# Köyhää kansaa (taso B1)

*Minna Canth*

## I.

Anni oli kipeänä. Hän ei nukkunut koko yönä, vaan valitti ja kärsi. Äiti valvoi kätkyen vieressä, tuuditti ja lauloi. Välillä hän otti Annin käsivarrelleen ja hyssytteli häntä hiljaa. Hän tarjosi rintaa, painoi lasta hellästi itseään vasten ja yritti rauhoittaa häntä hyväilemällä. Kaikki oli turhaa. Anni vääntelehti ja itki. Hänen suunsa oli kuuma, ruumis poltti, ja hän hengitti huohottaen. Valoakaan ei ollut. Pieni talikynttilän pätkä oli palanut loppuun jo illalla. Kynttilän sydän putosi alas kynttilänjalan koloon ja sammui. Mari jäi sairaan lapsensa kanssa mustaan pimeyteen. Pari kyyneltä nousi hänen silmiinsä, mutta hän pyyhki ne pois. Hän yritti niellä karvaan palan kurkustaan. Itkusta ei kuitenkaan ollut apua, sen hän tiesi jo ennestään. Itku helpotti mieltä vähäksi aikaa, mutta mitä siitä, kun sen jälkeen silmiä alkoi särkeä.

Yö oli pitkä, eikä se tuntunut loppuvan koskaan. Huone tuntui kylmältä ja autiolta. Mari istui sängyn laidalla, pieni rikkinäinen hame ympärillään. Hänen paljaat jalkansa roikkuivat alhaalla. Niitä paleli, mutta hän ei viitsinyt nousta hakemaan sukkia. Hän oli nimittäin tottunut kärsimään pahempaakin, eikä hän pitänyt tällaista minään. Hän olisi mielellään oikaissut väsyneen ruumiinsa sänkyyn, mutta Anni ei antanut hänen tehdä sitä.

Mies makasi seinän puolella ja kuorsasi. Hän ei herännyt koko yönä, vaikka lapsi itki. Vasta kun aamu alkoi valjeta, hän kääntyi kyljelleen ja avasi samalla silmänsä vähän.

»Mikä sitä vaivaa?» hän kysyi.

»Taitaa olla kipeä.»

Mies tuskin kuuli vastausta, sillä hän oli jo nukahtanut uudelleen. Vanhemmatkin lapset nukkuivat raskaasti lattialla, Hellu, Petu ja Ville. Heillä oli ohut peite. Äiti levitti nuttunsa lisäksi nuorempien päälle, Petun ja Villen. Hän ei raaskinut herättää vielä Helluakaan. Hän meni mieluummin itse liiteristä hakemaan puita, jotta saisi tulen uuniin. Siksi aikaa hän jätti Annin yksin. Mutta kun hän palasi, Hellu oli jo polvillaan kätkyen vieressä. Hän taputti käsiään, jutteli hellästi ja teki tuhansia temppuja Annille. Anni huusi siitä huolimatta niin, että oli menehtyä. Äiti paiskasi halot uunin eteen ja otti lapsen syliinsä. Hän käski Hellun tehdä tulen. Mieskin oli taas hereillä. Hän katseli, kuinka äiti teki työtä, ennen kuin sai lapsen vihdoin vähän rauhoittumaan.

»Eiköhän sinun pitäisi mennä sen kanssa tohtorin luo?» hän sanoi.

»En tiedä», äiti vastasi väsyneesti, »onko niistä lääkkeistäkään apua».

»Voisihan sitä kuitenkin kokeilla.»

»Ja välittävätkö he köyhän lapsesta niin paljon, että antavat edes oikeita, kunnollisia lääkkeitä.»

»Hyvänluontoiseksihan sitä Wialénia kiitetään.»

Vaimo ei vastannut mitään. Tuo karvas pala oli taas noussut hänen kurkkuunsa, ja paljon kyyneliä valui alas hänen poskilleen.

»Minä lähden pyytämään lippua piiritarkastajalta, niin pääset jo aamulla käymään tohtorin luona.»

»Tee niin», vaimo vastasi hiljaa. Hän pyyhki kyyneleet kasvoiltaan riepuun, joka oli lapsen ympärillä.

Hellu puhalsi uuniin, mutta tuli ei meinannut syttyä, sillä puut olivat märkiä. Äiti meni auttamaan häntä lapsi käsivarrella.

Sitten hän otti nurkasta pienen mustan kahvipannun ja kaatoi vähän vettä vanhojen porojen päälle.

»Älä lähde ulos, ennen kuin juot pisaran kahvia», hän sanoi miehelle, joka oli pukeutunut.

Mies ei sanonut mitään. Hän vain katsoi pitkään pannua.

»Ettäkö on pelkkää vettä?» sanoi vaimo, joka huomasi katseen. »Ei ole, pohjalla on poroja, ja lisäksi pannaan sikuria.»

Hellu lämmitteli itseään uunin edessä. Hän ojensi pieniä, laihoja käsiään tulta kohti ja hieroi niitä välillä yhteen. Hän näytti surkealta, tyttöparka. Hänen silmänsä olivat kipeät: toisella hän näki vielä vähän, toisella ei ollenkaan. Kaulassa oli suuri arpi. Hänen ruumiinsa oli niin kuihtunut, että häntä olisi luullut korkeintaan viisivuotiaaksi. Hän oli kuitenkin täyttänyt jo kahdeksan. Mutta hän oli aina hiljainen ja tyytyväinen. Hän hoiti pikku Annia päivät pitkät ja oli äidille kuin oikea käsi. Siksi häntä ei voinut viedä sairaalaankaan, sillä häntä tarvittiin kotona. Ilman häntä äiti ei olisi päässyt lapsen luota mihinkään.

Kahvipannu kiehui jo. Mari laski Annin kätkyeen ja pyysi Hellua tuudittamaan. Lapsi oli nukahtanut. He yrittivät olla hiljaa, ettei hän heräisi.

Sillä aikaa kun kahvi selkeni, äiti haki esiin viimeisen sokerin. Sitä oli niin paljon, että jokaiselle tuli pieni muru. Hän löi sen paloiksi sängyn pehmeän tyynyn päällä, ettei ääni kuuluisi Annin korviin. Itselleen hän valitsi pienimmän palan, miehelle hän antoi suurimman. Sitten hän kaatoi kuppiin, ja he joivat kaikki kolme. Kahvi oli kuitenkin kuumaa ja teki hyvää. Hellun pienet ruskeat silmät loistivat tyytyväisyydestä, vaikka olivat niin pimeät. Hän kyykki lattialla, joi kahvia ja liikutti vasemmalla kädellä kätkyttä. Hän haukkasi sokeria vain pienen pienen palan kerrallaan. Se riitti hyvin, vaikka suli heti suussa.

Mies veti nutun päälleen, otti lakkinsa naulasta ja lähti. Vaimo katsoi hänen peräänsä. Hän näki, kuinka housut olivat menneet rikki takaa, ja huokasi. Mistä saisi hän niihin taas paikkaa, ja mistä lankaa. Silmäneulastakin oli kärki poikki, mutta ehkä Tiina Katri lainaisi hänelle omaansa. Tiina Katrilla meni paremmin kuin monella muulla. Hänellä oli vain yksi lapsi ja mies, joka oli tavattoman ahkera. Kyllä Holpainenkin huolehti perheestään, eikä hän tuhlannut viinaan, kun sai pennin. Mutta hän oli luonteeltaan hidas ja myöhästyi yleensä, kun jotain työpaikkaa oli tarjolla. Toiset ehtivät aina ennen häntä, varsinkin nyt, kun kaikki olivat ilman ansiota. Vaimo suri sitä usein itsekseen. Mutta hän ei raaskinut sanoa miehelle juuri mitään, koska poloinen oli muutenkin harmissaan. Ja minkä mies sille voi, kun yritti parhaansa eikä silti onnistunut.

Petu ja Ville heräsivät. He olivat molemmat terveitä, iloisia poikia, vaikka vähän liian villejä. Toinen oli viiden vuoden ikäinen, toinen kolmen. Mutta he söivät paljon, eikä mikään meinannut riittää. Heillä oli aina nälkä, ja he vaativat aina leipää. Äiti ei saanut heitä helposti tottelemaan, mutta isää he sentään vähän pelkäsivät. Kun isä tiuskaisi kovan sanan, pojat eivät uskaltaneet vetää henkeä. He vain istuivat kiltisti syrjässä ja tuijottivat hetken aikaa kulmiensa alta.

Äiti oli pitänyt pannun lämpimänä uunin suulla. Hän kaatoi pojille pisaran kahvia ja antoi molemmille heidän sokeripalansa. Pojat riitelivät siitä, kummalla oli suurempi pala. He mittailivat ja vertailivat paloja toisiinsa. Mutta sitten heille tuli kiire, kun Hellu muistutti, että kahvi jäähtyi.

Äiti siisti sänkyä ja huonetta, ja pojat nousivat pukeutumaan. He olivat pian valmiita, sillä heillä ei ollut monta vaatekappaletta. Petulla oli vain vanha tytön leninki, jonka pormestarinna oli antanut. Siinä oli röyhelöitä ja koristeita, mutta se oli kovin haalistunut. Napit olivat poissa takaa. Äiti kiinnitti sen ylhäältä nuppineulalla. Ei se haitannut, vaikka paita pilkisti esiin pitkästä halkiosta. Kukaan ei olisi nyt tiennyt Petua pojaksi, mutta hän ei välittänyt siitä yhtään. Hameen helmassa oli koristeita, joita hän katseli mielellään. Villellä sen sijaan oli housuntapaiset, nekin erään rouvan lahjoittamat. Niissä oli taskut, joissa Villen kädet viihtyivät erinomaisen hyvin.

Heti kun pojat olivat pukeutuneet, he alkoivat melkein yhteen ääneen vaatia leipää. Mutta äiti torui heitä.

»Tuskin saatte silmänne auki, kun teillä on jo nälkä», hän sanoi. »Menisitte edes pois tieltä vähäksi aikaa pihalle, kunnes olen siivonnut huoneen.»

Pojat tottelivat tällä kertaa. He vetivät vanhat rikkinäiset kengät jalkaansa ja lähtivät ulos kuin kiltit lapset, valittamatta.

Äiti lakaisi lattian, korjaili uunia ja järjesteli tavaroita. Anni nukkui nyt rauhallisesti. Hellu istui hänen vieressään ja tuuditti tasaisesti. Kun Anni liikautti kättään tai käänsi päätään, Hellu alkoi laulaa: »hss-s, hss-s, aa-a, aa-a». Ja Anni vaipui heti takaisin uneen. Pojat viipyivät ulkona aika kauan. Mari ei kuitenkaan ehtinyt vielä ihmetellä sitä, kun Tiina Katri lensi huohottaen sisään.

»Missä sinun poikasi ovat?» hän huusi sanomatta hyvää huomenta.

»Pihalla, kuinka niin?»

»He veivät minulta leivän, melkein kokonaisen leivän! Otin sen juuri uunista ja panin porstuaan jäähtymään. Olin vain leikannut syrjästä pienen palan.»

Hän pysähtyi hengästyneenä.

»Herra siunaa!» äiti sanoi ja löi kätensä yhteen.

»Pitäisit sentään lapsiasi paremmin kurissa», Tiina Katri jatkoi. »En olisi välittänyt pienemmästä palasta, mutta he sieppasivat koko leivän.»

»Mennään hakemaan pojat. Eivät he kai ole vielä ehtineet syödä sitä.»

He menivät yhdessä ulos, äiti edellä, Tiina Katri jäljessä. Äiti huomasi heti Petun, joka juoksi piiloon nurkan taakse, kun kuuli oven käyvän.

»Tuletko sieltä!» hän huusi. »Ja heti paikalla!»

Pojan täytyi astua esiin. Hänen kasvoillaan vaihtelivat pelko ja pelastumisen toivo. Kädet olivat selän takana.

»Missä leipä? Näytä tänne kätesi.»

Petu veti kädet eteen. Ne olivat tyhjät.

»Kyllä minä sinut opetan», äiti uhkaili ja meni katsomaan nurkan taakse. Mutta sieltäkään hän ei löytänyt leipää.

»Entä Ville? Minne hän on mennyt?»

Petu osoitti sormellaan puuliiteriä, ja kumpikin vaimo meni sinne. He katselivat ympärilleen, mutta eivät nähneet mitään.

»Ville!» äiti huusi.

Vastausta ei kuulunut. Mutta nyt, kun silmät olivat tottuneet hämärään, he erottivat pojan nurkassa. Äiti kiipesi halkojen yli hänen luokseen ja torui koko ajan.

»Vai et sinä vastaa, junkkari, vaikka sinua huudetaan.»

Villellä oli suu täynnä. Hän katsoi rauhallisesti tulijoita ja söi. Kädessä oli vielä pala leivän pehmeää sisustaa.

»Tuossa se nyt on», Tiina Katri sanoi.

Äiti riisti pojalta saaliin ja löi häntä sormille.

»Mistä sinä sait sen? Petuko antoi? Älä itke, sano kauniisti, kun äiti kysyy, sano, lapseni. Petuko antoi?»

»Petu, yhyy.»

»Mihin Petu pani lopun?»

»Tuonne, yhyy.»

Hän osoitti sormellaan kumoon kaadettua korvoa. Hän alkoi itkeä vielä kovemmin, kun muisti leipäpalansa, joka oli jäänyt äidin käteen.

Korvon alta löytyi leipä, mutta siitä oli jäljellä pelkkä kuori. Sisus oli kaivettu kokonaan pois. Tiina Katri katsoi sitä halveksivasti.

»Olkoon», hän sanoi, »tuskin minä siitä sen köyhemmäksi tulen».

Vihaiselta hän kuitenkin näytti, kun kääntyi lähtemään.

»Kyllä minä hyvitän tämän, heti kun pääsen leipomaan», Mari puhui hänen peräänsä.

»Milloinkahan se päivä valkenee», Tiina Katri mutisi astuessaan liiterin ovesta pihalle.

Mari ei kuullut oikein, mitä hän sanoi, mutta arvasi sen jotenkin. Tiina Katrin kävelystä ja koko olemuksesta näki, ettei hän ollut hyvällä mielellä. Se tuntui Marista vaikealta. Hän oli monta kertaa saanut hädässään apua Tiina Katrilta. Nyt siitä tulisi varmaankin loppu. Kuinka hän enää uskaltaisi mennä pyytämäänkään.

Hän pani leivänkuoren kainaloonsa, sieppasi luudasta vitsan ja tarttui Villen käsivarteen. Poika itki yhä. Hän pelkäsi, että saisi selkäänsä.

»Oletko hiljaa», äiti sanoi ja vei hänet sisään.

Petu istui lattialla uunin luona selkä seinää vasten. Hän näki heti vitsan äidin kädessä ja alkoi itkeä. Hän oli arvannut oikein. Äiti tuli vakavana suoraan häntä kohti. Ei auttanut, vaikka poika potki, vääntelehti, heittäytyi pitkäkseen ja huusi niin kovaa kuin kurkusta lähti. Äidillä oli vielä sen verran voimia, että hän pyöräytti pojan vatsalleen. Hän nosti leningin helmat ylös ja huiski vitsalla paljaaseen ihoon.

»Älkää, hyvä äiti, älkää», Hellu ehti rukoilla.

Mutta pikku Anni heräsi hätään, ja Hellulle tuli täysi työ. Hänen täytyi tuudittaa molemmin käsin ja laulaa yhtä kovaa kuin Petu kirkui. Lopulta pikku Anni alkoi kuunnella toisten ääniä, kun ei saanut omaansa voitolle. Mutta hän ei enää nukkunut. Hän vain käänteli päätään, valitti ja katseli levottomasti ympärilleen.

Äiti otti hänet syliinsä ja antoi rintaa. Vitsa oli seinän raossa. Äidin silmät kävivät ensin siinä. Sitten ne siirtyivät poikiin, jotka taas istuivat rauhallisina uunin luona. Lopulta ne siirtyivät pieneen raukkaan hänen käsivarrellaan ja jäivät siihen. Raskaita ajatuksia pyrki mieleen. Mikä tulisi noiden onnettomien osaksi elämässä? Entä jos hän vielä näkisi heidät vankina ja raudoissa?

Happamat kyyneleet valuivat virtana alas ja tippuivat Annin päälle. Uudelleen hän puisi nyrkkiään Petulle.

»Muista, muista! Jos vielä kerran menet koskemaan kenenkään omaan, minä pieksän sinut vaivaiseksi.»

Petu vilkaisi pelokkaasti ylös vitsaan ja kääntyi sitten äitiin. Silmät suurina hän odotti ja tarkkaili. Oliko vaara jo tässä, vai saisiko hän olla toistaiseksi rauhassa?

Äiti muisti leivänkuoren ja taittoi siitä suuren palan Hellun käteen. Itse hän ei voinut syödä sitä, mutta Hellu haukkasi ja pureskeli suurella halulla.

»Tämä on niin makeaa, äiti», hän sanoi.

Hellu ei ollut saanut tuoretta leipää moneen viikkoon. He olivat eläneet pitkään kuivilla leivänkannikoilla, jotka oli kerjätty, ja kylmillä perunoilla. Siksi leipä maistui nyt niin hyvältä. Äiti antoi hänelle vielä toisen palan ja käski panna loput kaappiin isää varten.

Samassa porstuasta kuului askelia. He luulivat isän jo tulevan. Ovi aukeni, mutta sisään astuikin Heikura, talon isäntä. Mari punastui. Hän aavisti pahaa.

»Hyvää huomenta!» Heikura sanoi.

»Jumal' antakoon», Mari vastasi.

»Eikö Holpainen olekaan kotona?»

»Ei ole, mutta istukaa, ehkä hän tulee pian.»

Heikura istui tuolille pöydän päähän ja poltti piippuaan. Vähän ajan kuluttua hän alkoi taas:

»Kai on yhdentekevää, jos puhun teille asiani. Meidän pitäisi nimittäin selvittää se vuokra. Kohta on toinen kuukausi lopussa, enkä ole vielä saanut penniäkään viime kuukaudelta.»

»Ette olekaan, kyllä sen tiedän», Mari vastasi hiljaa.

»Itsekukin, näettekö, tarvitsee omansa. Ja teidänkin on vaikeampi maksaa, mitä enemmän velkaa kertyy.»

»Kun pääsisi edes kesään», Mari huokasi.

»En voi odottaa niin kauan, se on mahdotonta. Ellen saa viime kuun vuokraa, minun täytyy panna teidät kovalle. Tässä ei auta muu kuin totuus.»

»Hyvä Jumala, mihin me poloiset sitten joudumme, nämä pienet lapsiraukat vielä ympärillä. Armahtakaa edes heitä, isäntä kulta.»

Hellu oli laskenut leipäpalansa syrjään ja seurasi tarkasti keskustelua. Hänen kasvoistaan näki, että hän ymmärsi täysin, mitä se merkitsi. Mutta pojat leikkivät toistensa kanssa nurkassa eivätkä tienneet surusta mitään.

Heikura veti muutaman savun.

»Kyllähän se ikävää on», hän sanoi taas, »mutta minkä sille voi. Niin kuin jo sanoin: itsekukin tarvitsee omansa.»

Mari itki.

»Eikö Holpainen ole vieläkään saanut mistään työtä?»

»Ei.»

»Kummallista! Nyt on kovat ajat, mutta kyllä ansiota pitäisi joskus saada, kun vain olisi yritystä.»

»Mies parka on aivan masentunut huolesta. Eikä hän alun perinkään ole niitä rohkeita ihmisiä.»

»Niin, en minä häntä moittia tahdo. Tiedän hyvin, että köyhän on vaikea elää paremminakin aikoina, saati sitten tällaisina.»

»Jos ottaisitte, isäntä, meiltä tuon sängyn ja tyynyn, joka on siellä peitteen alla, viime kuun vuokrasta. Niiden pitäisi kuitenkin olla kymmenen markan arvoisia.»

Heikura poltti piippuaan ja vilkaisi sänkyä.

»Kysyn ensin vaimoltani. Kyllähän minä olisin mieluummin halunnut rahaa. Mutta koska teillä näyttää olevan kovin ahdasta, täytyisi kai tyytyä noihinkin.»

Hän lähti omalle puolelleen. Hetken päästä hän tuli takaisin toisen miehen kanssa viemään sänkyä pois. Mari tyhjensi vaateriekaleet ja vanhan patjan tapaisen nurkkaan. Seinä jäi autioksi, ja koko huone kaikui tyhjyyttään. Huonekaluja ei ollut muita kuin tuoli, pöytä ja kätkyt. Pojat muuttivat uunin luota sängyn entiselle paikalle. He olivat saaneet uuden ja avaramman leikkipaikan.

Mari veti luudalla hämähäkinseitit seinästä. Hän siirsi nurkkaan rikkinäiset kengät, joita oli säilytetty sängyn alla. Sitten hän kuiskasi Hellulle:

»Tuuditapa nyt hyvin lasta, ettei hän herää. Minä käyn kuulemassa, eikö rouvasyhtiöltä jo saisi käsitöitä.»

»Viivyttekö kauan?»

»En kuin siunaaman hetken.»

Hellu istui entiselle paikalleen, ja äiti lähti kaupungille. Heti kun hän oli sulkenut oven jäljessään, huoneeseen tuli sellainen tyhjyys ja turvattomuus. Hellu tuuditti molemmin käsin, jotta kätkyt liikkuisi tasaisesti. Hän tarkkaili lakkaamatta Annin kasvoja. Hän aikoi alkaa heti laulaa, jos Anni avaisi silmiään vähänkin. Pojat olivat melko hiljaa. Alussa kaikki näytti sujuvan hyvin.

Mari oli sillä välin tullut portille ja alkoi kulkea katua alas. Hänellä oli pitkä matka, sillä he asuivat kaukana yläkaupungin reunassa. Aluksi hän käveli kuin unessa. Hän ei jaksanut oikeastaan ajatella mitään, eikä hänellä ollut enää pienintäkään toivon kipinää. Viimeiseen asti täytyi kuitenkin yrittää, sen hän vaistomaisesti vielä ymmärsi.

Hän käveli eteenpäin. Tie tuntui tavallista pitemmältä.

Hänen voimansa olivat heikot. Vasta nyt hän muisti, että olisi pitänyt syödä vähän leipää ennen lähtöä. Hän oli valvonut koko yön. Lisäksi lapsi oli tämän tästä imenyt tyhjää rintaa, enemmän levottomuuttaan kuin nälkäänsä. Siksi hän oli nyt niin huonossa kunnossa, että tuskin pysyi pystyssä.

Vihdoin hän pääsi kuitenkin kamreerin talon kohdalle. Kadulle vievillä kiviportailla oli hyvä istua lepäämään. Täällä hän oli nuorena palvellut monta pitkää vuotta. Kuinka ajat olivatkaan muuttuneet siitä! Silloin hän oli ollut terve ja vahva ja jaksanut tehdä mitä työtä tahansa. Hän tarttui joka paikkaan kuin mies, eikä väsynyt kesken. Mutta nyt oli toisin. Huolet ja surut, monet synnytykset ja elämän raskas kuorma olivat kuluttaneet hänen ruumiinsa. Hän ei enää kestäisi puoliakaan siitä, mitä silloin. Kamreerska olisi kyllä mielellään pitänyt hänet talossa. Hän oli yrittänyt parhaansa mukaan estää Maria menemästä naimisiin. Kuinka hyvin hän osasikaan jo etukäteen sanoa, millaista siitä tulisi. Mutta eihän siinä mikään auttanut, naimisiin täytyi vain mennä. Niin oli varmaankin hänelle määrätty. Ja ihmisen täytyi tyytyä osaansa, vaikka se olisi kuinka kova.

Sisältä kuului puhetta ja askelia. Mari siirtyi syrjään, pois tieltä. Ovi avattiin, ja kadulle tuli ensin nuori neiti ja heti hänen jäljessään pitkä, kaunis herra. Neidin Mari tunsi. Se oli Helena, kamreerin nuorin tytär, jota hän oli hoitanut pienenä. Hänen mukaansa Hellu oli saanut nimensä. Herra sen sijaan oli aivan vieras. He pysähtyivät hetkeksi portaiden eteen ja puhuivat keskenään, mutta ruotsiksi, joten Mari ei ymmärtänyt. Helena veti hansikkaita käsiinsä ja katsoi pitkään sivulle, Mariin. Hän ei tuntenut Maria eikä tervehtinyt. Hän kääntyi pois ja jatkoi puhetta tuon vieraan herran kanssa. Marin huulet kääntyivät surulliseen hymyyn. Kuka olisi ennen uskonut, että pikku Helena kulkisi noin hänen ohitseen. Kuinka rakkaita he olivatkaan silloin olleet! Helena istui hänen sylissään, käsi hänen kaulallaan, ja jutteli. Ja hän vakuutti aina, ettei pitänyt kenestäkään niin paljon kuin omasta kulta Maristaan. Nyt sen näki. Hän ei tuntenut Maria enää. Mutta sellaista oli maailman meno, eikä Helenaa voinut syyttää siitä. Talossa oli ollut monta palvelijaa. Jaksoiko hän muistaa heitä kaikkia? Kuinka sievästi hän astui tuolla herran rinnalla. Olikohan se hänen sulhasensa, vai oliko herra vain tuttu.

»Jumala, rakas isä, siunatkoon pientä Helenaa», Mari huokasi itsekseen, »hän on herran enkeli niin kuin lapsenakin…»

Helena ei tuntenut häntä enää, mutta oliko se ihme. Viime näkemästä oli kulunut vuosia, ja hän oli varmaan muuttunut kauheasti. Nälkä ja puute kyllä jättävät jälkensä kasvoihin.

Hän nousi taas kävelemään. Hän oli kyllä vielä väsynyt, mutta eihän portaille voinut jäädä iäksi. Ja jalat liikkuivat sentään, kun vain pääsivät alkuun…

Vanhan, keltaiseksi maalatun puutalon yläkerrassa asui tuo hyväntahtoinen leskirouva, kaikkien köyhien ystävä ja turva. Hänen luokseen mentiin aina ensimmäiseksi, kun tarvittiin apua. Harvoin sieltä palattiin ilman lohdutusta. Sieltä sai ainakin hyvän neuvon ja rakkaan sanan, ellei muuta. Sinne Marin askeleet nytkin kääntyivät, sillä rouva Hiller tiesi yleensä parhaiten, mitä rouvasyhtiö teki.

Hän oli kotona. Hän seisoi pienen hellan ääressä laittamassa päivällistä. Huone oli siisti ja puhdas, ja iloinen tyytyväisyys loisti joka nurkasta. Kanarialintu lauloi häkissään ikkunan luona. Lihava, valkokirjava kissa venytteli sängyllä. Rouva katsoi Mariin ystävällisesti, tervehti ja kysyi, mitä kuului. Mari selitti hänelle asiansa ja kertoi kaikki huolensa ja puutteensa. Hän kertoi niin kuin lapsi äidilleen tai ystävä ystävälleen. Sanat tulivat sydämestä, ja sydämeen ne myös menivät. Rouva kuunteli häntä myötätuntoisesti ja hellästi. Mutta hän sanoi, että käsitöitä annettaisiin vasta seuraavalla viikolla. Eikä niitä riittäisi paljon, vain markan edestä viikossa.

»Apuahan sekin on», Mari sanoi, »ehkä en juuri enempää jaksaisikaan nyt, kun Anni on sairaana».

Köyhiä oli tullut kovin paljon, ja rouvasyhtiöllä oli melko vähän rahaa. Siksi täytyi asettaa rajoja. Töitä annettiin vain niille, jotka olivat pahimmassa hädässä ja joilla oli suurin perhe. Sellaisilla oli monta lasta kotona, tai mies oli kuollut tai sairas, ja niin edelleen. Piirinaiset kävisivät kaikkien luona tarkastamassa. He antaisivat lipun niille, joita piti auttaa ensimmäiseksi. Rouva lupasi puhua Marin puolesta ja ilmoittaa hänen nimensä, jotta naiset tietäisivät käydä hänen kotonaan. Rouva tunsi kyllä Marin tilanteen. Mutta järjestyksen vuoksi sääntöjä oli kuitenkin noudatettava.

Kuinka lämpimältä Marin sydän tuntui, kun hän lähti huoneesta! Portaita alas kävellessään hän rukoili hartaasti Jumalalta siunausta kaikille hyville ihmisille. Mutta varsinkin hän rukoili sitä naiselle, joka asui tuossa yksinkertaisessa ullakkokamarissa. Rouva vietti siellä elämää, jota maailma ei huomannut, ja teki uhrautuvasti rakkauden töitä. Täällä hän ei saisi palkkaansa, mutta haudan tuolla puolen Jumala varmasti muistaisi häntä. Siitä Mari oli aivan varma.

Hän oli tullut valkoisen kulmatalon kohdalle, jossa oli jauhokauppa. Hän pysähtyi. Tiina Katrin leipä tuli mieleen. Jos tuosta kaupasta annettaisiin jauhoja velaksi, hän saisi sen heti hyvitetyksi. Uskaltaisiko hän mennä yrittämään? Hän maksaisi ne pian, kun pääsisi ansaitsemaan käsitöillä. Hän rohkaisi mielensä ja meni sisään. Hän tunsi vähän myyjän, joka oli kaupungin lapsia ja jonka nimi oli Hanna Pitkänen. He olivat istuneet samalla luokalla kansakoulussa yhden vuoden. Ehkä Hanna armahtaisi häntä siitäkin syystä.

Kaupassa oli väkeä, ja Hanna oli kiireinen. Mari jäi syrjään odottamaan. Hanna jutteli iloisesti ostajien kanssa, mittaili ja antoi rahaa takaisin. Joillekin hän pisti kaupan päälle karamellin tai sokeripalan. Kun kauppa viimein tyhjeni, Mari pääsi kertomaan asiansa.

Turha vaiva. Siitä ei tullut mitään. Hän sai kieltävän vastauksen.

»Mari kulta, minä niin mielelläni antaisin», Hanna sanoi, »mutta näettekö, minä en uskalla. Pyytäkää rouvalta, ehkä hän lupaa. Sitten minä kyllä punnitsen ja panen kirjaan.»

»Enhän minä edes kunnolla tunne teidän rouvaanne», Mari sanoi.

»Hän on sellainen lihavahko, kookas ihminen.»

»Ja pääsisiköhän hänen puheilleen? Ettei hän vain pahastuisi.»

»Eikö mitä. Menette vain suoraan sisään, portista oikealle ja sitten ensimmäisestä ovesta.»

Mari lähti. Hän tuli pihaan ja näki portaat, jotka hänen piti nousta, ja oven ja huoneiden ikkunat. Sydän alkoi lyödä, eivätkä jalat halunneet liikkua eteenpäin. Hän seisoi hetken seinän vieressä ja yritti rauhoittua. Sitten hän pakotti itsensä kulkemaan tietä, jota Hanna oli neuvonut. Hän pyyhki tarkasti jalkansa kuusenhavuihin portaiden edessä, nousi hitaasti ylös ja meni sisään. Se oli jonkinlainen porstua, ja lattialla oli valkoinen käytävämatto. Taas hänen täytyi pysähtyä hetkeksi. Häntä pelotti niin, että hän tuskin uskalsi hengittää. Ja hän vapisi kovasti. Veri sykki joka suonessa ja hakkasi kuin tuhannet vasarat. Mitä hän sanoisi? Sitä hän ei ollut vielä tullut edes ajatelleeksi. Hän yritti miettiä, mutta ei keksinyt, miten aloittaisi. Tuskan hiki nousi hänen otsalleen. Hänen täytyi kuitenkin mennä sisään, kävi sitten miten tahansa.

Porstuassa oli kaksi ovea. Onnen varaan hän lähestyi toista, tarttui lukkoon ja avasi oven hyvin hiljaa ja arasti. Hän tuli kamariin, jossa oli piano, pöytä ikkunan alla ja tuoleja. Oven molemmin puolin riippui päällysvaatteita seinällä. Ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Vieraat tavarat hänen ympärillään pelottivat häntä. Ne ikään kuin uhkasivat häntä. Tuntui kuin koko huone olisi ankarasti vaatinut häntä lähtemään. Mari aikoi jo lähteä takaisin, mutta huomasi samassa huoneen perällä oven, joka oli raollaan. Hän yskäisi…

Kuului pehmeitä askeleita. Kynnykselle ilmestyi mustiin pukeutunut rouva, kookas ja lihava. Se oli varmaan hän. Mari alkoi puhua. Hän ei oikein tiennyt, mitä sanoi. Mutta rouva näytti ymmärtäneen tarkoituksen, koska hän astui lähemmäksi ja alkoi katsella Maria tutkivasti päästä varpaisiin. Mari yritti vielä sopertaa, että hän kyllä maksaisi, ettei rouvan tarvinnut epäillä. Mutta hänellä oli hyvin rikkinäinen nuttu, ja rouvan silmät näyttivät löytävän kaikki reiät. Ne kertoivat varmaan maksusta jotain muuta, sillä rouvan kasvot synkkenivät. Varmalla, päättäväisellä äänellä hän sanoi:

»En voi antaa. Tähän aikaan joka toinen ihminen haluaa ostaa velaksi. Tavara häviää ympäri maailmaa, eikä rahaa tule sisään, millä maksaa. Sitten joutuu itse pulaan.»

»Kyllä minä ihan varmasti toimittaisin rahat rouvalle. En olisi tullut pyytämäänkään, ellen tietäisi sitä varmasti.»

»Ehkä tekisittekin niin. Mutta minä en tunne teitä, ja minua on petetty niin usein, että olen vähitellen oppinut epäilemään. Sitä paitsi…» Rouva suoristautui ja otti muutaman askeleen takaisin ovea kohti. Se oli ikään kuin merkki, että hän halusi lopettaa keskustelun. »Sitä paitsi en anna kenellekään mielelläni velaksi tavaraa, jota on niin helppo myydä kuin jauhoja. Voitto on hyvin pieni. Siksi kannattaa myydä vain käteistä rahaa vastaan.»

Mari pyysi anteeksi, että oli tullut vaivaamaan, sanoi hyvästit ja lähti pois. Hänen selkänsä oli tavallista enemmän kumarassa, kun hän käveli portaita alas. Miksi hän oli edes yrittänyt? Hänen olisi pitänyt arvata, että niin kävisi. Hän oli vain menettänyt aikaa turhaan. Kotona Anni itki ehkä jo.

Hän alkoi kävellä oikein nopeasti. Mutta portilla tuli vastaan laiha ja onnettoman näköinen vaimoparka. Hän kantoi kahta lasta käsivarsillaan, ja toiset kaksi juoksivat hänen vierellään. Lapset kiukuttelivat hänen sylissään. Raukoilla oli paha ja vaikea olla. Marin tuli sääli vaimoa, joka selvästi käytti viimeisiä voimiaan.

»Kuinka te jaksatte kantaa noita molempia? Eikö se ole liian raskasta?» hän kysyi.

»Mitäs kun täytyy», vaimo vastasi. »Tässä ei varmaan armoa anneta, vaikka katkeaisin tähän paikkaan.»

»Antakaa suuremman kävellä. Vahvalta pojalta hän näyttää.»

»Sillä kurjalla on ohimovika, ettei hän jaksa kävellä kerrallaan kuin pienen matkan.»

»Ohho! No, tule sitten tänne, minä kannan sinua. Minne teillä on matka?»

»Tuonne ajattelin, piispan luo. Heidän sanotaan olevan hyviä köyhille.»

»Ehkä minä saatan teidät. Se on vähän kiertotie, ja minunkin pitäisi päästä kotiin, mutta tulen kuitenkin. Yritetään kävellä vähän nopeammin.»

»Kiitoksia paljon. Nyt tuntuu oikein helpolta.»

»Mistä olette kotoisin?»

»Karttulasta.»

»Onko miehenne elossa?»

»Elossa on, mutta hän on sairastanut jalkaansa toista vuotta. Tuskin siitä enää tulee mitään, kun se on polveen asti jo kuihtunut ihan pieneksi ja kuivaksi.»

Vaimon silmistä tulvi kyyneleitä. Hän pyyhki kasvojaan huivinsa kulmalla.

»Eikö teillä ole apua kunnalta?»

»Miehelle he antavat viikossa kaksi kappaa viljaa leiväksi. Minulle ja lapsille ei mitään. Nuori olet, tee työtä, he sanovat. Mutta Herra siunaa, työtä ei saa, vaikka polvillaan rukoilisi. En lähtenyt heti kerjäämään. Yritin mieluummin kärsiä ja pysyä yhdessä paikassa, riihessämme siellä kaukana metsässä. Iltaisin menin lasteni kanssa nukkumaan nälkäisenä, joka ikinen päivä. Mutta kun kuolema alkoi jo ihan tulla, täytyi viimein lähteä pois kotoa.»

Lapsi hänen käsivarrellaan kävi levottomaksi. Vaimo pysähtyi ja antoi lapselle rintaa. Sitten hän kulki taas eteenpäin Marin kanssa. Suuremmat lapset, poika ja tyttö, molemmat surkeissa ryysyissä, olivat juosseet vähän matkan edelle. Vaimolle tuli hätä, ja hän huusi heitä odottamaan. Hän rauhoittui vasta, kun ehti heidän luokseen. Hän kuitenkin torui heitä ja varoitti heitä.

»Ihmettä, kun ette tottele. Minkä minä teille voin, jos eksytte tai teidän päällenne ajetaan. Pysykää nyt lähellä. Sinä, Sere, ota minua hameesta kiinni.»

Sitten hän jatkoi puhettaan Marille:

»Olen minäkin nähnyt parempia päiviä. Ei tällaista kurjuutta ole aina kärsitty. Vähän aikaa sitten mieheni sai kolme tai neljäkin markkaa päivässä. Silloin kelpasi syödä ja hankkia vaatteita. Mutta nyt on vaatteiden viimeisetkin riekaleet myyty ja pantu ruokaan tämän talven aikana. En tiedä, kuka se rouva oli tuolla rannalla, joka antoi tämän täkin lapsen ympärille. On maailmassa sentään hyviäkin ihmisiä. Jumala antakoon heille lisää voimia hankkia toinen, että riittäisi jaettavaa muillekin, ei vain minulle.»

»Jäikö miehenne yksin sinne riiheen?»

»Ihan yksin, se minua juuri pahimmin surettaa. Mutta meillä ei ollut mitään muuta neuvoa. Jalasta vuotaa sellaista visvaa, että se haisee kuin myrkky. Kuka häntä ottaisi taloonsa? Yritin pyytää yhtä ja toista sinne seuraksi, mutta en saanut ketään.»

»Tässähän se nyt on, piispan talo.»

Mari laski pojan sylistään maahan.

»Jaksat kai jo kävellä pihaan», hän sanoi.

»Tuhannet kiitokset vaivoistanne. En tullut edes kysyneeksi nimeänne.»

»Holpaisia minä olen.»

»Vai Holpaisia. Kiitos vielä kerran.»

»Ei kestä.»

He erosivat. Mari käveli nyt kiireesti kotia kohti. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä ahtaammaksi hänen rintansa kävi. Jaksoiko hän taas mennä katsomaan sitä kurjuutta, sitä sairautta ja alastomuutta ja kaikenlaista puutetta? Tuntui juuri kuin jokin voima olisi pakottanut hänet pakenemaan kauas pois. Mutta lapsiraukat! Mitä heille tapahtuisi? Hellu hoiti siellä uskollisesti Annia. Mari olisi oikea peto, jos raaskisi jättää heidät. Hän jatkoi matkaa perille asti. Hän ei tuntenut edes nälkäänsä eikä voimiensa vähyyttä.

Jo kaukaa hän näki Petun seisovan portilla odottamassa. Siitä hän arvasi, ettei kaikki ollut hyvin. Poika värisi kylmästä ohuessa hameessaan. Hän seisoi avopäin ja paljain säärin, ja jaloissa oli vanhat rikkinäiset kengät. Mari yritti kiirehtiä. Hän viittasi kädellään Petua menemään sisään, mutta poika ei malttanut.

»Anni kuolee», hän huusi.

»Herra siunaa!»

Äiti sieppasi pojan mukaansa ja juoksi kamariin. Siellä itkivät molemmat, Hellu ja Anni. Hellu itki siksi, ettei saanut Annia rauhoittumaan. Lapsiparka oli jo huutanut kauan. Sen kuuli äänestä, joka enää vain kähisi vähän. Äiti otti hänet syliinsä. Anni oli taas tulikuuma niin kuin yöllä, ja hänen suunsa oikein poltti rintaa. Mutta hän oli itkenyt itsensä väsyksiin, ja hänen silmänsä painuivat pian kiinni. Mari laski lapsen sylistään kätkyeen ja pyysi Hellua taas tuudittamaan. Sitten hän meni hakemaan itselleen syötävää pöytäkaapista. Siellä ei ollut muuta kuin pari kylmää perunaa ja Tiina Katrin leivänkuorta. Hän yritti nyt kuitenkin haukata sitä, sillä vatsassa tuntui niin outo kouristus. Mutta mistä lienee johtunut, pala ei mennyt alas kurkusta, ei vaikka hän joi vettä päälle. Ja se pyrki takaisin ylös, kun hän nieli väkisin. Samassa kamari alkoi huojua hänen silmissään, ja näkö hämärtyi. Varmaan se johtui unettomuudesta. Hänen täytyi päästä lepäämään. Horjuen hän meni nurkkaan ja kävi pitkäkseen vaatteille, jotka oli kasattu sängystä. Hän pyysi lapsia olemaan hiljaa, jotta saisi vähän nukkua. Kun hän laskeutui alas ja painoi silmät kiinni, hänestä tuntui kuin hän olisi vajonnut syvälle maan poveen. Kunpa pääsisi maailman vaivoista pois, rauhaan ja lepoon, hän ajatteli. Enempää hän ei jaksanut tietää, sillä hän joutui kummalliseen tilaan. Hän ei valvonut eikä nukkunut, ei pyörtynyt eikä ollut selvä. Hän ei ajatellut eikä tuntenut, mutta hänen eteensä syntyi outoja näkyjä. Hän yritti karkottaa niitä, sillä hämärästi hän ymmärsi, että ne olivat hulluja. Mutta ne eivät hävinneet, vaan kasvoivat yhä ja alkoivat kiusata häntä. Kaiken tämän lisäksi hän kuuli ikään kuin kaukaa Hellun äänen. Sen hän tiesi todeksi, hän tiesi, että Hellu lauloi Annille.

Näin sanat tulivat hänen korviinsa:

Tule, rakas Jeesus, tänne,  
korjaa meitä maasta pois.  
Tule, rakas Jeesus, tänne,  
ota kaikki taivaaseen.

Laulu loittoni loittonemistaan. Ääni kuului enää hiljaa, eikä sanoja erottanut. Viimein kaikki hiljeni. Kuvatkin hävisivät hänen edestään, ja hän vaipui rauhaan ja lepoon…

Hellu tuuditti ja varoitti tämän tästä poikia, jotka halusivat leikkiä liian rajusti. Ei sillä, että se olisi häirinnyt äitiä. Hän nukkui niin sikeästi, että huoneen olisi varmaan voinut kaataa, ennen kuin hän heräsi.

Oli kulunut kai noin puoli tuntia, kun ovi aukeni ja kaksi rouvaa astui sisään.

»Äiti, äiti!» Hellu huusi.

Mutta äiti ei herännyt. Hellu jätti kätkyen ja juoksi nykäisemään häntä.

»Äiti, täällä on rouvia. Nouskaa ylös!»

Hän pudisti äitiä, kunnes sai hänet nostamaan päätään.

»Täällä on rouvia, äiti, täällä on rouvia.»

Viimein äiti näytti ymmärtävän sen. Hän hieroi silmiään, pyyhki otsaansa, siunaili ja yritti päästä istumaan. Sitten hän huomasi äkkiä, että he olivat varmaankin piiritarkastajia. Ja nyt he näkivät hänen makaavan keskellä päivää! He luulisivat häntä laiskaksi eivätkä ehkä antaisi töitä. Entä kahvipannu, joka oli vielä esillä! Mitä he siitä ajattelisivat? Että täällä ei ollutkaan puutetta, koska kannatti vielä juoda kahvia.

Nämä ajatukset risteilivät Marin mielessä kuin salama. Hän pelästyi niin, että alkoi puhua sekaisin. Hän pelästyi sitä uudelleen ja hämmentyi vielä enemmän.

»Kävin tuohon lepäämään, kun mieheni meni hakemaan niitä lääkkeitä, tai sitä lippua. En minä kauan maannut, mutta pääni oli niin hirveän kipeä. Eikä meillä ole ollut kahvia, vain sikuria pantiin tänäkin päivänä pannuun…»

Hän oli hädissään, ja asia paheni, mitä kauemmin hän puhui. Sen hän lopulta huomasi itsekin, eikä voinut enää muuta kuin puhjeta itkuun. Hellunkin kyyneleet alkoivat tippua pitkin poskia. Ne tulivat aina itsestään, kun hän näki äidin olevan surullinen.

Rouvat kuuntelivat Marin puhetta, katselivat ympärilleen huoneessa ja katsoivat viimein lapsia. Mutta Mari oli onneton. Hän pelkäsi, että he vielä lopuksi luulisivat häntä humalaiseksi. Ja hän yritti taas, osaisiko jo sanoa ajatuksensa selvemmin.

»Tällaistahan se on köyhän kodissa. Kellään ei ole iloa. Lapsesta asti saa vain kärsiä kipua ja nälkää. Tuokin vanhin tyttö on jo kokenut tarpeeksi maailman kovuutta. Pienestä pitäen ei muuta kuin sairautta. Kun yksi tauti jätti, toinen otti. Mutta silti hän vain jaksaa elää. Moni terveempi lapsi on mennyt tässä ympärillä hautaan. Vain hän ei pääse pois, vaikka on huonoin kaikista. Älä edes itke, poloinen, menee viimeinenkin näkösi.»

Rouvien kasvoille ilmestyi sääli. Toinen heistä taputti Hellua päähän, otti taskustaan kuparirahan ja painoi sen hänen käteensä.

Petu ja Ville olivat tähän asti katselleet vieraita koko ajan. Ville seisoi aivan heidän lähellään. Pojan silmät olivat selällään ja kädet housujen taskuissa. Ja hän oli totinen kuin vastarannan kiiski. Petu meni ja nykäisi häntä takaa. Mutta Ville ei välittänyt siitä. Hän vain seisoi suorana eikä kääntänyt päätään. Petu nykäisi toisen kerran. Ei sittenkään. Vielä kolmannen kerran, ja niin kovaa, että poika lensi muutaman askeleen eteenpäin ja oli kaatua rouvan helmoille. Nyt hän parkaisi ja ryntäsi Petun kimppuun. Petu pakoon niin, että hame viuhui. Äiti hillitsi heitä ja tarttui Villeen kiinni. Petu pääsi kiusoittelemaan:

»Ähä, kutti, ähä, ähä!» Ja lopuksi hän työnsi kielensä pitkälle ulos.

»Mikä sinun nimesi on, tyttö?» rouva kysyi.

»En minä ole tyttö, vaikka minulla on hame.»

Rouva nauroi.

»Onhan sinulla sentään nimi?»

»Petu.»

»Vai Petu sinä olet. No, minä tuon sinulle huomenna housut.»

Kas, se vasta oli Petun mieleen! Suu meni leveään hymyyn. Hän lensi suoraan äidin luo ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä.

Rouvat antoivat Marille lipun, jolla hän saisi hakea työtä. Sitä annettaisiin kahdesti viikossa, maanantaina ja torstaina, viidenkymmenen pennin edestä kerrallaan. Mari kiitti heitä sydämensä pohjasta ja saattoi heidät porstuaan. Kun hän palasi kamariin, tuo kahvipannu harmitti häntä vieläkin. Nyt hän vihdoin pani sen pois näkyvistä. Hän siisti taas huonetta ja torui samalla lapsia, jotka olivat roskanneet hänen poissa ollessaan. Muusta ei niin väliä, mutta rouvat sattuivat tulemaan juuri pahimpaan sotkuun. Ja hän pesi poikien silmät.

»Tuollaiset suuret köntit, eivätkä vielä osaa edes pitää itseään puhtaina. Äidin pitää vain ehtiä joka paikkaan.»

Näin hän touhutessaan riiteli. Hän arvasi myös, mitä rouvat puhuivat keskenään lähdettyään.

»Kyllä siellä oli kurjaa, mutta on niissä poloisissa itsessäänkin syytä. Voisivathan he edes pestä lapsensa ja pitää ympäristönsä siistinä. Vesi ei kuitenkaan maksa mitään.»

Sellaista hän oli usein kuullut heidän puhuvan, kun hän oli kamreerin talossa. Ja mitäpä he muuta ymmärsivät, kun eivät itse olleet kokeneet köyhän elämää. He eivät tienneet, kuinka vähän työkykyä on sillä, jonka mieltä jatkuva huoli painaa. He eivät tienneet, kuinka nälkä vie viimeisetkin voimat.

Silloin hän muisti, ettei heillä ollut tälle päivälle juuri lainkaan ruokaa kotona. Hellun täytyi lähteä ulos pussinsa kanssa.

»Mutta älä viivy kauan», Mari varoitti, »äläkä jää seisoskelemaan keittiöihin. Lähde pois, elleivät he anna mielellään. Sido tuo villahuivi päähäsi, että korvasi pysyvät lämpiminä.»

Mari istui itse heiluttamaan kätkyttä. Häntä väsytti vielä kovasti. Petu oli kyllä joutilaana, mutta hän ei koskaan jaksanut malttaa, vaan herätti lapsen melkein aina. Siksi Mari yritti mieluummin pysyä hereillä.

Hän istui pallilla ja piti oikealla kädellä kiinni kätkyen reunasta. Toiseen käteen hän nojasi poskeaan ja pani kyynärpään polvea vasten. Häntä painoi kummallisesti. Silmät menivät väkisin kiinni, ja pää nyökkäsi niin, että se putosi tämän tästä pois kädeltä. Silloin kätkytkin meinasi pysähtyä, ja lapsi alkoi heti vääntää päätään. Mutta Mari säpsähti taas hereille ja pani kätkyen liikkumaan kiivaammin, kunnes Anni nukahti uudelleen.

Istuminen kävi hänelle kuitenkin tukalaksi. Selkää ja kylkiä särki, eikä hän millään keinolla jaksanut pysyä hereillä.

»Petu, tule vähäksi aikaa tuudittamaan, että pääsen pitkäkseni. Tuossa saat leipää, mutta älä anna lapsen herätä. Ville, tule sinä viereeni, niin olet hiljaa sen hetken.»

Hän nukahti heti, kun heittäytyi vaatteille. Hän ei herännyt, vaikka Ville painoi sormellaan hänen poskeaan ja kuiskasi:

»Äiti, hoi, äiti, en minä tahdo maata.»

Mutta Anni alkoi äkkiä huutaa täyttä kurkkua. Samassa Mari ponnahti istumaan.

»Herra siunaa, mikä sille tuli?»

Hän hieroi silmiään ja työnsi molemmin käsin hiuksia otsaltaan ylös. Anni kirkui, Petu tuuditti ja lauloi.

»Teitkö sinä sille mitään?»

»En.»

Mari ei saanut Annia millään rauhoittumaan. Tiina Katrikin kuuli huudon omalle puolelleen ja tuli katsomaan.

»Ihan se kuolee», hän sanoi ja otti lapsen Marilta.

Hän heilutti lasta käsivarsillaan, koputteli ikkunaan ja hyssytteli. Kaikki oli turhaa.

»Oletko tarjonnut rintaa?» hän kysyi.

»Ei se ota.»

»Koposen vaimo on siellä minun puolellani. Kutsupa hänet tänne, ehkä hän osaisi tehdä tälle jotain.»

»Hukassa nyt ollaan, eikä sitä Holpaistakaan kuulu kotiin», Mari valitti mennessään.

Petukin yritti lohduttaa Annia. Hän hyppi Annin edessä, nauroi, päästeli suullaan ääniä, löi kahta puupalikkaa yhteen ja temppuili minkä jaksoi.

»Ole hiljaa, ei se siitä kuitenkaan välitä», Tiina Katri sanoi.

Koposen Lopo neuvoi antamaan lapselle neljä tai viisi tippaa Hokmannia ja sitten heiluttamaan häntä täkissä. Niin hän oli saanut poikansa rauhoittumaan. Tiina Katrilla oli sitä kotona. Hän toi pullon, ja he kaatoivat sanotun määrän lapsen suuhun. Se meni väärään kurkkuun, ja lapsi oli vähällä tukehtua. Täkissä heiluttamalla he saivat hänet vihdoin rauhoittumaan.

»Mihin teidän sänkynne on joutunut?» kysyi Tiina Katri. Hänen silmänsä olivat jo monta kertaa käyneet sängyn tyhjässä paikassa.

»Isäntä vei vuokrasta.»

»Ooho!»

Tiina Katri ei puhunut enempää. Mutta hän katui mielessään, että oli aamulla nostanut sellaisen metelin leivästään. Hän ei siitä kuitenkaan sen köyhemmäksi tullut. Ja oliko ihme, jos lapsiraukat ottivat, heillä oli varmaan ollut nälkä. Nytkään täällä ei näkynyt mitään merkkiä päivällisestä, mutta hänellä itsellään oli hyvä keitto tulella. Hän päätti tuoda pojille pienen vadillisen, jos vain riittäisi. Ja miksi ei riittäisi, hän söisi itse vähän vähemmän.

»Kyllä se on, tuo köyhän elämä», Lopo puhkesi puhumaan, »kyllä se on sitä viimeistä. Meidänkään ukko ei saa enää öisin unta. Hän vain valvoo ja miettii, mitä tästä tulee. Kun pääsisi edes kesään, ehkä sitten taas tulisi jotenkin toimeen.»

»Niinpä, mutta usein ei tiedä, kuinka huomisen yli päästään», sanoi Mari, joka istui kätkyessä lapsi käsivarrella. »Ja sitten tuo jatkuva huoli ja ikävä masentaa mielen. En ole moneen yöhön saanut nukkua tämän poloisen takia.»

»Itse hyvä Jumala varmaan tietää, mitä hän tekee», Tiina Katri sanoi. »Mutta välillä ihmisen täytyy ajatella pitkään, kun tämä maailman meno on niin kummallista. Toisella on yllin kyllin, toinen taas nääntyy puutteeseen. Ei sitä ymmärrä, miksi rakas luoja on asettanut sen niin.»

»Moni asia jää meille varmaan epäselväksi tässä elämässä», Mari huokasi. Hän sanoi sen enemmän ajatuksissaan, sillä hän katseli pikku Annia, joka valitti hiljaa unissaan.

»Siihen sattuu, raukkaan», Mari jatkoi. »Olisikohan pistoksia, vai mitä?»

»Kukapa puhumattoman vaivoja tietää», Lopo sanoi. »Mutta hyvin kipeältä se näyttää kasvoiltaan.»

»Sieltä taitaa nyt vihdoin tulla Holpainen», Mari sanoi, kun joku kopisteli jalkojaan porstuassa.

Hän se oli ja Heiskanen, Tiina Katrin mies.

»Kyllä sinä viivyit», Mari sanoi. »Saitko edes lipun?»

Holpainen antoi hänelle valkoisen, kokoon käännetyn paperinpalan. Mari avasi sen ja katsoi sisällä olevaa kirjoitusta. Kun hän ei saanut siitä selvää, hän antoi lipun takaisin Holpaiselle.

»Pistä seinänrakoon siksi aikaa», hän sanoi.

Tiina Katri ja Lopo antoivat miehille tuolit ja istuivat itse vaatekasalle nurkkaan.

»Nythän se rautatien rakentaminen alkaa», Heiskanen sanoi ja otti taskustaan piipun ja tupakkakukkaron. »Pane sinäkin piippuun, Holpainen.»

»Vai jo se alkaa. Sittenhän tässä kai taas päästään elämään, Jumalan kiitos», Lopo sanoi.

»Älkäähän ihastuko liikaa, ennen kuin kuulette, paljonko siellä maksetaan palkkaa», Holpainen sanoi.

»Noo?»

»Vain kahdeksankymmentä penniä.»

»Hyvä Jumala, mitä ne ajattelevat. Kahdeksankymmentä penniä, eihän se riitä leipäänkään. Millä sitten maksetaan vuokrat, millä ostetaan puut ja millä jalkineet? Niitäkin kuluu sellaisessa työssä enemmän kuin tavallisesti.»

»Niin, ja siinä tarvitaan enemmän ruokaakin. Kun on joutilaana, syö puolet vähemmän», Tiina Katri sanoi.

»Ei ne herrat välitä köyhästä enempää kuin koirasta, ja tuskin niinkään paljon», Lopo sanoi. »Tappaisivat edes kerralla, mutta he kiduttavat niin, että elämä on monta kertaa pahempaa kuin kuolema.»

Heiskanen puhalsi suustaan pitkän savun.

»Mistäpä valtiokaan saisi rahaa virkamiesten palkkoihin ja muuhun. Ne maksetaan kuitenkin köyhien hiellä ja voimilla», hän sanoi.

»Se on selvä, ei millään muulla», Lopo kiivastui. »Eivät ne herrat kysy, vaikka moni kuolisi. He tietävät, että orjia jää vielä heille, koska köyhää kansaa on maassa paljon. Mutta jo minä luin heille saarnan, kun kävin maksamassa henkirahaa. Sanoin, että otatteko ensi vuonna hameestani kauluksen vai kuoningin. Vai luuletteko saavanne rahaa, kun nyt kiskotte viimeisen. Minun sydäntäni niin kaiveli, kun täytyi myydä ainoat hyvät vaatteeni sen henkirahan takia.»

»Sinun miehesi oli silloin Oulun rautatiellä?»

»Niinhän se oli, ja lapset olivat koko ajan minun varassani. Nytkin hän uhkaa lähteä pois, kun sanoo, ettei jaksa katsoa lasten nälkää.»

»Eivätköhän he aio korottaa palkkoja myöhemminkään?» Mari kysyi.

»Tuskinpa vain», Heiskanen vastasi. »Miksi heidän pitäisi korottaa, työväkeä saa kyllä kahdeksallakymmenelläkin pennillä tähän aikaan. Ja minä pelkään, että koko rautatiestä on meille suoraa vahinkoa, vaikka sen pitäisi olla avuksi. Sen myötä tänne alkaa tulvia työväkeä joka puolelta, ja palkat pysyvät kesällä yhtä alhaalla kuin nyt. Mitäs yksityiset rupeaisivat maksamaan enemmän kuin valtio.»

»Ja maanomistajat ovat kuulemma käyneet sanomassa insinööreille, ettei työväelle pitäisi millään tavalla antaa suuria palkkoja», Holpainen tiesi kertoa.

»Kies avita!» Lopo huusi. »He ovat kaikki yhdessä sortamassa meitä. Mutta antaa olla, vielä kerran tulee heidänkin vuoronsa. Ellei tässä elämässä, niin toisessa. Tehkööt vain uhallakin, mitä voivat, kyllä kosto tulee.»

»Köyhälle väelle käy oikein pahasti, ellei ensi kesänäkään saa ansaita enempää kuin kahdeksankymmentä penniä», Tiina Katri sanoi. »Monella on viisi tai kuusi lasta, sitten vuokrat ja talven aikana tehdyt velat, jotka pitäisi maksaa. Entä kun monella ei ole enää vaatteita eikä mitään, ei enempää kuin taivaan linnulla. En todellakaan ymmärrä, miten ensi talvena eletään.»

»Rupeaa varastamaan, että pääsee vankilaan, tai hankkiutuu sairaalaan. Kyllä valtio silloin pitää huolen», Lopo sanoi.

»Herra siunaa niitä puheita», Mari sanoi ja lohdutti lasta, joka oli taas hereillä hänen sylissään.

»No, eihän siinä muukaan auta, vai onko parempi mennä hirteen?»

»Kärsii mieluummin ja kituu, kunnes kuolee.»

Mari pani lapsen vatsalleen ja taputti selkää. Siitä lapsi näytti saavan hetkeksi lepoa, mutta kapalovyö oli takaa aivan märkä.

»Pane, hyvä ihminen, sen ympärille jotain kuivaa», Tiina Katri sanoi.

»Mistä minä panen, kun ei ole. Kaikki likaantuivat yöllä, enkä ole vielä saanut pestyksi. Tuo tänne se täkki, Petu. Noo, nyt lapsi ei ainakaan palele.»

Hän kääri Annin peittoon ja antoi hänen maata samassa asennossa käsivarrellaan.

»Kyllä sitä varmaan puree, koska se saa noin vatsallaan paremmin levätä», Mari sanoi.

Heiskanen tyhjensi piippunsa ja pisti sen takaisin taskuun.

»Eikö me jo lähdetä?» hän kysyi vaimoltaan.

»Niin, hyvä isä tokkiinsa, minähän olen ihan unohtanut keittoni, jonka jätin tulelle.»

»Mitäs meillä syödään?» Holpainen kysyi, kun vieraat olivat menneet.

»Kotona ei ole leivän muruakaan. Lähetin Hellun äsken ulos pussin kanssa. Odotetaan, ei hän varmaan ihan tyhjin käsin palaa.»

Holpainen raapaisi päätään ja heittäytyi selälleen vaatekasalle.

»Et sinä edes kysy, mihin sänky on joutunut.»

»Kuulin sen jo isännältä.»

»Kunpa hän nyt odottaisi tämän kuun vuokraa, ettei ajaisi meitä kadulle. Hiljaa, Ville, Anni nukkuu.»

»Antaa, äiti, leipää.»

»Mistä minä sitä annan, odottaa, kunnes Hellu tulee. Petu menee portille katsomaan, eikö häntä jo näy.»

Petu meni, mutta tuli pian takaisin ja kertoi, ettei Hellua vielä näkynyt.

Ville alkoi taas valittaa.

»Minulla on nälkä, äiti. Kuulee, äiti, minulla on nälkä.»

»Menkää pihalle vähäksi aikaa Petun kanssa. Hakekaa sieltä liiteristä kauniita lastuja, että saatte leikkiä ja tehdä huoneita ja sellaista. Menkää nyt, olkaa kiltit.»

»En minä.»

Ville aikoi alkaa itkeä ääneen, mutta isä äännähti, ja silloin hän lakkasi kuin naulaan.

Hetken päästä Hellu tulikin kotiin, ja pussissa oli leipäpaloja sitä päivää varten. Melkein samassa Tiina Katri ilmestyi ovelle. Hän kantoi käsissään vadillista höyryävää perunakeittoa.

»Toin vähän teillekin, kun jäi yli», hän sanoi.

»Herranen aika, Holpainen, nouse syömään. Monta tuhatta kiitosta, Tiina Katri, aina sinä olet hyvä meille. Jumala, rakas isä, palkitkoon. Nyt teidän kelpaa, pojat, mutta älkää seisoko siinä noin leveästi. Päästäkää Hellukin lähelle.»

Holpainen istui pöydän reunaan. Pojat asettuivat niin lähelle kuin suinkin voivat ja kävivät ahnein silmin vadin kimppuun. Hellu kurotti lusikkaansa sivulta.

»Mene sinäkin syömään, minä tuuditan sen aikaa», Tiina Katri sanoi.

Poikien takaa Mari pisti muutaman kerran keittoa suuhunsa. Se oli hyvää. Perunat olivat niin pehmeitä, että ne olivat rikki. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi syönyt sellaista keittoa. Mutta hän ei raaskinut ottaa kovin paljon, jotta muille jäisi, kun varsinkin poikaparat söivät niin nälkäisesti. Hän nuoli lusikkansa alta ja päältä ihan puhtaaksi ja laski sen sitten pois.

»Senkö verran sinä söitkin?» Tiina Katri kysyi, kun Mari tuli taas kätkyen viereen.

»Ei minulle nyt ruoka maistu tällä kertaa.»

Se oli osittain tottakin. Sillä vaikka hänellä oli vähän aikaa sitten ollut kova nälkä ja vaikka keitto maistui kyllä hyvältä, ruokahalu katosi. Se katosi samassa, kun hän ajatteli, ettei keittoa kuitenkaan riittänyt kaikille vatsan täydeltä.

Sinä iltapäivänä Anni nukkui melko rauhallisesti. Mari pääsi käymään lääkärissä ja apteekissa. Lääkepullo kädessä hän palasi sitten kotiin rauhallisemmalla mielellä. Hän toivoi, että lapsi saisi lääkkeiden avulla paremmin unta tulevana yönä. Tiina Katri antoi heille pienen peltisen lampun, jota hän kutsui kitupiikiksi, jotta heidän ei tarvinnut olla pilkkopimeässä. Öljyä ei riittäisi koko yöksi, jos pikku Anni sattuisi valvomaan, mutta jonkin aikaa kuitenkin.

Kello oli ehkä kahdeksan tai yhdeksän, sitä ei tiennyt niin varmasti, kun talossa ei ollut kelloa. Äiti laittoi vuoteet, lapsille entiseen paikkaan ja itselleen ja miehelle nurkkaan, jossa nuo sänkyvaatteiden tapaiset olivat. Hellu tuuditti lasta, ja Ville oli nukahtanut suulleen uunin viereen. Äiti riisui häneltä housut ja nosti hänet vuoteelle Petun viereen. Sitten hän päästi Hellunkin menemään nukkumaan ja siirsi kätkyen oman paikkansa viereen. Holpainen makasi jo seinän puolella selkä köyryssä. Hänestä näkyivät vain leveät hartiat ja ruskehtava tukka takaraivolta.

Mari asetti kitupiikin ja tulitikut lattialle lähelle, sammutti valon ja siunasi itsensä. Maaten hän liikutti kätkyttä. Hän makasi selällään, toinen käsi otsalla, ja tuijotti ikkunaa, josta kajasti vähän valoa. Pian muut nukkuivat, sen hän kuuli tasaisesta hengityksestä. Ympärillä oli hiljaista ja mustaa, mutta ajatukset sihisivät ja risteilivät hänen päässään. Taas tuli mieleen se, kun pojat aamulla varastivat leivän. Kuka tiesi, millaisia pahantekijöitä heistä vielä tulisi, kun he kasvaisivat suuriksi. Varmaan nuokin, jotka nyt istuivat vankilassa, olivat alkaneet pienestä. Hekin olivat kerran olleet lapsia. Äidit olivat imettäneet ja hoitaneet heitä onnettomaan elämään, suruksi itselleen ja muille. Jos hänenkin poikansa vielä joutuisivat sinne kahleisiin. Herra Jumala!

Hän näki edessään tuon keltaiseksi maalatun kivisen vankilan. Hän näki yläkerroksen rautaristikkoiset ikkunat, jotka näkyivät maantielle muurin yli. Ja sieltä välistä, suuri Luoja, ennustusko se oli vai mikä, hän näki selvästi Petun kasvot. Petun kasvot aikuisena, harmaan kalpeat ja synkät, mutta Petun kasvot! Ennustusko se oli vai mikä? Herra siunaa!

Hän luki »isä meidän» ja »herran siunauksen», mutta vapisi silti päästä varpaisiin. Hän ei muistanut ulkoa yhtään virttä, vaikka oli ennen osannut. Mutta »minä vaivainen, syntinen ihminen», sen hän sai jotenkuten mieleensä. Hän puristi kätensä lujasti yhteen, kurotti niitä ikkunaa kohti ja luki synnintunnustuksen alusta loppuun. Hän tunsi itsensä mitättömäksi ja kurjaksi maan madoksi. Hänellä ei ollut rahtuakaan omaa voimaa eikä minkäänlaista omaa ansiota. Hän joutuisi lapsineen ja perheineen auttamatta hukkaan ja kadotukseen, ellei Herra armosta pelastaisi heitä.

Pikku Anni vääntelehti kätkyessä. Mari keskeytti rukouksensa ja alkoi taas tuudittaa. Ja kun lapsi rauhoittui, Marikin painoi silmänsä kiinni ja päätti nukkua. Mitä hän voitti sillä, että vaivasi itseään surulla? Parempi oli jättää kaikki turvallisesti Herran huomaan. Holpainen teki viisaammin, kun nukkui raskaasti hänen vieressään. Heillä oli yhteinen kuorma. Jos toinen saattoi kantaa sen rauhallisesti, niin miksi ei toinenkin? Ja mitä auttoi tuollainen liiallinen huoli? Ihmisen piti tyytyä osaansa ja ottaa nöyrästi vastaan kaikki taivaallisen isän kädestä.

Mutta siinäpä se juuri oli. Sydämessään hän kuitenkin aina nurisi, eikä hän koskaan oppinut kiittämään Jumalaa pahoista päivistään. Ehkä Jumala oli juuri sen vuoksi lähettänyt heille kaiken tämän köyhyyden ja kurjuuden. Ja ehkä hänen lapsensakin saivat kärsiä vain hänen takiaan. Hellu parka, sen kyllä tiesi, millainen elämä häntäkin odotti, vaivainen ja kipeä kun hän oli. Hän tulisi varmaan vielä lisäksi sokeaksi ennen pitkää. Eikä hänestä koskaan kasvaisi sellaista ihmistä, joka elättäisi itsensä työllään. Hellu parkaa odotti köyhäinhuone. Siellä hän saisi kitua koko ikänsä, armottomien ihmisten tyrkittävänä ja lyötävänä. Hän raukka oli niin pehmeäluontoinen, ettei oppisi pitämään puoliaan. Kyllä maailma saisi polkea ja tallata häntä mielin määrin.

Sitä ajatellessaan Mari liikutti kätkyttä kiivaammin, ja hänen silmänsä tuijottivat taas selällään ikkunaan. Ikkunasta näkyi nyt pala tähtistä taivasta.

Pahoja ihmiset vain olivat köyhää ja heikkoa kohtaan, silloinkin kun olivat auttavinaan. Parempi, että tappaisivat kerralla, eivätkä kiusaisi puutteella ja onnettomuudella. Mutta kukaan ei ollut köyhän puolella. Jokainen oli vain valmis sortamaan ja panemaan kuormaa kuorman päälle. Sen hän tunsi niin elävästi aina, kun ajatteli lastensa tulevaisuutta. Maailman kovuutta he saisivat kokea tarpeeksi asti. Heillä ei ollut odotettavana iloisia päiviä. Pikku Annikin tuossa kätkyessä, kuka voisi etukäteen arvata hänen kohtalonsa? Oikea herran enkeli hän ainakin oli nyt sinisine silmineen ja valkoisine kiharoineen. Aikuisena hän olisi ehkä kaunis. Mutta siinäpä ehkä juuri olikin pahin vaara. Kaunis ja köyhä nainen joutui pian pahoille teille. Miehet viettelisivät hänet, ja kun saisivat kerran lankeamaan, pitäisivät häntä kuin luutturättiä. Sellainen huono nainen oli kuitenkin vielä kurjemmassa tilassa. Tuskin kukaan katsoi häneen sylkemättä. Silloin Hellu olisi onnellisempi köyhäinhuoneessaan, ja melkeinpä Petukin… Herra Jumala, eivätkö he olleetkin tehneet suurta syntiä, kun hankkivat lapsia tällaiseen elämään? Poloisten olisi ollut parempi olla syntymättä kuin tulla kokemaan maailman suruja. Olematon ei tuskaa tunne eikä nälkää näe.

Mari painoi taas toisella kädellä päätään. Ajatukset olivat käyneet niin raskaiksi, että ne jäykistyivät hänen päänsä sisällä kuin puupalkiksi. Hän ei tuntenut kipua, mutta aivoissa oli kummallinen kiristys ja samalla hirveä levottomuus. Mitään selvää ajatusta ei syntynyt enää. Hän ei jaksanut, vaikka olisi halunnut. Hän yritti rukoilla.

»Älä minua hylkää, rakas isä, armahda, tule avuksi…»

Mutta siltä tuntui, että Jumala heitti hänet pois kasvojensa edestä, alas pimeyteen…

Sitten joku pahuuden henki alkoi ahdistaa häntä. Se tuli ikään kuin takaapäin ja uhkasi häntä. Mitä se tahtoi?

Pikku Anniako … tukehduttamaan … ja kaulasta kuristamaan … noita toisia … ja sitten itse … hypätä avantoon…

»Herra Kriste, auta minua… Varjele järkeäni…»

Hän oli vajoavinaan ristin juureen, ja siinä hän huusi Herraa avukseen. Mutta pahoja henkiä tuli yhä enemmän hänen ympärilleen. Ne repivät ja riistivät ja raatelivat häntä, ja hän puristi molemmat kätensä ristinpuun ympäri ja huusi…

### Sanasto

- **kätkyt**: vauvan pieni sänky, jota voi heiluttaa.
- **nuttu**: lyhyt takki.
- **liiteri**: pieni rakennus, jossa säilytetään polttopuita.
- **porstua**: talon kylmä eteinen.
- **korvo**: iso puinen astia, jossa on kaksi korvaa.
- **lippu**: pieni paperi, joka antaa oikeuden johonkin.
- **piiritarkastaja**: henkilö, joka käy katsomassa köyhien kodit ja antaa lippuja. Myös piirinaiset tekevät tätä työtä.
- **pormestarinna**: pormestarin vaimo.
- **rouvasyhtiö**: rikkaiden naisten ryhmä, joka auttaa köyhiä.
- **kamreeri**: herra, joka hoitaa rahaa ja kirjanpitoa virassaan. Kamreerska on hänen vaimonsa.
- **markka**: Suomen vanhaa rahaa. Yhdessä markassa on sata penniä.
- **Jumal' antakoon**: vanha vastaus tervehdykseen.
- **ohimovika**: vika, jonka takia poika ei jaksa kävellä pitkään.
- **kappa**: vanha viljan mitta.
- **riihi**: rakennus, jossa viljaa kuivattiin ja puitiin. Tässä perhe asui siellä.
- **porojen**: porot ovat kahvin jäännös pannun pohjalla.
- **siunaaman hetken**: hyvin lyhyen ajan.
- **visva**: paha, märkä neste haavasta.
- **Hokmanni**: vahvat lääketipat.
- **henkiraha**: vero, jonka jokainen aikuinen maksoi.
- **kuoninki**: jokin hameen osa.
- **Kies avita!**: voimakas huudahdus.
- **kitupiikki**: tässä pieni lamppu, joka kuluttaa vähän öljyä. Tavallisesti saita ihminen.
- **luutturätti**: lattian pesuun käytetty likainen kangas.
- **avanto**: reikä järven jäässä.
- **totinen kuin vastarannan kiiski**: hyvin vakava.
- **hyvä isä tokkiinsa**: vanha huudahdus.

## II.

»Mari hoi, kuule, mikä sinulla on? Mitä sinä huudat?»

Holpainen pudisteli Maria, mutta kun ei saanut häntä hereille, hän haki lattialta tulitikkuja ja raapaisi tulen. Marin silmät olivat auki. Hän oli siis hereillä, vaikka huusi. Holpainen nosti lamppua, jotta näkisi hänet paremmin.

»Mikä sinulla on, kah!»

Hän pudisti Maria hartioista, ja nyt Mari vihdoin rauhoittui. Mutta hän näytti pelästyneeltä, ja silmät pyörivät levottomasti ympäri.

»Mitä sinä huusit?»

»Älä, älä puhu kovaa», Mari kuiskasi, »etteivät tule takaisin».

»Ketkä?»

»Ne, ne samat.»

Mari katsoi pelokkaasti taakseen huoneen perälle. Kitupiikki oli heikko, eikä sen valo ulottunut sinne. Holpainen katsoi häntä levottomasti. Paha aavistus tahtoi nousta hänen rintaansa, mutta hän yritti ajaa sen pois. Niin suurta vitsausta Jumala ei kai sentään lähettäisi heille.

»Sinä olet nähnyt unta. Miksi tuijotat tuonne nurkkaan? Eihän siellä ole ketään. Kuule, Mari, kah, herää nyt.»

Holpainen pudisteli häntä taas. Mari näytti rauhoittuvan.

»Oletko sinä kipeä?»

»En. Miten niin?»

»Kun olet ihan märkä.»

Holpainen silitti karkealla kädellään hänen kasvojaan.

»Ihan kuin uitettu. Untako sinä näit, kun niin huusit?»

»Unta kai.»

Mari värisi, kun muisti sen.

»Käydään makuulle ja nukutaan herran rauhaan.»

Holpainen aikoi sammuttaa valon, mutta Mari esti häntä.

»Ei, anna sen palaa. Minua pelottaa niin kovasti.»

»Palakoon sitten.»

Holpainen työnsi kitupiikin kauemmas lattialle ja oikaisi itsensä. Hän oli valmis jatkamaan pian unta.

»Onni toki, ettei pahempaa ollut», hän ajatteli ja veti peiton päälleen.

Mari kyyristyi hänen selkänsä taakse ja painoi otsansa miehen hartioihin.

»Jos saisi vähän unta», hän ajatteli itsekseen, »ennen kuin nuo kauheat näyt taas tulevat».

Ei hän ollut nukkunut, sen hän tiesi varmasti. Hän näki ne kaikki aivan selvästi. Olivatko ne sitten houreita vai jotain vielä pahempaa? Kunhan hän ei vain menettäisi järkeään! Päässä tuntui niin oudon raskaalta ja jäykältä. Synkät, hirveät ajatukset yrittivät väkisin tulla taas mieleen. Jumala ei rakastanut kaikkia ihmisiä yhtä paljon. Hän rakasti ylhäisiä ja rikkaita, mutta köyhiä ei. Köyhille hän lähetti kipua ja tuskaa, vaivaa ja kaikenlaista kurjuutta. Hän painoi heidät niin raskaan ikeen alle, että he uupuivat kokonaan. Heikommat murtuivat. Ne, joilla oli enemmän elämänhalua, heittäytyivät paheisiin. Niin tämän maailman kurjuudesta seurasi heille vielä ikuinen kadotus. Ylhäisten ja rikkaiden ei tarvinnut surra lastensa tulevaisuutta. Harvoin, jos koskaan, heistä tuli rikollisia. He eivät päätyneet vankilaan, vaivaishoitoon eivätkä porttohuoneisiin.

Niin se oli. Jumala ei välittänyt köyhästä. Hän oli hylännyt köyhät ja jättänyt heidät pahojen henkien valtaan…

Tässä hänen mielensä meni taas sekaisin. Hän luuli näkevänsä väijyviä vihollisia, jotka odottivat tilaisuutta hyökätä hänen kimppuunsa. Hänen teki mieli huutaa. Mutta kaiken sekavuuden ja pelon takana hän nyt kuitenkin tiesi jotain. Jos hän huutaisi, hän herättäisi muut, jotka nukkuivat rauhallisesti. Siksi hän vain pui nyrkkiään vihollisille ja yritti kyyristyä vielä lähemmäksi Holpaisen selkää. Hän pakotti itsensä olemaan hiljaa, eikä huutanut. Mutta se oli vaikeaa. Sydän löi, ja kaikki suonet löivät. Ruumista heitettiin sinne tänne, puristettiin ja survottiin. Hän hengitti raskaasti. Toisella kädellä hän piti lujasti kiinni Holpaisen paidasta. Toisella kädellä hän huitoi ilmaa koko ajan. Hän halusi pelottaa pois takanaan väijyvät viholliset. Ne tulivat heti lähemmäksi, kun hän lakkasi hetkeksikin uhkaamasta niitä.

Holpainen oikaisi itsensä ja työnsi Marin kauemmas.

»Menepäs vähän kauemmas, minulla on ahdasta.»

Mari löi häntä vastaukseksi. Holpainen nousi nopeasti istumaan ja tuijotti häntä sanomatta sanaakaan. Mari tuijotti takaisin, ja synkkä tuli paloi hänen silmissään. Hiukset olivat pudonneet otsalle, ja hänen kasvonsa näyttivät oudoilta. Holpainen katsoi häntä yhä. Äskeinen kamala aavistus nosti ihokarvat pystyyn.

»Miksi sinä löit minua?»

Mari puristi huulensa yhteen eikä sanonut mitään. Jokin voima ajoi häntä hyökkäämään uudelleen Holpaisen päälle, mutta hän hillitsi itsensä.

»Miksi sinä löit minua? Mari, kuule, olethan sinä hereillä?»

»Olen.»

Holpaisen puhe rauhoitti häntä. Itsetietoisuus palasi taas, ja Mari ymmärsi olevansa hullu. Mutta sitä hän ei mielellään kertoisi. Hän pitäisi sen salassa, salassa niin kauan kuin voisi.

»Niinkö, olet hereillä? Miksi sitten hakkaat minua?»

»Näin pahaa unta. Käy makuulle, en minä enää lyö.»

»Oletko sinä kipeä?»

»En. Näen pahoja unia.»

»Siunaa itsesi, hyvä ihminen.»

Holpainen laskeutui hänen viereensä. Mutta nyt hän kääntyi toiselle kyljelle, jotta voisi pitää häntä silmällä.

Mari pani kätensä ristiin ja rukoili puoliääneen »isä meidän» ja »herran siunauksen». Holpainen kuuli, että hän luki molemmat oikein, sanasta sanaan. Osaisikohan mielenvikainen ne noin, hän ajatteli. Uni oli paennut hänen silmistään. Hän tarkkaili vaimoaan, joka tuntui olevan hyvin levoton. Mari teki koko ajan äkkinäisiä liikkeitä. Hän nyki peittoa sormillaan ja käänteli päätään, ikään kuin olisi kuunnellut jotain. Hengitys oli epätasainen ja läähättävä. Ruumis värisi.

»Sinä taidat olla niin huolissasi meidän tilastamme?»

Mari ei vastannut. Hän päätti olla hiljaa, ettei Holpainen huomaisi mitään. Sillä hän puhuisi varmasti sekavasti, jos vain avaisi suunsa. Tuonne kauemmas pakenivat nuo väijyvät henget. Ähä kutti, pelkäsivätpä ne sentään hänen miestään. Hänen teki mieli ilkkua niille ja härnätä niitä vähän. Mutta Holpaisen nähden hän ei uskaltanut, sillä se oli hulluutta. Hän tiesi, että se oli hulluutta, vaikka näki ne niin selvästi. Tuolla ne olivat nyt kauempana selin heihin. Ne vain katselivat salaa ja vilkuilivat olkapäänsä yli. Hyvä, että ne pelkäsivät hänen miestään.

»Älä anna maallisten asioiden noin rasittaa mieltäsi. Se tekee pahaa, eivätkä ne siitä kuitenkaan parane. Ihmisen täytyy olla kärsivällinen ja luottaa Jumalaan. Kyllä hän pitää meistä huolen.»

Holpainen ihmetteli mielessään, että hän osasi puhua näin hyvin. Sanat tulivat kuin itsestään hänen suuhunsa.

»Kyllä, kyllä Jumala pitää meistä huolen.»

Mari rypisti otsaansa ja puristi huulensa yhteen. Tuhma pökkelö, kun uskoi, että Jumala välitti huonommista ihmisistä. Eikö hän nähnyt selvästi, että Jumala päinvastoin vihasi heitä? Jumala lähetti kaikki onnettomuudet, taudit ja ristit köyhille ihmisille. Ja sitten viimeiseksi nuo pahat henget heidän kimppuunsa.

»Etkö sinä saa unta? Pane silmät kiinni, ehkä sitten nukut.»

Mari sulki silmänsä. Hänen täytyi totella, sillä mies katsoi häntä niin vakavasti. Olisi tehnyt mieli lyödä häntä, mutta hän ei uskaltanut. Mies oli niin vahva, ja hän tarttuisi heti kiinni tukevalla kädellään. Täytyi olla hiljaa … hiljaa … mutta kun hän nukkuisi, Holpainen, silloin Mari hyökkäisi kynsin hänen kurkkuunsa. Kun hän nukkuisi… Mari raotti silmiään, mutta sulki ne heti uudelleen, kun näki miehensä rauhallisen ja tutkivan katseen. Täytyi olla hiljaa … hiljaa…

Täytyi olla hiljaa … hiljaa…

Ja pitää silmät kiinni. Holpainen valvoi, sen hän kuuli hengityksestä. Ja pikku Anni nukkui niin hyvin tänä yönä. Alkoikohan lapsiraukka parantua?

Ville potki. Oliko hän saanut peiton pois päältään, kun makasi siellä kylmällä lattialla? Mari ei päässyt korjaamaan sitä. Holpainen katsoi häntä, sen hän tunsi luissaan, vaikka ei enää jaksanut raottaa silmiään.

Täytyi olla hiljaa … hiljaa…

Siihen Marin mielikuvat vähitellen katosivat. Hän nukkui.

Holpainen ei enää saanut unta. Aamu taisi olla jo lähellä. Hän oikaisi siinä ruumistaan paikallaan ja mietti. Marilla ei ollut nyt kaikki hyvin, sen hän kyllä ymmärsi. Mutta ehkä se menisi ohi, kun Mari sai vähän nukkua. Liiasta uupumuksesta heikko ihminen voi helposti mennä sekaisin. Varsinkin, jos hän on pitkään ollut syömättä. Mari otti itselleen aina pienimmän osan, kun jakoi heille vähäisen ruoan. Hänen olisi oikeastaan pitänyt syödä puolet enemmän kuin muut, koska hän imetti lasta. Paha, ettei Holpainen ollut ajatellut sitä aikaisemmin. Sitten Mari oli vielä valvonut monta yötä Annin kanssa, sekin vei voimia. Onni, että Anni nyt kuitenkin nukkui kätkyessään, vaikka kukaan ei heiluttanut sitä. Että Mari sai levätä … että, että Mari sai levätä…

Eihän Mari syönyt sitä soppaakaan päivällä, vain pari lusikallista. Jos huomenna hankkisi hänelle jostain … kun kehtaisi pyytää Tiina Katrilta … sen hän varmaan tekisi. Hän kertoisi, kuinka pahasti oli tänä yönä pelästynyt. Silloin Tiina Katri varmasti auttaisi heitä…

Tähän Holpaisen ajatukset pysähtyivät, sillä pikku Anni alkoi herätä. Hän yritti nousta niin hiljaa kuin mahdollista, ettei Mari heräisi. Hän astui varovasti Marin yli lattialle kätkyen luo.

Annin silmät olivat kiinni, mutta hän väänteli itseään ja uikutti tuskissaan. Holpainen tuuditti ja yritti laulaa niin kuin Hellu tai Mari. Mutta ääni ei taipunut, ja siitä tuli vain karkeaa murinaa. Anni näytti pitävän sitä outona. Hän avasi silmänsä äkkiä ja katsoi ihmeissään tuudittajaansa. Hän huomasi isän siinä, missä ennen oli ollut äiti tai Hellu. Silloin suu vääntyi ja uikutus muuttui itkuksi.

Mari nousi äkkiä ylös ja tuijotti heitä silmät pyöreinä ja liikkumattomina. Hän ei ilmeisesti ollut vielä tajuissaan.

»Jaksaisitko sinä nousta antamaan sille rintaa, vai tuonko sen sinne viereesi?» kysyi Holpainen.

Mari ei sanonut mitään, mutta tuli heidän luokseen ikään kuin vanhasta tottumuksesta. Hän kumartui kätkyen yli ja pani lapsen suuhun rinnan. Anni veti pari kertaa, sitten hän käänsi päänsä pois eikä huolinut enempää. Kasvoille ilmestyi kipua ja vaivaa. Uikuttava ääni oli heikko ja käheä.

»Eikö sille pitäisi antaa lääkettä?» kysyi Holpainen taas.

Mari näytti ymmärtävän hänen puheensa, vaikka ei vastannut mitään. Hän vain nousi rauhallisesti ja antoi lapselle lusikasta määrätyt tipat suuhun. Holpainen seurasi häntä tarkasti silmillään. Hän yritti vakuuttaa itselleen, ettei Marissa ollut mitään muuta vikaa kuin väsymys. Silti outo ahdistus vaivasi häntä, eikä hän päässyt pelosta. Kun aika kuluisi ja Tiina Katri nousisi ylös, hän saisi kuulla, mitä tämä ajatteli. Näin hän ajatteli itsekseen.

Uudelleen Holpainen heittäytyi vuoteelle. Hän ei aikonut nukkua, vaan odottaa aamua. Vanhemmat lapset nukkuivat vielä sikeästi toisella puolella huonetta. Mari tuuditti uskollisesti, tasaisesti ja rauhallisesti, aivan kuin ennen. Mutta vaatteet riippuivat epäjärjestyksessä hänen yllään. Hiukset putosivat silmille, eikä hän viitsinyt pyyhkiä niitä pois. Ja äsken, kun Mari haki lääkepulloa, hän oli Holpaisen mielestä kävellyt kumarassa ja vetänyt jalkojaan perässä. Mutta sehän kaikki saattoi olla vain väsymystä, niin kuin varmasti olikin.

Näin hän yritti painaa alas sitä tuskallista tunnetta, joka puristi rintaa. Mutta se ei onnistunut, ennen kuin myöhemmin päivällä. Silloin Tiina Katri oli hänen pyynnöstään käynyt katsomassa Maria. Holpainen meni hänen perässään porstuaan, ja siellä he keskustelivat asiasta kuiskaten.

»Minun mielestäni siinä ei ole mitään vikaa», sanoi Tiina Katri. »Surusta ja huolesta ihminen aina muuttuu. Ehkä hän nyt lisäksi pelkää, että Anni kuolee. Onneksi se lapsiraukalle olisikin, mutta eihän niitä silti mielellään antaisi pois.»

»Mutta kun minä en saanut sitä puhumaan viime yönä. Se minua kaikkein eniten pelotti.»

»Oli kai niin täysin uupunut. Vähäsanainen hän näyttää olevan nytkin, mutta vastasipa sentään.»

»Ette siis usko, että on mitään pahaa pelättävänä?»

»En.»

»Jumalan kiitos. Oikein tuntuu kuin raskas kivi olisi nostettu hartioilta.»

»Menkää nyt sisään, ettei hän ala epäillä, mitä me täällä niin kuiskuttelemme. Iltapäivällä käyn katsomassa uudelleen.»

»Kiitos, hyvä Tiina Katri, ja tulkaa pian taas lohduttamaan meitä huonoja.»

»Kyllä, kyllä.»

Tiina Katri ihmetteli mennessään, mikä oli noin muuttanut Holpaisen. Ennen hän oli näyttänyt kovaluontoiselta ja rauhalliselta. Mutta nyt tuo roteva, vahva mies oli pelästynyt kuin pieni lapsi.

Mari istui koko päivän melkein liikkumatta kätkyen vieressä. Anni heikkeni heikkenemistään. Hän ei jaksanut enää edes itkeä eikä huolinut rintaa, vaikka suu oli aivan kuiva. Hellu siivosi paikat ja lakaisi lattian. Pojat istuivat uunin nurkassa ja söivät leipäpaloja, joita oli vielä eiliseltä Hellun pussissa. Mari näki kaiken, mitä ympärillä tapahtui, kuin jonkin kaukaisen unen takaa. Mikään ei vaikuttanut häneen. Hän ei voinut osallistua mihinkään eikä tarttua mihinkään. Käsi tuuditti hiljaa kätkyttä, ei hänen tahdostaan vaan vanhasta tottumuksesta. Pojat riitelivät välillä, mutta hän ei voinut kieltää heitä. Suu oli kuin naulattu, huulet ja hampaat yhdessä ja kieli paksuna sisällä. Sielu oli ruumiin ulkopuolella, siltä hänestä tuntui. Hän ei elänyt enää eikä ollut siinä huoneessa. Ja kuitenkin hän tiesi elävänsä ja olevansa juuri siinä, missä oli. Hän tiesi, että tuo oli hänen miehensä ja että nuo lapset olivat hänen lapsiaan. Hän ymmärsi senkin, että mies katseli häntä levottomasti. Mies suri, koska Mari ei ollut niin kuin ennen. Kaikki oli himmeää hänen silmissään, ja kuitenkin hän näki. Korvissa suhisi, ja kuitenkin hän erotti heidän äänensä. Hän ei halunnut mitään eikä toivonut mitään. Jos kaikki maailman aarteet olisivat olleet hänen edessään, hän olisi katsonut niitä välinpitämättömästi. Mutta kun hän muisteli yön näkyjä, hänessä heräsi sentään yksi toive, viimeinen tässä elämässä. Hän olisi halunnut maan poveen, syvälle mullan alle ikuiseen lepoon. Häntä ei surettanut sekään, mitä haudan toisella puolella olisi vastassa. Sillä pahempaa ei voinut tulla kuin yön kärsimykset olivat olleet. Tämäkin olotila oli kovin vaikea, tämä sieluton eläminen, horjuminen unessa tai pyörryksissä. Hän olisi mielellään vaihtanut senkin mihin tahansa muuhun, mutta ei noihin kauheisiin näkyihin. Jos hän tietäisi niiden tulevan, hän menisi sitä ennen avantoon.

Hellu parka katsoi häntä vähän väliä. Hän kai ihmetteli, miksi äiti ei puhunut. Mitäpä Marilla oli sanottavaa? Ei mitään, ei yhtään mitään. Jos hän olisi voinut keittää kahvia! Pannussa oli vielä poroja, mutta niille oli keitetty jo kahdesti. Mitä makua niistä enää lähtisi? Menköön Hellu kerjäämään, hakemaan leipäpaloja ja sillinpäitä ja kylmiä perunoita. Kumma, ettei Holpainen huomannut käskeä. Mari ei voinut käskeä, kun suu oli kuivunut umpeen ja sielu oli poissa.

Mutta Hellu ymmärsi sen itsestään.

»Äiti, kuulkaa, menenkö taas kaupungille pyytämään leipää?»

Mari nyökkäsi. Lapsiraukka, jos menisit ikuisiksi ajoiksi pois näkemästä tätä kurjuutta, hän ajatteli, mutta ei saanut sitä sanotuksi.

Pikku Anni katsoi häntä surkeasti, niin kuin se, joka rukoilee apua eikä osaa valittaa vaivojaan. Mari kokeili hänen jalkojaan ja käsiään. Ne olivat kylmät kuin kuolleella. Mari lakkasi tuuditamasta. Hän nojasi poskensa vasempaan käteen ja kyynärpäänsä polveen. Siinä hän katsoi, kun pikku Anni teki kuolemaa.

Holpainen huomasi, että lapsella oli jotain erityistä, ja tuli lähemmäksi. Hän seisoi kätkyen toisella puolella ja katseli, kuinka tuo pieni rinta kohoili vaivalloisesti viimeisissä tuskissa. Miehen karkeat kasvot värisivät, ja silmistä valui pari kyyneltä nenän viereen. Mutta hän pyyhki ne pois leveällä peukalollaan ja meni takaisin istumaan pöydän päähän. Koko päivän hän imeskeli tyhjää piippua. Tupakkaa ei ollut, mutta siitä lähti sentään vähän tupakan makua. Ja pelkkä imeminen oli jo sinänsä nautinto.

Keskipäivän ruoka-aikaan Hellu ei vielä ollut kotona. Mutta pussistaan hän oli jättänyt pöydälle muutaman kylmän perunan ja hiiren syömän leipäkannikan. Holpainen löysi kaapista suolaa ja pani sitä veteen. Hän viittasi hiljaa poikia ja Maria tulemaan syömään. Mutta Mari pudisti päätään ja jäi istumaan entiselle paikalleen. Ville ja Petu sen sijaan kävivät heti innokkaasti perunoiden kimppuun. Isä jakoi perunat tasan kaikille, neljä kullekin. Itselleen hän otti ne, jotka arveli huonoiksi.

»Älkää syökö vielä perunoitanne, ennen kuin saatte leipää», kuiskasi Holpainen. »Jos sinäkin, Mari, yrittäisit sentään haukata, että vahvistuisit. Tämä näyttäisi olevan hyvää. Tahdotko, niin tuon?»

Ei vastausta, vain pieni, jyrkkä nykäys päällä.

»Tuossa, pojat, kastakaa suolaveteen.» Petu ja Ville söivät nälkäisesti, mutta isälle ruoka ei oikein maistunut. Hän nieli vaivalloisesti muutaman kerran ja jätti sitten syömisen. Kätkyestä kuului yhä surkeampaa, raskasta hengitystä. Se viilsi Holpaisen sydäntä kuin veitsellä. Hän toivoi, että lapsen vaivat loppuisivat pian.

Mari istui kumarassa niin kuin ennenkin ja katseli lasta, jonka silmät tuijottivat jäykästi yhteen kohtaan. Hän ihmetteli itsekseen, että katseli lapsen tuskia niin välinpitämättömästi. Oli kuin ne eivät olisi koskeneet häneen ollenkaan. Olisiko hän jo kärsinyt niin paljon, ettei mikään suru enää vaikuttanut häneen? Kylmästi hän olisi tällä hetkellä voinut nähdä heidän kaikkien taistelevan kuoleman kanssa. Eiväthän muutaman hetken kovimmatkaan tuskat olleet mitään verrattuna pitkän ja vaivalloisen elämän kärsimyksiin. Parempi, että kuolisivat nyt kaikki yhdellä kertaa ja pääsisivät autuaiksi. Tässä hänen päänsä taas huumaantui. Jokin voima tahtoi ajaa hänet lasten kimppuun. Se tahtoi saada hänet lopettamaan elämän niiltä, joille hän oli sen antanut. Mutta hän kohotti päätään ja loi hiusten alta synkän katseen mieheen. Silloin hänen täytyi luopua aikeestaan, kun vastassa olivat vakavat ja tarkkailevat silmät. Samassa hän vajosi taas entiseen tylsyyteen. Hän näki kaiken, mitä tapahtui, eikä nähnyt. Hän kuuli eikä kuullut, kärsi eikä kärsinyt. Hän eli kuin huumeessa eikä välittänyt mistään mitään.

Hellu tuli kotiin. Toisessa kädessä riippui täysi pussi, toisella hän kurotti avainta vetääkseen oven kiinni.

»Makuluuta sain keitoksi», hän iloitsi.

»Hiljaa, hiljaa», kuiskasi isä ja osoitti kätkyttä.

Hellu pelästyi. Oli kuin jäinen virta olisi valunut pitkin ruumista aina jalkoihin asti. Hän laski pussinsa nurkkaan ja tuli varpaillaan Annin luo. Yksi katse vain, ja hän ymmärsi kaiken. Pikku Anni ei enää itkenyt eikä nauranut. Hän ei enää tarvinnut heidän apuaan. Hän hengitti jäykästi ja harvaan kätkyen pohjalla. Hän katsoi kattoon silmiään räpäyttämättä, aivan kuin olisi odottanut hakijaa.

Hellu hiipi nurkkaan vaatekasalle ja heittäytyi kasvoilleen. Ruumiin vavahduksista näki, että hän itki, vaikka nyyhkytyksiä ei kuulunut.

Holpainen istui kumarassa, pää alhaalla melkein polvien tasalla. Kädet olivat ristissä otsalla. Hän yritti rukoilla, mutta ei voinut, ajatus oli pysähtynyt. Niin hän vain odotti hiljaa, odotti ratkaisevan hetken tuloa. Hän tuskin hengitti. Kuoleman raskas ja juhlallinen läsnäolo hillitsi ja painoi alas kaiken elämän huoneessa.

Pojatkin istuivat nyt hiljaa, yhdessä kohdassa. Ville katseli silmät pyöreinä vuorotellen äitiä ja kätkyttä. Suupielessä näkyi vielä muruja syömisen jäljiltä. Kova leivänkannikka oli hangannut posken punaiseksi. Petu piti molemmin käsin kiinni paljaasta jalastaan. Hän ihmetteli, ettei rouva ollut vielä tuonut hänelle housuja, vaikka oli eilen luvannut niin varmasti.

Ja Mari oli kuin kuva, liikkumaton, äänetön ja eloton.

Anni hengitti harvemmin, sitten korahti pari kertaa rinnassa ja siihen kaikki loppui.

Hetken Hellu odotti, eikö enää kuuluisi mitään. Mutta kun kaikki jäi hiljaiseksi, hän ymmärsi, ettei Annia enää ollut. Hän oli rukoillut, että Herra tulisi korjaamaan heidät pois maailmasta. Mutta nyt, kun Anni oli lähtenyt, se tuntui niin raskaalta, että sydän tahtoi haljeta. Hän itki ääneen, ja silloin Villekin alkoi itkeä.

Tiina Katri kuuli itkun omalle puolelleen ja tuli katsomaan.

»Vai niin», hän sanoi hiljaa, »täällä näemmä on jo päätetty. Pianpa se kävikin. Niin, niin, Mari raukka, Herra antoi, Herra otti, Herran nimi kiitetty olkoon.»

Mari istui yhä samalla paikalla ja samassa asennossa.

Tiina Katri painoi ruumiin silmäluomet kiinni ja sitoi huivin leuan alle.

»Mene vähäksi aikaa lepäämään, Mari. Minä pesen pikku Annin, ja sitten se kai on vietävä pois lämpimästä huoneesta.»

»Ja minun pitää alkaa tehdä kirstua», sanoi Holpainen.

Mari ei ollut tähän asti sanonut sanaakaan. Nyt hän alkoi äkkiä puhua, hätäisesti ja jyrkästi.

»Sininen kirstu ja valkoinen peite, sertinkiä sen pitää olla, ja kukka käteen. Hanki jostain rahaa, Holpainen.»

»Kyllä, kyllä.»

Holpainen oli niin iloinen Marin puheesta, että olisi luvannut ottaa vaikka kuun alas taivaalta, jos olisi tarvittu.

»Eikä sitä saa panna yhteishautaan, vaan omaan, ihan omaan hautaan. Kuuletko, ei yhteen toisten kanssa.»

»Ei, ei, ole huoletta.»

»Ja myrtinoksista tehdään seppele päähän ja kukka käteen, semmoinen markan maksava, ja sertinkipaita. Niin, kuulitteko, sertinkipaita ja kukka, käteen ja seppele…»

Tiina Katri ja Holpainen katsoivat toisiinsa. Tuo äkkinäinen puhetulva teki miehen taas levottomaksi.

Mutta Tiina Katri sanoi rauhallisesti:

»Käy pitkällesi sinne vaatekasalle, Mari, ja yritä nukkua. Olethan ihan uupunut. Näytäpä, minä laitan sinulle jotain pään alle. Kas noin, käy tuohon.»

»Etkö sinä jo mene, Holpainen, tekemään sitä kirstua, sitä kirstua, sitä kirstua…»

»Älä enää puhu, se väsyttää sinua. Kyllä Holpainen tekee kirstun, ja me hoidamme kaiken, paidat ja peitteet ja kukat … ole nyt vain rauhassa. Paina silmät kiinni, että saat pikemmin unta.»

Mari painoi silmänsä kiinni, mutta huulet liikkuivat yhä. Toiset eivät kuitenkaan erottaneet sanoja. He yrittivät olla hiljaa. Tiina Katri pesi ruumiin ja haki omalta puoleltaan puhtaan paidan sen päälle.

Mari oli hiljentynyt, mutta he eivät tienneet varmasti, nukkuiko hän vai ei. Jonkin tunnin päästä Tiina Katri ja Holpainen kantoivat ruumista laudalla ulos. Silloin Tiina Katri katsoi taakseen. Hän näki, että Marin silmät olivat aivan auki ja seurasivat heitä. Niissä paloi synkkä, uhkaava tuli.

Tiina Katri kiiruhti heti takaisin, kun he olivat saaneet ruumiin aittaan. Holpainen aikoi jäädä seisomaan, mutta Tiina Katri nykäisi häntä.

»Lähtekää pois», hän kuiskasi.

He eivät olleet vielä portailla, kun sisältä kuului outo ääni. Samalla kaikki kolme lasta syöksyivät ovesta heitä vastaan.

»Äiti, äiti…»

Enempää Hellu ei saanut sanotuksi. Holpaisen hiukset nousivat pystyyn, ja hän astui lasten ohi kamariin.

»Herra Jumala!» huokasi Tiina Katri hiljaa. Hän pysähtyi hetkeksi ja otti kiinni sydämestään.

»Menkää, lapset kullat, talon puolelle. Menkää ja pysykää siellä. Sanokaa, että minä lähetin.»

Hän työnsi heitä lempeästi portaita alas ja kääntyi itse takaisin. Ääni oli muuttunut huudoksi. Se oli mölisevää, syvää ja karkeaa, ei ihmisen valitusta eikä eläimen ulvontaa, mutta kumpaakin yhdessä. Ja siinä oli vielä jotain muuta, kamalaa ja kauheaa. Se oli kuin huutoa kaukaisesta, tuntemattomasta maailmasta, jossa henget kiemurtelevat tuskien tulessa.

Siellä Mari makasi vielä vuoteella. Hän ei ollut enää tuo entinen hiljainen ja kärsivällinen vaimo, vaan raivoava, mölisevä mielipuoli. Holpainen piti häntä kiinni molemmin käsin.

»Pappia, pappia!» huusi Holpainen heti, kun Tiina Katri ilmestyi ovelle.

»Ja lääkäriä», kuului vielä hänen peräänsä porstuaan.

Tiina Katri juoksi. Ensin papin luo, sitten lääkärin. Ja molemmat tulivat heti, kun hän hädissään pyysi.

Pastori ehti kuitenkin ensin perille. Mutta hänestä ei ollut mitään apua. Kun sairas näki pastorin, hän huusi kaksin verroin kauheammin. Hän ei kuunnellut lainkaan pastorin sanoja. Lisäksi hän riuhtoi niin, että Holpaisella oli vaikeuksia pitää häntä kiinni.

»En minä tässä voi mitään», sanoi pastori neuvottomana, »mutta odotetaan tohtoria. Tuolla hän jo tuleekin.»

Tohtori Wialén astui sisään vakavana ja rauhallisena. Hän ymmärsi asian heti ensi silmäyksellä. Hän kääntyi Tiina Katrin puoleen, joka seisoi vapisten heidän takanaan uunin luona.

»Hankkikaa tänne pari vyötä tai jotain sellaista.»

Tiina Katri arvasi tarkoituksen. Hän katsoi ympärilleen ja löysi Annin kapalovöitä. Ne hän antoi, ja lääkäri sitoi toisella Marin jalat yhteen, toisella kädet selän taakse. Sitten Mari painettiin taas alas vaatekasalle nurkkaan.

Lääkäri katsoi pöytää ja ikkunankarmia.

»Mustetta ja kynää?»

Niitä ei ollut. Tiina Katri juoksi hakemaan niitä talon puolelta.

Lääkäri vältti Holpaisen kysyviä silmiä ja katsoi ikkunasta ulos.

»Kan hon botas?» kysyi pastori, mutta ei saanut vastausta.

Heikura toi itse paperia sekä mustepullon ja kynän ja asetti ne pöydälle. Kaikki olivat hiljaa sillä aikaa, kun lääkäri kirjoitti.

»Antakaa hänelle tätä ruokalusikallinen joka toinen tunti», sanoi tohtori ja ojensi paperilapun Holpaiselle.

»Niin», sanoi pastori ja tarttui hattuunsa, »meillä ei taida olla täällä muuta tehtävää».

»Suokaa anteeksi», aloitti Heikura äkkiä, »minä pyytäisin… Onkohan tässä mitään toivoa parantumisesta?»

Hän katsoi lääkäriä.

»Miten niin?»

»Tämä tahtoo olla vaikeaa. Minulla kun on muitakin vuokralaisia. Ne eivät rupea tuota kuuntelemaan.»

Kaikki olivat hetken hiljaa. Pastori ja lääkäri vaihtoivat muutaman sanan ruotsiksi. Sitten pastori kysyi:

»Tahtooko Holpainen viedä vaimonsa Harjulaan?»

»Otettaisiinko hänet sinne?»

»Kyllä luulen. Minä kirjoitan lapun, jonka saatte viedä vaivaishoitokunnan esimiehelle.»

»Ehkä minä teen sen. Holpainen ei kuitenkaan pääse täältä nyt mihinkään», sanoi Tiina Katri.

Hänelle se annettiin. Sitten tohtori ja pastori lähtivät yhdessä pois.

»Eikö toivoa?» kysyi pastori, kun he olivat portilla.

»Ei», vastasi tohtori lyhyesti.

He kävelivät rinnakkain kadun vierustaa, sillä heillä oli sama tie. Vähän ajan kuluttua pastori sanoi taas:

»Enpä ole viime aikoina nähnyt noin suurta surkeutta.»

»Sitä on maailmassa paljonkin.»

»Niin on, niin on. Sairautta ja tauteja, kaikenlaista kurjuutta. Ja pahinta on, ettei sitä voida auttaa.»

»Ehkä voitaisiin, jos tahdottaisiin.»

»Miten? Selittäkääpä, tohtori.»

»Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa, se on ensimmäinen ehto.»

»Helppo sanoa. Entä sitten?»

»Parempi terveydenhoito. Huonot ja parantumattomat sairaat nopeasti ja ilman tuskaa pois hengiltä.»

»Herra varjele! Tuossa viimeisessä te ainakin menisitte muuttamaan Jumalan tahtoa.»

»En siinä enempää kuin muussakaan, missä ihminen yrittää tulla luonnon herraksi.»

»Ei, ei, tohtori—»

Pastori pudisti päätään.

»Kun eläin kärsii ja kituu ja tiedätte, ettei se enää voi parantua, mitä silloin teette?»

»Mutta sehän on eri asia.»

»Miksi? Eikö sama sääli vaadi lopettamaan myös ihmisen kärsimykset?»

»Emme voi tietää, mitä tarkoitusta varten Jumala lähettää ne ihmiselle.»

»Sen mukaan olisi väärin myös parantaa sairaita. Niinhän on, jos lähdemme siitä, että taudit tulevat Jumalan erityisestä päätöksestä. Ja jos olemme vielä johdonmukaisempia, niin terveydenhoitokin on ehkä jo syntiä. Senhän kautta estämme Jumalaa lähettämästä tauteja ja teemme sen hänelle vaikeammaksi.»

»Olkoon sen asian laita miten tahansa, mutta meillä ei ainakaan ole oikeutta lopettaa keneltäkään armonaikaa.»

»Jos saarnaisitte tuota silloin, kun sotia julistetaan, olisin kanssanne samaa mieltä. Mutta sitä ette tee. Vanhan hyvän tavan mukaan silloin saa tappaa ja runnella terveitä, voimakkaita miehiä laumoittain. Eikä kenelläkään ole siitä tunnonvaivoja. Vielä päälle kehdataan rukoilla Jumalalta siunausta ’aseille’. Ja ehkä samalla kertaa muistutetaan, että lähimmäistä pitää rakastaa niin kuin itseään. Ei ajatella, että sekin on lähimmäinen, jota mennään tappamaan.»

»Sodat ovat Jumalan vitsauksia. Niitä emme voi välttää. Jumala hallitsee maailmaa niin, että hän antaa pahan rangaista itseään.»

»Ei, hyvä pastori, teillä on aivan väärä käsitys Jumalasta. Olkaa varma siitä, etteivät ihmiset riko Jumalaa vastaan, jos sodat lakkautetaan maailmasta. Mutta palataan tuohon onnettomaan vaimoon. Vakuutan teille, ettei armonaika hyödytä häntä mitenkään. Sillä kun järjen kipinä on sammunut, sielusta on kadonnut myös voima tutkia, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Silloin on myös mahdotonta tehdä parannusta.»

»Mutta hänen kärsimyksensä voivat olla muille neuvoksi ja varoitukseksi.»

»Jos joku ei voi saada sielulleen autuutta muuten kuin toisen ihmisen kärsimyksen kautta, menköön hän sitten ennemmin helvettiin. Suokaa anteeksi, pastori, mutta tällainen on minun uskontoni. Enkä voi uskoa, että Jumala olisi tehnyt tuon vaimoparan hulluksi pelastaakseen sillä ehkä hänen tukevan miehensä sielun. Jopa hän silloin olisi… Ei, ei, pastori, puhdistakaa uskontonne, ei tuo oppi enää kelpaa nykyajan ihmisille. Ja hyvästi nyt, minun täytyy poiketa tähänkin taloon.»

Hän meni portista sisään, ja pastori jatkoi matkaa yksin, miettivänä ja totisena.

Kuuden aikaan illalla Tiina Katri palasi vaivaishoitokunnan esimiehen luota, lupakirja kädessään. Holpainen seisoi silloin pihalla ja jutteli Heiskasen kanssa. Hän oli päästänyt Marin irti siteistä, kun Mari oli hartaasti pyytänyt sitä ja luvannut olla hiljaa. Mari oli sitten ollut niin kiltti, että Holpainen uskalsi jättää hänet yksin ja käväistä nopeasti ulkona. Hetken aikaa he kolme miettivät siinä, oliko parasta viedä Mari Harjulaan vielä samana iltana vai jättää se aamuun.

»Mutta mitä parempaa siitä tulee», sanoi Heiskanen, »vietävä hän kuitenkin on. Sinulle tulee vaikea yö, jos hän alkaa olla rauhaton.»

»Ja lapset pelkäävät», lisäsi Tiina Katri.

»Niinhän se taitaa olla», sanoi Holpainen. »Mennäänpä taas katsomaan häntä.»

Kun he tulivat sisään, Maria ei näkynyt missään. He katselivat hämmästyneinä ympärilleen. Sitten Tiina Katri huomasi, että vaatekasa oli nurkan puolella koholla. Holpainen alkoi purkaa kasaa, ja sieltä he löysivät Marin alimmaisena kyyryssä lattialla. Hän vapisi ja katsoi heitä silmät pyöreinä.

»Ei saa tulla, ei saa tulla, pois, pois, ei saa tulla, ei saa tulla…» hän uikutti valittavalla äänellä.

»Älä pelkää, emme tee sinulle pahaa», sanoi Holpainen ja yritti saada häntä esiin.

»Pois, pois, pois…»

»Mari tulee vähän kävelemään meidän kanssamme», sanoi Heiskanen, »menemme katselemaan kaupunkia».

»Niin, silitetään ensin hiukset ja korjataan noita hameita», houkutteli Tiina Katri, »minäkin tulen mukaan».

»Älkää, älkää, en minä tule, en tule, en, en, pois, pois. Pois!» Viimeisen sanan hän tiuskaisi kovalla äänellä.

»Hiljaa, hiljaa», varoitti Holpainen, »tai me sidomme taas kädet kiinni».

»Ei saa sitoa, ei saa sitoa, kyllä minä olen hiljaa. Hiljaa, hiljaa…»

Nyt hän antoi Tiina Katrin siistiä ja laittaa itseään. Sitten Holpainen otti häntä toisesta kainalosta ja Heiskanen toisesta. Niin he lähtivät viemään häntä Harjulaan, köyhien hoitolaitokseen. Se oli noin virstan päässä kaupungin ulkopuolella. He kulkivat edellä, ja Tiina Katri käveli heti perässä. Mari mutisi heille koko matkan hiljaisella, levottomalla äänellä.

»Voi, voi, voi, mitä pahaa olen teille tehnyt, kun näin kiusaatte minua? Voi, voi, voi, armahtakaa minua, onnetonta, voi, voi.»

He vain vetivät häntä mukanaan eivätkä vastanneet mitään. Jos hän alkoi puhua kovemmalla äänellä, Holpainen varoitti häntä.

»No noh, muista, että meillä on vyöt mukana.»

Silloin Mari madalsi äänensä taas heti melkein kuiskaukseksi.

Ihmisiä tuli heitä vastaan, toiset jalan, toiset ajaen. Kaikki katsoivat heitä pitkään ja oudoksuen. Muutamat pysähtyivät uteliaina.

»Mikä sitä vaivaa? Hullujenhuoneeseenko viedään, vai mihin?»

»Mitäs te sillä tiedolla teette», vastasi Tiina Katri heille.

He jatkoivat matkaansa. Ihmiset seurasivat heitä vähän aikaa silmillään ja kääntyivät sitten taas jatkamaan omaa kulkuaan.

Harjulan pihaan päästiin vihdoin. Tiina Katri meni sisään näyttämään lupakirjaa.

Hoitaja raapi korvallistaan.

»Vähän on vaivaa viisaissa, niin hulluja vielä lisäksi. Kuusi on jo ennestään. Onko tämä oikein raivo?»

»Onhan se, aina välillä kovastikin.»

»Hukassa niiden kanssa ollaan. Mihin se nyt pannaan?»

Hän katsoi vaimoaan, joka istui samassa huoneessa.

»Eiköhän lastenpytinkiin. Siellä on koppi tyhjänä Eevan jälkeen.»

Portista vasemmalle oli pieni rakennus, jossa oli kaksi huonetta. Siellä asuivat hoidon vanhat vaimot ja kaikki pienemmät lapset. Vanhoja vaimoja oli kymmenkunta, lapsia noin kaksikymmentä. Ensimmäisen huoneen nurkassa oli laudoista tehty pimeä koppi mielipuolia varten. Sen sai Mari asuinpaikakseen, koska se sattui nyt olemaan tyhjä.

Kuuma, pahanhajuinen ilma löyhähti heitä vastaan heti, kun ovi avattiin. Tiina Katri oli tukehtua. Hän pani esiliinan nurkan moneen kertaan taitettuna suun ja sierainten eteen.

Lapset itkivät ja kiukuttelivat.

»Olettekos hiljaa, penikat!» huusi yksi vaimoista kimeällä äänellä.

Suuremmat lapset lakkasivat ja jäivät katselemaan tulijoita, mutta pienemmät kitisivät yhä. Etuhuoneessa muutamat vaimot kehräsivät villaa, toiset karstasivat. Ovi oikealla olevaan toiseen huoneeseen oli auki. Siellä tuuditettiin viittä kätkyttä yhtä aikaa. Lapset huusivat ja tuudittajat lauloivat, jos sellaista yksiäänistä mölinää saattoi sanoa lauluksi. Aina välillä he löivät kämmenellä kätkyen päähän.

»Mörkö tulee, mörkö tulee, oletkos ääneti.»

Lasten kastelemia riepuja ja vöitä riippui naruilla molemmissa huoneissa. Niistä levisi väkevä haju, joka teki ilmasta yhä saastaisemman.

Mari tuli levottomaksi heti, kun oli astunut kynnyksen yli.

»Pois, pois, pois, en minä tahdo, en minä tahdo, pois, pois, pois…» hän uikutti.

Hoitaja avasi kopin oven. Musta pimeys ammotti heitä vastaan.

»Pankaa tuonne!» sanoi hoitaja.

»En minä, en minä, en, en, en…» huusi Mari. Mutta hän oli jo sisällä, ja ovi työnnettiin lukkoon.

Kauheasti hän löi seinää ja huusi. Hän huusi taas sillä samalla oudolla äänellä, joka ei ollut ihmisen valitusta eikä eläimen ulvontaa, mutta molempaa yhdessä.

»Ähä», sanoivat eukot lapsille, »kuulette nyt, eikös tullut mörkö!»

Lapset painoivat päänsä sivuun ja sulkivat silmänsä. Tuudittajien ei tarvinnut enää laulaa. Lapset olivat niin hiljaa, että tuskin hengittivät.

Myös ne vaimot, jotka kehräsivät ja karstasivat, lopettivat puheensa. Kaikki jäivät kuuntelemaan tuota yhtä ääntä, joka täytti molemmat huoneet ja kuului kauas pihalle. Siinä ikään kuin koko luonnon tuska pyrki ulos.

Tiina Katri kiiruhti ensimmäisenä pihalle. Huoneiden paha haju tunkeutui vaatteen läpi hänen suuhunsa ja sieraimiinsa. Se pisteli ja karvasteli kurkussa, ja hän oli tukehtua. Hänen täytyi jäädä portaiden viereen oksentamaan. Kaikki, mitä hän oli sinä päivänä ehkä syönyt, tuli ulos, ja lopuksi vihreää sappea. Silmistä valui kyyneliä tulvana pitkin poskia. Hän makasi rintansa varassa portaiden kaidetta vasten ja hengitti raskaasti.

Eräs hoidon vaimoista seisoi vieressä ja nauroi.

»Sekö haju noin rupesi kääntämään vatsaa, ha, ha, ha. Se on vain outoa alussa, sitä ei huomaa, kun tottuu. Olisitte käynyt sen entisen hullun aikaan, joka teki tarpeensa alleen. Silloin vasta olisitte tuntenut löyhkän! Minuakin välillä kuvotti, varsinkin kun koppia siivottiin, vaikka en muuten ole kovin arka luonteeltani.»

»Herra siunaa, tähän ihan kuolee», mutisi Tiina Katri, kun olo vähän helpotti.

»Tule pois, kah, mitä sinä turhia», sanoi Heiskanen, joka oli Holpaisen kanssa menossa portille päin. Tiina Katri tavoitti heidät.

»Miksi ne pitävät ihmisiä semmoisessa löyhkässä?» hän riiteli. »Keräävät kaikki vanhat akat ja pienet lapset samaan paikkaan, ja hullujen koppi vielä lisäksi. Antaisivat poloisille edes puhdasta ilmaa! Ruoka ei siellä kuitenkaan voi olla kummoista, koska he näyttävät niin laihoilta ja kalpeilta.»

»Suolakalaa kuuluvat saavan vain sunnuntaisin, kerran viikossa.»

»Onneton, joka sinne joutuu.»

»Kun kuolisi ajoissa, ettei eläisi vanhaksi eikä alkaisi kitua.»

»Kumma, etteivät mene ennemmin hirteen kuin tuollaiseen kärsimykseen.»

He kulkivat edellä, Tiina Katri ja Heiskanen. Holpainen tuli vähän matkan päässä perässä, pää alaspäin, hartiat kumarassa. Hän polki maata niin raskaasti, että olisi luullut hänen kantavan selässään kovaa kuormaa. Kulunut sarkanuttu, harmaanruskea, riippui hänen yllään. Housut olivat takaa rikki.

Tyhjältä ja kolkolta tuntui Holpaisen huone seuraavana päivänä. Kaksi ihmistä oli joutunut pois yhtä aikaa, äiti ja pikku Anni. Hellu pelkäsi aittaa, jossa pikku Annin ruumis oli. Hän teki pitkän kierroksen joka kerta, kun meni sen ohi liiteriin hakemaan puita. Ja jos pimeässä täytyi lähteä ulos, hän vapisi kuin lankavyyhti.

Nurkkaakin hän pelkäsi, jossa äiti oli huutanut niin surkeasti. Hämärässä he istuivat poikien kanssa aina uunin luona. Silloin hän ei uskaltanut kääntää päätään sinne eikä kätkyeen päin, jossa pikku Anni oli kuollut. Hän puhui hiljempaa kuin ennen. Ääntä oli vaikea saada esiin, ja kun sitä sai, se kuulosti vieraalta. Hän ei tahtonut tuntea sitä omakseen. Äiti oli hänellä koko ajan mielessä. Hän muisti niin selvästi, miltä äiti näytti, kun istui Anni sylissä ja sanoi heille jotain rauhallisella äänellään. Hän ei voinut ymmärtää, miten he tulisivat toimeen ilman äitiä. Kuka huolehtisi heidän vaatteistaan ja muista tarpeista? Sekin oli niin outoa, että he olivat kaikki päivät yksin, omissa oloissaan. Kukaan ei neuvonut, ei käskenyt, ei kieltänyt. Aamusta iltaan he saivat elää juuri niin kuin halusivat. Pojat telmivät ja tappelivat niin paljon kuin tahtoivat. Jos Hellu yritti estää heitä, he eivät välittäneet siitä. Eivätkä he välittäneet siitäkään, jos hän uhkasi kertoa isälle, sillä he tiesivät, ettei hän kuitenkaan kertoisi.

Välillä Hellulla oli niin ikävä äitiä ja Annia ja entistä aikaa, että kyyneleet väkisin tulivat silmiin. Mutta äiti oli aina varoittanut häntä itkemästä, ettei viimeinen näkö menisi. Siksi hän pyyhki kyyneleet heti pois, kun ne tulivat esiin. Ja hän joi vettä, että sai karvaan palan painumaan kurkusta alas. Hän tiesi kuitenkin, ettei heidän kodissaan olisi koskaan iloista hetkeä, ellei äiti tulisi terveenä takaisin. Mutta jos se tapahtuisi, hän olisi kuin taivaassa. Silloin hän ei välittäisi, vaikka näkisi nälkää ja vaikka mitä, niin, vaikka tulisi umpisokeaksi.

Ville ei surrut, eikä Petukaan, vaikka hän oli joskus ikään kuin ajatuksissaan. Rouva oli tuonut hänelle housut. Petu valitti muutaman kerran, ettei äiti ollut nähnyt niitä. Niissä oli samettia lahkeissa ja kiiltäviä nappeja. Alussa ne tahtoivat aina pudota alas, koska hänellä ei ollut henkseleitä. Mutta Hellu löysi pihalta narunpätkän, ja kun housut sidottiin sillä kiinni vyötäröltä, ne pysyivät.

Tiina Katri kävi katsomassa heitä joka päivä. Kun hänellä oli pyykkipäivä, hän otti heidän vaatteensa mukaan pesuun. Ja kun Hellu sattui saamaan kaupungilta makuluita, hän löi ne rikki ja pani ne tulelle.

Kyllä Hellu osasi hoitaa tulta, mutta pata oli vaikea saada kaakeliuuniin ja sieltä pois. Kerran hän poltti siinä kätensä, ja sen jälkeen hän ei enää uskaltanut yrittääkään. Jos isä ei ollut kotona eikä Tiina Katri, hän kävi talon puolelta pyytämässä apua. Aina sieltä joku tuli.

Isä istui useimmiten kumarassa, pää alaspäin, ja imeskeli tyhjää piippuaan. Hän ei puhunut edes niin paljon kuin ennen, mutta Hellusta oli kuitenkin turvallista, kun isä oli kotona. Hän melkein toivoi, ettei isä saisikaan työtä. Sillä heitä pelottaisi kovasti, kun isä olisi poissa aamusta iltaan. Heidän täytyisi olla yksin kamarissa hämärän aikana, ehkä joskus aivan pimeässäkin.

Mutta se toive ei toteutunut. Seuraavalla viikolla isä meni jo rautatietöihin. Sen jälkeen he näkivät häntä vain keskipäivällä ruoka-aikaan nopeasti ja myöhään illalla, vähän ennen nukkumaanmenoa. Aamuisin hän oli poissa, kun he heräsivät. Sunnuntaisin hän oli kotona, mutta silloin hän ei jaksanut olla jalkeilla. Sillä hän oli niin väsynyt viikon kovasta työstä, että nukkui koko päivän.

Oli toinenkin syy, miksi Holpainen yritti nukkua niin paljon kuin vain sai unta. Työssä ollessa hän ei ehtinyt eikä jaksanut ajatella kovin pitkälle. Mutta kun hän tuli tyhjään kotiin, hän näki nuo onnettomat lapsiraukat, jotka kärsivät nälkää ja kaikenlaista puutetta. Silloin hänen mielensä kävi raskaaksi. Hän pelkäsi, että jos hän alkaisi surra elämää liikaa, hänelle kävisi samoin kuin Marille. Niinpä hän ei tiennyt parempaa keinoa kuin nukkua pois huolet ja murheet, koska muuten hän ei päässyt niistä eroon.

Rautatien työpaikka oli Kotkakallion rinteellä Harjulaan päin. Sieltä hän näki hyvin sen rakennuksen portaat, jossa Mari oli. Välillä hän suoristi selkänsä ja lepäsi nojaten molemmin käsin lapioon. Silloin hänen silmänsä menivät aina väkisinkin lahdelman ja peltojen yli sinne kauas. Usein hän sattui näkemään, kun ovi aukeni ja joku astui portaita alas. Hän ei oikein erottanut, oliko se mies vai nainen, mutta mitäpä hän sillä tiedolla teki. Mari se ei kuitenkaan ollut.

Holpainen kaivoi maata rinteen alla, mutta ylempänä oli miehiä, jotka hakkasivat kiveä. He olivat kaikki nuoria ja kovia pilkkaamaan muita.

»Hei, Holpainen, tulepas tänne!» sieltä huudettiin kerran.

»Mikä on?» huusi Holpainen takaisin ja katsoi ylös.

»No, tulehan.»

Holpainen käveli vähän epäillen heidän luokseen.

»Tuossa saat. Ota ja syö.»

»Mitä se on? Kivenmuraa?»

»No, niin. Kah, syö pois äläkä kursaile.»

»Ole hiljaa. Kuka tuota syö?»

»Eikö kelpaa rengille rokka? Niinhän ne herrat tuumivat, kun antoivat meille kahdeksankymmentä penniä päiväpalkaksi. Kunhan saavat leipää, syökööt kivenmuraa leivän kanssa.»

»Pitäkää sitten hyvänänne, te, jotka sitä hakkaattekin», sanoi Holpainen ja lähti takaisin omaan työhönsä.

»Kyllä, kyllä! Ja syö sinä mutaa, jota kaivat irti maasta. Mutta sulata se ensin suussasi, älä niele jäisenä, saat pian vatsataudin.»

»Ha, ha, ha», nauroivat toiset.

Holpainen ei välittänyt vastata. Selkä kumarassa hän teki työtään. Hän löi lapion lujasti maahan ja heitti kasan multaa ylös. Joka kerta kun hän kumartui, housut repesivät takaa. Reiät kävivät suuremmiksi, ja ilma tuntui kylmältä iholla.

Harjulan portin vieressä olevasta rakennuksesta kuului aika ajoin huutava ääni. Välillä se oli karkean syvä, välillä kimeästi uikuttava. Sisällä lapset hiljenivät silloin ja käänsivät silmänsä pois kopista. Vaimot keskeyttivät työnsä ja kuuntelivat. Ja ääni kaikui kauas ympäristöön, niittyjen ja peltojen yli aina maantielle ja pihalle, joka paikkaan. Kaikki muut valitukset lakkasivat siksi ajaksi hoidossa. Sairaat unohtivat vaivansa ja lapset nälkänsä, riitelijät katkeran mielensä. Sillä tuossa ainoassa huudossa jokaisen tuska pääsi ulos, ja silloin heidän rinnassaan tuntui helpommalta.

Kuopiossa keväällä 1886.

### Sanasto

- **kah**: huudahdus: no, kuule.
- **kitupiikki**: tässä pieni lamppu, joka kuluttaa vähän öljyä. Tavallisesti saita ihminen.
- **kadotus**: ikuinen rangaistus kuoleman jälkeen.
- **porttohuone**: talo, jossa naiset myivät seksiä miehille.
- **kätkyen**: vauvan pieni sänky, jota voi heiluttaa. Perusmuoto on kätkyt.
- **tuuditti**: liikutti kätkyttä edestakaisin.
- **porstua**: talon kylmä eteinen.
- **avanto**: reikä järven jäässä.
- **kirstua**: arkkua, johon kuollut pannaan.
- **sertinki**: ohut kangas.
- **aitta**: pieni rakennus pihalla. Siellä säilytetään tavaroita ja ruokaa.
- **Kan hon botas?**: ruotsia: voiko hän parantua?
- **vaivaishoitokunnan esimies**: henkilö, joka johtaa ryhmää, joka päättää köyhien avusta.
- **armonaika**: aika, jonka ihminen saa elää ja katua ennen kuolemaa.
- **virsta**: vanha pituusmitta, noin yksi kilometri.
- **hoitaja**: tässä laitoksen johtaja.
- **lastenpytinki**: Harjulan rakennus, jossa lapset ja vanhat vaimot asuvat.
- **rengille rokka**: "renki" on maatalon työmies, "rokka" on keittoa.