# Rautatie (taso A2)

*Juhani Aho*

## I.

Pakkanen paukkuu nurkissa. Se räiskyy pitkin aitojen päällisiä. Se pudottaa huurretta puihin ja pensaisiin. Aurinko paistaa kirkon ja kellotornin risteihin, ja ne ovat kuin kultaa. Se paistaa hauskasti valkoiseen koivikkoon. Se valaisee jokaisen savun. Savu kiertelee ylös piipuista ja kattojen savuaukoista, läheltä ja kaukaa. Reen alla tie ei ihan huuda kuolemaansa. Mutta se valittaa surullisesti ja toivottomasti.

Kuusen latvassa istuu harakka. Sen kaula on lyhyt ja paksu. Sen pää on höyhenten sisässä. Harakka on lähtenyt liikkeelle jo aikaisin aamulla. Sen yöpuu on mäntymetsässä pellon takana. Se on lentänyt riihen takaa ja navetan yli pappilan puutarhaan. Siellä seisoo yksi kuusi aivan yksin koivujen keskellä.

Harakka ei ole vielä saanut aamiaista. Keittiön ovi ei aukene. Pappilan pihalle ei aja kukaan. Eilen hyvä palvelija heitti harakalle ruoan tähteitä. Ja eilen yksi mies lähti pihalta hevosensa kanssa, ja toinen tuli…

Joku ajaa nytkin tuolta kirkon sivuhuoneen takaa. Tuleekohan se?… Ei tule pihaan. Se kääntyy jäälle. Se ajaa pappilan alapuolelta ja kulkee hitaasti jäätä pitkin. Hevonen on valkoinen huurteesta, ja miehen parta myös… Harakka tulee surulliseksi. Sillä on nälkä ja kylmä. Se ei nyt naura edes sialle. Sika on sen vanha ystävä. Se tonkii tuolla ovensa edessä. Eilen sille saattoi vielä nauraa, mutta nyt harakka ei viitsi.

Harakka painuu yhä syvemmälle höyhentensä sisään. Se ei katso mitään. Se ei ajattele mitään.

Eikä harakka huomaa hevosmiestä. Mies tulee niemen takaa jäätä pitkin. Hän nousee rinnettä pihaan ja pysäyttää hevosen keittiön eteen. Hän nykäisee ohjaksia ja ajaa vielä vähän. Hän kääntyy koivua kohti. Koivu kasvaa pihan toisella puolella, portin vieressä.

— Ptuu!—ptuu!

Vasta nyt harakka huomaa miehen. Se kikattaa ja keikauttaa pyrstöään. Sen sydän hyppää ilosta. Se lentää alas puutarhan aidan seipään päähän.

Mies sitoo hevosen koivuun ja panee peitteen sen selkään. Hän kaataa kauroja koriin ja panee korin hevosen eteen. Sitten hän korjaa peitettä vielä kerran…

— Eiköhän tuo nyt ehkä pysy?

Harakka näkee, että mies menee keittiölle päin. Mies kopistelee jalkojaan ja aikoo mennä sisään. Silloin harakka lentää portin koivun latvaan. Se katsoo pää kallellaan oksien välistä alas. Kun miestä ei enää näy, harakka laskeutuu alimmalle oksalle. Nyt sitä jo naurattaa. Siellä olisi ruokaa, kun vain uskaltaisi ottaa! Harakka hyppää maahan. Hevonen painaa korvansa taakse. Harakkaa naurattaa yhä makeammin.

Rovasti seisoo huoneensa ikkunassa. Hän puhaltaa piipustaan pitkiä savuja lasia vasten. Hän on katsellut harakkaa ja odottanut. Uskaltaisiko harakka ottaa jotakin? Hän odottaa ja hymyilee, eikä hän silloin polta…

— Ähäh—ähäh! Se sai jotakin! Mitähän se sai…!

— Rovasti olisi niin hyvä ja ottaisi kahvia, sanoo palvelijan ääni hänen takanaan.

— Panehan sinne pöydälle. — Kes—kes! Nyt se taas, nyt se taas… Äläpäs, eipä tamma annakaan! Eikö se ole Korventaustan Matin tamma?

— Kai se on, koska Matti itse on keittiössä. Kuulemma hänellä on asiaa rovastille.

— Käske hänen tulla tänne. Mitähän asiaa hänellä on?

— En kysynyt.

— Taitaa tuoda jyviä maksuksi, koska reessä on säkkejä. Sano, että hän tulee ulko-ovesta.

Rovasti istuu keinutuoliinsa. Hän panee piipun lattialle pystyyn pöydän jalkaa vasten. Sitten hän alkaa juoda kahvia. Mutta vähän väliä hän nojaa taaksepäin. Hän tahtoo nähdä harakan ja Matin hevosen.

— Eipä se nyt uskallakaan enää…

Tamma on potkaissut takajalalla, ja harakka on lentänyt aitan katolle. Sieltä se katsoo surullisena alas maahan.

Matti kolistelee jo eteisessä.

— Hyvää päivää, herra rovasti!

— Päivää. Mitäs Matille kuuluu?

— Ei tässä mitään erityistä. Mitä rovastille? On tuo vähän kuiva ilma.

— Kaksikymmentä astetta on pakkasta. Matti istuu, onhan siinä puuta.

— Onpa tässä saanut istuakin. Vai on kaksikymmentä astetta pakkasta?

— Eilen oli kolmekymmentä.

— Vai oli eilen kolmekymmentä.

— Kotoako päin Matti ajaa?

— Kotoapa päin. Toisin vuokrajyvät, jos rovasti voisi ottaa ne vastaan. En ole ennen tuonut niitä. Mutta eilen Liisa sanoi: »Mene nyt huomenna viemään vuokrajyvät. Rovasti voi luulla, ettet ehkä maksa.»

— Ehtiihän niitä vielä.

— Jos joku ottaisi ne vastaan, ajaisin suoraan makasiinin eteen. Sitten ottaisin tamman irti, ja se saisi syödä.

— Pehtori on kai pirtin kamarissa. Matti tulee sitten tänne polttamaan tupakkaa…

Kun Matti oli mennyt, rovasti keinutti taas tuoliaan. Nyt hän näki ikkunasta pihalle.

Yksi sika oli päässyt reen luo. Se repi juuri reikää säkin kylkeen. Peite oli pudonnut hevosen selästä maahan. Toinen sika oli löytänyt sen ja kieritti sitä lumessa. Harakka hyppeli vuorotellen kummankin ympärillä. Se yritti vuorotellen kummankin selkään. Tamma helisteli kellojaan ja painoi korvansa taakse.

— Hö-ös! Siat! — huusi Matti jo portailla. Hän otti pihalta luudan varren ja juoksi apuun. Hän löi sikaa selkään, sitä sikaa, joka repi säkkiä. Sika vinkaisi pahasti ja hyppäsi sivuun. Se tönäisi toista sikaa kylkeen. Ne juoksivat yhdessä vähän matkaa. Sitten ne jäivät kuuntelemaan, päät yhdessä. Mutta harakka lensi nopeasti pihan toiselle puolelle. Rovastista tämä oli niin hauskaa, että hän nauroi ääneen.

Matti juoksi pirttiin. Hän tuli sieltä pehtorin kanssa ja ajoi hevosen makasiinin eteen. Siat aikoivat tulla perässä. Mutta Matti huusi taas vihaisesti, eivätkä ne uskaltaneet. Harakka lensi kuusesta alas reen paikalle ja aloitti aamiaisensa.

Rovasti näki, että Matti kantoi suurta säkkiä reestä makasiiniin. »On se äijä vielä aika vahva, vaikka on pieni», hän ajatteli. »Minä en jaksaisi, vaikka olen nuorempi mies…»

Rovasti alkoi keinua vähän tuolissaan. Hän puhalsi savua ylös kattoa kohti…

— Ei sillä vain ole yhtään lasta… (Rovastilla oli jo seitsemän lasta.)

Savurenkaat kulkivat ilmassa. Ne kasvoivat ja nousivat ylemmäs. Ne koskivat kattoon ja palasivat vähän alas. Sitten ne hajosivat moneksi pieneksi renkaaksi…

— … ei ole lapsia, vaikka hän on ollut naimisissa kauemmin kuin moni muu. Kuinkahan kauan? Mistähän se johtuu, että muutamilla on lapsia, muutamilla ei?

Matilla ei tosiaan ollut lapsia. Hänellä oli vaimo, Liisa, mutta ei muuta perhettä. Kahdestaan he asuivat Korventaustan pienessä mökissä pappilan metsässä. Molemmat olivat vanhoja, ja olivat olleet jo kauan. Ja pieniä. Pieni oli hevonenkin, vaikka se oli riski. Pieni oli myös Liisan lehmä. Muusta maailmasta he eivät paljon tienneet, eikä muu maailma heistä. He kävivät ihmisten parissa vain muutaman kerran vuodessa. He kävivät kirkossa joulunpyhinä, kolmena pyhänä peräkkäin, ja juhannuksena. Pitkäperjantaina he kävivät ehtoollisella. Tammikuun lopussa Matti toi tavallisesti vuokrajyvät rovastille. Samalla hän vei ruustinnalle Liisan langat ja toi uutta kehrättävää. Muun ajan he elivät syvällä metsässä. Keväällä Matti kaatoi puita pieneltä alalta. Seuraavana kesänä hän poltti sen paikan ja kylvi siihen viljaa. Hän muokkasi pienen peltonsa. Toiselle puolelle hän pani ruista, toiselle perunaa. Heinäaikana hän keräsi Liisan kanssa heiniä hevoselle ja lehmälle. He ottivat heinät metsäaukeilta ja purojen varsilta. Syksyllä ja talvella Matti pyydysti lintuja ja jäniksiä. Pyssyä hän ei ollut koskaan käyttänyt. Kesällä Liisa auttoi Mattia ulkotöissä. Talvella hän ruokki lehmän, porsaan ja kissan. Syyskuun lopusta helluntaihin hän kehräsi ruustinnalle villaa ja pellavaa.

— Vielä se on riski mies tuo Matti, sanoi pehtori. He tulivat makasiinista, ja Matti heitti melkein tyhjän säkkinsä rekeen.

Matti piti aina siitä, kun häntä sanottiin riskiksi mieheksi. Mutta aina hän silti sanoi:

— Mitäpä minun riskeydestäni, vanhan miehen. Ei pidä pilkata vanhaa miestä. Riskimpi on pehtori itse.

— En toki ole. Mitä Matti nyt sanoo! Vai ei Matti ole riski, kun hän kantaa selässään puolen tynnyrin säkin.

— Eihän siinä ollut kuin vähän päälle kymmenen kapan.

— Onpa siinäkin paljon.

— Mitäs minä enää, mutta toista se oli nuorena miehenä…

Matin silmät kiiluivat, ja hän kertoi tarinansa. Hän kertoi saman tarinan joka kerta, kun hän toi jyviä. Tarina oli tällainen. Matti oli ollut renkinä tässä samassa pappilassa. Kerran hän oli puimassa viljaa riihessä. Miehet kantoivat säkkejä riihestä aittaan. Mutta yksi renki ei ruvennut kantamaan omaa osaansa. Se oli joku laiska vetelys, vaikka oli iso. Se sanoi vain, ettei jaksa. »Ehkä ne saadaan ilman sinuakin», Matti oli sanonut. Hän oli nostanut yhden säkin kummallekin olkapäälle. Rengille hän oli vielä sanonut: »Jos haluttaa — hyppää itse säkkien päälle, niin pääset kyydillä pihaan…» Silloin pehtori oli tuonut rovasti vainajalta… (Tämä nykyinen rovasti oli jo kolmas Matin muistin aikana.) … tuonut ryypyn.

— Mutta mitäpä nyt enää jaksaisin, vanha mies. Enää minä en tienaa edes ryyppyä.

— Ja eikö Liisa siitä lähtien alkanut pitää Matista? sanoi pehtori. Hän teeskenteli, ettei ymmärtänyt Mattia.

— Kuka sen tietää. — Soh, tamma —

Matti käänsi hevosen takapihalle päin. Pehtori seurasi heti perässä.

— Siitä lähtien Liisa ajatteli Matista, että tuo se nyt on se minun… Kyllä minä tiedän!

Pehtori puhui näin, koska hän tiesi, että Matti piti siitä puheesta. Pehtori oli muuten aika ylpeä mies. Mutta joskus hän laski leikkiä.

— Totta puhuen Liisa alkoi pitää minusta juuri silloin. Mutta se ei ole kuulevinaan, kun sille sanoo. »Älä nyt, huono rahjushan sinä olet ollut koko ikäsi!» se vain sanoo. Mutta ei se niin ajattele.

— Eikös Liisa ole itse sanonut Matille, että alkoi silloin pitää hänestä?…

— Mistä pehtori kaiken tietää?

— Niin ihmiset ovat kertoneet.

— Eiköhän pehtori itse keksinyt…?

— En minä. Kuulemma Liisa itse sanoi niin…

— Liisa itsekö? Ei se sitä sano, vaikka kyllä minä sen tiedän. Niin se oli. Se luuli minua ennen rahjukseksi, mutta silloin se näki. Maasta se pienikin ponnistaa.

— Liisakin oli ennen riski tyttö.

— Noo! (Matti repäisi takkinsa auki rinnasta.) Ei se nyt niinkään… Ihan tavallinen terve ihminen…

Matti sitoi hevosen rekeen kiinni ja katsoi ovelasti pehtoria…

— Entäs pehtori? Miten sen asian laita on? Liisa kertoi joulunpyhinä, että se huomasi vähän…

— Että mitä?

— Että keittiöpiika ja pehtori… Ja Matti katsoi pehtoria yhä ovelammin…

— Minäkö? Ei!… Akkojen puheita! Pankaahan toki vähän enemmän jauhoja appeeseen…

— Kyllä tämä riittää.

Pehtori päätti yllättää Matin uutisella. Sen takia hän oikeastaan oli alkanut puhua…

— Ei taida Matti tietää, että minä tulen pian tatsuunamieheksi…

— Niin miksi mieheksi?

— Tatsuunamieheksi.

— Mikäs mies se on…?

— Se on mies, joka näyttää tietä, että osaa kulkea, kun tulee tatsuunaan. Päivällä hän näyttää lippua ja yöllä lyhtyä. Valkoista, jos saa ajaa ohi. Punaista, jos pitää pysähtyä. Se on hyvä virka…

Matista se oli aivan kumma virka. Mutta hän ei sanonut sitä pehtorille.

— No miksi pehtori lähtee pois tästä talosta? hän kysyi sen sijaan.

— Rovasti on sukua Lapinlahden inspehtorille, ja minä tulen Lapinlahden kirkonkylään.

— Täällä omassa kirkonkylässä ei kai tarvita sellaista tien näyttäjää? sanoi Matti.

— Mitäs täällä, kun se rautatie on siellä.

— *Rautako* tie?

— Se, joka kulkee Kajaanista Kuopioon. Sitä pitkin pääsee ulkomaillekin, vaikka Helsinkiin, jos tahtoo.

— Sitä tietäkö?

— Niin, niin. Istut vain vaunuun.

— Niin pääsetkö vaikka Helsinkiin?

— Yhdellä kyydillä!

— Eikö välillä pidä syöttää hevosia?

— Ei tarvitse. Rautatien hevoset syövät, kun ne juoksevat. Tietääkö Matti, mitä ne hevoset syövät?

— En minä sitä…

— Ne syövät polttopuita.

— Älkää nyt, pehtori, vanhaa miestä… Vai polttopuita, kun ne juoksevat? En usko.

— Polttopuita ne syövät, sanoi pehtori varmasti.

Mutta Matti lopetti aina puheen, kun hän huomasi, että joku narrasi häntä. Hän teeskenteli, ettei kuullut pehtoria. Hän puri huulensa yhteen. Hän työnsi valmiin appeen tamman eteen. Tamma yritti jo saada sitä suuhunsa.

Pehtorin mielestä selittäminen ei enää kannattanut. Hän heitti avainnipun olalleen. Sitten hän lähti pirttiä kohti ja vihelsi.

— Luuli, että voi narrata minua. Petyit, mies parka.

Matti peitti hevosen huolellisesti peitteellä ja nahoilla. Sitten hän meni rovastin luo.

— Nyt ne on mitattu, jyvät. Kaksitoista kappaa. Sen verran pienestä mökistä, sanoi Matti. Hän oli tullut sisään ja istunut oven viereen arkulle. Siinä arkussa kirkon kirjat kulkivat kyliin.

— Matti istuu lähemmäs. Onhan täällä tuolejakin.

— Kyllä minä tässäkin.

— Tässä olisi piippu, ja tupakkaa on tuolla. Rovasti toi Matille piipun. Hän näytti tupakka-astiaa kaakeliuunin reunalla.

Matti pani tupakkaa piippuun ja raapaisi tulta. Hän sammutti tikun sormillaan. Sitten hän kantoi sen varovasti uuniin. Vähän aikaa Matti ja rovasti istuivat hiljaa. Rovasti keinutti tuoliaan. Matti puhalsi pieniä savuja pitkästä piipusta.

— Onko Matti ollut terveenä? kysyi rovasti sitten.

— Olen ollut terveenä, Luojan avulla. Mutta vanhuus se välillä tahtoo…

— Eihän Mattia vielä vanhuus… Riski mies, kun kantaa vielä selässään puolen tynnyrin säkin.

— Mistä rovasti sen kuuli?

— Näinhän minä sen omin silmin. Matti kantoi sen niin kuin ei mitään.

— Niin kuin ei mitään? Heh!—heh!—heh! Vai näki rovasti sen?

— Minä en jaksaisi edes liikauttaa sitä, vaikka olen nuorempi mies.

— Kyllä rovasti jaksaisi. Jaksoinhan minäkin ennen, nuorena miehenä.

Ja Matti kertoi rovastille tarinan. Hän oli ollut renkinä tässä samassa pappilassa entisen rovastin aikana. Kerran hän oli puimassa viljaa riihessä. Säkit piti kantaa riihestä makasiiniin. Mutta yksi renki ei ruvennutkaan kantamaan omaa osaansa. Se oli joku laiska vetelys, vaikka oli iso. Se sanoi, ettei jaksa. Mutta silloin Matti nosti kaksi säkkiä selkäänsä. Rengille hän sanoi: »Jos tahdot, hyppää itse vielä säkkien päälle, niin pääset kyydillä pihaan.» Pehtori oli silloin mennyt rovastin luo. Vähän ajan päästä hän oli tullut takaisin. Hän oli sanonut: rovasti käski antaa Matille ryyppyjä siitä hyvästä…

Matti vilkaisi rovastia kulmiensa alta. Rovasti kalisteli avaimia taskussaan. Hän nousi seisomaan ja käveli pari kertaa lattian yli. Hän otti avaimen taskustaan ja meni kaapin luo. Hän avasi kaapin, niin kuin aina ennenkin, kun Matti oli käynyt ja kertonut. Hän otti pullon ja pikarin ja käski Matin tulla ottamaan. Matti sanoi ei, niin kuin aina ennenkin. Hän sanoi, että viina voi mennä vanhan miehen päähän. Mutta sitten hän otti ryypyn, niin kuin aina ennenkin. Rovasti pani pullon ja pikarin taas piiloon ja lukitsi kaapin. Hän pudotti avaimet taskuunsa, istui ja alkoi keinua.

He puhuivat sitä ja tätä, olivat välillä hiljaa ja polttivat tupakkaa.

Sitten tuli ruustinnakin. Hän kätteli Mattia ja jutteli hänen kanssaan…

Ruustinna kysyi, mitä Matille kuuluu ja miten Liisa jaksaa. Ei Matille kuulunut mitään erityistä. Ja hyvin Liisakin jaksoi. Miksi se ei jaksaisi, kun on leipää ja lämmintä…

— Matin pitäisi tuoda Liisa useammin kirkkoon. Matti tuo Liisan kirkkoon vain muutaman kerran talvessa, sanoi ruustinna.

— Ei se ole koskaan jäänyt yhteen kertaan. Liisa saisi käydä pari kolmekin kertaa, jos tahtoisi.

— Eikö se tahdo?

— Ei se oikein tahdo, sen jälkeen kun sai lasit. Nyt se näkee itse katsoa kirjaa.

— Näkeekö Matti vielä ilman laseja?

— Minäkö? Ei, hyvä ruustinna, en minä ole nähnyt pitkään aikaan. Kaikki on silmissä yhtä lautaa. En näe mitään, vaikka kuinka yrittäisin…

— Matin pitäisi ostaa silmälasit.

— Silmälasitko? Ei… olen minä kokeillut, mutta sopivia ei ole ollut…

Matti ei uskaltanut katsoa rovastia. Rovasti keinui ja puhalsi savua kattoon. Hän vilkaisi Mattia. Hän tiesi, että Matti luki huonosti, hyvin huonosti.

— Kuka ne eläimet ruokkisi, jos Liisa kävisi joka pyhä kirkossa? sanoi Matti.

— Matin pitäisi ottaa Liisalle palvelija avuksi. Onhan Matti rikas mies…

— Mikä rikas mies minä olen? Ei toki, hyvä ruustinna. Kunhan leipää riittää…

— Kuulemma Matilla on rahaa lainassakin…

— Ne ovat ihmisten puheita. Hyvä, kunhan leipää riittää.

— Niin, mutta Matin pitäisi kuitenkin viedä Liisa katsomaan rautatietä. Onkohan Matti itsekään käynyt siellä…?

— En ole käynyt. Onko se jossain kaukana?

— Ei se ole kaukana täältä. Me lähdimme aamiaisen jälkeen, ja puolen päivän aikaan olimme rautatiellä… huru långt ä' de' nu heller, pappa, ti' järnvägen?

— Tietäähän Matti Lapinlahden kirkon? kysyi rovasti.

— Kyllä minä sen tiedän, vaikka en ole käynyt siellä.

— Rautatie kulkee aivan Lapinlahden kirkon läheltä.

— Vai sieltä se kulkee?

— Kun lähtee yhtenä aamuna, on jo seuraavana päivänä Helsingissä.

— Vai niin nopeasti. Kestääköhän kauan, jos menee ulkomaille? Kuulemma sillä pääsee sinnekin.

— Se riippuu siitä, minne menee. Ranskanmaalle pääsee viidessä päivässä, jos ajaa kovaa.

— Entäs Amerikkaan?

— Sinne ei pääse rautatiellä, koska välissä on meri. Matti katsoisi tästä. Kartalla näkyy, että välissä on tällainen suuri meri, Atlantin meri…

— Niinpä näkyy.

— Mutta nopeasti se menee. Ja se on aivan toista kuin meidän kärryt. Ne vain kolisevat.

— Mahtaa olla.

— Se ei tärise. Ja se menee sellaista vauhtia, että silmissä vilisee.

— Mahtaa vilistä. Kruunuko sen on tehnyt?

— Kruunu.

— Kruunuhan sellaisia… Tottahan sen pitää mennä nopeasti, kun kruunu panee oriinsa eteen. Mutta sitä minä vähän ajattelen. Onkohan totta, kun sanovat, että rautatien hevoset syövät polttopuita? Ei se voi olla. Taisi pehtori vain narrata minua…?

Rovasti ja ruustinna olivat itse viisaita ihmisiä. Mutta he eivät koskaan nauraneet, jos joku puhui heidän mielestään tyhmästi… Ja mistä Matti olisi voinut sen tietää? Ja kun ruustinna oikein ajatteli, hänkin oli alussa ajatellut hevosia. Silloin hän oli kuullut puhetta rautatiestä. Hän oli myös ajatellut: rautatie? Se on varmaan tie, joka on raudasta. Niin kuin maantie on maasta ja mullasta…

Rovasti oli nähnyt Helsingin rautatien jo ylioppilaana. Hän ei enää muistanut, millaiseksi hän oli sen ensin ajatellut. Hänen suunsa meni vähän nauruun. Mutta sitten hän alkoi selittää hiljaa ja rauhallisesti…

— Se on niin, ettei siinä tarvita hevosia. Vaunut kulkevat höyryn voimalla. Onhan Matti nähnyt vaunuja?

— Tokihan minä olen vaunuja nähnyt!

— Ne eivät ole samanlaisia kuin meillä. Ne ovat erilaisia, koska ne kulkevat höyryn voimalla.

— Kai niiden pitää olla erilaisia.

— Ne on kuin huoneita…

— Vai niin kuin huoneita. Sepä jotakin!

— Ja höyry panee ne liikkeelle niin kuin höyryveneet. Onhan Matti nähnyt »Suomelan»?

— Näinhän minä sen viime kesänä. Se puksutti tuolla kirkon salmessa.

— Niin no, höyry panee sen liikkeelle vedessä. Ja lokomotiivi eli veturi vetää vaunuja. Myös sen panee liikkeelle höyry. Siipien sijasta pitää vain olla pyörät, kun se kulkee maalla.

— Niinpä kai. Eihän se voi kulkea maata pitkin siivillään.

Nyt Matti ymmärsi täysin, millainen se oli. Se oli kuin höyryvene nostettuna pyörien päälle.

… Mutta kyllä se oli silti vähän kumma laitos. Mutta rovasti kai tiesi, koska hän oli itse nähnyt sen.

— Ymmärtäähän Matti sen nyt?

— Kyllä minä nyt, kyllä minä nyt!…

— Niin, sellainen se on, sanoi ruustinna. — Matti ottaisi kahvia, ja leipää myös. Kyllä Matin pitää käydä katsomassa sitä ja ottaa Liisa mukaan.

Matti joi kahvia eikä vastannut mitään.

— Eiköhän sitä voi uskoa, vaikka ei näe. Mitäpä vanha mies enää välittää hauskoista asioista. Tiedänhän minä, millainen se on, kun rovasti selitti.

— Ei sitä osaa kukaan oikein selittää toiselle, sanoi ruustinna. — Se pitää nähdä omin silmin. Kyllä sitä täytyy käydä katsomassa!

— Suuri kiitos! Pitäisiköhän sitä käydä…?

— Kyllä, aivan varmasti. Ja ottaa Liisa mukaan.

— Kai se Liisakin sitten haluaa sinne, kun kuulee.

Ruustinna lähti töihinsä. Mutta rovasti ja Matti juttelivat vielä sitä ja tätä. He puhuivat ihmisen järjestä. Kuinka paljon se ajattelee ja tekee! Ja mihin se vielä menee!

Rovasti sanoi: »Kunhan se ei vain yrittäisi liikaa, yli voimiensa…»

— Ja tekisi temppuja, sanoi Matti.

— On hyvä, että ihminen käyttää järkeään, sanoi rovasti. — Jumala antoi sen hänelle luomisessa. Kunhan ihminen ei vain ylpeilisi siitä eikä unohtaisi kaiken antajaa. Ja hän lisäsi, että Jumalan töitä ovat myös rautahöyryt ja rautatiet.

— Eivät ne kai kenenkään muun töitä ole, myönsi Matti.

Ja Matti ajatteli kovasti sitä kummaa laitosta. Se oli kuin huone nostettuna pyörien päälle… Mutta rovastia alkoi haukotuttaa, eikä puhe enää oikein sujunut. Niin Matti sanoi hyvästit ja lähti.

### Sanasto

- **rovasti**: arvostettu pappi, seurakunnan johtaja
- **ruustinna**: rovastin vaimo
- **pehtori**: suuren talon työnjohtaja
- **riihen**: riihi on rakennus, jossa vilja kuivataan ja puidaan
- **aitan**: aitta on pieni varastorakennus
- **pirtin**: pirtti on talon suuri tupa
- **riski**: vahva
- **narrata**: pettää leikillä
- **appeeseen**: ape on hevosen ruokaa: silppua ja jauhoja
- **kapan**: kappa on vanha mitta, noin viisi litraa
- **vetelys**: laiska ihminen; ruma sana
- **akkojen**: akka on vanha nainen tai vaimo; usein epäkohtelias sana
- **tatsuunamieheksi**: tatsuunamies on mies, joka on töissä tatsuunassa eli asemalla
- **kruunu**: valtio
- **rahjukseksi**: rahjus on heikko ihminen; ruma sana
- **huru långt ä' de' nu heller, pappa, ti' järnvägen?**: ruotsia: Kuinka pitkä matka rautatielle oikein on, isä?

## II.

Matti oli aika hajamielinen, kun hän valjasti hevosen. Hän ei muistanut panna suitsia hevosen suuhun. Hän ajoi pihan yli ja huomasi virheensä vasta keittiön edessä… Ei tammallakaan ollut kiire. Se käveli pihan yli. Se käveli vielä rinnettä alas jäällekin.

Mutta tuo tamma oli häpeämätön, ja Matti suuttui.

— Soh, tamma! Mitä sinä siinä! Nä-nä-nä!

Mutta tamma odotti parempaa hoputusta. Se ei ollut kuulevinaan. Se vain laahasi jalkojaan, kuin se olisi vetänyt vesitynnyriä.

— Ka-ka-ka! Etkö sinä sen!… Matti nykäisi ohjaksia, ensin oikeaa, sitten vasenta. Siitä tamma tiesi, että nyt Matti oli tosissaan. Mutta ensin se huiskautti häntäänsä kaksi kertaa. Se oli sen tapa. Sitten se hyppäsi juoksuun, koska rekikin tuli mäessä kovaa takaa.

Aidan päällä istui harakka. Se hyppäsi seipään päähän ja nauroi makeasti. »No kylläpä sillä nyt on hauskaa… Se nauraa tyhjälle», mutisi Matti. Hän nykäisi tammaa, ja se juoksi paremmin. »Etkö sinä ymmärrä, kun sinulle harakatkin nauravat!»

Tamma juoksi jäätä pitkin. Tie kitisi reen alla, ja reen laita narisi. Matti istui keskellä rekeä, turkin kaulus pystyssä. Lyhyt päivä alkoi jo hämärtyä. Matti ajoi jäätietä seipäiden välissä ja ajatteli…

Hän ajatteli sitä, mitä hän oli puhunut rovastin ja ruustinnan kanssa. Vai oli Lapinlahden kirkolla rautatie? Ei sitä olisi uskonut, jos ei olisi omin korvin kuullut. Kumma, ettei hän ollut kuullut siitä ennen. Se oli kai tullut sinne vasta nyt… Eikö höyrylle enää riitä vettä, kun se nousee jo maalle…? Kyllä se oli varmaan kumman näköinen. Olihan se kumma jo ennenkin, kun se puksutti vettä pitkin. Pitäisiköhän sitä käydä katsomassa? Ovatkohan muut käyneet, muut kuin rovasti ja ruustinna?…

Jäätie kääntyi niemen kärjessä. Sitten se meni soikeaa järveä pitkin Talvilahden perälle, Huttulan talon rantaan. Mitä lähemmäs maata he tulivat, sitä hitaammin tamma kulki. Matti ei ollut hoputtanut sitä pitkään aikaan, ja tamma luuli, että se saa jo kävellä. Takajalat juoksivat vielä, vaikka etujalat jo kävelivät. Sitten takajalatkin kävelivät. Tamman takapuoli kohoili, kuin se olisi huokaissut helpotuksesta.

— Ka-ka-ka! Tamman täytyi taas alkaa juosta etujaloilla. Takajalat kävelivät vielä. Mutta Matti nykäisi ohjaksia, ensin oikeaa, sitten vasenta. Silloin takajalatkin tulivat samaan tahtiin.

Matti juotti hevosensa aina Talvilahden perällä, Huttulan talon avannosta. Tamma muisti sen ja kääntyi sinne nytkin.

— Ka-ka-ka! Matti ei olisi nyt muistanut sitä, mutta tamma vei hänet väkisin.

— No, menehän sitten! sanoi Matti ja antoi tamman mennä.

Avannolla oli Huttulan talon vesimies. Hän täytti suurta vesiastiaa.

— Mistä Matti ajaa? kysyi vesimies.

— Kirkolta päin, viimeksi pappilasta, vastasi Matti. Hän nousi ja kopisteli jäätä tamman jaloista.

— Kuuluuko mitään uutta?

— Eipä mitään erityistä. Onkos isäntä kotona?

— Ei ole kotona. Hän lähti tänä aamuna Lapinlahdelle.

— Taisi mennä katsomaan rautatietä?

— On kai hän sen jo ennenkin nähnyt. Taisi mennä hakemaan tavaraa.

— Menevätköhän isännän kaupat hyvin?

— En tiedä, menevätkö. Itse hän ainakin näkyy lihovan.

— Onkos Ville käynyt katsomassa rautatietä?

— Niin minäkö? Olinhan minä jo tekemässä sitä omin käsin.

— Älä, älä…

— No ihan totta. Puolitoista vuotta, ja pian lähden uudestaan.

— Millaista työtä se oli?

— Se oli kuin ojan kaivamista.

Mutta sitä Matti ei uskonut. Hän puri huulensa yhteen eikä sanonut mitään. Kyllä hänkin jotain tietää. Ei Ville noin vain pidä häntä narrina. Kyllä hänkin tietää rautatiestä sen verran. Sen tekeminen ei ole ojan kaivamista. Ville-löyhkä osaa ehkä kaivaa ojaa. Mutta rautatien tekeminen… Ei siihen pysty, jos ei ole seppä.

— Onkos Matti käynyt katsomassa rautatietä?

— Mitähän sitä on tehnyt?

— Miltäs se näytti?

— Miltähän se näytti. Itse sinä sen parhaiten tiedät.

Ville oli jo täyttänyt astiansa. Hän ojensi kapan Matille. Matti nosti vettä avannosta ja antoi tamman juoda.

— On se riski mies tuo Matti, kun nostaa yhdellä kädellä täyden kapan, sanoi Ville.

Matti ei sanonut siihen mitään. Mutta hän ei ollut enää niin vihainen.

— Onkos Matti koskaan ajanut rautatiellä? kysyi Ville taas.

— Oletkos sinä?

— Olen toki, ihan totta. Se menee niin kovaa, että paras orikaan ei pysyisi mukana, jos kilpailisi…

— Pysyisi, jos se laukkaisi…

— Alussa se ehkä pysyisi, jos se laukkaisi, myönsi Ville.

Matti nosti tammalle toisen kapan vettä, tällä kertaa vasemmalla kädellä.

— Pappilan pehtorikin lähtee rautatielle keväällä, sanoi Ville.

— Niin hän tuntui sanovan. Lähteekö vai ei.

— Me lähdemme yhdessä. Pehtorista tulee tatsuunamies, mutta minä lähden muuhun työhön.

— Mihin työhön se Ville?

— Tien korjaukseen. Keväällä lähdemme. Olen nyt asunut Huttulassa ja tehnyt kaikenlaista työtä. Mutta heti kun maa sulaa, lähden korjaamaan rautatietä. Ei se kestä ajamista ilman korjausta.

— Kai se rauta kestää?

— Sepä ei kestäkään. Kiskot irtoavat koko ajan, ja aina pitää olla korjaajia. Tulkaa, Matti, tekin sinne töihin!

— En minä ala kruunun töihin.

— Mutta kruunu maksaa hyvän palkan.

— Paljonko se maksaa?

— Kaksi markkaa päivältä.

— Niin kuin parhaana heinäaikana?

— Niin juuri. Tulee nyt vain Matti kruunun töihin.

— Enpä tule.

— Ei se ole sen kummempaa kuin muukaan työ. Kyllä sitä osaa tehdä.

— Kyllä kai sitä osaisi yksi niin kuin toinenkin. Mutta en minä siitä välitä.

— Ei taitaisi akka päästää!

— Akkako? En minä akasta välitä!

— Eikös se ole vähän tiukka akka?

— Kyllä minä akkani tunnen. Tuossa on kappasi, heh! vastasi Matti. Villen puhe suututti häntä vähän. Hän istui rekeen ja lähti. Hän ei sanonut hyvästi. Huttulan vesimies nosti kapan astiaansa ja alkoi nousta rinnettä ylös.

Matti ajoi hitaasti jäätietä Talvilahden perälle. Hän nousi maalle kalaverkkojen kodan kohdalla. Hän ajoi vähän matkaa metsätietä ja tuli maantielle. Maantie kiersi järven ja yhtyi täällä lyhyempään tiehen.

»Kyllä sinne pitäisi mennä», ajatteli Matti. Hän ei osannut paljon muuta ajatella kuin sitä, mitä oli kuullut. Rautatie… Mutta siitä ei oikein saanut selvää, millainen se oli. Vaikka kuinka ajatteli ja arveli. Ja silti Matti ei voinut lakata ajattelemasta sitä. Mutta kun hän ajatteli, hänen ajatuksensa menivät taas sekaisin. Se oli aina erinäköinen. Välillä hän melkein ymmärsi sen, mutta sitten se muuttui. Ensin se oli tällainen. Oli kuin hänen silmiensä edessä olisivat olleet nelipyöräiset vaunut. Niissä oli isot pyörät ja pienet pyörät. Ne näyttivät aina samanlaisilta kuin rovasti vainajan vanhat vaunut. Niiden edessä näytti olevan kaksi hevosta. Katon alla istui rovasti ruustinnansa kanssa. Vastapäätä istuivat nuori herra ja neidit. Edessä istui kuski, kädet suorina. Kuskin vieressä oli Matti, pieni poika. Hän pelkäsi vähän ja piti kiinni käsillään. Välillä taas ei ollut hevosia eikä vaunuja eikä mitään. Sitten hänen silmiensä eteen tuli »Suomela». Se oli kuin se olisi kulkenut maantiellä pyörien päällä, isojen ja pienten. Keulassa oli lippu seipään päässä. Perässä seisoi kapteeni suorana. Sen perässä tuli köyden päässä isoja veneitä, kaksi… kolme… Alamäessä ne törmäsivät toisiinsa. Miehet eivät saaneet niitä irti toisistaan. Ja ääntä oli niin kuin koko kirkkoväki olisi ajanut yhtä aikaa.

Matista tämä kaikki oli kuin unta. Mutta niin se kai oli, koska rovastikin oli nähnyt sen ja puhunut siitä. Ja tekijät olivat kai laittaneet sen niin, että se toimi hyvin. Ei tullut vaikeuksia alamäessä eikä mäen alla. Mutta miten?… Sitä Matti ei osannut selittää itselleen. Ja mitä hän sitä tarvitsi?… Pitkään aikaan Matti ei enää ajatellut koko asiaa. Hän nykäisi tamman juoksuun. Hänellä oli kukkarossa tuoretta tupakkaa piipun pohjalta. Hän pani sitä poskeensa…

Mutta silloin tamma haukkasi lunta tien reunasta. Matti ajatteli: onkohan sillä jano, vaikka se joi Huttulan avannolla? Ja Matin ajatus lähti taas kulkemaan, vaikka hän ei huomannut sitä. Avannosta se meni astiaan, astiasta Villeen ja Villestä rautatiehen… Se mies oli *ajanutkin* rautatietä. Kuinkahan monta kertaa?

Matti ei ollut kysynyt tarkemmin, miten se kulkee, miten sillä ajetaan ja millainen se on. Onko siinä isot pyörät ja pienet pyörät niin kuin vaunuissa? Vai ovatko ne yhtä suuret? Vai miten?… Kovaa se vain meni, kun parhaat hevoset eivät pysyneet mukana!… Mutta onkohan se totta? Eiköhän se ollut liikaa kehumista, ettei paraskaan juoksija…?

— Kyllä oli, koira vieköön, liikaa kehumista! Jos riski mies olisi kevyessä reessä ja löisi hyvää hevosta kylkiin! Jos tie olisi sileä kuin rautatie, eikä mäkiä olisi! Jos keli olisi hyvä! Silloin se raskas ruma kone jäisi, koira vieköön, jälkeen, vaikka kuinka puksuttaisi! Jäisi, perhana ollen, jälkeen niin, että vilahtaisi!…

— Tamma hoi! Tiedätkö sinä, kuka sinulla ajaa… häh? häh?… kuka sinulla… häh… Matti nousi polvilleen reessä. Hän löi tammaa ohjasten päillä selkään. Hän löi ja huusi joka kerta: »häh!»

Tällaista tammalle ei ollut tapahtunut koskaan. Siksi se laukkasi niin kovaa kuin pääsi. Mutta Matti ei lopettanut.

— Häh! häh!… hih!… Tulkoonpa kruunu kilpaan rautateineen! Tulkoonpa kruunu rautateineen!… ih!… hih!… hih!… Matti nosti ohjakset korkealle ilmaan ja huusi. Hän ajatteli: »Jos aisassa olisi vielä kello… jos aisassa olisi vielä kello!»

Tamma laukkasi korvat takana, ylämäet ja alamäet samaa vauhtia. Lunta lensi yhä enemmän Matin silmille. Sitä tuli suuhunkin, mutta Matti ajatteli: »Anna tulla vaan!»

Tamma laukkasi vielä Marjomäen rinteessä Valkeiskylän lähellä, vaikka Matti oli jo istunut alas.

— Herra isä, ajat päälle! huusi naisen ääni hevosen edestä. Samassa reki meni jonkun ohi. Se joku oli hypännyt tien reunaan…

— Kuka siinä ei väistä?

— Ota hyvä mies rekeesi!

— Miksi ylämäessä!

— Kyllä minä ylämäen kävelen. Kunhan tuolla alamäen puolella.

Matti pysäytti hevosen. Oli jo hämärää.

— Kah, Matlienako se… En tässä hämärässä… Tulkaahan tänne rekeen, onhan täällä tilaa. Matti oli tuntenut, että nainen oli hieroja-Liena.

— Minähän se. Kyllä minä… seison täällä takana… tämän matkan, sanoi Liena Matin niskaan ja läähätti. — Ottakaahan nyytti rekeenne… Kun vanhan ihmisen pitää kävellä talvipakkasessa. Eivät antaneet hevostakaan… Isäntä lähtee itse ajelemaan, juomaretkille. Mutta miten hän olisi päässyt, jos en olisi hieronut hänen vatsaansa? Mutta se on varma, etten minä toista kertaa… Vaikka hän siihen paikkaan halkeaisi, en lähde toista kertaa hieromaan…

— Mistä Matliena tulee?

— Huttulan tallissa ei muka ole hevosta hierojalle. Muka olisi pitänyt odottaa pyhään. Sitten pääsisin kirkkomiesten kyydissä omaan kylään. Mutta oman Ontermannin emäntä lähetti sanan jo lauantaina: tule vain…

— Vai eivät antaneet hevosta?

— Eivät antaneet, enkä minä oikein pyytänytkään. Kun eivät itse arvanneet, niin ajattelin, että…

— Kuulemma isäntä itse lähti ajamaan?

— Ihan käsistä hän lähti. En ollut vielä nykinyt hänen kylkiään. Mutta hän meni vain rekeen eikä kysynyt mitään…

— Rautatiellekö hän lähti?

— Minne tahansa hän lähti, sellainen itramaha.

— Kuulemma hän meni rautatielle hakemaan tavaroita. Onko Matliena käynyt katsomassa rautatietä?

— En minä. Miten vanha ihminen joka paikkaan…

— Kyllä sinne pitäisi Matlienan mennä.

— Pitäisi kai, pitäisi kai. Viime pyhänäkin kolmen talon väki ajoi kirkon ohi katsomaan rautatietä. He olivat meidän kylästä. Kuulemma sen näkee Lapinlahden kirkolta. Kauemmas ei kuulemma tarvitse mennä.

— Sieltähän sen näkee.

— Kai Matti on nähnyt sen?

— Niin nähnytkö? Onhan sitä jotain nähnyt…

— Menikö Matti ihan sitä katsomaan, vai oliko muuta asiaa?

— Kai oli muutakin asiaa.

— Onkohan totta, kun puhuvat, että ne ajavat siellä talvellakin pyörien päällä?

— Vai niin!… Niin, niinhän ne kai… niinhän ne… minä en ole käynyt talvella. Mitä sinne talvella.

— Sitä minäkin olen ajatellut. Jos Luoja antaisi kesän, kävisin katsomassa sitä. Ja kävisin samalla Lapinlahden kirkossa. Onhan minulla veljenpoikakin Lapinlahdella.

Maantie kulki Valkeiskylän läpi. Ontermannin kuistin edessä Matliena nousi pois. Hän otti nyytin reestä ja lähetti terveisiä Liisalle.

Matti ajoi hitaasti eteenpäin, vielä vähän maantietä. Sitten hän kääntyi Mähölän pihan läpi. Hän ajoi pellon yli Pitkälän saunan taakse… Pitkälän väki oli jo saunassa. Vastan läiske kuului, ja höyryä nousi pakkaseen. Saunan takana oli jyrkkä rinne alas Naulalammen jäälle. Tamman takajaloissa ei ollut kenkiä, ja ne liukuivat vähän jäisessä rinteessä. Mutta se pääsi alas, kun meni tasaisesti. Ja tasaisesti tamma meni.

Vähitellen oli tullut pimeä. Taivaalla tuikki tähtiä, ja tänä iltana ne tuikkivat ihmeen kirkkaasti… Vähän väliä joku tähti irtosi ja liukui alas taivaalla. Lammelta tie nousi niitylle. Sieltä se meni pilkkopimeään metsään. Sitten se kierteli taas aukeita paikkoja. Se kulki milloin metsäaukean reunaa, milloin harjua. Milloin se kulki niittyjä pitkin ladolta ladolle. Pakkanen kiristyi. Hevosen kyljet ja miehen kulmat muuttuivat valkoisiksi huurteesta. Välillä kuusi rasahti, välillä ladon nurkka napsahti… Matti istui reen takaosassa, turkin kaulus pystyssä. Tamma sai kulkea itse tuttua tietä. Mutta Matti katseli taivasta, ja tähtiä tuli yhä lisää. Hänen silmänsä lähtivät Iltatähdestä ja siirtyivät tuttuun Otavaan. Ne kävivät Pohjantähdessä. Ne katselivat Seulasia ja Väinämöisen viikatetta. Mutta aina kun joku tähti irtosi ja liukui alas, Matti sanoi: »yhyh!» Silloin hän nykäisi ohjaksilla, ja tamma lähti juoksuun. Mutta hän ei hoputtanut enempää, jos tamma vain käveli. Sillä Matilla ei nyt ollut aikaa ajatella hevosta…

Matin mielestä maailmassa oli niin paljon kummallista. Sitä ei oikein voinut ymmärtää. Ymmärtääkö sitä kukaan oikein, vaikka luulevat olevansa viisaita, rovastit ja ruustinnat?… Ennen ei kuulunut tällaisia asioita. Nykyään ihmiset puhuvat vain oudoista asioista, ja aina yhä kummemmista. Kunhan he eivät viisastuisi liikaa ennen maailmanloppua… Niin sanoi entinenkin rovasti. Ennen maailmanloppua ihmiset viisastuvat. Piru neuvoo heitä. Se näyttää heille temppelin katolta kaiken maailman komeuden. Mutta silloin… »yhyh!»… silloin pitkäisen tuli leimahtaa idästä… »yhyh!»… ja leimahtaa aina… »yhyh!»… länteen asti… Tähtiä tippuu nyt taivaalta kovin tiheään. Eihän ennen niin!… Matti pelkäsi kovasti maailmanloppua, eikä hän muuta pelännytkään. Mutta maailmanloppu tulee niin kuin varas yöllä. Se ei tule nyt vielä, kun ihminen on varuillaan ja ajattelee sitä. Se tulee silloin, kun sitä ei muista ollenkaan… Ihmisen pitäisi aina ajatella, pitää Herra mielessään. Hänen pitäisi rukoilla ja huutaa Herraa avuksi…

Tamma lähti juoksemaan alas harjulta. Tie laski alas metsään. Siellä oli niin synkkä ja tiheä kuusimetsä, ettei taivasta näkynyt. Siellä täällä pieni tähti tuikahti oksien välistä. Sinä talvena oli paljon lunta. Puut ja pensaat melkein nukkuivat, ja niiden latvat olivat painuneet lumen alla. Matti ajoi melkein kuin katon alla… Metsän hiljaisuus ja reen tasainen ritinä alkoivat vähitellen haukotuttaa. Silmäluomet tuntuivat raskailta. Hevonen ja matka katosivat mielestä, ja koko maailma katosi. Kaikki ihmeet ja taivaalta tippuvat tähdet katosivat.

Matin pää oli painunut reen laitaa vasten, ja hän nukkui.

Matti näki unta.

Hän oli olevinaan pieni poika, samanlainen kuin ennen. Silloin hän oli ollut kipunapoikana pappilassa, rovasti vainajan aikana. Pappilan iso portti oli auki, ja Matti seisoi portilla vahtina. Pehtori oli käskenyt hänen seisoa siinä. Pehtori oli antanut hänelle kaksi lippua, punaisen ja valkean. Hän oli sanonut: »Kun näet rovastin vaunut kirkon sivuhuoneen takana, näytä punaista lippua. Näytä sitä, jos siat ovat kasvimaalla. Mutta jos saat ne pois sieltä, näytä valkeaa. Silloin rovasti saa ajaa suoraan pihaan…» Niin pehtori oli sanonut, monta kertaa. Sitten hän oli mennyt itse piiloon nurkan taakse. Sieltä hän oli katsellut. Matti seisoi ja katseli lippuja, ja tuuli heilutti niitä. Mutta yhtäkkiä kirkonkellot soivat, vaikka oli keskellä viikkoa eikä pyhä. Hän vilkaisi sivuhuoneen taakse, ja sieltä ajavat rovastin vaunut täyttä laukkaa. Mutta kuistin edessä ne pysähtyvät. Kuski heiluttaa kättään ja huutaa: »Tullako vai ei?…» Mutta silloin Matti ei muista, onko hän ajanut siat pois kasvimaalta. Hän hätääntyy ja pelkää pehtoria. Hän alkaa heiluttaa lippuja, ensin punaista, sitten valkeaa, sitten kumpaakin. Hevoset lähtevät kuistilta laukkaan Mattia kohti, eikä kuski saa niitä pysähtymään… Kun ne ovat vähän matkan päässä portista, portin toinen puoli menee kiinni. Vaunut lyövät porttiin, ja kuski lentää nenälleen maahan. Silloin pehtori hyökkää nurkan takaa ja lyö Mattia korvalle. Kuski hyppää ylös maasta ja lyö toiselle korvalle…

Matin tamma on saanut juosta vapaasti. Mitä lähemmäs kotia se tulee, sitä kovemmin se kulkee. Kun metsätie loppuu ja niitty aukeaa, tamma ravaa niin kovaa kuin jaksaa. Pellon portilla se ojentaa häntänsä. Se hirnahtaa lyhyesti ja laukkaa suoraan pihaan… Mutta mitä tamma ymmärtää nurkkien väistämisestä? Reen laita paukahtaa pirtin nurkkaan, ja kummastakin lähtee puunpala. Matin pää lyö ensin reen toiseen laitaan, sitten toiseen. Kun hän herää, hänestä tuntuu, että joku on lyönyt häntä kummallekin korvalle.

Tamma juoksi samaa vauhtia pirtin eteen. Liisa seisoi pirtin ovella, palava päre kädessä. Hän katsoi ihmeissään, miten hänen miehensä tuli kotiin.

— Soh… so soh! Matti katsoi pimeään. Hän näki jonkun, joka seisoi jollakin ovella. Se joku heilutti jotakin punaista päänsä päällä.

— Enhän minä mitenkään… Aioinhan minä… mutta kun minä…

— Mitä sinä puhut hulluja?

— Kuka siinä heiluttaa punaista…? Älä heiluta, akka, punaista, että se pääsee tulemaan…?

— Häh? Että pääsee tulemaan? Kuka ei pääse tulemaan?

— Eivät pääse rovastin vaunut.

— Rovastin vaunut?… Se nukkuu vielä… Kuuletko, sinä nukut, ja tamma ajaa reen pirtin nurkkaan!

— Eihän se ollut minun syyni…

— Mikä ei ollut sinun syysi?

— Ei mikään. Itsestäänhän se portti…

Liisa meni ja nykäisi Mattia käsivarresta. Hän piti päreen Matin silmien edessä.

— Ukko hoi!… Yhäkö sinä puhut hulluja? Nukutko sinä vielä, vai oletko humalassa?

— En nuku. Mitä sinä nyt?

— No, nukuit kai äsken, kun ajoit reen pirtin nurkkaan…

— Älä valehtele! Eikö niin voi käydä, vaikka ei nuku?

— Ja missä on hattusi?

— Päässähän se… Matti kokeili päätään, mutta hattua ei ollut siellä.

— Tässähän se on reessä. Pane se päähäsi, ettet palellu. Jos se olisi pudonnut tielle! Sellainen mies, joka nukkuu reessä eikä tiedä tästä maailmasta mitään!

— Pidä sinä suusi kiinni, että minä olen nukkunut. Tiedän minä itse paremmin.

Nyt Liisan täytyi väkisinkin nauraa. Se ei muka ollut nukkunut, vaikka se ei vieläkään ollut kunnolla hereillä…

— Minä kuulin kuorsauksesi jo pellon alapäästä, pilkkasi Liisa. — Niin sikeästi sinä nukuit, että kuorsaus kuului pellon alapäästä.

— Kukahan kuorsasi. En minä…

— Herra Jumala, kuka siellä muu kuin sinä!

— Itse sinä olet kuorsannut…

— Vai minä? Jopas nyt! Tulin juuri navetasta lypsämästä…

Mutta Matti oli jo ottanut hevosen irti reestä. Hän vei sen talliin.

Liisa jäi etsimään reestä. Palava päre oli hänen hampaissaan…

Olipa jäänyt jyviä säkin pohjaan. Eikö hän ollut jo aamulla sanonut, ettei tarvitse panna täyttä puolta tynnyriä? Mutta Matin piti vain saada puoli tynnyriä. Se ei muka kehdannut kantaa vähempää selässään makasiiniin. Tiedetäänhän se: se tahtoo muka näyttää voimiaan… Eivätpä pappilassa antaneet apetta, koska omat silput ovat kuluneet. Se on se nykyinen pehtori sellainen, mikä lieneekin… Reen laidasta oli katkennut sidos, kun Matti ajoi nurkkaan. Ja entäs peite! Taas oli sika ollut siinä!… Mitä?… Ja nyt Liisa näki jotain vielä pahempaa, ja hän huusi talliin Matille…

— Herra Jumala! Matti hoi! Minun kehruuni ovat vielä täällä reen pohjalla! Ne piti viedä ruustinnalle!… Kuuletko sinä, sen kötys, miksi et antanut niitä ruustinnalle?

Matti oli alkanut tehdä apetta tammalle. Nyt hän tuli hakemaan jauhopussia reestä.

— Miksi et antanut kehruitani ruustinnalle?

— Olen minä…

— Vai olet? Tuolla ne olivat heinien alla! Et ole edes liikuttanut niitä! Siinä ne on, heh! Ja Liisa heitti nyytin vihaisesti takaisin rekeen.

— En muistanut.

— Et muistanut! Sanoinhan minä, ettet muista. Jos olisit ottanut minut mukaan, olisin muistanut. Siinä ne nyt ovat, ja mitähän ruustinna sanoo?

— Olisikohan niillä ollut kiire?

— Totta kai niillä oli kiire, kun minä laitoin ne.

— En tiedä, mikä tällä kertaa oli. Ennen olen muistanut. Olin ruustinnan luona, mutta lähtiessä se jotenkin katosi mielestä…

— Katosi mielestä! Mitä sinä teet sillä jauhopussilla?

— Tamman appeeseen…

— Se mies nukkuu vielä, vaikka se kävelee… Onhan siellä jo apetta seimessä. Minä tein.

Matti meni takaisin talliin. Liisa otti kehruunyytin, nahkapeitteet ja säkit reestä ja vei ne pirttiin.

Vähän ajan päästä Matti tuli tallista ja katsoi rekeään. Hän näki, että yksi sidos oli katkennut reen laidasta. Hän veti reen tallin seinälle ja käänsi sen kumolleen… Mutta hän asetteli sitä ja ajatteli kuin vahingossa: »Ei kai se nyt siitä minnekään pyöri…» Sitten hän huomasi, että se oli aivan järjetön ajatus. Hän ei ymmärtänyt, miten sellainen oli tullut hänen päähänsä. Hän oli jo menossa pirttiin. Sitten hän raapaisi korvaansa ja meni sen nurkan luo, johon hän oli ajanut… Siitä oli haljennut puunpala. Matti repäisi sen kokonaan irti ja pani seinän rakoon. Sitten hän meni pirttiin.

Liisa laski maitoa siivilän läpi astioihin pöydän nurkalla. Kissa kiersi hänen ympärillään ja naukaisi aina välillä. Matti riisui raskaat vaatteet. Hän istui penkille, pää käsien varassa. Liisa vilkaisi häntä silloin tällöin ja ajatteli: »Mikähän sillä nyt on?» Mutta hän ei kysynyt sitä… Olisiko se juonut, ja nyt sillä olisi krapula? Mutta hän ei äsken tuntenut viinaa hengityksestä. Onkohan se juonut ollenkaan? Missä se olisi ehtinyt, kun se lähti vasta tänä aamuna?… Kissa hiipi Matin luo. Se hieroi kylkiään Matin saappaisiin ja naukui hiljaa. Mutta Matti ei ollut näkevinään kissaa… »Jokin sillä on, koska se ei silitä kissaakaan», ajatteli Liisa…

— Käy saunaan, sanoi Liisa Matille. Hän laski viimeisen kerran maitoa siivilän läpi.

Matti haroi tukkaansa ja alkoi riisua vaatteita. Hän ei sanonut mitään, eikä Liisakaan sanonut. Matti meni ovesta ulos, ja vähän ajan päästä Liisa meni perässä.

Ensin Liisa kuitenkin kaatoi maitoa kissan kuppiin. Hän pani kupin lattialle pankon eteen. Hän sytytti myös uuden päreen ja pani sen pihtiin pankon nurkkaan.

Pirttiin jäivät vain kissa ja palava päre… Kissa joi lämmintä maitoa siististi ja äänettömästi. Päre paloi hitaasti ja ritisi. Sen noki kiertyi yhä useammalle kierteelle. Mutta kun tuli oksan kohta, siitä suhahti pieni liekki. Se pihisi ylös ja alas. Silloin kissan hännänpää liikahti salaperäisesti. Kissa lipoi maitonsa, nuoli kuppinsa ja nuoleskeli suutaan. Sitten se lähti kävelemään ympäri pirttiä. Sen askeleet eivät kuuluneet. Se kulki pankolta pöydän luo ja hiipi siitä nurkkaan oven viereen. Se kiersi takaisin pankon luo. Se siristi vihreitä silmiään päreen valoa vasten ja naukaisi vähän. Se meni taas pöydän päähän ja hyppäsi penkille. Se haisteli maitoastioita. Mutta se hyppäsi takaisin lattialle. Pankon luona se naukaisi surkeasti, melkein kuin se olisi säälinyt itseään. Sitten se hyppäsi pankolle. Siinä se ojensi kaulaansa, pitemmäksi, pitemmäksi. Itse se meni yhä matalammaksi ja ponnahti uunille. Päre suhahti taas pihdissä, noki ritisi, ja uunin päältä alkoi kuulua pehmeää kehräystä.

Saunassa Matti ja Liisa eivät puhuneet paljon. Matti oli jo lauteilla, kun Liisa tuli. Liisa pehmitti vastan kuumassa vedessä ja antoi sen Matille.

— Heh, tuossa on vasta! hän sanoi.

— Tahdotko vielä? hän kysyi vähän ajan päästä ja heitti löylyä.

— Lyö sitä vielä, sanoi Matti.

Liisa heitti koko ajan vettä kiukaan kuumille kiville…

— Vieläkös?

Matti ei vastannut, niin Liisa heitti vielä.

— Älä sitä… huh!… älä sitä… huhhuh! Enää! sanoi Matti jo ja valeli päätään vedellä.

— Vähäänpä se nyt, sanoi Liisa. Mutta hän ajatteli: paljonpa sen nahka kesti.

Liisa ja Matti eivät puhuneet vielä iltaruoallakaan. Matti söi maitoruokaa, mutta hän unohti usein lusikkansa kuppiin. Kun hän oli niellyt, hän ei muistanut ottaa uutta palaa. Silloin Liisa aina kysyi: »Miksi sinä et syö?» Matti vastasi nopeasti: »Syönhän minä», ja söi. Liisa olisi halunnut kiusata Mattia siitä nukkumisesta. Mutta sitten hän ajatteli: »Kiusataan häntä huomenna.» Eikä hän nyt kiusannut.

Syömisen jälkeen Matin mieli oli vähän kevyempi. Ennen syömistä se oli ollut kovin raskas, vielä saunassakin. Hän ajatteli jo, että hän kertoo Liisalle jotain rautatiestä. Mutta hän ei kertonut mitään. Ehkä Liisa ei uskoisi. Ehkä se sanoisi, että se on unta tai mitä tahansa. Aina se löytää sanoja.

Liisa korjasi ruokaa pöydältä. Silloin hän sanoi, että hän oli saanut jäniksen.

»Ei se ole malttanut olla käymättä minun ansoillani», ajatteli Matti. Mutta hän ei sanonut sitä. Hetken päästä hän kysyi vain, mihin rauta-ansaan jänis oli mennyt…

Se oli mennyt poltetun pellon aidan nurkkaan. Se nurkka oli niityn puolella eikä metsän puolella. Ei rauta-ansaan, vaan lanka-ansaan…

Mutta Matti ei muistanut, että siellä olisi ollut mitään lankaa. Syksyllä, kun maa oli sula, siellä oli ollut. Mutta hän muisti, että hän oli ottanut ne pois, kun maa jäätyi…

— Et ollut ottanut, koska jänis oli käynyt siellä, sanoi Liisa. Hän kehui vielä, että jänis meni sinne hänen onnellaan. Jälkiä oli vain yksi, ihan suoraan pienestä metsästä niityn yli. Vanhaa polkua ei ollut.

Mattia ei enää haluttanut puhua. Jänis oli mennyt ihan suoraan kesäiseen lankaan. Se ei merkinnyt hyvää. Ennen suuria sotia ja pahoja vuosia tapahtuu sellaista. Tähdet tippuvat taivaalta, ja jänikset juoksevat kesäisiin ansoihin. Tavallisesti ne eivät sinne juokse… Ei sitä olisi pitänyt ottaa irti langasta. Olisi pitänyt jättää se siihen. Kyllä sen olisi hakenut se, joka oli ajanut sen sinne…

Sama kai se oli, joka laittoi höyryt kulkemaan maalla ja ajoi niillä. Toinen mies eikä se oikea, joka on maailmankin luonut…

— Mikä sinulla on, Matti, kun et nuku? murahti Liisa unisena ja veti peittoa puoleensa.

— Nukunhan minä, sanoi Matti.

— Et nuku. Olet koko yön huokaillut ja kääntynyt sinne tänne…

— En tiedä, mikä minua valvottaa. Olenkohan oikein terve.

— Mikä sinulla muka on. Ei mikään. Kumma, jos ei nukuta, kun nukuit reessä koko matkan…

— En minä koko matkaa…

— Ainakin puolet matkasta. Mutta ole nyt hiljaa ja nuku…

Liisaa nukutti kovasti. Hän veti peiton taas korvilleen ja nukkui…

Matti mutisi: »Jos tietäisit, niin ei sinuakaan nukuttaisi.» Mutta sitten hän pian itsekin nukkui.

### Sanasto

- **avannosta**: avanto on reikä järven jäässä
- **kapan**: kappa on tässä puinen astia
- **akka**: vanha nainen tai vaimo; usein epäkohtelias sana
- **kruunu**: valtio
- **aisassa**: aisa on pitkä puu, joka on reen ja hevosen välissä
- **nyytti**: tavarat, jotka on kääritty kankaan sisään
- **vastan**: vasta on nippu koivun oksia; sillä lyödään kehoa saunassa
- **itramaha**: ahne, lihava ihminen
- **pitkäisen**: pitkäinen on ukkonen
- **kipunapoikana**: kipunapoika on pieni poika, joka tekee talossa pieniä töitä
- **pirtin**: pirtti on talon suuri tupa
- **päre**: ohut puusäle, joka poltettiin valona
- **pankon**: pankko on uunin vieressä oleva korkea penkki
- **apetta**: ape on hevosen ruokaa: silppua ja jauhoja
- **kehruuni**: kehruut ovat kehrättyjä lankoja
- **kötys**: tyhmä ihminen

## III.

Seuraavana aamuna Matti oli jo aivan rauhallinen. Hän päätti kertoa Liisalle, mitä hän oli kuullut pappilassa. Mutta Liisa ei pysähtynyt koko aamuna. Hän teki töitä kodassa ja navetassa. Matti korjasi kenkiään ja ajatteli: »Kerron sen, kun syömme aamiaista. Ehtiihän se sen sitten kuulla.» Mutta kun Matti oli juuri aloittamassa, Liisa lähti taas liikkeelle. Matti ei tahtonut kertoa, ennen kuin Liisa istui paikallaan ja kuunteli.

Matti meni oksakasalle tallin taakse. Aina välillä hän katsoi nurkan takaa. Eikö Liisa jo lopeta kävelemistä kodan ja pirtin väliä? Siellä se vain käveli… Eikä pirttikään vielä lämmennyt. Aikoikohan se lämmittää sitä ollenkaan tänä aamuna? Tuulikin oli kylmä. Pirtti olisi pitänyt lämmittää, että hän olisi päässyt lämmittämään käsiään…

Jo tuli Liisa hakemaan puita pinosta. Vihdoinkin. Sitten se kai pian istuu rukkinsa ääreen…

Tuuli alkoi puhaltaa savua savuaukosta pihalle. Silloin Matti lähti lämmittelemään. Hän löi oksakirveen puuhun ja ajatteli: »Kun ei usko, niin olkoon uskomatta. Ei se mikään uskonasia olekaan.»

Uuni lämpeni. Liekki paloi uunin suussa, ja silloin tällöin noki alkoi hehkua. Matti heitti käsineensä pankolle ja otti piipun povestaan. Hän halkaisi päreen ja otti sillä tulta uunista. Sitten hän lämmitti käsiään liekissä. Hän katseli savua, joka aaltoili ikkunoiden korkeudella.

Liisa oli istunut kehräämään ikkunan alle oven lähelle. Matti otti penkin alta työkalunsa ja alkoi hakata tupakkaa.

— Joko se nyt on polttanut kaiken, mitä hakkasi toissa päivänä? kysyi Liisa.

Ei hän ollut polttanut kaikkea. Muuten vain hän hakkasi tässä, kun lämmitteli…

Matti hakkasi tupakkaa ja veti savua piipusta, yhä kiivaammin. Piippu veti nyt kovasti. Sen sisällä rätisi koko ajan…

Se ei ehkä usko. Mutta jos ei usko, niin olkoon uskomatta!… Sama kai se on, uskooko vai ei…

— Nyt Lapinlahdenkin kirkolla on rautatie. Oletko kuullut?

Mutta Liisa kehräsi ahkerasti, ja rukki hyrisi kovaa. Siksi hän ei kuullut oikein, mitä Matti sanoi.

— Niin mikä on?

Matti yritti puhua niin kuin asia ei olisi tärkeä…

— Onpahan vain rautatie. Nyt lapinlahtelaisetkin ovat saaneet rautatien pitäjäänsä. Kuulemma kruunu teki sen heille, kun he pyysivät, ettei heidän tarvitsisi ajaa hevosella. Ei kesällä eikä talvella… En tiedä, onko se totta, mitä puhuivat…

— Hyvänen aika, älä revi sitä uutta luutaa! Panin sen juuri varteen. Onhan siinä vanhempiakin! Mitä sinä siitä revit?

— Piippu on tukossa…

Matti oli puhunut ja vetänyt piippunsa tukkoon. Kesken puheen hänen täytyi mennä nurkkaan hakemaan oksaa.

— No, eikö siihen käy vanhan luudan oksa? Niin, mitä sinä sanoit, että ne lapinlahtelaiset tekivät?

— Eivät ne ole mitään tehneet. Kruunu on tehnyt niille rautatien. Sitä pitkin ne saavat mennä vaikka Helsinkiin tai Amerikkaan.

— Minne?

— Amerikkaan…

— Älä nyt valehtele, hyvä mies…

Liisa pysäytti rukkinsa. Hän katsoi pyörän yli Mattia kuin valehtelijaa. Sellaisen puheissa ei ole mitään totta.

Mutta siitä Matti suuttui, ja oksa katkesi piipun varren sisään…

— Mitä katsot?… Kun et usko, niin älä usko. Mutta minä menen itse pian katsomaan sitä! Se on niin kumma. Ja jos et sinä tahdo tulla mukaan, niin älä tule. Ei sinua kovin pyydetäkään…

— Sitä lapinlahtelaisten Amerikkaan lähtöäkö sinä menet katsomaan? Sieltähän ne kuulemma lähtevät Amerikkaan! Ja rukin takaa kuului Liisan pilkallinen hymähdys.

— En, vaan rautatietä. Siinäkin on katsomista…

— Onko se samanlaista katsomista kuin se panoraama pappilan pirtissä? Sinne sinä silloin pyysit minua katsomaan…

— En minä ole pyytänyt sinua mihinkään. Itse sinä tahdoit katsomaan…

— En tahtonut…

— Vai et. Sepä nähdään, kuka tässä vielä minnekin tahtoo… Matti naurahti pilkallisesti. Hänen täytyi väkisinkin nauraa Liisan tyhmyydelle…

— Eihän se mikään panoraama ole. Kuka tässä panoraamasta puhuu?

— No mikäs se on?

— Rautatiehän se on.

— Mikäs se rautatie sitten on? Ei mikään.

— Vai ei mikään! Akat ne ei ymmärrä mitään. Ne on niin tyhmiä ja lyhytjärkisiä, ettei niille voi mitään. Pässin järkikin on pitempi kuin akkojen… Vai ei rautatie ole mikään! Mistä sinä sen tiedät paremmin kuin minä? Minä kuulin sen omin korvin.

Mutta Liisa loukkaantui ja polki rukkia kiivaasti. Ja Matti hakkasi niin, että tupakka pölisi lattialle.

— Liisa! sanoi Matti vähän ajan päästä, mutta Liisa ei vastannut.

— Liisa! sanoi Matti uudestaan.

— Niin, niin, no sano, jos sinulla on jotain sanottavaa!

— Ei se taida auttaa, vaikka sinulle sanookin.

— Älä sitten sano!

Mutta Matti ei malttanut olla hiljaa. Vähän ajan päästä hän sanoi sen. Hän lopetti hakkaamisen ja selitti oikein tarkasti…

— Älähän nyt, Liisa. Kuule, kun minä selitän. Rautatie on rautatie ja maantie on maantie. Maantie on maasta ja mullasta ja rautatie raudasta…

— Ja puutie puusta ja vesitie vedestä? Ja taas kuului rukin takaa pilkallinen hymähdys…

Mutta Matti ei suuttunut…

— Älähän nyt, kyllä se on totta. Se on niin kuin minä sanon… Et sinä tiedä, millä tavalla sitä rautatietä pitkin ajetaan. Luuletko, että hevosella?

Mutta Liisa ei luullut mitään. Hän kehräsi ja kuunteli ja katsoi välillä pilkallisesti Mattia. Hän ajatteli: annan hänen puhua, niin kuulen, mitä valheita hän on taas uskonut.

— Ei hevosella, ei koskaan! Hevoselle kelpaa muukin tie… Kun kerran tehdään tie raudasta…

— Raudasta tie? Pyh!

Matti alkoi taas suuttua…

— Raudasta, raudasta! Jos et usko, niin älä usko. Rautapellistä… hm!… niin, niin, rautapellistä. Ja kun siitä tehdään tie, pitää olla myös ajopelit ja vetäjät. Höyryvene, sellainen masina kuin »Suomela», vedetään maalle. Se pannaan pyörien päälle. Se kulkee tulen voimalla ja vetää perässään vaunuja. Ne ovat niin isoja kuin tämä pirtti, ja isompiakin. Kyllä se jaksaa vaikka millaisia. Eikä tie tärise. Sellainen se on!

— Kuka sinua, Matti parka, on nyt taas pitänyt narrina?

— Ei nyt eikä ennenkään!

— Sitten olet valehdellut omasta päästäsi. Olisit edes valehdellut viisaammin. Et osaa edes valehdella kunnolla, mies parka.

Mattia alkoi naurattaa sisällä. »Lopetat kyllä luulemisen, kun kuulet, kuka sen sanoi», hän ajatteli.

— Valettako se on vai totta?… Jos se on valetta, niin paremmatkin ihmiset ovat valehdelleet ennen minua. Minä vain kerron muiden puheita. En minä itse mitään tiedä. Ruustinnan puheita ne ovat, sanoi Matti nöyrästi ja huokaisi. Hän alkoi taas hakata tupakkaa.

— Ruustinnan?… Olivatko ne ruustinnan puheita?

Nyt Liisan rukki pysähtyi. Nyt hän vasta todella kuunteli.

— Ruustinnan ja rovastin, lisäsi Matti.

— Älä…?

— Ruustinna ja rovasti kertoivat sen minulle. En minä muualta tiedä.

— Älähän… ihanko totta?

— Ne sen kertoivat. Ne kävivät ihan sitä varten katsomassa.

— No, mitä ne kertoivat?

Nyt oli Matin aika olla mahtava…

— Mitäkö kertoivat? Sitä, mitä minä jo kerroin, vaikka et uskonut.

— Ettäkö siellä on tie rautapellistä?

— Niin on, ja sitä pitkin kulkee masina nostettuna pyörien päälle.

— Sekö »Suomela»?

— Se se taitaa olla. Siipien sijasta sillä on pyörät, isot pyörät ja pienet pyörät. Tulen voima panee ne kaikki liikkeelle…

— Mutta sitä minä en usko, että tulen voima panee sen liikkeelle!

— No, niin se tekee, niin kuin vedessäkin…

— Tehköön mitä tahansa. Mutta sitä minä en usko, että se vedessäkään…

— Etkö usko rovastia? Oletko mielestäsi viisaampi kuin rovasti?

— En ole. Mutta ei ruustinnakaan sanonut viime kesänä, että hän uskoo. Silloin oli puhetta, että se kulkee kauan, vaikka kukaan ei souda.

— Nyt se uskoo, kun on nähnyt sen maallakin…

— Uskooko nyt?… Ja se on nostettu pyörien päälle?… Kylläpä on rakennus!

— Mitä ne kruununmiehet eivät osaa tehdä!

— Kruununmiehetkö sen ovat tehneet?

— Nehän ne!

— No miksi ne veivät sen Lapinlahden kirkolle?… Olisivat tuoneet tänne omalle kirkolle, niin sen olisi nähnyt kirkkomatkalla. Eivätköhän ne vielä tuo sitä tännekin? Kun tietäisi, milloin ne tuovat sen, menisi katsomaan…

— En tiedä, tuovatko. Siitä ei ollut puhetta.

— Vai ruustinnakin on käynyt ihan sitä varten katsomassa?

— He lähtivät aamulla ja olivat perillä puolen päivän aikaan. Hän sanoi vielä, että minunkin pitäisi käydä katsomassa.

— Aiotkos käydä?

— Enpä tiedä. Mitäpä minä, vanha mies?

— Eikö se sanonut minusta mitään?

— Ei ollut puhetta sinusta.

— Kyllä se on kumma rakennus, jos se vain on sellainen. Näkeeköhän sen vielä, ennen kuin kuolee?… Mutta jos sinä valehtelet?

— En valehtele. Olenko minä koskaan ennen valehdellut? Voitko sanoa?

— Et, et. Mutta eikös se ole sinustakin kumma rakennus?

— Mikäpä siinä niin kummaa. On niitä nähty ja kuultu kummempiakin.

— Mutta eihän toki tällaisia?

Mutta Matti oli mielestään hakannut tarpeeksi tupakkaa. Hän lähti taas ulos puulleen. Hän kiskaisi oksakirveen irti ja hymähti vähän itsekseen. »Uskoipa… ja mikäs siinä, kun on oikea oppi. Uskoahan sitä pitää vaikka keisarin…»

Liisa jäi yksin pirttiin. Hän kehräsi vähän aikaa. Hän polki rukkia kiivaasti ja nyki kuontaloa vihaisesti. Siksi lanka katkesi aina vähän ajan päästä… Ja aina oli vaikea liittää sitä. Mikä ihmeen heikko kohta kuontalossa oli, kun lanka katkesi koko ajan? Eikä nauhakaan pysynyt pyörän päällä! Huonoa pellavaa se pappilan pellava, kun se pölisee niin pahasti. Mitä kaiken maailman pellavia ne ovat?… Sitten rukki alkoi taas hyristä, yhä kiivaammin. Poljin natisi, ja pyörän valkea naarmu vilisi yhtenä viivana. Lankaa kertyi rullaan vähässä ajassa suuri kasa. Liisa syötti sitä rullaan, ja rulla söi yhä ahnaammin. Kuontalo oli jo melkein puoliksi kehrätty. Mutta silloin rulla vei yhtäkkiä koko langan suuhunsa. Samalla se vei pitkän palan kuontaloakin. Nauha putosi pyörän päältä, ja Liisan piti lopettaa polkeminen. Mutta silloin poljin alkoi paukuttaa niin pahalla äänellä, että se tuntui halkeavan… Ei, koko rukista ei ollut mihinkään, seisokoon nurkassa!… Liisa melkein heitti rukin nurkkaan. Hän meni vetämään hiiliä uunista. Nekin peijakkaat polttivat… ih!… niin että silmät olivat palaa!

Liisa sulki savuaukon ja vilkaisi ikkunasta pihalle. Reki oli kumollaan tallin seinällä, ja sen pohjaraudat kiilsivät auringossa. Matin oksakirveen terä vilkkui silloin tällöin tallin nurkan takana…

Liisa huokaisi pitkään. Miksi häntä huokaisutti? Ei hän itsekään oikein tiennyt. Väkisin hän meni takaisin rukin luo ja alkoi selvittää sotkuista rullaa. Se oli sotkeutunut pahasti. Ja aina kun se oli melkein selvä, hänen nenänsä alkoi kutista…

Mutta mitäpä noista kehruista ja muista? Vaikka kuinka paljon kehrää, eivät ne kehruut kuitenkaan mene perille. Vaikka kuinka monta kertaa lähettäisi… Onko kummempaa kuultu?… Mies lähtee viemään kehruita, eikä hänellä ole sen verran älyä, että antaisi ne! Kumma, että se muisti maksaa jyvänsä. Olisi voinut unohtaa nekin samalla matkalla!…

Liisa meni ja otti uunilta kehruunyytin. Matti ei ollut antanut sitä ruustinnalle. Liisa pani sen viereensä penkille ja avasi sen… Siinä ne nyt olivat, vyyhdet ja kerät, niin hyvässä kunnossa. Vyyhdet ja kerät! Oikein tuli sääli, kun ruustinna ei ollut nähnyt niitä. Olisi edes ottanut mukaan… Mutta mitäs sellainen mies. Itse menee eikä kuitenkaan saa asioita hoidetuksi… Mitähän ruustinna nyt ajattelee? Hän oli vielä niin kovasti tahtonut niitä. Hän voi ajatella kuinka pahaa tahansa, jos vain tahtoo… Ja Liisasta alkoi tuntua, että hänen pitäisi lähteä viemään niitä heti. Vaikka jalan! Kyllä Matti voisi antaa hevosenkin. Ei se olisi liikaa, jos antaisi. Ruustinnan takia se voisi antaa, koska ruustinna varmaan odotti lankojaan…

Vai oli se hyvä ruustinna käynyt katsomassa rautatietä. Parempaa ihmistä ei ole koko maailmassa kuin ruustinna… Kyllä se rautatie mahtaa olla rakennus. Olikohan se ruustinnasta kumman näköinen?… Ja ruustinna vielä varoitti joulun aikaan! Kun Matti tulee maksamaan vuokraa, lähetä kehruut hänen mukanaan. Ja sitten saat uusia tilalle. Mitä ruustinna nyt ajattelee, kun Liisa ei lähettänytkään? Hän voi ajatella mitä tahansa, jos vain tahtoo!

* * * * *

Puolenpäivän ruoalla Liisa näytti hyvin huolestuneelta. Sitten hän sanoi yhtäkkiä:

— Kyllä se on niin, ettei nyt auta mikään. Pitää lähteä ihan tänä iltana viemään kehruita ruustinnalle.

— Häh? sanoi Matti ja söi.

— Sitä, että sano mitä tahansa, mutta ei auta mikään. Ei yhtään mikään, sanoi Liisa päättäväisesti. Hän käänsi veitsensä kiinni ja pani sen taskuun.

— Mikä kiire niillä nyt on? sanoi Matti ja söi yhä. — Eikö niitä ehdi viedä myöhemminkin?

Hyvä, ettei se vastustanut enempää… Liisa oli pelännyt, ettei se edes kuuntelisi.

— Ne olisi pitänyt viedä jo ennen, paljon ennen, ja nytkin ne jäivät. Kyllä sinä olet hyvä asiamies! Ja mitä minä sillä aikaa teen? Pyöritänkö tyhjää rukkia?

— Kehrää vaikka niitä verkkolankoja.

— Niitä on jo enemmän kuin ehdit ikinä kutoa!

— Mitäs sinä sitten olet kehrännyt eilen ja tänään? Kehrää niitä!

— Ei tällä vanhalla rumalla rukilla… Ei sillä voi kehrätä pellavaa. Ja se pellava on vielä niin huonoa.

— Entäs villaa?

— Ja ruustinna aikoi vielä aloittaa kankaan! Ehkä hän aloittaa jo tällä viikolla! Mistä hän sitten saa kuteita, kun kuteet ovat täällä?

Matti ei vastannut siihen mitään. Hän vain söi ja joi tuopista piimää. Se ainainen syöminen ja juominen alkoi jo ärsyttää Liisaa…

— Ihan tänään pitää lähteä viemään!

— Minä en kai lähde toista kertaa.

— Ei sinun tarvitsekaan. Minä voin mennä, kun vain annat hevosen…

— Sinäkö? (Ja tuopin sisästä:) … Kuka lehmän hoitaa?

— Niin kuin sinä et olisi hoitanut sitä monta kertaa ennenkin…

— Tamma voi lähteä laukkaamaan, etkä sinä saa sitä pysähtymään.

— Osaan minä ajaa tammalla yhtä hyvin kuin sinäkin. Ja minä en ajaisikaan…

— … nurkkiin, Liisa oli sanomassa. Mutta hän ajatteli, että Matti voi suuttua, eikä sanonut sitä.

— Mitä et ajaisikaan?

— En mitään. Tuota, mitä minä sanoinkaan? Niin, että kyllä sinne pitää lähteä jo ihan tänä iltana!

— Tänä iltana? Miksi sinne nyt yöllä?

»Hyvä on», ajatteli Liisa.

— Jos ei tänä iltana, niin viimeistään aamulla varhain…

Matti ei sanonut mitään. Hän lopetti syömisen ja alkoi täyttää piippuaan. Hän ei näyttänyt suostuvan, mutta ei kieltävänkään… Vähän ajan päästä hän sanoi:

— Kysy rovastilta, jos näet hänet. Tai kysy ruustinnan kautta, jos hän ei itse tiedä. Millaiset pyörät niissä vaunuissa on, isot ja pienetkö? En tullut kysyneeksi sitä… Käske ruustinnan kysyä rovastilta.

— Kyllä minä voin kysyä rovastilta itseltäänkin. Olen minä puhunut hänen kanssaan usein. Kysyn senkin, tuovatko ne sen rautatien meidän kirkollekin.

— Kyllä minä tiedän, etteivät tuo. Ei tarvitse kysyä. Ei sitä noin vain tuoda.

— Ei sitä varmasti tiedä. Sitten sen tietää varmasti, kun kysyy. Kyllä on hyvä kysyä.

»Kysy vain», ajatteli Matti, »mutta ei sitä nyt joka paikkaan…» Mutta jos sittenkin, hän ajatteli sitten. Mutta hän ei puhunut siitä Liisalle mitään…

Liisa oli koko sen päivän niin ihmeen hyvällä tuulella, että sydämen alla melkein ahdisti. Hän olisi voinut hyppiä, vanha ihminen. Vähän väliä nauru tuli itsestään, vaikka hän ei oikein tiennyt miksi. Useimmiten hän nauroi omille ajatuksilleen. Kaikin puolin oli niin hyvä olla. Rukkikin pyöri hyvin, eikä nauha pudonnut kertaakaan.

Ja Liisa piti Matista niin hyvää huolta. Hän keitti kahvit ja lämmitti saunan, vaikka oli lämmittänyt sen eilenkin. Hän toi voita pöytään iltaruoalla. Hän puhui rautatiestä ja antoi Matin kertoa. Matti ja Liisa istuivat vielä pitkään iltaruoan jälkeen. Toinen poltti piippua pöydän päässä, toinen harjasi tukkaansa sängyn reunalla. He katselivat kissaa pankon kulmassa. Kissa lipoi maitonsa, nuoli kuppinsa ja nuoleskeli suutaan. Sitten se lähti hiipimään pitkin pirttiä. He silittivät sitä vuorotellen. Matti otti sen syliinsä ja rapsutti sen kaulaa. Hän antoi sen kehrätä. Ja he juttelivat rautatiestä, tästä uudesta ihmeestä. Kaikkea sitä kuuleekin vanhana. »Näkeeköhän sen vielä», arveli Liisa. Mutta Matti sanoi: »Eikö sitä voi uskoa, vaikka ei näe.» Siihen Liisa ei sanonut mitään. Kissa kehräsi vähän aikaa uunilla. Sitten he sammuttivat päreen ja menivät nukkumaan…

Mutta Liisa oli tänä yönä kummallisen hereillä. Matti nukkui jo, ja kissa kehräsi yhä tasaisesti uunin päällä. Mutta Liisa ei saanut unta. Hän kuuli pienimmänkin rasahduksen pirtin seinissä. Hän kuuli, jos torakka putosi vahingossa katosta lattialle. Hän kuuli tamman jalan kopauksen, kun se liikahti tallissa. Hän näki seinässä ikkunan valoisamman reiän ja sen läpi yhden tähden. Hän veti peiton korvilleen tai sulki silmät. Silti hänestä tuntui, että hän kuuli ja näki kaiken. Siitä hän heräsi taas. Hän ajatteli: olisikohan jo aika nousta ja panna evästä huomiseksi? Mutta hän pelkäsi, että Matti herää ja kysyy. Siksi hän ei noussut. Viimein hän nukahti. Mutta aamulla ennen kukon laulua hän heräsi ja alkoi valmistautua lähtöön.

### Sanasto

- **kehräämään**: kehrätä on tehdä villasta tai pellavasta lankaa
- **rukki**: laite, jolla kehrätään lankaa
- **kehruita**: kehruut ovat kehrättyjä lankoja
- **kuontalo**: pellava- tai villamäärä, josta kehrätään
- **kuteita**: lankoja, joista kangas kudotaan
- **vyyhdet**: pitkät lankakiepit
- **kodassa**: kota on pieni rakennus, jossa keitetään ruokaa
- **pirtti**: talon suuri tupa
- **pankolle**: pankko on uunin vieressä oleva korkea penkki
- **päreen**: päre on ohut puusäle, joka poltettiin valona
- **masina**: kone; Matin ja Liisan sana junasta
- **rakennus**: tässä: kumma laite
- **rautapellistä**: pelti on ohut metallilevy
- **kruunu**: valtio
- **akat**: akka on vanha nainen tai vaimo; usein epäkohtelias sana

## IV.

Matti oli lähettänyt Liisan matkaan, kun aamulla oli vielä hämärää. Hän oli käynyt kääntämässä reen oikein päin. Hän oli täyttänyt sen heinillä. Hän oli pannut tamman ruokaa säkkiin. Hän oli taluttanut tamman tallista ja valjastanut sen. Sitten hän oli pannut Liisan istumaan rekeen ja peitellyt hänet. Hän oli antanut ohjakset Liisan käteen ja käskenyt tamman lähteä. Tamma oli painanut vähän valjaita vasten, ja reki oli lähtenyt liikkeelle.

Matti oli jäänyt seisomaan reen paikalle. Hänen kätensä olivat riippuneet kyljillä. Hän oli katsonut, kun tamma kulki puoliväliin peltoa. Mutta silloin Liisa oli huutanut yhtäkkiä huiviensa sisältä: »Herra ju-umala!» Hän oli pysäyttänyt tamman. Matti oli kysynyt: »Mikä hätänä?» Liisa oli huutanut takaisin: »Kun nyytti jäi… Lankanyytti… Se on perälasin alla penkillä… Ptruu!» Matti oli hakenut nyytin penkiltä ja vienyt sen Liisalle. Sitten Liisa oli lähtenyt ajamaan. Hän oli kadonnut aamun hämärään.

Mutta Matti oli mennyt takaisin pirttiin ja käynyt makuulle. Hän oli nukkunut pitkään, yli puolenpäivän.

Sitten hän oli kuitenkin noussut. Hän oli venytellyt ja haukotellut. Hän oli katsonut pihalle milloin mistäkin ikkunasta. Sitten hän oli käynyt taas makuulle.

Hän nousi kuitenkin syömään. Hän söi paljon, mutta hitaasti. Mihin hänellä nyt olisi kiire? Hän söi varsinkin paljon voita. Hän joi tuopista piimää. Siihen hän oli pannut puoleksi maitoa, enemmän kuin puoleksi…

Kun hän oli syönyt, hän lähti käymään navetassa. Pitihän lehmääkin katsoa. Oliko sillä ruokaa?… Siinä se ammui, kun Matti tuli. Heinähäkki oli tyhjä. Matti heitti heiniä lehmän eteen. Mutta hän ei viitsinyt antaa sille vettä. Liisa saa antaa sille vettä, kun tulee…

Liisaa ei kuitenkaan näkynyt sinä päivänä. Matin täytyi itse antaa lehmälle vettä ja lypsää se.

Matti lypsi lehmän ja söi iltaruuan. Hän joi lämmintä maitoa. Ennen nukkumaanmenoa hän alkoi kiskoa päreitä. Mutta puukko oli nyt kovin tylsä, kovin tylsä. Kukaan ei pyörittänyt tahkoa, joten hän ei saanut sitä terävämmäksi. Pölkkykin oli jäässä… Se saa sulaa huomiseksi… Ja olihan päreitä vielä tuolla katon alla! Matti kantoi pölkyn takaisin nurkkaan. Hän iski puukon rakoon ikkunan vieressä. Sitten hän löi sitä vielä lujemmin kämmenellään.

Kun Matti nousi ylös, hän tunsi nukkuneensa kunnolla. Eilen häntä oli väsyttänyt kovasti. Kuka tietää miksi. Mutta nyt ei väsyttänyt enää yhtään. Matti odotti päivää ja alkoi taas kiskoa päreitä. Hyvinpä ne nyt halkesivat ohuiksi! Oliko pölkky sulanut? Vai oliko puukko teroittunut seinässä?…

Päivä alkoi valjeta. Matti alkoi kuunnella, tuleeko Liisa kotiin. Hän kävi pihalla ja seisoi tuvan nurkalla. Johan Liisan olisi pitänyt tulla, jos hän olisi noussut aikaisin ja lähtenyt. Niin he olivat puhuneet.

Mutta Liisaa ei kuulunut. Matin täytyi lypsää lehmä ja hoitaa se päiväksi.

Matti mietti, mitä tekisi. Mutta ei ollut mitään työtä, jota hän olisi viitsinyt tehdä koko päivän. Eikä havujen hakkuu ollut työ joka päiväksi. Matti ajatteli lähteä metsään katsomaan rauta-ansojaan. Niin hän päättikin tehdä. Ehkä joku jänis oli jäänyt jalastaan kiinni. Niinhän oli käynyt Liisallekin, kun Matti ei ollut kotona! Kuka tietää, ehkä nytkin?…

Hän paistoi itselleen perunoita aamiaiseksi tuvan liedessä. Sitten hän söi ja alkoi valmistautua. Hän otti sukset alas pirtin seinältä ja alkoi panna jalkaa siteeseen. Liisa oli hiihtänyt niillä viimeksi… Ka, eikö Liisa ollut iskenyt loven siteeseen! Se ei varmaan ollut muuten saanut jäätä irti jalan kohdalta. Siksi sen oli pitänyt käyttää kirvestä… Toisen suksen siteestä oli lähtenyt lastu, iso lastu… Sellaista siltä saattoi odottaa. Se olisi ensin hiihtänyt niin kauan, ettei jää enää lähtenyt sauvalla. Sitten se olisi kantanut sukset pirttiin sulamaan ja suoristumaan. Niin se oli kerran tehnytkin!…

Matti hiihti saunan takaa ja pellon poikki valmista latua metsään päin. Hänen ensimmäinen rauta-ansansa oli kotipellon nurkassa. Siihen ei koskaan tullut paljon mitään. Eikä se ollut siinä sitä varten. Mutta ilman sitä ei muihinkaan lanka-ansoihin olisi tullut mitään. Sitä varten se oli siinä. Sellainen taika Matilla oli…

Matti hiihti pellolta metsään. Siellä hänellä oli rauta-ansoja kolmessa paikassa, kolme ansaa kussakin. Vähän matkaa metsän sisällä oli aukea paikka. Siellä Matti ja Liisa olivat kesällä kaataneet lehtipuita. He olivat tehneet niistä lehtikimppuja ja saunavastoja. Kuutamoöinä jäniksiä veti sinne halu syödä haavan kuorta. Sinne Matti oli pannut rauta-ansansa piiloon. Hän oli pannut ne aukean reunaan jäljen alle. Siihen jänis tulee metsästä hiljaa ja kyykkien. Se istuu ja kuuntelee, uskaltaako se tulla. Aukealle vei kolme polkua. Jokaisen polun päähän Matti oli pannut rauta-ansan. Aina niihin oli joku mennyt… Jänis viikossa, joskus kaksikin. Mutta nyt ei ollut mennyt yhtään. Ei yhtään jänistä kahteen rauta-ansaan, jotka olivat lähellä toisiaan…

Eikä kolmanteenkaan ollut mennyt… Ka niin, ei se ollut ihme. Polulle oli varissut lunta. Se oli varissut puista. Kuka muu sen oli tehnyt kuin Liisa? Liisa kai oli varistellut sitä, kun se kulki siinä… Se oli nykinyt oksia… Eikä jänis siedä lunta polulla. Matti katsoi polkua tarkemmin. Tiesihän hän sen! Tuossa jänis oli käynyt ja kääntynyt takaisin. Se oli tuntenut vierasta lunta polulla… Mitä se Liisakin? Hän oli jo sanonut, että Liisa jättää jäniksenpyynnin hänelle. Mutta ei… Se menee vain salaa, kun toinen on poissa. Se pilaa toisen pyyntionnen… Ja meneekö jänis siihen nyt enää? Kyllä kai, kun se on kerran pelästynyt…

Oli kuin Matti olisi tuntenut vihaa, kun hän lähti tyhjiltä rauta-ansoilta muiden luo. Mutta eihän saisi olla vihainen. Kun on vihainen, jänis ei ainakaan mene rauta-ansaan…

Oliko jänis mennyt niihin rauta-ansoihin, jotka olivat heinäpieleksen luona? Pieles oli niityllä, matalassa paikassa. Matti laski alamäkeä heinätietä alas niitylle… Hän tuli lähemmäs pielestä… Hän ei vielä tiennyt, oliko siellä mitään. Rauta-ansat olivat pieleksen toisella puolella… Matin sydän sykki vähän. Hän yritti mennä pieleksen luo niin hiljaa kuin voi. Olikohan jänis rauta-ansassa? Ei kai… Matti ei uskonut sitä ollenkaan… Ei hän sitä varten ollut lähtenyt. Hän oli vain lähtenyt hiihtelemään omaksi huvikseen…

Jo suksen kärjet olivat pieleksen toisella puolella. Jo Mattikin kurkotti päänsä sinne… Eihän perh!… Niin, tiesihän sen… Ei mitään. Ei näkynyt jänistä eikä jäniksen jälkeä! Polkukin oli ihan täynnä lunta. Tuuli oli yöllä tuonut sinne irtonaista lunta. Lumi oli peittänyt jäljen pitkältä matkalta pieleksestä. Eikä siellä ollut käynyt jänistä moneen päivään. Matilla oli paha mieli. Hän kaivoi suksisauvalla rauta-ansat lumesta. Hän nosti ne seipään päähän pieleksen viereen…

Niityn toisessa laidassa oli viime syksyn ruishalme. Sen takana oli tiheä kuusimetsä. Siellä Matilla oli vielä viimeiset rauta-ansansa. Mutta sinne hän ei viitsinyt mennä. Kun pieleksen luona ei ollut mitään, ei muuallakaan ollut. Se oli varma merkki. Näkihän sen, etteivät jänikset olleet liikkuneet.

Mutta Matti ei vielä kääntynyt kotiin… Hän voisi käydä katsomassa sitä paikkaa halmeen nurkassa. Sieltä Liisa oli saanut jäniksensä! Ja Matti lähti seuraamaan latua, jonka Liisa oli tehnyt. Sen päällä oli vähän lunta. Matti hiihti kohti pientä metsää keskellä niittyä. Sitten hän hiihti sen ohi. Metsästä tuli vanha jäniksen jälki, ja suksen jälki seurasi sitä. Mutta katso kummaa! Tuossahan oli aivan tuore jälki! Se tuli metsästä ja vei aivan samaan suuntaan kuin vanha jälki!…

Matti hiihti nopeammin aidan nurkkaa kohti. Sinne jälki yhä vei. Kaukaa siellä ei näyttänyt olevan mitään… Mutta kun hän tuli lähemmäs, hän näki merkkejä. Joku oli pyörinyt lumessa aidan vieressä… Saapa nähdä, onko se jänis? Ehkä se on aidan toisella puolella… Matti ei malttanut hiihtää. Hän pelkäsi, että se pääsee irti. Hän hyppäsi suksilta ja kahlasi aidan nurkkaan. Lunta oli vyötäisiin asti…

Mutta Matti pettyi pahasti. Jänis oli pyörinyt siinä tuoreessa lumessa. Mutta itse sitä ei näkynyt missään… Ei aidan toisellakaan puolella… Eikä lanka-ansaa näkynyt. Pian Matti huomasi, miten oli käynyt. Jänis oli katkaissut peräimen. Sillä lanka-ansa oli ollut kiinni… Ja oliko se ihme? Se hölmö ei ollut osannut panna uutta narua! Tietäähän sen, miten vähän vanha peräin kestää. Se oli ollut siinä koko talven ja mädännyt. Kas noin… Noin… Noin!… Ja Matti repäisi peräimen irti kepistä. Sitten hän heitti kepin kauas metsään…

Matti ei voinut enää antaa Liisalle anteeksi. Se oli jättänyt vanhan peräimen lanka-ansaan… Kumma, ettei jo ensimmäinen jänis ollut katkaissut sitä. Se olisi kai voinut, jos olisi tahtonut. Mutta mikä se jänis oikein oli ollut… Nyt sen näki hyvin. Miksi se ei ollut repinyt mädäntynyttä narua poikki?… Joku kai oli pidellyt sitä kiinni. Kuka lie ollut… Metsänhaltija… Mutta tämä oli oikea jänis, tämä viimeinen… Sen näki kaikista merkeistä, kun se oli katkaissut lanka-ansankin…

Matti lähti hiihtämään kotiin päin. Mitä asiaa sillä Liisalla oli mennä katsomaan toisen ansoja? Ensin se varistelee lunta polulle… Onko ihme, jos jänis ei sitten mene lanka-ansaan? Ja sitten se jättää vanhan peräimen… Jos jänis ei saa sitä poikki, se vasta ihme olisi!… Ja nyt jänis vei kaulassaan hyvän lanka-ansan. Eikä se tuo sitä takaisin… Sitä varten se sen kai ottikin!…

Matti oli pahoillaan, hyvin pahoillaan. Ja eikö siihen ollut syytäkin? Hän olisi halunnut tietää, kuka muu metsämies olisi sallinut akkoja ansoilleen!… Vai akka käy katsomassa rauta-ansoja! Olisi ollut sille oikein, jos se olisi itse jäänyt jalastaan rauta-ansaan! Silloin se olisi lopettanut juoksemisen siellä, sellainen metsänkävijä.

Matti hiihti peltoa pitkin pihaan. Siinä oli vähän ylämäkeä. Jalka luiskahti vähän väliä pois siteestä… Perhana! Ja sitten se vielä kulkee kylillä!… Viemässä lankoja? Kuin niillä olisi ollut sellainen kiire… Kyllä ruustinna olisi kai kysynyt… Tekosyy se vain oli. Liisa halusi kuulla jotain rautatiestä!… Ei se siitä parane, vaikka kuulisikin… Yhtä tyhmä se on silti!…

Matin jalka luiskahti taas. Hän oli kaatua nenälleen lumeen… Niin, se rautatiekin! Onkohan sitä ollenkaan? Ne ovat vain ihmisten puheita! Valetta, valetta koko matka! Sitä pitkin muka pääsisi vuorokaudessa Helsinkiin ja ulkomaille!… Mahdotontahan se on… Vai vuorokaudessa? Eiköhän matkalla pitäisi jäädä yöksikin, vaikka herrat itse ajaisivat!… Saapa nähdä, mitä ne nyt siellä puhuvat Liisalle… Se uskoo vaikka mitä, se hölmö. Ja se kertoo vielä muillekin…

Matti hiihti juuri saunan takaa pihaan. Silloin Liisa käänsi hevosen pirtin nurkan ympäri…

— Ptruu!… Hyvää päivää! Hyvää päivää! Ptruu! Terveisiä ruustinnalta ja rovastilta… Ne käskivät sanoa… Tulehan, hyvä mies, auttamaan! Olen vajonnut tänne rekeen niin syvälle, etten… Ptruu! Pappilan palvelijat peittelivät ja laittelivat… Minut… Tänne… Niin että… Ptruu! Nyt se menee… Tule nyt pitelemään hevosta, ettei se… Että minä… Kah no! Ptruu!

Mutta Matti ei tullut pitelemään hevosta. Tamma vei Liisan aivan kujan päähän. Se alkoi ottaa heiniä suuhunsa.

Matti pani sukset pirtin seinää vasten. Hän sanoi Liisalle: »Mitä sinä sinne kujaan ajat?» Vasta sitten hän meni peruuttamaan hevosta pois kujasta.

— Ka, enhän minä sille mitään voinut, kun se vei…

— Pitäähän omaa hevosta osata ohjata. Ka-ka-ka! Mitä sinä, tamma, siinä? Ei se kai ole saanut moneen aikaan ruokaa, kun se on noin nälissään…

— Ruokaa se on saanut… Se on ollut tallissa koko ajan… Ja ruustinna vielä varoitti pehtoria… Kyllä ne aina, kun minä vain käyn…

— Etkö sinä aio noustakaan? Vai aiotko jäädä siihen ikuisesti?

— Eihän tästä pääse… Autahan vähän, Matti.

— Käännänkö reen kyljelleen?

— Herra Jumala! Älähän nyt, Matti! No! Älä nyt… Kyllä minä tästä pääsen!

Liisa pääsi ylös ja meni pirttiin. Matti riisui valjaat hevoselta ja vei sen talliin.

Vähän ajan päästä Liisa tuli tallin ovelle.

— Teetkö sinä tammalle apetta? Sepä hyvä… Anna kun minäkin sekoitan.

— Osaan minäkin tämän tehdä.

— No, minä haen sitten tammalle vettä.

— Jo se on juonut… Sillä ei ole jano.

— Ei sitä tiedä, ehkä se vielä joisi.

— Ei se juo! Etkö sinä voi uskoa, kun minä sanon, ettei se juo!

— No älähän nyt… Älähän nyt.

Liisa näytti iloiselta. Hän kantoi ämpärillä vettä suuresta vesiastiasta talliin ja pani sen tamman eteen.

— Juopa se, sanoi Liisa.

Mutta Matti oli yhä vihainen. Hän sekoitti apetta hiljaa.

— No, et kysy edes kuulumisia, Matti. Mitä jos minä olisin kuullut paljon uutisia?

— Olet kai ehtinyt kahteen päivään kuulla vaikka mitä… Kumma, että jo halusit lähteä. Miksi et jäänyt vielä kuuntelemaan?

Liisa käänsi sen leikiksi…

— En olisi oikein halunnut lähteä. Mutta pitihän minun viimein. Pelkäsin, miten sinä, ukkoparka, täällä jaksat, kun on ikävä. Mutta voi herranen aika, kuinka me ruustinnan kanssa eilen illalla istuttiin ja juteltiin!… Rovastikin käveli usein keittiökamarin läpi piippu mukana. Joskus hän tuli mukaan puheeseen ja puhui pitkään.

Mutta Matti teki, kuin ei olisi kuullut mitään. Hän kantoi appeen tamman eteen. Sitten hän alkoi luoda lantaa tallista.

— Ja voi sitä kummaa rakennusta, sitä rautatietä… Siitähän me juteltiin eikä juuri mistään muusta… Jos tietäisit, millainen se on!

Matti tiesi sen yhtä hyvin kuin Liisakin. Mutta ei hän viitsinyt kehua. Hän oli vain yhä hiljaa…

— Etköhän lähtisi ajamaan jo huomenna… Vai pitääkö minun panna tamma valjaisiin heti? Ennen kuin se on syönyt appeensa?

Mutta nyt Matin ilkeät puheet eivät satuttaneet Liisaa.

— Ei vielä… Mutta kun kesä tulee, silloin mennään, eikä siinä auta mikään!

— Minne sitä sitten sellaisella kiireellä mennään?

— Lapinlahden kirkolle katsomaan rautatietä!

— Mitä rautatietä?

— No, Herra Jumala, sitä rautatietä, joka siellä on!

— Sitä olematonta rautatietä?

— Olematonta?

— Vieläkö sinä uskot, että sellaista todella voi olla olemassa?

— Uskonko? Entäs sinä?

— En minä ole koskaan uskonut sitä… Minä en usko kuulopuheita, ennen kuin näen omin silmin… Ja hullu se on, joka uskoo.

— Mutta ruustinnapa on nähnyt!

— Ruustinna on pitänyt sinua narrina, kun tietää, että sinä uskot vaikka mitä.

— Entäs rovasti? Onko rovastikin pitänyt narrina? Häh? Entäs rovasti? Etkö usko rovastiakaan?

— Älä huuda siinä! Kuulen minä vähemmälläkin… Enhän minä ole kuuro!

— Enhän minä huudakaan… Kysyin vain, että sanotko rovastiakin valehtelijaksi?

— Olenko minä sanonut sitä valehtelijaksi?

— Valehtelijahan se silloin on, jos on sanonut, että rautatie on, ja sitä ei olekaan… Valehtelijahan se silloin on!…

— Ka, etkö sinä taas rupea huutamaan! Mitä sinä tulit tänne talliin huutamaan? Huuda navetassa, jos haluat… Kyllä minä hoidan hevoseni, hoida sinä lehmäsi!

Liisa meni, mutta hänestä tuntui kovin pahalta. Hän olisi niin mielellään kertonut, mitä oli puhunut rovastin ja ruustinnan kanssa. Ja hän vielä tiesi, että Matti tiesi rautatiestä paljon vähemmän kuin hän. Mutta siksi se ei kai jaksanut kuulla siitä, kun tiesi itse vähemmän… Kyllä se olisi puhunut, jos olisi itse ollut kuulemassa…

Mutta kyllä siitä vielä puhutaan, kunhan Matti ei enää ole vihainen… Kun se on vihainen, se on aina tuollainen…

Mutta Matin viha ei mennyt pitkään aikaan ohi. Monta päivää hän oli hiljaa ja näytti miettivältä ja vihaiselta. Varsinkin niinä päivinä, kun hän tuli metsästä eikä saanut mitään.

Eikä hän koko talvena saanut kuin yhden jäniksen pieleksen luota. Senkin oli joku roisto syönyt puoleksi.

Ja kun Liisa joskus alkoi puhua rautatiestä, Matti sanoi heti:

— Valetta! … älä puhukaan! … en usko!

Ja Liisa olisi niin mielellään kertonut. Hän oli kuullut paljon sellaista, mistä Matti ei varmaan tiennyt mitään. Niistä isoista ja pienistä pyöristä ja muusta… Ja Liisa olisi halunnut, että Mattikin olisi tiennyt sen, minkä hän itse tiesi. Liisa ei tahtonut olla miestään viisaampi eikä tietää enempää kuin Matti. Ruustinna oli sanonut: tästä ja tästä emme muistaneet kertoa Matille. Ja juuri siitä Liisa olisi varsinkin halunnut kertoa. Mutta heti kun hän alkoi kertoa, Matti sanoi:

— Valetta! … älä puhukaan! … en usko!

Ja se loukkasi Liisaa kovasti. Hän pani rukkinsa pyörimään eikä puhunut Matille moneen päivään. Hän laittoi ruuan ja kantoi sen pöytään, mutta ei kutsunut Mattia syömään. Eikä hän itse mennyt samaan pöytään syömään. Vasta kun Matti oli syönyt, Liisa alkoi syödä. Hän ei puhunut mitään eikä pannut voita leivälleen.

Muutaman kerran jälkeen Liisa ei enää koko talvena puhunut rautatiestä. Eikä Mattikaan puhunut.

Mutta kumpikin ajatteli kyllä rautatietä, vaikka he eivät puhuneet siitä. He näkivät siitä usein untakin. He kuulivat, kun toinen puhui siitä unissaan. Mutta jos he heräsivät näihin yöllisiin puheisiin, he kääntyivät nopeasti selin toisiinsa. Kumpikin veti peiton puoleensa. Sitten kumpikin oli hiljaa ja teki kuin nukkuisi.

### Sanasto

- **akkoja**: akka on vanha nainen tai vaimo; usein epäkohtelias sana.
- **ansoilleen**: ansa on laite, jolla pyydetään eläimiä; rauta-ansa on raudasta, lanka-ansa metallilangasta.
- **apetta**: ape on hevosen ruokaa, silppua ja jauhoja.
- **reen**: reki on kulkuneuvo, jolla ajetaan lumella.
- **pirttiin**: pirtti on talon suuri tupa.
- **perälasin**: perälasi on ikkuna pirtin takaseinässä.
- **päreitä**: päre on ohut puusäle, joka poltettiin valona.
- **tahkoa**: tahko on pyörivä kivi, jolla teroitetaan terät.
- **peräimen**: peräin on naru, jolla ansa sidotaan kiinni.
- **taika**: tapa tai teko, jonka uskotaan tuovan onnea.
- **ruishalme**: halme on metsään poltettu pelto; tässä siinä kasvoi ruista.
- **pieleksen**: pieles on heinistä tehty korkea kasa.
- **narrina**: pitää narrina: nauraa jollekulle ja huijata häntä.
- **roisto**: huono, kelvoton ihminen.
- **rukkinsa**: rukki on laite, jolla kehrätään lankaa.

## V.

Mutta sitten talvesta alkoi tulla kevät. Aurinko paistoi, ja hanget ja kinokset tulivat yhä matalammiksi. Lopulta ne olivat maan tasalla. Mäissä alkoi valua vettä lumen alta. Se valui ja valui. Sitten yön kylmä jäädytti sen. Seuraavan päivän lämpö vei jään taas alemmas.

Viimein ei enää jäätynyt ollenkaan. Sula vesi valui rinteillä yöt ja päivät. Se vei kaikki hanget ja kinokset pelloilta ja aitojen vierestä. Se vei ne alas matalille maille ja notkoihin. Siellä purojen varsilla kasvoi sitten satoja rentukoita. Siellä täällä oli jo tuoretta vihreää ruohoa.

Talvi suli pois Korventaustan mökinkin ympäriltä. Lumi tippui vetenä pirtin katolta. Seinien viereen tuli paljasta maata aurinkoisella puolella. Sitä tuli pihoillekin, ja pellolla alkoi näkyä ruis. Sitten vähitellen koko maa oli paljas. Kukaan ei huomannut sitä. Vain polttopuiden vieressä oli vielä jäätä lastujen alla. Siitä tuli vielä vähän kylmää.

Mutta Matti siivosi lastut pois. Hän otti hakun ja hakkasi jään pieniksi paloiksi. Hän heitteli palat ympäri pihaa. Aurinko voitti pian tämän hajalle heitetyn joukon. Koivu alkoi tehdä lehtiä pirtin takana. Pääsky lensi kirkonkylästä päin ja meni tallin yläosaan. Ja niin Korventaustan mökin ulkopuolelle tuli kesä. Aurinko paistoi koko ajan.

Ja niin kesä tuli myös seinien sisäpuolelle. Matin ja Liisan mielet olivat olleet kovat. Ne sulivat sulamistaan, ja lopulta kovuutta ei ollut enää ollenkaan.

Aurinko oli paistanut sisään joka päivä, vuorotellen jokaisesta ikkunasta. Talven päivät olivat alkaneet tuntua pitkiltä, varsinkin pyhäpäivät. Silloin Matti oli yrittänyt nukkua ne pois. Liisa oli lukenut Jumalan sanaa. Mutta aina ei jaksanut nukkua eikä lukea. Varsinkaan silloin, kun aurinko lämmitti lattiaa yhä enemmän. Siitä koko huone tuli kuumaksi.

Helatorstaina Matti ei jaksanut nukkua koko päivää. Iltapäivällä hän nousi pitkältään penkiltä. Hän venytteli ja haukotteli. Hän sanoi: »Ho—hoi— kylläpä on tätä nukkumistakin», ja hymyili vähän.

Liisa istui ikkunan alla oven lähellä ja katsoi kirjaa. Hänellä oli messinkilasit nenällä. Hän katsoi Mattia sankojen yli. Hän sanoi vähän lempeästi, vähän moittien: »No kyllä on!»

— Mutta mitäpä tässä muutakaan, sanoi Matti. Hän löi kämmenet polviin ja nousi vaivalloisesti seisomaan. Hän otti piipun ikkunalta ja sytytti sen liedestä. Sitten hän nojasi selin pankkoon, kädet takana. Hän poltti ja katseli ulos iltapäivän aurinkoon.

— Kyllä kai… Jos sää jatkuu tällaisena, maa on helluntaina paljas.

— Ei tiedä, sanoi Liisa ja pani kirjansa pois.

— Nyt täältä metsän keskeltä ei pääse minnekään… Metsätiet ovat pehmeitä, ja maantie on varmaan ihan paljas. Hevosella ei voi ajaa eikä jalan viitsi kulkea… Milloinkohan täältä pääsee?

Silloin Liisa mietti vähän aikaa. Hän ajatteli: »Jokohan sanon?» Ja sitten hän sanoi sen…

— Jos meidän mökiltä olisi rautatie kirkonkylään, ei kelirikko haittaisi… — Samaa oli ruustinnakin sanonut leikillään: jos olisi rautatie, ei kelirikko haittaisi.

Eikä Mattikaan nyt sanonut, että se on valetta. Ensin hän ei sanonut mitään. Hän katsoi vain pitkään jonnekin pihalle. Vasta sitten hän sanoi:

— Sellainen kai tulee joka mökin tarpeeksi…

— Hyvä on, ajatteli Liisa. Mutta sillä kertaa hän ei puhunut asiasta enempää. Pian hän kuitenkin pani pannun tulelle. Iltaruualla hän istui samaan pöytään Matin kanssa. Hän levitti voita leivälleen.

Juuri helluntain lauantaina Matti oli hävittänyt viimeisen jään polttopuiden vierestä. Liisa oli lämmittänyt saunan. He olivat käyneet yhdessä saunassa ja syöneet iltaruuan. He olivat silitelleet kissan selkää. Sitten he alkoivat jutella. Iltarusko punasi vielä pirtin ikkunoita.

Ensin he puhuivat suurista juhlapäivistä. Sitten he puhuivat Jumalan sanasta ja papeista, hyvistä ja huonoista. Matin mielestä oman pitäjän papit olivat hyviä, varsinkin rovasti.

Hyviä ne olivat Liisankin mielestä… Mutta hän oli kyllä kuullut, että Lapinlahden papilla oli paremmat lahjat…

— Vai paremmat?… — Matti ei muistanut, että oli kuullut sitä.

Mutta Liisa sanoi: »Pa-aaremmat… Paremmat paljonkin! Ja paljon niillä lapinlahtelaisilla on muutakin hyvää.»

— Mitä muuta hyvää niillä sitten on?

— No, ka, kun niillä on ne rautatiet ja kaikki.

— Niin, sanoi Mattikin. Hän sanoi sen kuin vanhan tutun asian, josta he olivat puhuneet jo ennen.

He istuivat vähän aikaa hiljaa. Sitten Matti sanoi:

— Jos kerran kävisi kuulemassa sitä Lapinlahden parempilahjaista pappia.

— Niinkö, kävisi kuulemassa? Onhan sinne vähän pitkä matka.

— Eihän se niin kovin pitkä… Pari peninkulmaa meidän kirkolta…

— Milloin sinne mentäisiin?

— Vaikka juhannuksena…

— Entäs lehmä?

— Saisithan sinä hakea Valkeiskylästä jonkun joutoakan hoitamaan sitä siksi aikaa.

Eikä Liisalla ollut sitä vastaan enempää, jos hän saisi jonkun kotimiehen. Lehmäraukka ei saanut jäädä lypsämättä… Voisihan sitäkin kerran kokeilla, että käy kuulemassa vieraan pitäjän pappia ennen kuolemaa. Oman pitäjän pappeja saa kuulla aina… Ja ehkä siitä olisi apua syntiselle ihmiselle…

* * * * *

Ja niin Matti ja Liisa olivat juhannuslauantaina lähdössä Lapinlahden kirkolle. He menivät kuulemaan parempilahjaista pappia.

— Alahan mennä… Kyllä minä tulen! huusi Liisa Matille. Matti seisoi pihalla ja odotti. Liisalla oli vielä jotain sanottavaa sille kotimiehelle, mitä lie ollut. Kotimies oli tullut Valkeiskylästä vartioimaan taloa.

Matti heitti eväskontin selkäänsä ja lähti liikkeelle. Hän nousi piha-aidan yli jalkalautoja pitkin. Aita oli tehty aitan nurkasta pirtin nurkkaan. Hän kulki pellon reunaa, ojan reunaa ja aidan vierta. Aidan vieressä kasvoi paljon vadelmaa. Hän tuli portille, josta mentiin niitylle. Siinä hän katsoi taakseen… Jo Liisakin oli tulossa. Hän nousi juuri piha-aidan yli ja piti kiinni aidan seipäästä. Sitten hän kokosi hameensa ja lähti tulemaan.

Matti ei odottanut portilla, mutta Liisa sai hänet kiinni. Sitten he kulkivat niittytietä peräkkäin, Matti edellä, Liisa vähän jäljempänä. Liisa koetti pysyä perässä.

— Parin viikon päästä saa jo alkaa niittää viikatteella, sanoi Matti. — Katso, kuinka tuolla aidan vieressä kasvaa jo angervoa.

— Niinhän näkyy, sanoi Liisa ja koetti pysyä perässä. Alhaalla oli puro, ja siinä oli vielä paljon vettä.

— Hyvänen aika, miten minä tästä pääsen? sanoi Liisa ja jäi seisomaan.

— Kulje puita pitkin, sanoi Matti ja jatkoi matkaa.

— Niin, mutta jos putoan… Älähän edes jätä!

— Etkä putoa!

Eikä Liisa pudonnutkaan.

Niityltä he tulivat lehdon reunaan. Lehdosta he menivät suon yli syvään metsään. Metsän jälkeen maa nousi korkeammaksi. Se nousi ja nousi, ja lopulta se oli harju. He kulkivat nopeasti, sillä heillä oli vielä paljon voimia.

Mutta harjulla tien vieressä oli se suuri Lepokanto. Siihen asti he olivat kulkeneet ensimmäisen neljänneksen matkasta… Liisa istui lepäämään. Matti veti tupakkakukkaron housujen vyötäröltä ja pani piippuun.

— Älä heitä tulitikkua kuivaan sammaleeseen… Se syttyy, ja koko kangas palaa.

— Mitä vahinkoa siitä sitten on, vaikka palaisikin… Tyhjä kangas?

— Mikä pakko sitä on tahallaan panna palamaan?

— No, eipä mikään pakko, sanoi Matti.

Ja sitten he lähtivät taas kävelemään. He menivät alas harjun toista rinnettä, joka ei ollut niin jyrkkä. Välillä metsä oli tiheä, välillä se aukeni. Silloin maa kumahti paikoin jalan alla. Se kuulosti ontolta. Sitten tuli taas lehtoja ja välillä niittyjäkin. Mutta niityt he kiersivät ulkopuolelta aitojen vierestä. Lähellä maantietä alkoi olla pientä mäntymetsää. Sieltä tuli heidän nenäänsä kuivien neulasten tuoksu.

Juuri kun he pääsivät maantielle, harakka hyppäsi metsästä tien yli. Se alkoi hyppiä heidän edellään puusta puuhun. Se nauroi koko ajan…

Matti aikoi ottaa tien vierestä kepin ja heittää sillä harakkaa. Mutta hän ei ottanut keppiä. Hän ajatteli Liisaa. Liisa voisi luulla, että hänen mielestään harakka nauroi heille. Liisa voisi uskoa, että hän siksi ajoi sen harmissaan pois. Siksi Matti teki, kuin ei näkisi harakkaa. Hän antoi sen vain hyppiä edellä ja nauraa. Ja harakka nauroi. Se hyppi puusta puuhun tien molemmin puolin. Se kikatti ja keikutti häntäänsä. Vasta kun he pääsivät maantielle, se jätti Matin ja Liisan. Se lensi takaisin metsään.

— Oliko sillä ehkä pesä täällä, kun se niin nauroi, sanoi Liisa.

— Sillä on aina omat hauskat asiansa, sanoi Matti.

Maantiellä oli tienhaara. Siinä oli virstapylväs, ja sen vieressä oli lumireki kesäteloillaan. Siinä he lepäsivät toisen kerran. Liisa istui ojan reunalle. Matti istui lumireen siiven päähän.

— Siinä se on lumireki, sanoi Liisa. — Rautatielläkin on lumireki.

— On silläkin tiellä lumirekensä niin kuin muillakin isoilla teillä.

— No, eipä kai ilman… Mutta sitä rautatien lumirekeä eivät hevoset vedä.

— No mikä sitten?

— Ruustinna sanoi, että se masina vetää sitäkin…

— Kai se jaksaa. Kun se kulkee vedessä, sillä on seitsemän hevosen voimat.

— Mutta joskus sekin kuulemma tarttuu kiinni hankeen. Se ei pääse liikkumaan, vaikka mitä tekisi. Niin käy, kun lunta tulee oikein paljon…

— Ähäh! Vai pitää senkin masinan pysähtyä?… Entäs miten se sitten pääsee irti?

— Ka, kun en tullut kysyneeksi sitä.

— Eiköhän pidä hakea miehiä lapioimaan, niin kuin muillekin lumireille… Siinä sen nyt näkee!

— Niin minkä?

— Sen, etteivät ne masinat auta, kun tulee oikein vaikea paikka. Joko lähdetään?

— Lähdetään vain.

Sitten he lähtivät kulkemaan maantietä. Matti kulki ja mietti yhä samaa. Senkin pitää siis pysähtyä! Vaikka se muka menee niin kovaa, etteivät parhaatkaan juoksijat pysy rinnalla. Matin teki melkein mieli kiusata rautatietä, kun se ei päässyt lumen läpi. Miksi, sitä hän ei tiennyt. Jos se olisi ollut oikea ihme, lumihanget eivät olisi haitanneet… Se olisi mennyt yli! Eikä se olisi väistänyt kallioitakaan… Saihan Mooses vettä vuotamaan kalliosta… Mutta siinä miehessä olikin Herran henki…

He kulkivat maantietä, ja tien päässä alkoi näkyä Valkeiskylän taloja.

— Kenenkähän lehmiä nuo ovat? kysyi Matti, kun näki lehmiä tien vieressä.

— Valkeiskyläläisten lehmiä, sanoi Liisa. Mutta silloin hän muisti jotakin ja sanoi sen:

— Kuulehan, Matti… En ole muistanut kertoa, mitä ruustinna kertoi minulle. Silloin talvella, kun kävin siellä…

Ja Liisa kertoi, mitä ruustinna oli kertonut. Rautatie oli ajanut viime kesänä lehmän päältä. Lehmä oli mennyt keskeltä kahtia. Toinen puoli oli jäänyt yhdelle puolelle tietä, toinen toiselle…

— Se ei kuulemma katso… Se ajaa vain täyttä laukkaa, vaikka ihminen olisi edessä.

— Onko pakko olla edessä?

— Niin, mutta kun lehmä ei ehdi… Eikä sillä ole sitä järkeä…

— Ei, mutta ihmisellä on.

— Ei ehdi ihminenkään… Eivätkä ne kuulemma katso, kuka niiden tielle sattuu… Ne kuulemma viheltävät, ja joka ei silloin…

— Viheltääkö se?

— Niin se kuulemma tekee…

— Sillä on näköjään samat tavat maallakin. Silloin se on sen oma syy, joka menee alle.

— Hullu kai se on, joka menee alle, kun voi kulkea muualtakin…

— Pysyisi sivummalla…

— Joskus se kuulemma ottaa kiinni sivultakin, jos ei ole vähän kauempana… Yhdenkin miehen se kuulemma veti mukaansa. Mies oli mennyt liian lähelle… Siinä on kai jokin voima. Se vetää niin kuin koski vetää pyörteeseen…

— Jaha, se vie mennessään?

— Niin kai.

— Voisi kai sitä seistä kauempanakin, jos joskus sattuisi sen maille… Voisin kai minä.

— Voisin kai minäkin.

Matti ja Liisa kävelivät eteenpäin. He olivat samaa mieltä: oli hulluutta mennä rautatien eteen. Tai edes liian lähelle sitä… Siis jos he joskus sattuisivat sen maille… Voihan sellaista katsoa kauempaakin, vaikka aidan takaa… Eihän sitä tarvitse sormin kokeilla… Tietäähän sen, mitä sellainen tekee, jos sitä kiusaa…

Kyllä se sentään on melkoinen peto! Ajaa lehmän keskeltä kahtia!… Kenenkähän ihmisparan lehmä se oli… Eikä se pysähdy, vaikka olisi ajamassa ihmisen päälle!… Matti ja Liisa eivät itse suinkaan olisi pelänneet sitä… Siis jos he olisivat sattuneet sen maille… Mutta olihan niitäkin, jotka eivät tienneet, mitä se tekee lähellä… Ja niille se on vaarallinen.

Valkeiskylän kohdalla Matti ja Liisa kulkivat nopeammin kuin muualla. He eivät menneet yhteenkään taloon, vaikka monesta oli kovasti kutsuttu.

Onterin isäntä oli pellollaan karhitsemassa. Hän tuli aidan nurkkaan ja pysäytti hevosensa. Hän nojasi aitaan ja pani tupakkaa piippuun. Matti ja Liisa näkivät hänet vasta, kun olivat jo vähän ohi.

— Minne sitä sellaisella kiireellä kuljetaan? kysyi Onteri yhtäkkiä aitansa takaa.

— Kah, sanoivat Matti ja Liisa yhtä aikaa. He säikähtivät vähän.

— Minnekö? sanoi Matti. — Tuonne kirkolle päin…

— Ovatpa ottaneet oikein kontillisen evästä…

— On vähän asioita hoidettavana siellä… Taidetaan olla vähän yli pyhänkin…

— Kirkollako?

— Kirkollakin… Ja on vähän asiaa kirkon toisellekin puolelle.

— Kunhan ette vain mene rautatietä katsomaan?… Kaikki ne sinne nyt menevät… Minulla ei vain ole vielä ollut niin paljon aikaa…

Matti käänsi puheen muualle.

— Onko hyvä karhita? hän kysyi.

— Mikäpä siinä… Kuiva pelto pölisee vähän… Mutta menee se…

— Pitää lähteä, sanoi Matti, kun he olivat vähän aikaa seisoneet ja katselleet toisiaan.

— Eikö ehditä käymään talossa?

— Eipä oikein ehditä… Pitää lähteä… Ei muuta kuin hyvästi.

— Hyvästi, sanoi Onteri ja jäi polttamaan piippuaan. Matti ja Liisa lähtivät kävelemään. Mutta he tunsivat selässään, että hän katsoi heidän jälkeensä. Ja että hän nauroi heille itsekseen. Hän nauroi samalla tavalla kuin silloin, kun hän sanoi: »Kaikki ne sinne nyt menevät…»

Mutta Matti ja Liisa eivät sanoneet siitä toisilleen mitään.

He kulkivat taas eivätkä tavanneet ketään. Pian alkoi näkyä pappila. Oli ollut jo keskipäivä, kun he lähtivät kotoa. He eivät olleet päässeet lähtemään aikaisemmin. Nyt aurinko oli jo vähän alempana. Oli lehmien lypsyaika. Joka talon tarhasta nousi savu suoraan ylös. Liisa ajatteli kotimiestä. Oliko se jo lypsänyt? Vai tekikö se vasta savua?… Ka, hän ei ollut sanonut, että palavakkanen on aitan ylähyllyllä… Mutta ehkä se löytää sen sieltä. Liisa sanoi sen Matillekin. Mattikin arveli, että kyllä se kai löytää sen, kun se ottaa lypsyämpärin.

Matti ja Liisa tulivat tienhaaraan. Toinen tie oli oikotie. Se vei niittyjä pitkin suoraan pappilan pihan läpi kirkolle. Toinen oli sama maantie, jota he olivat tulleet. Se kiersi pappilan niityt ja pellot.

Tienhaarassa Matti pysähtyi ja odotti Liisaa, joka kulki aina vähän jäljempänä. Liisa istui tien viereen ja alkoi panna kenkiä jalkaan. Siinä akoilla oli aina tapana panna kengät jalkaan… Eihän pappilan pihan läpi kehdannut kulkea paljain jaloin… Mutta Matti arveli, että ehkä he eivät menisikään niittyjä pitkin… Liisan mielestä tietysti niittyjä pitkin, koska se tie oli suorempi.

Mutta Matti sanoi, että pappilan herrasväki näkee heidät. Ne istuvat kesällä aina portailla.

Liisan mielestä se ei haittaisi, vaikka näkisivätkin… Ovathan ne nähneet ennenkin…

Ei se tietenkään haittaisi. Mutta ne ehkä kutsuvat sisään ja kysyvät, minne matka. Kuka sitten selittää rovastille, että he menevät Lapinlahden kirkolle? Että he menevät kuulemaan parempilahjaista pappia? Rovasti voisi ajatella: eivätkö oman pitäjän papit enää kelpaa niille… Vaikka ei hän ehkä sanoisi sitä.

— Sanotaan, että mennään katsomaan rautatietä, sanoi Liisa.

Hm! Matin mielestä ei oikein voisi sanoa sitäkään… Entä jos he eivät sitten menisikään rautatielle? Silloin hän olisi valehtelija rovastin edessä. Voihan pappilan kautta kulkea sitten, kun he tulevat takaisin…

Liisalle se oli kai sama… Kulkipa mistä tahansa, kunhan kulki… Hän pani kuitenkin kengät jalkaansa, koska oli kerran alkanut.

Ja Matti ja Liisa jatkoivat maantietä. He kiersivät niityt ja pellot. He kulkivat pappilan kuistin ohi ja tulivat lähelle kirkkoa.

He istuivat kirkon sivuhuoneen portaille lepäämään. Matti laski kontin alimmalle portaalle. Liisa alkoi riisua kenkiään.

Mutta silloin kirkon sivuhuoneen takaa tuli yhtäkkiä koko pappilan herrasväki. Siinä olivat rovasti, ruustinna, nuori herra ja röökinät. Mukana oli myös muutamia vieraita, joita Matti ja Liisa eivät tunteneet. Herrasväki ei ensin nähnyt Mattia ja Liisaa portailla. He menivät jo vähän ohi. Mutta silloin ruustinna sattui kääntämään päätään. Matti kosketti lakkiaan. Liisa nousi seisomaan ja niiasi. Nyt kaikki pysähtyivät puhumaan.

— Hyvää iltaa! Ka, Matti ja Liisa! Minne te menette? he kysyivät.

Liisa alkoi puhua.

— Hyvää iltaa, herra rovasti… Ja ruustinna… Terve! Kotoapäin sitä tullaan… Hyvää iltaa, röökinä… Terve, terve! Lähdettiin… Ka, nuori herrahan se on… En tuntenut, kun on kasvanut niin isoksi… Terve! Lähdettiin vähän jaloittelemaan, me hupsut, tässä ennen heinäntekoa… Matti olisi halunnut käydä talossakin, mutta minä sanoin, ettei ole aikaa… Mutta takaisin tullessa aiottiin poiketa…

— Vai niin, sanoi ruustinna lempeästi. Rovasti kysyi, minne matka oli.

— Tänne vähän matkan päähän… Mitä lie, peninkulma ja vähän toistakin… Lapinlahden tien varteen.

— Onko matka Lapinlahdelle päin?

— Sinnehän se on… Tällä Matilla on siellä sukulaisia yhdessä talossa… Sen talon portaille kuulemma näkyy Lapinlahden kirkkokin. Ne ovat aina kutsuneet käymään, mutta ei ole ennen lähdetty. Keitä nämä herrasväen vieraat ovat?

— Ne ovat meidän sukulaisia…

— Taitavat olla kaukaakin?

— Helsingistä ne ovat… Ne ovat tulleet tänne rautatietä pitkin.

— Vai rautatietä?

— Niin, totta kai Matti ja Liisakin käyvät katsomassa rautatietä, kun menette Lapinlahdelle?

— Rautatietäkö? En tiedä… Siitä ei ole ollut mitään puhetta… Ehtisiköhän sitä, kun aioimme olla huomenna täällä kirkossa?

— Aina sitä saa olla kirkossa… Pitää toki käydä, kun on kerran lähtenyt liikkeelle… Ja voihan olla Lapinlahden kirkossa?

— Niin, no niin… Kyllähän, vaikka ei omassakaan pitäjässä ole pappien puutetta.

— Menkää nyt vain katsomaan rautatietä, sanoi ruustinna yhä.

Liisa katsoi Mattia, mutta Matti ei sanonut mitään…

— Pitäisiköhän mennä… Ei tiedä… Kyllä siinä kai olisi katsomista.

— Ja pitää myös ajaa sillä vähän matkaa.

— Ei meillä ole rahaa lähteä sellaisella ajamaan… Hyvä, kun saamme nähdä sen, vanhat ihmiset.

— Se maksaa vain puolet tavallisesta kyytirahasta… Se on sama kuin ajaisi puolella kyydillä.

— Onko se muka vähän?… Ei meidän ole koskaan kannattanut ajaa kyydillä!

Mutta ruustinna ei luovuttanut. Hän halusi ehdottomasti, että toinenkin saisi saman ilon kuin hän itse oli saanut.

— Kyllä kannattaa, hän sanoi. — Kyllä teidän tekee mieli ajaakin, kun näette, millainen se on… Ja tulkaa sitten pappilaan, kun palaatte.

Ruustinna sanoi Matille ja Liisalle hyvästit. Hän lähti muiden perään, jotka olivat jo menneet.

Liisa riisui kenkänsä, ja Matti pani kontin taas selkäänsä. Sitten he jatkoivat matkaa.

— Jos tuonne sitten mentäisiin, kun ne niin kovasti tahtovat? sanoi Liisa.

— Pitää kai sinne mennä!… Mitä niille sitten sanoo, kun ne kysyvät, eikä ole käynyt?

Nämä puheet saivat Matin ja Liisan hymyilemään mielessään. Mutta he eivät sanoneet siitä toisilleen mitään.

Matin teki kuitenkin mieli vähän laskea leikkiä.

— Miksi sinä, Liisa, valehtelit ruustinnalle, että me mennään sukulaisiin?

Liisa luuli, että Matti moitti häntä tosissaan. Hän vastasi vähän vihaisesti…

— Mitä minä olisin sanonut? Olisit itse sanonut paremmin…

— Eipä silti, eipä silti, sanoi Matti lempeästi. — Hyvä, että jotain sanoit.

Jo Liisakin leppyi…

— Et sinä olisi sitäkään keksinyt… Sinä vain istuit hiljaa etkä saanut sanaa suustasi.

He kulkivat kirkonkylän talojen, peltojen ja kuistien ohi. Maantie kulki peltojen läpi ja kääntyi sitten kylän portilta metsään. Tien mutkassa talot ja pellot katosivat pian.

Melkein Lapinlahden kirkonkylään asti oli vain metsää. Välissä oli vain yksi niitty. Sen Matti ja Liisa tiesivät. He kulkivat nopeasti yöllä, kun oli viileää. Välillä tie laski alas, ja silloin suolta tuli vastaan kylmää ilmaa. Kovemmalla maalla tuoksui aina lämmin kanerva. Kaste oli jo tullut tien viereen ruoholle. Ilta kului ja yö tuli lähemmäs. Mutta vielä ei näkynyt mökkiä, jossa heidän piti levätä. Matti ja Liisa kävelivät pysähtymättä kärrynpyörän kovaa jälkeä. He eivät puhuneet toisilleen paljon. He kulkivat peräkkäin, Matti edellä, Liisa vähän jäljempänä. Liisa koetti pysyä perässä.

Seuraavana aamuna aurinko oli paistanut jo kauan kirkkaalta taivaalta. Se lämmitti maantien multaa ja kiviä Isonharjun jyrkässä mäessä. Matti ja Liisa olivat nukkuneet liian pitkään yöpaikassa. He olivat maanneet pimeässä saunassa pitkälle päivään… Saapa nähdä, ehtivätkö he enää rautatielle? Lapinlahden kirkonkylään oli vielä puoli peninkulmaa, siihen tienhaaraan asti. Sieltä oli vielä jokin matka sinne, mistä rautatien näki läheltä. Tienhaaraan se ei kuulemma näkynyt. Perillä piti kuulemma olla puolen päivän aikaan, jos halusi nähdä sen. Niin mökissä oli sanottu…

Matti ja Liisa kävelivät tavallista nopeammin ja ponnistelivat mäkeä ylös. Kuuma multa poltti jo Liisan jalkapohjia. Kenkä hankasi Matin kantapäätä. Aurinko paahtoi niskaan melkein kuin keskipäivällä.

— Odotahan nyt, Matti… Älä nyt mene noin kovaa… Kunpa olisi otettu hevonen… Olisihan se ollut vapaana…

— Mitä tässä on kävellessä… Hyvinhän tämä menee, niin kuin on mennyt tähänkin asti.

— Kyllä kai tämä menee… Mutta ei taida sinunkaan kantapääsi enää haluta kävellä.

— Totta kai tässä pitää kävellä. Ei matka istumalla kulu…

— Eiköhän silti istuttaisi vähän lepäämään… Ei ole istuttu sen jälkeen, kun lähdettiin mökistä.

— Joko sinua väsyttää?

— Kun ei olisi lähdetty koko matkalle!

— Käännytäänkö takaisin?

— Käydään sitä nyt katsomassa, kun sitä varten on lähdetty… Mutta en minä enää toista kertaa lähde. Kyllä tätäkin mäkeä on vielä pitkästi… Tuonne ylös… Ka, mikä tuo on tuolla tien vieressä?

— Missä? Kivihän se on…

— Ei, vaan kiven vieressä?… Ihminen!… Eikö se ole Matliena?

Kuppari-Lienahan se istui kiven vieressä ojan toisella puolella. Hän poltti lyhyttä savipiippuaan.

— No, mistä Matliena on tähän tullut?

— Tuolta Lapinlahdelta päin minä tulen… Matka alkoi väsyttää kovasti, niin panin tässä jalat lepäämään… Eiköhän ukkonen ole ilmassa?

— Mitä asiaa Matlienalla oli Lapinlahdelle?

— Mitäpä muuta kuin katsomaan rautatietä… Pitihän kerran lähteä, kun kaikki muut ovat jo käyneet. Kylissä ei muusta puhuta… Häpeähän se on hierojalle, kun muut puhuvat eikä itse tiedä mitään… En malttanut olla, niin lähdin pyhäiltana…

— Jalanko sitä on kuljettu?

— Eipä köyhällä ole hevosta… Eivätkä rikkaat ota kyytiinsä. Huttulan isäntäkin lähti tänne samana päivänä kuin minä. Hän ajoi yksin, vaikka minä vihjasin saunassa tahallani, että hän kuulisi… Kyllä hän olisi voinut ottaa toisen ihmisen kyytiin. Häntä on kupattu ja hierottu niin monta kertaa… Mutta mitä rikas välittää… Hänen leveissä leuoissaan on nytkin tuoreet sarven jäljet… Katsokaa, kun näette hänet, eikö ole… Mutta nyt se saa olla viimeinen kerta. Minua ei saada enää siinä talossa saunaan… Saavat hakea kupparin muualta. Ja tämä matka on niin asumatonta, koko matka, huokasi Matliena lopuksi.

— Asumatonta on… Vain muutama mökki tuolla tien vieressä.

— Hupsu se on, joka lähtee tällaiselle matkalle kaikkien kummallisuuksien takia… Vanhan ihmisen pitäisi uskoa sellaiset katsomattakin… Hupsuja olette tekin, kun menette!

— Ei me vielä tiedetä, mennäänkö… Ja tuskinpa mennäänkään?

— Minne te sitten menette?

— Lapinlahden kirkkoon me aiottiin.

— Aikokaa minne tahansa, mutta rautatielle se teidät kuitenkin vetää… Vetihän se minutkin…

— Ja näkikö Matliena sen?

— Näinhän minä.

— Oliko se hyvä? No, millainen se oli?

— Olihan se… Kummahan se oli… Kumma, kumma… En olisi uskonut sitä sellaiseksi.

— Kulkiko se pyörien päällä?

— Monien pyörien päällä se kulki… Ja me seistiin sen rakennuksen edessä, jonka eteen ne sen ajavat… Ja alettiin odottaa…

— Mihin aikaan se tulee?

— Ei sen tuloon ole enää kauan… Puolen päivän aikaan se tulee.

— Nyt on kohta jo aamiaisen aika…

— Saatte kulkea kiireesti, jos haluatte ehtiä näkemään…

— Me aiottiin olla ensin kirkossa ja mennä sitten katsomaan sitä, jos siltä tuntuu… Kai se odottaa kirkkoajan, ennen kuin lähtee… Odottihan se ennenkin.

— Odottiko?

— Kun se kulki vedessä, se odotti kirkon rannassa koko kirkkoajan.

— Sepä se, ettei se maalla näytä odottavan… Se tulee ensin kovaa vauhtia. Sitten se seisoo hyvin vähän aikaa ja lähtee taas ajamaan… Keskellä kirkkoaikaa…

— Mutta minä en lähde, Matti, koko rautatielle, jos se on keskellä kirkkoaikaa… Saat mennä yksin…

— Milloin sinä sen sitten näet?

— Vähät minä siitä, vaikka en näkisikään… Ja jalkojakin särkee niin, että… En minä sen takia tee syntiä.

— Mitä syntiä siinä on?

— Vai ei syntiä? Mikä sitten on syntiä, jos ei se, kun keskellä kirkkoaikaa…?

Matti oli hiljaa, vaikka Liisa odotti, että hän olisi sanonut vastaan: ei se ole syntiä.

— Onko se sitten kaukana kirkon toisella puolella? Liisan täytyi kysyä, kun muut eivät sanoneet mitään.

— On sinne tienhaarasta vielä hyvä ruotsinvirsta.

— Sellainen matka vielä… Tällaisessa kuumuudessa… Kun edes tuulisi vähän!

— Mistä kohdasta se tie eroaa sinne? kysyi Matti.

— Se eroaa… Menkää tästä vähän matkaa. Menkää alas mäkeä ja nouskaa toisen mäen päälle. Sen mäen päältä se eroaa… Se lähtee oikealle, ja tämä tie vie suoraan kirkolle. Siinä on punaiseksi maalattu viitta, joka näyttää, minne mennä… Kyllä te löydätte…

Ja Matti ja Liisa löysivätkin tienhaaran etsimättä. Siitä se erosi oikealle mäen päältä. Merkit olivat niin kuin Matliena oli sanonut. Tienhaarasta näkyi kirkkokin vähän alempana laaksossa.

Liisa pysähtyi katsomaan sitä, mutta Matti kääntyi heti oikealle.

— Sinnekö sinä menetkin? kysyi Liisa Matin jälkeen.

— Minne minä sitten?

— Eihän sitä kirkkoaikana… Kuulehan… Odotahan!

— Eihän nyt vielä ole mikään kirkkoaika… Tule, jos tulet… Ei tässä ehdi odottaa.

— Voi hyvä isä!

Mutta Matti meni yhä eteenpäin eikä odottanut… Onpa se jumalaton! Ja Liisan täytyi tulla perässä… Eihän tässä mikään muu auttanut, jos he eivät halunneet erota… Mutta mistä he sitten löytäisivät toisensa, kun toinen menisi sinne, toinen tänne? Vielä näin vieraalla maalla… Ehkä sieltä vielä ehtisi kirkkoonkin, jos oikein kiirehtisi…

— Odotahan, Matti… Kyllä minä tulen… Älähän jätä!

Ja Liisa koetti päästä Matin perään. Hänen jalkansa kulkivat nopeasti maantien kuumassa hiekassa. Vähän väliä hän kokosi hameen helmoja käsiinsä. Hänen edellään kulki Matti kiireesti, ja hänen vartalonsa vääntyi puolelta toiselle. Siniset piikkohousut heilahtelivat vuorotellen.

### Sanasto

- **kelirikko**: kevään aika, jolloin tiet ovat pehmeitä.
- **parempilahjaista**: pappi, joka on taitavampi kuin muut.
- **peninkulmaa**: peninkulma on vanha mitta, noin kymmenen kilometriä.
- **joutoakan**: joutoakka on akka, jolla on vapaata aikaa; akka on vanha nainen tai vaimo.
- **kotimiehen**: kotimies on ihminen, joka hoitaa taloa, kun muut ovat poissa.
- **kontin**: kontti on tuohesta tehty reppu.
- **kangas**: tässä kuiva metsämaa.
- **lumireki**: suuri puinen laite, jolla tie aurataan.
- **karhitsemassa**: karhita on muokata peltoa hevosen vetämällä työkalulla.
- **palavakkanen**: jokin tavara, jolla tehdään savua lypsyllä.
- **röökinät**: herrasväen tyttäret, neidit.
- **kyydillä**: kyyti on maksettu matka hevosella.
- **kupattu**: kupata on ottaa sairaalta verta sarven avulla.
- **ruotsinvirsta**: vanha mitta, noin kilometri.
- **piikkohousut**: vanha sana housuista.

## VI.

Lapinlahden rautatienasema on ihan metsän sisällä. Kun kuljet tietä sinne, toisella puolella on tiheä metsä. Toisella puolella on korkea harju. Tie kulkee harjun vieressä. Harjun päässä tie kiertää sen niin kuin kävyn kärjen. Siinä sinulla on yhtäkkiä edessäsi rautatie ja asema. Et ehdi edes huomata sitä.

Ensin näkyy yksi punainen rakennus. Kun kierrät kävyn kärjen ympäri pitemmälle, näkyy toinen punainen rakennus. Siinä on valkoiset nurkat ja iso pariovi. Vähän matkan päässä näkyy asemarakennus. Se näkyy ensin puiden välistä, sitten kokonaan. Sen seinät ovat laudasta, ja se on maalattu keltaiseksi. Sen isot ikkunat ja lasiovet loistavat.

Asemalla kaikki nukkuivat vielä, niin näytti. He nukkuivat kai makeinta aamu-unta, koska kaikki ovet olivat kiinni ja ikkunoiden edessä oli verhot… Koko yön ihmiset olivat valvoneet juhannuskokolla tuolla harjun päällä. »Rautatien herrat» olivat teettäneet kokon sinne rengeillään. Koko yön he olivat juoneet siellä. He olivat ampuneet pistooleilla männyn kylkeen. He olivat huutaneet suu auki kovaa hurraata taivasta kohti. Kun olut loppui, he olivat lähettäneet hakemaan lisää kirkonkylän kauppiaalta. Sitä he olivat taas tarjonneet kaikille ihmisille… Kuka vain tuli, sai juoda niin paljon kuin kehtasi. Tyttöjenkin oli pitänyt juoda… Niidenhän sitä vasta oli pitänytkin… Mikään ei ollut auttanut… Tytöt eivät olisi oikein halunneet juoda herrojen juomia. Mutta »puukhollari» otti kiinni ja uhkasi juottaa väkisin. Mutta eipä hänkään ollut päässyt kotiin omin jaloin… Muiden oli pitänyt kannatella häntä kainaloista, molemmin puolin. Itse inspehtorikin näytti horjuvan, kun hän tuli alas mäkeä… Ja silloin oli jo täysi päivä.

Siitä juttelivat miehet, jotka istuivat asemasillan laidalla. He katselivat suoraa rataa niin kauas kuin silmä näki.

He olivat rauhallisia kirkonkylän miehiä. He olivat nukkuneet juhannusyön yhtä rauhallisesti kuin muutkin yöt. He olivat nousseet aamulla aikaisin niin kuin aina. He olivat panneet nahkakengät jalkaan. He olivat ottaneet kellon kamarin naulasta ja panneet sen housujen vyötärölle. Sitten he olivat lähteneet kävelemään rautatielle päin. He olivat käyneet siellä usein ennenkin, joka pyhä. Heillä ei ollut mitään asiaa, he kävivät muuten vain…

Rataa pitkin käveli toisia miehiä. He kävelivät hitaasti ja katsoivat kiskoja ja pölkkyjä kiskojen alla. He olivat rautatien työmiehiä. Parta oli ajettu pois. Vain leuan alla oli vähän ohutta partaa kaulusta vasten… He tiesivät, että tässä kisko oli joskus murtunut. Uusi oli pitänyt panna. Se ja se mies oli ollut kiinnittämässä sitä… Kauankohan se nyt kestää?… Tuo yksi tuossa näytti jo hyvin kuluneelta. Mutta se voi vielä kestää jonkin aikaa, kuka tietää kuinka kauan… Puoli vuotta tai vähän enemmän…

— Kesti se, minkä kesti… Mutta pois se pitää ottaa. Pölkyt sen alla näyttävät jo mätänevän. — Sen sanoi Ville, Huttulan talon viime talven vesimies.

— Vaatii uusia tilalle, sanoi vähän ajan päästä toinen mies.

— Näyttää vaativan, sanoi kolmas.

— Onhan niitä kruunulla pölkkyjä.

— Ja kun ne loppuvat, kirkonkylän ukot tuovat uusia.

He tulivat asemasillan kohdalle. Siellä kirkonkylän miehet istuivat vielä jalat alhaalla. He polttivat tupakkaa ja sylkivät, sillä heillä ei ollut muuta tekemistä.

— Siinä se Villekin kävelee kuin herrat.

— Miksi ei kävelisi… Huomenta! Mitä kuuluu?

Miehet kättelivät toisiaan, ne jotka istuivat sillan laidalla ja ne jotka kävelivät radalla.

— Miksi ei kävelisi, kun tie on itse tehty.

— Kruunun tie, mutta meidän tavaroista, sanoivat kirkonkylän isännät.

— Teidän tavaroista?

— Pölkyt ovat meidän. Miten kruunu tekisi tiensä, jos me emme antaisi tavaroita?

— Aina niitä antajia olisi. Eivätkö isännät olleet eilen kokolla?

— Taisi meistä jokainen mennä saunan jälkeen nukkumaan… Herrat kuulemma joivat viime yönä…

— Joivat ja juottivat muitakin…

— Siksi niillä nyt uni kestää.

— Milloin se ei herroilla kestä?

— Asemamieskin vielä nukkuu.

— Onko sekin herra?

— Mielellään se kai olisi.

— Tähti on jo otsassa.

— Ja keltaista nauhaa olkapäillä… Kun se tuli tänne, se vain kääntyili lasiovien ja ikkunoiden edessä. Me katselimme sitä huviksemme.

— Hyvä mies muuten.

— Ei siinä ole mitään moittimista… Hoitaa virkansa.

— Se ajaisi teidätkin pois radalta, jos näkisi.

— Ei meitä… Meillä on lupa kävellä, missä tahdotaan. Mutta teidät se ajaisi…

— Miten se muka ajaisi.

Sitten kaikki miehet nousivat sillalle. He lähtivät kävelemään hitaasti pihan yli maantielle päin. Pihalla oli karkeaa soraa.

He katsoivat lauta-aidan yli postineidin kukkamaata. Miehet ihmettelivät, miksi noita kukkia kasvatetaan… Mitä hyötyä niistä on? Ei mitään… Parempi kylvää ohraa tai hernettä. Ja se tekee työtä siinä maassaan päivät pitkät ja lykkii lapiolla… Ja se on maastaan niin vihainen, että koputtaa ikkunaan, jos joku vähänkin nojaa aitaan… Se tulee pihalle ja huutaa ruotsia kovasti sille, joka sitoo hevosensa siihen… Vaikka eihän suomalainen ymmärrä sen huudoista mitään. Olisi sama, jos se ei puhuisi ollenkaan…

Miehet menivät tien mutkaan ja kulkivat hitaasti maantietä. Joku potkaisi kengän kärjellä kiven ojaan.

— Tuolla näkyy olevan kiire… Katsokaahan, miehet, eteenne…

— En ole nähnyt vanhan miehen kävelevän noin kovaa.

— Akkansahan sitä ajaa.

Matti ja Liisa sieltä tulivat, Matti edellä, Liisa vähän jäljempänä. Liisa koetti pysyä perässä. Matti oli ihan hengästynyt, kun hän tuli miesten kohdalle.

— Minne mies kiirehtii? kysyi Ville ja pysähtyi. Muut miehet jatkoivat matkaa.

— Täh—hänneh … hän meh! läähätti Matti. — Kah, Villehän se on … teh-herve!

— Joko lähdettiin rautatien työhön?

— Eihän sitä ty—y—yöhön—kään… On niin li—iian kuuma ilma kävellä, että ihan…

— Kuumapa on ilma… Taitaa olla ukkonen ilmassa…

— Tah—haitaapa … olla… Sinnepäinkö se Ville… Pitää lähteä tänne…

— Onko asemalle kiire?

— Onkohan sinne vielä pitkä matka?

— Tuossahan se on tuon mutkan takana… Siitä se jo näkyy…

Liisa saavutti jo heidät…

— Sanoinhan minä sille, että älä kiirehdi turhaan… Mutta ei se kuule mitään. Se ei pysähdy, vaikka kaatuisin väsyneenä siihen paikkaan!

— Etpä kaatunut!

— Eihän siinä ehdi kaatua, kun toinen jättää… Tuleeko tämä mies rautatieltä päin? Sano, hyvä mies, meille!…

— Etkö sinä tunne… Tämähän on meidän pitäjän miehiä… Viime talvena hän oli Huttulassa huonemiehenä…

— Ka, Villehän se on… Minä en tässä kiireessä… Eikö Ville lähtisi näyttämään meille tietä? Jos emme osaa!…

Ville saattoi lähteä…

— Ei taida olla kiirettä? sanoi Matti, vaikka hän luuli, että oli.

Ei ollut kiirettä. Ville sanoi, että juna tulee vasta puolisen aikaan.

— Niin, sekö masina se tulee?

— Niin, niin, masina. Sitä kutsutaan täällä junaksi!

— Ja meillä kun oli olevinaan kiire, sanoi Liisa läähättäen. Hän kiirehti Villen rinnalle. — Luultiin, ettei ehdittäisi, niin piti melkein juosta… Tien vieressä tuolla oli joitakin miehiä. Olivatkohan ne humalassa? Siltä näytti. Kysyttiin niiltä, lähteekö se kohta. Ne huusivat meille: »Jo lähtee! Jo lähtee! Juoskaa, muuten ette ehdi!» Ja meille tuli kiire… Huhhuh! Että ehkä ei ehditäkään?

Matti oli jo rauhoittunut. Mutta Liisa läähätti vielä äskeisestä kiireestä.

— Tuossa sitä jo taitaa alkaa näkyä? kysyi Matti.

— Ka, eikö sieltä näy punainen rakennus! Mikä se on, niin hieno rakennus?

— Se on vain sellainen erikoishuone… Herrojen varalle… Talonpojat eivät sellaista tarvitse… — Ja Ville hymyili vähän. Liisa ymmärsi Villen ja iski silmää.

— Niillähän pitää olla erikoishuoneensa täällä niin kuin muuallakin… Kyllä minä tiedän, minä olen ollut pappilassa piikana… Tietäähän sen… Mutta eikö se olisi kelvannut maalaamatta?… Ka, Herra Jumala, tuolla on toinen isompi!

— Mennäänhän, niin täältä näkyy vielä sitäkin isompi. Tuossa se jo näkyy.

— Herra i—ihme! Katso, kun on… Sehän on hienompi kuin pappilan… Mitä nuo ovat täällä metsän keskellä? Asuuko täällä herroja?

— Herrojahan täällä asuu, rautatien herroja.

— Mutta missä se on se rautatie?

— Näettekö tuolla tuon aukean… Ja nuo pylväät?

— Mitä pylväitä ne ovat?

— Niiden yli kulkee rautalanka… Näettekö?

— Ka, eikö kulje!

— Mikäs se tuo aukea on?

— Odotahan, Matti! Ka niin, miksi tuohon on hakattu metsään tuollainen aukea?

— Siitä se nyt menee se rautatie.

— Älä he—ele—!… Siitäkö se nyt!… Hyvä isä siunatkoon… Siinäkö se nyt!… Voi hyvänen aika, kun tämä nyt tuntuu kummalta—!

Ja Liisalle tulivat kyyneleet silmiin.

Mattikin pysähtyi katsomaan… Olivatpa he osanneet hakata sen suoraksi! Ihan päätä huimasi… Ville käski heidän katsoa lähempää.

— Älkäähän menkö, pyysi Liisa. Hän istui nopeasti tien viereen. — Odottakaahan… Minä… Älkäähän… Eihän paljain jaloin kehtaa mennä.

— Antaa sen jäädä siihen panemaan kenkiä… Lähdetään me vain, sanoi Matti Villelle.

— Älkää nyt menkö… Odota, hyvä Ville, minuakin. — Ville odotti. Liisan mielestä Ville oli maailman paras mies. Matti ei ollut mitään hänen rinnallaan… Se nyt vasta oli sellainen… Se ei olisi odottanut ketään ihmistä, kun sillä itsellä oli kiire…

Liisa sitoi kengät jalkaansa niin kiireesti, että otsalle tuli hikeä.

— Tulkaahan nyt, niin lähdetään katsomaan lähempää, sanoi Ville. Hän vei heidät pihan yli asemarakennuksen eteen.

Varsinkaan Liisa ei tiennyt, miten hän oli tullut sen rakennuksen eteen. Siinä oli isot ikkunat ja lasiovet… Olihan hän nähnyt komeita rakennuksia ja kirkkoja ennenkin… Ja komeahan pappilakin oli… Eivät ne olleet tuntuneet tältä… Mutta miksi tämä nyt tuntui niin kummalta? Ihan polvet tärisivät…

— Tässä se inspehtori asuu.

— Tässäkö pehtori… Tässäkö, tässä suuressa?

He alkoivat epäillä, varsinkin Matti. Mutta hän ei osannut sanoa sitä… Ehkä Ville tarkoitti jotakin toista… Ehkä täällä oli muitakin pehtoreita. Vai oliko se sittenkin se?…

— Mennään tänne rakennuksen toiselle puolelle…

Matti ja Liisa kiersivät sinne Villen perässä melkein hiipien… Kumpikaan ei oikein uskaltanut hengittää vapaasti…

Siellä kaikki oli vielä kummempaa, ja siltä puolelta vielä komeampaa. Matti ja Liisa eivät oikein tienneet, mitä katsoa… Siinä käveli kuin lattialla… Ja ihan oikea lattia se olikin… Mutta miksi ulkona oli lattia? Ja ikkunat kahdesta isosta lasista… Ja ovet yhä komeammat… Kirjoituksia seinissä… Ja kello seinässä kiinni, kielessä nauha…

Ville vei heidät asemasillan toiseen päähän. Sieltä viettävä silta vei alas radan viereen. Kun he kulkivat ohi, he näkivät eräästä ikkunasta keltaisia rattaita. Sieltä kuului pientä naputusta… Ikkunan yläpuolella katon rajassa oli kuin posliinikuppeja ylösalaisin… Niistä lähti rautalanka. Se meni pylvään päähän, siitä toiseen ja sitten taas toiseen…

Mutta Ville käski Mattia ja Liisaa tulemaan katsomaan rautatietä…

Kaksi kapeaa rautanauhaa… Ja pölkkyjä poikittain, vieri vieressä… Yhtä suoraa niin kauas kuin silmä näki… Ihan päätä huimasi, kun sinne katsoi… Ja toiseen suuntaan samaa aukeaa… Ja se kapeni vähitellen…

— Tämäkö se tuota? Tämäkö se nyt on se rautatie? kysyi Liisa vähän vapisevalla äänellä. Matti kysyi samaa silmillään. Hänenkin kasvonsa värähtelivät.

— Tämä se nyt on… Näitä pitkin se juna kulkee.

— Niin sekö masina? kysyi Matti. — Näitäkö… Pölkkyjäkö?

— Ei pölkkyjä… Näitä rautoja.

— Vai näitä rautoja… En taida ymmärtää… Mutta miten ne tuota? Pyörien päällähän se kulkee?

— Pyörien.

— Ovatkohan ne yhtä suuria vai—?

Eikö Matti sitä tiennyt? Sen Liisa olisi osannut sanoa jo talvella…

— Etumaiset ovat suuremmat, veturin pyörät… Toiset ovat pienempiä, selitti Ville.

— Vai etumaiset suuremmat?… Mutta miten ne tässä… Noiden rautojen päällä… En taida ymmärtää… Eivätkö ne putoa?

Ka niin!… Sitäpä ei Liisakaan…

— Eivät ne putoa, selitti Ville taas. — Ne on tehty sillä tavalla. Pyörissä on kummallakin puolella sellaiset osat, etteivät ne pääse luiskahtamaan.

— Niin, eihän se sitten… — Mutta Matti ei vieläkään ymmärtänyt oikein, miten ne pysyivät paikallaan… Mutta kai ne oli pantu niin, että pysyivät… Itsepähän tiesivät… Matti ja Liisa kokeilivat kädellä kiskon pintaa… Kyllä se oli sileä…

— Tällainen se nyt on tämä rautatie, sanoi Liisa. — Ja sinä kun luulit, Matti, että se oli rautapellistä koko matkan.

— Olenkohan minä niin luullut?

— Luulit, luulit ihan varmasti… Etkö muista, kun istuit pirtin penkillä ja hakkasit tupakkaa? Silloin sinä sanoit, että—

Mutta Matti teki, kuin ei olisi kuullut Liisaa…

— Ja sitä on tuota suoraa tietä… Kuinka pitkälle sitä mahtaa olla? hän kysyi.

— Onhan sitä siinä… Yhtä tasaista matkaa.

— Vai yhtä tasaista?

— Yhtä suoraa ja tasaista… Joskus se tekee mutkan, mutta mäkeä ei koskaan.

— Täällä taitaa olla tasaista maata?

— On täällä mäkiä niin kuin muuallakin… Mutta ne kierretään kaukaa… Ja missä ei päästä ympäri, siihen tehdään reikä mäen läpi.

— Yhhyy… Vai niin!

Sitä Matti oli miettinyt koko talven eikä ollut saanut siitä selvää. Hän oli miettinyt sitä koko matkan tänne, varsinkin mäen kohdalla. Miten ne laskevat alamäkiä? Eivätkö takimmaiset työnnä edellisten päälle? Mutta nyt niitä oli helppo hallita, kun matkat olivat tasaisia.

Liisan teki mieli kokeilla, millaista siinä olisi kävellä… Voihan siinä kävellä jalankin, kun se oli tasainen kuin silta.

— Saako tässä kävellä? hän kysyi ja astui toisella jalallaan radalle.

— Sakko siitä on, joka siinä kävelee, sanoi Ville.

— Herra Jumala! sanoi Liisa ja säikähti.

— Ka, älä mene sinne… Etkö sinä voi kävellä muualla? torui Matti.

— Pilaantuuko se siitä, jos siinä kävelee?

— Sitä en tiedä, mutta se on kovasti kielletty. Vieras ei saa astua siihen jalallaan.

— Oliko sinun pakko astua siihen jalallasi?

— Enhän minä kuin toisella vähän… Eihän Ville sakota? — Liisaa alkoi jo vähän pelottaa. Entä jos sittenkin…

— Mitäpä minä, mutta jos inspehtori olisi sattunut näkemään tuolta ikkunasta.

— Näkiköhän se?

— Ei tiedä… Ikkunoiden edessä näkyy olevan verhot… Ehkä se nukkuu.

— Hyi, kun jo säikähdin!

— Miksi menit… Jos se olisi sattunut näkemään, olisi saatu maksaa sakkoja, torui Matti vielä.

Ville nousi takaisin asemasillalle. Matti ja Liisa kiirehtivät perässä.

Mitä lähempää he katsoivat asemarakennusta, sitä komeammalta se näytti. Ja mitä enemmän he kysyivät, sitä kummempia asioita he kuulivat…

Nuo langatkin tuolla katon rajassa… Mitä varten nekin ovat? Ville selitti, että lankojen toinen pää on Kajaanissa ja toinen Kuopiossa. Sana kulkee niitä pitkin päästä toiseen. Sana kulkee lankaa pitkin!… Niin, sitä pitkin se kulkee… Sen voi kuulla milloin vain, kun menee ikkunan alle kuuntelemaan… Sieltä kuuluu naputusta. Sehän naputtaa nytkin tuolla huoneessa. Ja sana kulkee juuri nyt lankaa pitkin…

Matti ja Liisa hiipivät hiljaa ikkunan alle kuuntelemaan. Juuri silloin ei kuulunut mitään. Mutta pian alkoi kuulua naputusta…

— Nyt se naputtaa… Nytkö sana kulkee? he kuiskasivat Villelle.

— Nyt se kulkee.

Mattia alkoi yskittää.

— Ole nyt hiljaa!… Ka, kun yskii. Ymmärtääkö Ville, mitä se nyt naputtaa? — Liisan mielestä Ville oli niin viisas, että hänen olisi pitänyt ymmärtää kaikki.

— Sitä ymmärtävät vain ne, jotka ovat käyneet sen koulun, selitti Ville. — Ne ovat eri miehiä, jotka käyvät sen koulun… On täälläkin yksi.

— Hyvänen aika! Kyllä kai minä en oppisi sitä, vaikka kuinka kauan kuuntelisin… En enempää kuin tikan naputusta.

Matti ja Liisa kuuntelivat seinän vieressä pää kallellaan. He kuuntelivat, kunnes naputusta ei enää kuulunut.

Sitten Ville kutsui heidät katsomaan sisään odotussalin lasiovesta…

Katso, katso, kun kello käy seinällä! Mitähän kello mahtaa olla! Matti ja Liisa eivät osanneet lukea sitä. Ville katsoi omaa kelloaan, jonka kuori oli kiinni. Hän sanoi, että se näytti samaa aikaa kuin rautatien kello. Se oli viittä vaille puoli yhdeksän…

— Ostakaa kello, Matti… Saatte halvalla!

Matti säikähti: »Jokohan se tahtoo, että ostan sen?» Hän alkoi katsoa ilmoituspapereita oven vieressä ja seinillä. Hän kysyi, mitä niissä luki.

— Ruotsia, sanoi Ville.

— Ka niin, ruotsia… Siksi minä en saanutkaan niistä selvää…

— Vai siksi? ajatteli Liisa sanoa, mutta ei sanonut… »Mitäpä häntä häpäisen…»

— Jos niissä olisi lukenut suomeksi, olisi ollut hauska tietää, mitä ne ovat seinille kirjoittaneet.

— Onkohan niissä mitään erikoista, sanoi Ville ja istui portaille.

— Eipä taida olla, sanoi Matti ja istui viereen.

Liisa katseli yhä ympärilleen ja ylös. Hän katsoi lautaseiniä, koristeltuja katon reunoja ja pylväitä. Pylväät kannattivat avoimen eteisen kattoa.

Mutta silloin hän huomasi yhtäkkiä kellon päänsä yläpuolella…

Sehän oli kuin syömäkello… Syömäkello se kai olikin? Vai ei ole syömäkello… Sitä siis soitetaan, kun rautatie lähtee liikkeelle… Vai viheltääkö se myös, kun se lähtee? Ihan niin kuin vedellä, tullen mennen. Se Ville tietää kaiken, kysyipä siltä mitä tahansa.

— Eikö täällä sitten ole syömäkelloa? kysyi Matti.

Ei ollut syömäkelloa… Sitä ei tarvittu, koska kaikilla työmiehillä oli oma kello taskussa.

Matti pelästyi, että Ville ehkä tahtoo taas myydä kelloaan. Hän käänsi puheen kiireesti muualle…

— Tuota niin… Sitä minä… Että kuka Villen mukaan asuu tässä talossa?

— Inspehtorihan tässä asuu.

— Ei kai se ole sellainen tavallinen pehtori?

— Herra se on, niin kuin ne muutkin.

— Oikea herrako?

— No miten muuten… Herrahan siinä pitää olla…

— Vai niin… No niin kai… Niin kai…

— Matti taisi luulla, että se on meidän pappilan entinen pehtori, sanoi Liisa.

— Enkä luullut… Sitä ei nyt tänne ikinä otettaisi… Eiköhän se valehdellut, kun sanoi tulevansa… Tuliko se edes?

— Kyllä se on täällä asemamiehenä.

— Se ei taida olla kovin suuri virka?

— On se sen omasta mielestä suurikin.

— No, sen nyt tietää, että omasta mielestä… Sellainen se oli pappilassakin… Ei ollut kovin kummoinen virka, mutta se luuli voivansa pitää koko pitäjän väkeä narrina. Mutta joitakin se narrasi turhaan. Kerran se yritti uskotella minullekin, että rautatien vaunuja vetävät hevoset. Niin kuin muitakin vaunuja. Ja ehkä se itsekin uskoi sen. Se sanoi, että hevoset syövät juostessaan polttopuita… Niin se sanoi, ihan niin sanoi. Mutta minä tiesin, mikä niitä vetää. En sanonut mitään… Annoin sen olla omassa uskossaan…

— Onhan se vähän sellainen mies, sanoi Ville.

— Ja katsokaapa, Ville. Pappilassa se ei antanut Matin hevoselle mitään. Se ei käskenyt ottaa edes heiniä, eikä Mattikaan kehdannut pyytää… Mutta kun minä sitten kävin, ruustinna käski panna hevosen talliin. Hän käski tehdä appeen talon tavaroista… Silloin sen piti antaa, kuiskasi Liisa Villelle. Sitten hän sanoi vielä hiljempaa Villen korvaan: »Niin palvelijat puhuivat, ja kyllähän ne tietävät. Kun se kävi aitassa, se pani aina jauhoja omaan pussiinsa. Sitten se myi niitä. Se voi tehdä sen täälläkin. Sitä ei pitäisi päästää yksin jauhomakasiiniin…»

— Ei se täällä käykään jauhomakasiinissa, hymyili Ville.

— No, se on hyvä, se on hyvä.

Matti ja Ville istuivat portailla ja panivat piippuun tupakkaa Matin kukkarosta. Mutta Liisa ei malttanut istua. Hän lähti kävelemään asemarakennuksen ympäri. Hän hiipi kuumassa auringossa kädet esiliinan alla. Hän katsoi ovista ja ikkunoista sisään. Jos hän ei muuten nähnyt, hän nousi varpailleen ja kurotti kaulaansa… Ka, kun ikkuna on täynnä kukkia… Ja tuolla on seinä täynnä kirkkaita astioita… Niitä on enemmän kuin pappilan keittiön seinällä, vaikka paljon on sielläkin… Keittiö tämäkin kai on… Ketään ei näkynyt… Kummaa, että palvelijatkin saavat nukkua näin pitkään… Kun päivä on jo aamiaisajassa.

— Ähvä-öö-ärrä … vör … tavasi Liisa pienemmän punaisen rakennuksen oven yläpuolelta. Hän oli kävellyt sen eteen. Kaikki muut rakennukset sillä puolella pihaa hän oli jo monta kertaa kiertänyt ja katsonut. — Taitaa olla ruotsia … ämmä-ää-ännä-ännä-männä… — Liisa oli juuri saamassa sanan selville. Silloin hän kuuli, että joku sipsutteli hiekassa hänen takanaan.

Se, joka tuli, keikutti päätään ja hyräili. Se katseli hameensa helmoja molemmin puolin, vielä eteen ja taaksekin… Liisan mielestä sillä oli kovin komeat vaatteet… Leninki … rimpsut … ja punainen huivi päässä. Se oli kai talon mamsseli…

Liisa niiasi ja toivotti hyvää huomenta. Mutta toinen ei vastannut, ei edes huomannut… Se kulki ohi ja pyöritti jotakin etusormessaan. Oliko se avain, vai mikä? Se hyräili ja katseli sivuilleen… Ja välillä se hyppäsi kuin tanssiaskeleen…

— Eiköhän se nähnyt? Vai oliko se niin ylpeä, ettei halunnut nähdä?

Liisa kulki soraisen pihan yli sen toiselle puolelle. Hän näki postineidin kukkamaan ja meni katsomaan sitä… Kauniita kukkia siinä kasvoi… Mikähän mikin on nimeltään… Yhden Liisa tunsi, unikon… Sellainen oli kasvanut hänelläkin pirtin takana. Mutta se ilkeä pässi oli hypännyt aidan yli ja syönyt sen… Ja ruustinna itse oli vielä antanut siemenen ja neuvonut, miten istuttaa…

Liisa nojasi vahingossa kukkamaan aitaan. Mutta silloin joku koputti hyvin kovaa ikkunaan… Liisa ei ymmärtänyt, että se koputti hänelle. Hän nojasi yhä aitaan. Silloin ikkuna rämähti auki, ja kimakka ääni alkoi huutaa Liisalle…

— Mitte sine, muija, siine! … menne tiehees!

— Eikö tässä saa olla… Pilaantuuko tämä siitä, jos tässä on?

— Pillauttuko? … pillauttu se! … mitte sine site kyssy? … etkö sine tottele? … menne heti kohta! … mine sano inspehtori … kenen sine ole muija? … vasta minu!

— En minä ole kenenkään muija… Oikea ihminen minä olen!

— Menne loitto siite—ele koske se aitta … mine sanno se viiminen kerta!…

— Enhän minä sitä enää koske… Eikö tässä saa seistäkään?

— Menne loitto siite, muija! sine ei malta kuitengin olla ilman että koske … katto loitto, jos tahto…

— Voin kai minä tästä mennäkin…

— Niin noh!—Miksi sine sihen tuli ollenkan? — ja ikkuna paukahti vihaisesti kiinni.

— … Kylläpä täällä ollaan… Ihan ilman syytä haukutaan ja muijitellaan!… — Liisa tunsi sydämessään, että häntä oli kohdeltu väärin… Mikä muija hän on? Rehellisen miehen vaimo eikä mikään muija… Pilaantuikohan se siitä, vaikka hän vähän nojasikin… Turhaan tässä ahdistellaan… Ihan ilman syytä…

Sillä välin Ville ja Matti polttivat tupakkaa portailla ja juttelivat. Kun he näkivät Liisan tulevan, Matti huusi hänet luokseen.

— Liisa, tulehan tänne vähän!

Liisa tuli lähemmäs.

— No, mikä hätänä?

— Tässä on Villen kanssa vähän mietitty yhtä asiaa… Mitähän sinä siitä sanoisit?

Mutta Liisalla oli oma asiansa mielessä…

— Täällähän vasta kummallista väkeä on… Eivät muualla herrasväetkään ole tuollaisia… Ei tarvitse kuin seistä aidan takana, ei edes nousta yli… Ja jo haukutaan… Ja muijitellaan…

— Anna haukun vain haukkua… Kuka sinua on haukkunut?

— Mikä lie ollut väkäleuka!

— Ei, vaan kuulehan… Mitäs sinä sanot, kun minä olen ajatellut lähteä hauskalle ajolle—?

— Entäs minä?

— Sitäpä minä tässä sinulta, että tahdotko sinä samaan matkaan?

— Hauskalle ajolleko?

— Niin, kun rautatien masina tulee tähän… Kohta kai se tulee… Mennään samaan kyytiin ja ajetaan vähän matkaa. Olisihan se hauskaa kerran elämässä ajaa sillä, vai mitä? Eikö lähdetä?

— Mitä se maksaa?

— Ei se paljon maksa, selitti Ville. — Kun maksatte markan, saatte ajaa jo hyvän aikaa täältä toiselle asemalle.

— Niin, näetkös… Eihän se markka paljon tunnu… Sitten voisi sanoa, että on ajanut sillä… Ja kun on kerran sitä varten lähtenyt…

— Jos katsottaisiin ensin, kun se tulee?

— Sitten ei enää ehdi päättää, selitti Ville taas. — Se pitää päättää ja maksaa etukäteen.

— Etukäteenkö siitä pitää maksaa kyytiraha?

— Niin täällä on määrätty… Eikö se ole sama, milloin sen maksaa… Ja voitte olla varmoja, että se vie perille…

— Samapa se… Mitäs arvelet, Liisa?

— Mene vain, jos oikein haluat.

— Ei minun tee mieli niin kovasti… Mutta ajattelin, että jos sinun tekisi… Mutta jos ei tee, niin…

— Niin, no lähdetään vain… Mutta milloin takaisin?

— Kyllä sieltä ehditte vielä tänä iltana takaisinkin… Lähdette vain kävelemään rataa pitkin.

— Saako siinä kävellä?

— Kukapa siellä metsän keskellä kieltäisi… Kävelkää vain… Ja tie on hyvä, eikä se vie eksyksiin.

Matti ja Liisa nauroivat iloisesti… Niin leikkisä se Ville… Vai ei vie eksyksiin? No, ei kai!

— Sieltä pääsisi samalla tavalla takaisinkin, jos odottaisi muutaman tunnin, sanoi Ville.

Mutta kyllähän Matti ja Liisa voisivat kävellä takaisin… Hyvä, kun sinne saa ajaa… Ei sitä toki molempiin suuntiin tarvitse ajaa…

Ja niin Matti ja Liisa olivat päättäneet lähteä ajamaan rautatiellä. Matti otti heti kukkarostaan markan ja tarjosi sen Villelle. Ville saisi maksaa kyytirahan… Ville sanoi, ettei ollut vielä kiirettä. Inspehtori, joka keräsi kyytirahat, nukkui vielä.

Nouseekohan se niin ajoissa, että ehtii ottaa rahan?… Se pelotti vähän Mattia ja Liisaa. Muuten tämä odotus olisi tuntunut hauskalta…

Mutta millaistahan ajoa se olisi? Se taitaa mennä niin kovaa, ettei voi katsoa eteensä. Osaakohan siinä vieras ihminen oikein ollakaan… Mutta ehkä osaisi, kun näkisi, miten muut…

Ville kai sen tiesi, kun oli itse ajanut monta kertaa… Kyllä oli hyvä mies tämä Ville, kun neuvoi ja näytti kaiken… Mihinköhän he olisivat joutuneet täällä vieraalla maalla, jos eivät olisi tavanneet Villeä! Heistä ei olisi tullut kerrassaan mitään… Ei kerrassaan mitään.

Alkoi olla jo puolen päivän aika. Verhot nousivat vähitellen ikkunoiden edestä. Ovet alkoivat käydä. Rakennuksista tuli ihmisiä, herroja ja muita. Herrat haukottelivat…

Onpa sillä hauska lakki tuolla… Vai se nyt on se inspehtori! Ihan litteä lakki, ja lippa samalla tasolla… Vai sellainen on kaikilla rautatien herroilla! Se Ville tietää kaiken ja neuvoo… Mutta ylpeitä ne kaikki näyttivät olevan. Ei tämäkään katsonut, kun kulki ohi…

Matti ja Ville kävelivät rakennusten ympärillä. Siellä he menivät niiden äskeisten työmiesten ja kirkonkylän isäntien luo. Nämä olivat kävelleet jonkin aikaa maantiellä. Sitten he olivat kääntyneet takaisin, kun vastaan oli tullut muita asemalle meneviä.

Liisa oli mennyt inspehtorin keittiöön. Hän aikoi syödä nyytistään, koska muualla aurinko paahtoi niin, että voi oli sulaa käsiin. Keittiössä oli se sama naisihminen, jota Liisa oli tervehtinyt ulkona. Siellä oli myös muutamia muita… Onkohan se oikea mamsseli, kun se tekee tulta hellaan?… Liisa toivotti taas ovelta hyvää huomenta. Mutta nytkään kukaan ei vastannut… He katsoivat häntä silmät sirrissä ja kysyivät, mikä asia oli. Liisa sanoi, ettei hänellä ollut muuta asiaa… Hän oli vain tullut odottamaan. Mutta he sanoivat, ettei täällä odoteta… Menköön odotussaliin…

— Enhän minä toki saliin… Voinhan minä olla keittiössäkin, sanoi Liisa nöyrästi.

Mutta nyt he nauroivat hänelle vasten kasvoja. Kaikki keittiössä nauroivat, eikä Liisa ymmärtänyt miksi. Mutta hänelle he kai nauroivat. Liisa lähti pois keittiöstä. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt näitä ihmisiä täällä… Yksi haukkui, toinen nauroi, ja kaikki olivat yhtä ylpeitä. Eiväthän muualla herrat olleet tuollaisia…

Pihalle alkoi tulla hevosia. Tuli kyytejäkin, toiset kiesseillä, toiset kärryillä. Sinne tulivat yhdet vaunutkin… Ne olivat kuulemma kruununvoudin vaunut. Hän oli tulossa rouvansa kanssa rautatietä pitkin.

— Mitä sinä minua seuraat? sihahti Matti vihaisesti suun sivusta Liisan korvaan.

Matti ei halunnut, että Liisa seuraa häntä, kun hän itse kulki miesten kanssa… Mutta minne Liisa olisi mennyt? Hän ei tuntenut ketään, ja joka paikassa ihmiset olivat vihaisia. Kruununvoudin kuskikin oli äsken huutanut vaunuista: »Pois tieltä, ämmä!» Eikä Liisa ollut tehnyt mitään. Hän oli vain seissyt kaukana ja katsonut hevosia ja vaunuja.

Sen suuremman punaisen rakennuksen eteen oli tullut väkeä. Siinä olivat ne isot pariovet. Liisa lähti katsomaan, miksi ihmiset seisoivat siinä. Miehetkin menivät sinne päin… Nehän tulevat nyt minun perässäni enkä minä niiden! ajatteli Liisa.

Isossa rakennuksessa mies punnitsi tavaroita, arkkuja ja laukkuja. Ne olivat kuulemma niiden, jotka lähtivät matkalle. Niin Ville sanoi.

Matti meni oven viereen ja katsoi punnitsijaa. Se näytti hänestä tutulta. Kun hän oikein katsoi, pehtorihan se olikin! Takki ja lakki olivat samaa mallia kuin inspehtorilla, mutta eivät aivan niin komeat… Hänellä oli kova kiire. Hän mittasi, nosteli tavaroita ja kirjoitti kirjaan. Hän ei puhunut montaa sanaa. Hän ei katsonut kertaakaan niihin, jotka olivat ovella… Vaikka Matti olisi halunnut tervehtiä… Vähän väliä hän meni papereiden kanssa päärakennukseen. Väki väistyi hänen edestään, mutta ei hän silloinkaan katsonut ketään. Matti ajatteli, että kun se tulee takaisin, hän menee sen eteen. Silloin se näkee hänet… Mutta se ei onnistunut kertaakaan. Eiköhän pehtori enää tuntenut häntä? Vai eikö se halunnut nähdä häntä?

Kun tavarat oli punnittu, pehtori nosti ne matalille kärryille. Hän työnsi kärryt ulos ovesta. Hän työnsi rajusti eikä katsonut sivulleen, vaikka joku olisi jäänyt alle. Matti olikin vähällä jäädä, mutta pehtori ei huomannut häntä silloinkaan… Matti ei olisi uskonut, että pehtorista tulee noin mahtava mies…

— Kohta se tulee, sanoi nyt Ville. Siitä sanasta Matille ja Liisalle tuli kiire.

— Hyvänen aika! Tuota… Ihanko heti?…

— Puolen tunnin päästä se on tässä… Nyt pitäisi jo maksaa kyytiraha…

— Kyytiraha… Niin… Tuota… Paljonko sitä kyytirahaa olikaan?

— Markka.

— Vai markka… Miten se on? Lähdetäänkö me, Liisa?

— En minä tiedä… Tässä kiireessä… Markkahan siitä… Eiköhän lähdetä… Mutta en minä tiedä…

— Lähdetään nyt vain… Pitäähän sitä siinäkin!

— Eikö Ville lähtisi mukaan?

— En minä… Kyllä te osaatte yksinkin.

— Niin, no lähdetään sitten, lähdetään, kun on kerran tänne asti tultu…

Matti otti Villelle markan taskustaan, ja Ville meni ostamaan pilettiä.

Ja Matti ja Liisa ajattelivat, että nyt ei auta mikään. Nyt pitää kai pian mennä. Tuntui kuin olisi tulossa suuri tapaus. Sellaista ei ollut ennen ollut heidän elämässään. Eikä sellaista varmaan tulisi toista kertaa… Vain tämän yhden kerran… Ja nyt se oli tulossa… Se ajatus sai heidät vapisemaan sisältä. Heidän äänensä väräjivät…

### Sanasto

- **juhannuskokolla**: juhannuskokko on suuri nuotio juhannusyönä.
- **puukhollari**: kirjanpitäjä.
- **asemasillan**: asemasilta on laituri aseman edessä.
- **inspehtori**: tässä aseman päällikkö, rautatien virkamies.
- **puolisen aikaan**: keskipäivän aikaan, kun syötiin päivän ateria.
- **masina**: kone; Matin ja Liisan sana junasta.
- **piikana**: piika on talon naispuolinen työntekijä.
- **rautapellistä**: pelti on ohut metallilevy.
- **syömäkello**: kello, jota soitetaan ruoka-aikana.
- **mamsseli**: nuori nainen, neiti.
- **muija**: nainen; rumasti sanottu.
- **väkäleuka**: ilkeästi puhuva ihminen.
- **kruununvoudin**: kruununvouti on valtion virkamies maaseudulla.
- **ämmä**: vanha nainen; rumasti sanottu.
- **pilettiä**: piletti on matkalippu.

## VII.

Matti ja Liisa eivät oikein tienneet, kuinka he olivat tulleet rautatievaunuun. Varsinkaan Liisa ei tiennyt sitä.

Ja nyt he olivat siinä!…

Ja nyt se lähti liikkeelle … koko huone … ovet ja ikkunat ja lattia. Herra Jumala, toivottavasti tämä ei hajoa!…

Tähän he olivat nyt joutuneet, ja nyt he menivät. Liisa istui penkillä ja piti tiukasti kiinni. Matti seisoi penkkien välissä. Hänkin piti käsillään kiinni…

Lähtö oli tullut niin äkkiä. He eivät tienneet mitään, ennen kuin se jo tuli. Matti ja Liisa olivat seisoneet ja odottaneet Villeä. Villen piti tuoda piletti. Silloin kello alkoi yhtäkkiä rämistä heidän päänsä päällä. Liisa säikähti. Hän ei ollut koskaan ennen säikähtänyt niin paljon. Kun hän taas pystyi katsomaan, siinä oli pehtori. Hän veti kellon nauhasta, ja kello rämisi…

Mutta silloin kuului kova vihellys. Ihmiset huusivat: »Tuolta se tulee! tuolta se tulee!» Ja sieltä se tulikin, pitkin aukeaa paikkaa. Se puhkui ja puhalsi ja tuli asemasillan viereen. Liisa tunsi kivun sydämen alla, ja hän melkein kaatui selälleen. Se toi mukanaan huoneita. Huoneet kulkivat pyörien päällä. Niissä oli lasit, ja ne olivat kiinni toisissaan. Ja itse se kiilsi kuin kulta. Se välkkyi niin, että silmiin sattui. Sieltä tuli paljon ihmisiä, ja asemasilta oli heti täynnä…

Mutta silloin Ville tuli rakennuksesta. Hän melkein juoksi. Hän otti heitä käsivarresta kiinni ja työnsi heidät sisään. Hän antoi heille keltaiset paperipiletit. Hän käski näyttää ne, kun joku kysyy niitä. Sitten hän meni omaa tietään ja jätti heidät siihen…

Ja sitten se alkoi liikkua … siinä he nyt olivat, ja nyt se kulki täyttä vauhtia…

— Tule, Matti, istumaan, ettet putoa … onhan tässä tilaa … minun vieressäni! — sanoi Liisa. Hänen äänensä vapisi. Hän painautui yhä lujemmin kiinni penkin reunaan.

— Eihän tästä … minnekään … putoa — sanoi Matti. Mutta hän siirtyi kuitenkin penkille istumaan ja otti kiinni käsipuusta.

Vauhti kasvoi yhä. Kun katsoi ikkunasta ulos, metsät ja maat menivät nopeasti silmien ohi. Välillä se vihelsi niin kovaa, että selässä tuntui kylmältä. Ja silloin tällöin se heitti valkoista savua ikkunan eteen.

Matti ja Liisa istuivat vastakkain. He katsoivat tiukasti toisiaan ja pitivät kiinni. Kummastakin tuntui samalta kuin kärryillä, kun hevonen pelästyy. Hevosella ei ole suitsia suussa, ja se juoksee lujaa alas mäkeä. Kerran Liisa meni veneellä nopeaa jokea alas, mutta se ei ollut näin hirveää. Liisa ei uskaltanut katsoa ulos ikkunasta. Matti uskalsi vain katsoa nopeasti välillä.

Mutta kumpikaan ei halunnut näyttää pelkoaan toiselle.

— Eihän meillä tässä mitään hätää ole — sanoi Liisa Matille. Hän yritti saada Matin uskomaan sen.

— Ei kai meillä tässä ole mitään kummempaa kuin muillakaan.

— Onko täällä muitakin?

Liisa istui selkä muuhun vaunuun päin. Hän näki vain Matin.

— Näkyy tuolla muitakin.

Liisa rauhoittui vähän, kun oli muitakin.

— Onko monta?

— Etkö sinä voi itse katsoa? … etkö uskalla kääntää päätäsi?

Liisa uskalsi. Hän päästi kätensä irti ja kääntyi katsomaan… Näköjään siinä pysyi, vaikka ei pitänyt kiinni…

— Mikähän mies tuo tuossa on?

— Missä?

— Tuo tuossa, jolla on parta … joka nyt katsoo meihin…

— Älä osoita! … en minä tiedä.

— Ei sinun, Matti, tarvitse pitää käsillä kiinni penkin reunasta … pysyy tässä ilmankin.

— En minä sen takia pidäkään.

— Minkä takia sitten?

— En minkään takia.

Matti piti vielä vähän aikaa kiinni. Hän ei halunnut lopettaa heti. Muuten Liisa voisi luulla, että hän pitää kiinni, koska pelkää putoamista.

Konduktööri tuli ja vaati pilettiä. Silläkin oli komeat vaatteet hienosta kankaasta. Sillä oli hopeiset napit, tähti lakissa ja nahkainen kotelo kyljellä… Mitähän hän siinä kantoi? Liisa olisi halunnut tietää sen. Mutta mies näytti niin suurelta herralta, että Liisa ei uskaltanut kysyä.

— Oletteko te se kapteeni? — Liisa kysyi kuitenkin.

— Konduktööri minä olen.

— Missäs se kapteeni on?

— Sama se, kapteeni tai konduktööri … missä piletti on?

— Anna, Matti, sinullahan ne ovat.

Matti kaivoi piletit taskustaan, ja konduktööri pisti ne koteloonsa.

— Poisko te ne otatte?

— Pois.

— Ei kai tässä ole mitään vaaraa?

— Mitä vaaraa?

— Jos tämä sattuisi kaatumaan … tai miten muuten … lehmän päälle … kun näin kovaa mennään…

Konduktööri nauroi vähän ja meni ulos.

— Ylpeitä ne ovat kaikki nämä rautatien herrat — sanoi Liisa Matille. — Eivät ne vastaa, vaikka ihminen kysyy oikein.

— Ei tuo ollut ylpeä. Miksi sinä menit puhumaan lehmistä?

— No, niin ruustinna sanoi!

— Kyllä tuo tietää sen paremmin.

Liisa ei väittänyt vastaan… Ehkä mies tiesikin. Eikä tässä kai ole kuolemanvaaraa, koska hän nauroi.

Ja siitä naurusta Matin ja Liisan pelko väheni paljon.

He alkoivat katsella vaunua, sen seiniä, kattoa ja penkkejä. He katsoivat myös tarkemmin ikkunasta ulos.

Vauhti oli yhä kova. Metsä jäi nopeasti jälkeen. Lankapylväät lensivät ohi, toinen toisensa jälkeen. Joskus kohdalle tuli pelto tai niitty tai järvi. Sitä ei ehtinyt katsoa kunnolla, kun juna oli jo taas metsässä.

— Tuon vauhdin perässä ei pysy paras juoksijakaan — ajatteli Matti. Mutta mikä kumma tätä vetää? Sitä Matti ei jaksanut ymmärtää…

Matti siirtyi lähemmäs ikkunaa. Se oli auki… Ehkä hän näkisi, jos pistäisi päänsä ulos. Mikä siellä edessä tätä vetää?

Mutta Matti ei uskaltanut pistää päätään ulos. Hän yritti kuitenkin katsoa ikkunasta sivulta.

— Älä pistä päätäsi siihen — varoitti Liisa. — Etkö muista, mitä Ville varoitti?

Mutta juuri siksi Matti nyt pisti päänsä ulos. Liisa ei saanut luulla, että hän ei uskalla. Mutta tuuli melkein vei hatun hänen päästään, ja Matti löi poskensa ikkunan reunaan.

— Ei siitä näe mitään … menee liian kovaa, ei ehdi nähdä…

— Nyt sen näit! … melkein pudotit lakkisi — sanoi Liisa. Mutta Matti ei sanonut siihen mitään. Hän vain istui hiljaa.

Silloin parrakas mies tuli yhtäkkiä toiselta penkiltä Matin ja Liisan penkille. Hän katsoi heitä vuorotellen suoraan silmiin. Nauru oli hänen silmissään ja suunsa ympärillä. Mutta ääneen hän ei vielä nauranut.

Liisan mielestä mies ei näyttänyt ihan terveeltä päästään. Parta liikkui niin kummallisesti suun ympärillä. Päällä hänellä oli iso, huono takki. Se oli paksua kangasta, ja siinä oli leveät taskut. Yhden taskun nurkka oli rikki, ja siinä oli pullo vinossa.

Mies ei sanonut sanaakaan. Hän alkoi nauraa hiljaa ja katsoi vuorotellen kumpaakin, Mattia ja Liisaa.

Mutta Matti ja Liisa olivat ensin niin kuin eivät näkisi häntä.

— Minnekäs isäntä ja emäntä menevät? — hän kysyi vähän ajan päästä.

Sanat »isäntä» ja »emäntä» tuntuivat hyviltä. Matti ja Liisa tulivat paremmalle mielelle ja katsoivat häntä.

— Ei me olla isäntiä ja emäntiä.

— Vai ette ole … kik! kik! kik! … kyllä minä tunnen, kuka on isäntä ja emäntä!

— Vai tunnette! Tässä tuota vain nyt mennään.

— Vai tässä vain mennään … vai tässä vain mennään … kik! kik! kakkak! kuk!… Vai tässä vain mennään … taitaa olla hauskaa mennä!

— Teillä taitaa olla vielä hauskempaa — sanoi Liisa.

Mies iski Matille silmää ja nykäisi häntä kyynärpäällä…

— Vai hauskempaa, vai hauskempaa?… kik! … ki! ki—ki kik! Emäntä sanoo, että minulla on hauskempaa … mitäs isäntä sanoo?

Liisaakin nauratti jo vähän, koska miehen nauru oli hauska. Mies huomasi sen ja nauroi yhä enemmän. Sitten hän veti pullon taskustaan.

— Tietääkös emäntä, mitä tässä on isännälle? … kik! kak! kak—kek—kuk—kuk!

Mies puhui Liisalle ja iski silmää Matille.

— Mistäs sen tietää … eihän kenestäkään näe, mitä hänen pullossaan on…

— Vai ei näe, vai ei näe! Emäntä kiusaa ja sanoo, ettei minusta näe … ryypätään, isäntä, niin emäntä näkee…

Mies tarjosi pulloa, mutta Matti ei koskenut siihen.

— Eikö isäntä uskalla ryypätä emännän takia?

Mutta nyt Matti ryyppäsi. Hän ryyppäsi vähän.

— Ei isäntä uskalla ryypätä aikuisen miehen ryyppyä.

Matti ryyppäsi pitemmän ryypyn. Samalla hän katsoi Liisaa pullon sivua pitkin. Liisa näytti vähän loukkaantuneelta, mutta ei niin paljon kuin Matti olisi luullut.

— Mistäs kaukaa ollaan? — kysyi Matti nyt vieraalta.

— Aina eri paikasta (vieras ryyppäsi juuri) … aina eri paikasta!

— Niitä joka paikan miehiä.

— No, niitä joka paikan miehiä … kik—kik! kik—kik—kik!

— Minnekäs matka on?

— Aina eri paikkaan … aina eri paikkaan. Kesällä voi mennä vaikka minne.

— Taidatte olla kisälli?

— Kisälli olen ja kesällä kuljen … kik—kik—kakkak—kek! … ryypätään…

— Ryyppäisinkö minä vielä? — Matti ryyppäsi, mutta ei uskaltanut katsoa Liisaa.

— Suutarin vai räätälin kisälli?

— Uurmaakarin … eikö isännällä olisi kelloa? Minä voisin korjata sen!

Matti oli niin kuin ei kuulisi sitä. Hän katsoi ulos ikkunasta ja sanoi, että nyt menee kovaa. Matin silmissä vauhti kasvoi yhä.

— Menee niin kovaa, että korvissa suhisee.

— Kik—kik—kik! — nauroi kisälli. — »Korvissa suhisee!» … no eikö vielä?

— Älä juo, Matti, enää! — sanoi Liisa tiukasti.

— Tämän kovan kulun kunniaksi! — sanoi kisälli.

— Kovan … ku—ulun … kunni—aksi … — ja joka sanan välissä Matti ryyppäsi ryypyn.

* * * * *

— Heiluu! … nyt se vihelsi! … heiluu! nyt sitä mennään!

Matti seisoi nyt, ja hänen hattunsa oli vinossa.

— Istu, Matti, kuuletko sinä … voi tuota jumalatonta! … sinähän olet humalassa!…

— Ole hiljaa, Liisa! … en minä ole humalassa … anna sen vain mennä! … joko se pysähtyy?

— Nyt se pysähtyy … nyt pitää lähteä maalle … mehän jäädään tähän!

— Isäntä lähtee vielä seuraavalle asemalle! — sanoi kisälli.

— Suu kiinni sinä, senkin rentale! Sinähän sille annoit viinaa … tule pois, Matti, näetkö, kaikki muut jo lähtevät!

— Eikö ajeta vielä seuraavalle asemalle, kun ollaan kerran liikkeellä … onhan tässä vielä aikaa!

— Ei nyt enää!

— Ajetaan vain! Huih! Nyt se jo viheltää.

— Voi hyvä isä!

Ja juna lähti taas liikkeelle. Se kiihtyi ja kiihtyi, ja pian se kulki taas täyttä vauhtia.

Liisa istui. Välillä hän valitti ääneen. Välillä hän kirosi Mattia ja kisälliä.

Mutta kisälli kikatteli, kakatteli ja kukatteli, ja Matti iloitsi kovasta vauhdista. Kisälli ajatteli: näin hauskaa miestä en ole ennen tavannut.

— Hih! hih! hih! Tulkoonpa nyt kruunu oriineen kilpaan! Hih! hih! hih! Nyt sitä mennään laukkaa … hei tamma! Liisa hoi, eikö tämä ole hauskaa?

— Voi hyvä isä!…

— Ei pidä emännän välittää … antaa isännän vain ajaa ja pitää hauskaa!

— Suu kiinni sinä, senkin rentale, roisto! Voi, voi, voi!

— Älä valita, Liisa, älä valita, kun sinua kruunun ori vetää … hevonen, hevonen, hevonen!

— Ole hiljaa, Matti … kaikki ihmiset katsovat sinua!

— Antaa katsoa … antaa katsoa! Lempo soikoon!

— Ja nauravat sinulle…

— Nauravatko?

— Istu äläkä huuda…

Matti istuutui ja painoi kasvot käsiinsä.

Konduktööri tuli ja vaati pilettiä…

— Johan me annoimme ne teille!…

— Ne olivat viime asemalle. Nyt pitää olla uudet. Miksi ette jääneet viime asemalle?

— Voi, hyvä herra, me olisimme jääneet, mutta kun en saanut tätä miestä…

— Onko se humalassa?

— Ei se ole. Ei se ole kai koskaan ennen ollut, eikä se ole nytkään. Ehkä se on tullut kipeäksi. Ehkä tämä jumalaton vauhti meni sen päähän … kun se ei lähtenyt paikaltaan…

— Vauhti päähän … kik—kik—kik … sai halvauksen! — nauroi kisälli.

— Vai halvauksen? Eipähän … vieläkö se tuo häpeämätön sika?…

— Ei saa haukkua ihmisiä!

— Enhän minä, enhän minä … mutta sehän sille antoi viinaa eikä jättänyt sitä rauhaan. Voi hyvä isä!

— Piletti teidän täytyy kuitenkin maksaa.

— Paljonko se maksaa?

— Kaksi markkaa … se on kaksinkertainen maksu.

— Eikö se markka riitä? Eihän minulla ole … Oikeuden mukaan tuon pitäisi maksaa. Se narrasi sen juomaan. Anna, Matti, rahakukkarosi … kuuletko sinä?

Mutta Matti ei kuullut. Hän nukkui jo, ja hänen päänsä oli käsien päällä. Liisa löysi kuitenkin rahakukkaron ja maksoi.

— Voi hyvänen aika! Mihin onnettomuuteen me olemme joutuneet!

Mutta silloin juna vihelsi ja pysähtyi taas. Konduktööri ja kisälli auttoivat, ja Liisa vei Matin ulos vaunusta. Kisälli kikatteli ja kukatteli. Liisa itse valitti ääneen, ja konduktööri kirosi…

— Älkää nyt edes kirotko häntä, hyvä herra. Eihän se ole aina tuollainen … en tiedä, miten tämä nyt tapahtui. Se raukka kun ei moneen vuoteen … niin mitäs se kestäisi — pyysi Liisa konduktööriä.

Konduktööri jätti heidät ja nousi junaan, ja juna lähti taas liikkeelle. Silloin Liisa veti Matin vähän sivuun rakennusten taakse. Siellä hän löi Mattia korvalle, ja silloin hän alkoi itsekin itkeä.

Siitä Matti heräsi sen verran, että osasi kysyä: »mikä se oli?» Ja sitten hän kysyi: »mis—missä me ollaan?»

— En minä tiedä, missä. Ei tämä näytä ollenkaan meidän maalta … mikä maailma tämä on? — Ja Liisa alkoi taas itkeä.

Maa olikin aivan oudon näköistä. Se oli ihan tasaista. Puita ja metsää näkyi vain kaukana.

— Minä nukkuisin … osaatko sinä sanoa, missä minä nukkuisin? — sanoi Matti epäselvästi.

— Minne minä sinut nyt vien nukkumaan? Nuku siinä, missä olet … tuossa on puupala pään alle … mene siihen.

Matti painui pienten puupalojen päälle puukasan viereen ja nukahti heti.

Liisa istuutui vähän matkan päähän isolle puupalalle…

Vasta nyt tämä alkoi tuntua Liisasta oikein surkealta.

— Voi hyvänen aika, miksi me lähdimme sinne! Hän oli ajatellut sitä jo kauan. Hän ajatteli sitä jo omassa pihassa, kun Matti alkoi jättää häntä. Ja sitten pitkin matkaa, kuumassa säässä, ja kun he menivät kirkon ohi. Nyt tuli rangaistus, kaikki tämä onnettomuus. Eikä se tullut ilman syytä… Ja junan kummassa vauhdissa hän ajatteli sitä jo. Ja kun Matti vielä alkoi juoda, hän ajatteli: tästä ei ikinä tule hyvää loppua. Siinä se nyt makaa! Toivottavasti se edes selviää, niin he pääsevät lähtemään… Ja minne he sitten lähtevät? Osaavatko he edes kotiin?… Voi hyvä isä!

### Sanasto

- **pehtori**: suuren talon työnjohtaja.
- **piletti**: matkalippu.
- **asemasilta**: laituri aseman edessä.
- **suitsia**: suitset ovat remmit hevosen päässä; niillä ihminen ohjaa hevosta.
- **iski silmää**: sulki ja avasi nopeasti toisen silmän; se on salainen merkki.
- **ryypätä**: juoda viinaa; ryyppy on pieni määrä viinaa.
- **kisälli**: ammattimies, joka on oppinut työn mutta ei ole vielä mestari.
- **uurmaakarin**: uurmaakari on kelloseppä.
- **lähteä maalle**: tässä: mennä pois junasta; Liisa puhuu niin kuin veneessä.
- **kruunu**: valtio.
- **ori**: urospuolinen hevonen.
- **rentale**: huono ihminen; ruma sana.
- **lempo soikoon**: lievä kirosana.
- **sai halvauksen**: sairastui äkkiä niin, ettei voinut liikkua.
- **narrasi**: narrata on pettää leikillä.

## VIII.

Oli jo iltapäivä. Matti ja Liisa kävelivät rataa pitkin. He kävelivät hitaasti sinne päin, mistä he äsken tulivat hyvin kovaa vauhtia.

Matti edellä, Liisa vähän jäljempänä. Liisa koetti pysyä perässä.

He eivät puhuneet toisilleen mitään. Matti ei halunnut sanoa mitään, ja Liisa ei uskaltanut. Liisa olisi halunnut vieläkin kiusata Mattia. Riidan halu oli yhä hänen sisällään, mutta hän ei uskaltanut päästää sitä ulos.

Kun Matti oli herännyt, Liisa oli alkanut riidellä. Hän oli riidellyt vähän aikaa ja haukkunut Mattia. Mutta kun Matti selvisi kunnolla, hän käski heti Liisaa pitämään suunsa kiinni. Hän käski kerran ja toisen kerran, kiltisti ja hiljaa. Mutta Liisa tuli siitä vain vihaisemmaksi. Kolmannella kerralla Matti sanoi: »Ole nyt, akka, hiljaa … tai sinulle käy huonosti!» Silloin Liisan täytyi lopettaa riita … vaikka se oli vaikeaa…

Mattikaan ei ollut iloinen, kun hän heräsi. Hän katseli ympärilleen eikä tuntenut paikkaa. Hän ei oikein muistanut, mitä oli tapahtunut, mutta hän ei kysynyt sitä…

Hän yritti itse muistaa. Hän käveli kontti selässä rataa pitkin, pölkyltä pölkylle, eikä sanonut sanaakaan. Vähän hän muisti, mutta ei kaikkea…

— Minulla on sinun rahakukkarosi — sanoi Liisa. Hän ajatteli, että Matti pyytää sitä takaisin. Silloin hän voi sanoa: »En ehkä annakaan. Et sinä taida vielä osata pitää siitä huolta.»

Mutta Matti ei halunnutkaan rahakukkaroaan takaisin. Hän käveli niin kuin ei kuulisi mitään… »Sitä hävettää», ajatteli Liisa.

— Kaksi markkaa meni tältä viime matkalta ihan hukkaan — sanoi Liisa. — Jos olisimme lähteneet pois siellä, mihin piti ensin mennä, sekin raha ei olisi mennyt hukkaan…

Mutta tämäkään ei auttanut.

Ja niin he kulkivat taas hiljaa pitkin aivan suoraa tietä. Matka oli ikävä, hyvin ikävä kummallekin. Siksi he eivät halunneet edes puhua siitä.

Näytti siltä, että vielä alkaa sataa. Pilviä kasvoi koko päivän auringon eteen. Keskipäivällä ukkonenkin jyrisi. Mutta ukkonen loppui siihen. Tuuli kääntyi itään, ja sieltä alkoi nousta sadepilviä.

Liisa katsoi muutaman kerran taakseen, mutta Matti ei kertaakaan. Se paikka, josta he lähtivät, ei näkynyt enää. Mutta edessäkään ei näkynyt muuta kuin sama suora ja yhä kapeampi aukea!

Mutta yhtäkkiä kumpikin katsoi taakseen. Heistä tuntui, että jokin vihelsi…

Hyvä olikin, että he katsoivat taakseen. He hyppäsivät nopeasti tien sivuun, kumpikin eri puolelle tietä. Muuten se olisi ajanut heidän päälleen.

Juna tuli sieltä. Se vihelsi vihaisesti heidän kohdallaan ja meni nopeasti heidän välistään. Kylmä ilma kosketti kummankin kasvoja, ja sen tunsi selässä asti.

— Siinä se nyt meni ja me olemme tässä — ajattelivat Matti ja Liisa. — Jos kaikki olisi ollut oikein, niillä kahdella markalla olisi saanut mennä tässä junassa. Ei olisi tarvinnut kävellä … ja rahaa olisi jäänyt vielä yli…

Mutta kumpikaan ei sanonut näitä ajatuksia toiselle.

Ja sitten alkoi sataa, heti kun juna meni ohi. Näytti siltä, että sade ei lopu moneen päivään. Sade tuli idästä, ja siellä sitä riitti. Liisa nosti hameet korvilleen, ja Matti nosti takin kauluksen pystyyn.

Hyvä oli, että edes tie pysyi kuivana. Mutta muuten ei ollut hyvä ollenkaan, vaan paha ja ikävä. Sen tunsi kumpikin. Jos tämä matka olisi vienyt pois kotoa, he olisivat kääntyneet takaisin jo kauan sitten. Mutta matka oli kotiin päin, joten pitihän sitä mennä … milloinkohan he pääsevät omaan pirttiinsä?

Mutta he eivät enää ikinä lähde. Ei ole niin kummaa ihmettä, että he lähtevät sitä katsomaan. Ei, vaikka joku tekisi kaksi tällaista vierekkäin ja koko maailman ihmiset juoksisivat sinne.

Ja sade tuli yhä kovemmaksi … ja se oli vielä kylmää. Taivas laskeutui matalaksi, ilma tuli harmaaksi, ja aurinkokin alkoi jo laskea…

Ei, kyllä he nyt ymmärtävät, että rautatiet ja muut semmoiset eivät ole heitä varten. He olivat hulluja ja lapsellisia, kun lähtivät tänne… Ja jos he eivät olisi lähteneet ajamaan … Jos he edes olisivat tyytyneet katsomaan sitä sivusta, he olisivat jo kohta kotona… Mutta nyt, milloinhan he sinne pääsevät?… Vettä satoi synkkään metsään tien molemmilla puolilla, ja se suhisi. Tuuli puhalsi raskaasti. Vesi valui virtana vaatteissa ja meni läpikin. Sitä tuli hatun reunan yli Matin silmille. Märän hameen läpi sitä tippui Liisan niskaan…

Satoi vielä silloinkin, kun Matti ja Liisa tulivat kotiin. Taivas oli yhtä matalalla ja ilma yhtä harmaa.

He olivat läpimärkiä. Jalat, housut ja hameen alaosa olivat savessa. He eivät itsekään oikein tienneet, missä kaikkialla he olivat kulkeneet. Matkalla he olivat eksyneet. He olivat kulkeneet soilla ja suurissa metsissä, joissa ei ollut teitä. Jossakin kohdassa Matti lähti muka lyhyempää metsätietä. Liisa tuli perässä eikä kysynyt mitään. Mutta Matti ei kulkenut kauan, kun tie jo katosi… Liisa ei sanonut siitä mitään. Hän tuli hiljaa perässä ja ajatteli: »Antaa sen viedä … kai se jonnekin vie.»

Lopulta he kyselivät tietä ja pääsivät maantielle. He tulivat juuri lumireen kohdalle, jossa oma tie erosi maantiestä. Siitä he lähtivät kulkemaan kotimökille.

Ja se menneenviikkoinen harakka alkoi taas nauraa vanhassa paikassaan mäntymetsässä. Se oli märkä ja laiha. Se hyppi heidän edellään puusta puuhun tien molemmilla puolilla.

— Tuossa se nyt taas on sama lintu — ajatteli Liisa. — Sen nauru oli merkki. Jos minä olisin ymmärtänyt sen ajoissa, tätäkään ei olisi tullut…

Mutta Liisa ei sanonut siitä Matille mitään. Hän ajatteli sitä vain itsekseen.

Loppumatkalla kummankin jalat alkoivat jo liukua, varsinkin liukkaassa savessa, niin että jalka jätti pitkän jäljen. Monta kertaa he melkein kaatuivat selälleen … mutta eivät kuitenkaan kaatuneet.

Pellolla ruis makasi maassa. Paikoin myös tiheä heinä makasi maassa aidan vieressä. Aidat, rakennusten seinät ja ikkunoiden reunat olivat märkiä. Sateen puolelta ne olivat mustia.

Ja kun he astuivat eteiseen, katosta vuoti vettä. Lattialla oli paljon vettä…

Pirtin katto ei kuitenkaan vuotanut. Ja kotimies oli lämmittänyt uunin, joten he voivat kuivata itseään.

Kotimies alkoi kysellä yhtä ja toista, mutta ei saanut vastausta. Silloin hän lopetti.

Matti ja Liisa saivat kuivat vaatteet päälle. He eivät ajatelleet niin kuin muut matkamiehet: »on sitä nyt maailmaa nähty». He ajattelivat: »ei ne meitä varten ole semmoiset … ei sekään rautatie…»

Eivätkä he koskaan puhuneet siitä sanaakaan … eivät keskenään eivätkä muiden ihmisten kanssa. Jos puhe sattumalta tuli lähelle sitä, he veivät sen muualle. He olivat vähän aikaa hiljaa ja aloittivat sitten toisesta asiasta. Kun muut puhuivat rautatiestä, he menivät kauemmas joukosta. Jos he pelkäsivät, että rautatie tulee puheeksi, he eivät tulleet keskusteluun ollenkaan.

* * * * *

Mutta seuraavana aamuna he nousivat sängystä ja katsoivat ikkunasta ulos. Idässä oli jo kirkas taivas, ja kuiva sää oli tulossa.

— Eihän tuo toki tuohon vaikuttanut … mutta kuivan sään se kuitenkin antoi, ja heinätöihin pääsee…

Niin ajatteli Matti, ja niin ajatteli Liisakin. Mutta he eivät taaskaan sanoneet tästä ajatuksesta toisilleen mitään.

Liisa meni tarhaan lypsämään lehmää. Siellä hän kuuli, kuinka Matti hioi viikatettaan pellon reunassa. Viikate helisi.

— Se jo niittää … minunkin pitää kohta mennä sinne.

Ja yhtäkkiä Liisan sydämen alla tuntui hyvältä. Mieli oli niin hyvä, että vesi nousi silmiin kesken lypsämisen.

Pilven reuna nousi aamun aikana yhä korkeammalle, ja sen paikalle tuli keltainen taivas. Sitten aurinko alkoi paistaa pihan märkään nurmeen, ja nurmi kiilsi. Märistä seinistä nousi lämmintä höyryä.

Matti hioi viikatteen valmiiksi. Pellon reunan märkä heinä rapisi ja katkesi sen edessä.

Ja Liisa lypsi lehmänsä, siivilöi maidon astiaan ja täytti kissan kupin pankon nurkassa.

### Sanasto

- **akka**: vanha nainen tai vaimo; usein epäkohtelias sana.
- **kontti**: tuohesta tehty reppu.
- **pölkyltä pölkylle**: yhdeltä radan poikkipuulta seuraavalle.
- **aukea**: pitkä paikka metsässä, jossa ei ole puita.
- **pirttiinsä**: pirtti on talon suuri tupa.
- **savessa**: savi on raskas, märkä ja liukas maa.
- **lumireen**: lumireki on suuri puinen laite, jolla ihmiset auraavat tien.
- **menneenviikkoinen**: viime viikon.
- **kotimies**: ihminen, joka hoitaa kotia ja eläimiä, kun talon väki on poissa.
- **lypsämään**: lypsää on ottaa maitoa lehmästä.
- **viikatettaan**: viikate on pitkä työkalu; sillä ihminen leikkaa heinää.
- **niittää**: leikata heinää.
- **hioi**: teki terän teräväksi kivellä.
- **siivilöi**: puhdisti maidon: maito valui tiheän kankaan läpi.
- **pankon**: pankko on uunin vieressä oleva korkea penkki.