# Rautatie (taso B1)

*Juhani Aho*

## I.

Pakkanen paukkuu nurkissa ja räiskyy pitkin aidan päällistä. Se sirottelee huurretta puihin ja pensaisiin. Aurinko kultaa kirkon ja kellotornin ristit. Se paistaa hauskasti huurteiseen koivikkoon. Se valaisee jokaisen savupatsaan, joka nousee kiemurrellen piipuista ja lakeisista, läheltä ja kaukaa. Reen jalaksen alla tie ei aivan huuda kuolemaansa, mutta surullisesti ja toivottomasti se valittaa.

Kuusen latvassa kyyhöttää harakka. Sen kaula on lyhyt ja paksu, ja pää on höyhenten sisässä. Se on lähtenyt liikkeelle jo päivän valjetessa. Sen yöpuu on männikössä pellon takana. Harakka on lentänyt riihen takaa ja navetan yli ja istuutunut pappilan puutarhaan. Siellä seisoo aivan yksin kuusi koivujen keskellä.

Harakka ei ole vielä saanut aamiaista. Keittiön ovi ei aukene, eikä pappilan pihalla näy ketään ajavan. Eilen hyvä palvelija heitteli harakalle tähteitä. Ja eilen, kun yksi lähti hevosensa kanssa pihalta, toinen tuli…

Joku ajaa nytkin tuolta sakastin takaa. Tuleekohan se?… Ei tule pihaan, kääntyy jäälle. Se ajaa pappilan alapuolelta ja kituuttaa hitaasti jäätä pitkin. Hevonen on huurussa, ja miehen parta myös. Harakan mieli käy surulliseksi, koska sillä on nälkä ja kylmä. Se ei naura nyt edes sialle, vanhalle ystävälle, joka tonkii tuolla pahnansa ovella. Eilen sille vielä saattoi nauraa, nyt ei viitsi.

Harakka vaipuu yhä syvemmälle höyhentensä sisään. Se ei välitä kiinnittää huomiotaan mihinkään. Eikä se ajattele mitään.

Eikä harakka huomaa, että niemen takaa lähestyy jäätä pitkin hevosmies. Hän nousee törmää pihaan ja pysäyttää hevosensa keittiön eteen. Hän nykäisee ohjaksia, ajaa vielä vähän ja kääntyy koivua kohti. Koivu kasvaa pihan toisella puolella, portin pielessä.

— Ptuu!—ptuu!

Vasta nyt harakka huomaa miehen. Se kikattaa ja keikauttaa pyrstöään. Sen sydän hypähtää ilosta, ja se laskeutuu alas puutarhan aidan seipääseen.

Mies sitoo hevosensa koivuun ja panee loimen sen selkään. Hän kaataa kauroja vasuun, panee vasun hevosen eteen ja korjaa vielä kerran loimea…

— Eiköhän tuo nyt ehkä pysy?

Harakka huomaa, että mies lähtee keittiöön päin, kopistelee jalkojaan ja aikoo astua sisään. Silloin se siirtyy portin vieressä kasvavan koivun latvaan. Se katselee pää kallellaan oksien välistä alas. Kun miestä ei enää näy, se laskeutuu alimmalle oksalle, ja nyt sitä jo naurattaa. Siellä olisi jo ottamista, kun vain uskaltaisi! Harakka hyppää maahan, hevonen luimistaa korviaan, ja harakkaa naurattaa yhä makeammin.

Rovasti seisoo kamarinsa ikkunassa ja puhaltelee pitkiä savuja piipustaan lasia vasten. Hän on katsellut ja odottanut, uskaltaisiko harakka siepata jotakin. Odottaessaan hän hymyilee eikä silloin polta…

— Ähäh—ähäh! Jopa se sai siepatuksi… mitähän lienee saanut…!

— Rovasti olisi niin hyvä ja ottaisi kahvia, sanoo palvelijan ääni hänen selkänsä takana.

— Panehan sinne pöydälle. — Kes—kes! Nyt se taas, nyt se taas… äläpäs, eipä tamma annakaan! Eikö se ole Korventaustan Matin tamma?

— Sen kai se on, koska Matti itse on keittiössä. Hänellä kuuluu olevan asiaa rovastille.

— Käske hänen tulla tänne. Mitähän asiaa hänellä on?

— En kysynyt.

— Taitaa olla jyvien maksussa, koska reessä on säkkejä. Sano, että tulee ulko-ovesta.

Rovasti istuutuu keinutuoliinsa. Hän panee piippunsa lattialle pystyyn pöydän jalkaa vasten ja alkaa juoda kahviaan. Mutta vähän väliä hän ojentautuu taaksepäin, jotta näkisi harakan ja Matin hevosen.

— Eipä se nyt uskallakaan enää…

Tamma on potkaissut takajalallaan, ja harakka on lentänyt aitan katolle. Sieltä se nyt katselee surkeana alas maahan.

Matti kolistelee jo porstuassa.

— Hyvää päivää, herra rovasti!

— Päivää. Mitäs Matille kuuluu?

— Ei tässä mitään erityistä. Mitä rovastille kuuluu? On tuo vähän kuivahka ilma.

— Kaksikymmentä astetta on pakkasta. Matti istuu, onhan siinä puuta.

— Onpa tässä saanut istuakin. Vai on kaksikymmentä astetta pakkasta?

— Eilen oli kolmekymmentä.

— Vai oli eilen kolmekymmentä.

— Kotoako päin Matti ajelee?

— Kotoapa päin. Olisin arentijyvien maksussa, jos rovastille sopisi ottaa ne vastaan. En ole ennen tullut tuoneeksi. Mutta eilen Liisa sanoi: »Mene nyt huomenna viemään arentijyvät. Rovasti saattaa luulla, ettet ehkä maksakaan.»

— Ennättääpähän nuo vielä.

— Kun olisi joku ottamassa vastaan, ajaisin suoraan makasiinin eteen. Sitten saisin riisua tamman syömään.

— Kai siellä pirttikammarissa on pehtori. Matti tulee sitten tänne tupakalle…

Kun Matti oli mennyt, rovasti keinutti taas tuoliaan niin, että näki ikkunasta pihalle.

Sika oli päässyt reen luo ja repi juuri reikää säkin kylkeen. Loimi oli pudonnut maahan hevosen selästä. Toinen sika oli löytänyt sen ja kieritteli sitä lumessa. Harakka hyppeli milloin minkin ympärillä ja yritti vuorotellen molempien selkään. Tamma helisteli kulkusiaan ja luimisti korviaan.

— Hö-ös! Siat! — ärjäisi Matti jo rappusilla. Hän tempaisi pihalta luudan varren ja juoksi hätiin. Hän sai lyötyä sitä sikaa selkään, joka repi säkkiä. Se vinkaisi pahasti, hyppäsi syrjään ja tönäisi toista kylkeen. Vähän matkaa ne juoksivat yhdessä. Sitten ne jäivät kuuntelemaan päät toisissaan kiinni. Mutta harakka lensi kiireesti pihamaan toiselle puolelle. Rovastista tämä oli niin hauskaa, että hänen täytyi ihan ääneen nauraa.

Matti juoksi pirttiin, tuli sieltä pehtorin kanssa ja ajoi hevosensa makasiinin eteen. Siat aikoivat tulla perässä. Mutta kun Matti taas ärjäisi äkäisesti, ne eivät uskaltaneet. Harakka taas liiteli kuusesta alas reen paikalle ja aloitti aamiaisensa.

Rovasti näki Matin kantavan suurta säkkiä reestä makasiiniin. »On se äijä vielä aika vankka, vaikka on pieni», hän tuumaili itsekseen. »Minä en jaksaisi, vaikka olen nuorempi mies…»

Rovasti alkoi keinua lyhyesti keinutuolissaan ja puhallella savuja ylös kattoa kohti…

— Ei sillä vain ole yhtään lasta… (Rovastilla niitä oli jo seitsemän.)

Savuympyrät vaelsivat puolivälissä matkaa kattoon. Ne kasvoivat ja nousivat ylemmäs. Ne koskivat kattoon ja kimposivat takaisin. Sitten ne hajosivat ja erosivat useiksi pieniksi ympyröiksi…

— … ei ole lapsia, vaikka on ollut naimisissa kauemmin kuin moni muu. Kuinka kauan lieneekään ollut. Mikähän siinäkin on, että muutamilla on, muutamilla ei?

Niin olikin, ettei Matilla ollut lapsia. Hänellä oli vaimo, Liisa, mutta ei muuta perhettä. Kahden he asuivat Korventaustan pienessä mökissä pappilan metsäsaralla. Molemmat olivat vanhoja, olivat olleet jo kauan. Ja pieniä. Pieni oli hevonenkin, tammarupukka, vaikka se oli riski. Pieni oli myös Liisan lehmä. Muusta maailmasta he eivät paljon tienneet, eikä muu maailma heistä. Vain muutaman kerran vuodessa he kävivät ihmisten ilmoilla. Kirkossa he kävivät joulunpyhinä, kolmena pyhänä peräkkäin, ja juhannuksena. Pitkäperjantaina he olivat ripillä. Tammikuun lopulla Matti tavallisesti toi arentijyvät rovastille. Samalla hän vaihtoi ruustinnalta kehruita Liisalle. Muun ajan he elivät syvällä metsässään. Keväällä Matti kaatoi pienen kasken. Seuraavana kesänä hän poltti sen ja kylvi. Hän muokkasi pienen peltonsa. Toisen puolen hän pani rukiille, toisen perunalle. Heinäaikana hän keräsi yhdessä Liisan kanssa heinät hevoselle ja lehmälle. Heinä kerättiin ahoilta ja purojen varsilta. Syksyllä ja koko talven Matti pyydysti lintuja ja jäniksiä. Pyssyä Matti ei ollut koskaan eläessään käyttänyt. Kesällä Liisa auttoi Mattia ulkotöissä. Talvella hän ruokki lehmän, porsaan ja kissan. Mikkelistä helluntaihin asti hän kehräsi ruustinnalle villoja ja pellavia.

— Vielä se on riski mies tuo Matti, sanoi pehtori, kun tuli Matin kanssa makasiinista. Matti heitti melkein tyhjän säkkinsä rekeen.

Matista oli aina mieluista, kun häntä sanottiin riskiksi mieheksi. Mutta aina hän silti sanoi siihen:

— Mitäpä tuota minun riskeydestäni, vanhan miehen. Ei pidä pilkata vanhaa miestä. Riskimpihän pehtori itse on.

— En toki ole. Mitä Matti nyt sanoo! Vai ei Matti ole riski, kun kantaa selässään puolen tynnyrin säkin.

— Eihän siinä ollut kuin vähän päälle kymmenen kapan.

— Onpa siinäkin jo paljon.

— Mitäs minä enää, mutta toista se oli silloin nuorena miehenä…

Ja silmät kiiluen Matti kertoi saman tarinansa, jonka hän oli kertonut joka kerta jyviä maksaessaan. Tarina oli tällainen. Hän oli ollut vielä renkinä tässä samassa pappilassa. Kerran hän oli puimassa riihessä. Säkkejä kannettiin riihestä aittaan. Silloin eräs renki ei ruvennut kantamaan omaa osaansa. Se oli laiska vetelys, mikä lienee ollut, vaikka oli iso. Se sanoi vain, ettei jaksa. »Kai nuo saadaan ilman sinuakin», Matti oli sanonut. Hän oli vääntänyt säkin kummallekin olkapäälleen. Ja sille rengille hän oli vielä sanonut: »Jos haluttaa — hyppää itse säkkien päälle, niin pääset kyydillä pihaan…» Silloinpa pehtori oli tuonut rovasti vainajalta (tämä nykyinen oli jo kolmas sillä paikalla Matin muistin aikana) … tuonut ryypyn.

— Mutta mitäpä nyt enää jaksaisin, vanha mies. Ei minusta ole enää ryypyn tienaajaksikaan.

— Ja eikö Liisa siitä lähtien mielistynyt Mattiin? sanoi pehtori, joka ei ollut ymmärtävinään vihjausta.

— Mitähän lienee tehnyt. — Soh, tamma —

Matti käänsi hevosensa takapihalle päin. Pehtori hyppäsi hänen kannoilleen.

— Siitä lähtienpä Liisa ajatteli Matista, että tuo se nyt on se minun… Kyllä minä tiedän!

Pehtori puhui näin, koska tiesi, että Matti piti siitä puheesta. Pehtori oli muuten ylpeänlainen mies, mutta joskus hän laski leikkiä.

— Kyllä se oli, totta puhuen, siitä lähtien, kun se Liisa mielistyi minuun. Mutta ei se ole sitä kuulevinaankaan, kun sille sanoo. »Älä nyt, huono rahjushan olet ollut koko ikäsi!» se vain sanoo, vaikka ei niin ajattele.

— Eikös Liisa ole itse tunnustanut Matille, että siitä lähtien rupesi tykkäämään hänestä?…

— Mistä pehtori kaiken tietää?

— Niin ovat ihmiset kertoneet.

— Eiköhän pehtori omasta päästään…?

— En minä. Niin kuului Liisa itse sanoneen…

— Liisa itsekö? Ei se mene sitä sanomaan, vaikka kyllä minä silti tiedän, että niin se oli. Se luuli minua ennen rahjusmieheksi, mutta silloinpa näki. Maasta se pienikin ponnistaa.

— Liisakin oli ennen riski tyttö.

— Noo! — (Matti repäisi rinnuksensa rivakasti auki.) Lieneekö tuo nyt niinkään… semmoinen tavallinen terve ihminen…

Matti sitoi hevosensa rekeen kiinni ja katseli viekkaasti pehtoria…

— Entäs pehtori, miten sen asian kanssa on? Liisa kertoi joulunpyhinä huomanneensa vähän, että…

— Että mitä?

— Että keittiöpiika ja pehtori… Ja yhä viekkaammin Matti katseli pehtoria…

— Minäkö? Ei! … Akkojen puheita! Pankaahan toki vähän enemmän jauhoja appeeseen…

— Kyllä tämä riittää.

Pehtori päätti hämmästyttää Mattia uutisella. Sen takia hän oikeastaan olikin ruvennut puhumaan…

— Ei taida Matti tietää, että minä tulen kohta tatsuunamieheksi…

— Niin miksi mieheksi?

— Tatsuunamieheksi.

— Mikäs mies se on se…?

— Se on semmoinen mies, joka näyttää tietä, että osaa kulkea, kun tulee tatsuunaan. Päivällä näytetään lippua ja yöllä lyhtyä. Valkeaa, jos saa ajaa ohi, mutta punaista, jos pitää pysähtyä. Se on hyvä virka…

Matista se oli aivan kumma virka. Mutta ei hän sanonut sitä pehtorille.

— No miksi pehtori lähtee pois tästä talosta? hän kysyi sen sijaan.

— Rovasti on sukua Lapinlahden inspehtorille, ja minä tulen Lapinlahden kirkonkylään.

— Ei taideta tarvita täällä omassa kirkonkylässä semmoista tiennäyttäjää? sanoi Matti.

— Mitäs sitä täällä, kun se on siellä se rautatie.

— *Rautako* tie?

— Se, joka kulkee Kajaanista Kuopioon. Sitä pitkin pääsee ulkomaillekin, vaikka Helsinkiin, jos tahtoo.

— Sitä tietäkö?

— Niin, niin, ei muuta kuin istut vaunuun vain.

— Niin pääsetkö vaikka Helsinkiin?

— Yhtä kyytiä!

— Eikö välillä pidä syöttääkään?

— Ei tarvitse. Rautatien hevoset syövät juostessaan. Tietääkö Matti, mitä rautatien hevoset syövät?

— En minä sitä…

— Ne syövät polttopuita.

— Älkää nyt, pehtori, vanhaa miestä… Vai juostessaan polttopuita? En usko kuitenkaan.

— Polttopuita ne syövät, vakuutti pehtori.

Mutta Matti katkaisi aina kaiken puheen, kun huomasi, että häntä narrattiin. Hän ei ollut enää kuulevinaan pehtoria. Hän puri huulensa yhteen ja työnsi valmiin appeen tammansa eteen, joka jo hamuili sitä.

Pehtorin mielestä ei enää kannattanut ruveta selittämään. Hän heitti avainnipun olalleen ja lähti viheltäen pirttiä kohti.

— Luuli saavansa narratuksi. Petyit, mies parka.

Matti peitti hevosensa huolellisesti loimella ja nahkapeitteillä ja lähti rovastin puheille.

— Nyt ne mitattiin, jyvät. Kaksitoista kappaa. Sen verran sitä pienestä mökistä, sanoi Matti. Hän oli tullut sisään ja istuutunut oven suuhun arkulle. Siinä arkussa kirkonkirjoja kuljetettiin kinkereille.

— Matti istuu peremmälle. Onhan täällä tuolejakin.

— Kyllä minä tässäkin.

— Tässä olisi piippu, ja tupakkaa on tuolla. Rovasti toi Matille piipun ja näytti tupakka-astian kaakeliuunin reunalta.

Matti pani tupakkaa piippuun ja raapaisi tulta. Hän sammutti tikun sormissaan ja kantoi sen varovasti uuniin. Vähän aikaa Matti ja rovasti istuivat puhumatta mitään. Rovasti keinutti keinutuoliaan, ja Matti puhalteli pieniä savuja pitkän piipunvarren päästä.

— Terveenäkö Matti on saanut olla? kysyi sitten rovasti.

— Terveenä on saanut olla, Luojan avulla. Vanhuus se kuitenkin välillä tahtoo…

— Eihän Mattia vielä vanhuus… Riski mies, kun kantaa vielä selässään puolen tynnyrin säkin.

— Mistä rovasti on sen kuullut?

— Näinhän minä sen omin silmin, kun kantoi selässään niin kuin ei mitään.

— Niin kuin ei mitään? Heh!—heh!—heh! Vai näki rovasti sen?

— Minä en jaksaisi edes liikauttaa, vaikka olen nuorempi mies.

— Kyllä rovasti jaksaisi. Jaksoinhan minäkin ennen nuorena miehenä.

Ja Matti kertoi rovastille tarinan. Hän oli ollut entisen rovastin aikana renkinä tässä samassa pappilassa. Kerran hän oli puimassa riihessä, ja säkkejä piti kantaa riihestä makasiiniin. Silloin eräs renki ei ruvennutkaan kantamaan osaansa. Se oli laiska vetelys, mikä lienee ollut, vaikka oli iso. Se ei sanonut jaksavansa. Mutta silloin Matti väänsi kaksi säkkiä selkäänsä. Ja sille rengille hän sanoi vielä: »Jos tahdot, hyppää itse vielä säkkien päälle, niin pääset kyydillä pihaan.» Pehtori oli silloin mennyt rovastin puheille. Vähän ajan päästä hän oli tullut takaisin. Hän oli sanonut, että rovasti oli käskenyt ryypyttää Mattia siitä hyvästä…

Matti vilkaisi kulmiensa alta rovastiin. Rovasti kalisteli avaimia taskussaan. Hän nousi seisomaan ja käveli pari kertaa lattian yli. Hän veti käden ja avaimen taskustaan ja meni kaappinsa luo. Hän avasi sen, niin kuin oli avannut joka kerta ennenkin, kun Matti oli käynyt ja kertonut. Hän otti pullon ja pikarin ja käski Matin tulla ottamaan. Matti esteli, niin kuin oli aina ennenkin estellyt. Hän sanoi, että jos menee vanhan miehen päähän. Mutta sitten hän kuitenkin otti ryypyn, niin kuin oli aina ennenkin ottanut. Rovasti pani pullon ja pikarin taas piiloon ja lukitsi kaapin. Hän sujautti avaimet taskuunsa ja istuutui keinumaan.

Puhuttiin sitä ja tätä, oltiin välillä vaiti ja tupakoitiin.

Sitten tuli ruustinnakin kättelemään Mattia ja juttelemaan hänen kanssaan…

Ruustinna kysyi, mitä Matille kuuluu ja miten Liisa jaksaa. Eihän Matille mitään erityistä kuulunut. Ja hyvinhän Liisakin jaksoi. Mikäpä sillä on jaksaessa, kun on leipää ja lämmintä…

— Pitäisi Matin tuoda Liisa useammin kirkkoon. Matti tuo Liisan kirkkoon vain muutaman kerran talvessa, sanoi ruustinna.

— Ei se ole koskaan jäänyt yhteen kertaan. Saisihan se käydä pari kolmekin kertaa, jos tahtoisi.

— Eikö se tahdo?

— Ei tuo oikein tahdokaan, sen jälkeen kun sai lasit ja näkee itsekin katsoa kirjaa.

— Vieläkö Matti näkee ilman laseja?

— Minäkö? Ei, hyvä ruustinna, en minä ole pitkään aikaan nähnyt. Kaikki menee silmissä yhdeksi lautaksi. En näe mitään, vaikka kuinka yrittäisin…

— Matin pitäisi ostaa silmälasit.

— Silmälasitko? Ei… olen minä kokeillut, mutta ei ole ollut sopivia…

Matti ei uskaltanut katsoa rovastiin. Rovasti keinui ja puhalteli savuja kattoon. Hän vilkaisi Mattiin. Hän tiesi, että Matti oli huonolukuinen, hyvin huonolukuinen.

— Kukapa niitä elukoita ruokkisi, jos Liisa kävisi joka pyhä kirkossa, sanoi Matti.

— Matin pitäisi ottaa Liisalle palvelija avuksi. Onhan Matti varakas mies…

— Mikä varakas mies minä? Ei toki, hyvä ruustinna. Kunhan leivässä pysyy…

— Jolla kuuluu olevan rahaa lainassakin…

— Ne on niitä maailman puheita. Hyvä, kunhan leivässä pysyy.

— Niin, mutta pitäisi Matin kuitenkin viedä Liisa rautatietä katsomaan. Tokkohan Matti on vielä itsekään käynyt…?

— En ole käynyt. Onko se jossain kaukana?

— Ei se ole kaukana täältä. Kun me lähdimme aamiaiselta, olimme puolen päivän aikaan rautatiellä… huru långt ä' de' nu heller, pappa, ti' järnvägen?

— Tietäähän Matti Lapinlahden kirkon? kysyi rovasti.

— Kyllähän minä sen tiedän, vaikken ole käynyt.

— Rautatie kulkee aivan läheltä Lapinlahden kirkkoa.

— Vai sieltä se kulkee?

— Kun lähtee yhtenä aamuna ajamaan, on jo seuraavana Helsingissä.

— Vai niin nopeasti. Viipyyköhän kauan, jos menee ulkomaille? Kuuluuhan sillä sinnekin pääsevän.

— Se riippuu siitä, minne menee. Ranskanmaalle ennättää viidessä päivässä, jos ajaa kovaa.

— Entäs Amerikkaan?

— Sinne ei pääse rautatiellä, koska välissä on meri. Matti katsoisi tästä. Kartalla näkyy, että välissä on tämmöinen aava meri, Atlantin meri…

— Niinpä näkyy.

— Mutta nopeasti se menee, ja on siinä toista kulkea kuin meidän kärryillä kolistellen.

— Mahtaa olla.

— Ei tärise. Ja menee sellaista vauhtia, että silmissä vilisee.

— Mahtaa kyllä vilistä. Kruunuko sen on laittanut?

— Kruunu.

— Kruunuhan semmoisia… Tottahan sen pitää mennä hyvää kyytiä, kun kruunu panee oriinsa eteen. Mutta sitä minä tässä vähän ajattelen, että onkohan totta, kun puhuvat, että rautatien hevoset syövät polttopuita? Ei mahda olla, taisi vain pehtori narrata minua…?

Rovasti ja ruustinna olivat itse viisasta väkeä. Silti he eivät koskaan nauraneet, jos joku puhui heidän mielestään tyhmemmin… Ja mistäpä Matti olisi sen niin tiennyt ja voinut tietää? Ja kun ruustinna oikein ajatteli, olihan hänellekin alussa tullut hevoset mieleen, kun hän oli kuullut puhuttavan rautatiestä. Hän oli myös ajatellut: rautatie? Tottahan se on tie, joka on raudasta, niin kuin maantie on maasta ja mullasta…

Rovasti oli nähnyt Helsingin rautatien jo ylioppilaana. Hän ei enää muistanut, millaiseksi oli sen ensin ajatellut. Hänen suunsa meni vähän nauruun. Mutta sitten hän rupesi hiljaa ja maltillisesti selittämään…

— Se on näes sillä tavalla, ettei siinä tarvita hevosia. Vaunut kulkevat höyryn voimalla. Onhan Matti nähnyt vaunuja?

— Tokihan minä olen vaunuja nähnyt!

— Ne eivät ole samanlaisia kuin meillä. Niiden pitää olla erilaisia, jotka kulkevat höyryn voimalla.

— Kai niiden pitää olla erilaisia.

— Ne on kuin huoneita…

— Vai niin kuin huoneita. Sepä jotakin!

— Ja niitä panee höyry liikkeelle niin kuin höyryveneitä. Onhan Matti nähnyt »Suomelan»?

— Näinhän minä sen viime kesänä sätkättävän tuossa kirkon salmella.

— Niin no, sen panee höyry liikkeelle vettä pitkin. Ja lokomotiivin eli veturin, joka vetää vaunuja, panee myös höyry liikkeelle. Siipien sijasta pitää vain olla pyörät, kun se kulkee maalla.

— Niinpä kai. Eihän se siipiensä varassa mitenkään voisi kulkea maata pitkin.

Kyllä Matti nyt ymmärsi täydellisesti, millainen se oli. Se oli semmoinen kuin höyryvene nostettuna pyörien päälle.

… Mutta kyllä se oli kuitenkin vähän kumma laitos. Mutta tottapa rovasti tiesi, kun oli itse nähnyt.

— Ymmärtäähän Matti sen nyt?

— Kyllä minä nyt, kyllä minä nyt!…

— Niin, semmoinen se on, sanoi ruustinna. — Matti ottaisi kahvia, ja leipää myös. Kyllä Matin pitää käydä sitä katsomassa ja ottaa Liisa mukaan.

Matti joi kahvia eikä vastannut mitään.

— Eikö tuota pidä uskoa katsomattakin. Mitäpä tuota enää vanha mies kaikista lysteistä. Tiedänhän minä, millainen se on, kun rovasti on selittänyt.

— Ei sitä osaa kukaan oikein toiselle selittää, sanoi ruustinna. — Omin silmin se pitää nähdä. Kyllä sitä täytyy käydä katsomassa!

— Suuri kiitos! Jokohan pitää käydä…?

— Kyllä, aivan varmasti, ja ottaa Liisa mukaan.

— Mahtaa kai sen mieli ruveta sinne tekemään, kun kuulee.

Ruustinna lähti töihinsä, mutta rovasti ja Matti juttelivat vielä sitä ja tätä. He juttelivat siitä, kuinka paljon ihmisjärki ajattelee ja laittaa ja mihin se vielä meneekään.

Ja rovasti sanoi: »Kunhan se ei vain menisi yli voimiensa rimpuilemaan…»

— Ja reistailemaan, sanoi Matti.

— Kyllähän se on hyvä, että ihminen käyttää järkeään, joka sille on luomisessa annettu, sanoi rovasti. — Kunhan se ei vain rupeaisi ylpeilemään siitä eikä unohtaisi kaiken antajaa. Ja hän lisäsi, että Jumalan töitä ne ovat rautahöyryt ja rautatietkin.

— Eipä ne kenenkään muun liene, myönsi Matti.

Ja häntä mietitytti kovasti se kumma laitos, joka oli kuin huone ja nostettu pyörien päälle… Mutta rovastia haukotutti, eikä puhe enää oikein sujunut. Ja niin Matti sanoi hyvästit ja lähti.

### Sanasto

- **rovasti**: arvostettu pappi, seurakunnan johtaja
- **ruustinna**: rovastin vaimo
- **pehtori**: suuren talon työnjohtaja
- **lakeisista**: lakeinen on reikä katossa, josta savu menee ulos
- **kasken**: kaski on metsään poltettu pelto
- **ripillä**: ehtoollisella kirkossa
- **arentijyvät**: vuokra maasta, joka maksetaan viljana
- **makasiinin**: makasiini on suuri viljavarasto
- **riski**: vahva
- **ryypyn**: ryyppy on pieni määrä viinaa
- **keittiöpiika**: nainen, joka tekee töitä talon keittiössä
- **appeeseen**: ape on hevosen ruoka: pieneksi leikattua heinää tai olkea ja jauhoja
- **tatsuunamieheksi**: mieheksi, joka työskentelee tatsuunassa eli asemalla
- **narratuksi**: narrata on pettää leikillä
- **kruunu**: valtio, esivalta
- **sätkättävän**: kulkevan

## II.

Matti oli aika hajamielinen valjastaessaan hevostaan. Hän unohti panna suitset hevosen suuhun. Hän ajoi ensin pihan yli ja huomasi erehdyksensä vasta keittiön edessä… Ei tammallakaan ollut kiire. Se käveli pihan yli ja käveli vielä törmää alas jäällekin.

Mutta tästä hävyttömyydestä Matti jo tuskastui.

— Soh, tamma! Mitä sinä siinä! Nä-nä-nä!

Mutta tamma odotti parempaa hoputusta. Se ei ollut kuulevinaankaan. Se vain laahasi jalkojaan kuin vetäisi vesitynnyriä.

— Ka-ka-ka! Etkö sinä sen!… Matti riuhtaisi ohjaksia, ensin oikeaa, sitten vasenta. Siitä tamma tiesi, että nyt Matilla oli jo tosi mielessä. Ennen kuin se kunnolla lähti juoksemaan, se huiskautti häntäänsä kaksi kertaa. Sellainen oli kerran sen tapa. Sitten se loikkasi juoksuun, kun rekikin kiirehti alamäessä takaa.

Aidan päällä istui harakka. Se hyppäsi seipään päähän ja päästi makean naurun. »No kylläpä sillä nyt on lysti… tyhjän naurajalla», mutisi Matti ja riuhtoi tammaansa parempaan juoksuun. »Etkö sinä ymmärrä, kun sinulle harakatkin nauravat!»

Tamma juoksi raksuttaen jäätä pitkin. Tie kitisi reen jalaksen alla, resla ritisi. Matti istui kyyryssä keskellä reslaa turkin kaulus pystyssä. Lyhyt päivä teki jo hämärää. Matti ajoi viittatietä ja ajatteli…

Hän ajatteli sitä, mitä oli puhunut rovastin ja ruustinnan kanssa. Vai oli Lapinlahden kirkolla rautatie? Ei olisi uskonut, jos ei olisi omin korvin kuullut. Kumma, ettei hän ollut ennen kuullut siitä. Vasta kai se oli sinne tullut… Eikö höyrylle enää riitä vettä, kun se jo kapuaa maalle…? Kyllä se mahtoi olla kumman näköinen. Olihan se kumma jo ennestäänkin, kun sätkätti vettä pitkin. Pitäisiköhän sitä käydä katsomassa? Lienevätköhän muut käyneet kuin rovasti ja ruustinna?…

Viittatie teki niemen nokassa mutkan. Sitten se vei soikeaa järveä pitkin Talvilahden perukkaan, Huttulan talon rantaan. Mitä lähemmäs maata tultiin, sitä hitaammin tamma nytkytteli. Matti ei ollut kiirehtinyt sitä pitkään aikaan, ja tamma luuli jo saavansa kävellä. Takajaloilla se vielä juoksi, vaikka etujalat kävelivät jo. Pian takajalatkin kävelivät, ja takapuoli kohoili kuin helpotuksesta huokaisten.

— Ka-ka-ka! Tamman täytyi taas alkaa juosta etujaloilla, mutta takajalat kävelivät vielä. Mutta kun Matti kiskaisi ohjaksia, ensin oikeaa, sitten vasenta, takajalkojenkin täytyi tulla samaan tahtiin.

Matilla oli aina tapana juottaa hevostaan Talvilahden perukassa Huttulan talon avannosta. Vanhasta muistista tamma poikkesi sinne nytkin.

— Ka-ka-ka! Matti ei olisi nyt muistanutkaan, mutta tamma vei väkisin.

— No, menehän sitten! sanoi Matti ja antoi tamman mennä.

Avannolla oli Huttulan talon vesimies täyttämässä sammiota.

— Mistä Matti ajelee? kysyi vesimies.

— Kirkolta päin, viimeksi pappilasta, vastasi Matti. Hän nousi kopistelemaan lunta tammansa jaloista.

— Kuuluuko mitään?

— Eipä erityistä. Onkos isäntä kotona?

— Ei ole kotona. Lähti tänä aamuna Lapinlahdelle.

— Taisi mennä rautatietä katsomaan?

— On kai hän sen jo ennenkin nähnyt. Taisi mennä tavaran hakuun.

— Hyvinköhän isännän kaupat käyvät?

— Hyvinkö nuo käyvät, en tiedä. Lihovanhan tuo ainakin itse näkyy.

— Onkos Ville käynyt rautatietä katsomassa?

— Niin minäkö? Olinhan minä sitä jo omin käsin tekemässäkin.

— Älä, älä…

— No ihan totta. Puolitoista vuotta, ja kohta lähden uudelleen.

— Millaista työtä se oli?

— Olipahan kuin ojan kaivua.

Mutta sitä Matti ei uskonut. Hän puri huulensa yhteen eikä puhunut mitään. Kyllähän hänkin jotain tietää. Ei häntä nyt niin vain pidetä narrina. Tietäähän hänkin sen verran rautatiestä ja sen semmoisista, ettei niiden tekeminen ole ojan kaivua. Ville-löyhkä saattaa ehkä osata kaivaa ojaa. Mutta rautatietä tekemään… ei siihen kykene, jos ei ole seppä.

— Onkos Matti käynyt rautatietä katsomassa?

— Mitähän lienee tehnyt?

— Miltäs näytti?

— Miltähän lienee näyttänyt. Itsepä tiedät parhaiten.

Ville oli jo ammentanut sammionsa täyteen ja ojensi kapan Matille. Matti nosti vettä avannosta ja antoi tammansa juoda.

— On se riski mies tuo Matti, kun yhdellä kädellä nostaa täyden vesikapan, sanoi Ville.

Matti ei sanonut siihen mitään, mutta tunsi silti leppyvänsä.

— Onkos Matti koskaan ajanut rautatiellä? kysyi Ville taas.

— Oletkos sinä?

— Olen toki, ihan totta. Se menee niin kovaa, ettei paras orikaan pysyisi rinnalla, jos kilpaan lähtisi…

— Pysyisi, jos laukalla päästäisi…

— Alkumatkasta saattaisi pysyä, jos laukalla päästäisi, myönteli Ville.

Matti nosti tammalleen toisen kapallisen vettä, tällä kertaa vasemmalla kädellä.

— Pappilan pehtorikin lähtee rautatielle keväällä, sanoi Ville.

— Sitä hän tuntui hokevan. Lähteekö vai ei.

— Me lähdemme yhdessä. Pehtori pääsee tatsuunamieheksi, mutta minä lähden muuhun työhön.

— Mihin työhön se Ville?

— Tienkorjaustyöhön. Keväällä lähdetään. Olen nyt ollut Huttulassa loisena ja tehnyt kaikenlaista. Mutta heti kun maa sulaa, lähden korjaamaan rautatietä. Eihän se kestä ajamista ilman korjausta.

— Kestäähän tuo rauta?

— Sepä ei kestäkään. Kiskot irtoavat koko ajan, niin pitää aina olla korjaajia. Tulkaa pois, Matti, tekin sinne töihin!

— En minä kruunun työhön rupea.

— Mutta kun kruunu maksaa hyvän palkan?

— Paljonko siellä maksetaan?

— Kaksi markkaa päivältä.

— Niin kuin parhaana heinäaikana?

— Niin juuri. Tulee pois vain Matti kruunun työhön.

— Enpä tule.

— Ei se ole sen kummempaa kuin muukaan työ. Kyllä sitä osaa tehdä.

— Kyllä kai sitä osaisi tehdä yksi niin kuin toinenkin. Mutta enpä siitä välitä.

— Ei taitaisi akka päästää!

— Akkako? Vähät minä akasta!

— Eikös se ole vähän tiukka akka?

— Kyllä minä akkani tiedän. Tuossa on kappasi, heh! vastasi Matti. Villen luulot olivat vähän suututtaneet häntä. Hän istuutui rekeensä ja alkoi ajaa sanomatta hyvästiä. Huttulan vesimies nosti kapan sammioonsa ja lähti nousemaan vesitien törmää ylös.

Matti ajeli viittatietä Talvilahden perukkaan ja nousi maalle nuottikodan kohdalla. Hän ajoi vähän matkaa metsätietä ja tuli maantielle. Maantie kiersi järven ympäri ja yhtyi täällä oikotiehen.

»Kyllä siellä pitäisi käydä», ajatteli Matti. Eikä hän osannut paljon muuta ajatellakaan kuin sitä, mitä oli kuullut. Rautatie… Eihän siitä oikein saanut selvää, millainen se oli, vaikka kuinka ajatteli ja arveli. Ja silti Matti ei voinut olla ajattelematta sitä. Mutta ajatellessaan hän oli taas mennä ihan sekaisin omista ajatuksistaan. Se oli milloin minkin näköinen. Välillä hän oli jo saamaisillaan siitä selvän, mutta sitten se muuttui. Ensin se oli sellainen, että silmien edessä olivat kuin nelipyöräiset vaunut. Niissä oli isot pyörät ja pienet pyörät. Ne tahtoivat aina näyttää samanlaisilta kuin rovasti vainajan vanhat vaunut. Niiden edessä näytti olevan kaksi hevosta. Kuomun alla oli rovasti ruustinnansa kanssa, ja vastapäätä nuori herra ja röökinät. Kuskipukilla istui kuski kädet suorina. Kuskin vieressä oli Matti, pienenä poikana, joka vähän pelkäsi ja piti käsillään kiinni. Välillä taas ei ollut hevosia eikä vaunuja eikä mitään. Sitten silmissä rupesi näkymään »Suomela». Se oli kuin olisi kulkenut maantietä pitkin pyörien päällä, isojen ja pienten. Keulassa oli lippu sidottuna seipään päähän, ja perässä seisoi jäykkänä kapteeni. Perässä tuli nuoran mukana lotjia, kaksi… kolme… Myötämäessä ne töytäisivät toisiinsa kiinni, eivätkä miehet tahtoneet saada niitä irti toisistaan. Ja rytinää ja räiskettä oli kuin koko kirkkoväen ajaessa.

Matista tämä kaikki tahtoi tuntua unelta. Mutta kyllä kai se niin oli, koska rovastikin oli kerran nähnyt sen semmoiseksi ja puhunut siitä. Ja tottapa tekijät olivat laittaneet sen niin, että se sopi hyvin. Ei myötämäessä eikä mäen allakaan tullut häiriötä. Mutta miten?… Sitä Matti ei osannut itselleen selittää. Ja mitäpä hän tarvitsikaan?… Pitkään aikaan Matti ei enää välittänyt ajatella koko asiaa. Hän nykäisi tammansa juoksuun ja kaivoi kukkarosta tuoreet piipun perät poskeensa…

Mutta silloin tamma haukkasi juostessaan lunta tien laidasta. Matti tuli ajatelleeksi, että onkohan sillä jano, vaikka se sai juoda Huttulan avannolla. Ja ajatus lähti taas Matin tietämättä kulkemaan avannosta sammioon, sammiosta Villeen ja Villestä rautatiehen… Se mies oli *ajanutkin* rautatietä. Lieneeköhän montakin kertaa?

Ei tullut kysyttyä tarkemmin, miten se kulkee, miten sillä ajetaan ja millainen se on. Onko siinä isot pyörät ja pienet pyörät niin kuin vaunuissa? Vai ovatko ne yhtä suuret? Vai miten?… Kovasti se vain meni, kun parhaat juoksijat eivät pysyneet rinnalla!… Mitenkähän lienee sen asian laita? Eiköhän se ollut liikaa kehumista, ettei paraskaan juoksija…?

— Kyllä oli, koira vieköön, liikaa kehumista! Jos riski mies kevyessä reessä oikein sivaltaisi hyvää juoksijaa pitkin kylkiä! Jos tie olisi yhtä sileä kuin rautatie eikä rinteitä olisi, ja keli olisi hyvä! Niin kyllä, koira vieköön, jäisi raskas rumilas jälkeen, vaikka kuinka sätkättäisi ja sutkittaisi. Jäisihän se, perhana ollen, jälkeen niin, että vilahtaisi!…

— Tamma hoi! Tokko sinä tiedät, kuka sinulla ajaa… häh? häh?… kuka sinulla… häh… Matti nousi polvilleen reessä ja löi tammaa ohjasperillä selkään. Hän löi ja huusi joka lyönnillä: »häh!»

Tällaista tammalle ei ollut tapahtunut vielä koskaan. Siksi se laukkasi minkä jaksoi, mutta Matti ei hellittänyt.

— Häh! häh!… hih!… Tulkoonpa kruunu kilpaan rautateineen! Tulkoonpa kruunu rautateineen!… ih!… hih!… hih!… Matti nosti ohjakset korkealle ilmaan ja hihkui. Hän ajatteli: »Jos olisi vielä kello aisassa… jos olisi vielä kello aisassa!»

Tamma laukkasi korvat luimussa, ylä- ja alamäet samaa kyytiä. Yhä sakeammin lensi lunta Matin silmille. Suuhunkin sitä tuli, mutta Matti ajatteli: »Anna tulla vaan!»

Vielä Marjomäen törmässäkin Valkeiskylään tullessa tamma laukkasi, vaikka Matti oli jo istuutunut.

— Herra isä, kun ajaa päälle! huusi naisen ääni hevosen edestä. Samassa reki suhahti jonkun ohi, joka oli hypännyt tien laitaan…

— Kuka siinä ei väistä tieltä?

— Ota hyvä mies rekeesi!

— Mitä sitä vastamäessä!

— Kyllä minä vastamäen kävelen. Kunhan tuolla myötämäen puolellakin.

Matti pysäytti hevosensa. Oli tullut jo hämärä.

— Kah, Matlienako se… En tässä hämärässä… Tulkaahan tänne rekeen, onhan täällä tilaa. Matti oli tuntenut tietä kulkevan hieroja-Lienaksi.

— Minähän se. Kyllähän minä… täällä jalaksilla… tämän matkan, läähätti Liena Matin niskaan. — Ottakaahan nyytti rekeenne… Kun pitää vanhan ihmisen kävellä talvipakkasessa. Eivätkä antaneet hevostakaan… Isäntä lähtee itse ajelemaan, juomaretkille. Mutta miten olisi päässyt, jos en olisi sulatellut hänen vatsaansa? Mutta se on varma tosi, etten minä toista kertaa… Vaikka siihen paikkaan halkeaisi, en lähde toista kertaa pehmittelemään…

— Mistä Matliena tulee?

— Huttulan tallissahan ei ole muka hevosta hierojalle. Olisi muka pitänyt odottaa pyhään, että pääsisi kirkkomiesten kyydissä omaan kylään. Mutta kun oman Ontermannin emäntä laittoi sanan jo lauantaina, että tulkaa vain…

— Vai ei annettu hevosta?

— Ei annettu, enkä minä sitä oikein pyytänytkään. Kun eivät itse arvanneet, niin ajattelin, että…

— Ajoonko isäntä kuului itse lähteneen?

— Ihan käsistä lähti. Kyljet olivat vielä nykimättä, niin ei muuta kuin rekeen eikä kysy mitään…

— Rautatiellekö hän lähti?

— Lähtipä tuo minne tahansa, tuommoinen itramaha.

— Rautatielle hän kuului menneen tavaroita hakemaan. Onko Matliena käynyt rautatietä katsomassa?

— Enhän minä. Mitenkäpä vanha ihminen joka paikkaan…

— Kyllä sinne pitäisi Matlienan mennä.

— Pitäisi kai, pitäisi kai. Viime pyhänäkin ajoi kolmen talon väkeä meidän kylästä kirkon ohi katsomaan rautatietä. Lapinlahden kirkolla sen kuuluu näkevän, ei kuulu tarvitsevan mennä kauemmas.

— Sieltähän sen näkee.

— On kai Matti nähnyt sen?

— Niin nähnytkö? Lieneehän tuota jo jotain nähnyt…

— Ihan sitä vartenko Mattikin meni katsomaan, vai oliko muuta asiaa?

— Muutakin lienee ollut asiaa.

— Onkohan totta, kun puhuvat, että siellä ajetaan talvellakin pyörien päällä?

— Vai niin!… Niin, niinhän ne mahtavat… niinhän ne… minä en ole talvella käynyt. Mitä sinne talvella.

— Sitä minäkin olen ajatellut, että kun Luoja antaisi kesän, kävisi sitä katsomassa. Ja olisi samalla reissulla Lapinlahden kirkossa. Onhan minulla veljenpoikakin Lapinlahdella.

Maantie kulki Valkeiskylän läpi. Ontermannin kuistin edessä Matliena laskeutui jalaksilta, otti nyytin reestä ja lähetti terveisiä Liisalle.

Matti ajeli eteenpäin, vielä vähän maantietä. Sitten hän kääntyi Mähölän pihan läpi ja ajoi pellon poikki Pitkälän saunan taakse… Pitkälässä kylvettiin jo. Vastan läiske kuului, ja löyly höyrysi pakkaseen. Saunan takana oli jyrkkä törmä alas Naulalammen jäälle. Tamman kengättömät takajalat tahtoivat vähän lipsua jäisessä törmässä. Mutta siitä päästiin, kun se laskeutui tasaisesti. Ja tasaisesti tamma laskeutui.

Vähitellen oli tullut pimeä. Taivas tuikki jo täynnä tähtiä, ja ihmeen kirkkaasti ne tuikkivatkin tänä iltana. Vähän väliä joku irtosi ja liukui alaspäin pitkin taivaan kantta. Lammelta tie nousi niitylle ja pujahti siitä pilkkopimeään metsään. Se kierteli ja kaarteli taas aukeita paikkoja, milloin ahon laitaa, milloin harjun selkää. Milloin se kulki niittyjä pitkin ladolta ladolle. Pakkanen kiihtyi ja alkoi huurruttaa hevosen kylkiä ja miehen kulmia. Välillä rasahti kuusen kyljessä, välillä napsahti ladon nurkassa… Matti istui kyyryssä reslan perällä turkin kaulus pystyssä. Tamma sai kulkea vapaasti tuttua tietä. Matti itse tarkasteli taivasta, joka täyttyi yhä tähdistä. Hänen silmänsä lähti harhailemaan Iltatähdestä ja siirtyi tuttuun Otavaan. Se kävi Pohjantähdessä ja tarkasteli Seulasia ja Väinämöisen viikatetta. Mutta joka kerta, kun joku tähti irtosi ja liukui alaspäin, Matti sanoi: »yhyh!» Silloin hän nykäisi tammaa ohjasperillä juoksuun. Mutta ei hän sen enempää hoputtanut, jos tamma vain käveli. Sillä Matti ei nyt oikein joutanut huolehtimaan hevosestaan…

Matin mielestä tässä maailmassa oli niin paljon kummallista, jota ei oikein tahtonut ymmärtää. Ymmärtääkö sitä kukaan oikein, vaikka luulevat olevansa viisaita, rovastit ja ruustinnat?… Ennen ei ainakaan kuulunut tällaisia. Nykyään ei puhuta muusta kuin oudoista asioista, toinen toistaan kummemmista. Kunhan eivät vain viisastuisi liikaa ennen maailmanloppua… Niin oli sanonut entinenkin rovasti. Maailmanlopun edellä ihmiset viisastuvat, piru neuvoo heitä. Se näyttää heille temppelin katolta kaiken maailman komeuden. Mutta silloin… »yhyh!»… silloin leimahtaa pitkäisen tuli idästä… »yhyh!»… ja leimahtaa aina… »yhyh!»… länteen asti. Kovinpa nyt tippuu tiheään tähtiä taivaalta. Eihän ennen niin!… Kovasti Matti pelkäsi maailmanloppua, eikä hän muuta pelännytkään. Mutta maailmanloppu tulee niin kuin varas yöllä. Se ei tule nyt vielä, kun on varuillaan ja ajattelee sitä. Se tulee silloin, kun sitä ei ollenkaan muista. Ihmisen pitäisi aina ajatella, pitää Herra mielessään, rukoilla häntä ja huutaa avukseen…

Tamma lähti juoksemaan alas harjulta. Tie laskeutui siitä matalaan korpeen. Se oli niin synkkää ja tuuheaa kuusikkoa, ettei taivasta näkynyt. Siellä täällä oksien välistä tuikahti joku pieni tähti. Sinä talvena oli paljon lunta. Puut ja pensaat melkein torkkuivat, latvat painuksissa lumen alla. Matti ajoi melkein kuin katoksen alla… Korven äänetön hiljaisuus ja jalaksen yksitoikkoinen ritinä alkoivat vähitellen haukotuttaa. Silmäluomet alkoivat tuntua raskailta. Hevonen ja matka haihtuivat mielestä, ja koko maailma haihtui. Kaikki ihmeet ja taivaalta tippuvat tähdet haihtuivat.

Pää oli painunut reen laitaa vasten, ja Matti nukkui.

Matti näki unta.

Hän oli olevinaan pieni poika, samanlainen kuin ennen kipunapoikana pappilassa entisen rovasti vainajan aikana. Pappilan iso portti oli auki, ja Matti seisoi portin vahtina. Pehtori oli käskenyt hänen seisoa siinä. Hän oli antanut Matille käteen kaksi lippua, punaisen ja valkean. Hän oli sanonut: »Kun näet rovastin vaunujen ajavan sakastin takaa, näytä punaista lippua, jos siat ovat ryytimaassa. Mutta jos saat ne ajettua sieltä pois, näytä valkeaa. Silloin rovasti saa ajaa samaa kyytiä pihaan…» Niin pehtori oli sanonut ja vakuuttanut monta kertaa. Sitten hän oli mennyt itse piiloon nurkan taakse ja pilkistellyt sieltä. Matti seisoi, katseli lippuja ja antoi tuulen heiluttaa niitä. Mutta yhtäkkiä hän kuuli kirkonkellojen soivan, vaikka oli keskellä viikkoa eikä pyhä. Kun hän vilkaisi sakastin taakse, sieltä ajavat rovastin vaunut täyttä laukkaa. Mutta kuistin edessä ne pysähtyvät, ja kuski heiluttaa kättään ja huutaa: »Tullako vai ei?…» Mutta silloin Matti ei muistakaan, onko hän jo ajanut siat ryytimaasta. Hänelle tulee hätä ja pelko pehtoria. Hän alkaa heiluttaa kumpaakin lippua, ensin punaista, sitten valkeaa ja sitten kumpaakin. Hevoset syöksyvät kuistin edestä laukkaan, eikä kuski saa niitä hillityksi. Mutta kun ne ovat vähän matkan päässä portista, portin toinen puoli menee kiinni. Vaunut kolahtavat porttiin, ja kuski lentää nenälleen maahan. Mutta silloin pehtori hyökkää nurkan takaa ja sivaltaa Mattia korvalle. Kuski hyppää maasta ylös ja sivaltaa toiselle korvalle…

Matin tamma on saanut juosta vapaasti. Mitä lähemmäs kotia se tuntee tulevansa, sitä kovemmin se kulkee. Kun korpitie loppuu ja niitty aukeaa eteen, tamma panee ravia minkä jaksaa. Mutta pellon veräjällä se ojentaa häntänsä. Se hörähtää lyhyeen hirnuntaan ja oikaisee täyttä laukkaa pihaan… Mutta mitäs tamma ymmärtää väistää nurkkia? Se paukauttaa reslan laidan pirtin nurkkaan niin, että kummastakin lähtee sälö. Matin pää retkahtaa ensin reen toiseen laitaan, sitten toiseen. Kun hän herää, hän tuntee, että häntä on lyöty kummallekin korvalle.

Tamma juoksi samaa kyytiä pirtin eteen. Liisa seisoi pirtin ovella päresoihtu kädessä. Hän katseli ihmeissään miehensä kotiintuloa.

— Soh… so soh! Matti haroi pimeää silmillään. Hän näki jonkun seisovan jollakin ovella ja heiluttavan jotakin punaista päänsä päällä.

— Enhän minä mitenkään… Aioinhan minä… mutta kun minä…

— Mitä sinä horiset?

— Kuka siinä heiluttaa punaista…? Älä heiluta, akka, punaista, että pääsee tulemaan…?

— Häh? Että pääsee tulemaan? Kuka ei pääse tulemaan?

— Eivät pääse rovastin vaunut.

— Rovastin vaunut?… Se torkkuu vielä… Kuuletko, sinä nukut ja annat tamman ajaa reen pirtin nurkkaan!

— Eihän se ollut minun syyni…

— Mikä ei ollut sinun syysi?

— Ei mikään. Itsestäänhän se portti…

Liisa meni ja nykäisi Mattia käsivarresta ja piti soihtua hänen silmiensä edessä.

— Ukko hoi!… Yhäkö sinä horiset? Nukutko sinä vielä, vai oletko humalassa?

— En nuku. Mitä sinä nyt?

— No, nukuit kai äsken, kun ajoit reen pirtin nurkkaan…

— Älä valehtele! Eikö sitä nukkumattakin?

— Ja missä on hattusi?

— Päässähän se… Ja Matti kopaisi päätään, mutta päässä se ei ollut.

— Tässähän se on reessä. Pane päähäsi, ettet edes palellu. Jos olisi pudonnut tielle! Sitä on miestä, kun nukkuu reessä niin, ettei tiedä tästä maailmasta!

— Pidä sinä suusi kiinni, että minä olen nukkunut. Tiedänhän minä itse paremmin.

Nyt Liisan täytyi ihan väkisinkin nauraa tuolle. Niin kuin se ei muka olisi nukkunut, vaikka tuskin vieläkään oli oikein hereillä…

— Jo pellon alapäästä minä kuulin kuorsauksesi, pilkkasi Liisa. — Niin sikeästi sinä nukuit, että kuorsaus kuului pellon alapäästä.

— Kuka lienee kuorsannut. Minä en ole…

— Herra Jumala, kukas siellä, jos et sinä!

— Itse olet kuorsannut…

— Vai minä? Jopas nyt, kun tulin juuri navetasta lypsyltä…

Mutta Matti oli saanut hevosensa riisutuksi ja lähti viemään sitä talliin.

Liisa jäi penkomaan rekeä palava päre hampaissa…

Olipa jäänyt jyviä säkin pohjaan. Eikö hän ollut jo lähtiessä sanonut Matille, ettei tarvitse panna täyttä puolta tynnyriä? Mutta sen piti vain saada puoli tynnyriä. Se ei muka kehdannut kantaa vähempää selässään makasiiniin. Tiedetäänhän se, tahtoo muka näyttää voimiaan… Eivätpä olleet pappilassa antaneet apetta, koska omat silput olivat kuluneet. Se on se nykyinen pehtori semmoinen, mikä lieneekin… Vitsas oli katkennut reslan laidasta, kun se ajoi nurkkaan. Ja entäs loimi, jopa oli taas sika!… Mitä?… Ja nyt Liisa näki jo jotain vielä pahempaa, ja hän huusi siitä Matille talliin…

— Herra Jumala! Matti hoi! Minun kehruuni ovat vielä täällä reen pohjalla! Ne, jotka piti viedä ruustinnalle!… Kuuletko sinä, sen kötys, miksi et antanutkaan niitä ruustinnalle?

Matti oli ruvennut tekemään apetta tammalleen ja tuli nyt hakemaan jauhopussia reestä.

— Miksi et ole antanutkaan minun kehruitani ruustinnalle?

— Olenpahan…

— Vai olet? Tuolla ne olivat heinien alla koskemattomina. Et ole liikauttanutkaan! Siinä on, heh! Ja Liisa heitti vihaisesti nyytin takaisin rekeen.

— En muistanut.

— Et muistanut! Sanoinhan minä, ettet muista. Jos olisit ottanut minut mukaan, olisin muistanut. Siinä ne nyt ovat, ja mitähän ruustinna sanoo?

— Olisikohan niillä ollut kiire?

— Totta kai niillä oli kiire, kun minä ne kerran laitoin.

— Mikä lienee tällä kertaa ollut. Onhan tuota ennen muistanut. Olin minä ruustinnan puheillakin, mutta miten lienee siinä lähtiessä haihtunut mielestä…

— Haihtunut mielestä! Mitä sinä sillä jauhopussilla?

— Tamman appeeseen…

— Se kulkee vielä torkuksissa tuo mies. Onhan siellä jo apetta seimessä. Minä tein.

Matti meni takaisin talliin. Liisa otti kehruunyytin, nahkapeitteet ja säkit reestä ja vei ne pirttiin.

Vähän ajan päästä Matti tuli tallista ja tarkasteli rekeään. Hän näki, että yksi vitsas oli katkennut reslan laidasta. Hän veti reen aisoista tallin seinälle ja keikautti sen siihen kumolleen… Mutta ihan kuin vahingossa hän tuli ajatelleeksi, kun asetteli sitä: »Ei kai se nyt siitä minnekään pyöri…» Mutta sitten hän huomasi, että se oli aivan järjetön ajatus. Hän ei ymmärtänyt, miten sellainen oli tullut hänen päähänsä. Hän oli jo menossa tupaan, kun raapaisi korvansa takaa ja meni sen nurkan juureen, johon oli ajanut reen… Siihen oli haljennut sälö. Matti repäisi sen kokonaan irti ja pisti seinänrakoon. Sitten hän meni pirttiin.

Liisa siivilöi maitoa pyttyihin pöydän nurkalla. Kissa kierteli häntä ja naukaisi aina välillä. Matti riisui raskaimmat vaatteet päältään ja painui penkille istumaan, pää käsien varassa. Liisa vilkaisi häneen silloin tällöin siivilänsä yli ja ajatteli: »Mikähän sillä nyt on?» Mutta ei hän kysynyt sitä… Olisikohan juonut ja olisi nyt krapulassa? Mutta ei hän äsken mitenkään tuntenut sitä hengityksestä. Tokko on juonutkaan. Missäpä olisi ehtinyt, kun lähti tänä aamuna?… Kissa hiipi Matin luo ja hieroi hiljaa naukuen kylkiään Matin saappaisiin. Mutta Matti ei ollut näkevinään kissaa… »Jokin sillä on, koska ei hyväile kissaakaan», ajatteli Liisa…

— Käy saunaan, sanoi Liisa Matille, kun laski viimeisen kerran maitoa siivilän läpi pyttyyn.

Matti haroi tukkaansa ja alkoi riisuutua saunaan. Hän ei puhunut mitään, eikä Liisakaan puhunut. Matti pistäytyi ovesta pihalle, ja vähän ajan päästä Liisa meni perässä.

Ensin Liisa kuitenkin kaatoi kissan kuppiin maitoa ja asetti sen pankon eteen lattialle. Hän sytytti myös uuden päreen palamaan ja sovitti sen pihteihin pankon nurkkaan.

Pirttiin jäivät vain kissa lipomaan maitoaan ja päre palamaan pihdeissään… Kissa joi lämmintä maitoa siististi ja äänettömästi. Päre paloi hitaasti ritisten, ja karsta kävi sitä mukaa yhä useammalle kierteelle, mitä pitemmäksi se kasvoi. Mutta kun tuli oksan kohta, siitä suhahti pieni liekki, joka pihisi ylös ja alas. Silloin kissan hännänpää liikahti salaperäisesti. Kissa lipoi maitonsa, nuoli kuppinsa ja nuoleskeli suutaan. Sitten se lähti liikkumaan ympäri pirttiä. Se kulki äänettömin askelin pankolta pöydän luo ja hiipi siitä karsinaan. Se kiersi takaisin pankon juureen, siristi vihreitä silmiään päreen valoa vasten ja naukaisi vähän. Se meni taas pöydän päähän, hyppäsi penkille ja haisteli maitopyttyjä. Mutta se laskeutui takaisin lattialle. Pankon luona se naukaisi surkeasti, melkein kuin itseään säälien, ja hyppäsi pankolle. Siinä se ojenteli kaulaansa, pitemmäksi, pitemmäksi. Itse se kävi yhä matalammaksi ja ponnahti uunille. Päre suhahti taas pihdeissään pihisemään, karsta ritisi, ja uunin päältä alkoi kuulua pehmeä kehräys.

Saunassa Matti ja Liisa eivät puhuneet paljon mitään. Matti oli jo lauteilla, kun Liisa tuli. Liisa hautoi vastan ja ojensi sen Matille.

— Heh, tuossa on vasta! hän sanoi.

— Tahdotko vielä? hän kysyi vähän ajan päästä ja heitti löylyä.

— Lyö sitä vielä, sanoi Matti.

Liisa heitti herkeämättä vettä kiukaan kuumille kiville…

— Vieläkös?

Kun Matti ei vastannut mitään, Liisa heitti vielä.

— Älä sitä… huh!… älä sitä… huhhuh! Enää! sanoi jo Matti ja valeli päätään.

— Vähäänpä se nyt, sanoi Liisa. Mutta itsekseen hän ajatteli, että paljonpa sen nahka nyt kestikin.

Liisa ja Matti eivät vielä iltaista syödessäänkään päässeet puhumaan. Matti söi kokkelia, mutta unohti usein lusikkansa kuppiin. Kun hän oli niellyt, hän ei muistanut purra uutta palaa suuhunsa. Silloin Liisa aina kysyi: »Miksi sinä et syö?» Matti vastasi nopeasti: »Syönhän minä», ja söi. Liisan olisi tehnyt mieli härnätä Mattia siitä nukkumisesta. Mutta sitten hän ajatteli: »Härnätään häntä huomenna.» Eikä nyt härnännyt.

Syömisen jälkeen Matin mieli oli vähän kevyempi. Kovin raskas se oli ollut ennen syömistä, vielä saunassakin. Jo hän ajatteli mainita Liisalle jotain rautatiestä. Mutta ei hän maininnut mitään. Ehkä se ei kuitenkaan uskoisi ja sanoisi sitä unennäöksi tai miksi tahansa. Aina se löytää sanoja.

Ruokaa pöydältä korjatessaan Liisa sanoi saaneensa jäniksen.

»Eipä ole malttanut olla käymättä minun pyydyksilläni», ajatteli Matti. Mutta ei hän sanonut muuta kuin kysyi hetken päästä, mihin rautaan se oli käynyt…

Aidan nurkkaan se oli käynyt, palon niityn puoleiseen aidan nurkkaan eikä metsän puoleiseen. Ei rautaan, vaan lankaan…

Mutta eihän Matti muistanut, että siellä nyt olisi ollut mitään lankaa. Syksyllä sulan maan aikaan oli ollut, mutta hän muisteli ottaneensa ne pois maan jäätyessä…

— Etpä ollut ottanut, koska jäniskin oli käynyt, sanoi Liisa. Hän kehui vielä, että se oli mennyt sinne hänen onnellaan. Eikä ollut muuta kuin yksi jälki, ihan suoraan metsäsaarekkeesta niityn poikki. Eikä mitään vanhaa polkua.

Matin ei enää tehnyt mieli puhua mitään, kun hän kuuli, että jänis oli käynyt ihan suoraan kesäiseen lankaan. Ei se hyvää merkinnyt. Suurten sotien ja vainovuosien edellä tapahtuu semmoista, että tähdet tippuvat taivaalta ja jänikset juoksevat kesäisiin pyydyksiin. Oikeassa menossa ne eivät juokse… Ei sitä olisi pitänyt päästää irti siitä langasta. Siihen olisi pitänyt antaa sen jäädä. Kyllä sen olisi korjannut se, joka oli sen siihen ajanutkin…

Sama kai se oli, joka laittoi höyryt kulkemaan maalla ja ajoi niillä. Toinen mies eikä se oikea, joka on maailmankin luonut…

— Mikä sinulla on, Matti, kun et nuku? murahti Liisa unisena ja veti peitettä puoleensa.

— Nukunhan minä, sanoi Matti.

— Etpä nuku. Olet koko yön ähkinyt ja heitellyt itseäsi sinne tänne…

— Mikä lienee valvottaja. Tokko olen oikein terve.

— Vielä sinulla mikä. Ei mikään. Kumma, jos ei nukuta, kun tullessasi makasit koko matkan reessä…

— En minä koko matkaa…

— Olihan sitä puolessakin. Mutta ole nyt hiljaa ja nuku pois…

Liisaa nukutti kovasti. Hän veti peitteen taas korvilleen ja nukkui…

Matti mutisi: »Jos tietäisit, niin ei sinuakaan nukuttaisi.» Mutta sitten hän pian itsekin nukkui.

### Sanasto

- **resla**: reen sivulaita
- **viittatie**: jäätie, joka on merkitty seipäillä
- **avannosta**: avanto on reikä järven jäässä
- **sammiota**: sammio on suuri puinen astia
- **pirtin**: pirtti on talon suuri tupa
- **pankon**: pankko on uunin vieressä oleva korkea penkki
- **loisena**: ihminen, joka asuu toisen talossa ja tekee töitä palkkaa vastaan
- **kapan**: kappa on tässä puinen astia
- **itramaha**: ahne, lihava ihminen
- **lienee**: ehkä on
- **pitkäisen**: pitkäinen on ukkonen
- **kipunapoikana**: poikana, joka oli talossa töissä
- **päre**: ohut puusäle, joka poltettiin valona
- **karsta**: päreen palaessa syntyvä noki
- **kötys**: tyhmä ihminen

## III.

Seuraavana aamuna noustuaan Matti oli jo aivan rauhallisella mielellä. Hän päätti kertoa Liisalle siitä, mitä oli kuullut pappilassa. Mutta Liisa ei pysähtynyt koko aamuna yhteen paikkaan. Hän kulki töissään kodassa ja navetassa. Matti paikkaili kenkiään ja ajatteli: »Kerrotaanpa aamiaista syödessä. Ennättäähän se sen sittenkin kuulla.» Mutta kun Matti oli juuri alkamassa, Liisa lähti taas liikkeelle. Matti ei tahtonut kertoa, ennen kuin Liisa oli asettunut yhteen paikkaan kuuntelemaan.

Matti lähti havukasalleen tallin taakse. Aina hän kurkisti nurkan takaa. Eikö Liisa jo olisi lakannut kävelemästä kodan ja pirtin väliä? Siellä se vain käveli… Eikä pirttikään vielä lämmennyt. Aikoikohan se ollenkaan lämmittää sitä tänä aamuna? Tuulikin oli kylmä. Pirtti olisi pitänyt lämmittää, että olisi päässyt lämmittelemään käsiään…

Jo tuli Liisa hakemaan puita pinosta. Jopa viimeinkin. Sitten se kai pian istuutuu rukkinsa ääreenkin…

Kun tuuli alkoi lappaa savua lakeisesta pihalle, Matti lähti lämmittelemään. Hän löi kassaransa havutukkiin ja ajatteli: »Kun ei usko, niin olkoon uskomatta. Ei se mikään uskonkappale olekaan.»

Uuni lämpeni, liekki leimusi uunin suusta, ja silloin tällöin karsta syttyi kytemään. Matti heitti rukkasensa pankolle ja veti piipun povestaan. Hän halkaisi päreen ja otti sillä uunista tulta. Sitten hän lämmitteli käsiään liekissä ja katseli ikkunoiden tasalla lainehtivaa savua.

Liisa oli asettunut kehräämään karsinalasin alle. Matti nosti tupakkahakkurin penkin alta ja rupesi hakkaamaan tupakkaa.

— Joko se nyt on kaikki polttanut, jotka toissa päivänä hakkasi? kysyi Liisa.

Eihän hän ollut polttanut kaikkia. Muutenhan hän vain hakkasi tässä lämmitellessään…

Ja Matti hakkasi tupakkaa ja veti savuja piipustaan, vedon vedolta yhä kiivaammin. Kovasti se nyt vetikin, niin että piipun koppa rätisi koko ajan…

Ei se ehkä usko. Mutta jos ei usko, niin olkoon uskomatta!… Sama kai se on, uskooko vai ei…

— Nythän se on Lapinlahdenkin kirkolla rautatie. Oletko kuullut?

Mutta Liisa kehräsi niin ahkerasti, ja rukki hyrisi niin kovaa, ettei hän kuullut oikein, mitä Matti sanoi.

— Niin mikä on?

Matti yritti puhua niin välinpitämättömästi kuin pystyi…

— Onpahan vain rautatie. Ovat nyt lapinlahtelaisetkin saaneet rautatien pitäjäänsä. Kuuluvat tehneen sen niille sinne, kun ne olivat pyytäneet kruunulta. Etteivät tarvitsisi ajaa hevosella mihinkään aikaan, ei kesällä eikä talvella… En tiedä, onko totta, mitä puhuivat…

— Hyvänen aika, älä revi sitä uutta luutaa, jonka juuri panin varteen! Onhan siinä vanhempiakin! Mitä sinä siitä revit?

— Piippu on tukossa…

Matti oli puhuessaan vetänyt piippunsa tukkoon. Kesken puheen hänen oli täytynyt lähteä nurkkaan hakemaan varpua.

— No, eikö siihen kelpaa vanhan luudan varpu? Niin, mitä sinä sanoit niiden lapinlahtelaisten tehneen?

— Eivät ne ole mitään tehneet. Kruunu on tehnyt niille rautatien, jota pitkin saavat mennä vaikka Helsinkiin tai Amerikkaan.

— Minne?

— Amerikkaan…

— Älä nyt valehtele, hyvä mies…

Liisa pysäytti rukkinsa ja katsoi pyörän yli Mattia kuin valehtelijaa, jonka puheissa ei ole yhtään perää.

Mutta siitä Matti suuttui, ja varpu katkesi piipun varren sisään…

— Mitä katsot?… Kun et usko, niin älä usko, mutta minä menen itse ihan kohta katsomaan sitä. On se niin kumma katsottava. Ja jos et sinä tahdo tulla mukaan, niin ole tulematta. Ei sinua kovin pyydetäkään…

— Sitä lapinlahtelaisten Amerikkaan lähtöäkö sinä menet katsomaan? Sieltähän niitä kuuluu lähtevän Amerikkaan! Ja Liisan rukin takaa kuului pilkallinen hymähdys.

— En, vaan rautatietä. On siinäkin katsottavaa…

— Lieneekö samanlaista katsottavaa kuin se panoraama siellä pappilan pirtissä, jota silloin pyytämällä pyysit katsomaan…

— En minä ole sinua mihinkään pyytänyt. Itsehän sinä tahdoit katsomaan…

— En ole tahtonut…

— Vai et. Sepä nähdään, kenen mieli tässä vielä minnekin tekee… Matti naurahti pilkallisesti. Hänen piti väkisinkin nauraa Liisan tyhmyydelle…

— Eihän se mikään panoraama ole. Kuka tässä panoraamasta puhuu?

— No mikäs se on?

— Rautatiehän se on.

— Mikäs se sitten se rautatie on? Ei mikään.

— Vai ei mikään! Akat ne ei ymmärrä mitään. Ne on niin tyhmiä ja lyhytjärkisiä, ettei niillä tee mitään. Pässin järkikin on jo pitempi kuin akkojen… Vai ei rautatie ole mikään! Mistä sinä sen tiedät paremmin kuin minä, joka olen omin korvin kuullut?

Mutta Liisa oli loukkaantunut ja polki kiivaasti rukkiaan. Ja Matti hakkasi niin, että muruja pölisi lattialle.

— Liisa! sanoi Matti vähän ajan päästä, mutta Liisa ei vastannut.

— Liisa! sanoi Matti uudelleen.

— Niin, niin, no sano, jos sinulla on jotain sanottavaa!

— Ei se taida siitä parata, vaikka sinulle sanookin.

— Ole sitten sanomatta!

Mutta Matti ei malttanut olla sanomatta. Vähän ajan päästä hän sanoi sen. Hän selitti oikein kädestä pitäen ja lopetti hakkaamisen…

— Älähän nyt, Liisa. Kuulehan, kun minä selitän. Rautatie on rautatie ja maantie on maantie. Maantie on maasta ja mullasta ja rautatie raudasta…

— Ja puutie puusta ja vesitie vedestä? Ja taas kuului rukin takaa pilkallinen hymähdys…

Mutta Matti ei suuttunut…

— Älähän nyt, kyllä on totta, että se on niin kuin minä puhun… Et sinä mahda tietää, millä tavalla sitä rautatietä pitkin ajetaankaan. Luuletko, että hevosella?

Mutta Liisa ei luullut mitään. Hän kehräsi ja kuunteli ja katsoi välillä pilkallisesti Mattiin. Hän ajatteli, että annetaan hänen puhua, niin kuullaan, mitä valheita hän on taas uskonut.

— Ei hevosella, ei toki milloinkaan! Kyllä hevoselle kelpaa muunkinlainen tie… Kun kerran tehdään tie raudasta…

— Raudasta tie? Pyh!

Matti rupesi taas kiivastumaan…

— Raudasta, raudasta! Jos et usko, niin ole uskomatta. Rautapellistä… hm!… niin, niin, rautapellistä. Ja kun siitä tehdään tie, pitää olla myös ajopelit ja vetäjät sitä pitkin… Höyryvene, semmoinen masina kuin »Suomela», vedetään maalle ja pannaan pyörien päälle. Se kulkee tulen voimalla ja vetää perässään vaunuja, niin isoja kuin tämä pirtti ja isompiakin. Kyllä se jaksaa vaikka millaisia. Eikä tie tärise. Semmoinen se on!

— Kuka sinua, Matti parka, on nyt taas pitänyt narrina?

— Ei nyt eikä ennenkään!

— Sitten olet valehdellut omasta päästäsi. Olisit edes viisaammin valehdellut. Et osaa edes oikein valehdella, mies parka.

Mattia hykerrytti. »Lakkaat kyllä luulemasta, kunhan kuulet, kuka sanoi», hän ajatteli.

— Valettako lienee vai totta?… Jos lienee valetta, niin ovat paremmatkin ihmiset valehdelleet ennen minua. Minä vain kerron muiden puheita. En minä itsestäni mitään tiedä. Ruustinnan puheita ne ovat, sanoi Matti nöyrästi huokaisten. Hän rupesi taas pilkkomaan tupakkaa.

— Ruustinnan?… Olivatko ne ruustinnan puheita?

Nyt Liisan rukki pysähtyi, ja nyt hänen korvansa vasta oikein aukenivat.

— Ruustinnan ja rovastin, lisäsi Matti.

— Älä…?

— Ruustinna ja rovasti ne minulle kertoivat. En minä sitä muualta tiedä.

— Älähän… ihanko totta?

— Ne ne kertoivat. Olivat käyneet ihan sitä varten katsomassa.

— No, mitä ne kertoivat?

Nyt oli Matin aika olla mahtava…

— Mitäkö kertoivat? Sitä, mitä minä jo kerroin, vaikka et uskonut.

— Ettäkö siellä on rautapellistä tie?

— Niin on, ja sitä pitkin kulkee pyörien päälle nostettu masina.

— Sekö »Suomela»?

— Se se taitaa olla. Siipien sijasta sillä on pyörät, isot pyörät ja pienet pyörät. Ne kaikki pannaan liikkeelle tulen voimalla…

— Mutta sitä minä en usko, että se lähtee liikkeelle tulen voimalla!

— No, niin se tekee, niin kuin vettäkin pitkin kulkiessaan…

— Tehköön jos tahansa, mutta sitäpä minä en usko, että se vettäkään pitkin kulkiessaan…

— Etkö usko rovastia? Oletko mielestäsi viisaampi kuin rovasti?

— En ole. Mutta eipä sanonut ruustinnakaan uskovansa, kun viime kesänä puhuttiin, että se kulkee kauan soutamatta.

— Nytpä uskoo, kun on nähnyt sen maallakin kulkevan…

— Uskooko nyt?… Ja että se on nostettu pyörien päälle?… Kylläpä on rakennus!

— Mitä ne eivät kruununmiehet osaa laittaa!

— Kruununmiehetkö sen ovat laittaneet?

— Nehän ne!

— No mitä ne sitä Lapinlahden kirkolle… Olisivat laittaneet tänne omalle kirkolle, niin olisi nähnyt kirkossa käydessä. Eivätköhän ne vielä tännekin? Kun tietäisi, milloin ne sen tänne tuovat, menisi katsomaan…

— En tiedä, tuovatko. Ei ollut puhetta siitä.

— Vai on ruustinnakin käynyt ihan sitä varten katsomassa?

— Kun olivat lähteneet aamusta, olivat puolen päivän aikaan perillä. Sanoi vielä, että minunkin pitäisi käydä katsomassa.

— Aiotkos käydä?

— Enpä tiedä. Mitäpä minä vanha mies?

— Eikö minusta mitään sanonut?

— Ei ollut puhetta sinusta.

— Kyllä se on kumma rakennus, jos se vain on semmoinen. Vieläkö sen näkee, ennen kuin kuolee?… Mutta jos sinä valehtelet?

— En valehtele. Olenko minä milloinkaan ennen valehdellut? Saatatko sanoa?

— Et, et. Mutta eikös se ole sinustakin kumma rakennus?

— Mikäpä se nyt niin erikoinen. On niitä nähty ja kuultu kummempiakin.

— Mutta eihän toki tämmöisiä?

Mutta Matti oli mielestään hakannut tarpeeksi tupakkaa ja lähti taas ulos havutukilleen. Kiskaistessaan kassaraa irti tukista hän hymähti vähän itsekseen. »Uskoipa… ja mikäs siinä oikeassa opissa, uskoahan sitä pitää vaikka keisarin…»

Liisa jäi yksin pirttiin. Hän kehräsi vähän aikaa. Hän polki rukkia niin kiivaasti ja nyki kuontaloa niin vihaisesti, että lanka katkesi vähän väliä käsiin… Ja aina oli hankalaa liittää sitä. Mikä lieneekään niin hauras kohta sattunut kuontaloon, kun lanka katkesi aina vähän päästä? Eikä nauhakaan pysynyt pyörän päällä! Huonosti loukutettuja pellavia ne pappilan pellavat, kun pölisevät niin pahasti. Mitä lienevätkään kaiken maailman pellavia?… Sitten rukki alkoi taas hyrrätä, yhä kiivaammin. Poljin natisi, valkea naarmu pyörässä vilisi yhtenä viivana. Lankaa keräytyi vähässä ajassa rullaan kokonainen nietos. Liisa syötti sitä sinne, ja rulla nieli yhä ahnaammin. Kuontalo oli melkein puoliksi kehrätty. Mutta silloin rulla riipaisi yhtäkkiä kaiken langan kitaansa, ja samalla pitkän matkaa kuontaloakin. Nauha luiskahti pyörän päältä, ja Liisan piti lopettaa polkeminen. Mutta silloin poljin alkoi lapattaa niin pahalla äänellä, että sen luuli halkeavan siihen paikkaan… Ei, koko rukista ei ollut mihinkään, seisokoon nurkassa!… Ja Liisa melkein nakkasi rukkinsa nurkkaan ja meni vetämään hiiliä uunista. Nekin peijakkaat polttivat… ih!… niin että silmät olivat palaa päästä…

Liisa sulki lakeisen ja vilkaisi ikkunasta pihalle. Siellä oli reki kumollaan tallin seinällä, pohjaraudat kiiltäen päivää vasten. Matin kassaran kärki vilkkui silloin tällöin tallin nurkan takaa…

Liisa huokaisi kovin pitkään. Mikähän sitä huokaisutti? Ei hän itsekään oikein tiennyt. Väkisin hän meni takaisin rukkinsa ääreen ja alkoi selvittää sotkuista rullaa. Se oli sotkeutunut kovin pahasti. Ja aina kun hän oli saamassa siitä selvän, nenän vartta alkoi kutittaa…

Mutta mitäpä noista kehruista ja muista? Kehräsi vaikka kuinka paljon, niin eivät ne kehruut kuitenkaan perille tule, vaikka kuinka monta kertaa lähettäisi… Onko kummempaa kuultu?… Mies lähtee viemään kehruita, eikä ole sen vertaa älyä, että ottaisi ja antaisi! Kumma, että muisti maksaa jyvänsä. Olisi nekin unohtanut samalla reissulla!…

Liisa meni ja sieppasi uunilta kehruunyytin, joka oli jäänyt Matilta antamatta ruustinnalle. Hän pani sen viereensä penkille ja avasi sen… Siinä ne nyt olivat vyyhdet ja kerät, niin hyvässä kunnossa. Vyyhdet ja kerät! Oikein tuli sääli, kun ruustinna ei ollut niitä nähnytkään. Olisi edes ottanut mukaansa… Mutta mitäs se mokoma, itse menee eikä kuitenkaan saa asioita hoidetuksi… Mitähän ruustinna nyt ajattelee, kun oli vielä niin kovasti tahtonut niitä? Saattoi se kai ajatella kuinka pahaa tahansa, jos vain tahtoi… Ja Liisasta alkoi tuntua ihan siltä, että hänen pitäisi lähteä viemään niitä heti. Vaikka ihan jalan! Saattaisi se Matti toki hevosenkin antaa. Ei se liikaa olisi, jos antaisi. Ruustinnan takia saattaisi antaa, kun se kuitenkin varmaan odotti lankojaan…

Vai oli se hyvä ruustinna käynyt rautatietä katsomassa. Parempaa ihmistä ei ole koko maailmassa kuin se ruustinna… Kyllä mahtaa olla rakennus se rautatie. Lieneeköhän se ollut ruustinnasta kumman näköinen?… Ja kun ruustinna vielä joulun aikaan varoitti! Heti kun Matti tulee maksamaan arenttia, lähettää kehruut hänen mukanaan. Ja että sitten saa uusia tilalle. Mitä se nyt ajattelee, kun ei lähetettykään? Saattaa se kai ajatella mitä tahansa, jos vain tahtoo!

* * * * *

Puolista syödessä Liisa näytti hyvin huolestuneelta. Sitten hän sanoi yhtäkkiä:

— Kyllä se on niin, ettei nyt auta mikään muu kuin lähteä ihan tänä iltana viemään kehruita ruustinnalle.

— Häh? sanoi Matti ja söi.

— Sitä, että sanopa mitä tahansa, niin siinä ei auta mikään, ei yhtään mikään, sanoi Liisa päättäväisesti. Hän painoi veitsensä kiinni ja pisti sen taskuunsa.

— Mikä kiire niillä nyt niin on? sanoi Matti yhä syöden. — Eikö niitä ennätä vastakin?

Hyvä, ettei se vastustellut enempää… Liisa oli pelännyt, ettei se ottaisi korviinsakaan.

— Olisi pitänyt viedä jo ennen, paljon ennen, ja nytkin jäivät. Kyllä sinuakin on asiamies! Ja mitä minä sillä aikaa teen, tyhjääkö rukkia pyöritän?

— Rupea vaikka kehräämään niitä verkkolankoja.

— Joita on jo enemmän kuin mitä ikinä saat kudotuksi!

— Mitäs sinä sitten eilen ja tänään olet kehrännyt? Kehrää niitä!

— Eihän tällä vanhalla rukin rumilaalla… Ei sillä tee mitään pellavia kehrätessä. Ja ne ovat vielä niin huonosti loukutettuja.

— Paremminkos villoja?

— Ja kun ruustinna vielä aikoi panna kankaan! Eikö pane jo tällä viikolla! Mistä se sitten saa kuteita, kun kuteet ovat täällä?

Matti ei vastannut siihen mitään. Hän vain söi ja ryyppäsi tuopista piimää. Se ainainen syönti ja ryyppiminen alkoi jo käydä Liisan hermoille…

— Jo tänään pitää lähteä viemään!

— Kyllä kai minä en lähde toista kertaa.

— Eihän sinun tarvitsekaan. Voinhan minä mennä, kun vain annat hevosen…

— Sinäkö? (Ja tuopin sisästä:) … Kukas lehmän hoitaa?

— Niin kuin sinä et sitä jo olisi monta kertaa ennenkin hoitanut…

— Tamma saattaa riehaantua laukkaamaan, etkä sinä saa sitä pysähtymään.

— Osaan minä ajaa tammalla yhtä hyvin kuin sinäkin. Ja minä en ajaisikaan…

— … nurkkiin, Liisa oli sanomaisillaan. Mutta hän ajatteli, että jos se suuttuu, eikä sanonut.

— Mitä et ajaisikaan?

— Eipä mitään. Tuota, mitä minä sanoinkaan? Niin, että kyllä sinne pitää lähteä jo ihan tänä iltana!

— Tänä iltana? Mikä sinne nyt yön selkään?

»Hyvä on», ajatteli Liisa.

— Jos ei tänä iltana, niin viimeistään aamulla varhain…

Matti ei puhunut mitään. Hän lopetti syömisen ja rupesi täyttämään piippuaan. Ei hän näyttänyt suostuvan, mutta ei kieltävänkään… Vähän ajan päästä hän sanoi:

— Kysäisepä rovastilta, jos satut näkemään. Tai kysytä ruustinnan kautta, jos ei se itse tiedä. Onko niissä vaunuissa millaiset pyörät, isot ja pienetkö? Minulta ei tullut sitä kysyttyä… Käske ruustinnan kysyä rovastilta.

— Kyllä minä voin kysyä rovastilta itseltäänkin. Olen minä ollut sen puheilla niin usein. Kysynpä senkin, tuovatko ne sen rautatien meidän kirkolle.

— Kyllä minä tiedän, etteivät tuo. Ei tarvitse kysyäkään. Ei sitä niin vain tuoda.

— Ei sitä varmasti tiedä. Sittenpä sen varmasti tietää, kun kysyy. Kyllä on hyvä kysyä.

»Joudat kysyä», ajatteli Matti, »mutta ei sitä nyt joka paikkaan…» Mutta jos sittenkin, hän ajatteli sitten. Mutta ei hän puhunut siitä Liisalle mitään…

Ja Liisa oli koko sen päivän niin ihmeen hyvällä tuulella, että sydänalassa melkein ahdisti. Se ihan hypytteli vanhaa ihmistä. Vähän väliä nauru tahtoi itsestään hyrähtää, vaikkei hän oikein tiennyt miksi. Useimmiten omista ajatuksista. Ja kaikin puolin tuntui niin hyvältä olla. Rukkikin pyöri niin kuin pitää, eikä nauha luiskahtanut kertaakaan pyörän päältä.

Ja Liisa piti Mattia niin hyvänä, että keitti kahvit ja lämmitti saunan, vaikka oli lämmittänyt eilenkin. Hän toi voita pöytään iltaista syödessä, puhui rautatiestä ja antoi Matin kertoa. Matti ja Liisa istuivat vielä pitkään illallisen jälkeen. Toinen poltteli piippuaan pöydän päässä, toinen suki tukkaansa sängyn laidalla. He katselivat, kuinka kissa pankon kulmassa lipoi maitonsa, nuoli kuppinsa ja nuoleskeli suutaan. Sitten se lähti hiipimään pitkin pirttiä. He silittelivät sitä vuorotellen. Matti otti sen syliinsäkin, rapsutti kaulan alustaa ja antoi sen alkaa kehrätä. Ja he juttelivat rautatiestä, tästä ihan uudesta ihmeestä ja kummasta. Kaikkea sitä vanhoilla päivillä kuuleekin. »Vieläköhän sen näkeekin», arveli Liisa. Mutta Matti sanoi: »Eikö tuota usko näkemättäkin.» Siihen Liisa ei sanonut mitään. Kun kissa oli vähän aikaa kehrännyt uunilla, he sammuttivat päreen ja painuivat vuoteelleen pitkäkseen…

Mutta Liisa oli tänä yönä niin kummallisen valpas. Matti nukkui jo, ja kissan rukki hyrisi yhä tasaisesti uunin päällä. Mutta Liisa ei tahtonut saada unta silmiinsä. Hän kuuli pienimmänkin rasahduksen tuvan seinissä. Hän kuuli, jos torakka putosi vahingossa katosta lattialle. Hän kuuli tamman jalan kumean kopsahduksen, kun se liikahti pilttuussaan. Hän erotti seinästä ikkunan valoisamman reiän ja sen läpi jonkun tuikkivan tähden. Kun hän veti peitteen korvilleen tai pani silmänsä kiinni, oli hän silti kuulevinaan ja näkevinään kaiken. Siitä hän taas valpastui ja ajatteli, että olisikohan jo aika nousta ja panna evästä huomiseksi. Mutta hän pelkäsi, että Matti herää ja kysyy, eikä noussut. Viimein hän nukkui. Mutta aamulla ennen kukon laulua hän jo heräsi ja alkoi valmistautua lähtöön.

### Sanasto

- **kassaransa**: kassara on työkalu, jolla oksia hakataan
- **rukki**: laite, jolla kehrätään lankaa
- **kehruut**: kehrätyt langat
- **kuontalo**: pellava- tai villamäärä, josta kehrätään
- **kuteita**: lankoja, joista kangas kudotaan
- **loukutettuja**: pellavia, joiden varret on rikottu kehräämistä varten
- **kehräämään**: kehrätä on tehdä villasta tai pellavasta lankaa
- **rautapellistä**: pelti on ohut metallilevy
- **päreen**: päre on ohut puusäle, joka poltettiin valona
- **masina**: kone; Matin ja Liisan sana junasta
- **pilttuussaan**: pilttuu on hevosen paikka tallissa
- **vyyhdet**: pitkät lankakiepit
- **rakennus**: tässä: kumma laite
- **kruununmiehet**: valtion miehet
- **puolista**: puolinen on keskipäivän ateria

## IV.

Matti oli lähettänyt Liisan matkaan aamuhämärässä. Hän oli käynyt kääntämässä reen oikein päin ja täyttänyt sen heinillä. Hän oli pannut silppua säkkiin, taluttanut tamman tallista ja valjastanut sen. Sitten hän oli istuttanut Liisan rekeen ja peitellyt hänet. Hän oli antanut ohjakset Liisan käteen ja käskenyt tamman lähteä. Tamma oli siirtynyt vähän länkiään vasten, ja reki oli lähtenyt liikkeelle. Matti oli jäänyt seisomaan reen paikalle. Kädet riippuen hän oli katsellut tamman kulkua puoliväliin peltoa. Mutta silloin Liisa oli yhtäkkiä huutanut huiviensa sisältä: »Herra ju-umala!» ja pysäyttänyt tamman. Matti oli kysynyt: »Mikä hätänä?» Liisa oli huutanut vastaan: »Kun nyytti jäi … kehruunyytti … se on perälasin alla penkillä … ptruu!» Matti oli käynyt ottamassa nyytin penkiltä perälasin alta ja vienyt sen Liisalle. Sitten Liisa oli lähtenyt ajamaan ja kadonnut aamun hämärään.

Mutta Matti oli mennyt takaisin pirttiin ja käynyt makuulle. Hän oli nukkunut pitkään, puolenpäivän aikaan asti.

Sitten hän oli kuitenkin noussut, venytellyt ja haukotellut. Hän oli katsellut pihalle milloin mistäkin ikkunasta. Sitten hän oli taas käynyt makuulle.

Hän nousi kuitenkin syömään. Hän söi paljon, vaikka hitaasti. Mihinkäpä hänellä nyt olisi ollut kiire? Hän söi varsinkin paljon voita. Hän joi tuopista piimää, johon hän oli pannut puoleksi maitoa, enemmän kuin puoleksi…

Syötyään hän lähti käymään navetassa. Pitihän lehmääkin katsoa, oliko sillä syötävää… Siinä se ammui parressaan Mattia vastaan, ja heinähäkki oli tyhjä. Matti heitti heiniä lehmän eteen, mutta ei viitsinyt ruveta juottamaan sitä. Hoitakoon Liisa juomisen, kun tulee…

Liisaa ei kuitenkaan näkynyt sinä päivänä, ja Matin täytyi juottaa lehmä ja lypsää se itse.

Kun Matti oli lypsänyt lehmän, syönyt iltaruuan ja juonut lämmintä maitoa, hän ryhtyi kiskomaan päreitä ennen nukkumaanmenoa. Mutta pärepuukko oli nyt kovin tylsä, kovin tylsä. Eikä ollut ketään pyörittämään tahkoa, jotta sen olisi saanut terävämmäksi. Pölkkykin oli jäässä… Sulakoon se huomiseksi… Ja olihan noita päreitä vielä tuolla orrella! Matti kantoi pärepölkyn takaisin nurkkaan. Hän iski puukon ikkunanpielen rakoon ja takoi sitä vielä lujemmin kämmenellään.

Ylös noustessaan Matti tunsi olevansa kunnolla nukkunut mies. Eilen oli väsyttänyt kovasti, mikä lie väsyttänyt, mutta nyt ei väsyttänyt enää ollenkaan. Päivän tuloa odotellessaan Matti alkoi taas kiskoa päreitä. Hyvinpä ne nyt halkesivatkin hienoiksi! Oliko pölkky sulanut, vai oliko puukko teroutunut seinässä?…

Päivän valjetessa Matti alkoi kuunnella, joko Liisa tulee kotiin. Hän kävi pihalla ja asettui seisomaan tuvan nurkalle. Jos Liisa olisi noussut aikaisin ja lähtenyt, niin kuin oli puhuttu, hänen olisi jo pitänyt ehtiä.

Mutta Liisaa ei kuulunut, ja Matin täytyi lypsää lehmä ja hoitaa se päiväksi.

Matti mietti, mitä ryhtyisi tekemään. Ei ollut mitään sellaista työtä, jota olisi viitsinyt tehdä koko päivän. Eikä havujen hakkuukaan ollut työ joka päiväksi. Matti ajatteli lähteä metsään katsomaan jänisrautojaan, ja niin hän päättikin tehdä. Ehkä joku jänis oli jäänyt jalastaan kiinni. Olihan Liisallekin käynyt niin silloin, kun Matti ei ollut kotona! Kuka tietää, jos nytkin?…

Hän oli paistanut itselleen tuvan liedessä perunoita aamiaiseksi. Aamiaisen syötyään Matti valmistautui lähtemään metsään raudoilleen. Hän otti sukset alas pirtin seinältä ja alkoi sovittaa jalkaa siteeseen. Sukset olivat samassa kunnossa kuin Liisa oli ne jättänyt, sillä se oli hiihtänyt niillä viimeksi… Ka, eikö se ollut iskenyt loven siteeseen! Se ei varmaan ollut muuten saanut jäätä irti jalan kohdalta. Niin sen oli pitänyt käyttää kirvestä… Toisen suksen siteestä oli lähtenyt lastu, iso lastu… Se olisi ollut oikein Liisan näköistä: ensin olisi hiihtänyt niin kauan, ettei jää enää lähtenyt sauvalla kopistelemalla. Sitten olisi kantanut sukset pirttiin sulamaan ja oikenemaan. Niin se oli kerran tehnytkin!…

Matti hiihti saunan takaa ja pellon poikki valmista latua pitkin metsään päin. Matin ensimmäinen rauta oli kotipellon nurkassa. Siihen ei koskaan paljon mitään mennyt, eikä se siinä sitä varten ollutkaan. Mutta jos sitä ei olisi ollut siinä, ei muihinkaan lankoihin olisi mennyt mitään. Sitä varten se siinä oli. Sellainen taika Matilla oli…

Matti hiihti eteenpäin pellolta metsään. Siellä hänellä oli rautoja kolmessa paikassa, kolme rautaa kussakin. Vähän matkaa metsän sisällä oli aukio. Siellä Matti ja Liisa olivat kesällä kaataneet lehtipuita ja taittaneet niistä lehtikimppuja ja vastoja. Jänisten halu veti ne sinne kuutamoisina öinä jyrsimään haavan kuorta. Sinne Matti oli asettanut rautansa väijyksiin. Hän oli pannut ne aukion reunaan jäljen alle. Siinä paikassa jänis tulee metsästä hiljaa kyykkien ja istuu kuuntelemaan, uskaltaako se tulla. Aukiolle toi kolme polkua, ja jokaisen polun suulle oli pantu rauta. Aina niihin oli joku mennyt… Jänis viikossa, joskus kaksikin. Mutta nyt ei ollut mennyt yhtään, ei ainoatakaan kahteen rautaan, jotka olivat lähellä toisiaan…

Eikä kolmanteenkaan ollut mennyt… Ka niin, mikäpä ihme se oli, kun polulle oli varissut lunta. Puista sitä oli varissut, ja kukas muu sen oli tehnyt kuin Liisa? Se kai sitä oli varistellut siihen kulkiessaan… Se oli nykinyt oksia… Eikä jänis siedä, että polulla on lunta. Matti tutki polkua tarkemmin. Tiesihän hän sen: tuossa jänis oli käynyt ja kääntynyt takaisin, kun se oli tuntenut vieraan lumen polulla… Mitä se Liisakin? Johan hän oli sanonut, että se jättäisi jäniksenpyynnin hänelle. Mutta ei… Menee vain salaa toisen poissa ollessa ja pilaa toisen pyyntionnen… Ja meneekö jänis siihen nyt enää? Kyllä kai, kun se on kerran vieraantunut…

Oli kuin Matti olisi tuntenut äkää mielessään, kun hän lähti tyhjiltä raudoiltaan hiihtämään muiden luo. Mutta eihän pitäisi olla äkäinen. Kun on äkäinen, ei jänis ainakaan mene rautaan…

Olisikohan jokin jänis mennyt heinäpieleksen luona oleviin rautoihin? Heinäpieles oli notkossa niityllä. Matti laski myötämäkeä heinätietä pitkin alas niitylle… Hän lähestyi pielestä… Hän ei vielä tiennyt, oliko sinne tullut jotakin, sillä raudat olivat pieleksen toisella puolella… Matin sydän sykähteli vähän, kun hän yritti lähestyä pielestä niin hiljaa kuin suinkin. Olisikohan jänis raudassa? Mitä vielä… Matti ei sitä ollenkaan uskonut… Ei hän ollut sitä ajatellut lähtiessäänkään. Hän oli vain lähtenyt hiihtelemään omaksi huvikseen… Jo suksen kärjet olivat pieleksen toisella puolella, ja jo Mattikin kurkotti päänsä sinne… Eihän perh!… Niin, tiesihän sen… Ei mitään. Ei näkynyt jänistä eikä jäniksen jälkeäkään! Polkukin oli ihan umpeutunut. Tuuli oli yöllä kasannut sinne irtonaista lunta ja peittänyt jäljen pitkältä matkalta pieleksestä. Eikä jänistä ollut käynyt siellä moneen päivään. Hapan tunne mielessään Matti kaivoi suksisauvalla raudat lumesta ja nosti ne seipään päähän pieleksen viereen…

Niityn toisessa laidassa oli viime syksyn ruishalmeen takana tiheä kuusikko. Siellä Matilla oli vielä viimeiset rautansa. Mutta sinne hän ei viitsinyt mennä. Kun pieleksen luona ei kerran ollut mitään, ei ollut muuallakaan. Se oli varma merkki. Näkihän sen, etteivät jänikset olleet liikkuneet.

Mutta Matti ei kuitenkaan vielä kääntynyt kotiin… Jos kävisi katsomassa halmeen nurkassa sitä paikkaa, josta Liisa oli saanut jäniksensä! Ja Matti lähti seuraamaan latua, jonka Liisa oli tehnyt. Se oli vähän lumen peitossa. Matti hiihti kohti metsäsaareketta, joka oli keskellä niittyä, ja sitten sen ohi. Saarekkeesta tuli vanha jäniksen jälki, ja suksen jälki seurasi sitä. Mutta katso kummaa! Tuossahan oli aivan tuore jälki! Se tuli saarekkeesta ja vei aivan samaan suuntaan kuin vanha jälkikin!…

Matti hiihti kiivaammin kohti aidan nurkkaa, jonne jälki yhä vei. Kauempaa katsoen siellä ei ainakaan näyttänyt olevan mitään… Mutta kun hän tuli lähemmäs, hän näki, että joku oli piehtaroinut lumessa aidan vieressä… Saapa nähdä, eikö se ole jänis? Ehkä se on aidan toisella puolella… Matti ei malttanut hiihtää. Häntä pelotti, että se pääsee irti. Hän hyppäsi suksilta ja kahlasi vyötäisiään myöten lumessa aidan nurkkaan…

Mutta Matti pettyi pahasti. Jänis oli piehtaroinut siinä tuoreessa lumessa, mutta sitä itseään ei näkynyt missään. Ei aidan toisellakaan puolella. Eikä lankaakaan näkynyt. Mutta pian Matti huomasi, miten oli käynyt. Jänis oli katkaissut peräimen, jolla lanka oli ollut sidottuna kiinni… Ja mikäpä ihme se oli? Ei se pöllö ollut osannut panna peräimeksi uutta narua! Tietäähän sen, miten paljon kestää vanha peräin, joka on mädäntynyt siinä koko talven. Kas noin … noin … noin!… Ja Matti repäisi peräimen irti kepistä, johon se oli kiinnitetty, ja nakkasi kepin kauas metsään…

Matti ei voinut enää antaa Liisalle anteeksi, että se oli jättänyt vanhan peräimen lankaan… Kumma, ettei jo ensimmäinen jänis ollut katkaissut sitä. Se olisi kai saanut sen poikki, jos olisi tahtonut. Mutta mikä lie ollutkaan koko se jänis… Nythän sen oikein näki, mikä jänis se oli, joka ei repinyt poikki mädäntynyttä lankaa… Joku kai oli ollut pitelemässä sitä, mikä lie ollut… metsänhaltija… Mutta tämä oli oikea jänis, tämä viimeinen… Näkihän sen kaikista merkeistä, kun se oli katkaissut langankin…

Matti lähti hiihtämään kotiin päin. Mitä asiaa sillä Liisalla olikaan mennä tutkimaan toisen ansoja? Ensin varistelee lunta polulle… Mikäpä ihme, jos jänis ei sitten mene lankaan? Ja sitten jättää vanhan peräimen… Jos jänis ei sitä saa katkaistuksi, niin sittenpä olisi ihme!… Ja sinne vei nyt jänis kaulassaan hyvän langan, eikä se sitä takaisin tuo… Sitä varten se sen kai ottikin!…

Matti oli pahoillaan, hyvin pahoillaan. Ja eikö siihen ollut syytäkin? Hän olisi tahtonut tietää, kuka muu metsämies olisi sietänyt akkoja ansoillaan!… Vai akka pistäytyy katsomaan jänisrautoja! Olisi ollut sille oikein, jos se olisi itse jäänyt jalastaan rautaan. Silloin se olisi lakannut juoksemasta siellä, mokoma metsänkävijä.

Matti hiihti peltoa pitkin pihaan. Siinä oli vähän ylämäkeä, ja jalka tahtoi vähän väliä luiskahtaa pois siteestä… Perhana! Ja sitten se vielä kulkee kylillä!… Viemässä kehruita? Aivan kuin niillä olisi ollut sellainen kiire… Olisi kai ruustinna kysynyt… Tekosyy se vain oli Liisalla, kun sillä oli halu kuulla jotain rautatiestä!… Mitä se sitten siitä paranee, jos kuuleekin… Yhtä tyhmä kuitenkin!…

Matin jalka lipesi taas, niin että hän oli kaatua nenälleen lumeen… Niin, se rautatiekin! Lieneekö sitä koko laitosta? Ihmisten puheita ne vain ovat sellaiset! Valetta, valetta koko matka, että sitä pitkin muka pääsisi vuorokaudessa Helsinkiin ja ulkomaille!… Mahdotontahan se on… Vai vuorokaudessa? Eiköhän matkalla pitäisi jäädä yöksikin, vaikka herrat itse olisivat ajamassa!… Saapa nähdä, mitä ne nyt siellä Liisalle puhuvat… Sen nyt tietää, että se uskoo vaikka mitä, se hälläkkä, ja kertoo vielä muillekin…

Matti hiihti juuri saunan takaa pihaan, kun Liisa käänsi hevosen pirtin nurkan ympäri…

— Ptruu!… Hyvää päivää! Hyvää päivää! … ptruu! … terveisiä ruustinnalta ja rovastilta, käskivät sanoa… Tulehan, hyvä mies, auttamaan, kun olen vajonnut tänne rekeen niin syvälle, etten … ptruu! … pappilan palvelijat niin peittelivät ja laittelivat … minut … tänne … niin että … ptruu! … nyt se menee … tule nyt pitelemään hevosta, ettei se … että minä … kah no! … ptruu!

Mutta Matti ei tullut pitelemään hevosta, ja tamma vei Liisan aivan kujan päähän ja alkoi hamuilla heiniä suuhunsa.

Matti asetti sukset pirtin seinää vasten ja sanoi Liisalle: »Mitä sinä sinne kujaan ajat?» Vasta sitten hän meni peruuttamaan hevosta pois kujasta.

— Ka, enhän minä sille mitään voinut, kun se vei…

— Pitäähän se nyt sentään saada hevosensa hallintaan. Ka-ka-ka! … Mitä sinä, tamma, siinä? Ei se kai ole saanut moneen aikaan mitään suuhunsa, kun se on noin nälissään…

— Ruokaa se on saanut… Tallissa se on ollut koko ajan… Ja ruustinna vielä varoitti pehtoria… Kyllä ne aina, kun minä vain käyn…

— Etkö sinä aio noustakaan? Vai aiotko jäädä siihen iäksi päiväksi?

— Eihän tästä pääse… Autahan vähän, Matti.

— Keikautanko reen syrjälleen?

— Herra Jumala! Älähän nyt, Matti! No! Älä nyt… Kyllä minä tästä pääsen!

Liisa pääsi ylös ja meni pirttiin. Matti riisui hevosen valjaista ja vei sen talliin.

Vähän ajan päästä Liisa ilmestyi tallin ovelle.

— Teetkö sinä tammalle apetta? Sepä hyvä… Anna kun minäkin sekoitan.

— Osaan minäkin tämän tehdä.

— No, minä haen sitten tammalle vettä.

— Jo se on juonut… Ei sillä ole jano.

— Ei sitä tiedä, jos se vielä hyvinkin joisi.

— Ei se juo! Etkö sinä voi uskoa, kun minä sanon, ettei se juo!

— No älähän nyt… älähän nyt.

Ja hyväntuulisen näköisenä Liisa kantoi ämpärillä vettä sammiosta talliin ja pani sen tamman eteen.

— Juopahan se, sanoi Liisa.

Mutta Matti murjotti yhä ja sekoitti äänettömänä apetta.

— No, et kysy kuulumisiakaan, Matti. Mitäs, jos minä olisin kuullut paljon uutisia?

— Olet kai ennättänyt kahteen päivään kuulla vaikka mitä… Kumma, että jo raskit lähteä. Kun et jäänyt vielä kuuntelemaan.

Liisa käänsi sen leikiksi…

— En olisi oikein mielelläni raskinutkaan, mutta pitihän minun viimein. Pelkäsin, miten sinä, ukkoparka, täällä tulet toimeen ikävässä. Mutta voi herranen aika, kuinka me ruustinnan kanssa eilen illalla istuttiin ja juteltiin!… Rovastikin käveli siinä tiheään piippuineen keittiökamarin läpi. Joskus hän tarttui puheeseenkin ja puhui pitkään.

Mutta Matti teeskenteli, ettei kuullut mitään. Hän kantoi appeen tamman eteen ja alkoi luoda lantaa tallista.

— Ja voi sitä kummaa rakennusta, sitä rautatietä… Siitähän me juteltiin eikä juuri mistään muusta… Jos tietäisit, millainen se on!

Matti tiesi sen yhtä hyvin kuin Liisakin, mutta ei hän viitsinyt kehua. Hän oli vain yhä ääneti…

— Etköhän lähtisi ajamaan jo huomenna… Vai pitääkö minun panna tamma valjaisiin heti? Ennen kuin se on syönyt appeensakaan?

Mutta nyt Matin pistopuheet eivät pystyneet Liisaan.

— Ei vielä… Mutta kun kesä tulee, silloin mennään, eikä siinä auta mikään!

— Minne sitä sitten sellaisella kiireellä mennään?

— Lapinlahden kirkolle katsomaan rautatietä!

— Mitä rautatietä?

— No, Herra Jumala, sitä rautatietä, joka siellä on!

— Sitä olematonta rautatietä?

— Olematonta?

— Vieläkö sinä sitten elät siinä uskossa, että sellaista voi oikeasti olla olemassa?

— Siinä uskossako? Entäs sinä?

— En minä ole koskaan siinä uskossa ollut… Minä en usko kuulopuheita, ennen kuin näen omin silmin… Ja hullu se on, joka uskoo.

— Mutta ruustinnapa on nähnyt!

— Ruustinna on pitänyt sinua narrina, kun tietää, että sinä uskot vaikka mitä.

— Entäs rovasti? Onko rovastikin pitänyt narrina? Häh? Entäs rovasti? Etkö usko rovastiakaan?

— Ole huutamatta siinä! Kuulen minä vähemmälläkin… Enhän minä mikään kuuro ole!

— Enhän minä huudakaan… Kysyin vain, että sanotko rovastiakin valehtelijaksi?

— Olenko minä sanonut sitä valehtelijaksi?

— Valehtelijahan se silloin on, jos on sanonut, että rautatie on, ja sitten sitä ei olekaan… Valehtelijahan se silloin on!…

— Ka, etkö sinä taas rupea huutamaan! Mitä sinä tänne talliin tulit huutamaan? Huuda navetassa, jos mielesi tekee… Kyllä minä hoidan hevoseni, hoida sinä lehmäsi!

Liisa meni, mutta hänestä tuntui kovin pahalta. Hän olisi niin mielellään kertonut, mitä oli puhunut rovastin ja ruustinnan kanssa. Ja hän tiesi vielä, että Matti tiesi rautatiestä paljon vähemmän kuin hän. Mutta siksi se ei varmaan kestänyt kuulla siitä, kun tiesi itse vähemmän… Kyllä se olisi puhunut, jos olisi itse ollut kuulemassa…

Mutta kyllä siitä vielä puhutaan, kunhan Matti tulee paremmalle tuulelle… Kun sillä on paha tuuli, se on aina tuollainen…

Mutta Matti ei pitkään aikaan tahtonut tulla paremmalle tuulelle. Monta päivää hän murjotti miettiväisen ja pahantuulisen näköisenä. Varsinkin niinä päivinä, kun hän tuli metsästä eikä saanut mitään.

Eikä hän koko talvena saanutkaan kuin yhden jäniksen pieleksen luota. Senkin oli joku roisto syönyt puoleksi.

Ja kun Liisa joskus alkoi puhua rautatiestä, hän sanoi heti:

— Valetta! … älä puhukaan! … en usko!

Ja Liisa olisi niin mielellään kertonut. Hän oli kuullut paljon sellaista, mistä Matti ei varmaan tiennyt mitään: niistä isoista ja pienistä pyöristä ja muusta. Ja Liisa olisi suonut, että Mattikin olisi tiennyt sen, minkä hän itse tiesi. Ei Liisa tahtonut olla miestään viisaampi ja tietävämpi. Sitä ja sitä ei muistettu kertoa Matille, oli ruustinna sanonut. Ja juuri sitä Liisan olisi varsinkin tehnyt mieli kertoa Matille. Mutta heti kun hän alkoi kertoa, Matti sanoi:

— Valetta! … älä puhukaan! … en usko!

Ja se loukkasi Liisaa kovasti. Hän pyöräytti rukkinsa pyörimään eikä puhunut Matille moneen päivään. Hän laittoi ruuan ja kantoi sen pöytään, mutta ei käskenyt Mattia syömään. Eikä hän itse mennyt samaan pöytään syömään. Vasta kun Matti oli syönyt, Liisa alkoi syödä. Hän ei puhunut mitään eikä pannut voita leivälleen.

Muutaman kerran jälkeen Liisa ei enää koko talvena ottanut rautatietä puheeksi. Eikä Mattikaan ottanut.

Mutta kumpikin he kyllä ajattelivat rautatietä, vaikka eivät puhuneet siitä. He näkivät siitä usein untakin ja kuulivat toistensa puhuvan siitä unissaan. Mutta jos he sattuivat heräämään yöllisiin puheisiinsa, he kääntyivät kiireesti selin toisiinsa. Kumpikin veti peiton puoleensa, ja he olivat nukkuvinaan.

### Sanasto

- **akka**: vanha nainen tai vaimo; usein epäkohtelias sana.
- **apetta**: ape on hevosen ruokaa, silppua ja jauhoja.
- **pirttiin**: pirtti on talon suuri tupa.
- **perälasin**: perälasi on ikkuna pirtin takaseinässä.
- **päreitä**: päre on ohut puusäle, joka poltettiin valona.
- **raudoilleen**: rauta on rautainen ansa jänistä varten.
- **peräimen**: peräin on naru, jolla ansa sidotaan kiinni.
- **taika**: tapa tai teko, jonka uskotaan tuovan onnea.
- **halmeen**: halme on metsään poltettu pelto.
- **pieleksen**: pieles on heinistä tehty korkea kasa.
- **sammiosta**: sammio on suuri puinen astia.
- **rukkinsa**: rukki on laite, jolla kehrätään lankaa.
- **narrina**: pitää narrina: nauraa jollekulle ja huijata häntä.
- **hälläkkä**: hölmö ihminen.
- **tahkoa**: tahko on pyörivä kivi, jolla teroitetaan terät.

## V.

Mutta sitten talvesta alkoi kehittyä kevät. Auringonpaiste painoi hankia ja kinoksia yhä matalammiksi, maan tasalle asti. Mäkipaikoissa alkoi valua vettä lumen alta. Se valui ja valui, kunnes yön kylmyys jäädytti sen. Seuraavan päivän lämpö siirsi jäätä taas alemmas.

Viimein ei enää jäätynyt ollenkaan. Sula vesi valui loristen rinteitä pitkin yöt ja päivät. Se vei kerralla kaikki hanget ja kinokset pelloilta ja aitojen vierestä alas alangoille ja notkoihin. Siellä purojen varsilla kasvoi sitten rentukoita sadoittain, ja siellä täällä vihersi tuore kesänurmi.

Talvi suli pois Korventaustan mökinkin ympäriltä. Lumi tippui vähitellen vetenä pirtin katolta. Rakennusten aurinkoiselle puolelle seinien viereen tuli paljaita paikkoja. Niitä tuli pihoillekin, ja pellolta alkoi näkyä ruis. Sitten vähitellen, kenenkään huomaamatta, koko maa oli paljas. Vain halkopinojen vieressä lastujen alla jää huokui vielä vähän kylmyyttä.

Mutta Matti siivosi lastut pois, otti hakun ja hakkasi jään pieniksi paloiksi. Hän heitteli palat pitkin pihaa, ja aurinko voitti heti hajalleen heitetyn joukon. Koivu alkoi tehdä lehteä pirtin takana. Pääsky lensi kirkonkylästä päin ja pujahti tallin lakkaan. Ja niin oli tullut kesä Korventaustan mökin ulkopuolelle, kun aurinko paistoi hellittämättä.

Ja niin oli tullut kesä sen seinien sisäpuolellekin. Mielien jäykkyys oli sulanut sulamistaan, ja viimein sitä ei ollut ollenkaan.

Aurinko oli paistanut hellittämättä sisään, vuorotellen jokaisesta ikkunasta. Talvipäivät olivat alkaneet tuntua pitkiltä, varsinkin pyhäpäivät. Matti oli yrittänyt kuluttaa niitä nukkumalla ja Liisa lukemalla Jumalan sanaa. Mutta ei aina jaksanut nukkua eikä aina lukea. Varsinkaan silloin, kun aurinko lämmitti lattiaa yhä enemmän ja kuumensi siitä koko huoneen.

Helatorstaina Matti ei jaksanut nukkua koko päivää. Iltapäivällä hän nousi pitkältään penkiltä, venytteli ja haukotteli. Hän sanoi: »Ho—hoi— kylläpä on tätä nukkumistakin», ja veti suunsa vähän nauruun.

Liisa istui karsinalasin alla katselemassa kirjaa, messinkilasit nenällä. Hän katsoi Mattia sankojen yli ja sanoi vähän lempeästi, vähän moittivasti: »No kyllä on!»

— Mutta mitäpä sitä paljon muutakaan, sanoi Matti. Hän löi kämmenet polviinsa ja ponnisti itsensä vaivalloisesti seisomaan. Hän kurotti piipun ikkunalta ja meni sytyttämään sitä liedestä. Sitten hän nojasi selin pankkoon, kädet takana, poltteli ja katseli ulos iltapäivän aurinkoon.

— Kyllä kai… Jos sää jatkuu tällaisena, maa on paljas helluntaina.

— Ei tiedä, sanoi Liisa ja pani kirjansa pois.

— Nyt ei täältä korven keskeltä pääse minnekään… Metsätiet upottavat, ja maantie on varmaan ihan paljas. Niitä ei voi ajaa hevosella eikä viitsi jalkaisinkaan tarpoa… Milloinkohan täältä pääsee?

Silloin Liisa mietti vähän aikaa. Hän ajatteli: »Jokohan sanon?» Ja sitten hän sanoi sen…

— Jos meidän mökiltä olisi rautatie kirkonkylään, ei kelirikko haittaisi… — Samaa oli ruustinnakin arvellut leikillään, että jos olisi rautatie, ei kelirikko haittaisi.

Eikä Mattikaan nyt väittänyt sitä valheeksi. Ensin hän ei sanonut siihen mitään. Hän katseli vain pitkään jonnekin yhteen paikkaan pihalle. Vasta sitten hän tokaisi:

— Joka mökin tarpeeksipahan se semmoinen kai tulee…

— Hyvä on, ajatteli Liisa, mutta ei sillä kertaa puhunut asiasta enempää. Pian hän oli kuitenkin pannut pannun tulelle. Iltaruokaa syödessään hän istui samaan pöytään Matin kanssa ja levitti voita leivälleen.

Juuri helluntain lauantaina Matti oli hävittänyt viimeisen sulamatta jääneen jään halkopinojen vierestä. Liisa oli lämmittänyt saunan. He olivat kylpeneet yhdessä, syöneet iltaruuan ja silitelleet kissan selkää. Sitten he olivat alkaneet jutella, kun iltarusko vielä punasi pirtin ikkunoita.

Ensin puhuttiin suurista juhlapäivistä, sitten Jumalan sanasta ja sen julistajista, papeista, hyvistä ja huonoista. Matin mielestä oman pitäjän papit olivat hyviä, varsinkin rovasti.

Hyviä ne olivat Liisankin mielestä… Vaikka hän oli kyllä kuullut, että Lapinlahden papilla oli kuitenkin paremmat lahjat…

— Vai paremmat?… — Matti ei muistanut kuulleensa sitä.

Mutta siihen Liisa sanoi: »Pa-aaremmat … paremmat paljonkin … ja paljon niillä lapinlahtelaisilla on muutakin hyvää.»

— Mitä muuta niin hyvää niillä sitten on?

— No, ka, kun niillä on ne rautatiet ja kaikki.

— Niin, myönsi Mattikin taas, niin kuin vanhaa tuttua asiaa, josta on puhuttu jo ennen.

He istuivat vähän aikaa ääneti. Sitten Matti sanoi:

— Jos kerran kävisi kuulemassa sitä Lapinlahden parempilahjaista pappia.

— Niinkö, kävisi kuulemassa? Onhan sinne vähän pitkänlainen matka.

— Eihän se niin kovin pitkä… Pari peninkulmaa meidän kirkolta…

— Milloin sinne mentäisiin?

— Vaikka juhannuspyhiksi…

— Entäs lehmä?

— Saisithan sinä hakea sieltä Valkeiskylältä jonkun joutoakan hoitamaan sitä siksi aikaa.

Eikä Liisalla ollut sitä vastaan enempää, jos kerran saisi jonkun kotimiehen, ettei lehmäraukka jäisi lypsämättä… Saisihan sitäkin kerran kokeilla, että käy kuulemassa vieraan pitäjän pappia ennen kuolemaansa. Aina niitä oman pitäjän pappeja saa kuulla… Ja ehkä siitä olisi jotain apua syntiselle ihmiselle…

* * * * *

Ja niin Matti ja Liisa olivat juhannuslauantaina lähdössä Lapinlahden kirkolle kuulemaan parempilahjaista pappia.

— Alahan mennä… Kyllä minä tulen! huusi Liisa Matille, joka seisoi pihalla ja odotti. Liisalla oli vielä jotain sanottavaa, mitä lie ollut, sille kotimiehelle. Se oli haettu Valkeiskylästä vartioimaan taloa.

Matti heitti eväskontin selkäänsä ja lähti liikkeelle. Hän nousi jalkalautoja pitkin piha-aidan yli, joka oli tehty aitan nurkasta pirtin nurkkaan. Hän kulki pellon pientareella, ojan reunaa ja aidan vierustaa. Aidan vieressä kasvoi hyvin rehevä vadelmikko. Kun hän tuli portille, josta mentiin niitylle, hän vilkaisi taakseen… Jo Liisakin oli tulossa. Hän nojasi juuri aidan seipääseen noustessaan piha-aidan yli. Sitten hän kokosi hameensa ja aikoi tulla.

Matti ei odottanut portilla, mutta Liisa sai hänet kiinni. Sitten he kulkivat molemmat niittytietä peräkkäin, Matti edellä, Liisa vähän jäljempänä, koettaen pysyä perässä.

— Parin viikon päästä saa jo alkaa heiluttaa viikatetta, sanoi Matti. — Katso, kuinka tuolla aidan vieressä kasvaa jo angervoa.

— Niinhän näkyy, sanoi Liisa ja koetti pysyä perässä. Notkossa oli puro, ja siinä oli vielä paljon vettä.

— Hyvänen aika, miten minä tästä pääsen? sanoi Liisa ja jäi seisomaan.

— Kulje puita myöten, sanoi Matti ja jatkoi matkaansa.

— Niin, mutta jos putoan… Älähän edes jätä!

— Etkä putoa!

Eikä Liisa pudonnutkaan.

Niittyalangolta he tulivat lehdon laitaan, lehdosta suon yli korpeen. Korven jälkeen he tulivat korkeammalle maalle, joka nousi nousemistaan harjukankaaksi. He kulkivat melko kiivaasti ja reippaasti, tuorein voimin.

Mutta harjulla tien vieressä oli se suuri Lepokanto, ja sen kohdalla ensimmäinen neljännes matkasta oli kuljettu… Liisa istui lepäämään, mutta Matti veti housunkauluksen alta tupakkakukkaron ja pani piippuun.

— Älä heitä tikkua kuivaan sammaleeseen… Se syttyy palamaan, ja koko kangas palaa.

— Mitä vahinkoa siitä sitten on, jos palaakin… Tyhjä kangas?

— Mikä pakko sitä on tahallaan panna palamaan?

— No, eipä pakko mikään, myönsi Matti.

Ja sitten taas matkaan. He menivät alas harjun toista rinnettä, loivempaa rinnettä. Metsä milloin tiheni, milloin eteen aukeni aho. Silloin maa kumahti paikoitellen ontosti jalan alla. Sitten tuli taas lehtoja, välillä niittyjäkin. Mutta niityt kierrettiin ulkopuolelta aitojen vartta. Maantielle päästessä alkoi olla pientä mäntymetsää, josta kuivien neulasten tuoksu tuli kulkijoiden nenään.

Aivan maantielle päästessä harakka hypähti metsästä tien yli. Se alkoi hyppiä edellä puusta puuhun ja nauraa herkeämättä…

Matti aikoi temmata tien vierestä kepin, heittää sillä harakkaa ja hätistää sen pois. Mutta ei hän kuitenkaan tempaissut. Hän tuli ajatelleeksi, että Liisa ehkä uskoisi hänen luulevan harakan nauravan heille. Liisa voisi ajatella, että hän siksi hätisti sitä harmissaan. Matti ei siis ollut näkevinäänkään harakkaa. Hän antoi sen vain hyppiä edellä ja nauraa. Ja harakka nauroi ja hyppi puusta puuhun tien molemmin puolin. Se kikatti ja keikutti häntäänsä. Vasta maantielle päästessä se erosi Matista ja Liisasta ja lensi takaisin metsään.

— Pesäkö sillä lie ollut, kun se piti sellaista ilvettä, sanoi Liisa.

— Sillä on aina ne omat lystinsä, sanoi Matti.

Maantiellä oli tienhaara, ja siinä virstapylvään juurella oli lumireki kesäteloillaan. Siinä oli toinen lepopaikka. Liisa istuutui ojan reunalle, mutta Matti istui lumireen siiven päähän.

— Siinä se on lumireki, sanoi Liisa. — Rautatielläkin on lumireki.

— On silläkin tiellä lumirekensä niin kuin muillakin valtateillä.

— No, eipä kai ilman… Mutta sitä rautatien lumirekeä eivät hevoset vedä.

— No mikä sitten?

— Ruustinna sanoi, että se masina vetää sitäkin…

— Kai se jaksaa, jolla on vedellä kulkiessaan seitsemän hevosen voimat.

— Mutta joskus sekin kuuluu tarttuvan kiinni hankeen, ettei se pääse liikahtamaankaan, tehtiin mitä tahansa. Niin käy, kun oikein pyryttää kujateille…

— Ähäh! Vai pitää senkin äytärin pysähtyä?… Entäs miten se sitten pääsee irti?

— Ka, kun en tullut kysyneeksi sitä.

— Eiköhän pidä hakea lapiomiehiä avuksi niin kuin muillekin lumireille… Siinä sen nyt näkee!

— Niin minkä?

— Sen, etteivät ne masinat auta, kun tulee oikein tiukka paikka. Joko lähdetään?

— Lähdetään vain.

Sitten he lähtivät kulkemaan maantietä. Matti mietti kulkiessaan yhä sitä, että pitääpä senkin pysähtyä. Vaikka se muka menee niin kovaa, etteivät parhaatkaan juoksijat pysy rinnalla. Ja miksi lie Matin tehnyt melkein mieli kiusoitella rautatietä siitä, ettei se päässyt lumen läpi. Jos se olisi ollut oikea ihme, eivät lumihanget olisi haitanneet… Yli olisi mennyt! Eikä se olisi väistänyt kallioitakaan… Saihan Mooses kalliosta vettäkin vuotamaan… Mutta siinä miehessä olikin Herran henki…

He kulkivat maantietä, ja tien päästä alkoi näkyä Valkeiskylän taloja.

— Kenenkähän lehmiä nuo ovat? kysyi Matti, kun näki lehmiä tien vieressä.

— Valkeiskyläläisten lehmiä, sanoi Liisa. Mutta silloin hän muisti jotakin ja sanoi sen:

— Kuulehan, Matti… En ole muistanut kertoa, mitä ruustinna kertoi minulle, kun kävin siellä talvella…

Ja Liisa kertoi, mitä ruustinna oli hänelle kertonut. Rautatie oli ajanut viime kesänä lehmän päältä. Lehmä oli mennyt keskeltä kahtia, toinen puoli ruumista toiselle puolelle tietä…

— Ei se kuulu katsovan… Ajaa vain täyttä laukkaa, vaikka ihminen olisi edessä.

— Onko pakko olla edessä?

— Niin, mutta kun lehmä ei ehdi… Eikä sillä ole sitä älyä…

— Ei, mutta ihminenpä.

— Ei ehdi ihminenkään… Eivätkä ne kuulu katsovan, kuka vain sattuu niiden tielle… Viheltävän ne kuuluvat, ja joka ei silloin…

— Viheltääkö se?

— Niin kuuluu tekevän…

— Se pitää näemmä samat tapansa maalla kulkiessaankin. Silloin on oma syy sillä, joka menee alle.

— Hullu kai se on, joka menee alle, kun voi kulkea muualtakin…

— Pysyisi syrjemmässä…

— Se kuuluu joskus saavan syrjästäkin, jos ei ole vähän kauempana… Yhdenkin miehen se kuului temmanneen, kun hän oli mennyt liian lähelle… Mikä lie siinä vetovoima, joka tempaa kuin koski pyörteeseensä…

— Jaha, se vie mennessään?

— Niin kai.

— Voisi kai tuosta seistä kauempanakin, jos joskus sattuisi sen maille… Voisin kai minä.

— Voisin kai minäkin.

Matti ja Liisa astelivat yhä eteenpäin ja olivat yhtä mieltä. Oli silkkaa hulluutta mennä rautatien eteen tai edes liian lähelle sitä … jos nimittäin joskus sattuisivat sen maille… Voihan sellaista katsella kauempaakin … vaikka aidan takaa… Eikä se mikään sellainen ole, jota sormin koetellaan… Tietäähän sen, mitä sellainen tekee, jos sitä ärsyttää…

Kyllä se sentään on melkoinen peto! Ajapa lehmä keskeltä kahtia!… Kenenhän poloisen lehmä se lie ollut… Ja älä sitten vielä pysähdy, vaikka olisit ajamaisillasi ihmisen päälle!… Matti ja Liisa eivät suinkaan olisi pelänneet sitä omasta puolestaan … jos olisivat sattuneet sen maille. Mutta olihan niitäkin, jotka eivät tienneet, mitä se tekee, kun sen lähelle menee… Ja niille se on vaarallinen.

Valkeiskylän kohdalla Matti ja Liisa kulkivat kiivaammin kuin muualla. He eivät poikenneet yhteenkään taloon, vaikka moneen oli kovat kutsut.

Onterin pellolla isäntä oli karhitsemassa. Kun hän pääsi aidan nurkkaan, hän pysäytti hevosensa ja nojasi aitaan pannakseen tupakan. Matti ja Liisa huomasivat hänet vasta, kun olivat jo vähän ohi.

— Minne sitä sellaisella kiireellä kuljetaan? kysyi Onteri yhtäkkiä aitansa takaa.

— Kah, sanoivat Matti ja Liisa yhtä aikaa ja säpsähtivät vähän.

— Minnekö? sanoi Matti. — Tuonne kirkolle päin…

— Ovatpa ottaneet oikein kontillisen evästä…

— On vähän toimittamista siellä… Taidetaan viipyä vähän yli pyhänkin…

— Kirkollako?

— Kirkollakin… Ja on vähän asiaa tuonne kirkon toisellekin puolelle.

— Kunhan ette vain mene rautatietä katsomaan?… Kaikki ne sinne nyt menevätkin… Minulla ei vain ole vielä ollut niin paljon joutoaikaa…

Matti käänsi puheen toisaalle.

— Onko hyvä karhita? kysyi hän.

— Mikäpä siinä lie… Kuiva pelto tahtoo vähän pölistä… Mutta menee se…

— Pitää lähteä, sanoi Matti, kun he olivat vähän aikaa seisoneet ja katselleet toisiaan.

— Eikö ehditä käymään talossa?

— Eipä oikein ehdittäisi… Pitää lähteä… Ei muuta kuin hyvästi.

— Hyvästi, sanoi Onteri ja jäi edelleen polttelemaan piippuaan. Matti ja Liisa lähtivät astumaan, mutta selässään he tunsivat, että hän katseli heidän jälkeensä. Ja että hän naurahti heille itsekseen, samalla tavalla kuin silloin, kun hän sanoi: »Kaikki ne sinne nyt menevätkin…»

Mutta siitä tunteesta Matti ja Liisa eivät sanoneet toisilleen mitään.

He kulkivat taas eivätkä tavanneet ketään, ja jo alkoi näkyä pappila. Päivä oli jo puolessa, kun he olivat lähteneet kotoa. Eivät he olleet päässeet lähtemään aikaisemmin. Ja nyt aurinko oli jo vähän alempana. Oli lehmien lypsyaika, ja joka talon tarhasta nousi savu suoraan ilmaan. Liisa ajatteli, että onkohan heidän kotimiehensä jo lypsänyt vai tekeekö se vasta savua… Ka, kun hän ei tullut sanoneeksi, että palavakkanen on aitan ylähyllyllä… Mutta ehkä se löytää sen sieltä. Liisa sanoi sen Matillekin. Mattikin arveli, että kyllä se kai löytää sen sieltä, kun ottaa lypsyämpärin.

Matti ja Liisa tulivat tienhaaraan. Toinen tie, oikotie, vei niittyjä pitkin suoraan pappilan pihan läpi kirkolle. Toinen, sama maantie, jota he olivat tulleetkin, kiersi pappilan niityt ja pellot.

Tienhaarassa Matti pysähtyi odottamaan Liisaa, joka kulki aina vähän jäljempänä. Liisa istui tien viereen ja alkoi panna kenkiä jalkaan. Siinä kohdassa akoilla oli aina tapana panna kengät jalkaan… Eihän pappilan pihan läpi kehdannut kulkea paljain jaloin… Mutta Matti arveli, että tokko niittyjä pitkin nyt mennäänkään… Liisa arveli, että totta kai niittyjä pitkin, kun se oli suorempi.

Mutta siihen Matti sanoi, että pappilan herrasväki näkee heidät. Ne istuvat kesällä aina portailla.

Liisan mielestä se ei tekisi mitään, jos näkisivätkin… Ovathan ne nähneet ennenkin…

Ei se suinkaan mitään tekisi, mutta ne ehkä huutavat sisään ja kysyvät, minne matka. Ja kuka sitten selittää rovastille, että on menossa Lapinlahden kirkolle kuulemaan parempilahjaista pappia? Se voisi ajatella, etteivätkö niille enää kelpaa oman pitäjän papit… Vaikka ei se ehkä sanoisi sitä.

— Sanotaan, että mennään katsomaan rautatietä, sanoi Liisa.

Hm! Sitäkään ei Matin mielestä oikein voisi sanoa… Ja jos ei sitten tulisikaan käytyä rautatiellä, hän olisi valehtelija rovastin edessä. Voihan sen sijaan kulkea pappilan kautta takaisin tullessa…

Sama kai se oli Liisasta… Kuljettiin sitten mistä tahansa, kunhan kuljettiin… Hän pani kuitenkin edes kengät jalkaansa, kun oli kerran ruvennut panemaan.

Ja Matti ja Liisa jatkoivat kulkuaan maantietä pitkin. He kiersivät niityt ja pellot, kulkivat pappilan kuistin ohi ja lähestyivät kirkkoa.

He istuivat sakastin portaille lepäämään. Matti laski konttinsa alimmalle portaalle, ja Liisa alkoi riisua kenkiään.

Mutta silloin sakastin takaa tuli yhtäkkiä maantietä pitkin koko pappilan herrasväki: rovasti, ruustinna, nuori herra ja röökinät. Mukana oli vielä muutamia vieraita, joita Matti ja Liisa eivät tunteneet. He eivät ensin huomanneet sakastin portailla istujia ja menivät jo vähän ohi. Mutta silloin ruustinna sattumalta käänsi päätään. Matti kosketti lakkiaan, ja Liisa nousi seisomaan ja niiasi. Kaikki pysähtyivät nyt puhumaan.

— Hyvää iltaa! Ka, Matti ja Liisa! Minne te menette? kysyttiin.

Liisa alkoi puhua.

— Hyvää iltaa, herra rovasti … ja ruustinna … terve! Kotoapäinhän sitä tullaan … hyvää iltaa, röökinä … terve, terve! Lähdettiin … ka, nuori herrahan se on … en tuntenut, kun on kasvanut niin isoksi … terve! Lähdettiin vähän jaloittelemaan, hupsut, tässä ennen heinäntekoa… Matti olisi tahtonut käydä talossakin, mutta minä sanoin, ettei malteta… Mutta tullessa oli aikomus poiketa…

— Vai niin, sanoi ruustinna lempeästi, ja rovasti kysyi, minne matka oli.

— Tännehän se on, vähän matkan päähän… Mikä lie tuonne, peninkulma ja vähän toistakin… Lapinlahden tien varteen.

— Onko matka Lapinlahdelle päin?

— Sinnehän se on… Tällä Matilla on siellä sukulaisia eräässä talossa… Sen talon portaille kuuluu näkyvän Lapinlahden kirkkokin. Ne ovat aina kutsuneet käymään, vaikka ei ole ennen tullut lähdettyä. Keitä nämä herrasväen vieraat ovat?

— Ne ovat meidän sukulaisia…

— Taitavat olla kaukaisiakin?

— Helsingistä ne ovat… Ne ovat tulleet tänne rautatietä pitkin.

— Vai rautatietä?

— Niin, totta kai Matti ja Liisakin käyvät katsomassa rautatietä, kun kerran menette Lapinlahdelle?

— Rautatietäkö? En tiedä… Ei ole ollut siitä mitään puhetta… Ehtisiköhän sitä, kun oli aikomus ehtiä huomiseksi tänne kirkkoon?

— Aina sitä saa olla kirkossa… Pitää toki käydä, kun on kerran lähtenyt liikkeelle… Ja voihan olla Lapinlahden kirkossa?

— Niin, no niin… Kyllähän, vaikka eihän ole puutetta papeista omassa pitäjässäkään.

— Menkää nyt vain katsomaan rautatietä, kehotti ruustinna yhä.

Liisa katsoi Mattiin, mutta Matti ei sanonut mitään…

— Pitäisiköhän mennä… Ei tiedä… Kyllä siinä kai olisi katsomista.

— Ja pitää myös ajaa sillä vähän matkaa.

— Ei meillä ole varoja lähteä sellaisella ajamaan… Hyvä, kunhan saadaan nähdäkään, vanhat ihmiset.

— Se maksaa vain puolet tavallisesta kyytirahasta… Se on sama kuin ajaisi puolella kyydillä.

— Onko se vähän?… Ei meidän toki ole koskaan kannattanut ajaa kyydillä!

Mutta ruustinna ei menettänyt toivoaan. Hän tahtoi ehdottomasti, että toinenkin saisi nauttia samasta ilosta kuin hän itse.

— Kyllä kannattaa, sanoi hän. — Kyllä teidän tekee mieli ajaakin, kunhan näette, millainen se on… Ja tulkaa sitten palatessanne pappilaan.

Ruustinna sanoi Matille ja Liisalle hyvästit ja lähti muiden jälkeen, jotka olivat jo lähteneet.

Kun Liisa oli riisunut kenkänsä ja Matti sovittanut kontin taas selkäänsä, he jatkoivat matkaa.

— Jos tuonne sitten mentäisiin, kun ne niin kovasti vaativat? sanoi Liisa.

— Pitää kai sinne mennä!… Mitä niille sitten sanoo, ettei ole käynytkään, kun ne kysyvät?

Nämä puheet saivat kummankin heistä vähän hymyilemään mielessään, Matin ja Liisan, mutta eivät he sanoneet siitä toisilleen mitään.

Matin teki kuitenkin mieli vähän laskea leikkiä.

— Minkä takia sinä, Liisa, valehtelit ruustinnalle, että me mennään sukulaisiin?

Liisa otti moitteen todesta ja vastasi vähän vihaisesti…

— Mitä minä olisin sanonut? Olisit itse sanonut paremmin…

— Eipä silti, eipä silti, lepytteli Matti. — Hyvä, että jotain sanoit.

Jo leppyi Liisakin…

— Et sinä olisi sitäkään keksinyt… Jörötit vain etkä saanut sanaa suustasi.

He kulkivat kirkonkylän talojen ohi, peltojen ja kuistien sivuitse. Maantie kulki peltojen halki ja kääntyi sitten kylän portilta metsään. Metsän mutkassa talot ja niiden pellot katosivat pian näkyvistä.

Melkein Lapinlahden kirkonkylään asti oli yhtä metsätaivalta, välissä vain yksi niitty. Sen Matti ja Liisa tiesivät ja kiiruhtivat kulkuaan yöllä, kun oli viileää. Välillä tie laski notkoon, ja silloin suolta humahti kulkijoita vastaan kylmää ilmaa. Mutta kovemmalla maalla tuntui aina kanervan lämmin tuoksu. Kaste oli jo laskeutunut tien vieren nurmikolle. Ilta kului ja yö lähestyi, mutta vielä ei näkynyt mökkiä, jossa oli määrä levätä. Pysähtymättä ja toisilleen paljon puhumatta Matti ja Liisa kävelivät kärrynpyörän kovaa jälkeä. He kulkivat peräkkäin, Matti edellä, Liisa vähän jäljempänä, koettaen pysyä perässä.

Aurinko oli jo puolen aamupäivää lämmittänyt kirkkaalta taivaalta maantien multaa ja kiviä Isonharjun jyrkässä törmässä. Uni oli pettänyt Matin ja Liisan yöpaikassa ja makuuttanut heitä pimeässä saunassa pitkälle päivään… Saapa nähdä, ehtiikö enää rautatielle? Lapinlahden kirkonkylään oli vielä puoli peninkulmaa, siihen tienhaaran kohtaan asti. Sieltä oli vielä mikä lie matka siihen paikkaan, josta rautatien näki läheltä. Eikä se kuulunut näkyvän vielä tienhaaraan. Perillä kuului pitävän olla puolen päivän aikaan, jos mieli nähdä. Niin mökissä oli osattu kertoa…

Matti ja Liisa astuivat tavallista nopeammin ja ponnistelivat mäkeä ylös. Kuuma multa poltti jo Liisan jalkapohjia, ja kenkä hankasi Matin kantapäätä. Aurinko paahtoi niskaan melkein kuin keskipäivällä.

— Odotahan nyt, Matti… Älä nyt tuollaista vauhtia… Kunpa olisi otettu hevonen… Olisihan se ollut vapaana…

— Mitäs tässä on jalan kävellessä… Hyvinhän tämä menee, kun on mennyt tähänkin asti.

— Kyllä kai tämä menee… Vaikka ei taitaisi sinunkaan kantapääsi enää hyvin kaivata kävelyä.

— Totta kai tässä pitää kävellä, ei kai matka kulu istumallakaan…

— Eiköhän kuitenkin istuttaisi vähän lepäämään… Ei ole istuttu sen jälkeen, kun lähdettiin mökistä.

— Joko sinua väsyttää?

— Kun ei olisi lähdetty koko matkalle!

— Käännytäänkö takaisin?

— Käydään sitä nyt katsomassa, kun kerran sitä varten on lähdetty… Mutta en minä enää toista kertaa lähde. Kyllä tätäkin törmää on vielä pitkästi … tuonne ylös… Ka, mikä tuo on tuolla tien vieressä?

— Missä? Kivihän se on…

— Ei, vaan kiven vieressä?… Ihminen!… Eikö se totisesti ole Matliena?

Kuppari-Lienahan se istui siinä kiven vieressä maantieojan toisella puolella ja poltti lyhyttä savinysäänsä.

— No, mistä se Matliena on tähän tullut?

— Tuolta Lapinlahdelta päin minä tulen… Matkanteko alkoi väsyttää kovasti, niin rupesin lepuuttamaan jalkojani… Eiköhän ukkonen ole ilmassa?

— Mitä asiaa sillä Matlienalla oli Lapinlahdelle?

— Mitäpä muuta tänne asti kuin katsomaan rautatietä… Pitihän kerran lähteä, kun kaikki muut ovat käyneet jo ennen. Eivätkä ne kylissä muusta puhukaan… Niin että häpeähän se on hierojalle, kun muut puhuvat eikä itse tiedä mitään… En malttanut olla, niin lähdin pyhäiltana…

— Jalanko sitä on kuljettu?

— Eipä köyhällä hevosta liene… Eivätkä rikkaat kai ota kyytiinsä. Huttulan isäntäkin lähti samana päivänä kuin minä ajamaan tänne yksin. Vaikka minä tahallani vihjailin saunassa hänen kuultensa… Olisi hän toki ottanut toisen ihmisen kyytiinsä, kun häntä on niin monta kertaa kupattu ja hierottu… Mutta mitä rikas välittää… Tuoreet sarven jäljet hänellä on nytkin leveissä leuoissaan… Katsokaa vain, kun satutte näkemään, eikö ole… Mutta viimeinen kerta se nyt saa ollakin, että minut saadaan siinä talossa lähtemään saunaan… Hakekoot kupparin muualta. Tämä on sitten vielä niin asumatonta taivalta koko matka, huokasi Matliena lopuksi.

— Asumatonta on taivalta… Vain muutama mökki tuolla tien vieressä.

— Hupsu se on, joka kaikkien kummallisuuksien takia lähtee kulkemaan tällaisia taipaleita… Vanhan ihmisen pitäisi uskoa sellaiset katsomattakin… Hupsuja olette tekin, kun menette!

— Ei me vielä tiedetä, mennäänkö sinne ollenkaan… Ja tokkopa mennäänkään?

— Minne te sitten menette?

— Lapinlahden kirkkoon me aiottiin.

— Aikokaa minne tahansa, mutta rautatielle se teidät kuitenkin riipaisee… Riipaisipa minutkin…

— Ja näkikö Matliena sen?

— Näinhän minä.

— Oliko se hyvä? No, millainen se oli?

— Olihan se… Kummahan se oli… kumma, kumma… En minä olisi uskonut sitä sellaiseksi.

— Kulkiko se pyörien päällä?

— Monien pyörien päällä se kulki… Ja kun me seistiin siinä sen rakennuksen edessä, jonka eteen ne sen ajavat… Ja alettiin odottaa…

— Mihin aikaan se tulee?

— Sen tuloon ei ole enää kauan… Puolen päivän aikaan se tulee.

— Nyt on kohta jo aamiaisen aika…

— Saatte kulkea kiireesti, jos aiotte ehtiä näkemään…

— Me aiottiin olla ensin kirkossa ja mennä sitten katsomaan sitä, jos siltä tuntuu… Odottaa kai se kirkkoajan, ennen kuin lähtee… Odottihan se ennenkin.

— Odottiko?

— Vedellä kulkiessaan se odotti kirkon rannassa koko kirkkoajan.

— Sepä se, ettei se maalla kulkiessaan näytä odottavankaan… Tulee ensin kovaa kyytiä, seisoo hyvin vähän aikaa ja lähtee taas ajamaan … keskellä kirkkoaikaa…

— Mutta minä en lähde, Matti, koko rautatielle, jos se on keskellä kirkkoaikaa… Saat mennä yksin…

— Milloin sinä sen sitten näet?

— Vähät minä siitä, jos en näekään… Ja jalkojakin särkee niin, että… En minä rupea sen takia tekemään syntiä.

— Mitä syntiä siinä on?

— Vai ei syntiä? Mikä sitten on syntiä, jos ei se, kun keskellä kirkkoaikaa…?

Matti ei sanonut mitään, vaikka Liisa odotti, että hän alkaisi väittää, ettei se ole mitään syntiä, mitä Liisa sanoi synniksi.

— Onko se sitten paljon kirkon toisella puolella? Liisan täytyi kysyä, kun muut eivät sanoneet mitään.

— On sinne tienhaarasta vielä hyvä ruotsinvirsta.

— Sellainen matka vielä … tällaisessa paahteessa… Kun edes tuulisi vähäisen!

— Mistä kohdasta se tie eroaa sinne? kysyi Matti.

— Se eroaa… Menkää tästä vähän matkaa, laskeutukaa mäen alle ja nouskaa toisen mäen päälle. Sen mäen päältä se eroaa… Se lähtee oikealle, ja tämä tie vie suoraan kirkolle. Siinä on punaiseksi maalattu viitta, joka näyttää, minne mennä… Kyllä te löydätte…

Ja Matti ja Liisa löysivätkin tienhaaran etsimättä. Siitä se erosi oikealle mäen päältä, ja merkit olivat niin kuin Matliena oli sanonut. Tienhaarasta näkyi kirkkokin vähän alempana laaksossa.

Liisa pysähtyi katselemaan sitä, mutta Matti kääntyi epäröimättä oikealle.

— Sinnekö sinä menetkin? kysyi Liisa Matin jälkeen.

— Minne minä sitten?

— Eihän sitä kirkkoaikana… Kuulehan… Odotahan!

— Eihän nyt vielä mikään kirkkoaika ole… Tule, jos tulet… Ei tässä ehdi vitkastella.

— Voi hyvä isä!

Mutta Matti yhä meni menemistään eikä odottanut… Onpa se jumalaton! Ja Liisan täytyi tulla perässä… Eihän tässä kai mikään muu auttanut, jos he eivät aikoneet erota toisistaan… Mutta mistä he sitten löytäisivät toisensa, kun toinen menisi sinne, toinen tänne … vielä näin vieraalla maalla… Ehkä sieltä vielä ehtisi kirkkoonkin, kun oikein yrittäisi olla nopea…

— Odotahan, Matti… Kyllä minä tulen… Älähän jätä!

Ja Liisa yritti päästä Matin perään. Hänen jalkansa raapivat kiireesti maantien kuumaa hiekkaa, ja hän kokosi tuon tuostakin hameen helmoja kouriinsa. Hänen edellään kulki Matti kiireisesti vääntelehtien, ja siniset piikkohousut heilahtelivat vuorotellen.

### Sanasto

- **joutoakan**: joutoakka on nainen, jolla on aikaa tehdä tilapäistä työtä.
- **kotimiehen**: kotimies on ihminen, joka hoitaa taloa, kun muut ovat poissa.
- **karhitsemassa**: karhita on muokata peltoa hevosen vetämällä työkalulla.
- **lumireki**: suuri puinen laite, jolla tie aurataan.
- **äytärin**: pilkkaava sana, jolla Matti puhuu masinasta.
- **peninkulmaa**: peninkulma on vanha mitta, noin kymmenen kilometriä.
- **ruotsinvirsta**: vanha mitta, noin kilometri.
- **palavakkanen**: jokin tavara, jolla tehdään savua lypsyllä.
- **röökinät**: herrasväen tyttäret, neidit.
- **sakastin**: sakasti on kirkon sivuhuone.
- **kupattu**: kupata on ottaa sairaalta verta sarven avulla.
- **savinysäänsä**: savinysä on lyhyt savesta tehty piippu.
- **piikkohousut**: vanha sana housuista.
- **pirtin**: pirtti on talon suuri tupa.
- **eväskontin**: kontti on tuohesta tehty reppu.

## VI.

Lapinlahden rautatienasema on tehty ihan metsän sisään. Kun kuljet tietä, joka vie sinne, on toisella puolella tiheä metsä ja toisella korkea harju. Tie kulkee harjun vieressä, mutta harjun päässä se kiertää sen kuin kävyn kärjen. Siinä sinulla on yhtäkkiä edessäsi rautatie ja asema, ennen kuin huomaatkaan.

Ensin näkyy yksi punainen rakennus. Sitten, kun kierrät kävyn kärjen ympäri pitemmälle, näkyy toinen punainen rakennus. Siinä on valkoiset nurkat ja iso pariovi. Mutta vähän matkan päässä näkyy keltaiseksi maalattu asemarakennus, joka on vuorattu laudoilla. Se näkyy ensin puiden välistä, sitten kokonaan. Siitä loistavat isot ikkunat ja lasiovet.

Asemalla näytettiin vielä nukuttavan. Siellä nukuttiin kai makeinta aamu-unta, koska kaikki ovet olivat vielä kiinni ja ikkunoiden edessä oli verhot… Koko yö oli valvottu juhannuskokolla tuolla harjun päällä. »Rautatien herrat» olivat teettäneet sen sinne rengeillään. Koko yön he olivat juoneet siellä ja paukutelleet pistooleilla männyn kylkeen. He olivat huutaneet suu auki kovaa hurraata taivasta kohti. Ja kun yhdet oluet olivat loppuneet, oli lähetetty hakemaan lisää kirkonkylän kauppiaalta. Sitä oli taas tarjottu kaikille ihmisille. Kuka vain tuli, sai juoda sitä niin paljon kuin kehtasi. Tyttöjenkin oli pitänyt juoda… Niidenhän sitä vasta olikin pitänyt… Mikään ei ollut auttanut… Eivät ne olisi oikein viitsineet juoda herrojen juomia. Mutta »puukhollari» otti kiinni ja uhkasi juottaa väkisin. Eipä hänkään ollut päässyt kotiin omin jaloin… Muiden oli pitänyt kannatella häntä molemmin puolin kainaloista. Horjuvalta oli näyttänyt itse inspehtorikin, kun hän tuli alas mäkeä… Ja silloin oli jo täysi päivä.

Siitä juttelivat miehet, jotka istuivat asemasillan laidalla ja katselivat suoraa rataa niin kauas kuin silmä kantoi.

He olivat vakaata väkeä, kirkonkylän miehiä. He olivat nukkuneet juhannusyönsä yhtä rauhallisesti kuin muutkin yöt. He olivat nousseet aamulla aikaisin niin kuin aina muulloinkin ja panneet anturat jalkaansa. He olivat ottaneet kellon kamarin naulasta, pistäneet sen housunkauluksen alle ja lähteneet kävelemään rautatielle päin. He olivat käyneet siellä usein ennenkin, joka pyhä, ei mitään asiaa, muuten vain…

Rataa pitkin käveli toisia miehiä. He tarkastelivat hitaasti kävellessään kiskoja ja kiskojen alla olevia pölkkyjä. He olivat rautatien työmiehiä. Parta oli ajettu pois, vain leuan alla oli vähän haiventa kähertymässä kaulusta vasten… He tiesivät, että silloin ja silloin siitä oli murtunut kisko ja uusi oli pitänyt panna. Se ja se oli ollut kiinnittämässä sitä… Kauankohan se nyt kestää?… Tuo yksi tuossa näytti jo kovin kuluneelta. Mutta se voi vielä kestää jonkin aikaa, kuka tietää kuinka kauan… Puoli vuotta tai vähän ylikin…

— Kesti se, minkä kesti… Mutta irrottaa se on siitä pakko. Aluspölkyt näyttävät jo mätänevän. — Sen sanoi Ville, Huttulan talon viimetalvinen vesimies.

— Vaatii uusia sijaan, sanoi vähän ajan päästä toinen mies.

— Vaativanpa näkyy, sanoi kolmas.

— Onhan niitä kruunulla pölkkyjä.

— Ja kun loppuvat, kirkonkylän ukot toimittavat uusia.

Oli tultu asemasillan kohdalle, jossa kirkonkylän miehet vielä istuivat jalat riipuksissa. He polttivat joutessaan tupakkaa ja sylkivät.

— Siinä se Villekin pasteerailee kuin herrat.

— Vai ei pasteerailisi… Huomenta! Mitä kuuluu?

Miehet kättelivät toisiaan, ne jotka istuivat sillan laidalla ja ne jotka kävelivät rataa pitkin.

— Vai ei pasteerailisi, kun saa astella omaa tekemäänsä tietä.

— Kruunun tie, mutta meidän tarvikkeista, sanoivat kirkonkylän isännät.

— Teidän tarvikkeista?

— Pölkyt ovat meidän. Miten kruunu tekisi tiensä, jos me emme antaisi aineita.

— Aina niitä antajia olisi. Eivätkö isännät olleet kokolla eilen?

— Taisi meistä jokainen saunan jälkeen mennä nukkumaan… Herrat kuuluivat juoneen viime yönä…

— Joivat ja muita juottivat…

— Siksi niillä nyt uni kestää.

— Milloin se ei herroilla kestä?

— Asemamieskin vielä nukkuu.

— Onko sekin herra?

— Mielellään se kai olisi.

— Tähti on jo otsassa.

— Ja keltaista punosta olkapäillä… Kun se tuli tänne, se ei tehnyt muuta kuin kääntelehti lasiovien ja ikkunoiden edessä. Me katselimme sitä huviksemme.

— Hyvä mies muuten.

— Ei moittimista… Hoitaa virkansa.

— Ajaisi se teidätkin pois radalta, jos näkisi.

— Ei meitä… Meillä on lupa kävellä, missä tahdotaan. Mutta teidät se ajaisi…

— Miten se ajaisi.

Sitten kaikki miehet nousivat sillalle ja lähtivät astelemaan hitaasti karkealla soralla peitettyä pihaa pitkin maantien suuhun päin.

He katselivat lauta-aidan yli postineidin kukkamaata. Miehet ihmettelivät, miksi noita kukkia kasvatetaan… Mitä hyötyä niistä on? Ei mitään… Kylväisi mieluummin ohraa tai hernettä. Ja se möyrii siinä peltomaassaan päivät pitkät ja lykkii lapiollaan… Ja on siitä niin äkäinen, että koputtaa ikkunaan, jos joku vähänkin nojaa aitaan… Tulee pihalle ja huutaa ruotsia silmät korvat täyteen sille, joka poloinen sitoo hevosensa siihen… Vaikka eihän suomalainen ymmärrä sen huudoista ja mongerruksesta mitään, sama, vaikka ei puhuisi ollenkaan…

Miehet siirtyivät tien mutkaan ja kävelivät hitaasti maantietä pitkin. Joku potkaisi anturansa kärjellä kiven ojaan.

— Tuotapa näkyy kiire ajavan… Katsokaahan, miehet, eteenne…

— En ole nähnyt vanhan miehen astuvan noin tiukkaa.

— Akkansahan sitä ajaa.

Matti ja Liisa sieltä tulivat, Matti edellä, Liisa vähän jäljempänä, koettaen pysyä perässä. Matti oli ihan hengästynyt, kun hän tuli miesten kohdalle.

— Minne mies kiiruhtaa? kysyi Ville ja pysähtyi. Muut miehet jatkoivat matkaansa.

— Täh—hänneh … hän meh! läähätti Matti. — Kah, Villehän se on … teh-herve!

— Joko lähdettiin rautatien työhön?

— Eihän sitä ty—y—yöhön—kään … on niin li—iian helteinen ilma kävellä, että ihan…

— Helteinenpä on ilma… Taitaa olla ukkonen ilmassa…

— Tah—haitaapa … olla… Sinnepäinkö se Ville … pitää lähteä tänne…

— Onko asemalle kiire?

— Onkohan sinne vielä pitkä matka?

— Tuossahan se on tuon mutkan takana… Siitä se jo näkyy…

Liisa saavutti jo heidät…

— Sanoinhan minä sille, että älä turhaan kiirehdi… Mutta ei se kuule mitään eikä pysähdy, vaikka siihen paikkaan nääntyisi!

— Etpähän nääntynyt!

— Eihän siinä ehdi nääntyä, kun toinen jättää… Tuleeko tämä mies rautatieltä päin? Sano, hyvä mies, meille!…

— Etkö sinä tunne… Tämähän on meidän pitäjän miehiä… Viime talvena hän oli Huttulassa huonemiehenä…

— Ka, Villehän se on… Minä en tässä kiireessä… Eikö se Ville lähtisi näyttämään meille matkaa? Jos ei sitä ehkä osata!…

Ville saattoi lähteä…

— Ei taida olla kiirettä? sanoi Matti, vaikka luuli olevan.

Ei ollut kiirettä. Ville sanoi, että juna tulee vasta puolisen aikaan.

— Niin, sekö masina se tulee?

— Niin, niin, masina. Sitä kutsutaan täällä junaksi!

— Ja meillä kun oli olevinaan kiire, sanoi Liisa läähättäen ja kiiruhti Villen rinnalle. — Luultiin, ettei ehdittäisikään, niin piti melkein juosta… Mitä lie ollut miehiä tien vieressä tuolla vähän matkan päässä. Eivätköhän ne olleet juovuksissa, siltä näytti. Kysyttiin niiltä, että joko se kohta lähtee. Ne huusivat meille: »Jo lähtee! … jo lähtee! Juoskaa, muuten ette ehdi!» Ja meillepä tuli kiire… Huhhuh! Että ehkä ei ehditäkään?

Matti oli jo rauhoittunut, mutta Liisa kuohui vielä äskeisestä kiireisestä kävelystä.

— Tuossa sitä jo taitaa alkaa näkyä? kysyi Matti.

— Ka, eikö sieltä näy punainen rakennus! Mikä se on, niin korea rakennus?

— Se on vain sellainen erikoishuone… Herrojen varalle… Ei talonpojat sellaista tarvitse… — Ja Ville veti suunsa vähän nauruun. Liisa ymmärsi Villen ja iski silmää.

— Niillähän pitää olla erikoishuoneensa täällä niin kuin muuallakin… Kyllä minä tiedän, minä olen ollut pappilassa piikana… Tietäähän sen… Mutta eiköhän se olisi kelvannut maalaamattakin?… Ka, Herra Jumala, tuolla on toinen isompi!

— Mennäänhän, niin täältä näkyy vielä sitäkin isompi. Tuossa se jo näkyy.

— Herra i—ihme! Katso, kun on… Sehän on koreampi kuin pappilan… Mitä nuo ovat täällä metsän keskellä? Asuuko täällä herroja?

— Herrojahan täällä asuu, rautatien herroja.

— Mutta missä se on se rautatie?

— Näettekö tuolla tuon aukean… Ja nuo pylväät?

— Mitä pylväitä ne ovat?

— Niiden yli kulkee rautalanka… Erotatteko?

— Ka, eikö kulje!

— Mikäs se tuo aukea on?

— Odotahan, Matti! Ka niin, miksi tuohon on hakattu metsään tuollainen aukea?

— Siitä se nyt menee se rautatie.

— Älä he—ele—!… Siitäkö se nyt!… Hyvä isä siunatkoon… Siinäkö se nyt!… Voi hyvänen aika, kun tämä nyt tuntuu kummalta—!

Ja Liisalle tulivat kyyneleet silmiin.

Mattikin pysähtyi katsomaan… Olivatpa he osanneet hakata sen siihen suoraan… Niin että päätä tahtoi huimata… Ville käski katsomaan lähempää.

— Älkäähän menkö, rukoili Liisa ja istui kiireesti tien viereen. — Odottakaahan… Minä… Älkäähän… Eihän paljain jaloin kehtaa.

— Antaa sen jäädä siihen panemaan kenkiään… Lähdetään me vain, sanoi Matti Villelle.

— Älkää nyt menkö… Odota, hyvä Ville, minuakin. — Ville odotti, ja Liisan mielestä Ville oli maailman paras mies. Mattia ei voinut verratakaan… Se nyt vasta oli sellainen… Se ei olisi odottanut ketään ihmistä, kun sillä itsellään oli kiire…

Ja sellaisella kiireellä Liisa sitoi kengät jalkaansa, että otsalle nousi hikipisaroita.

— Tulkaahan nyt, niin lähdetään katsomaan lähempää, sanoi Ville. Hän vei heidät pihan yli asemarakennuksen eteen.

Varsinkaan Liisa ei tiennyt, miten oli tullut tuon rakennuksen eteen, jossa oli isot lasit ja lasiovet… Olihan hän nähnyt komeita rakennuksia ja kirkkoja ennenkin… Ja komeahan se pappilankin talo oli… Eihän niitä nähdessä ollut niin… Mutta miksi lie tämä nyt tuntunut niin kummalta, että ihan polvia vapisutti…

— Tässä se inspehtori asuu.

— Tässäkö pehtori… Tässäkö, tässä suuressa?

Epäilys tunkeutui mieleen, varsinkin Matin mieleen, mutta ei hän osannut nyt sanoa sitä… Ville saattoi tarkoittaa jotakin toista… Täällä oli ehkä muitakin pehtoreita, vai olisiko se ollut se?…

— Mennään tänne rakennuksen toiselle puolelle…

Matti ja Liisa kiersivät sinne Villen perässä melkein hiipien… Kummankaan henki ei oikein kulkenut vapaasti…

Siellä vasta kaikkein kummallisinta olikin, ja siltä puolelta vielä komeampaa. Mutta Matti ja Liisa eivät oikein tienneet, mitä katsoisivat… Siinä käveli kuin lattialla… Ja ihan oikeaa lattiaa se olikin… Mutta mitähän varten ulkoilmassa oli lattia? Ja ikkunat kahdesta isosta lasista… Ja ovet yhä komeammat… Kirjoituksia seinissä… Ja kello seinässä kiinni, kielessä nauha…

Ville kuljetti heidät asemasillan toiseen päähän, josta viettävä silta vei alas radan viereen. Ohi kulkiessaan Matti ja Liisa näkivät eräästä ikkunasta keltaisia rattaita, ja sieltä kuului pientä naputusta… Ikkunan yläpuolella katon rajassa oli kuin posliinikuppeja ylösalaisin… Ja niistä lähti rautalanka, joka meni pylvään päähän, siitä toiseen ja sitten taas toiseen…

Mutta Ville käski Mattia ja Liisaa tulemaan katsomaan rautatietä…

Kaksi kapeaa rautakaistaletta… Ja pölkkyjä poikittain, vierekkäin… Yhtä suoraa niin kauas, ettei silmä kantanut… Ihan päätä huimasi, kun sinne katsoi… Ja toisaalle päin samaa aukeaa… Ja se kapeni vähitellen…

— Tämäkö se tuota? Tämäkö se nyt on se rautatie? kysyi Liisa vähän vapisevalla äänellä. Matti kysyi samaa silmillään, ja hänenkin kasvonsa värähtelivät.

— Tämä se nyt on… Näitä pitkin se juna kulkee.

— Niin sekö masina? kysyi Matti. — Näitäkö … pölkkyjäkö?

— Ei pölkkyjä … näitä rautoja.

— Vai näitä rautoja… En taida ymmärtää… Mutta miten ne tuota? Pyörien päällähän se kulkee?

— Pyörien.

— Mahtavatko ne olla yhtä suuria vai—?

Eikö Matti sitä tiennyt? Sen Liisa olisi osannut sanoa jo talvella…

— Etumaiset ovat suuremmat, veturin pyörät… Toiset ovat pienempiä, selitti Ville.

— Vai etumaiset suuremmat?… Mutta miten ne tässä … noiden rautojen päällä… En taida ymmärtää… Eivätkö ne putoa?

Ka niin!… Sitäpä ei Liisakaan…

— Eivät ne putoa, selitti taas Ville. — Ne on laitettu sillä tavalla. Pyörissä on kummallakin puolella sellaiset osat, etteivät ne pääse luiskahtamaan.

— Niin, eihän se sitten… — Mutta Matti ei vieläkään ymmärtänyt oikein, miten ne pysyivät niin, etteivät luiskahtaneet… Mutta kai ne oli asetettu niin, että pysyivät… Itsepähän tiesivät… Matti ja Liisa kokeilivat kädellä ratakiskon pintaa… Kyllä se oli sileä…

— Tällainen se nyt on tämä rautatie, sanoi Liisa. — Ja sinä kun luulit, Matti, että se oli rautapellistä koko matkan.

— Lienenkö sitä luullut?

— Luulit, luulit ihan varmasti… Etkö muista, kun istuit pirtin penkillä ja hakkasit tupakkaa ja silloin sanoit, että—

Mutta Matti ei ollut kuulevinaan Liisaa…

— Ja sitä on tuota suoraa tietä… Kuinka pitkälle lieneekään? hän kysyi.

— Onhan sitä siinä… Yhtä tasaista taivalta.

— Vai yhtä tasaista?

— Yhtä suoraa ja tasaista… Joskus se tekee mutkan, mutta mäkeä ei koskaan.

— Täällä mahtaa olla tasaiset taipaleet?

— On täällä mäkiä niin kuin muuallakin… Mutta ne kierretään kaukaa… Ja missä ei päästä ympäri, siihen puhkaistaan kulkupaikka mäen läpi.

— Yhhyy… Vai niin!

Sitä Matti oli miettinyt koko talven eikä ollut saanut siitä selvää. Ja taas tullessa koko matkan, varsinkin mäen kohdalla: miten ne laskevat alamäkiä? Eivätkö jälkimmäiset töytäise edellisten päälle? Mutta nythän niitä oli helppo hallita, kun matkat olivat tasaisia.

Liisan teki mieli kokeilla, miten siinä olisi hänen kävellä… Voisihan siinä kävellä jalkamieskin, kun se oli yhtä tasainen kuin silta.

— Saako tässä kävellä? hän kysyi ja astui toisella jalallaan radalle.

— Siitä saa sakon, joka kävelee siinä, sanoi Ville.

— Herra Jumala! sanoi Liisa ja säikähti.

— Ka, älä mene sinne… Etkö sinä voi kävellä muualla? torui Matti.

— Pilaantuuko se siitä, jos siinä kävelee?

— Sitä en tiedä, mutta kova kielto on, ettei syrjäinen saa astua siihen jalallaan.

— Oliko sinun pakko astua siihen jalallasi?

— Enhän minä kuin toisella vähän… Eihän se Ville toki sakota? — Liisaa alkoi jo vähän pelottaa, että jos hyvinkin…

— Mitäpä minä siitä, mutta jos inspehtori olisi sattunut näkemään tuolta ikkunasta.

— Jokohan se näki?

— Lieneekö nähnyt… Ikkunoiden edessä näkyy olevan uutimet… Eiköhän hän nuku.

— Hyi, kun jo säikähdin!

— Mitäs menit… Jos hän olisi sattunut näkemään, olisi vielä saatu maksaa sakkoja, torui Matti vielä.

Ville nousi takaisin asemasillalle, ja Matti ja Liisa kiiruhtivat perässä.

Asemarakennus näytti sitä komeammalta, mitä lähempää sitä katsoi. Ja sitä kummempia asioita kuuli, mitä enemmän kyseli…

Nuo langatkin tuolla katon rajassa… Mitä varten nekin ovat? Ville selitti, että lankojen toinen pää on Kajaanissa ja toinen Kuopiossa. Sana kulkee niitä pitkin päästä toiseen. Sana kulkee lankaa pitkin!… Niin, sitä pitkin se kulkee… Kulun voi kuulla milloin vain, kun menee ikkunan alle kuuntelemaan… Kuuluu naputusta. Sehän siellä naputtaa nytkin tuolla huoneessa, ja sana kulkee parhaillaan lankaa pitkin…

Matti ja Liisa hiipivät hiljaa ikkunan alle kuuntelemaan. Juuri silloin ei kuulunut mitään, mutta pian alkoi kuulua naputusta…

— Nyt se naputtaa… Nytkö sana kulkee? he kuiskasivat Villelle.

— Nyt se kulkee.

Mattia alkoi yskittää.

— Ole nyt hiljaa!… Ka, kun yskii. Ymmärtääkö se Ville, mitä se nyt naputtaa? — Liisan mielestä Ville oli niin viisas, että hänen olisi pitänyt ymmärtää kaikki.

— Sitä ymmärtävät vain ne, jotka ovat käyneet sen koulun, selitti Ville. — Ne ovat eri miehiä, jotka käyvät sen koulun… On täälläkin yksi.

— Hyvänen aika! Kyllä kai minä en oppisi ymmärtämään, vaikka kuinka kauan kuuntelisin… En enempää kuin tikan naputusta.

Matti ja Liisa kuuntelivat seinän vieressä pää kallellaan, kunnes naputusta ei enää kuulunut.

Sitten Ville kutsui heidät katsomaan sisään odotussalin lasiovesta…

Katso, katso, kun kello käydä nappaisee seinällä! Paljonkohan se mahtaa olla! Matti ja Liisa eivät osanneet lukea sitä. Ville katsoi omaa umpikuorista kelloaan. Hän sanoi, että se oli samassa ajassa rautatien kellon kanssa. Se oli viittä vaille puoli yhdeksän…

— Ostakaa kello, Matti… Saatte halvalla!

Matti säikähti: »Jokohan se nyt tahtoo, että ostan sen?» Hän alkoi katsella ilmoituspapereita oven pielissä ja seinillä ja kysyi, mitä niissä luki.

— Ruotsia, sanoi Ville.

— Ka niin, ruotsia… Siksi minä en saanutkaan niistä selvää…

— Vai siksi? ajatteli Liisa sanoa, mutta ei kuitenkaan sanonut… »Mitäpä hänestä häpäisen…»

— Jos niissä olisi lukenut suomeksi, olisi ollut hauska tietää, mitä ne ovat seinilleen kirjoitelleet.

— Liekö niissä mitään erinomaista, sanoi Ville ja istui portaille.

— Eipä varmaan, sanoi Matti ja istui viereen.

Liisa katseli yhä ympärilleen ja päänsä päälle. Hän tarkasteli laudoitettuja seiniä, koristeltuja räystäitä ja pylväitä, jotka kannattelivat avonaisen porstuan kattoa.

Mutta silloin hän huomasi yhtäkkiä kellon päänsä päällä…

Sehän oli kuin syömäkello… Syömäkello se kai olikin? Vai ei ole syömäkello… Sitä siis soitetaan silloin, kun rautatie lähtee liikkeelle… Vai viheltääkö se myös lähtiessään? Ihan niin kuin vedellä kulkiessaan, tullen mennen. Se Ville tietää kaiken, kysyipä siltä mitä tahansa.

— Eikö täällä sitten ole syömäkelloa? kysyi Matti.

Ei ollut syömäkelloa… Ei sitä tarvittu, kun kaikilla työmiehillä oli oma kello taskussa.

Matti pelästyi jo, että se ehkä tahtoo taas kaupitella kelloaan, ja käänsi kiireesti puheen toisaalle…

— Tuota niin… Sitä minä… Että kenen se Ville sanoikaan asuvan tässä talossa?

— Inspehtorihan tässä asuu.

— Ei kai se ole sellainen tavallinen pehtori?

— Herra se on, niin kuin ne muutkin.

— Oikea herrako?

— No miten muuten… Herrahan siinä toki pitää olla…

— Vai niin… No niin kai … niin kai…

— Matti taisi luulla, että se on meidän pappilan entinen pehtori, sanoi Liisa.

— Enkä luullut… Sitä ei nyt tänne ikinä huolittaisi… Eikö lie valehdellut, kun sanoi tulevansa… Tokko lie tullutkaan?

— Kyllä se on täällä asemamiehenä.

— Se ei mahda olla kovin suuri virka?

— On se sen omasta mielestä suurikin.

— No, sen nyt tietää, että oman mielensä mukaan… Sellainen se oli pappilassakin… Ei kovin kummoinen virka, mutta luuli saavansa pitää koko pitäjän väkeä narrina. Mutta turhaan se narrasi joitakin. Kerran se rupesi uskottelemaan minullekin, ja eikö lie itsekin uskonut, että rautatien vaunuja vetävät hevoset niin kuin muitakin vaunuja. Ja että ne syövät juostessaan polttopuita… Niin se sanoi, ihan niin sanoi. Mutta minä kun tiesin, mikä niitä vetää, en sanonut mitään… Annoin sen olla omassa luulossaan…

— Onhan se vähän sellainen mies, myönsi Ville.

— Ja katsokaapa, Ville, pappilassa ollessaan se ei antanut Matin hevoselle mitään. Ei käskenyt ottaa heiniäkään, eikä Mattikaan kehdannut pyytää… Mutta kun minä sitten kävin, ruustinna käski panna hevosen talliin ja tehdä appeen talon tarpeista… Silloinpa sen piti antaa, kuiskasi Liisa Villelle. Sitten hän sanoi vielä hiljempaa Villen korvan juuressa: »Niin puhuivat palvelijat, ja kyllähän ne tietävät. Se pisti aina aitassa käydessään jauhoja omaan pussiinsa ja myi niitä. Se voi tehdä sen täälläkin, niin ettei pitäisi antaa sen käydä yksin jauhomakasiinissa…»

— Ei se täällä käykään jauhomakasiinissa, hymyili Ville.

— No, se on hyvä, se on hyvä.

Matti ja Ville istuivat portailla ja panivat tupakkaa Matin kukkarosta. Mutta Liisa ei malttanut istua. Hän lähti kävelemään asemarakennuksen ympäri. Hän hiipi kuumassa auringonpaisteessa kädet esiliinan alla ja katseli ovista ja ikkunoista sisään. Ellei muuten nähnyt, hän nousi varpailleen ja kurotti kaulaansa… Ka, kun ikkuna on täynnä kukkia… Ja tuolla on seinä täynnä kirkkaita astioita… Enemmän niitä on kuin pappilan keittiön seinällä, vaikka paljon on sielläkin… Keittiö tämäkin kai on… Ei näkynyt yhtään ihmistä… Kumma, että palvelijatkin saavat nukkua näin pitkään… Kun päivä on jo aamiaisajassa.

— Ähvä-öö-ärrä … vör … tavasi Liisa sen pienemmän punaisen rakennuksen oven yläpuolelta. Hän oli kierrellessään joutunut sen eteen. Kaikki muut rakennukset sillä puolella pihaa hän oli jo monta kertaa kiertänyt ja katsellut. — Taitaa olla ruotsia … ämmä-ää-ännä-ännä-männä… — Liisa oli juuri saamaisillaan sanan selville, kun hän kuuli selkänsä takaa jonkun sipsuttelevan hiekassa.

Se, joka tuli, keikutteli päätään, hyräili ja vilkuili molemmin puolin hameensa helmoihin, vielä eteen ja taaksekin… Liisan mielestä se oli puettu kovin komeasti… Leninki … rimpsut … ja punainen huivi päässä. Se taisi olla talon mamsseli…

Liisa asettui niiaamaan… Hän niiasi ja toivotti hyvää huomenta. Mutta toinen ei vastannut, ei huomannutkaan… Se kulki ohi ja pyöritteli jotakin etusormessaan. Liekö se ollut avain vai mikä? Se hyräili ja vilkuili sivuilleen… Ja välillä se hyppäsi kuin tanssiaskeleen…

— Eiköhän se nähnyt? Vai olikohan se niin ylpeä, ettei ollut näkevinään?

Liisa kulki soraisen pihan yli sen toiselle puolelle. Kun hän näki postineidin kukkamaan, hän meni katsomaan sitä… Koreita kukkia siinä kasvoi… Mikähän mikin on nimeltään… Yhden Liisa tunsi, unikon… Sellainen oli ollut hänelläkin kasvamassa pirtin takana. Mutta se pässi ruoja oli hypännyt aidan yli ja syönyt sen suuhunsa… Ja ruustinna itse oli vielä antanut siihen siemenen ja neuvonut, miten istuttaa…

Liisa tuli nojanneeksi kukkamaan aitaan. Mutta silloin joku koputti hyvin tiukasti ikkunaan… Liisa ei ymmärtänyt, että se koputti hänelle, ja nojasi yhä aitaan. Silloin ikkuna rämähti auki, ja kimakka ääni alkoi huutaa Liisalle…

— Mitte sine, muija, siine! … menne tiehees!

— Eikö tässä saa olla… Pilaantuuko tämä siitä, jos tässä on?

— Pillauttuko? … pillauttu se! … mitte sine site kyssy? … etkö sine tottele? … menne heti kohta! … mine sano inspehtori … kenen sine ole muija? … vasta minu!

— En minä ole kenenkään muija … oikea ihminen minä olen!

— Menne loitto siite—ele koske se aitta … mine sanno se viiminen kerta!…

— Enhän minä sitä enää koskekaan… Eikö tässä saa seistäkään?

— Menne loitto siite, muija! sine ei malta kuitengin olla ilman että koske … katto loitto, jos tahto…

— Voin kai minä tästä mennäkin…

— Niin noh!—Miksi sine sihen tuli ollenkan? — ja ikkuna paukahti vihaisesti kiinni.

— … Kylläpä täällä ollaan… Ihan ilman syytä haukutaan ja muijitellaan!… — Liisa tunsi sydämessään kärsineensä selvää vääryyttä… Mikä muija hän on? Rehellisen miehen vaimo eikä mikään muija… Pilaantuikohan se siitä, jos hän vähän nojasikin… Turhaan kai tässä ahdisteltiin … ihan ilman syytä…

Sillä välin Ville ja Matti polttivat tupakkaa asemarakennuksen portailla ja juttelivat. Kun he näkivät Liisan tulevan, Matti huusi hänet luokseen.

— Liisa, tulehan tänne vähän!

Liisa tuli lähemmäs.

— No, mikä hätänä?

— Tässä on Villen kanssa vähän mietitty yhtä asiaa… Mitähän sinä siitä sanoisit?

Mutta Liisalla oli oma asiansa mielessä…

— Täällähän vasta kummallista väkeä on… Eivät muualla herrasväetkään ole sellaisia… Ei tarvitse kuin seistä aidan takana, yli nousemisesta ei puhettakaan, niin jo haukutaan … ja muijitellaan…

— Anna haukun vain haukkua… Kuka sinua on haukkunut?

— Mikä lie ollut väkäleuka!

— Ei, vaan kuulehan… Mitäs sinä siitä arvelet, kun minä olen ajatellut lähteä lystin ajoon—?

— Entäs minä?

— Sitäpä minä tässä sinulta, että tahdotko sinä samaan matkaan?

— Lystin ajoonko?

— Niin, kun rautatien masina tulee tähän… Kohta kai se tulee… Niin lyöttäydytään samaan kyytiin ja ajetaan vähän matkaa. Olisihan se hauskaa kerran eläessään ajaa sillä, vai mitä? Eikö lähdetä?

— Mitä se maksaa?

— Ei se paljon maksa, selitti Ville. — Kun maksatte markan, saatte ajaa jo hyvän aikaa täältä seuraavalle asemalle.

— Niin, näetkös… Eihän se markka paljon tunnu… Saisihan sitten sanoa ajaneensa sillä… Ja kun on kerran sitä varten lähtenyt…

— Jos katsottaisiin ensin, kunhan se tulee?

— Sitten ei enää ehdi päättää, selitti taas Ville. — Se pitää päättää ja maksaa etukäteen.

— Etukäteenkö siitä pitää maksaa kyytiraha?

— Niin täällä on määrätty… Eikö se ole sama, milloin sen maksaa… Ja siitä saa olla varma, että perille se vie…

— Samapa se… Mitäs arvelet, Liisa?

— Mene vain, jos oikein mielesi tekee.

— Ei minun mieleni niin tee… Mutta minä ajattelin, että jos sinun tekisi… Mutta jos ei tee, niin…

— Niin, no lähdetään vain… Mutta milloin takaisin?

— Kyllä sieltä ehditte vielä tänä iltana takaisinkin… Lähdette vain astumaan rataa pitkin.

— Saako siinä kävellä?

— Kukapa siellä metsän keskellä olisi kieltämässä… Kävelkää vain… Ja tie on hyvä, eikä se vie eksyksiin.

Matilta ja Liisalta pääsi hyvän mielen nauru… Niin leikkisä se Ville… Vai ei vie eksyksiin? No, ei kai!

— Sieltä pääsisi samalla tavalla takaisinkin, kun odottaisi muutamia tunteja, sanoi Ville.

Mutta kyllähän Matti ja Liisa toki voisivat kävellä paluumatkan… Hyvä, kun sinne saa ajaa… Ei sitä toki molempiin suuntiin tarvitse ajaa…

Ja niin Matti ja Liisa olivat päättäneet lähteä ajamaan rautatiellä. Matti kaivoi heti kukkarostaan markan ja tarjosi sen Villelle, että Ville maksaisi kyytirahan… Ville sanoi, ettei ollut vielä kiirettä. Vielä nukkui inspehtorikin, joka keräsi kyytirahat.

Nouseekohan se niin ajoissa, että ehtii ottaa rahan?… Se pelotti vähän Mattia ja Liisaa. Muuten tämä odotus olisi tuntunut hauskalta…

… Mutta millaistahan ajoa se olisi? Se taitaa mennä sitä vauhtia, ettei eteensä kykene katsomaan. Osaakohan siinä outo ihminen oikein ollakaan… Mutta ehkä osaisi, kun näkisi, miten muut…

Ville kai sen tiesi, kun oli itse ajanut monta kertaa… Kyllä oli hyvä mies tämä Ville, kun neuvoi kaikessa ja näytti kaiken… Mihinköhän he olisivat joutuneet täällä vieraalla maalla, ihan outoina, jos eivät olisi tavanneet Villeä! Heidän elämästään ei olisi tullut kerrassaan mitään… Ei kerrassaan mitään.

Päivä alkoi tulla jo puoleen, ja ikkunoiden edestä nousivat vähitellen verhot. Ovet alkoivat käydä, ja rakennuksista tuli ihmisiä, haukottelevia herroja ja muita…

Onpa sillä hauska lakki tuolla… Vai se nyt on se inspehtori! Ihan litteä lakki, ja lippa samalla tasolla… Vai sellainen on kaikilla rautatien herroilla! Se Ville tietää kaiken ja neuvoo… Mutta ylpeitä ne kaikki näyttivät olevan. Ei tämäkään katsonut, kun kulki ohi…

Matti ja Ville kävelivät rakennusten ympärillä. Siellä he liittyivät niihin äskeisiin työmiehiin ja kirkonkylän isäntiin. Nämä olivat kävelleet aikansa maantiellä ja kääntyneet takaisin, kun vastaan oli tullut muita, jotka aikoivat asemalle.

Liisa oli mennyt inspehtorin keittiöön syömään nyytistään, koska aurinko paahtoi muualla niin, että voi tahtoi sulaa käsiin. Keittiössä oli se sama naisihminen, jota Liisa oli tervehtinyt ulkona, ja muutamia muitakin… Onkohan se oikea mamsseli, kun se tekee tulta hellaan?… Liisa toivotti taas oven suusta hyvää huomenta, mutta siihen ei vastattu nytkään… Häntä katsottiin silmät sirrissä ja kysyttiin, mikä asia oli. Liisa sanoi, ettei hänellä ollut sen kummempaa asiaa… Hän oli vain tullut odottelemaan. Mutta hänelle vastattiin, ettei täällä odoteta… Menköön odotussaliin…

— Enhän minä toki saliin… Voinhan minä olla keittiössäkin, sanoi Liisa nöyrästi.

Mutta nyt hänelle naurettiin vasten kasvoja. Kaikki keittiössä olijat nauroivat, eikä Liisa ymmärtänyt, miksi he nauroivat. Mutta hänelle he kai nauroivat. Liisa vetäytyi pois keittiöstä. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt näitä täkäläisiä ihmisiä… Mikä haukkui, mikä nauroi, ja kaikki olivat yhtä ylpeitä. Eiväthän muualla herrat olleet sellaisia…

Pihalle alkoi ajaa hevosia. Tuli kyytejäkin, mikä kiesseillä, mikä kärryillä. Sinne humahtivat yhdet vaunutkin… Ne olivat kuulemma kruununvoudin, joka tuli rouvansa kanssa rautatietä pitkin.

— Mitä sinä minua seurailet? sihahti Matti suupielestä äkäisesti Liisan korvaan.

Matti ei näet olisi sietänyt, että Liisa seuraa häntä, kun hän itse kulki miesten mukana… Mutta minne Liisa olisi mennyt, kun tuttuja ei ollut yhtään ja joka paikassa oltiin äkäisiä. Kruununvoudin kuskikin oli äsken karjaissut pukiltaan: »Pois tieltä, ämmä!» Eikä Liisa ollut tehnyt muuta kuin seissyt hyvän matkan päässä ja katsellut hevosia ja vaunuja.

… Sen suuremman punaisen rakennuksen edustalle, jossa oli isot kaksipuoliset ovet, oli kokoontunut väkeä. Liisa lähti katsomaan, miksi ne seisoivat siinä, ja miehetkin siirtyivät sinne päin… Nehän tulevat nyt minun perässäni enkä minä niiden! ajatteli Liisa.

Isossa rakennuksessa punnittiin tavaroita, arkkuja ja matkalaukkuja. Ne kuuluivat matkalle lähtevien omiksi, sanoi Ville.

Matti työntäytyi oven pieleen ja katseli punnitsijaa. Se näytti hänestä tutulta, ja kun hän oikein katsoi, pehtorihan se olikin! Takki ja lakki olivat samaa mallia kuin inspehtorilla, vaikka eivät aivan niin komeat… Hänellä oli kova kiire. Hän mittasi, nosteli tavaroita ja kirjoitti kirjaan. Hän ei puhunut montaa sanaa eikä katsonut kertaakaan ovella olijoihin… Vaikka Matti olisi odottanut, että olisi saanut tervehtiä… Vähän väliä hän meni papereiden kanssa päärakennukseen. Väki väistyi hänen edestään, mutta ei hän silloinkaan katsonut keneenkään. Matti ajatteli, että kun se tulee sieltä takaisin, hän asettuu eteen niin, että se näkee… Mutta se ei onnistunut kertaakaan. Eiköhän pehtori enää tuntenut häntä? Vai eiköhän ollut näkevinään?

Tavarat punnittuaan pehtori nosteli ne matalapyöräisiin kärryihin ja työnsi ulos ovesta. Hän työnsi rajusti eikä katsonut sivulleen, vaikka joku olisi jäänyt allekin. Matti olikin vähällä jäädä, mutta silloinkaan pehtori ei huomannut häntä… Matti ei olisi luullut, että pehtorista tulisi noin mahtava mies…

— Kohta se tulee, sanoi nyt Ville, ja siitä sanasta Matille ja Liisalle tuli kiire.

— Hyvänen aika! Tuota… Ihanko heti?…

— Puolen tunnin päästä se on tässä… Nyt pitäisi jo maksaa kyytiraha…

— Kyytiraha … niin … tuota… Paljonko sitä kyytirahaa olikaan?

— Markka.

— Vai markka… Miten se on? Lähdetäänkö me, Liisa?

— En minä tiedä… Tässä kiireessä… Markkahan siitä… Eiköhän lähdetä… Mutta en minä tiedä…

— Lähdetään nyt vain… Pitäähän sitä siinäkin!

— Eikö se Ville lähtisi mukaan?

— En minä… Kyllä se teiltä yksinkin onnistuu.

— Niin, no lähdetään sitten, lähdetään, kun on kerran tänne asti tultu…

Matti kaivoi Villelle markan taskustaan, ja Ville meni ostamaan pilettiä.

Ja Matti ja Liisa ajattelivat, että nyt ei auta mikään ja että nyt pitää kai pian mennä. Tuntui kuin olisi tulossa suuri tapaus, jota ei ollut ennen ollut heidän elämässään. Eikä sellaista varmaan tulisi enää toiste… Vain tämän yhden kerran… Ja nyt se oli tulossa… Se ajatus vapisutti heitä sydänalassa ja pani äänen väräjämään…

### Sanasto

- **asemasillan**: asemasilta on laituri aseman edessä.
- **inspehtori**: tässä aseman päällikkö, rautatien virkamies.
- **masina**: kone; Matin ja Liisan sana junasta.
- **puukhollari**: kirjanpitäjä.
- **pasteerailee**: kävelee rauhassa ja ylpeästi.
- **anturat**: yksinkertaiset nahkakengät.
- **puolisen aikaan**: keskipäivän aikaan, kun syödään puolinen eli päivän ateria.
- **rautapellistä**: pelti on ohut metallilevy.
- **pilettiä**: piletti on matkalippu.
- **mamsseli**: nuori nainen, neiti.
- **muija**: nainen; rumasti sanottu.
- **loitto**: kauas; postineidin virheellistä suomea.
- **ämmä**: vanha nainen; rumasti sanottu.
- **väkäleuka**: ilkeästi puhuva ihminen.
- **kruununvoudin**: kruununvouti on valtion virkamies maaseudulla.

## VII.

Matti ja Liisa eivät oikein tienneet, kuinka olivat joutuneet rautatievaunuun. Varsinkaan Liisa ei tiennyt.

Ja nyt sitä oltiin siinä!…

Ja nyt se lähti liikkeelle … koko huone … ovet ja ikkunat ja lattia… Herra Jumala, kunhan ei vain hajoaisi!…

Siihen oli nyt jouduttu, ja siinä sitä nyt mentiin… Liisa istui penkillä ja piti tiukasti kiinni. Matti seisoi penkkien välissä ja piti hänkin käsillään kiinni…

Lähtö oli tullut niin äkkiä, ettei siitä tiennyt mitään, ennen kuin se jo tuli. Matti ja Liisa olivat seisoneet ja odottaneet Villeä, joka toisi piletin. Silloin kello oli alkanut rämistä heidän päänsä päällä. Liisa oli säikähtänyt niin, ettei ollut koskaan ennen niin säikähtänyt. Kun hän oli toipunut ja katsonut ylös, siinä oli pehtori, joka rämisytti kelloa sen kielestä…

Mutta silloin oli kuulunut kimeä vihellys, ja ihmiset olivat huudahtaneet: »Tuolta se tulee! tuolta se tulee!» Ja sieltä se oli tullutkin pitkin aukeaa … puhkuen ja pursuten se oli puhaltanut asemasillan viereen. Liisan sydänalaa oli vihlaissut, ja hän oli melkein horjahtanut selälleen. Se oli tuonut mukanaan huoneita, jotka kulkivat pyörien päällä. Niissä oli lasit, ja ne olivat kiinni toisissaan. Ja itse se kiilsi kuin kulta ja välkkyi niin, että silmiä huikaisi. Ihmisiä oli pölähtänyt sieltä niin paljon, että asemasilta tuli täyteen…

Mutta silloin Ville oli tullut rakennuksesta melkein juosten. Hän oli ottanut heitä käsivarresta kiinni ja työntänyt heidät sisään. Hän oli antanut heille keltaiset paperipiletit ja käskenyt näyttää ne, kun niitä kysytään. Sitten hän oli itse mennyt menojaan ja jättänyt heidät siihen…

Ja sitten se oli alkanut liikkua … siinä he nyt olivat, ja nyt se kulki täyttä vauhtia…

— Tule, Matti, istumaan, ettet putoa … onhan tässä tilaa … minun vieressäni! — sanoi Liisa vapisevalla äänellä. Hän puristautui yhä lujemmin kiinni penkin laitaan.

— Eihän tästä … minnekään … putoa — sanoi Matti, mutta siirtyi kuitenkin penkille istumaan ja tarttui kaiteeseen.

Vauhti kiihtyi yhä. Metsät ja maat vilisivät silmissä, kun ikkunasta katsoi ulos. Välillä se vihelsi ja kiljaisi niin, että selkäpiitä karmi. Ja silloin tällöin se paiskasi valkoista savua ikkunan eteen.

Matti ja Liisa istuivat vastakkain, tuijottivat toisiinsa ja pitivät kiinni. Kummastakin tuntui, kuin he istuisivat pelästyneen hevosen kärryillä. Hevosella ei ollut suitsia suussa, ja se laukkasi alamäkeä. Kerran Liisa oli laskenut koskea, mutta se ei ollut ollut niin hirveää kuin tämä. Liisa ei uskaltanut katsoa ulos ikkunasta. Matti uskalsi vain vilkaista välillä.

Mutta Matti ja Liisa yrittivät kuitenkin olla niin, ettei toinen voisi sanoa toisen pelänneen.

— Eihän meillä tässä mitään hätää ole — yritti Liisa vakuuttaa Matille.

— Mikäpä tässä meillä olisi sen kummempaa kuin muillakaan.

— Onko täällä muitakin?

Liisa istui selin muuhun vaunuun eikä nähnyt ketään muuta kuin Matin.

— Näkyyhän tuolla olevan.

Liisa rauhoittui vähän, kun oli muitakin.

— Onko monta?

— Etkö sinä voi itse katsoa? … etkö uskalla kääntää päätäsi?

Liisa uskalsi … hän päästi kätensä irti ja kääntyi katsomaan… Näköjään siinä pysyi sentään pitelemättäkin…

— Mikähän mies tuo tuossa on?

— Missä?

— Tuo tuossa, jolla on parta … joka nyt katsoo meihin…

— Älä osoittele! … en minä tiedä.

— Ei sinun, Matti, tarvitse pitää käsilläsi kiinni siitä penkin laidasta … pysyyhän tässä ilmankin.

— En minä sen takia pidäkään.

— Minkä takia sitten?

— En minkään takia.

Matti piti vielä vähän aikaa kiinni. Hän ei halunnut lopettaa heti, ettei Liisa olisi luullut, että hän piti kiinni, koska pelkäsi muuten putoavansa.

Konduktööri tuli vaatimaan pilettiä. Silläkin oli komeat verkavaatteet, hopeiset napit, tähti lakissa ja nahkainen kotelo kyljellä… Mitähän hän siinä kuljetti? Liisa olisi halunnut tietää sen, mutta mies näytti niin suurelta herralta, ettei hän olisi kehdannut kysyä.

— Tekö sitä olette se kapteeni? — hän kysyi kuitenkin.

— Konduktööri minä olen.

— Missäs se kapteeni on?

— Sama se kapteeni eli konduktööri … missä piletti?

— Anna, Matti, sinullahan ne on.

Matti kaivoi piletit taskustaan, ja konduktööri pisti ne koteloonsa.

— Poisko ne otetaan?

— Pois.

— Ei kai tässä mitään vaaraa tapahdu?

— Mitä vaaraa?

— Jos tämä sattuisi kaatumaan … tai miten muuten … lehmän päälle … kun näin kovaa mennään…

Konduktööri naurahti ja meni ulos.

— Ylpeitä ne ovat kaikki nämä rautatien herrat — sanoi Liisa Matille. — Eivät vastaa, vaikka oikein kysyy.

— Ei tuo ollut ylpeä. Mitäs sinä menit lehminesi siihen.

— No, niin ruustinna sanoi!

— Kyllä tuo sen paremmin tietää.

Liisa antoi hänen tietää paremmin… Voihan olla, että se tiesikin. Eikä kai tässä ole hengenhätää, koska se nauroi.

Ja siitä naurahduksesta Matin ja Liisan pelko väheni paljon.

He alkoivat katsella vaunua, sen seiniä, kattoa ja penkkejä. Tarkemmin he katsoivat myös ikkunasta ulos.

Vauhti oli yhä kova. Metsä vain vilahteli ja jäi jälkeen. Lennätinpylväät lensivät ohi huiskahtaen, toinen toisensa perästä. Kun kohdalle sattui pelto tai niitty tai järvi, sitä ei ehtinyt katsoa kunnolla, kun oltiin jo taas metsässä.

— Tuon vauhdin perässä ei näytä pysyvän paraskaan juoksija — ajatteli Matti. Mutta mikä kumma tätä vetää? Sitä Matti ei jaksanut ymmärtää…

Matti siirtyi lähemmäs ikkunaa. Se oli auki… Eiköhän tuosta näkisi, jos pistäisi päänsä ulos ja katsoisi, mikä siellä edessä tätä vetää.

Mutta Matti ei uskaltanut pistää päätään ulos. Hän yritti kuitenkin kurkistaa ikkunasta sivuttain.

— Älä pistä päätäsi siihen — varoitti Liisa. — Etkö muista, mitä Ville varoitti?

Mutta juuri siksi Matti nyt pistikin päänsä ulos, ettei Liisa luulisi, että hän ei uskaltanut. Tuuli oli kuitenkin viedä hatun hänen päästään, ja Matti löi poskensa ikkunan pieleen.

— Ei siitä näe mitään … menee liian kovaa, että näkisi…

— Nyt sen näit! … olit pudottaa lakkisi — sanoi Liisa. Mutta Matti ei sanonut siihen mitään. Hän vain istui hiljaa.

Silloin parrakas mies pujahti yhtäkkiä toiselta penkiltä Matin ja Liisan penkille. Hän katsoi heitä vuorotellen suoraan silmiin. Nauru pyöri hänen silmissään ja suupielissään, mutta ääneen hän ei vielä nauranut.

Liisan mielestä hän ei näyttänyt oikein täysijärkiseltä. Parta heilui niin kummallisesti suupielissä. Päällään hänellä oli iso, kulunut sarkatakki, jossa oli leveät taskut. Yhden taskun revenneessä nurkassa pullo nojasi selkä kenossa.

Sanaakaan sanomatta mies alkoi hihittää ja katsella vuorotellen kumpaakin, Mattia ja Liisaa.

Mutta Matti ja Liisa eivät ensin olleet näkevinään häntä.

— Minnekäs isäntä ja emäntä menevät? — hän kysyi vähän ajan kuluttua.

»Isännästä» ja »emännästä» Matti ja Liisa leppyivät ja katsoivat häntä.

— Ei me olla isäntiä ja emäntiä.

— Vai ette ole … kik! kik! kik! … kyllä minä tunnen, kuka on isäntä ja emäntä!

— Vai tunnette! Tässä tuota vain nyt mennään.

— Vai tässä vain mennään … vai tässä vain mennään … kik! kik! kakkak! kuk!… Vai tässä vain mennään … taitaa olla lysti mennä!

— Teillä taitaa olla vielä lystimpää — sanoi Liisa.

Mies iski Matille silmää ja nykäisi häntä kyynärpäällään…

— Vai lystimpää, vai lystimpää?… kik! … ki! ki—ki kik! Emäntä meinaa, että minulla on lystimpää … mitäs isäntä meinaa?

Liisaakin jo vähän nauratti tuon miehen hauska nauru. Mies huomasi sen ja nauroi yhä innokkaammin. Sitten hän veti pullon taskustaan.

— Tietääkös emäntä, mitä tässä on isännälle? … kik! kak! kak—kek—kuk—kuk!

Mies puhui Liisalle ja iski silmää Matille.

— Mistäs sen nyt tietäisi … eihän kenestäkään näe, mitä hänen pullossaan on…

— Vai ei näe, vai ei näe! Emäntä pistelee, ettei minusta näe … ryypätään, isäntä, niin emäntä näkee…

Matti ei koskenut tarjottuun pulloon.

— Eikö isäntä uskalla emännältään ryypätä?

Mutta nyt Matti ryyppäsi, ryyppäsi vähän.

— Ei uskalla isäntä ryypätä aikamiehen ryyppyä.

Matti ryyppäsi pitemmän ryypyn. Ryypätessään hän kuitenkin katsoi pullon kylkeä pitkin Liisaan. Liisa näytti vähän loukkaantuneelta, mutta ei kuitenkaan niin paljon kuin Matti olisi luullut.

— Mistäs kaukaa ollaan? — kysyi Matti nyt vieraalta.

— Milloin mistäkin (vieras oli juuri ryyppäämässä) … milloin mistäkin!

— Niitä kaiken maailman miehiä.

— No, niitä kaiken maailman miehiä … kik—kik! kik—kik—kik!

— Minnekäs matka on?

— Minne milloinkin … minne milloinkin, kesällä sitä voi mennä vaikka minne.

— Taidatte olla kisälli?

— Kisälli olen ja kesällä kuljen … kik—kik—kakkak—kek! … ryypätään…

— Vieläkö tuota ryyppäisi? — Matti ryyppäsi, mutta ei uskaltanut katsoa Liisaan.

— Suutarin vai räätälinkö kisälli?

— Uurmaakarin … eikö isännällä olisi kelloa, niin korjattaisiin!

Sitä Matti ei ollut kuulevinaan. Hän katsoi ulos ikkunasta ja sanoi, että menee kovaa. Matin silmissä näyttikin siltä, että vauhti yhä kasvoi.

— Menee niin kovaa, että korvissa suhisee.

— Kik—kik—kik! — nauroi kisälli. — »Korvissa suhisee!» … no eikö vielä?

— Älä juo, Matti, enää! — sanoi Liisa ankarasti.

— Tämän kovan kulun kunniaksi! — sanoi kisälli.

— Kovan … ku—ulun … kunni—aksi … — ja joka sanan väliin Matti ryyppäsi ryypyn.

* * * * *

— Heiluu! … nyt se vihelsi! … heiluu! nyt sitä mennään!

Matti oli noussut seisomaan, ja hänen hattunsa oli mennyt vinoon.

— Istu, Matti, kuuletko sinä … voi tuota jumalatonta! … sinähän olet humalassa!…

— Ole vaiti, Liisa! … en minä ole humalassa … antaa sen vain mennä! … joko se pysähtyy?

— Nyt se pysähtyy … nyt pitää lähteä maalle … mehän jäädään tähän!

— Isäntä lähtee vielä eteenpäin yhden välin!

— Suu kiinni sinä, senkin rentale! Sinähän sen juotit … tule pois, Matti, näetkö, kun kaikki muut jo lähtevät!

— Eikö ajeta vielä yksi väli, kun ollaan kerran liikkeellä … onhan tässä päivää!

— Ei nyt enää!

— Ajetaan vain! Huih! Nyt se jo viheltää.

— Voi hyvä isä!

Ja juna lähti taas liikkeelle. Se kiihtyi kiihtymistään ja kiiti pian taas täyttä vauhtia.

Liisa istui ja vuoroin voivotteli, vuoroin kiroili Mattia ja kisälliä.

Mutta kisälli kikatteli, kakatteli ja kukatteli, ja Matti riemuitsi vauhdista. Kisällin mielestä hän ei ollut koskaan ennen tavannut niin hauskaa miestä.

— Hih! hih! hih! Tulkoonpa nyt kruunu oriineen kilpaan! Hih! hih! hih! Nyt sitä laukalla mennään … hei tamma! Liisa hoi, eikö tämä ole lystiä?

— Voi hyvä isä!…

— Ei pidä emännän välittää … antaa isännän vain ajaa lystiä!

— Suu kiinni sinä, senkin rentale, roisto! Voi, voi, voi!

— Älä voivottele, Liisa, älä voivottele, kun sinua kruunun ori vetää … hevonen, hevonen, hevonen!

— Ole vaiti, Matti … kaikki ihmiset katselevat sinua!

— Katsokoot … katsokoot! Lempo soikoon!

— Ja nauravat sinulle…

— Nauravatko?

— Istu äläkä huuda…

Matti istuutui ja painoi kasvonsa käsiinsä.

Konduktööri tuli vaatimaan pilettiä…

— Johan me ne teille annettiin!…

— Ne olivat viime asemalle, nyt pitää olla uudet. Miksi ette jääneet viime asemalle?

— Voi, hyvä herra, olisihan me jääty, mutta kun en saanut tätä miestä…

— Onko se juovuksissa?

— Ei se ole. Ei se ole kai koskaan ennen ollut eikä ole nytkään. Muuten se lienee tullut kipeäksi. Tai ehkä tämä jumalaton vauhti meni päähän … kun se ei lähtenyt paikaltaan…

— Vauhti päähän … kik—kik—kik … sai halvauksen!

— Vai halvauksen? Eipähän … vieläkö se tuo häpeämätön sika?…

— Ei saa haukkua ihmisiä!

— Enhän minä, enhän minä … mutta sehän sitä juotti eikä jättänyt rauhaan … voi hyvä isä!

— Piletti teidän täytyy kuitenkin maksaa.

— Paljonko se maksaa?

— Kaksi markkaa … se on kaksinkertainen maksu.

— Eikö se markka riitä? Eihän minulla ole … Oikeuden mukaan tuon pitäisi se maksaa, kun se narrasi sen juomaan. Anna, Matti, kukkarosi … kuuletko sinä?

Mutta Matti ei kuullut. Hän nukkui jo käsiensä varassa. Liisa löysi kuitenkin kukkaron ja maksoi.

— Voi hyvänen aika! Mihin onnettomuuteen sitä onkaan jouduttu!

Mutta silloin juna vihelsi ja pysähtyi taas. Liisa vei Matin ulos vaunusta konduktöörin ja kisällin avulla. Kisälli kikatteli, kukatteli, Liisa itse voivotteli, ja konduktööri kirosi…

— Älkäähän häntä edes kirotko, hyvä herra. Eihän se ole aina tuollainen … miten lie nyt sattunut. Se raukka kun ei moneen vuoteen … niin mitäs se kestäisi — rukoili Liisa konduktööriä.

Konduktööri jätti heidät ja nousi junaan, ja juna lähti taas liikkeelle. Silloin Liisa raahasi Matin vähän sivuun rakennusten suojaan. Siellä hän läimäytti häntä korvalle niin, että häneltä itseltäänkin pääsi itku.

Siitä Matti toipui sen verran, että osasi kysyä: »mikä se oli?» ja sitten: »mis—missä me ollaan?»

— Missä tuota ollaan … ei tämä näytä ollenkaan meidän maalta … mikä maailma tämä onkaan? — ja Liisa purskahti taas itkuun.

Maa olikin aivan oudon näköistä. Se oli ihan tasaista, eikä puita eikä metsää näkynyt muualla kuin kaukana.

— Minä nukkuisin … osaatko sinä sanoa, missä minä nukkuisin? — sopersi Matti.

— Minnekäpä minä sinut nyt nukkumaan … nuku siinä missä olet … tuossa on halko pääsi alle … painu siihen puupaloille.

Matti painui puupaloille halkopinon juureen ja nukahti heti.

Liisa istuutui vähän matkan päähän yhden pölkyn päälle…

Vasta nyt tämä alkoi tuntua Liisasta oikein surkealta.

— Voi hyvänen aika, kun tuonne lähdettiinkään! Hän oli ajatellut sitä jo kauan, jo omasta pihasta lähdettyä, kun Matti alkoi jättää häntä. Ja sitten pitkin matkaa, kuumassa helteessä, ja kun piti mennä kirkon ohi. Siitä oli nyt rangaistukseksi tullut kaikki tämä onnettomuus, eikä suotta. Ja siinä kummassa kovassa menossa hän oli jo ajatellut sitä. Ja kun Matti vielä alkoi juoda, hän ajatteli jo, ettei tästä ikinä tule hyvää loppua. Siinä se nyt retkottaa! Kunhan edes selviäisi, että pääsisi lähtemään… Ja minnekä sitä sitten lähtee? Osaako edes kotiin?… Voi hyvä isä!

### Sanasto

- **piletti**: matkalippu.
- **asemasilta**: laituri aseman edessä.
- **konduktööri**: junan lippujen tarkastaja.
- **verkavaatteet**: vaatteet hienosta, paksusta villakankaasta.
- **lennätinpylväät**: pylväät, joiden päällä kulkee lanka viestejä varten.
- **sarkatakki**: takki paksusta, karkeasta villakankaasta.
- **kisälli**: ammattimies, joka on oppinut työn mutta ei ole vielä mestari.
- **uurmaakari**: kelloseppä.
- **ryypätä**: juoda viinaa; ryyppy on pieni määrä viinaa.
- **lystimpää**: hauskempaa; lysti on hauska tai hauskuus.
- **kruunu**: valtio, esivalta.
- **ori**: urospuolinen hevonen.
- **rentale**: huono, kelvoton ihminen.
- **voivotella**: valittaa ääneen.
- **sai halvauksen**: sairastui äkkiä niin, ettei voinut liikkua.

## VIII.

Iltapäivä oli jo käsillä. Matti ja Liisa kävelivät hitaasti rautatien rataa pitkin sinne päin, mistä olivat äsken tulleet tulen vauhdilla.

Matti edellä, Liisa vähän jäljempänä, koettaen pysyä perässä.

He eivät puhuneet toisilleen mitään. Matti ei halunnut sanoa mitään, ja Liisa ei uskaltanut. Liisan olisi vieläkin tehnyt mieli kiusata Mattia. Riidan halu kutkutti yhä hänen sisällään, mutta hän ei uskaltanut päästää sitä ulos.

Kun Matti oli herännyt, Liisa oli alkanut riidellä. Hän oli saanut riidellä jonkin aikaa ja haukkua Mattia. Mutta kun Matti oli kunnolla selvinnyt, hän oli heti käskenyt Liisan tukkia suunsa. Hän oli käskenyt kerran ja toisen kerran, kiltisti ja hiljaa. Mutta kun Liisa vain kiihtyi siitä, Matti sanoi kolmannen kerran: »Ole nyt, akka, vaiti … tai ei sinua hyvä peri!» Ja silloin Liisan täytyi lopettaa riitely … vaikka lopettaminen oli vaikeaa…

Ei Matinkaan mielessä ollut auringonpaistetta, kun hän heräsi, katseli ympärilleen eikä tuntenut seutua. Hän ei oikein muistanut, mitä oli tapahtunut, mutta hän ei kysynytkään sitä…

Hän yritti itse muistella, kun hän käveli kontti selässä rataa pitkin pölkyltä pölkylle, sanaakaan sanomatta. Vähän hän muisti, mutta ei kuitenkaan kaikkea…

— Minulla on sinun rahakukkarosi — sanoi Liisa. Hän ajatteli, että Matti pyytää sitä takaisin. Silloin hän saisi edes sanoa: »Tokkohan annankaan, kun et sinä taida vielä osata pitää siitä huolta.»

Mutta Matti ei halunnutkaan sitä takaisin. Hän käveli, niin kuin ei olisi kuullutkaan… »Sitä hävettää», ajatteli Liisa.

— Kaksi markkaa meni tältä viime matkalta ihan hukkaan. Jos olisi lähtenyt pois siinä, mihin ensin oli määrä mennä, ei sekään raha olisi mennyt hukkaan…

Mutta tämäkään ei vaikuttanut mitään.

Ja niin kuljettiin taas hiljaa pitkin aivan suoraa tietä. Matkan teko oli ikävää, kovin ikävää kummastakin … niin ettei edes puhua siitä tehnyt mieli.

Ilma näytti vielä muuttuvan sateiseksi. Pilviä oli kasvanut koko päivän aurinkoa vasten, ja keskipäivällä ukkonenkin oli jyrissyt. Mutta siihen ukkonen kuitenkin loppui. Tuuli kääntyi itään ja alkoi nostaa sadetta.

Liisa oli muutaman kerran katsonut taakseen, mutta Matti ei kertaakaan. Niitä paikkoja ei näkynyt, joista oli lähdetty kävelemään. Mutta ei edessäkään nähnyt muuta kuin saman suoran ja yhä kapeamman aukean!

Mutta yhtäkkiä kumpikin katsoi taakseen. Korva oli kuulevinaan jotakin niin kuin vihellystä…

Hyvä olikin, että he katsoivat taakseen. He hyppäsivät niin nopeasti kuin pystyivät tien sivuun, kumpikin eri puolelle tietä … muuten he olisivat jääneet alle.

Juna tuli sieltä, kiljaisi vihaisesti heidän kohdallaan ja syöksyi heidän välistään. Kylmä ilma nuolaisi molempien kasvoja ja tuntui selkäpiihin asti.

— Siinä se nyt meni ja me olemme tässä — ajattelivat Matti ja Liisa. — Jos asiat olisivat menneet oikein, siinä olisi saatu mennä niiden kahden markan edestä. Ei olisi tarvinnut kävellä … ja rahaa olisi vielä jäänytkin…

Mutta kumpikaan ei kertonut näitä ajatuksiaan toiselle.

Ja sitten alkoi sataa heti, kun juna oli mennyt ohi. Näytti siltä, että sade ei helpota moneen päivään. Idästä sade nousi, ja sieltä sitä riitti… Liisa kokosi hameet korvilleen, ja Matti nosti takkinsa kauluksen pystyyn.

Oli toki hyvä, että edes tie pysyi kuivana. Mutta muuten ei ollut hyvä ollenkaan, pikemminkin paha ja ikävä. Sen tunsi kumpikin. He olisivat kääntyneet takaisin jo aikoja sitten, jos olisivat olleet menossa poispäin. Mutta kun matka oli kotiin päin, pitihän sitä mennä … milloinhan sitä ehtii omaan pirttiinsä?

Mutta he eivät enää ikinä lähde … ei ole niin kummaa ihmettä, että he lähtisivät sitä katsomaan. Ei, vaikka rakennettaisiin kaksi tällaista rinnakkain ja koko maailman kansa juoksisi sinne.

Ja vettä alkoi sataa yhä rankemmin … kylmää sadetta vielä. Taivas laskeutui matalaksi, ilma sakeni harmaaksi, ja aurinkokin läheni jo laskuaan…

Ei, kyllä he nyt ymmärtävät, etteivät rautatiet ja muut semmoiset ole heitä varten. Hulluja ja lapsellisia he olivat, kun lähtivät tänne. Ja jos he eivät olisi lähteneet ajamaan … jos he olisivat edes tyytyneet katselemaan syrjästä … he olisivat jo melkein kotona. Mutta nyt, milloinhan he sinne pääsevät?… Vesi satoi sohisten synkkään metsään tien molemmin puolin, ja tuuli puhalsi raskaasti. Vesi valui virtana vaatteiden laskoksissa ja tunkeutui läpikin. Sitä tuli hatun lierin yli Matin silmille, ja märän hameen läpi sitä tippui Liisan niskaan…

Vielä silloinkin satoi, kun Matti ja Liisa tulivat kotiin. Taivas oli yhtä matalalla ja ilma yhtä harmaa.

He olivat läpimärkiä, ja jalat, housunlahkeet ja hameen helmat olivat savessa. Mitä matkoja he lienevät kulkeneetkaan … sitä he eivät itsekään oikein tienneet. He olivat kulkeneet eksyksissä, rämpineet soita, metsiä ja tiettömiä korpia. Jostakin kohdasta Matti oli lähtenyt muka oikaisemaan metsätietä, ja Liisa oli tullut perässä kysymättä. Mutta Matti ei ollut kulkenut kauan, kun tie oli jo kadonnut… Liisa ei ollut sanonut siitä mitään. Hän oli tullut hiljaa perässä ja ajatellut: »Kuljettakoon … tottapa jonnekin kuljettaa.»

Lopulta he olivat kuitenkin kyselemällä päässeet maantielle, juuri lumireen kohdalle, jossa oma tie erosi maantiestä. Sitä oli lähdetty kulkemaan kotimökille.

Ja se menneenviikkoinen harakka oli taas alkanut räkättää vanhalta paikaltaan männiköstä. Märkänä ja luisevana se oli hyppinyt kulkijoiden edellä puusta puuhun tien molemmin puolin.

— Tuossa se nyt taas on sama lintu — oli Liisa ajatellut. — Jos olisi ennen ymmärtänyt, että sen nauru oli merkki, ei tätäkään olisi tullut…

Mutta Liisa ei sanonut siitä Matille mitään, ajatteli vain itsekseen.

Loppumatkalla kummankin jalat alkoivat jo luistaa, varsinkin liukkaassa savessa, niin että jalka jätti pitkän jäljen. Monesti oli kaatua selälleen … mutta ei kuitenkaan kaatunut.

Ruis oli painunut lakoon pellolla, ja paikoitellen myös tiheä heinä aidan vieressä. Aidat, rakennusten seinät ja ikkunoiden pielet olivat kastuneet mustiksi sateen puolelta.

Ja kun he astuivat porstuaan, katosta vuoti vettä niin, että lattialla oli iso lammikko…

Pirtin katto ei kuitenkaan ollut vuotanut. Ja kotimies oli toki pannut uunin lämpiämään, niin että he saivat kuivatella.

Kotimies alkoi kysellä yhtä ja toista, mutta kun ei saanut vastausta, lopetti.

Kun Matti ja Liisa saivat kuivaa päälleen, he eivät ajatelleet niin kuin muut matkamiehet, että »on sitä nyt maailmaa nähty». He ajattelivat, että »ei ne meitä varten ole semmoiset … ei sekään rautatie…»

Eivätkä he koskaan puhuneet siitä sanaakaan … eivät keskenään eivätkä muiden ihmisten kanssa. Jos puhe sattui lähestymään sitä, he käänsivät sen muuhun. Vähän aikaa vaiti oltuaan he aloittivat toisesta asiasta. Ja kun he kuulivat muiden puhuvan rautatiestä, he lähtivät joukosta syrjemmäs. Jos he pelkäsivät rautatien tulevan puheeksi, he eivät puuttuneet puheisiin ollenkaan.

* * * * *

Mutta seuraavana aamuna kotiin tulon jälkeen he nousivat vuoteesta ja katsoivat ikkunasta ulos. Idässä oli jo kirkas taivas, ja pouta oli tulossa.

— Eihän tuo toki tuohon vaikuttanut … poudanpa se kuitenkin antoi, että heinään pääsee…

Niin ajatteli Matti, ja niin ajatteli Liisakin, vaikka he eivät taaskaan sanoneet tästä ajatuksesta toisilleen mitään.

Ja kun Liisa oli mennyt tarhaan lypsämään lehmää, hän kuuli, kuinka Matti hioi viikatettaan pellon pientareella niin, että se helisi.

— Se jo niittää … pitää minunkin kohta mennä sinne.

Ja Liisan sydänalassa hytkähti yhtäkkiä niin hyvä mieli, että vesi nousi silmiin kesken lehmän lypsyn.

Pilven reuna väistyi aamun mittaan yhä korkeammalle, ja sen tilalle tuli kellertävä taivas. Sitten aurinko alkoi kimallella kasteisella pihanurmella. Se nosti kastuneista seinistä höyryävää lämpöä.

Matti oli hionut viikatteensa, ja kostea pientareen heinä katkesi kurahtaen sen edessä.

Ja Liisa lypsi lehmänsä, siivilöi maidon pyttyyn ja täytti kissan kupin pankon nurkassa.

### Sanasto

- **kutkutti**: kutitti; tässä: ei antanut rauhaa.
- **ei sinua hyvä peri**: sinulle käy huonosti.
- **kontti**: tuohesta tehty reppu.
- **pölkyltä pölkylle**: yhdeltä radan poikkipuulta seuraavalle.
- **korpia**: suuria, synkkiä metsiä.
- **lumireen**: lumireki on suuri puinen laite, jolla tie aurataan.
- **menneenviikkoinen**: viime viikon.
- **lakoon**: maahan kaatuneena sateen takia.
- **porstuaan**: eteiseen.
- **kotimies**: ihminen, joka hoitaa kotia ja eläimiä, kun talon väki on poissa.
- **pouta**: kuiva sää ilman sadetta.
- **viikatettaan**: viikate on pitkä työkalu, jolla leikataan heinää.
- **pientareella**: pellon reunassa.
- **siivilöi**: puhdisti maidon valuttamalla sen tiheän kankaan tai verkon läpi.
- **pankon**: pankko on uunin vieressä oleva korkea penkki.