ja katseli iltapäivän aurinkoon. — Kyllä kai … jos tätä menoa jatkuu, maat ovat helluntain pyhinä paljaat. — Ei tiedä, sanoi Liisa siihen ja pani kirjansa pois. — Nyt ei täältä korven keskeltä pääse minnekään… Metsätiet upottavat, ja maantie mahtaa olla ihan paljaana… Ei niitä voi hevosella ajaa eikä viitsi jalankaan tarpoa… Milloinkohan täältä pääseekään? Silloin Liisa mietti vähän aikaa, arveli: »Jokohan sanon?» ja sitten hän sanoi sen… — Jos meidän mökiltä olisi rautatie kirkonkylään, niin ei kelirikko haittaisi… — Samaa oli ruustinnakin leikillä arvellut, että jos olisi rautatie, ei kelirikko haittaisi. Eikä Mattikaan nyt väittänyt sitä valheeksi. Ensin hän ei sanonut siihen mitään. Hän katseli vain pitkän aikaa jonnekin yhteen paikkaan pihalle, ja vasta sitten hän tokaisi: — Joka mökin tarpeeksipa se semmoinen kai tulee… — Hyvä on, ajatteli Liisa, mutta ei kuitenkaan sillä kertaa puhunut asiasta sen enempää. Pian hän oli kuitenkin pannut pannun tulelle. Iltaruokaa syödessään hän istuutui samaan pöytään Matin kanssa ja levitti voita leivälleen. Juuri helluntain lauantaina Matti oli hävittänyt viimeisen sulamatta jääneen jään halkopinojen kupeelta. Liisa oli lämmittänyt saunan. He olivat kylpeneet yhdessä, syöneet iltaruuan ja silitelleet kissan selkää. Sitten he olivat alkaneet tarinoida, kun iltarusko vielä punasi pirtin ikkunoita. Ensin tuli puhe suurista juhlapäivistä, sitten Jumalan sanasta ja Jumalan sanan julistajista, papeista, hyvistä ja huonoista. Matin mielestä oman pitäjän papit olivat hyviä, varsinkin rovasti. Hyviä ne olivat Liisankin mielestä… Vaikka hän oli kyllä kuullut, että Lapinlahden papilla oli kuitenkin paremmat lahjat… — Vai paremmat?… — Matti ei muistanut kuulleensa sitä. Mutta siihen Liisa sanoi: »Pa-aaremmat … paremmat toki paljonkin … ja paljon niillä lapinlahtelaisilla on muutakin hyvää.» — Mitä muuta niin hyvää niillä sitten on? — No, ka, kun niillä on ne rautatiet ja kaikki. — Niin, myönteli jo Mattikin taas, niin kuin vanhaa tuttua asiaa, josta on ollut puhe ennenkin. Siinä istuttiin vähän aikaa ääneti. Sitten Matti sanoi: — Jos kerran kävisi kuulemassa sitä Lapinlahden parempilahjaista pappia. — Niinkö, kävisi kuulemassa? Onhan sinne vähän pitkänlainen matka. — Eihän se niin kovin pitkä… Pari peninkulmaa meidän kirkolta… — Milloin sinne mentäisiin? — Vaikka juhannuspyhiksi… — Entäs lehmä? — Saisithan sinä hakea sieltä Valkeiskylältä jonkun joutoakan hoitamaan sitä siksi aikaa. Eikä Liisalla ollut asiaa vastaan sen enempää, jos kerran saisi jonkun kotimiehen, ettei lehmäraukka jäisi lypsämättä… Saisihan sitäkin kerran koettaa, että käy kuulemassa vieraankin pitäjän pappia, ennen kuin kuolee. Aina niitä oman pitäjän pappeja saa kuulla… Ja jos siitä jotain apua lähtisi syntiselle ihmiselle… * * * * * Ja niin Matti ja Liisa olivat juhannuslauantaina lähdössä Lapinlahden kirkolle kuulemaan parempilahjaista pappia. — Alahan mennä … kyllä minä tulen! huusi Liisa Matille, kun Matti seisoi pihalla ja odotti. Liisalla oli vielä jotain sanottavaa, mitä lie ollut, sille kotimiehelle, joka oli haettu Valkeiskylästä vartioimaan taloa. Matti heitti eväskontin selkäänsä ja lähti liikkeelle. Hän nousi jalkalautoja pitkin piha-aidan yli, joka oli tehty aitan nurkasta pirtin nurkkaan. Hän kulki pellon piennarta, ojan reunaa ja aidan vierustaa, ja aidan vierellä kasvoi hyvin rehevä vatukko. Kun hän tuli portille, josta mentiin niitylle, hän vilkaisi taakseen… Jopa oli Liisakin tulossa. Hän nojasi juuri aidan seipääseen noustessaan piha-aidan yli, kokosi sitten hameensa ja aikoi tulla. Matti ei odottanut portilla, mutta Liisa sai hänet kiinni. Sitten he kulkivat molemmat niittytietä peräkkäin, Matti edellä, Liisa vähän jäljempänä, koettaen pysyä perässä. — Parin viikon päästä tässä saa jo alkaa keikutella viikatetta, sanoi Matti. — Katso, kuinka tuolla aidan vierus työntää angervoa. — Niinpä näkyy, sanoi Liisa ja koetti pysyä perässä. Notkossa oli puro, ja se oli vielä tulvillaan. — Hyvänen aika, miten minä tästä pääsen? sanoi Liisa ja jäi seisomaan. — Kulje puita myöten, sanoi Matti ja jatkoi matkaansa. — Niin, mutta jos putoan… Älähän edes jätä! — Etkä putoa! Eikä Liisa pudonnutkaan. Niittyalangolta he tulivat lehdon laitaan, lehdosta suon yli korpeen. Korven jälkeen he tulivat ylemmille maille, jotka kohoamistaan kohosivat harjukankaaksi. He kulkivat melko kiivaasti, tuorein voimin, uutterasti tietä tallaten. Mutta harjulla tien vieressä oli se suuri Lepokanto, ja sen kohdalla oli ensimmäinen neljännes matkasta kuljettu… Liisa istuutui lepäämään, mutta Matti veti housunkauluksen alta tupakkakukkaron ja pani piippuun. — Älä heitä tikkua kuivaan sammaleeseen… Syttyy palamaan, ja koko kangas palaa. — Mikä vahinko siitä sitten on, jos palaakin … tyhjä kangas? — Mikä pakko sitä on tahallaan panna palamaan? — No, eipä pakko mikään, myönteli Matti. Ja sitten taas tallaamaan tietä, alas harjun toista rinnettä, loivempaa rinnettä. Metsä milloin tiheni, milloin eteen aukeni aho, ja silloin maa paikoitellen kumahti ontosti jalan alla. Sitten tuli taas lehtoja, välillä niittyjäkin, mutta niityt kierrettiin ja kuljettiin ulompaa aitojen vierustoja pitkin. Maantielle päästessä alkoi olla pientä mäntymetsää, josta kuivan havunneulan tuoksu kävi kulkijoiden nenään. Aivan maantielle päästessä harakka hypähti metsästä tien yli. Se alkoi hyppiä edellä puusta puuhun ja nauraa herkeämättä… Matti aikoi temmata tien vierestä karahkan, heittää sillä harakkaa ja hätistää sen pois. Mutta ei hän kuitenkaan tempaissut. Hän tuli ajatelleeksi, että Liisa ehkä uskoisi hänen luulevan, että harakka muka nauraa heille, ja että hän siksi harmissaan hätistää sitä. Matti ei siis ollut harakkaa näkevinäänkään. Hän antoi sen vain hyppiä edellä ja nauraa. Ja harakka nauroi ja hyppi puusta puuhun tien molemmin puolin, kikatti ja keikutti häntäänsä. Vasta maantielle päästessä se erosi Matista ja Liisasta ja lensi takaisin metsään. — Pesäkö sillä lie ollut, kun se piti sitä ilvettään, sanoi Liisa. — Sillä on aina ne omat lystinsä, sanoi Matti. Maantiellä tienhaarassa oli virstapylvään juurella lumireki kesäteloillaan, ja siinä oli toinen lepopaikka. Liisa laskeutui ojan laidalle, mutta Matti istuutui lumireen siiven nenälle. — Siinä se on lumireki, sanoi Liisa. — Rautatielläkin on lumireki. — On silläkin tiellä lumirekensä niin kuin muillakin valtateillä. — No, eipä kai ilman… Mutta sitä rautatien lumirekeä eivät hevoset vedä. — No mikäs? — Ruustinna sanoi, että se masina vetää sitäkin… — Kai se jaksaa, kun sillä on vettä kulkiessaan seitsemän hevosen voimat. — Mutta joskus sekin kuuluu tarttuvan kiinni hankeen, ettei pääse liikahtamaankaan, vaikka mitä tekisi, kun oikein tielle pyryttää… — Ähäh! Vai pitää senkin äytärin pysähtyä?… Entäs miten se sitten pääsee irti? — Ka, kun en tullut sitä kysyneeksi. — Eiköhän pidä hakea lapiomiehiä avuksi niin kuin muillekin lumireille… Siinä sen nyt näkee! — Niin minkä? — Sen, etteivät ne masinat vain auta, kun oikein tiukka tulee. Joko lähdetään? — Lähdetään vain. Sitten he lähtivät kulkemaan maantietä. Matti mietti kulkiessaan yhä sitä, että pitääpä senkin pysähtyä, vaikka se on niin kiireesti muka menevinään, etteivät parhaatkaan juoksijat pysy rinnalla. Ja miksi lie Matin tehnyt melkein mieli kiusoitella rautatietä siitä, ettei se päässyt lumen läpi. Jos se olisi ollut oikea ihme, eivät lumihanget olisi haitanneet… Yli olisi mennyt! Eikä olisi väistänyt kallioitakaan… Saipa Mooses kalliosta vedenkin vuotamaan… Mutta siinä miehessäpä olikin Herran henki… He kulkivat maantietä, ja tien päästä alkoi näkyä Valkeiskylän taloja. — Kenenkähän lehmiä nuo ovat? kysyi Matti, kun näki lehmiä tien vieressä. — Valkeiskyläläisten lehmiä, sanoi Liisa. Mutta silloin hän muisti jotakin ja sanoi sen: — Kuulehan, Matti… En ole muistanut kertoa, mitä ruustinna minulle kertoi, kun silloin talvella siellä kävin… Ja Liisa kertoi, mitä ruustinna oli hänelle kertonut: rautatie oli ajanut lehmän päältä viime kesänä. Lehmä oli mennyt keskeltä kahtia, toinen puoli ruumista toiselle puolelle tietä… — Ei se kuulu katsovan… Ajaa vain täyttä laukkaa, vaikka ihminen olisi edessä. — Onko pakko olla edessä? — Niin, mutta kun lehmä ei ennätä… Eikä sillä ole sitä älyä… — Ei, mutta ihminenpä. — Ei ennätä ihminenkään… Eivätkä ne kuulu katsovan, kuka vain niiden tielle sattuu… Viheltävän ne kuuluvat, ja joka ei silloin… — Viheltääkö se? — Niin kuuluu tekevän… — Se pitää näet samat tapansa maatakin kulkiessaan. Silloinpa on oma syy sillä, joka menee alle. — Hullu kai se on, joka menee alle, kun kerran voi muuallakin kulkea… — Pysyisi syrjemmässä… — Kuuluu se joskus saavan syrjästäkin, jos ei ole vähän kauempana… Yhdenkin miehen se kuului temmanneen, joka oli mennyt liian lähelle… Mikä lie siinä vetovoima, joka tempaa kuin koski pyörteeseensä… — Vai vie se mennessään? — Niin kai. — Voisi kai tuosta seistä kauempanakin, jos tuon maille joskus sattuisi tulemaan… Voisin kai minä. — Voisin kai minäkin. Matti ja Liisa astelivat yhä eteenpäin ja olivat yhtä mieltä: oli sulaa hulluutta mennä rautatien eteen tai edes liian lähelle sitä … jos nimittäin joskus sattuisivat sen maille… Voihan tuollaista katsella kauempaakin … vaikka aidan takaa… Eihän se mikään sormin koeteltava olekaan… Tietäähän sen, mitä sellainen tekee, jos sitä härnää… Kyllä se sentään on melkoinen peto … ajapa lehmä keskeltä kahtia! Kenenhän poloisen lehmät lie olleet… Ja älä sitten vielä pysähdy, vaikka olisit ajamaisillasi ihmisen päälle!… Eivät Matti ja Liisa suinkaan olisi pelänneet sitä omasta puolestaan … jos olisivat sen maille sattuneet. Mutta olihan niitäkin, jotka eivät tienneet, mitä se tekee, kun sen lähelle menee… Ja niille se on vaarallinen. Valkeiskylän kohdalla Matti ja Liisa kulkivat kiivaammin kuin muualla eivätkä poikenneet yhteenkään taloon, vaikka moneen oli kovat kutsut. Onterin pellolla oli isäntä karhitsemassa. Kun hän sai ajetuksi aidan nurkkaan, hän pysäytti hevosensa ja kävi nojaamaan aitaa vasten pannakseen tupakan. Matti ja Liisa eivät huomanneet häntä, ennen kuin olivat jo vähän ohi. — Minne sitä semmoisella kiireellä kuljetaan? kysyi Onteri näet yhtäkkiä aitansa takaa. — Kah, sanoivat Matti ja Liisa yhtä aikaa ja säpsähtivät vähän. — Minnekö? sanoi Matti. — Tuonne kirkolle päin… — Ovatpa ottaneet oikein kontillisen evästä… — On vähän toimittamista siellä… Taidetaan viipyä vähän yli pyhänkin… — Kirkollako? — Kirkollakin… Ja on sitä vähän asiaa tuolle puolellekin kirkon. — Kunhan ette vain mene rautatietä katsomaan?… Kaikki ne sinne nyt menevätkin… Minulla ei vain ole vielä ollut niin paljon joutoaikaa… Matti käänsi puheen toisaalle. — Onko hyvä karhita? hän kysyi. — Mikäpä siinä lie… Kuiva pelto tahtoo vähän pölistä… Mutta siinähän se menee… — Pitää lähteä, sanoi Matti, kun he olivat vähän aikaa seisoneet ja katselleet toisiaan. — Eikö joudeta käymään talossa? — Eipä oikein joudettaisi… Pitää lähteä… Ei muuta kuin hyvästi. — Hyvästi, sanoi Onteri ja jäi edelleen polttelemaan piippuaan. Matti ja Liisa lähtivät astumaan, mutta selässään he tunsivat, että hän katseli heidän jälkeensä. He tunsivat, että hän naurahti heille itsekseen, samalla tavalla kuin silloin, kun sanoi: »Kaikki ne sinne nyt menevätkin…» Mutta siitä tunteesta Matti ja Liisa eivät sanoneet toisilleen mitään. He kulkivat taas eivätkä tavanneet ketään, ja jo alkoi näkyä pappila. Päivä oli jo puolessa, kun he olivat lähteneet kotoa… Eivät he olleet selvinneet lähtemään aikaisemmin… Ja nyt se oli jo vähän alenemaan päin. Oli lehmien lypsyaika, ja joka talon tarhalta kohosi savu suorana ilmaan. Liisa ajatteli, että onkohan heidän kotimiehensä jo lypsänyt vai tekeeköhän se vasta savua… Ka, kun ei tullut sanotuksi, että palavakkanen on aitan ylähyllyllä… Mutta ehkä se löytää sen sieltä. Sen Liisa sanoi Matillekin, ja Mattikin arveli, että kyllä se kai löytää sen sieltä, kun ottaa lypsykiulun. Matti ja Liisa tulivat tienhaaraan. Toinen tie, oikotie, vei niittyjä pitkin suoraan pappilan pihan läpi kirkolle. Toinen, sama maantie, jota he olivat tulleetkin, kierteli pappilan niittyjen ja peltojen ympäri. Tienhaarassa Matti pysähtyi odottamaan Liisaa, joka kulki aina vähän jäljempänä. Liisa istuutui tien viereen ja rupesi panemaan kenkiä jalkaansa. Aina siinä kohdassa akoilla oli tapana panna kengät jalkaan… Eihän pappilan pihan läpi kehdannut kulkea paljain jaloin… Mutta Matti arveli, että tokko sitä nyt niittyjä pitkin mennäänkään… Liisa arveli, että totta kai niittyjä pitkin, kun se oli suorempi. Mutta siihen Matti sanoi, että pappilan herrasväki näkee heidät. Ne istuvat aina portailla kesäiseen aikaan. Liisan mielestä se ei tekisi mitään, jos näkisivätkin… Ovathan ne nähneet ennenkin… Ei se suinkaan mitään tekisi, mutta ne ehkä kuitenkin huutavat sisään ja kysyvät, minne matka. Ja kuka sitten alkaa selitellä rovastille, että on menossa Lapinlahden kirkolle kuulemaan parempilahjaista pappia? Se voisi ajatella, että eivätkö niille enää kelpaa oman pitäjän papit … vaikka ei se ehkä sanoisi sitä. — Sanotaan, että mennään katsomaan rautatietä, sanoi Liisa. Hm! Sitäkään ei Matin mielestä oikein voisi sanoa… Ja jos ei sitten tulisikaan käytyä rautatiellä ja tulisi valehtelijaksi rovastin edessä. Voihan sen sijaan kulkea pappilan kautta palatessa… Sama kai se Liisasta oli… Kuljettiin sitten mistä tahansa, kunhan kuljettiin… Kengät hän kuitenkin pani edes jalkaansa, kun oli kerran ruvennut panemaan. Ja Matti ja Liisa jatkoivat kulkuaan maantietä pitkin. He kiersivät niityt ja pellot, kulkivat pappilan kuistin ohi ja lähestyivät kirkkoa. Sakastin portaille istuttiin lepäämään. Matti laski konttinsa alimmalle portaalle, ja Liisa rupesi riisumaan kenkiään. Mutta silloin sakastin takaa tuli yhtäkkiä maantietä pitkin koko pappilan herrasväki: rovasti, ruustinna, nuori herra ja röökinät. Mukana oli vielä muutamia vieraita, joita Matti ja Liisa eivät tunteneet. He eivät ensin huomanneet sakastin portailla istujia ja menivät jo vähän ohi, mutta silloin ruustinna sattumalta käänsi päätään. Matti kosketti lakkiaan, ja Liisa nousi seisomaan ja niiasi. Kaikki pysähtyivät nyt puhelemaan. — Hyvää iltaa! Ka, Matti ja Liisa! Minne te menette? kysyttiin. Liisa otti puhuakseen. — Hyvää iltaa, herra rovasti … ja ruustinna … terve! Kotoapäinhän sitä tullaan … hyvää iltaa, röökinä … terve, terve! Lähdettiin … ka, nuori herrahan se on … en tuntenut ollenkaan, kun on kasvanut niin isoksi … terve! Lähdettiin vähän jaloittelemaan, hupsut, tässä ennen heinäntekoa… Matti olisi tahtonut käydä talossakin, mutta minä sanoin, ettei malteta… Mutta tullessa oli aikomus poiketa… — Vai niin, sanoi ruustinna lempeästi, ja rovasti kysyi, minne matka oli. — Tännehän se on vähän matkan päähän… Mikä lie tuonne, peninkulma ja vähän toistakin… Lapinlahden tien varteen. — Onko matka Lapinlahdelle päin? — Sinnehän se on… Tällä Matilla on siellä sukulaisia eräässä talossa… Sen talon portaille kuuluu näkyvän Lapinlahden kirkkokin. Ne ovat aina kutsuneet käymään, vaikka ei ole ennen tullut lähdetyksi. Keitä nämä herrasväen vieraat ovat? — Ne ovat meidän sukulaisia… — Taitavat olla kaukaisiakin? — Helsingistä ne ovat… Ne ovat tulleet tänne rautatietä pitkin. — Vai rautatietä? — Niin, totta kai Matti ja Liisakin käyvät katsomassa rautatietä, kun kerran menette Lapinlahdelle? — Rautatietäkö? En tiedä… Ei ole ollut siitä mitään puhetta… Mahtaisiko sitä ennättääkään, kun oli aikomus ehtiä huomiseksi tänne kirkkoon? — Aina sitä saa kirkossa olla… Pitää toki käydä, kun on kerran lähtenyt liikkeelle… Ja voihan olla Lapinlahden kirkossa? — Niin, no niin… Kyllähän, vaikka eihän tuota ole puutetta papeista omassa pitäjässäkään. — Menkää nyt vain katsomaan rautatietä, kehotti ruustinna yhä. Liisa katsoi Mattiin, mutta Matti ei sanonut mitään… — Jokohan sitä menisi… Ei tiedä… Kyllä siinä kai olisi katsomista. — Ja pitää myös ajaa sillä vähän matkaa. — Ei toki meillä ole varoja lähteä semmoisella ajamaan… Hyvä, kunhan saadaan nähdäkään, vanhat ihmiset. — Ei se maksa kuin puolet tavallisesta kyytipalkasta… Siinä matkustaa kuin puolella kyydillä ajaisi. — Vähäkö se on?… Ei meidän toki ole milloinkaan kannattanut ajaa kyydillä! Mutta ruustinna ei heittänyt toivoaan. Hän tahtoi ehdottomasti, että toinenkin saisi nauttia samasta hauskuudesta kuin hän itsekin oli saanut. — Kyllä kannattaa, sanoi hän. — Ja kyllä teidän mieli alkaa tehdä ajamaankin, kunhan näette, millainen se on… Ja tulkaa sitten palatessanne pappilaan. Ruustinna sanoi Matille ja Liisalle hyvästit ja lähti muiden jälkeen, jotka olivat jo alkaneet mennä. Kun Liisa oli riisunut kenkänsä ja Matti taas sovittanut kontin selkäänsä, he jatkoivat matkaansa. — Jos tuonne sitten mentäisiin, kun ne niin kovasti tahtovat? sanoi Liisa. — Pitänee kai sinne mennä!… Mitä niille sitten sanoisi, ettei ole käynytkään, kun ne kysyvät? Näistä puheista heitä kumpaakin, Mattia ja Liisaa, vähän hymyilytti, mutta eivät he sanoneet siitä toisilleen mitään. Matin teki kuitenkin mieli vähän laskea leikkiä. — Minkä tähden sinä, Liisa, valehtelit ruustinnalle, että me mennään sukulaisiin? Liisa otti nuhteen todesta ja vastasi vähän vihaisesti… — Mitäs minä olisin sanonut? Olisit itse sanonut paremmin… — Eipä silti, eipä silti, lepytteli Matti. — Hyvähän se oli, että jotain sanoit. Jo leppyi Liisakin… — Et sinä olisi sitäkään keksinyt… Jörötit vain etkä saanut sanaa suustasi. He kulkivat kirkonkylän talojen ohi, peltojen ja kuistien sivuitse. Maantie kulki peltojen halki ja poikkesi sitten kylän portilta metsään. Metsän mutkaan katosivat pian talot ja talojen pellot. Melkein Lapinlahden kirkonkylään asti oli yhtä metsäistä taivalta, välissä vain yksi niitty. Sen Matti ja Liisa tiesivät ja kiiruhtivat kulkuaan öiseen aikaan, kun oli viileää. Välillä tie taipui alas notkoon, ja silloin suolta humahti kulkijoita vastaan jäähtynyt ilma. Mutta kovemmilla mailla lehahti aina kanervan lämmin tuoksu. Kaste oli jo laskeutunut tien vieren nurmikolle. Ilta kului ja yö läheni, mutta ei näkynyt vielä mökkiä, jossa oli määrä levähtää. Pysähtymättä ja toisilleen paljon puhumatta Matti ja Liisa kävelivät kärrynpyörän kovaa jälkeä peräkkäin, Matti edellä, Liisa vähän jäljempänä, koettaen pysyä perässä. Aurinko oli jo puolen aamupäivää lämmittänyt kirkkaalta taivaalta maantien multaa ja kiviä Isonharjun jyrkässä törmässä. Uni oli pettänyt Matin ja Liisan yöpaikassa ja makuuttanut heitä pimeässä saunassa pitkälle päivään… Saapa nähdä, ennättääkö enää rautatielle? Lapinlahden kirkonkylään oli vielä puoli peninkulmaa, tienhaaran kohdalle. Sieltä oli vielä mikä lie matka siihen paikkaan, josta rautatien näki läheltä, eikä se kuulunut ollenkaan näkyvän vielä tienhaaraan. Puolen päivän aikaan kuului pitävän olla perillä, jos mieli nähdä; niin mökissä oli osattu kertoa… Tavallista nopeammin Matti ja Liisa astuivat, ponnistellen mäkeä ylös. Kuuma multa poltti jo Liisan jalkapohjia, ja kenkä hankasi Matin kantapäätä. Aurinko paahtoi niskaan melkein kuin keskipäivällä. — Odotahan nyt, Matti… Älähän nyt semmoista kyytiä… Kun olisi otettu hevonen… Olisihan se joutanut… — Mikäs tässä on jalan kävellessä… Tässähän tämä menee, kun on mennyt tähänkin asti. — Kyllä kai tämä menee… Vaikka ei taitaisi sinunkaan kantapääsi enää hyvin kävelyä kaivata. — Totta kai tässä kävellä pitää, ei kai taival istumallakaan kulu… — Eiköhän kuitenkin istuttaisi vähän lepäämään… Ei ole istuttu sen jälkeen, kun mökistä lähdettiin. — Joko sinua väsyttää? — Kun ei olisi lähdetty koko matkalle! — Käännytäänkö takaisin? — Käydään sitä nyt katsomassa, kun kerran sitä varten on tullut lähdetyksi… Mutta en minä enää toista kertaa lähde. Kyllä on tätäkin törmää vielä pitkästi … tuonne ylös… Ka, mikä tuo on tuolla tien vieressä? — Missä? Kivihän se on… — Ei, vaan kiven kupeellapa?… Ihminen!… Eikö totta se ole Matliena? Kuppari-Lienahan se istui siinä kiven kupeella maantieojan toisella puolella ja poltteli lyhyttä savinysäänsä. — No, mistä se Matliena on tähän tullut? — Tuolta minä tulen Lapinlahdelta päin… Matkanteko alkoi kovin väsyttää, niin rupesin tässä lepuuttelemaan jalkojani… Eiköhän liene ukkonen ilmassa? — Mitä asiaa sillä Matlienalla oli Lapinlahdelle? — Mitäpä sitä muuta lienee tänne asti kuin katsomaan rautatietä… Pitihän kerran lähteä liikkeelle, kun kaikki muut ovat jo ennen käyneet. Eivätkä ne kylissä muusta puhukaan… Niin että häpeähän se on hierojalle, kun muut puhuvat eikä itse tiedä mitään… En malttanut olla, niin lähdin pyhäiltana käymään… — Jalanko sitä on kuljettu? — Eipä köyhällä hevostakaan liene… Eivätkä ne rikkaat kai kyytiinsä ota. Huttulan talon isäntäkin lähti samana päivänä kuin minäkin ajamaan tänne yksin, vaikka minä tahallani hänen kuultensa saunassa vihjailin… Olisi hän toki ottanut toisen ihmisen kyytiinsä, kun häntä on kerran niin monta kertaa kupattu ja hierottu… Mutta mitäs rikas välittää… Tuoreet sarven jäljet hänellä on nytkin leveissä leuoissaan… Katsokaa vain, kun satutte näkemään, eikö ole… Mutta viimeinen kerta se nyt toki saa ollakin, että saavat minut siinä talossa lähtemään saunaan… Hakekoot kupparin muualta. — Tämä on sitten vielä niin talotonta taivalta koko matka, huokasi Matliena lopuksi. — Talotonta on taivalta… Vain muutama mökki tuolla tien vieressä. — Hupsu sitä on, kun lähtee kaikenlaisten kummallisuuksien takia kulkemaan tällaisia taipaleita… Pitäisihän vanhan ihmisen uskoa sellaiset katsomattakin… Hupsuja olette tekin, kun menette! — Ei me vielä tiedetä, jos mennäänkään… Ja tokkopa mennäänkään? — Minne te sitten menette? — Lapinlahden kirkkoon me aiottiin. — Aikokaa minne tahansa, mutta rautatielle se teidät kuitenkin riipaisee… Riipaisipa minutkin… — Ja näkikö Matliena sen? — Näinhän minä. — Oliko hyvä? No, millainen se oli? — Olihan se… Kummahan se oli … kumma, kumma… En minä olisi uskonut sitä semmoiseksi. — Kulkiko pyörien päällä? — Monienkin pyörien päällä kulki… Ja kun me seistiin siinä sen rakennuksen edessä, jonka eteen ne sen ajavat … ja alettiin odottaa… — Mihin aikaan se tulee? — Ei siihen ole enää kauan aikaa, kun se tulee… Puolen päivän aikaan se tulee. — Nyt on kohta jo aamiaisen aika… — Saatte kulkea kiireesti, jos mieli ennättää näkemään… — Me aiottiin olla ensin kirkossa ja sitten mennä katsomaan sitä, jos niiksi tulisi… Odottaa kai se toki kirkkoajan, ennen kuin lähtee… Odottihan se ennen. — Odottiko? — Vettä kulkiessaan se odotti kirkon rannassa koko kirkkoajan. — Sepä se on, ettei se maata kulkiessaan näy odottavankaan… Tulee ensin aika kyytiä ja seisoo sitten hyvin vähän aikaa, kun lähtee uudelleen ajamaan … keskellä kirkkoaikaa… — Mutta minä en lähde, Matti, koko rautatielle, jos pitää keskellä kirkkoaikaa… Saat mennä yksin… — Milloinkas sinä sen sitten näet? — Vähät minä siitä, jos en näekään… Ja jalkojakin niin särkee, että… En minä rupea sen tähden tekemään syntiä. — Mitäs syntiä siinä? — Vai ei syntiä? Mikä se sitten on syntiä, jos ei se, kun keskellä kirkkoaikaa…? Matti ei sanonut mitään, vaikka Liisa odotti, että hän olisi ruvennut väittämään, ettei se ole mitään syntiä, mitä Liisa sanoi synniksi. — Onko se sitten paljon tuolla puolella kirkon? Liisan piti kysyä, kun muut eivät sanoneet mitään. — On sinne tienhaarasta vielä hyvä ruotsinvirsta. — Semmoinen matka vielä … tällaisessa paahteessa… Kun edes tuulisi vähäisen! — Mistä kohdasta se tie eroaa sinne? kysyi Matti. — Se eroaa… Kun menette tästä vähän matkaa, laskeudutte mäen alle ja nousette toisen mäen päälle, niin sen mäen päältä se eroaa… Se lähtee oikeaan käteen, ja tämä tie vie suoraan kirkolle. Siinä on punaiseksi maalattu viitta, joka osoittaa, minne mennä… Kyllä te löydätte… Ja Matti ja Liisa löysivätkin tienhaaran etsimättä… Siitähän se erosi oikeaan käteen mäen päältä, ja merkit olivat niin kuin Matliena oli sanonut. Tienhaarasta näkyi kirkkokin vähän alempana laaksossa. Liisa pysähtyi katselemaan sitä, mutta Matti kääntyi arvelematta oikeaan käteen. — Sinnekö sinä menetkin? kysyi Liisa Matin jälkeen. — Minnekäs minä sitten? — Eihän sitä kirkkoaikana… Kuulehan… Odotahan! — Eihän nyt vielä mikään kirkkoaika ole… Tule, jos tulet… Ei tässä jouda vitkastelemaan. — Voi hyvä isä! Mutta Matti yhä meni menemistään eikä odottanut… Onpa se jumalaton! Ja Liisan täytyi tulla perässä… Eihän tässä kai mikään muukaan auttanut, jos he eivät aikoneet erota toisistaan… Mutta mistä he sitten löytäisivät toisensa, kun toinen menisi sinne, toinen tänne … vielä näin vierailla mailla… Ehkä sieltä vielä kirkkoonkin ennättäisi, kun oikein koettaisi olla sukkela… — Odotahan, Matti … kyllä minä tulen … älähän jätä! Ja Liisa koetti pyrkiä Matin perään. Hän kaapi jaloillaan kiireesti maantien kuumaa hiekkaa ja kokosi vähän väliä hameensa helmoja kouriinsa. Hänen edellään kulki Matti kiireesti väännellen, ja siniset piikkohousut heilahtelivat vuorotellen haaroista. ### Sanasto - **pankkoon**: pankko on uunin vieressä oleva korkea penkki. - **joutoakan**: joutoakka on nainen, jolla on aikaa auttaa muita. - **kotimiehen**: kotimies on ihminen, joka hoitaa taloa, kun muut ovat poissa. - **eväskontin**: kontti on tuohesta tehty reppu. - **karhitsemassa**: karhita on muokata peltoa hevosen vetämällä työkalulla. - **lumireki**: suuri puinen laite, jolla tie aurataan. - **äytärin**: Matin moittiva sana masinasta. - **peninkulmaa**: peninkulma on vanha mitta, noin kymmenen kilometriä. - **ruotsinvirsta**: vanha mitta, noin kilometri. - **palavakkanen**: jokin tavara, jolla tehtiin savua lypsyllä. - **röökinät**: herrasväen tyttäret, neidit. - **sakastin**: sakasti on kirkon sivuhuone. - **kupattu**: kupata on ottaa sairaalta verta sarven avulla. - **savinysäänsä**: savinysä on lyhyt savesta tehty piippu. - **piikkohousut**: vanha sana housuista. ## VI. Lapinlahden rautatienasema on tehty ihan metsän sisään. Kun kulkee tietä, joka sinne vie, on toisella puolella tiheää metsää, toisella korkea harju. Tie kulkee harjun viertä, mutta harjun päässä se kiertää sen kuin kävyn kärjen. Ja siinä sinulla on yhtäkkiä edessäsi rautatie ja asema, ennen kuin tiedätkään. Ensin näkyy yksi punainen rakennus. Sitten, kun kierrät kävyn kärjen ympäri edemmäs, näkyy toinen punainen rakennus, jossa on valkoiset nurkat ja iso, kahtia aukeava ovi. Mutta vähän matkan päässä näkyy laudoilla vuorattu ja keltaiseksi maalattu asemarakennus, ensin puiden välistä, sitten kokonaan. Siitä loistavat isot ikkunat ja lasiovet. Vielä näytti nukuttavan asemalla. Nukuttiin kai makeinta aamu-unta, koska kaikki ovet olivat vielä kiinni ja ikkunoiden edessä peitteet… Koko yö oli valvottu juhannuskokolla tuolla harjun selällä. »Rautatien herrat» olivat teettäneet sen sinne rengeillään. Koko yön he olivat sitten siellä juoneet ja paukuttaneet pistooleilla petäjän kylkeen. He olivat huutaneet huikeaa hurraata suu auki taivasta kohti. Ja kun yhdet oluet olivat loppuneet, oli lähetetty hakemaan toisia kirkonkylän kauppiaalta. Niitä oli taas tarjoiltu kaikille ihmisille… Kuka vain tuli, sai juoda niin paljon kuin kehtasi. Tyttöjenkin oli pitänyt juoda… Niidenhän sitä vasta olikin pitänyt… Ei ollut auttanut mikään… Eivät ne olisi oikein viitsineet juoda herrojen juomia, mutta »puukhollari» otti kiinni ja uhkasi juottaa väkisin. Mutta eipä hänkään ollut päässyt kotiin omin jaloin… Muiden oli pitänyt kannattaa häntä kahden puolen kainaloista. Horjuvalta näytti itse inspehtorikin, kun hän laskeutui alas mäkeä… Ja silloin oli jo täysi päivä. Siitä juttelivat miehet, jotka istuivat asemasillan laidalla ja katselivat pitkin suoraa rataa niin kauas kuin silmä kantoi. Ne olivat vakaata väkeä, kirkonkylän miehiä, jotka olivat nukkuneet juhannusyönsä yhtä rauhallisesti kuin muutkin yönsä. He olivat nousseet aamulla varhain niin kuin aina muulloinkin ja panneet anturat jalkaansa. He olivat ottaneet kellon kamarin naulasta, pistäneet sen housunkauluksen alle ja lähteneet kävelemään rautatielle päin. Olivat siellä usein ennenkin käyneet, joka pyhä, ei mitään asiaa, muuten vain… Rataa pitkin käyskenteli toisia miehiä. Ne tarkastelivat verkalleen kävellessään kiskoja ja kiskojen alla olevia pölkkyjä. Ne olivat rautatien työmiehiä, ja parta oli ajettu pois, vain leuan alle oli jätetty vähän haiventa kähertymään kaulusta vasten… Ne tiesivät, että silloin ja silloin siitä oli kisko murtunut ja uusi oli pitänyt panna. Se ja se oli ollut kiinnittämässä sitä siihen… Kauankohan se nyt kestänee?… Tuo yksi tuossa näytti jo kovin kuluneelta. Mutta saattoi se vielä jonkin aikaa kestää, kuka tiesi kuinka kauan… Puoli vuotta tai vähän päällekin… — Kestipä tuo, minkä kestikin… Irrottaa se siitä kuitenkin pitää; aluspölkyt näkyvät jo mätänevän. — Sen sanoi Ville, se Huttulan talon viimetalvinen vesimies. — Vaatii uusia sijaan, sanoi vähän ajan päästä toinen mies. — Vaativanpa näkyy, sanoi kolmas. — Onhan niitä kruunulla pölkkyjä. — Ja kun loppuvat, kirkonkylän ukot toimittavat uusia. Oli tultu asemasillan kohdalle, jossa kirkonkylän miehet vielä istuivat jalat riipuksissa. He tupakoivat joutessaan ja sylkivät. — Siinä se Villekin pasteerailee kuin herrat. — Vai ei pasteerailisi… Huomenta! Mitäs kuuluu? Miehet kättelivät toisiaan, ne jotka istuivat sillan laidalla ja ne jotka kävelivät rataa pitkin. — Vai ei pasteerailisi, kun saa astella omaa tekemäänsä tietä. — Kruunun tie, mutta meidän tarvikkeista, sanoivat kirkonkylän isännät. — Teidän tarvikkeista? — Pölkyt ovat meidän. Mitenkäpä kruunu tiensä tekisi, jos meiltä ei aineita annettaisi. — Aina niitä antajia olisi. Eivätkö isännät olleet kokolla eilen? — Taisi meistä jokainen panna kylvettyään maata… Herrat kuuluivat juoneen viime yönä… — Joivat ja muita juottivat… — Siksipä niillä nyt untakin kestää. — Milloinkas sitä ei herroilla kestä? — Asemamieskin vielä makaa. — Herrako sekin on? — Mahtaisi kai se mielellään olla. — Tähti on jo otsassa. — Ja keltaista punosta olkapäillä… Tänne tultuaan se ei muuta tehnytkään kuin kääntelehti lasisten ovien ja ikkunoiden edessä. Me katselimme sitä lystiksemme. — Hyvä mies muuten. — Ei moitetta mitään… Virkansa täyttää. — Ajaisi se teidätkin siitä pois radalta, jos näkisi. — Ei meitä… Meillä on lupa kävellä, missä tahdotaan; mutta teidät se ajaisi… — Mitenkäpä ajaisi. Sitten kaikki miehet nousivat sillalle ja lähtivät verkalleen astelemaan karkealla soralla peitettyä pihaa pitkin maantien suuhun päin. He katselivat lauta-aidan yli postineidin kukkamaata. Miehet ihmettelivät siinä, mitä varten noita kukkiakin kasvatetaan… Mitähän hyötyä niistäkin on? Ei toki mitään… Kylväisi mieluummin ohraa tai hernettä. Ja kun se siinä peltomaassaan päiväkaudet puuhaa ja lykkii lapiollaan… Ja on siitä niin äkäinen, että koputtaa ikkunaansa, jos joku vähänkään nojaa aitaan… Tulee pihalle ja huutaa ruotsia silmät korvat täyteen sille, joka poloinen sitoo siihen hevosensa… Vaikka eihän suomalainen ymmärrä sen huudoista ja mongerruksesta mitään, sama, vaikka ei puhuisikaan… Miehet vetäytyivät tien mutkaan ja siirtyivät maantietä pitkin. Joku potkaisi anturansa kärjellä kiven ojaan. — Tuotapa näkyy kiire ajavan… Katsokaahan, miehet, eteenne… — Enpä ole nähnyt vanhan miehen astuvan noin tiukkaan. — Akkansahan tuota ajaa. Matti ja Liisa sieltä tulivat, Matti edellä, Liisa vähän jäljempänä, koettaen pysyä perässä. Matti oli ihan hengästynyt, kun hän tuli miesten kohdalle. — Minne mies kiiruhtaa? kysyi Ville ja pysähtyi. Muut miehet jatkoivat kulkuaan. — Täh—hänneh … hän meh! läähätti Matti. — Kah, Villehän se on … teh-herve! — Joko lähdettiin rautatien työhön? — Eihän tuota ty—y—yöhön—kään … on niin li—iian helteinen ilma kävellä, että ihan… — Helteinenpä on ilma… Taitaa olla ukkonen ilmassa… — Tah—haitaapa … olla… Sinnepäinkö se Ville … pitää lähteä tänne… — Asemalleko on kiire? — Onkohan sinne vielä pitkä matka? — Tuossahan se on tuon mutkan takana… Siitä se jo näkyy… Liisa saavutti jo heidät… — Sanoinhan minä sille, että älä turhaan kiirehdi… Mutta ei se kuule mitään eikä pysähdy, vaikka siihen paikkaan nääntyköön! — Etpähän nääntynyt! — Aikako siinä on nääntyä, kun toinen jättää… Onko tämä mies rautatieltä päin? Sano, hyvä mies, meille!… — Etkö sinä tunne… Tämähän on meidän pitäjän miehiä… Viime talvena oli Huttulassa huonemiehenä… — Ka, Villehän se on… Minä en tässä kiireessä… Eikö se Ville lähtisi näyttämään meille matkaa? Jos ei hyvinkään osata!… Ville saattoi hyvin lähteä… — Ei taida olla kiirettä? sanoi Matti, vaikka luuli olevan. Ei ollut kiirettä; Ville sanoi junan tulevan vasta puolisen aikaan. — Niin, sekö masina se tulee? — Niin, niin, masina. Sitä kutsutaan täällä junaksi! — Ja meillä kun oli olevinaan kiire, sanoi Liisa läähättäen ja kiiruhti Villen rinnalle. — Luultiin, ettei ehdittäisikään, niin piti mennä melkein juoksujalkaa… Keitä lie ollut miehiä tien vieressä tuolla vähän matkan päässä. Eivätkö lie olleet päissään, siltä näytti. Niiltä kysyttiin, että joko se kohta lähtee, niin ne huusivat meille: »Jo lähtee! … jo lähtee! Juoskaa, ette muuten ehdi!» Ja meillekös kiire käteen… Huhhuh! Että ehkä ei ehditäkään? Matti oli jo tyyntynyt, mutta Liisaa kuohutti vielä äskeinen kiireinen kävely. — Tuossa sitä jo taitaa alkaa näkyä? kysyi Matti. — Ka, eikö sieltä näy punainen rakennus! Mikä se on, niin korea rakennus? — Se on vain semmoinen erikoishuone … herrojen varalle… Ei sitä talonpojat tarvitse semmoista… — Ja Ville veti suunsa vähän nauruun. Liisa ymmärsi Villen ja iski silmää. — Niillähän pitää näet olla erikoishuoneensa täällä niin kuin muuallakin… Kyllä minä tiedän, minä olen ollut pappilassa piikana… Tietäähän sen… Mutta eiköhän olisi kelvannut maalaamatta?… Ka, Herra Jumala, tuolla on toinen isompi! — Mennäänhän, niin täältä näkyy vielä sitäkin isompi. Tuossa se jo näkyy. — Herra i—ihme! Katso, kun on… Sehän on koreampi kuin pappilan… Mitä nuo ovat täällä metsän keskellä? Asuuko täällä herroja? — Herrojahan täällä asuu, rautatien herroja. — Mutta missä se on se rautatie? — Näettekö tuolla tuon aukean … ja nuo pylväät? — Mitä pylväitä ne ovat? — Niiden yli kulkee rautalanka… Erotatteko? — Ka, eikö kulje! — Mikäs se tuo aukea on? — Odotahan, Matti! Ka niin, minkä tähden tuohon on hakattu metsään tuollainen aukea? — Siitä se nyt menee se rautatie. — Älä he—ele—!… Siitäkö se nyt!… Hyvä isä siunatkoon… Siinäkö se nyt!… Voi hyvänen aika, kun tämä nyt tuntuu kummalta—! Ja Liisalle tulivat kyyneleet silmiin. Mattikin pysähtyi katsomaan… Olivatpa he nyt osanneet hakata sen siihen yhtä suoraan… Niin että päätä tahtoi pyörryttää… Ville käski katsomaan lähempää. — Älkäähän menkö, rukoili Liisa ja istuutui kiireesti tien viereen. — Odottakaahan… Minä… Älkäähän… Eihän sitä paljain jaloin kehtaa. — Antaa sen jäädä siihen panemaan kenkiään… Lähdetään me vain, sanoi Matti Villelle. — Älkää nyt menkö… Odota, hyvä Ville, minuakin. — Ville odotti, ja Ville oli Liisan mielestä paras mies maailmassa. Mattia ei toki voinut rinnalle panna… Se nyt vasta oli semmoinen… Se ei olisi odottanut ketään ihmistä, kun vain itsellä oli kiire… Ja semmoisella kiireellä Liisa sitoi kengät jalkaansa, että hikipisarat pusertuivat otsalle. — Tulkaahan nyt tänne, niin lähdetään katsomaan lähempää, sanoi Ville. Hän vei heidät pihan yli asemarakennuksen eteen. Varsinkaan Liisa ei tiennyt, miten oli tullut tuon rakennuksen eteen, jossa oli isot lasit ja lasiovet… Olihan hän nähnyt komeita rakennuksia ja kirkkoja ennenkin… Ja komeahan se pappilankin pytinki oli… Eihän niitä nähdessä niin… Mutta miksi lie tämä nyt tuntunut niin kummalta, että ihan polvia vapisutti… — Tässä se inspehtori asuu. — Tässäkö pehtori … tässäkö, tässä suuressa? Epäilys tunkeutui mieleen, varsinkin Matin, mutta ei hän osannut nyt sanoa sitä epäilystään… Saattoi Ville tarkoittaa jotakin toista… Olihan täällä ehkä muitakin pehtoreita, vai olisiko ollut se?… — Mennään tänne pytingin toiselle puolelle… Matti ja Liisa kiersivät sinne Villen perässä melkein hiipivin askelin… Eikä henki tahtonut oikein kulkea vapaasti kummaltakaan… Siellä se nyt vasta kaikkein kummallisinta oli … ja siltä puolelta yhä komeampaa. Mutta Matti ja Liisa eivät oikein tienneet, mitä katsella… Siinä käveli kuin lattialla… Ja ihanhan se oikeaa lattiaa olikin… Mutta mitähän varten ulkoilmassa oli lattia? Ja ikkunat kahdesta isosta lasista… Ja ovet yhä komeammat… Kirjoituksia seinissä… Ja kello seinässä kiinni, kielessä nauha… Ville kuljetti heidät asemasillan toiseen päähän, josta viettävä silta vei alas radan viereen. Ohi kulkiessa Matin ja Liisan silmiin sattui eräästä ikkunasta keltaisia rattaita, ja sieltä kuului pientä naputusta… Katon rajassa ikkunan päällä oli kuin posliinikuppeja kumollaan… Ja niistä lähti rautalanka, joka meni pylvään päähän, siitä toiseen ja sitten taas toiseen… Mutta Ville käski Mattia ja Liisaa tulemaan katsomaan rautatietä… Kaksi kapeaa rautakaistaletta… Ja pölkkyjä poikittain, vieri vieressään… Yhtä suoraa niin kauas, ettei silmä kantanut… Ihan päätä pyörrytti, kun sinne katseli… Ja toisaalle päin samaa aukeaa… Ja se kapeni vähitellen… — Tämäkö se tuota? Tämäkö se nyt on se rautatie? kysyi Liisa vähän vapisevalla äänellä. Matti yhtyi silmillään samaan kysymykseen, ja hänenkin kasvonsa värähtelivät. — Tämä se nyt on… Näitä pitkin se juna kulkee. — Niin sekö masina? kysyi Matti. — Näitäkö … pölkkyjäkö? — Ei pölkkyjä … näitä rautoja. — Vai näitä rautoja… En taida ymmärtää… Mutta miten ne tuota? Pyörien päällähän se kulkee? — Pyörien. — Mahtaneeko ne olla yhtä suuria vai—? Eikö Matti sitä tiennyt? Sen Liisa olisi osannut sanoa jo talvella… — Etumaiset ovat suuremmat, veturin pyörät… Toiset pienemmät, selitti Ville. — Vai etumaiset suuremmat?… Mutta miten ne tässä … noiden rautojen päällä… En taida ymmärtää… Eivätkö ne putoa? Ka niin!… Sitäpä ei Liisakaan… — Eivät ne putoa, selitti taas Ville. — Ne on laitettu sillä tavalla. Pyörissä on kummallakin puolella sellaiset osat, ettei pääse luiskahtamaan. — Niin, eihän se sitten— Mutta Matti ei saanut sittenkään oikeaa käsitystä, miten ne pysyivät niin, etteivät luiskahtaneet… Mutta kai ne oli asetettu niin, että pysyivät… Itsepähän tiesivät… Matti ja Liisa koettelivat kädellään ratakiskojen pintaa… Kyllä oli sileää… — Tällainen se nyt on tässä tämä rautatie, sanoi Liisa. — Ja sinä kun luulit, Matti, että se oli rautapellistä koko matkan. — Lienenkö sitä luullut? — Luulit, luulit ihan varmaan… Etkö muista, kun istuit vielä pirtin penkillä ja hakkasit tupakkaa ja silloin sanoit, että— Mutta Matti ei ollut Liisaa kuulevinaan… — Ja sitä on tuota suoraa tietä… Kuinka pitkälle lieneekään? hän kyseli. — Onhan sitä siinä… Yhtä tasaista taivalta. — Vai yhtä tasaista? — Yhtä suoraa ja tasaista… Joskus se tekee mutkan, mutta mäkeä ei tee milloinkaan. — Täällä mahtaa olla tasaiset taipaleet? — On täällä mäkiä niin kuin muuallakin… Mutta ne kierretään kaukaa… Ja missä ei päästä ympäri, siihen puhkaistaan kulkupaikka mäen läpi. — Yhhyy … vai niin! Tuota Matti oli miettinyt koko talven eikä ollut saanut siitä sen parempaa selvää. Ja taas tullessa pitkin matkaa, varsinkin mäen kohdalla, että miten ne laskevat alamäkiä. Eivätkö jälkimmäiset töytäise edellisten päälle? Mutta nythän niitä oli helppo hallita, kun matkat olivat tasaisia. Liisan teki mieli koetella, miten siinä olisi hänen kävellä… Saattoihan siinä jalkamieskin kävellä, kun se oli yhtä tasaista kuin silta. — Saako tässä kävellä? — ja hän astui toisella jalallaan radalle. — Sakko siitä on, joka siinä kävelee, sanoi Ville. — Herra Jumala! — ja Liisa säikähti. — Ka, älä mene sinne… Etkö sinä voi kävellä muualla? torui Matti. — Pilautuuko se siitä, jos siinä kävelee? — Sitä en tiedä, mutta kova on kielto, ettei syrjäinen saa astua siihen jalallaan. — Oliko sinun pakko astua siihen jalallasi? — Enhän minä vielä kuin toisella vähän… Eihän se Ville toki sakota? — Liisaa alkoi jo vähän pelottaa, että jos hyvinkin… — Mitäpä minä siitä, mutta jos tuolta ikkunasta olisi sattunut inspehtori näkemään. — Jokohan se näki? — Lieneekö nähnyt… Uutimet näkyvät olevan ikkunoiden edessä… Eiköhän nuku. — Hyi, kun jo säikähdin! — Mitäs menit… Jos olisi sattunut näkemään, niin olisi vielä saatu maksaa sakkoja, torui Matti vielä. Ville nousi takaisin asemasillalle, ja Matti ja Liisa kiiruhtivat perässä. Yhä komeammalta se asemarakennus näytti, mitä lähempää sitä katseli, ja yhä kummempia asioita kuuli, mitä enemmän kyseli… Nuo langatkin tuolla katon rajassa… Mitä vartenhan nekin ovat? Ville selitti, että ne olivat sellaisia lankoja, joiden toinen pää on Kajaanissa ja toinen Kuopiossa. Niitä pitkin kulkee sana päästä toiseen. Sana lankaa pitkin!… Niin, sitä pitkin se kulkee… Kulun voi kuulla milloin vain, kun menee ikkunan alle kuuntelemaan… Kuuluu naputusta. Sehän siellä naputtaa nytkin tuolla huoneessa, ja sana kulkee parhaillaan lankaa pitkin… Matti ja Liisa hiipivät hiljaa ikkunan alle kuuntelemaan. Juuri silloin ei kuulunut mitään, mutta pian alkoi kuulua naputusta… — Nyt se naputtaa … nytkö sana kulkee? he kuiskasivat Villelle. — Nyt se kulkee. Mattia alkoi yskittää. — Olehan hiljaa siinä!… Ka, kun yskii. Ymmärtääkö se Ville, mitä se nyt naputtaa? — Liisan mielestä Ville oli niin viisas, että hänen olisi pitänyt ymmärtää kaikki. — Ei sitä ymmärrä muut kuin ne, jotka ovat sitä koulua käyneet, selitti Ville. — Ne ovat eri miehet, jotka sitä koulua käyvät… On täälläkin yksi. — Hyvänen aika! Kyllä kai minä en oppisi ymmärtämään, vaikka kuinka kauan kuuntelisin… En enempää kuin tikan naputusta. Matti ja Liisa kuuntelivat seinän vieressä pää kallellaan, kunnes naputusta ei enää kuulunut. Sitten Ville kutsui heidät katsomaan sisään odotussalin lasiovesta… Katso, katso, kun kello käydä nappaisee seinällä! Paljonkohan lie kello! Matti ja Liisa eivät osanneet lukea sitä. Ville katsoi omaa umpikuorista kelloaan ja sanoi sen olevan samassa ajassa rautatien kellon kanssa. Se kävi yhdeksättä … oli viittä vaille puoli yhdeksän… — Ostakaa kello, Matti… Saatte huokealla! Matti säikähti: »Jokohan se nyt tahtoo, että ostaisin sen?» Hän rupesi katselemaan ilmoituspapereita oven pielissä ja seinillä ja kysyi, mitä niissä luki. — Ruotsia, sanoi Ville. — Ka niin, ruotsia… Siksipä minä en niistä selvää saanutkaan… — Vai siksi? ajatteli Liisa sanoa, mutta ei kuitenkaan sanonut… »Mitäpä hänestä häpäisen…» — Jos niissä olisi lukenut suomeksi, olisi ollut soma tietää, mitä ne ovat seiniinsä kirjoitelleet. — Liekö niissä mitään erinomaista, sanoi Ville ja istuutui portaille. — Eipä taida olla, sanoi Matti ja istuutui viereen. Liisa katseli yhä ympärilleen ja päänsä päälle. Hän tarkasteli vuorattuja seiniä, koristeltuja räystäitä ja pylväitä, jotka pitelivät avonaisen porstuan kattoa. Mutta silloin hän keksi yhtäkkiä kellon päänsä päältä… Sehän oli kuin syömäkello… Syömäkello kai se olikin? Vai ei ole syömäkello… Sitä siis soitetaan silloin, kun rautatie lähtee liikkeelle… Vai viheltää se myös lähtiessään? Ihan niin kuin vettä kulkiessaan, tullen mennen. Se Ville tietää kaiken, kysyipä siltä mitä tahansa. — Tokko täällä sitten syömäkelloa onkaan? kysyi Matti. Ei ollut syömäkelloa… Ei sitä tarvittu, kun kaikilla työmiehillä oli oma kello taskussaan. Matti pelästyi jo, että ehkä se taas tahtoo kaupitella kelloaan, ja käänsi kiireesti puheensa toisaalle… — Tuota niin… Sitä minä… Että kenen se Ville sanoikaan asuvan tässä talossa? — Inspehtorihan tässä asuu. — Ei kai se ole semmoinen tavallinen pehtori? — Herra se on, niin kuin ne muutkin. — Oikea herrako? — No miten muuten… Herrahan siinä toki pitää olla… — Vai niin… No niin kai … niin kai… — Matti taisi luulla, että se on se meidän pappilan entinen pehtori, sanoi Liisa. — Enkä luullut… Sitä ei nyt tänne kuuna päivänä huolittaisi… Eikö lie valehdellut, kun sanoi tulevansa… Tokko lie tullutkaan? — Kyllä se on täällä asemamiehenä. — Se ei mahda olla kovin suuri virka? — On se sen itsensä mielestä suurikin. — No, sen nyt tietää, että itsensä mielestä… Semmoistahan se oli pappilassa ollessaankin… Ei kovin kummoinen virka miehellä, mutta luuli saavansa pitää koko pitäjän väkeä narrinaan. Mutta turhaan se muutamia narrasi. Kerran se rupesi minuakin uskottelemaan, ja eikö lie itsekin uskonut, että rautatien vaunuja vetävät hevoset niin kuin muitakin vaunuja. Ja että ne juostessaan syövät halkoja… Niin se sanoi, ihan niin sanoi. Mutta minä kun tiesin, mikä niitä vetää, en sanonut mitään… Annoin olla omassa luulossaan… — Onhan se vähän semmoinen mies, myönteli Ville. — Ja katsokaapa, Ville, kun se ei pappilassa ollessaan antanut Matin hevoselle mitään. Ei käskenyt ottaa heiniäkään, eikä Mattikaan kehdannut pyytää… Mutta kun minä sitten kävin, ruustinna käski panna hevosen talliin ja tehdä appeen talon tarvikkeista… Silloinpa piti antaa, supisi Liisa Villelle. Sitten hän sanoi vielä hiljempaa Villen korvan juuressa: »Niin puhuivat piiat, ja kyllähän ne tietävät, että se aina aitassa käydessään pisti jauhoja omaan pussiinsa ja myi niitä. Se voi tehdä sen täälläkin, niin ettei pitäisi antaa sen käydä yksin jauhomakasiinissa…» — Ei se täällä käykään jauhomakasiinissa, hymyili Ville. — No, se on hyvä, se on hyvä. Matti ja Ville istuivat portailla ja panivat tupakkaa Matin kukkarosta. Mutta Liisa ei malttanut istua, vaan lähti kävelemään asemarakennuksen ympäri. Hän hiiviskeli kuumassa päivänpaisteessa kädet esiliinan alla ja katseli ovista ja ikkunoista sisään. Ellei muuten nähnyt, hän nousi varpailleen ja kurkotti kaulaansa… Ka, kun on ikkuna täynnä kukkia… Ja tuolla on seinä täynnä kirkkaita astioita… Enemmänpä niitä on kuin pappilan keittiön seinällä, vaikka paljon on sielläkin… Keittiö kai tämäkin mahtaa olla… Ei näkynyt yhtään ihmistä… Kumma, että piiatkin saavat maata näin pitkään … kun päivä on jo aamiaisissa. — Ähvä-öö-ärrä … vör … tavaili Liisa sen pienemmän punaisen rakennuksen oven päältä. Hän oli kierrellessään joutunut sen eteen. Kaikki muut rakennukset sillä puolella pihaa hän oli jo monta kertaa kiertänyt ja katsellut. — Taitaa olla ruotsia … ämmä-ää-ännä-ännä-männä… — Liisa oli juuri saamaisillaan sanan selville, kun hän kuuli selkänsä takaa jonkun sipsuttelevan hiekassa. Se, joka tuli, keikutteli päätään, hyräili ja vilkuili kahden puolen hameensa helmoihin ja vielä eteen ja taaksekin… Kovin se oli Liisan mielestä komeasti puettu… Leninki … rimpsut … ja punainen huivi päässä. Mahtoi olla talon mamsseli… Liisa asettui niiaamaan… Hän niiasi ja toivotti hyvää huomenta. Mutta toinen ei vastannut, ei huomannutkaan… Se kulki ohi ja pyöritteli jotakin etusormessaan. Liekö se ollut avain vai mikä? Se hyräili ja vilkuili sivuilleen… Ja hyppäsi välillä kuin tanssiaskeleen… — Eiköhän se nähnyt? Vai olikohan se niin ylpeä, ettei ollut näkevinään? Liisa kulki soraisen pihan yli sen toiselle puolelle, ja kun hän näki postineidin kukkamaan, hän kävi katsomaan sitä… Koreitapa kukkia siinä kasvoi… Mikähän lie mikin nimeltään… Yhden Liisa tunsi, unikon… Sellainen oli ollut hänelläkin kasvamassa pirtin takana, vaikka se pässi ruoja oli hypännyt aidan yli ja syönyt sen suuhunsa… Ja siihen oli ruustinna itse vielä antanut siemenen ja neuvonut, miten istuttaa… Liisa tuli nojanneeksi kukkamaan aitaan, mutta silloin joku koputti hyvin tiukasti ikkunaan… Liisa ei ymmärtänyt, että se koputti hänelle, ja nojasi yhä aitaan. Silloin ikkuna rämähti auki, ja kimakka ääni alkoi huutaa Liisalle… — Mitte sine, muija, siine! … menne tiehees! — Eikö tässä saa olla… Pilautuuko tämä siitä, jos tässä on? — Pillauttuko? … pillauttu se! … mitte sine site kyssy? … etkö sine tottele? … menne heti kohta! … mine sano inspehtori … kenen sine ole muija? … vasta minu! — En minä ole kenenkään muija … oikea ihminen minä olen! — Menne loitto siite—ele koske se aitta … mine sanno se viiminen kerta!… — Enhän minä sitä enää koskekaan… Eikö tässä saa seistäkään? — Menne loitto siite, muija! sine ei malta kuitengin olla ilman että koske … katto loitto, jos tahto… — Voin kai minä tästä mennäkin… — Niin noh!—Miksi sine sihen tuli ollenkan? — ja ikkuna paukahti vihaisesti kiinni. — … Kylläpä täällä ollaan… Ihan ilman syytä haukutaan ja muijitellaan!… — Liisa tunsi sydämessään kärsineensä ilmeisen vääryyden… Mikä muija hän on? Rehellisen miehen vaimo eikä mikään muija… Pilautuikohan se siitä, jos siihen vähän nojasikin… Syyttä kai tässä ahdisteltiin … ihan ilman syytä… Sillä välin Ville ja Matti tupakoivat asemarakennuksen portailla ja juttelivat. Kun he näkivät Liisan lähestyvän, Matti huusi hänet luokseen. — Liisa, tulehan tänne vähän! Liisa tuli lähemmäs. — No, mikä hätänä? — Tässä on Villen kanssa vähän mietitty yhtä asiaa… Mitähän sinä siitä sanoisit? Mutta Liisalla oli oma asiansa mielessä… — Täällähän vasta kummallista väkeä on… Eivät muualla herrasväetkään ole tuollaisia… Ei tarvitse kuin seistä aidan takana, yli nousemisesta ei puhettakaan, niin jo haukutaan … ja muijitellaan… — Anna haukun vain haukkua… Kuka sinua on haukkunut? — Mikä lie ollut väkäleuka! — Ei, vaan kuulehan… Mitäs sinä siitä arvelet, kun minä olen arvellut lähteä lystin ajoon—? — Entäs minä? — Sitäpä minä tässä sinulta, että tahdotko sinä samaan matkaan? — Lystin ajoonko? — Niin, kun rautatien masina tulee tähän … kohta kai se tulee … niin lyöttäydytään samaan kyytiin ja ajetaan vähän matkaa. Olisihan soma kerran eläessään ajaa sillä, vai mitä? Eikö lähdetä? — Mitä se maksaa? — Ei se paljon maksa, selitti Ville. — Kun maksatte markan, saatte ajaa jo hyvän aikaa täältä toiselle asemalle. — Niin, näetkös… Eihän tuo markka paljon tunnu… Saisihan sitten sanoa ajaneensa sillä… Ja kun on kerran sitä varten lähtenyt… — Jos katsottaisiin ensin, kunhan se tulee? — Sitten ei enää ehdi päättää, selitti taas Ville. — Etukäteen se pitää päättää ja maksaa. — Etukäteenkö siitä pitää kyytiraha maksaa? — Niin täällä on määrätty… Eikö se ole sama, milloin sen maksaa… Ja siitä saa olla varma, että perille se vie… — Samapa sama… Mitäs arvelet, Liisa? — Mene vain, jos hyvin mielesi tekee. — Ei minun mieleni niin tee… Mutta minä ajattelin, että jos sinun tekisi… Mutta jos ei tee, niin… — Niin, no lähdetään vain… Mutta milloinkas takaisin? — Kyllä sieltä vielä tänä iltana ennätätte takaisinkin… Lähdette vain astumaan rataa pitkin. — Saako siinä kävellä? — Kukapa siellä metsän keskellä lie pois käskemässä… Kävelkää vain… Ja tie on hyvää, eikä se eksyksiinkään kuljeta. Matilta ja Liisalta pääsi hyrähtäen hyvän mielen nauru… Niin leikkisä se Ville… Vai ei eksyksiin kuljeta? No, ei kai! — Sieltä pääsisi samalla tavalla takaisinkin, kun odottaisi muutamia tunteja, sanoi Ville. Mutta kyllähän Matti ja Liisa toki saattaisivat kävelläkin paluumatkan… Hyvähän se, kun sinnekään ajaa… Mikäpä sitä toki molempiin suuntiin… Ja niin Matti ja Liisa olivat päättäneet lähteä ajamaan rautatiellä. Matti kaivoi heti kukkarostaan markan ja tarjosi sen Villelle, että Ville maksaisi siitä kyytirahan… Ville sanoi, ettei ollut vielä kiirettä… Vielä makasi inspehtorikin, joka kyytirahan kantoi. Tokkohan se nouseekaan niin ajoissa, että ennättää ottaa rahan?… Se vähän pelotti Mattia ja Liisaa… Muuten tämä odotus olisi tuntunut hauskalta… … Mutta millaistahan ajoa se olisi? Se taitaa mennä sitä vauhtia, ettei eteensä kykene katsomaan. Mahtaakohan siinä outo ihminen osata oikein ollakaan… Mutta eiköhän ehkä osaisi, kun näkisi, miten muut… Ville kai sen tiesi, joka oli itse monta kertaa ajanut… Kyllä oli hyvä mies tämä Ville, kun neuvoi kaikkea ja näytti… Mihinkähän he olisivat joutuneet täällä vieraalla maalla ihan outoina, jos eivät olisi tavanneet Villeä! Ei heidän elämästään olisi toki tullut kerrassaan mitään … ei toki kerrassaan mitään. Päivä alkoi tulla jo puoleen, ja ikkunoiden edestä kohosivat vähitellen verhot. Ovet rupesivat käymään, ja rakennuksista tuli ihmisiä, haukottelevia herroja ja muita… Silläpä on soma lakki tuolla… Vai se nyt on se inspehtori! Ihan litteä lakki, ja lippa samassa tasossa… Vai sellainen niillä on kaikilla rautatien herroilla! Se Ville tietää kaiken ja neuvoo… Mutta ylpeitäpä ne näyttivät kaikki olevan. Ei tämäkään ohi kulkiessaan katsonutkaan… Matti ja Ville käyskentelivät rakennusten ympärillä ja yhtyivät siellä niihin äskeisiin työmiehiin ja kirkonkylän isäntiin. Nämä olivat kulkeneet aikansa maantietä ja kääntyneet sitten takaisin, kun vastaan oli tullut muita, jotka aikoivat asemalle. Liisa oli mennyt inspehtorin keittiöön ruvetakseen syömään nyytistään, kun aurinko muualla paahtoi niin, että voi tahtoi sulaa käsiin. Keittiössä oli se sama naisihminen, jota Liisa oli ulkona tervehtinyt, ja oli siellä muutamia muitakin… Tokkohan se oikea mamsseli onkaan, kun kerran tekee tulta hellaan?… Liisa toivotti taas oven suusta hyvää huomenta, mutta siihen ei vastattu nytkään… Häntä katsottiin silmät sirrillä ja kysyttiin, mikä oli asiana. Liisa sanoi, ettei ollut sen kummempaa asiaa… Hän oli vain tullut odottelemaan. Mutta siihen vastattiin, ettei täällä odoteta… Menköön odotussaliin… — Enhän minä toki saliin… Voinhan minä olla keittiössäkin, sanoi Liisa nöyrästi. Mutta nyt hänelle naurettiin vasten naamaa… Kaikki keittiössä olijat nauroivat, eikä Liisa ymmärtänyt, minkä tähden ne nauroivat… Mutta hänelle ne kai nauroivat. Liisa vetäytyi pois keittiöstä. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt näitä tämän puolen ihmisiä… Mikä haukkui, mikä nauroi, ja kaikki olivat yhtä ylpeitä. Eiväthän muualla herrat olleet tuollaisia… Pihalle alkoi ajaa hevosia, kyytejäkin tuli, mikä kiesseillä, mikä kärryillä. Sinne humahtivat yhdet vaunutkin… Kruununvoudin ne kuuluivat olevan, joka tulee rouvansa kanssa rautatietä pitkin. — Mitä sinä minua seurailet? suhahti Matti syrjäsuin äkäisesti Liisan korvaan. Matti ei näet olisi suvainnut Liisan seurailevan häntä, kun hän itse kulki miesten mukana… Mutta minne Liisa olisi mennyt, kun ei ollut tuttua yhtään ja joka paikassa oltiin äkäisiä. Kruununvoudin kuskikin oli äsken ärjäissyt pukiltaan: »Pois tieltä, ämmä!» Eikä Liisa ollut tehnyt muuta kuin seissyt hyvän matkan päässä ja katsellut hevosia ja vaunuja. … Sen suuremman punaisen rakennuksen edustalle, jossa oli isot kaksipuoliset ovet, oli kokoontunut väkeä. Liisa lähti katsomaan, miksi ne seisoivat siinä, ja miehetkin siirtyivät sinne päin… Nepähän nyt tulevat minun perässäni enkä minä niiden! ajatteli Liisa. Isossa rakennuksessa punnittiin tavaroita, kirstuja ja matkalaukkuja, jotka kuuluivat olevan matkalle lähtevien; niin sanoi Ville. Matti työntäytyi oven pieleen ja katseli punnitsijaa. Se oli hänestä tuttu, ja kun hän oikein katsoi, pehtorihan se olikin! Takki ja lakki olivat samantyyliset kuin inspehtorilla, vaikka eivät aivan niin komeat… Hänellä oli kova homma: hän mittasi, nosteli tavaroita ja kirjoitti kirjaan. Hän ei puhunut montaa sanaa eikä kertaakaan katsahtanut ovella olijoihin… Vaikka Matti olisi odottanut, että olisi saanut tervehtiä… Vähän väliä hän meni papereiden kanssa päärakennukseen. Väki aukeni hänen edessään, mutta ei hän silloinkaan katsonut keneenkään. Matti ajatteli, että kun se tulee sieltä takaisin, hän asettuu eteen niin, että se näkee… Mutta ei se kertaakaan onnistunut. Eiköhän pehtori enää tuntenut häntä? Vai eiköhän ollut näkevinään? Tavarat punnittuaan pehtori nosteli ne matalapyöräisiin kärryihin ja työnsi ulos ovesta. Tuimasti hän työnsi eikä katsonut sivulleen, vaikka joku olisi jäänyt allekin. Matti olikin vähällä jäädä, mutta ei pehtori silloinkaan häntä huomannut… Ei Matti olisi luullut, että pehtorista tulisi noin mahtava mies… — Kohta se tulee, sanoi nyt Ville, ja siitä sanasta Matille ja Liisalle tuli kiire. — Hyvänen aika! Tuota… Ihanko paikalla?… — Puolen tunnin päästä se on tässä… Nyt pitäisi jo maksaa kyytiraha… — Kyytiraha … niin … tuota… Paljonko sitä kyytirahaa olikaan? — Markka. — Vai markka… Miten se on? Lähdetäänkö me, Liisa? — En minä tiedä… Tässä kiireessä… Markkahan siitä… Eiköhän lähdetä… Mutta en minä tiedä… — Lähdetään nyt vain… Pitäähän sitä siinäkin! — Eikö se Ville lähtisi mukaan? — En minä… Kyllä se teiltä yksinkin käy. — Niin, no lähdetään sitten, lähdetään, kun on kerran tänne asti tultu… Matti kaivoi Villelle markan taskustaan, ja Ville meni ostamaan pilettiä. Ja Matti ja Liisa ajattelivat, että nyt siinä ei auta mikään ja että nyt kai pitää kohta mennä. Tuntui kuin olisi tulossa suuri tapaus, jota ei ollut ennen ollut heidän elämässään ja jota ei mahtaisi tulla vastakaan… Ei kuin tämän yhden kerran… Ja nyt se oli tulossa… Ja se ajatus vapisutti heitä sydänalassa ja pani äänen väräjämään… ### Sanasto - **asemasillan**: asemasilta on laituri aseman edessä. - **inspehtori**: tässä aseman päällikkö, rautatien virkamies. - **puukhollari**: kirjanpitäjä. - **anturat**: nahkapohjaiset jalkineet. - **pasteerailee**: kävelee rauhassa ja ylpeästi. - **puolisen**: puolinen on päivän ateria keskipäivän aikaan. - **masina**: kone; Matin ja Liisan sana junasta. - **pytinki**: iso talo tai rakennus. - **rautapellistä**: pelti on ohut metallilevy. - **pilettiä**: piletti on matkalippu. - **mamsseli**: nuori nainen, neiti. - **muija**: nainen; rumasti sanottu. - **ämmä**: vanha nainen; rumasti sanottu. - **väkäleuka**: ilkeästi puhuva ihminen. - **kruununvoudin**: kruununvouti on valtion virkamies maaseudulla. ## VII. Eivät Matti ja Liisa oikein tienneet, kuinka olivat rautatievaunuun joutuneet. Liisa ei varsinkaan tiennyt. Ja nyt sitä oltiin siinä!… Ja nyt se lähti liikkeelle … koko huone … ovet ja ikkunat ja lattia… Herra Jumala, kunhan ei hajoaisi!… Siihen oli nyt jouduttu, ja siinä sitä nyt mentiin… Liisa istui penkillä ja piteli tiukasti kiinni. Matti seisoi penkkien välissä ja piteli hänkin käsillään kiinni… Niin äkkiä oli lähtö tullut, ettei tiennyt mitään, ennen kuin se jo tuli. Matti ja Liisa olivat seisoneet ja odottaneet Villeä, että se toisi piletin. Kello oli silloin rämähtänyt soimaan pään päällä, ja Liisa oli säikähtänyt siitä niin, ettei ollut ennen milloinkaan niin säikähtänyt. Kun hän oli tointunut katsomaan, siinä oli pehtori, joka rämisytti kelloa sen kielestä… Mutta silloin oli kuulunut kimakka vihellys, ja ihmiset olivat huudahtaneet: »Tuolta se tulee! tuolta se tulee!» Ja sieltä se oli tullutkin aukeaa pitkin … puhkuen ja pursuten se oli puhaltautunut asemasillan viereen … Liisan sydänalaa oli vihlaissut, ja hän oli ollut aivan hoipertua selälleen. Se oli tuonut tullessaan huoneita, jotka kulkivat pyörien päällä, joissa oli lasit ja jotka olivat kiinni toisissaan. Itse se kiilsi kullalle ja välkkyi, että silmiä huikaisi… Ihmisiä oli pölähtänyt sieltä asemasilta täyteen… Mutta silloin Ville oli tullut rakennuksesta melkein juoksujalkaa. Hän oli ottanut heitä käsivarresta kiinni, työntänyt sisään, antanut keltaiset paperipiletit ja käskenyt näyttää, kun niitä kysytään … itse hän oli sitten mennyt sitä tietään ja jättänyt heidät siihen… Ja sitten se oli alkanut liikkua … siinä he nyt olivat, ja nyt se kulki täyttä vauhtia… — Tule, Matti, istumaan, ettet putoa … onhan tässä tilaa … minun vieressäni! — sanoi Liisa vapisevalla äänellä ja puristautui yhä lujemmin penkin laitaan kiinni. — Eihän tästä … minnekään … pudonne — sanoi Matti, mutta siirtyi kuitenkin penkille istumaan ja tarttui käsipuuhun kiinni. Yhä kiihtyi kulku, metsät ja maat vilisivät silmissä, kun ikkunasta katsoi ulos … välistä se vihelsi ja hihkaisi, että selkäpiitä karmi … ja silloin tällöin paiskasi valkean savun ikkunan eteen. Matti ja Liisa istuivat vastakkain, tuijottivat toisiinsa ja pitelivät kiinni. Kummastakin heistä tuntui, kuin he istuisivat pelästyneen hevosen rattailla, ja hevonen laukkaisi suitsettomin suin alamäkeä. Kerran oli Liisa laskenut koskea, mutta ei se ollut niin hirveää kuin tämä… Ei Liisa uskaltanut katsoa ulos ikkunasta, Matti uskalsi vain välistä vilkaista. Mutta Matti ja Liisa koettivat kuitenkin olla niin, ettei toinen voisi sanoa toisen pelänneen. — Eihän meillä tässä mikään hätänä ole — koetti Liisa vakuutella Matille. — Mikäpä tässä lienee meillä sen kummempi kuin muillakaan. — Onko täällä muitakin? Liisa istui siinä selin muuhun vaunuun eikä nähnyt muita kuin Matin. — Näkyyhän tuolla olevan. Liisa rauhoittui vähän, kun oli muitakin. — Onko monta? — Etkö sinä voi itse katsoa? … etkö uskalla päätäsi kääntää? Liisa uskalsi … hän heitti kätensä irti ja kääntyi katsomaan… Taisihan siinä sentään pysyä pitelemättäkin… — Mikähän mies se on tuo tuossa? — Missä? — Tuo tuossa, jolla on parta … joka meihin nyt katsoo… — Älä osoittele! … en minä tiedä. — Ei sinun, Matti, tarvitse käsilläsi pitää kiinni siitä penkin laidasta … pysyyhän tässä ilmankin. — En minä sen tähden pidäkään. — Minkäs tähden? — En minkään tähden. Matti piti vielä vähän aikaa kiinni … hän ei tahtonut heti lakata pitämästä, ettei Liisa olisi luullut, että hän piti kiinni siksi, että pelkäsi muuten putoavansa. Konduktööri tuli vaatimaan pilettiä. Silläkin oli komeat verkavaatteet, hopeiset napit, tähti lakissa ja nahkainen kotelo kupeella… Mitähän se siinä kuljetti? Sitä Liisa olisi halunnut tietää, mutta mies näytti niin isolta herralta, ettei hän olisi kehdannut kysyä. — Tekö sitä olette se kapteeni? — kysyi hän kuitenkin. — Konduktööri minä olen. — Missäs se kapteeni on. — Sama se kapteeni eli konduktööri … missä piletti? — Anna, Matti, sinullahan ne on. Matti kaivoi piletit taskustaan, ja konduktööri pisti ne koteloonsa. — Poisko ne otetaan? — Pois. — Ei kai tässä mitään vaaraa tapahdu? — Mitä vaaraa? — Jos sattuisi kaatumaan … tai miten muuten … lehmän ylitse … kun näin kiivaasti… Konduktööri naurahti ja meni ulos. — Ylpeitä ne on kaikki nämä rautatien herrat — sanoi Liisa Matille. — Eivät vastaa, vaikka oikein kysyy. — Ei se tuo ylpeä ollut. Mitäs sinä menit lehminesi siihen. — No, niin ruustinna sanoi! — Kyllä se tuo sen paremmin tietää. Liisa antoi hänen tietää… Saattoipa se tietääkin. Ja ei kai tässä hengenhätää ole, koska se nauroi. Ja siitä naurahtamisesta väheni paljon Matin ja Liisan pelko. He alkoivat katsella vaunua, sen seiniä, kattoa ja penkkejä, ja tarkemmin myös ikkunasta ulos. Kiivasta oli yhä meno. Metsä vain vilahteli ja jäi jälkeen. Huiskahtaen lensivät ohitse lennätinpylväät, toinen toisensa perästä. Kun pelto tai niitty tai järvi sattui kohdalle, sitä ei ehtinyt kunnolla katsoa, kun oltiin jo taas metsässä. — Ei tuolle menolle näy paraskaan juoksija riittävän — ajatteli Matti. Mutta mikä kumma tätä vetää? Sitä ei Matti jaksanut ymmärtää… Matti siirtyi lähemmäksi ikkunaa. Se oli auki… Eiköhän tuosta näkisi, kun pistäisi päänsä ulos ja katsoisi, mikä se siellä edellä tätä vetää. Mutta ei Matti uskaltanut pistää päätään ulos. Hän koetti kuitenkin tirkistellä ikkunasta sivuttain. — Älä pistä päätäsi siihen — varoitti Liisa. — Etkö muista, mitä Ville varoitti? Mutta siksipä Matti nyt juuri pistikin päänsä ulos, ettei Liisa luulisi, että hän ei uskaltanut. Mutta tuuli oli temmata hatun hänen päästään, ja Matti löi poskensa ikkunan pieleen. — Ei siitä näe mitään … menee liian kiivaasti, että näkisi… — Nyt sen näit! … olit pudottaa lakkisi — sanoi Liisa. Mutta Matti ei virkkanut siihen mitään … istui vain äänettömänä. Silloin pujahti yhtäkkiä toiselta penkiltä parrakas mies Matin ja Liisan penkille. Hän katseli heitä vuorotellen kumpaakin vasten silmiä ja pyöritteli naurua silmissään ja suupielissään, mutta ei kuitenkaan vielä nauranut ääneen. Ei se ollut Liisan mielestä oikein täysipäisen näköinen. Parta heilui niin kummallisesti suupielissä, ja päällään sillä oli iso sarkatakin reuhka, jossa oli laajat taskut. Yhden taskun revenneessä nurkassa könötti puteli selkä kenossa. Sanaakaan sanomatta mies rupesi hihittelemään siinä ja tirkistelemään vuoroin kumpaakin, Mattia ja Liisaa. Mutta eivät Matti ja Liisa olleet ensin näkevinään häntä. — Minnekäs isäntä ja emäntä menevät? — kysyi hän vähän ajan kuluttua. »Isännästä» ja »emännästä» Matti ja Liisa leppyivät katsomaan häntä. — Ei me olla isäntiä ja emäntiä. — Vai ette ole … kik! kik! kik! … kyllä minä tunnen, kuka on isäntä ja emäntä! — Vai tunnette! Tässä tuota vain nyt mennään. — Vai tässä vain mennään … vai tässä vain mennään … kik! kik! kakkak! kuk!… Vai tässä vain mennään … taitaa olla lysti mennä! — Teillä taitaa olla vielä lystimpi — sanoi Liisa. Mies iski Matille silmää ja nykäisi häntä kyynärpäällään… — Vai lystimpi, vai lystimpi?… kik! … ki! ki—ki kik! Emäntä meinaa, että minulla on lystimpi … mitäs isäntä meinaa? Liisaakin jo vähän nauratti tuon miehen hauska nauru. Mies huomasi sen ja nauroi yhä hartaammin. Sitten hän veti pullon taskustaan. — Tietääkös emäntä, mitä tässä on isännälle? … kik! kak! kak—kek—kuk—kuk! Mies puhui Liisalle ja iski silmää Matille. — Mistäs se toki tiedettäisiin … eihän sitä kenestäkään toki näe, mitä sen putelissa on… — Vai ei näe, vai ei näe! Emäntä pistelee, ettei minusta näe … ryypätään, isäntä, niin emäntä näkee… Matti ei koskenut tarjottuun pulloon. — Eikö isäntä tohdi emännältään ryypätä? Mutta nyt Matti ryyppäsi, ryyppäsi vähän. — Ei tohdi isäntä ryypätä aikamiehen ryyppyä. Matti ryyppäsi pitemmän ryypyn … ryypätessään hän katseli kuitenkin pitkin putelin kylkeä Liisaan. Liisa näytti vähän loukkaantuneelta, mutta ei kuitenkaan niin paljon kuin Matti olisi luullut. — Mistäs kaukaa ollaan! — kysyi nyt Matti vieraalta. — Milloin mistäkin (vieras ryyppäsi parhaillaan) … milloin mistäkin! — Niitä kaiken maailman miehiä. — No, niitä kaiken maailman miehiä … kik—kik! kik—kik—kik! — Minnekäs on matka? — Minne milloinkin … minne milloinkin, kesällä sitä voi mennä vaikka minne. — Taidatte olla kisälli? — Kisälli olen ja kesällä kuljen … kik—kik—kakkak—kek! … ryypätään… — Vieläkö tuota ryyppäisi? — Matti ryyppäsi, mutta ei uskaltanut katsoa Liisaan. — Suutarin vai räätälinkö kisälli? — Uurmaakarin … eikö isännällä olisi kelloa, niin korjattaisiin! Sitä Matti ei ollut kuulevinaan … hän katseli ulos ikkunasta ja sanoi menevän kiivaasti. Matin silmissä näyttikin, että vauhti yhä lisääntyi. — Menee niin kiivaasti, että korvissa suhisee. — Kik—kik—kik! — nauroi kisälli. — »Korvissa suhisee!» … no eikö vielä? — Älä juo, Matti, enää! — sanoi Liisa ankarasti. — Tämän kiivaan kulun kunniaksi! — sanoi kisälli. — Kiivaan … ku—ulun … kunni—aksi … — ja joka sanan väliin Matti ryyppäsi ryypyn. * * * * * — Heiluu! … nyt se vihelsi! … heiluu! nyt sitä mennään! Matti oli noussut seisomaan, ja hänen hattunsa oli käynyt kallelleen. — Istu, Matti, kuuletko sinä … voi tuota jumalatonta! … humalassahan sinä olet!… — Ole vaiti, Liisa! … en minä ole humalassa … antaa sen mennä vain! … joko se pysähtyy? — Nyt se pysähtyy … nyt pitää lähteä maalle … mehän jäädään tähän! — Isäntä lähtee vielä eteenpäin yhden välin! — Suusi kiinni sinä, senkin rentale! Sinähän sen juotit … tule pois, Matti, näetkö, kun kaikki muut jo lähtevät! — Eikö ajeta vielä yhtä väliä, kun ollaan kerran liikkeellä … onhan tässä päivää! — Ei nyt enää! — Ajetaan vain! Huih! Nyt se jo viheltää. — Voi hyvä isä! Ja juna lähti taas liikkeelle, kiihtyi kiihtymistään ja kiiti kohta taas täyttä vauhtia. Liisa istui ja vuoroin voivotteli, vuoroin sadatteli Mattia ja kisälliä. Mutta kisälli kikatteli, kakatteli ja kukatteli, ja Matti riemuitsi kulun kiivaudesta. Ei kisälli ollut mielestään vielä koskaan tavannut niin hupaisaa miestä. — Hih! hih! hih! Tulkoonpa nyt kruunu oriineen kilpaan! Hih! hih! hih! Nyt sitä laukalla lasketaan … hei tamma! Liisa hoi, eikö tämä ole lystiä? — Voi hyvä isä!… — Ei pidä emännän olla milläänkään … antaa isännän vain ajaa lystiä! — Suusi kiinni sinä, senkin rentale, roisto! Voi, voi, voi! — Älä voivottele, Liisa, älä voivottele, kun sinua kruunun ori vetää … hevonen, hevonen, hevonen! — Oletko vaiti, Matti … kaikki ihmiset katselevat sinua! — Katsokoot … katsokoot! Lempo soikoon! — Ja nauravat sinulle… — Nauravatko? — Istu äläkä hihku… Matti istuutui ja painoi kasvonsa käsiinsä. Konduktööri tuli vaatimaan pilettiä… — Johan me ne teille annettiin!… — Ne olivat viime asemalle, nyt pitää olla uudet. Miksi ette jääneet viime asemalle? — Voi, hyvä herra, olisihan me jääty, mutta kun en saanut tätä miestä… — Onko se juovuksissa? — Ei se ole, ei se ole kai ollut koskaan ennen eikä se ole nytkään. Muuten lienee tullut kipeäksi, tai eikö liene tämä jumalaton vauhti mennyt päähän … kun ei se lähtenyt paikaltaan… — Vauhti päähän … kik—kik—kik … Sai halvauksen! — Vai halvauksen? Eipähän … vieläkö se tuo häpeämätön sika?… — Ei saa haukkua ihmisiä! — Enhän minä, enhän minä … mutta sehän sitä juotti eikä jättänyt rauhaan … voi hyvä isä! — Piletti teidän täytyy kuitenkin maksaa. — Paljonko se maksaa? — Kaksi markkaa … se on kaksinkertainen maksu. — Eikö se markka riitä … eihän minulla ole … tuon maksettavahan se oikeuden mukaan olisi, joka narrasi sen juomaan … anna, Matti, kukkarosi … kuuletko sinä? Mutta Matti ei kuullut … hän nukkui jo käsiensä varassa. Liisa löysi kuitenkin kukkaron ja maksoi. — Voi hyvänen aika! Mihin kaikkeen onnettomuuteen sitä onkaan jouduttu! Mutta silloin juna vihelsi ja pysähtyi uudelleen. Liisa kuljetti Matin konduktöörin ja kisällin avulla ulos vaunusta. Kisälli kikatteli, kukatteli, Liisa itse voivotteli, ja konduktööri kirosi… — Älkäähän häntä edes kirotko, hyvä herra … eihän se ole aina semmoinen … miten lienee nyt sattunut… Se raukka kun ei moneen vuoteen, niin mitäs se sietäisi — rukoili Liisa konduktööriä. Mutta kun konduktööri oli jättänyt heidät ja noussut junaan ja juna oli taas lähtenyt liikkeelle, Liisa retuutti Matin vähän syrjään rakennusten suojaan. Siellä hän helähytti häntä korvalle, niin että häneltä itseltäänkin pääsi itku. Siitä Matti tointui sen verran, että osasi kysyä: »mikä se oli?» ja sitten: »mis—missä me ollaan?» — Missä tuota lienemmekään … ei tämä ole oman maan näköistäkään … mikä maailma lieneekään? — ja Liisa pillahti uudestaan itkuun. Maa olikin aivan oudon näköistä … yhtä tasaista, ja puita ja metsää häämötti vain kaukana. — Minä nukkuisin … osaatko sinä sanoa, missä minä nukkuisin? — sopersi Matti. — Minnekäpä minä sinut nyt nukkumaan … nuku siinä, missä olet … tuossa on halko pääsi alle … painaudu siihen lastukolle. Matti painautui lastukolle halkopinon juureen ja nukkui heti. Liisa istuutui vähän matkan päähän yhden pölkyn päälle… Vasta nyt tämä rupesi tuntumaan Liisasta oikein surkealta. — Voi hyvänen aika, kun tuonne lähdettiinkään! Jo hän oli sitä kauan ajatellut, jo aivan omasta pihasta lähdettyä, kun Matti rupesi jättämään … ja sitten pitkin matkaa … kuumassa helteessä, ja kun piti mennä kirkon ohi. Siitä se nyt oli rangaistukseksi kaikki tämä onnettomuus, eikä syyttä ollutkaan… Ja siinä kummassa kovassa menossa, johan hän siinä ajatteli … ja kun Matti vielä rupesi juomaan, jo hän ajatteli, ettei tästä kuuna päivänä hyvää loppua tule… Siinä se nyt retkottaa! … kunhan edes selviäisi, että pääsisi lähtemään … ja minnekä sitä sitten lähtee? Osaako edes kotiinsakaan?… Voi hyvä isä! ### Sanasto - **piletin**: piletti on matkalippu. - **asemasilta**: laituri aseman edessä. - **verkavaatteet**: vaatteet hienosta, paksusta villakankaasta. - **sarkatakin reuhka**: vanha, kulunut takki paksusta, karkeasta villakankaasta. - **kisälli**: ammattimies, joka on oppinut työn mutta ei ole vielä mestari. - **uurmaakari**: kelloseppä. - **tohdi**: tohtia on sama kuin uskaltaa. - **ryyppäsi**: ryypätä on juoda viinaa; ryyppy on pieni määrä viinaa. - **kiivaan**: kovan, nopean; kiivaasti on nopeasti. - **kruunu**: valtio, esivalta. - **ori**: urospuolinen hevonen. - **voivotteli**: voivotella on valittaa ääneen. - **rentale**: huono, kelvoton ihminen. - **halvauksen**: halvaus on äkillinen sairaus, jonka jälkeen ihminen ei voi liikkua. - **lastukolle**: lastukko on kasa puulastuja. ## VIII. Iltapäivä oli jo käsillä, ja Matti ja Liisa kävelivät hitaasti rautatien rataa pitkin … sinne päin, mistä olivat äsken tulleet tulen vauhdilla. Matti edellä, Liisa vähän jäljempänä, koettaen pysyä perässä. Eivät he puhuneet toisilleen mitään. Matti ei tahtonut sanoa mitään, ja Liisa ei uskaltanut. Vielä olisi tehnyt Liisan mieli kiusata Mattia, ja vielä riidan halu kutkutti hänen sisällään, mutta hän ei uskaltanut päästää sitä sieltä. Matin herättyä Liisa oli ruvennut riitelemään ja saanut jo vähän aikaa riidellä ja haukkua Mattia … mutta kerran oikein selvittyään Matti oli heti käskenyt Liisan tukkia suunsa. Hän oli käskenyt yhden kerran ja toisen kerran, kiltisti ja hiljaa. Mutta kun Liisa vain kiihtyi siitä, silloin Matti sanoi kolmannen kerran: »Ole nyt, akka, vaiti … tai ei sinua hyvä peri!» Ja siitä Liisan täytyi lakata riitelemästä … vaikka lakkaaminen oli väkinäistä… Ei ollut päivänpaistetta Matinkaan mielessä, kun hän heräsi ja katseli ympärilleen eikä tuntenut seutua. Ei hän oikein muistanut, mitä oli tapahtunut, mutta ei hän sitä kysynytkään… Hän koetti itse muistella, kun astui kontti selässä rataa pitkin poikkipuulta poikkipuulle sanaakaan puhumatta. Vähän hän muisti, mutta ei kuitenkaan kaikkea… — Minulla on sinun rahakukkarosi — sanoi Liisa. Hän ajatteli, että kun se sen tahtoo takaisin, niin saanhan edes sanoa: »Tokkohan annankaan, kun ei sinussa kuitenkaan taida olla sen haltijaa vielä.» Mutta ei Matti tahtonutkaan kukkaroaan takaisin. Hän kulki, niin kuin ei olisi kuullutkaan… »Sitä hävettää», ajatteli Liisa. — Kaksi markkaa sitä meni tältä viime taipaleelta ihan hukkaan … kun olisi lähtenyt pois siinä kohdassa, mihin ensin oli määrä mennä, ei sekään raha olisi mennyt hukkaan… Mutta ei tämäkään vaikuttanut mitään. Ja niin kuljettiin taas ääneti linjasuoraa tietä pitkin. Ikävää oli matkan teko, kovin ikävää kummastakin … niin ettei edes tehnyt mieli puhua siitä. Ilma näytti vielä rupeavan sateiseksi. Pilviä oli kasvanut koko päivän aurinkoa vasten, ja ukkonenkin oli jymissyt keskipäivällä. Mutta siihen ukkonen kuitenkin haihtui, tuuli kääntyi itään ja alkoi nostaa sadetta. Liisa oli muutamia kertoja katsonut taakseen, mutta Matti ei kertaakaan. Niitä paikkoja ei näkynyt, joista oli lähdetty kävelemään, mutta ei edessäkään erottanut muuta kuin yhtä suoraa ja yhä kapenevaa aukeaa! Mutta yhtäkkiä kumpikin katsoi taakseen. Korva oli kuulevinaan jotain niin kuin vihellystä… Hyvä olikin, että katsoivat taakseen … ja hyppäsivät niin kiireesti kuin pääsivät tien sivuun, kumpikin eri puolelle tietä … muuten he olisivat jääneet alle. Juna sieltä tuli, hihkaisi vihaisesti kohdalla ja syöksyi heidän välitsensä. Kylmä ilman henki nuolaisi kummankin kasvoja ja tuntui selkäpiihin saakka. — Siinä se nyt meni ja me olemme tässä — ajattelivat Matti ja Liisa. — Jos olisi oikein ollut, olisi saatu siinä mennäkin sen kahden markan edestä … eikä olisi tarvinnut kävellä … ja vielä olisi jäänyt ylikin… Mutta eivät he kumpikaan ilmoittaneet näitä ajatuksiaan toiselle. Ja sitten rupesi satamaan heti, kun juna oli mennyt ohitse, ja näytti siltä, että sade ei helpota moneen päivään. Idästä sadetta nousi, ja sieltä sitä riitti… Liisa kokosi hameet korvilleen, ja Matti nosti takkinsa kauluksen pystyyn. Hyvä toki, että edes tie pysyi kuivana. Mutta muuten ei ollut hyvä ollenkaan, paljon ennemmin paha ja ikävä. Sen tunsi kumpikin. Ja he olisivat aikoja sitten kääntyneet takaisin, jos olisivat olleet menossa poispäin, mutta kun matka oli kotiin päin, pitihän sitä mennä … milloinkohan sitä ehtii omaan pirttiinsä? Mutta eivät he enää kuuna päivänä lähde … ei niin kummaa ihmettä, että he sitä lähtevät katsomaan … ei, vaikka laittaisivat kaksi tämmöistä rinnakkain ja koko maailman kansa sinne rientäisi. Ja vettä rupesi satamaan yhä rankemmin … kylmänlaista sadetta vielä. Matalaksi aleni taivas, harmaaksi sakeni ilma, ja päiväkin läheni jo laskuaan… Ei, kyllä he nyt sen ymmärtävät, etteivät ne heitä varten ole rautatiet ja muut semmoiset … hulluja he olivat ja lapsekkaita, kun tänne lähtivät… Ja jos vielä eivät olisi lähteneet ajamaan … jos olisivat edes tyytyneet siihen, että katselivat syrjästä … niin jo olisivat kohta kotona … mutta nyt, milloinhan lienevätkään?… Sohisten satoi vettä synkkään metsään kahden puolen tietä, ja raskaasti tuuli. Virtanaan sitä valui vaatteiden laskoksissa ja tunki läpikin … sitä tuli hatun lierin yli Matin silmille ja märän hameen läpi tippui Liisan niskaan… Satoi vettä vielä Matin ja Liisan kotiin tullessakin, yhtä matalalla oli taivas ja yhtä harmaa ilma. Läpimärkiä he olivat, savessa jalat ja lahkeet ja hameen helmat. Mitä matkoja lienevät kulkeneetkaan … eivät sitä itsekään oikein tienneet. Eksyksissä he olivat kulkeneet, rämpineet soita ja metsiä ja tiettömiä korpia. Jostain kohdasta Matti oli ollut lähtevinään oikaisemaan metsätietä, ja Liisa oli tullut kysymättä perässä. Mutta ei Matti ollut kauan kulkenut, ennen kuin tie oli jo haihtunut… Ei Liisa ollut sanonut siihen mitään, ääneti hän oli tullut perässä ja ajatellut: »Kuljettakoon … tottapahan jonnekin kuljettaa.» Olivathan he viimein kuitenkin kyselemällä päässeet maantielle … juuri lumireen kohdalla, jossa oma tie erosi maantiestä, ja sitä oli lähdetty kulkemaan kotimökille. Ja se menneenviikkoinen harakka oli taas alkanut räkättää entiseltä paikaltaan männiköstä ja hypellä märkänä ja luisevana kulkijoiden edellä puusta puuhun kahden puolen tietä. — Tuossa se nyt taas on sama lintu — oli Liisa ajatellut. — Kun olisi ennen arvannut sen naurun merkiksi, ei olisi tätäkään tullut… Mutta ei Liisa sanonut siitä Matille mitään, ajatteli vain noin itsekseen. Jo loppumatkalla rupesi kummankin jalka lipsumaan … varsinkin liukkaassa savessa, niin että jälki tuli pitkä ja oli monesti kaatua selälleen … mutta ei kuitenkaan kaatunut. Lakoon oli ruis painunut pellolla ja lakoon paikoitellen sakea heinikko aidan vierellä. Mustiksi olivat sateen puolelta vettyneet aidat ja rakennusten seinät ja ikkunoiden pielet. Ja kun he astuivat pirtin porstuaan, vettä vuoti katosta, niin että lattialla oli iso lammikko… Ei pirtin katto ollut kuitenkaan vuotanut. Ja uunin kotimies oli toki pannut lämpiämään, että sai kuivailla. Kotimies rupesi kyselemään yhtä ja toista, mutta kun ei saanut vastausta, lakkasi. Eivät Matti ja Liisa, kun olivat saaneet kuivaa päälleen, ajatelleet sitä, mitä muut matkamiehet, että »on sitä nyt maailmaa nähty». He ajattelivat, että »ei ne meitä varten ole semmoiset … ei sekään rautatie…» Eivätkä he ikinä puhuneet siitä sanaakaan … eivät keskenään eivätkä muiden ihmisten kanssa. Jos puhe sattumalta lähestyi sitä, he käänsivät sen muuhun ja aloittivat vähän aikaa vaiti oltuaan toisesta asiasta. Ja kun he kuulivat muiden puhuvan rautatiestä, he lähtivät siitä joukosta syrjemmäs, tai eivät puuttuneet ollenkaan puheisiin, jos pelkäsivät rautatien tulevan puheeksi. * * * * * Mutta kun he seuraavana aamuna kotiin tulonsa jälkeen nousivat vuoteeltaan ja katsoivat ikkunasta ulos, idässä oli jo kirkas taivas ja pouta tulossa. — Eihän tuo toki tuohon vaikuttanut … poudanpahan kuitenkin antoi, että heinään pääsee… Niin ajatteli Matti ja niin Liisakin ajatteli, vaikka eivät he taaskaan sanoneet tästä ajatuksesta toisilleen mitään. Ja kun Liisa oli mennyt tarhaan lypsämään lehmää, hän kuuli, kuinka Matti hioi pellon pientareella viikatettaan, niin että se helisi. — Se jo niittää … pitää tästä minunkin jo sinne kohta. Ja Liisan sydänalassa hytkähti yhtäkkiä niin hyvän mielen tunne, että vesi pyörähti silmään kesken lehmän lypsyn. Pilven reuna väistyi aamun kuluessa yhä korkeammalle, ja sijan täytti kellertävä taivas. Aurinko alkoi sitten kimalluttaa kasteista pihanurmea ja nostattaa vettyneistä seinistä höyryävää lämmintä. Matti oli hionut viikatteensa, ja kurahtaen katkesi sen edessä kostea piennarheinä. Ja lehmänsä lypsi Liisa, siivilöi maidon pyttyyn ja täytti kissan kupposen pankon nurkassa. ### Sanasto - **kutkutti**: kutitti; tässä: ei antanut rauhaa. - **ei sinua hyvä peri**: sinulle käy huonosti. - **väkinäistä**: pakotettua, ei omasta halusta. - **kontti**: tuohesta tehty reppu. - **sen haltijaa**: ihmistä, joka osaa pitää siitä huolta. - **linjasuoraa**: aivan suoraa, niin kuin viiva tai rautatien linja. - **pirtin**: pirtti on talon suuri tupa. - **kuuna päivänä**: ikinä. - **lumireen**: lumireki on suuri puinen laite, jolla tie aurataan. - **lakoon**: maahan kaatuneena sateen takia. - **porstuaan**: eteiseen. - **kotimies**: ihminen, joka hoitaa kotia ja eläimiä, kun talon väki on poissa. - **viikatettaan**: viikate on pitkä työkalu, jolla leikataan heinää. - **pientareella**: pellon reunassa. - **pankon**: pankko on uunin vieressä oleva korkea penkki.