# Joulun-aatto (taso B1)

*Charles Dickens*

## I.

Marleyn haamu.

Marley oli kuollut, aloitetaan tästä. Siitä ei ole minkäänlaista epäilystä. Pappi, notaari, hautajaistoimittaja ja pääsurija olivat allekirjoittaneet hänen hautaustodistuksensa. Scrooge allekirjoitti sen, ja Scroogen nimi oli hyvä pörssissä, mihin hän sen sitten kirjoittikin.

Vanha Marley oli kuollut, kuollut kuin ovinaula. Huomatkaa! Minä en aio sanoa, että tiedän itse, mikä ovinaulassa on erityisen kuollutta. Minä olisin itse ehkä pikemmin pitänyt ruumisarkun naulaa kaikkein kuolleimpana kappaleena myytävien rautatavaroiden joukossa. Mutta tässä vertauksessa näkyy esi-isiemme viisaus. Minun vaatimattomat käteni eivät saa sotkea sitä, muuten koko maa on hukassa. Sallikaa minun siis sanoa painokkaasti, että Marley oli kuollut, kuollut kuin ovinaula.

Tiesikö Scrooge, että Marley oli kuollut? Sen voi arvata. Kuinka muuten? Scrooge ja Marley olivat olleet kauppakumppaneita, ties kuinka monta vuotta. Scrooge oli hänen ainoa testamentin toimeenpanijansa, hänen ainoa omaisuuden hoitajansa, hänen ainoa pesänselvittäjänsä. Scrooge oli hänen ainoa perillisensä, hänen ainoa ystävänsä ja hänen ainoa surijansa. Eikä Scroogekaan ollut tästä surullisesta tapauksesta niin kauheasti murtunut. Hän hoiti asiansa erinomaisesti itse hautajaispäivänä ja vietti sitä tekemällä edullisen kaupan.

Minä mainitsin Marleyn hautajaiset, ja näin palaan siihen kohtaan, josta aloitin. Ei ole minkäänlaista epäilystä, että Marley oli kuollut. Tästä täytyy pitää tarkasti kiinni, muuten siinä kertomuksessa, jonka aion kertoa, ei ole mitään kummallista. Hamletin isä kävelee yöllä omilla valleillaan itätuulessa. Mutta jos emme olisi täysin varmoja siitä, että hän kuoli ennen näytelmän alkua, se ei kummastuttaisi meitä. Se ei olisi sen oudompaa, kuin jos joku muu keski-ikäinen herrasmies lähtisi äkkiä pimeässä ulos johonkin tuuliseen paikkaan. Hän voisi mennä esimerkiksi Saint Paulin kirkkomaalle, varta vasten hämmästyttääkseen poikansa heikkoa mieltä.

Scrooge ei koskaan pyyhkinyt pois vanhan Marleyn nimeä. Siinä se oli vielä vuosia myöhemmin varaston oven päällä: Scrooge ja Marley. Yritys tunnettiin nimellä "Scrooge ja Marley". Ne, jotka tulivat ensimmäistä kertaa asioimaan, sanoivat Scroogea milloin Scroogeksi, milloin Marleyksi, mutta hän vastasi molempiin nimiin. Hänestä se oli yhdentekevää.

Mutta oi! Hän oli täysin armoton mies, tuo Scrooge! Kiskova, kiristävä, kaappiva, haaliva, ahne, vanha syntinen! Hän oli kova ja karkea kuin piikivi, josta mikään rauta ei ole koskaan iskenyt lämmittävää tulta. Hän oli salaperäinen, hillitty ja yksin kuin huuhkaja. Hänen sisäinen kylmyytensä kohmetti hänen vanhat kasvonpiirteensä, puri hänen terävää nenäänsä ja rypisti hänen poskensa. Se kangisti hänen kävelynsä, teki hänen silmänsä punaisiksi ja hänen ohuet huulensa sinisiksi. Se puhui hänen vinkuvassa äänessään. Kylmä härmä peitti hänen päänsä, hänen kulmakarvansa ja hänen jäykkäkarvaisen leukansa. Hän levitti kylmyyttään kaikkialle. Mätäkuun aikaan hän jäädytti konttorinsa, eikä hän jouluna lämmittänyt sitä millään tavalla.

Ulkoinen kuumuus tai kylmyys vaikutti Scroogeen hyvin vähän. Mikään kesän helle ei voinut lämmittää häntä, eikä mikään talven pakkanen voinut palelluttaa häntä. Mikään puhaltava tuuli ei ollut purevampi kuin hän. Mikään putoava lumi ei ollut kiihkeämpi putoamaan, eikä mikään rankkasade ollut vaikeampi taivuttaa. Huono sää ei tiennyt, miten päästä häneen käsiksi. Ankarin sade ja lumimyrsky ja raekuuro ja räntä saattoivat kehua voittavansa hänet vain yhdessä asiassa. Ne olivat usein hyvin "runsaskätisiä", mutta Scrooge ei koskaan.

Kukaan ei koskaan pysäyttänyt häntä kadulla ja sanonut iloisen näköisenä: "Rakas Scrooge, kuinka jaksatte? Milloin tulette meitä tervehtimään?" Yksikään kerjäläinen ei pyytänyt häneltä pienintäkään apua. Yksikään lapsi ei kysynyt häneltä, paljonko kello oli. Yksikään mies tai nainen ei koko hänen elämänsä aikana kysynyt häneltä kertaakaan tietä sinne tai tänne. Jopa sokeiden koirat näyttivät tuntevan hänet. Kun ne näkivät hänen tulevan, ne taluttivat isäntänsä portinmajaan tai pihalle. Sitten ne heiluttivat häntäänsä, aivan kuin ne olisivat sanoneet: "Sokea isäntä, on parempi olla silmätön kuin pahasilmäinen."

Mutta mitäpä Scrooge siitä välitti! Juuri tätä hän halusikin. Hän pujotteli eteenpäin elämän väkirikkailla teillä ja torjui luotaan kaiken inhimillisen hellyyden. Kun hän sai tehdä näin, se oli, niin kuin tuttavat sanoivat, oikeaa herkkua Scroogelle.

Kerran — se oli kaikista vuoden hyvistä päivistä joulunaatto — vanha Scrooge istui työssä konttorissaan. Ilma oli kylmä, kalpea ja ankara, ja lisäksi sumuinen. Hän kuuli, kuinka ihmiset ulkona pihalla kävelivät puuskuttaen edestakaisin. He hakkasivat käsiään ristiin ja polkivat jalkojaan kiveykseen lämmitelläkseen niitä. Kaupungin kellot olivat juuri lyöneet kolme, mutta silti oli jo aivan pimeää. Koko päivänä ei ollut ollut valoisaa. Kynttilät hohtivat läheisten konttorien ikkunoista kuin punaiset pilkut kalpeassa, ruskeassa ilmassa. Sumu virtasi sisään jokaisesta raosta ja avaimenreiästä. Ulkona se oli niin paksua, että vastapäiset rakennukset näkyivät vain himmeästi kuin aaveet, vaikka piha oli hyvin kapea. Kun näki mustanharmaan pilven laskeutuvan alas ja peittävän kaiken, olisi voinut luulla, että luonto asui aivan lähellä. Se olisi ollut juuri keittämässä suuria määriä juomaa.

Scrooge piti konttorinsa ovea auki, jotta hän voisi tarkkailla konttoristiaan. Konttoristi kopioi kirjeitä hirveän pienessä kopissa, jonkinlaisessa vesisäiliössä. Scroogella oli takassaan aika pieni tuli, mutta konttoristin tuli oli niin paljon pienempi, että se näytti vain yhdeltä hehkuvalta hiileltä. Hän ei voinut lisätä sitä, sillä Scrooge piti hiililaatikkoa omassa huoneessaan. Heti kun konttoristi tuli sisään lapio kädessä, isäntä ennusti, että heidän oli pakko erota. Sen vuoksi konttoristi pani ylleen valkoisen kaulahuivinsa ja yritti lämmitellä kynttilän avulla. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska hänellä ei ollut erityisen hyvää mielikuvitusta.

"Iloista joulua, eno! Jumala varjelkoon teitä!" huusi iloinen ääni. Se oli Scroogen sisarenpojan ääni. Hän ilmestyi niin äkkiä, että tämä oli ensimmäinen merkki hänen tulostaan.

"Pah!" sanoi Scrooge, "joutavia!"

Tämä Scroogen sisarenpoika oli kävellyt sumussa ja pakkasessa niin nopeasti, että hän oli lämmin ja aivan hehkui. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja kauniit, hänen silmänsä säkenöivät ja hänen hengityksensä näkyi.

"Jouluko on joutavia, eno!" vastasi Scroogen sisarenpoika. "Ette kai sitä tarkoita?"

"Tarkoitan kyllä", sanoi Scrooge. "Iloista joulua! Mikä oikeus sinulla on olla iloinen? Mikä syy sinulla on olla iloinen? Olethan sinä tarpeeksi köyhä?"

"Olkoon niin", vastasi sisarenpoika hilpeästi. "Mikä oikeus teillä on olla nyreä? Mikä syy teillä on olla yrmeä? Olettehan te tarpeeksi rikas."

Scrooge, jolla ei heti ollut parempaa vastausta valmiina, sanoi taas: "Pah!" Sitten hän lisäsi: "Joutavia."

"Älkää olko pahoillanne, eno!" sanoi sisarenpoika.

"Mitä muuta minä voin olla", vastasi eno, "kun elän tällaisessa hullujen maailmassa? Iloista joulua! Hiiteen kaikki iloiset joulut! Mitä joulu on sinulle? Se on aika, jolloin maksat laskuja ilman rahaa. Se on aika, jolloin huomaat olevasi vuoden vanhempi, mutta et tuntiakaan rikkaampi. Se on aika, jolloin lasket tappiota kirjoissasi ja näet niissä edessäsi koko vuoden ajalta tyhjän kohdan. Jos saisin tehdä tahtoni", sanoi Scrooge närkästyneenä, "niin jokainen hupsu, joka juoksee ympäriinsä hokemassa 'iloista joulua', keitettäisiin oman puddinkinsa kanssa. Ja hänet haudattaisiin rautatammen puikko sydämessä. Niin tehtäisiin."

"Eno!" pyysi sisarenpoika.

"Sisarenpoika!" vastasi eno tylysti. "Vietä sinä joulua sinun tavallasi, mutta anna minun viettää sitä omalla tavallani."

"Viettää sitä!" toisti Scroogen sisarenpoika. "Mutta ettehän te vietä sitä ollenkaan."

"Anna minun siis olla viettämättä sitä", sanoi Scrooge. "Olkoon sinulla paljon hyvää siitä! Sinulla on aina ollut paljon hyvää siitä!"

"Monesta asiasta on ollut minulle hyvää, vaikkei juuri hyötyä", vastasi sisarenpoika. "Muun muassa joulusta. Jätetään hetkeksi sivuun se kunnioitus, joka kuuluu sen pyhälle nimelle ja alkuperälle, jos mitään siihen kuuluvaa sopii jättää sivuun. Minä olen silti aina pitänyt joulunaikaa hyvänä aikana, kun se on tullut. Se on lempeä, anteeksiantava, armelias ja iloinen aika. Se on ainoa aika, jonka tiedän vuoden pitkässä kalenterissa, kun miehet ja naiset kuin sopimuksesta avaavat suljetut sydämensä. Silloin he ajattelevat alempiaan matkatovereina hautaa kohti. He eivät ajattele heitä aivan toisenlaisina olentoina, jotka pyrkivät muualle. Sentähden, eno, minä uskon, että siitä on *ollut* minulle hyvää ja on vastakin *oleva*. Niin minä uskon, vaikkei se ole koskaan pannut hitustakaan kultaa tai hopeaa taskuuni. Ja minä sanon: Jumala siunatkoon sitä!"

Konttoristi vesisäiliössä osoitti vahingossa, että hän piti puheesta. Mutta hän huomasi heti, kuinka sopimattomasti hän oli tehnyt. Hän kohensi tulta ja sammutti iäksi viimeisenkin heikon kipinän.

"Sanokaa vielä yksi sana", sanoi Scrooge, "niin te pääsette pois paikastanne viettämään joulua! Olethan sinä aikamoinen puhuja", hän lisäsi ja kääntyi sisarenpoikansa puoleen. "Kumma, ettet pyri parlamenttiin."

"Älkää suuttuko, eno. No! Syökää huomenna päivällistä meidän kanssamme."

Scrooge vastasi, että hän halusi nähdä sisarenpoikansa — niin, sen hän todella sanoi. Mutta ei siinä kaikki. Hän lisäsi: vasta hänen viimeisellä hetkellään.

"Mutta miksi?" kysyi Scroogen sisarenpoika. "Miksi?"

"Miksi menit naimisiin?" sanoi Scrooge.

"Sentähden, että rakastuin."

"Sentähden, että rakastuit!" mutisi Scrooge, ikään kuin se olisi ollut ainoa asia maailmassa, joka oli vielä naurettavampi kuin iloinen joulu. "Hyvästi!"

"Ei, eno, mutta ettehän te koskaan käynyt luonani ennen naimisiin menoanikaan. Miksi sanotte sitä syyksi, ettette nyt tule?"

"Hyvästi!" vastasi Scrooge.

"Minä en tarvitse teiltä mitään. Minä en pyydä teiltä mitään. Miksi emme saisi olla ystäviä?"

"Hyvästi!" vastasi Scrooge.

"Minua surettaa sydämestäni, että olette niin taipumaton. Meillä ei ole koskaan ollut mitään riitaa keskenämme. Mutta minä ehdotin tätä vain joulun kunniaksi, ja aion pysyä joulutuulella loppuun asti. Siis iloista joulua, eno!"

"Hyvästi!" vastasi Scrooge.

"Ja onnellista uutta vuotta!"

"Hyvästi!" vastasi Scrooge.

Tästä huolimatta hänen sisarenpoikansa lähti huoneesta sanomatta yhtään vihaista sanaa. Hän pysähtyi ulko-oven eteen toivottaakseen iloista joulua konttoristille. Konttoristi oli vilustaan huolimatta lämpimämpi kuin Scrooge, sillä hän vastasi siihen sydämellisesti.

"Vai niin, siinä on toinen hyvä", jupisi Scrooge, joka oli salaa kuunnellut häntä. "Konttoristini, joka saa viisitoista šillinkiä viikossa ja jolla on vaimo ja lapset, hänkin puhuu iloisesta joulusta. Paras on mennä Bedlamiin." \[Hullujenhuone Lontoossa.\]

Konttoristi houru, jos puhutaan Scroogen tapaan, oli päästänyt Scroogen sisarenpojan ulos ja samalla laskenut kaksi muuta henkilöä sisään. He olivat komeita herrasmiehiä, miellyttäviä katsella, ja he seisoivat nyt hattu kädessä Scroogen konttorissa. Molemmilla oli mukanaan muutamia kirjoja ja papereita. He kumarsivat häntä.

"Scrooge ja Marley, luullakseni", sanoi toinen herrasmiehistä ja vilkaisi listaansa. "Onko minulla kunnia puhutella Mr. Scroogea vai Mr. Marleyta?"

"Mr. Marley on ollut kuolleena seitsemän vuotta", vastasi Scrooge. "Hän kuoli juuri tänä iltana seitsemän vuotta sitten."

"Me emme epäile, etteikö hänen jälkeensä jäänyt kumppaninsa silloin edusta hänen anteliaisuuttaan", sanoi herrasmies ja näytti valtakirjaansa.

Edusti kyllä, sillä he olivat olleet kaksi samanlaista sielua. Kun Scrooge kuuli tärkeän sanan "anteliaisuus", hän rypisti otsaansa, pudisti päätään ja ojensi valtakirjan takaisin.

"Tähän juhlalliseen vuodenaikaan, Mr. Scrooge", sanoi herrasmies ja tarttui kynään, "on erittäin toivottavaa, että hankimme vähän apua köyhille ja turvattomille. He kärsivät nyt kovasti. Monelta tuhannelta puuttuu se, mitä he välttämättä tarvitsevat. Sadoilla tuhansilla ei ole halvimman elannon ehtoja."

"Eikö vankiloita ole?" kysyi Scrooge.

"Yllin kyllin", vastasi herrasmies ja laski kynän taas kädestään.

"Entä vaivaistalot?" jatkoi Scrooge. "Vieläkö ne ovat toiminnassa?"

"Ovat. Kuitenkin", vastasi herrasmies, "minä mieluummin tahtoisin, etteivät olisi."

"Polkumylly ja köyhäinlaki ovat kai täydessä voimassa?" kysyi Scrooge.

"Molemmilla on tarpeeksi työtä, sir."

"Sen perusteella, mitä ensin sanoitte, pelkäsin, että niiden hyödyllinen toiminta oli jostakin syystä pysähtynyt", sanoi Scrooge. "Hyvin hauska kuulla, ettei niin ole."

"Me luulemme, että nämä laitokset tarjoavat aivan liian niukasti kristillistä ruumiin ja sielun virvoitusta suurelle joukolle tarvitsevia", vastasi herrasmies. "Siksi muutamat meistä ovat liittyneet yhteen ja keräävät rahaa, jotta voimme ostaa köyhille vähän ruokaa, juomaa ja polttoainetta. Me valitsemme tämän ajan, koska silloin puute tunnetaan katkerimmin ja rikkaus riemuitsee. Paljonko saan kirjoittaa teidän puolestanne?"

"Ei mitään!" vastasi Scrooge.

"Tahdotteko, ettei nimeänne ilmoiteta?"

"Minä tahdon olla rauhassa", sanoi Scrooge. "Koska kysytte minulta, mitä tahdon, herrasmiehet, niin tässä on vastaukseni. Minä en itse huvittele jouluna, eikä minulla ole varaa kustantaa huvituksia laiskureille. Minä tuen puolestani niitä laitoksia, jotka äsken mainitsin. Ne maksavat tarpeeksi. Ja menkööt ne, joiden toimeentulo on tiukalla, niihin."

"Moni ei jaksa mennä niihin, ja moni kuolisi ennemmin."

"Jos he ennemmin kuolisivat", sanoi Scrooge, "he tekisivät viisaasti ja vähentäisivät liikaväestöä. Sitä paitsi — suokaa anteeksi — minä en tunne noita asioita."

"Mutta teidän olisi helppo oppia tuntemaan niitä", huomautti herrasmies.

"Se ei kuulu minun virkaani", vastasi Scrooge. "Riittää, kun ymmärtää omat asiansa eikä sekaannu muiden ihmisten tehtäviin. Minun aikani menee kokonaan omiin töihini. Hyvästi!"

Herrasmiehet näkivät selvästi, ettei jatkaminen kannattanut, ja he lähtivät pois. Scrooge palasi työhönsä tavallista iloisempana, ja hänellä oli nyt parempi käsitys itsestään.

Tällä välin sumu ja pimeys lisääntyivät niin, että kaduilla käveli ihmisiä liehuvat soihdut kädessä. He tarjoutuivat kulkemaan vaunujen hevosten edellä ja taluttamaan niitä. Ikivanhan kirkontornin käreä vanha kello kurkisti aina viekkaasti goottilaisesta ikkunasta alas Scroogen puoleen. Nyt se löi väsymättä tunnit ja neljännekset pilvissä. Lyöntien jälkeen se väreili, niin kuin sen hampaat olisivat kalisseet jäätyneessä päässä tuolla ylhäällä. Pakkanen kiristyi. Pääkadun kulmassa muutamat työmiehet korjasivat kaasuputkia. He olivat sytyttäneet ison tulen hiilipannuun. Sen ympärillä oli joukko ryysyisiä miehiä ja poikia, jotka lämmittivät käsiään ja räpyttelivät ihastuneina silmiään liekin edessä. Käyttämättä jääneestä pumpusta oli vuotanut vettä. Se hyytyi yhtäkkiä ja muuttui kolkoksi jääksi. Kauppojen ikkunoissa rautatammen oksat ja marjat rapisivat lamppujen kuumuudesta. Niistä lähtevä valo punasi ohi kulkevien kalpeat kasvot. Linnun- ja maustekauppiaiden työ muuttui iloiseksi leikiksi, loistavaksi juhlanäytökseksi. Oli melkein mahdotonta uskoa, että tässä vallitsivat niin ikävät periaatteet kuin ostaminen ja myyminen. Lord Mayor antoi vanhassa Mansion Housessaan käskyn viidellekymmenelle palvelijalleen ja juomien hoitajalleen. Heidän piti viettää joulua niin kuin Lord Mayorin perhekunnalle sopi. Myös pikku räätäli sekoitti huomisen puddinkiaan vinttikamarissaan. Lord Mayor oli edellisenä maanantaina tuominnut hänet viiden šillingin sakkoon, koska hän oli ollut päihtynyt ja verenhimoinen kaduilla. Sillä välin hänen laiha vaimonsa lähti lapsi sylissä ostamaan naudanlihaa.

Sumua vielä enemmän, ja kylmää! Karvas, kipakka, tuima pakkanen. Jos hyvä Pyhä Dunstan olisi tällaisella ilmalla nipistänyt pahan hengen nenää eikä käyttänyt tavallisia aseitaan, se olisi tosiaan parkunut lujaa. Pieni poika kumartui alas Scroogen avaimenreiän luo ilahduttaakseen häntä joululaululla. Nälkäinen pakkanen oli kalvanut ja pureskellut hänen pientä, nuorta nenäänsä, niin kuin koirat kalvavat luita. Mutta kun ensimmäiset sävelet kuuluivat:

"Jumala teitä siunatkoon! Huolenne kaikki poistakoon!"

Scrooge tarttui linjaaliinsa niin kiivaasti, että laulaja pakeni peloissaan. Avaimenreikä jäi sumun haltuun ja sen pakkasen, joka muistutti Scroogea vielä enemmän.

Vihdoin tuli se hetki, jolloin konttori oli tapana sulkea. Scrooge astui vastahakoisesti alas tuoliltaan. Näin hän ääneti päästi vesisäiliössä odottavan konttoristin työstään. Konttoristi sammutti heti kynttilänsä ja pani hatun päähänsä.

"Te jäätte kai pois koko huomispäiväksi, vai kuinka?" sanoi Scrooge.

"Jos se sopii."

"Se ei sovi", vastasi Scrooge, "eikä se ole rehellisesti tehty. Jos minä tämän takia pidättäisin teiltä puoli kruunua, ajattelisitte, että kohtelen teitä hyvin pahasti. Siitä olen varma."

Konttoristi hymyili heikosti.

"Mutta", sanoi Scrooge, "te ette mielestänne kohtele minua pahasti, kun maksan päiväpalkan, vaikka mitään työtä ei tehdä."

Konttoristi huomautti, että se tapahtui vain kerran vuodessa.

"Kurja puolustus, kun käy joka 25. joulukuuta varkaissa toisen taskussa!" vastasi Scrooge ja pani päällystakkinsa napit kiinni leukaan asti. "Mutta luultavasti teidän täytyy saada olla poissa koko päivä. Olkaa täällä sitä aikaisemmin ylihuomenna."

Konttoristi lupasi tulla, ja Scrooge lähti muristen ulos. Konttori oli kiinni silmänräpäyksessä. Konttoristin valkoisen kaulahuivin pitkät päät roikkuivat liivien alta, sillä hän ei voinut kerskua millään päällystakilla. Joulun kunniaksi hän laski kaksikymmentä kertaa erästä Cornhillin jääliukua suuren poikajoukon perässä. Sitten hän juoksi täyttä vauhtia kotiin Camden Towniin leikkimään sokkosilla.

Scrooge söi ikävän ateriansa tavallisessa ikävässä ravintolassaan ja luki kaikki sanomalehdet. Loppuillan hän katseli kassakirjaansa, ja sitten hän meni kotiin nukkumaan. Hän asui kuolleen kumppaninsa huoneissa. Ne olivat kolkko huonerivi matalassa rakennuksessa pihan sisäpuolella. Rakennuksella näytti olevan niin vähän tekemistä siinä paikassa, että helposti saattoi luulla sen juosseen sinne nuorena. Se oli muka leikkinyt piilosta muiden rakennusten kanssa eikä osannut enää ulos. Se oli nyt hyvin vanha ja autio, sillä kukaan muu kuin Scrooge ei asunut siinä. Muut huoneet oli kaikki vuokrattu konttoreiksi. Piha oli niin pimeä, että Scroogenkin, joka tunsi siinä jokaisen kiven, täytyi kulkea hapuillen. Sumua ja härmää riippui niin paksuna mustan vanhan portin ympärillä, että näytti siltä kuin sään haltiahenki olisi istunut surullisena kynnyksellä.

Nyt tiedetään aivan varmasti, ettei oven kolkuttimessa ollut mitään erikoista, paitsi että se oli hyvin iso. Tiedetään myös aivan varmasti, että Scrooge oli nähnyt sen aamuin illoin niin kauan kuin oli asunut täällä. Scroogella oli myös yhtä vähän sitä tavaraa, jota sanotaan mielikuvitukseksi, kuin kenellä tahansa Lontoon Cityssä. Tähän luetaan — ja se on rohkea väite — maistraatti, raatimiehet ja ammattikunnat. Muistakaamme myös, ettei Scrooge ollut ajatellut Marleyta kertaakaan, ennen kuin hän viimein tänä iltana mainitsi seitsemän vuotta kuollutta kumppaniaan. Ja selittäköön sitten, kuka pystyy, mistä seuraava asia tuli. Kun Scrooge pani avaimen lukkoon, kolkutin näytti hänen silmissään Marleyn kasvoilta eikä kolkuttimelta, vaikka mitään muutosta ei ollut tapahtunut.

Marleyn kasvot. Ne eivät olleet pilkkopimeässä varjossa, niin kuin muut esineet pihalla. Ne loistivat kammottavasti kuin mädäntynyt hummeri pimeässä kellarissa. Ne eivät olleet vihaisen eivätkä julman näköiset. Ne katsoivat Scroogea niin kuin Marleylla oli ollut tapana katsoa: aavemaiset silmälasit työnnettyinä ylös aavemaiselle otsalle. Hiukset olivat kummallisesti pystyssä, niin kuin tuulen tai kuuman ilman vaikutuksesta. Vaikka silmät olivat aivan auki, ne eivät liikkuneet ollenkaan. Tämä ja vaaleanharmaa väri tekivät kasvoista kauhistavat. Mutta kauhu ei näyttänyt asuvan itse kasvoissa tai lähtevän niistä, vaan pikemminkin tulevan ulkoapäin.

Kun Scrooge katsoi tarkasti tätä ilmiötä, se muuttui taas kolkuttimeksi.

Jos sanoisi, ettei hän säpsähtänyt tai ettei hänen verensä liikahtanut, puhuisi valhetta. Se oli hirveä tunne, joka oli ollut hänelle outo lapsuudesta saakka. Mutta hän tarttui avaimeen, josta hän oli päästänyt irti, käänsi sitä rohkeasti, astui sisään ja sytytti kynttilänsä.

Hän pysähtyi kuitenkin epävarmana hetkeksi, ennen kuin sulki oven. Ensin hän kurkisti varovasti sen taakse, niin kuin olisi puoliksi pelännyt näkevänsä Marleyn kankipalmikon pistävän eteiseen. Mutta ovessa ei ollut mitään, paitsi ruuvit ja mutterit, joilla kolkutin oli kiinnitetty. Sen vuoksi hän sanoi: "Hullutuksia!" ja veti oven kovasti kiinni.

Kaiku kuului koko rakennuksessa kuin ukkosen jyrinä. Jokaisella huoneella ylhäällä ja jokaisella tynnyrillä viinikauppiaan kellareissa alhaalla näytti olevan oma erityinen, monikertainen kaikunsa. Scrooge ei ollut mies, joka hämmästyi kaikuja. Hän pani oven salpaan, meni eteisen poikki ja sitten portaita ylös, vieläpä kiirehtimättä. Matkalla hän korjasi kynttiläänsä.

Te voitte sanoa umpimähkään, että kuuden hevosen vaunut voi ajaa ylös vanhoista hyvistä portaista tai huonoista uusista, lainmukaisista portaista. Mutta minä aion sanoa, että näistä portaista olisitte saaneet ylös kokonaiset ruumisvaunut, vieläpä sivuttain. Aisan poikkipuu olisi ollut seinään päin ja vaunujen ovi kaiteeseen päin. Ja sen olisitte tehneet pienellä vaivalla. Niin leveät portaat olivat, ja tilaa olisi vielä jäänytkin. Kenties siksi Scrooge luuli näkevänsä ruumisvaunujen liikkuvan edessään pimeässä. Edes kymmenkunta kaasulamppua kadun puolelta ei olisi valaissut porraskäytävää tarpeeksi. Siitä on helppo päätellä, kuinka pimeää siellä oli Scroogen talikynttilän valossa.

Scrooge meni ylös eikä välittänyt tästä yhtään. Pimeys ei maksa paljon, ja se oli Scroogen mieleen. Mutta ennen kuin hän sulki raskaan ovensa, hän kävi läpi kaikki huoneensa nähdäkseen, oliko kaikki kunnossa. Hän muisti juuri sen verran noita kasvoja, että hän halusi tehdä sen.

Arkihuone, makuuhuone, romuhuone. Ne olivat kaikki niin kuin niiden piti olla. Ei ketään pöydän alla, ei ketään sohvan alla. Pieni tuli takassa, lusikka ja kulho valmiina ja pieni kattila kaurakeittoa (Scroogella oli nuha) liedellä. Ei ketään sängyn alla, ei ketään sivukamarissa. Ei ketään hänen yötakissaan, joka riippui seinällä epäilyttävällä tavalla. Romuhuone oli ennallaan. Vanha takansuojus, pari vanhoja kenkiä, kaksi kalakoria, kolmijalkainen pesuteline ja hiilihanko.

Aivan tyytyväisenä hän sulki ovensa ja lukitsi sen, lukitsi kahdesti, mikä ei ollut hänen tapansa. Nyt hän oli turvassa äkillisiltä vierailta. Hän riisui kaulahuivinsa, pani ylleen yötakin, tohvelit jalkaansa ja yölakin päähänsä. Sitten hän istui tulen eteen syömään kaurakeittoaan.

Tuli oli todella hyvin pieni, aivan mitätön näin ankaran kylmänä yönä. Hänen täytyi istua aivan sen lähellä ja kumartua sen yli, ennen kuin hän tunsi pienintäkään lämpöä tuosta kourallisesta hiiliä. Takka oli vanhanaikainen. Joku hollantilainen kauppias oli rakentanut sen kauan sitten. Hän oli teettänyt siihen kummalliset hollantilaiset tiilet, jotka kuvasivat Raamatun tapahtumia. Siinä nähtiin Kaineja ja Abeleita, faraon tyttäriä, Saban kuningattaria ja taivaallisia sanansaattajia ilmassa. Niiden alla oli pilviä kuin höyhenvuoteita. Siinä oli Abrahameja, Belsazareja ja apostoleja, jotka lähtivät merelle hollantilaisissa voipyttyissä. Siinä oli satoja kuvia, jotka olisivat voineet vetää hänen ajatuksensa puoleensa. Mutta seitsemän vuotta sitten kuolleen Marleyn kasvot ilmestyivät ja nielaisivat kaikki muut kuvat, niin kuin muinoin profeetan sauva. Jos jokainen sileä tiili olisi ollut ensin tyhjä, se olisi sitten voinut luoda kuvan hänen ajatustensa palasista. Silloin jokaisesta tiilestä olisi irvistellyt vanhan Marleyn pää.

"Joutavia!" sanoi Scrooge ja käveli huoneen poikki. Kun hän oli kävellyt muutaman kerran edestakaisin, hän istui taas. Kun hän nojasi päätään taaksepäin tuolissaan, hänen silmänsä osuivat vanhaan kelloon, jota ei enää käytetty. Se riippui huoneessa, ja sen johto kulki jotakin nyt unohdettua tarkoitusta varten erääseen kamariin rakennuksen ylimmässä kerroksessa. Suureksi ihmeekseen ja oudon, käsittämättömän pelon vallassa hän näki, että tämä kello alkoi heilua. Aluksi se heilui niin hiljaa, että tuskin mitään ääntä kuului. Mutta ennen pitkää se soi lujasti, ja samoin kaikki muut kellot talossa.

Tätä kesti ehkä puoli minuuttia tai minuutin, mutta se tuntui kokonaiselta tunnilta. Kellot lakkasivat samalla hetkellä, niin kuin olivat alkaneetkin. Sen jälkeen syvältä alhaalta kuului jonkinlainen kolina, niin kuin joku olisi vetänyt raskaita kahleita tynnyrien yli viinikellarissa. Silloin Scrooge muisti kuulleensa, että taloissa, joissa kummittelee, aaveiden sanotaan laahaavan kahleita perässään.

Kellarin ovi lensi kumahtaen auki. Sitten hän kuuli kolinan paljon selvemmin ensimmäisen kerroksen lattioilta. Sitten se tuli portaita ylös ja lähestyi suoraan hänen ovensa luo.

"Ei sittenkään muuta kuin joutavia!" sanoi Scrooge. "Minä en tahdo uskoa sitä."

Hänen kasvonsa muuttuivat kuitenkin, kun se pysähtymättä tuli raskaan oven läpi ja astui huoneeseen hänen silmiensä eteen. Kun se tuli sisään, sammuva liekki lehahti ylös, ikään kuin se olisi huutanut: "Minä tunnen tuon! Marleyn haamu!" Sitten liekki vaipui taas alas.

Samat kasvot, ihan samat. Marley ja hänen kankipalmikkonsa, hänen tavalliset liivinsä, kapeat housunsa ja saappaansa. Saappaiden tupsut olivat pystyssä, niin kuin hänen palmikkonsakin, hänen takkinsa liepeet ja hänen hiuksensa. Kahleet, joita haamu veti perässään, oli vyötetty sen vyötärölle. Ne olivat pitkät ja kiemurtelivat sen ympärillä kuin häntä. Ne oli tehty (sillä Scrooge katsoi niitä läheltä) rahalaatikoista, avaimista, riippulukoista, konttorikirjoista, asiapapereista ja raskaista teräskukkaroista. Sen ruumis oli läpinäkyvä, niin että kun Scrooge tarkasteli sitä, hän näki liivien läpi molemmat napit takin selässä.

Scrooge oli usein kuullut sanottavan, ettei Marleylla ollut sisälmyksiä, mutta hän ei ollut koskaan uskonut sitä ennen kuin nyt.

Ei, ei hän edes nytkään uskonut sitä. Hän katsoi aivan haamun läpi ja näki, kuinka se seisoi hänen edessään. Hän tunsi, kuinka sen kuolemankylmät silmät saivat hänet värisemään. Hän erotti jopa kankaan langat laskoksissa olevassa huivissa, jota hän ei ollut ennen huomannut. Huivi oli sidottu kaulan ja leuan ympärille. Mutta sittenkään hän ei uskonut, vaan hän taisteli aistejaan vastaan.

"Mitä tämä on!" sanoi Scrooge pistävästi ja kylmästi, kuten aina. "Mitä sinä minusta tahdot?"

"Paljon!" — Marleyn ääni, siitä ei ollut epäilystä.

"Kuka sinä olet?"

"Kysy minulta, kuka minä olin."

"Kuka sinä siis olit?" sanoi Scrooge ja muutti ääntään. "Sinä olet kovin tarkka haamuksi." Hän aikoi sanoa "haamuun verraten", mutta hän sanoi näin, koska piti sitä sopivampana.

"Eläessäni minä olin sinun kauppakumppanisi Jakob Marley."

"Osaatko — osaatko sinä istua?" kysyi Scrooge ja katsoi sitä epäilevästi.

"Osaan kyllä."

"Yritäpä sitten."

Scrooge kysyi tätä, koska hän ei tiennyt, voisiko aivan läpinäkyvä haamu istua tuolille. Hän ymmärsi myös, että jos haamu ei pystyisi siihen, asia ehkä pakottaisi sen johonkin vaikeaan selitykseen. Mutta haamu istui alas takan toiselle puolelle, niin kuin se olisi ollut aivan tottunut siihen.

"Sinä epäilet minua", sanoi haamu.

"Niin epäilenkin", sanoi Scrooge.

"Mitä todistusta vaadit omien aistiesi lisäksi siitä, että olen olemassa?"

"Minä en tiedä", vastasi Scrooge.

"Miksi et usko aistejasi?"

"Siksi", sanoi Scrooge, "että pieni asia vaikuttaa niihin. Pieni häiriö vatsassa saa ne valehtelemaan. Sinä olet ehkä sulamaton lihapala, sinappitilkka, juustonmuru, puolikas puoliraakaa perunaa. Sinussa on enemmän verta kuin mainetta, olet mikä olet."

Scroogen tapana ei juuri ollut laskea leikkiä, eikä hän sydämessään ollut silloin ollenkaan ilkkumistuulella. Totta puhuen hän yritti olla hilpeä vain hajottaakseen omia ajatuksiaan ja tukahduttaakseen pelkonsa. Sillä haamun ääni tunki luun ja lihan läpi.

Jos hänen olisi täytynyt istua vain hetki ja katsoa noita liikkumattomia, lasimaisia silmiä, se olisi ollut aivan pirullista. Sen hän huomasi hyvin. Sekin kauhistutti häntä kovasti, että kummituksen ympärillä oli omituinen ilma, kuin helvetistä lähtevä. Scrooge ei itse voinut tuntea sitä, mutta niin asia aivan selvästi oli. Sillä vaikka haamu ei liikahtanut paikaltaan, sen hiukset, liepeet ja tupsut heiluivat lakkaamatta, niin kuin jonkin uunin kuumasta höyrystä.

"Näetkö tämän hammastikun?" kysyi Scrooge. Äsken mainitusta syystä hän ryhtyi taas nopeasti kysymään. Hän toivoi, että saisi edes hetkeksi kummituksen kivettyneen katseen pois itsestään.

"Näen", vastasi haamu.

"Sinä et katso sitä", sanoi Scrooge.

"Minä näen sen kuitenkin", väitti haamu.

"No niin!" vastasi Scrooge. "Minun tarvitsee vain niellä tämä, niin legioona haamuja, jotka oma mielikuvitukseni on luonut, vainoaa minua koko loppuikäni. Joutavia, sanon minä, joutavia!"

Nyt kummitus päästi hirveän huudon ja ravisti kahleitaan niin kauheasti, että Scroogen täytyi pitää lujasti kiinni tuolistaan, ettei pyörtyisi. Mutta kuinka paljon suuremmaksi hänen kauhunsa kävi, kun aave riisui kääreen päästään, kuin sen olisi ollut liian kuuma sisällä! Silloin sen alaleuka loksahti alas rinnalle!

Scrooge vaipui polvilleen ja pani kätensä ristiin kasvojensa eteen.

"Armoa!" hän sanoi. "Kamala ilmiö, miksi kiusaat minua?"

"Sinä maailmaan kiintynyt ihminen!" vastasi aave. "Uskotko minua vai et?"

"Uskon", sanoi Scrooge. "Minun täytyy. Mutta miksi kuolleiden haamut liikkuvat maan päällä, ja miksi ne tulevat minun luokseni?"

"Jokaiselta ihmiseltä vaaditaan", vastasi kummitus, "että hänen henkensä vaeltaa lähimmäisten joukossa ja matkustaa laajalti. Ja jos henki ei lähde kulkemaan tässä elämässä, se on tuomittu siihen kuoleman jälkeen. Se on tuomittu kiertämään maailmaa — ah, voi minua! — ja näkemään sellaista, mihin se ei voi ottaa osaa. Mutta maan päällä se olisi voinut ottaa siihen osaa ja tulla siten onnelliseksi!"

Taas aave päästi huudon, ravisti kahleitaan ja väänteli laihoja käsiään.

"Sinä olet kahleissa", sanoi Scrooge vapisten. "Kerro minulle, miksi."

"Minä kannan niitä kahleita, jotka eläessäni taoin itselleni", vastasi aave. "Minä tein niitä rengas renkaalta, kyynärä kyynärältä. Minä vyötin ne ympärilleni omasta tahdostani, ja omasta tahdostani minä kannoin niitä. Onko niiden malli outo *sinulle*?"

Scrooge vapisi yhä enemmän.

"Vai tahtoisitko tietää", jatkoi haamu, "kuinka raskas ja pitkä se luja kahle on, jota itse kannat? Se oli aivan yhtä raskas ja pitkä kuin tämä seitsemän joulua sitten. Sinä olet kasvattanut sitä siitä lähtien. Niissä kahleissa on painoa!"

Scrooge katsoi ympärilleen lattialle. Hän pelkäsi, että noin viiden-, kuudenkymmenen sylen pituinen rautaköysi oli kietonut hänet. Mutta hän ei nähnyt mitään.

"Jakob", hän sanoi rukoilevasti. "Vanha Jakob Marley, kerro minulle enemmän. Puhu lohdutusta minulle, Jakob!"

"Minulla itselläni ei ole mitään", vastasi aave. "Lohdutus tulee muilta aloilta, Ebenezer Scrooge, ja toisenlaiset lähetit tuovat sen toisenlaisille ihmisille. Enkä minä voi kertoa sinulle, mitä tahtoisin. Vielä hetki aikaa. Siinä on kaikki, mitä minulle on sallittu. Minä en saa levätä, minä en saa pysähtyä, minä en saa viipyä missään. Minun henkeni ei käynyt koskaan konttoriamme kauempana — huomaa, mitä sanon! Elämässäni minun henkeni ei koskaan pyrkinyt konttorimme ahtaiden seinien ulkopuolelle. Ja väsyttävät päivämatkat ovat minun edessäni!"

Scroogella oli aina tapana pistää kätensä housuntaskuihin, kun hän alkoi ajatella. Nytkin hän teki niin, kun hän punnitsi aaveen sanoja. Mutta hän ei nostanut silmiään eikä noussut polviltaan.

"Sinä olet varmaan liikkunut kovin hitaasti, Jakob", huomautti Scrooge liikemiehen tavalla, mutta nöyrästi ja kunnioittavasti.

"Hitaasti!" toisti haamu.

"Seitsemän vuotta kuolleena", sanoi Scrooge. "Ja kävellyt koko ajan!"

"Koko ajan", sanoi haamu. "Ei mitään lepoa, ei mitään rauhaa, lakkaamattomia omantunnon tuskia."

"Kuljetko nopeasti?" kysyi Scrooge.

"Tuulen siivillä", vastasi haamu.

"Sinä olet kai tehnyt aika matkan seitsemän vuoden aikana", sanoi Scrooge.

Kun haamu kuuli tämän, se kiljaisi uudestaan. Se kalisti kahleitaan niin hirveästi yön hiljaisuudessa, että kaupungin vartijoilla olisi ollut täysi syy haastaa se oikeuteen rauhan häiritsemisestä.

"Voi vangittu, sidottu ja kaksinkertaisesti kahlittu!" huudahti kummitus. "Kun ei tiedä, että kuolemattomat olennot tekevät tämän maailman hyväksi taukoamatta työtä kokonaisia vuosisatoja. Ne vuosisadat saavat mennä iäisyyteen, ennen kuin kaikki se hyvä, mikä maailmassa on mahdollista, on kehittynyt. Kun ei tiedä, miten on jokaisen kristityn hengen, joka tekee hyvin työtä pienellä alallaan, olipa se mikä hyvänsä. Se huomaa kuolevaisen elämänsä liian lyhyeksi, kun hyödyn tekemiseen on äärettömästi keinoja. Kun ei tiedä, ettei mikään katumuksen määrä voi korvata väärin käytettyä elämää! Kuitenkin sellainen minä olin! Oi! Sellainen minä olin!"

"Mutta sinä hoidit aina hyvin asiasi, Jakob", sammalsi Scrooge, joka alkoi nyt sovittaa haamun puhetta itseensä.

"Asiasi!" huudahti haamu ja väänteli taas käsiään. "Ihmiskunta oli minun asiani. Yhteinen hyvä oli minun asiani. Armeliaisuus, sääli, kärsivällisyys ja hyväntahtoisuus olivat kaikki minun asiani. Kauppani toimet olivat vain vesipisara asioideni avarassa valtameressä!"

Nyt se ojensi käsivartensa ja nosti kahleensa ylös, niin kuin niissä olisi ollut kaikki sen turhan surun syy. Sitten se paiskasi ne rajusti taas maahan.

"Tähän aikaan vierivästä vuodesta", sanoi kummitus, "minä kärsin kaikkein eniten. Miksi minä kuljin lähimmäisten joukossa silmät maahan päin? Miksi en koskaan nostanut niitä kohti tuota siunattua tähteä, joka johdatti viisaat miehet köyhään majaan! Eikö ollut mitään köyhiä asuntoja, joihin sen valo olisi ohjannut *minua*?"

Scrooge pelästyi paljon enemmän, kun hän kuuli kummituksen jatkavan näin, ja hän alkoi vapista kovasti.

"Kuule minua!" huusi haamu. "Minun aikani on melkein mennyt."

"Minä kuulen", sanoi Scrooge. "Mutta älä ole kova minulle! Älä puhu niin kovasti, Jakob! Älä puhu!"

"Minkä vuoksi minä ilmestyn sinun eteesi tällaisessa näkyvässä muodossa, sitä en saa sanoa. Minä olen istunut näkymättömänä sinun vieressäsi monta monituista päivää."

Se ei ollut mikään hauska ajatus. Scroogea värisytti, ja hän pyyhki hikeä otsaltaan.

"Tämä ei ole mikään helppo osa minun katumusharjoituksistani", jatkoi haamu. "Minä olen täällä tänä yönä varoittamassa sinua. Sinulla on vielä mahdollisuus ja toivo välttää minun kohtaloni. Se on mahdollisuus ja toivo, jonka minä voin hankkia, Ebenezer."

"Sinä olit aina hyvä ystävä minulle", sanoi Scrooge. "Minä kiitän sinua!"

"Kolme henkeä tulee sinun luoksesi", jatkoi haamu.

Scroogen kasvot venyivät melkein yhtä pitkiksi kuin haamun kasvot olivat.

"Onko tämä se mahdollisuus ja toivo, josta puhuit, Jakob?" hän kysyi vapisevalla äänellä.

"On."

"Minä — minulle olisi mieluisampaa, jos ei —" sanoi Scrooge.

"Elleivät ne tule", sanoi haamu, "sinulla ei ole mitään toivoa välttää sitä tietä, jota minä nyt kuljen. Odota ensimmäistä huomisaamuna, kun kello lyö yksi."

"Enkö minä saisi ottaa niitä kaikkia vastaan yhtä aikaa ja päästä sitten, Jakob?" ehdotti Scrooge.

"Odota toista seuraavana yönä samaan aikaan. Kolmatta taas seuraavana yönä, kun kahdentoista lyönti on kajahtanut. Katso minua, sillä sinä et näe minua enää. Ja katso, että muistat itsesi tähden, mitä meidän välillämme on tapahtunut!"

Tämän sanottuaan haamu otti kääreensä pöydältä ja sitoi sen taas päänsä ympärille. Scrooge tiesi tämän hampaiden napsahduksesta, joka kuului, kun leuat löivät yhteen. Hän uskalsi nostaa silmänsä ja näki, että hänen yliluonnollinen vieraansa seisoi suorana häntä vastapäätä. Kahleet oli kierretty sen käsivarren yli ja ympäri.

Aave siirtyi takaperin pois hänen luotaan. Joka askeleella, jonka se otti, ikkuna aukeni vähän. Kun aave saapui ikkunan luo, se oli aivan selällään.

Kummitus viittasi Scroogea tulemaan lähemmäs. Hän tuli. Kun he olivat kahden askeleen päässä toisistaan, Marleyn haamu nosti kätensä ja varoitti häntä tulemasta lähemmäs. Scrooge pysähtyi.

Hän ei pysähtynyt niinkään tottelevaisuudesta kuin hämmästyksestä ja pelosta. Sillä kun käsi nostettiin, hän kuuli sekavaa hälinää ulkoa ilmasta. Se oli katkonaisia valituksen ja katumuksen ääniä, sanomattoman surun ja itsesyytösten vaikerrusta. Kuunneltuaan hetken haamu yhtyi surulliseen valituslauluun ja leijui ulos kalpeaan, mustaan yöhön.

Scrooge astui ikkunan luo. Hän oli rohkea uteliaisuudesta. Hän katsoi ulos.

Ilma oli täynnä aaveita. Ne liikkuivat voihkien sinne tänne levottomassa hälinässä. Jokainen niistä kantoi samanlaisia kahleita kuin Marleyn haamu. Muutamat (ne olivat ehkä rikollisia hallituksia) oli sidottu yhteen. Yksikään ei ollut vapaa. Scrooge oli tuntenut monet niistä hyvin, kun ne elivät. Hän oli ollut aivan tuttu erään vanhan aaveen kanssa, jolla oli yllään valkoiset liivit. Sen nilkkaluuhun oli kiinnitetty valtavan suuri rautainen kassakaappi. Se huusi surkeasti, koska se ei voinut auttaa erästä kurjaa naista ja hänen lastaan. Se näki heidän istuvan alhaalla jollakin portaalla. Niiden kaikkien onnettomuus oli selvästi siinä, että ne yrittivät saada aikaan hyvää ihmisten asioissa, mutta olivat iäksi menettäneet kykynsä.

Haihtuivatko nämä olennot sumuksi vai peittikö sumu ne, sitä hän ei voinut sanoa. Mutta ne ja niiden aavemaiset äänet katosivat yhdessä. Yö kävi samanlaiseksi kuin se oli ollut, kun hän tuli kotiin.

Scrooge sulki ikkunan ja tutki ovea, josta haamu oli tullut sisään. Se oli lukittu kaksinkertaisesti, niin kuin hän oli omin käsin sen lukinnut, ja salpa oli aivan koskematon. Hän yritti sanoa: "Joutavia!", mutta pysähtyi ensimmäiseen tavuun. Hän kaipasi kovasti lepoa. Syynä oli mielenliikutus tai päivän vaivat tai katse näkymättömään maailmaan tai haamun ikävä keskustelu tai myöhäinen aika. Siksi hän meni suoraan nukkumaan riisumatta vaatteitaan ja nukahti heti.

### Sanasto

- **ovinaula**: suuri naula ovessa
- **pörssissä**: paikassa, jossa kauppamiehet tekevät kauppoja
- **Mätäkuun**: kesän kuumin aika
- **konttoristi**: konttorin kirjuri
- **vesisäiliössä**: tässä: pienessä, kylmässä kopissa, jossa konttoristi tekee työtä
- **joutavia**: turhaa puhetta, typeriä asioita
- **rautatammen**: pensaan, jolla on piikkiset vihreät lehdet ja marjoja; joulukoriste
- **šillinkiä**: vanhaa englantilaista rahaa
- **vaivaistalot**: talot, joissa köyhät asuivat ja tekivät työtä
- **Polkumylly**: suuri pyörä, jota vangit polkivat rangaistukseksi
- **köyhäinlaki**: laki, joka määräsi köyhien auttamisesta
- **liikaväestöä**: ihmisiä, joita on muka liian paljon
- **kolkutin**: metallikappale ovessa; sillä koputetaan
- **kahleita**: raskaita metalliketjuja
- **kankipalmikon**: jäykän hiuspalmikon niskassa
- **sylen**: vanhan pituusmitan; syli on noin kaksi metriä

## II.

Ensimmäinen kolmesta hengestä.

Kun Scrooge heräsi, oli niin pimeää, että hän tuskin erotti sängystään läpikuultavaa ikkunaa huoneen tiiviistä seinistä. Hän yritti juuri verestävillä silmillään nähdä pimeyden läpi, kun läheisen kirkon kellot löivät neljä neljännestä. Niin hän kuunteli, mikä tunti oli.

Hänen suureksi ihmeekseen raskas kello jatkoi kuudesta seitsemään, seitsemästä kahdeksaan ja säännöllisesti kahteentoista asti. Siihen se pysähtyi. Kaksitoista! Kello oli ollut kahden ja kolmen välillä, kun hän meni nukkumaan. Kello oli väärässä. Varmaan siihen oli tullut jääpuikko. Kaksitoista!

Hän kosketti lyövän taskukellonsa vieteriä oikaistakseen tuon aivan hullunkurisen kellon. Sen nopea, pieni pulssi löi kaksitoista ja pysähtyi.

"Se on mahdotonta", sanoi Scrooge, "että minä olen nukkunut kokonaisen päivän ja pitkälle toiseen yöhön. Mutta sekin on mahdotonta, että jokin vaivaa aurinkoa ja että nyt on kaksitoista päivällä!"

Koska tämä ajatus teki hänet levottomaksi, hän kömpi ulos sängystään ja meni hapuillen ikkunan luo. Hänen täytyi hangata härmää pois yötakkinsa hihalla, ennen kuin hän näki mitään. Eikä hän sittenkään nähnyt kuin aivan vähän. Hän huomasi vain, että oli yhä kova sumu ja tavattoman kylmä. Myöskään mitään edestakaisin juoksevien ihmisten melua ei kuulunut. Sitä olisi varmasti kuulunut, jos yö olisi äkkiä katkaissut kirkkaan päivän ja vallannut maailman. Tämä lohdutti häntä suuresti. Sillä vekselissä luki: "Kolme päivää tämän prima-vekselin nähtyänne maksatte Mr. Ebenezer Scroogelle tai hänen määräämälleen" ja niin edelleen. Muuten se olisi muuttunut vain Yhdysvaltain vakuudeksi, kun ei enää olisi ollut päiviä, joiden mukaan laskea.

Scrooge palasi sänkyyn ja ajatteli ja ajatteli ja ajatteli sitä uudestaan, mutta ei silti ymmärtänyt sitä. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hän hämmentyi. Ja mitä enemmän hän yritti olla ajattelematta, sitä enemmän hän ajatteli.

Marleyn haamu vaivasi häntä erittäin paljon. Joka kerta, kun hän tarkasti mietittyään päätti, että kaikki oli vain unennäköä, hänen ajatuksensa lensivät takaisin. Ne lensivät ensimmäiseen paikkaansa kuin luja jousi, joka päästetään irti. Ja ne toivat saman ongelman hänen ratkaistavakseen: "Oliko se unennäköä vai ei?"

Scrooge makasi tässä tilassa, kunnes kello oli edennyt vielä kolme neljännestä. Silloin hän yhtäkkiä muisti, että haamu oli ennustanut hänelle vieraita, kun kello löisi yksi. Hän päätti pysyä hereillä, kunnes tämä tunti olisi täynnä. Hänen oli yhtä vaikea mennä nukkumaan kuin taivaaseen, joten tämä oli ehkä viisain päätös, jonka hän voi tehdä.

Tämä neljännes oli niin pitkä, että Scrooge oli monta kertaa varma siitä, että hän oli tietämättään nukahtanut eikä huomannut lyöntiä. Viimein se osui hänen kuuntelevaan korvaansa.

"Plim, plam!"

"Neljännes yli", sanoi Scrooge ja laski.

"Plim, plam!"

"Puolivälissä!" sanoi Scrooge.

"Plim, plam!"

"Neljännestä vailla", sanoi Scrooge.

"Plim, plam!"

"Tunti itse", huudahti Scrooge riemuiten, "eikä mitään muuta!"

Hän puhui, ennen kuin tuntikello soi. Nyt se soi syvällä, kumealla, kolkolla äänellä yksi. Samalla huone leimahti valoisaksi, ja verhot vedettiin syrjään.

Hänen sänkynsä verhot vedettiin syrjään, sanon teille: joku käsi veti ne. Ei verhoja jalkojen kohdalta eikä verhoja selän takaa, vaan silmien edestä. Hänen sänkynsä verhot vedettiin syrjään. Scrooge hypähti puoliksi istumaan ja näki kasvoista kasvoihin sen yliluonnollisen vieraan, joka oli liikuttanut niitä. Hän näki sen yhtä läheltä kuin minä nyt hengissä tulen lähelle teitä, ja minä seison kyynärpäänne vieressä.

Se oli kummallinen olento — niin kuin lapsi. Se ei kuitenkaan ollut niinkään lapsen kaltainen kuin vanhan miehen kaltainen. Kun vanhaa miestä katsottiin jonkin yliluonnollisen aineen läpi, hän näytti etääntyneen ja sen vuoksi menneen pieneksi kuin lapsi. Hiukset, jotka riippuivat alas hartioille, olivat valkoiset kuin suuresta iästä. Kasvoissa ei kuitenkaan näkynyt yhtään ryppyä, vaan iho oli hieno ja raikas. Käsivarret olivat pitkät ja suonikkaat, ja samoin kädet, joiden ote oli varmasti hyvin vahva. Sen sääret ja jalat — muodoltaan erittäin sievät — olivat paljaat, niin kuin yläraajatkin. Sen yllä oli hohtavan valkoinen tunika, ja lanteilla oli kaunis, välkkyvä vyö. Se piti kädessään vihreää rautatammen oksaa. Mutta tästä merkistä huolimatta se oli koristanut vaatteensa kesäkukilla. Kaikkein kummallisinta oli kuitenkin se, että sen päälaelta nousi kirkas, häikäisevä valosuihku, joka teki kaiken tämän näkyväksi. Epäilemättä tämä oli syy siihen, että henki alakuloisena käytti lakin sijasta isoa kynttilänsammutinta. Nyt se piti sammutinta kainalossaan.

Mutta edes tämä ei ollut hengen suurin omituisuus, kun Scrooge katsoi sitä tarkemmin. Sillä vyö säteili ja kimalteli milloin mistäkin kohdasta ja milloin kirkastui, milloin pimeni. Samalla tavalla koko hengen olemus vaihteli koko ajan. Välillä sillä oli yksi käsivarsi, välillä yksi jalka, välillä kaksikymmentä jalkaa, välillä pari jalkoja ilman päätä, välillä pää ilman vartaloa. Katoavista osista ei näkynyt häivääkään siinä synkässä pimeydessä, johon ne haihtuivat. Ja kun hän juuri ihmetteli tätä, se ilmestyi taas ihan kokonaisena ja selvänä hänen eteensä.

"Oletko sinä se henki, jonka tuloa ennustettiin minulle?" kysyi Scrooge.

"Olen!"

Ääni oli vieno ja lempeä. Se oli kummallisen hiljainen, niin kuin se olisi tullut kaukaa eikä aivan läheltä häntä.

"Kuka ja mikä sinä olet?" kysyi Scrooge.

"Minä olen menneiden joulujen henki."

"Kauan sitten menneidenkö?" kysyi Scrooge ja katsoi hengen kääpiömäistä kokoa.

"Ei. Sinun entisten joulujesi."

Jos joku olisi kysynyt Scroogelta, miksi hän erityisesti halusi nähdä hengen lakki päässä, hän ei ehkä olisi osannut selittää sitä. Mutta hän käski hengen panna lakkinsa päähän.

"Kuinka!" huudahti haamu. "Tahtoisitko sinä niin pian maallisilla käsillä sammuttaa sen valon, jota minä jaan? Eikö riitä, että sinä olet yksi niistä, joiden himot tekivät tämän lakin? Ne pakottavat minut peittämään sillä otsani kokonaisia vuosia!"

Scrooge kielsi kunnioittavasti, että hän olisi millään tavalla tahtonut loukata henkeä. Hän ei myöskään tiennyt koskaan elämässään tahallaan "lakittaneensa" sitä. Sitten hän rohkeni kysyä, mikä asia sen oli tänne tuonut.

"Sinun hyväksesi!" vastasi henki.

Scrooge sanoi olevansa hyvin kiitollinen. Mutta hän ei voinut olla ajattelematta, että hyvin nukuttu yö olisi auttanut tätä tarkoitusta paremmin. Henki oli varmaan kuullut hänen ajattelevan, sillä se sanoi heti:

"Sinun parannuksesi siis. Ole varoillasi!"

Puhuessaan se ojensi vahvan kätensä ja tarttui hiljaa hänen käsivarteensa.

"Nouse! ja seuraa minua!"

Scroogen olisi ollut turha huomauttaa, etteivät sää ja myöhäinen aika sopineet kävelylle. Olisi ollut turha sanoa, että sänky oli lämmin ja lämpömittari paljon jäätymispisteen alapuolella. Olisi ollut turha sanoa, että hänellä oli yllään vain tohvelit, yötakki ja lakki ja että nuha vaivasi häntä juuri nyt. Vaikka hengen ote oli hellä kuin naisen käsi, hänen oli mahdoton vastustaa sitä. Hän nousi. Mutta kun hän huomasi, että henki meni ikkunaa kohti, hän tarttui rukoillen sen vaatteisiin.

"Minä olen kuolevainen", väitti Scrooge, "ja saatan pudota."

"Anna minun käteni koskea sinua *tuosta*", sanoi henki ja laski kätensä hänen sydämensä kohdalle, "ja sinä kestät enemmän kuin tämän!"

Kun nämä sanat oli sanottu, he menivät seinän läpi ja seisoivat avoimella maantiellä. Tien kummallakin puolella oli peltoja. Kaupunki oli kokonaan kadonnut. Siitä ei näkynyt yhtään jälkeä. Pimeys ja sumu olivat kadonneet sen mukana, sillä nyt oli kirkas, kylmä talvipäivä, ja lumi peitti maan.

"Laupias Jumala!" huudahti Scrooge ja löi käsiään yhteen, kun hän katsoi ympärilleen. "Minä synnyin näillä paikoilla. Minä elin poikana täällä!"

Henki katsoi häntä lempeästi. Se oli koskettanut vanhaa miestä vain kevyesti ja nopeasti, mutta hän näytti yhä tuntevan sen jäsenissään. Hänestä tuntui kuin tuhannet tuoksut olisivat leijuneet ilmassa. Jokaiseen niistä liittyi tuhansia ajatuksia ja toiveita ja iloja ja huolia, jotka oli unohdettu kauan, kauan sitten!

"Sinun huulesi vapisee", sanoi henki. "Ja mitä sinulla on tuossa poskellasi?"

Scrooge kuiskasi oudon katkonaisella äänellä, että se oli pieni nyppylä. Hän käski hengen viedä hänet, minne se vain tahtoi.

"Muistatko sinä tämän tien?" kysyi henki.

"Muistanko sen!" huudahti Scrooge innokkaasti. "Minä voisin kulkea sitä silmät kiinni."

"Kumma, että se on ollut unohduksissa niin monta vuotta!" sanoi henki. "Mennään eteenpäin."

He kävelivät pitkin tietä. Scrooge tunsi jokaisen portin ja pylvään ja puun. Sitten kaukaa ilmestyi pieni kaupunki siltoineen ja kirkkoineen mutkittelevan joen rannalla. Heitä kohti ratsasti pörröisillä pienillä hevosilla joukko poikia. He huusivat toisille pojille, jotka ajoivat maamiesten yksinkertaisissa kärryissä ja rattaissa. Kaikki nämä pojat olivat hyvällä tuulella ja huusivat toisilleen. Lopulta avara lakeus kaikui iloisista äänistä, niin että kirpeä ilma oikein nauroi sitä kuullessaan.

"Nämä ovat vain olleiden asioiden varjoja", sanoi henki. "Ne eivät tiedä meistä mitään."

Iloiset matkustajat tulivat lähemmäs. Kun he tulivat, Scrooge tunsi heidät ja sanoi jokaisen nimen. Miksi hän iloitsi niin suunnattomasti, kun hän näki heidät! Miksi hänen kylmä silmänsä kiilsi ja hänen sydämensä sykähti, kun he kulkivat ohi! Miksi hän riemastui, kun hän kuuli heidän toivottavan toisilleen iloista joulua, samalla kun he erosivat risti- ja sivuteille kukin kotiinsa! Mitä iloinen joulu Scroogeen kuului? Hiiteen kaikki iloiset joulut! Mitä hyvää hänellä oli niistä koskaan ollut?

"Koulu ei ole aivan tyhjä", sanoi henki. "Yksinäinen, hylätty lapsi on jäänyt sinne vielä."

Scrooge sanoi tietävänsä sen, ja hän nyyhkytti.

He kääntyivät maantieltä tutulle kujalle ja lähestyivät tummanpunaisista tiilistä rakennettua kartanoa. Sen katolla oli torni, jota koristi pieni viirikukko, ja tornin sisällä oli kello. Se oli iso talo, mutta se oli rappeutumassa, sillä avaroita ulkorakennuksia ei enää paljon käytetty. Niiden seinät olivat kosteat ja sammaleiset, ikkunat rikki ja portit lahonneet. Talleissa ja navetoissa kananpojat kaakattivat ja tepastelivat, ja vaunuvajat ja aitat olivat kasvaneet täyteen ruohoa.

Eikä asuinhuoneissakaan entinen komeus ollut säilynyt paremmin. Sen he näkivät, kun he astuivat kolkkoon eteiseen ja katsoivat avoimista ovista moniin huoneisiin. Huoneet olivat kylmät ja tavattoman isot, ja niissä oli huonosti huonekaluja. Ilmassa tuntui ummehtunut haju, ja kaikki näytti kylmän paljaalta. Kaikki muistutti tavalla tai toisella siitä, että liian usein noustiin kynttilän valossa ja syötiin niukasti.

He kävelivät, henki ja Scrooge, eteisen poikki perällä olevan oven luo. Ovi avautui heille, ja he näkivät pitkän, paljaan, ikävän huoneen. Yksinkertaiset penkki- ja pulpettirivit tekivät sen vielä paljaammaksi. Yhden pulpetin ääressä yksinäinen poika luki pienen tulen vieressä. Scrooge istahti eräälle penkille ja itki, kun hän näki itsensä, unohdetun parkan, sellaisena kuin hän ennen oli.

Ei mikään hiljainen kaiku huoneessa, ei hiirten vikinä ja telmintä paneelin takana, ei tiukuna puoliksi jäätyneestä pumpusta yksitoikkoisella takapihalla. Ei huokaus surevan poppelin lehdettömistä oksista, ei varaston oven turha narina, ei edes tulen rätinä. Mikään näistä ei jäänyt koskettamatta Scroogen sydäntä, pehmentämättä sitä ja panematta hänen kyyneleitään juoksemaan runsaasti.

Henki kosketti hänen käsivarttaan ja osoitti sormellaan hänen nuorempaa itseään, joka oli uppoutunut lukemiseen. Yhtäkkiä ikkunan ulkopuolella seisoi mies, jolla oli yllään vieraan maan vaatteet. Hän oli ihmeen todellinen ja selvä katsella. Hänellä oli kirves vyössä, ja hän talutti suitsista aasia, jolla oli halkokuorma selässä.

"Oi, se on Ali Baba!" huudahti Scrooge ihastuneena. "Se on rakas, vanha, rehellinen Ali Baba! Niin, niin, minä tiedän sen! Eräänä jouluna, kun tuo yksinäinen lapsi oli jätetty tänne aivan yksin, hän tuli ensimmäisen kerran, juuri niin kuin nyt. Poika raukka! Ja Valentin", sanoi Scrooge, "ja hänen hurja veljensä Orson, tuossa he kävelevät! Ja mikä hänen nimensä on, joka nukkuessaan laskettiin Damaskoksen portin eteen, pelkät alushousut jalassa? Etkö sinä näe häntä? Ja sulttaanin tallirenki, jonka haltiat käänsivät ylösalaisin! Tuossa hän nyt seisoo päällään! Se oli hänelle oikein. Se ilahduttaa minua. Mitä hän prinsessaa puolisokseen tahtoi!"

Kovasti Scroogen liiketuttavat Cityssä olisivat hämmästyneet, jos he olisivat kuulleet hänen puhuvan tällaisista asioista. Hän puhui aivan oudolla äänellä, joka oli itkun ja naurun sekainen, ja koko luontonsa vakavuudella. He olisivat nähneet myös hänen innostuneet kasvonsa.

"Tuossa on papukaija!" huudahti Scrooge. "Vihreä ruumis ja keltainen pyrstö ja päälaella salaatin kaltainen tupsu, tuossa se on! 'Robin Crusoe rukka', se huusi hänelle, kun hän palasi kotiin purjehdittuaan saarensa ympäri. 'Robin Crusoe rukka, missä sinä olet ollut, Robin Crusoe?' Mies luuli näkevänsä unta, mutta eipä nähnytkään. Se oli papukaija, näet. Tuossa Perjantai juoksee henkensä edestä pienen lahden luo! Holoi! Hoi! Holoi!"

Sitten hänen tunteensa muuttuivat yhtäkkiä, mikä oli hänelle aivan tavatonta. Hän sääli entistä itseään, sanoi: "Poika parka!" ja alkoi taas itkeä.

"Minä soisin", mutisi Scrooge. Hän pisti kätensä taskuun ja katsoi ympärilleen, kun hän oli ensin pyyhkinyt kyyneleensä hihansuuhun. "Mutta se on liian myöhäistä nyt."

"Mikä sinun nyt on?" kysyi henki.

"Ei mikään", vastasi Scrooge. "Ei mikään. Eräs poika lauloi eilen illalla joululaulun ovellani. Minä soisin, että olisin antanut hänelle jotakin. Siinä kaikki."

Henki hymyili miettivästi ja viittasi kädellään ja sanoi samalla: "Katsotaan toista joulua!"

Kun nämä sanat sanottiin, Scroogen entinen itse kasvoi isommaksi, ja huone muuttui vähän pimeämmäksi ja likaisemmaksi. Paneelit siirtyivät kauemmas, ikkunat halkeilivat, laastia putosi katosta, ja paljaat rimat näkyivät sen sijaan. Mutta miten tämä kaikki tapahtui, sitä Scrooge ei tiennyt sen enempää kuin tekään. Hän tiesi vain, että kaikki oli aivan oikein ja että kaikki oli tapahtunut niin. Hän tiesi, että hän oli taas siinä yksin, kun kaikki muut pojat olivat menneet kotiin viettämään iloisia lomapäiviä.

Nyt hän ei lukenut, vaan käveli edestakaisin epätoivoisena. Scrooge katsoi henkeä, pudisti surullisesti päätään ja vilkaisi levottomasti ovea kohti.

Ovi aukeni. Pikkuinen tyttö, paljon nuorempi kuin poika, tuli hiipien sisään. Hän kietoi käsivartensa pojan kaulaan, suuteli häntä monta kertaa ja sanoi häntä "kalliiksi, kalliiksi veljeksi".

"Minä olen tullut hakemaan sinua kotiin, rakas veli!" sanoi lapsi. Hän taputti pieniä käsiään ja kumartui nauramaan. "Hakemaan sinua kotiin, kotiin, kotiin!"

"Kotiin, pikku Fanny?" toisti poika.

"Niin!" sanoi lapsi aivan täynnä iloa. "Kotiin kerralla. Kotiin iäksi päiväksi. Isä on nyt monta kertaa ystävällisempi kuin hänellä oli tapana olla, niin että koti on kuin taivas! Hän puhui minulle niin lempeästi eräänä suloisena iltana, kun olin juuri menossa nukkumaan. Silloin minä rohkenin kysyä häneltä vielä kerran, etkö sinä saisi tulla kotiin. Ja hän sanoi: 'Kyllä, kyllä hän saa.' Ja hän lähetti minut vaunuilla hakemaan sinua. Ja sinusta tulee mies!" sanoi lapsi ja avasi silmiään. "Eikä sinun tarvitse koskaan enää palata tänne. Mutta ensin me olemme kaikki yhdessä koko joulun ja vietämme iloisinta aikaa koko maailmassa."

"Onpa sinusta tullut koko aikaihminen, pikku Fanny!" huudahti poika.

Tyttö taputti käsiään ja nauroi ja yritti koskettaa hänen päätään. Mutta koska hän oli liian lyhyt, hän nauroi taas ja nousi varpailleen halatakseen veljeään. Nyt hän alkoi lapsellisessa innossaan vetää poikaa ovea kohti. Poika ei vastustellut, vaan seurasi häntä.

Eteisestä huusi kauhea ääni: "Tuokaa alas nuori herra Scroogen arkku!" Samalla ilmestyi koulumestari itse. Hän katsoi nuorta herra Scroogea tuimalla ystävällisyydellä ja pelästytti hänet kovasti, kun hän kätteli häntä. Sitten hän vei pojan ja tämän sisaren kellarin kaltaiseen, kylmästä väristävään vierashuoneeseen. Tässä ikivanhassa huoneessa kartat seinällä sekä taivaan- ja maapallot ikkunoilla näyttivät pakkasesta vahamaisilta. Siellä hän toi esiin pullon kummallisen vaaleaa viiniä ja palan ihmeen raskasta kakkua. Hän jakoi näitä herkkuja vähän kerrallaan nuorelle väelle. Samalla hän lähetti laihan palvelijan ulos tarjoamaan lasillisen "jotakin" kyytimiehelle. Kyytimies vastasi, että hän kiitti isäntää. Mutta jos se oli samasta tynnyristä kuin se, jota hän oli ennen maistanut, hän oli mieluummin ilman. Tällä välin nuori herra Scroogen arkku oli sidottu kiinni vaunuihin. Lapset sanoivat koulumestarille hyvästit oikein mielellään, nousivat vaunuihin ja ajoivat iloisesti alas puutarhaa. Nopeat pyörät pöllyttivät härmää ja lunta kuin vesisumua ikivihreiden kasvien tummista lehdistä.

"Aina hento olento, jonka yksi tuulenhenkäys olisi voinut lakastuttaa", sanoi henki. "Mutta hänellä oli suuri sydän!"

"Niin oli", huudahti Scrooge. "Sinä olet oikeassa. Minä en tahdo kieltää sitä. Jumala varjelkoon minua!"

"Hän kuoli vaimona", jatkoi henki, "ja hänellä oli luullakseni lapsia."

"Yksi lapsi", vastasi Scrooge.

"Oikein", sanoi henki. "Sinun sisarenpoikasi!"

Scrooge näytti levottomalta ja vastasi lyhyesti: "Niin."

He olivat juuri jättäneet koulun taakseen, mutta nyt he seisoivat erään kaupungin vilkkailla kaduilla. Siellä haamukulkijat liikkuivat edestakaisin, ja haamukärryt ja -vaunut taistelivat tilasta. Siellä näkyi kaikki todellisen kaupungin toiminta ja touhu. Koristetut kaupat osoittivat aivan selvästi, että täälläkin oli taas joulu. Mutta nyt oli ilta, ja kadut oli valaistu.

Henki pysähtyi erään puodin oven eteen ja kysyi Scroogelta, tunsiko hän sen.

"Tunnenko minä sen!" sanoi Scrooge. "Olinhan minä opissa siellä!"

He astuivat sisään. Scrooge näki vanhan herrasmiehen, jolla oli villaperuukki ja joka istui hyvin korkean pulpetin takana. Jos hän olisi ollut kaksi tuumaa pitempi, hän olisi varmasti lyönyt päänsä kattoon. Kun Scrooge näki hänet, hän huudahti aivan innostuneena:

"Ah, se on vanha Fezziwig! Jumala siunatkoon häntä, se on Fezziwig taas ihka elävänä!"

Vanha Fezziwig laski kynänsä ja katsoi ylös kelloon, joka näytti tasan seitsemää. Hän hieroi käsiään ja järjesteli väljiä liivejään. Hän nauroi koko ruumiillaan, varpaista sormenpäihin asti. Sitten hän huusi hauskalla, öljyisellä, runsaalla, lihavalla, iloisella äänellä:

"Ohoi, siellä! Ebenezer! Dick!"

Scroogen entinen itse, joka oli nyt kasvanut täydeksi nuorukaiseksi, tuli hilpeästi sisään, ja hänen perässään hänen oppitoverinsa.

"Dick Wilkins, totta tosiaan!" sanoi Scrooge hengelle. "Oi Jumala, aivan niin. Tuossa hän on. Hän piti minusta kovasti, piti erittäin. Dick parka! Rakas, rakas Dick!"

"Ohoi, poikani!" sanoi Fezziwig. "Ei enää mitään työtä tänä iltana. Joulunaatto, Dick! Joulu, Ebenezer! Pannaan ikkunaluukut kiinni", huusi vanha Fezziwig ja taputti lujasti käsiään, "ennen kuin ehtii sanoa: Jack Robinson!"

Te ette voisi uskoa, kuinka nämä kaksi toveria ryhtyivät työhön. He hyökkäsivät kadulle luukkujen kanssa — yksi, kaksi, kolme — nostivat ne paikoilleen — neljä, viisi, kuusi. He salpasivat ne ja väänsivät kiinni — seitsemän, kahdeksan, yhdeksän. Sitten he palasivat, ennen kuin olisitte ehtineet laskea kahteentoista, ja läähättivät kuin kilpahevoset.

"Ohoi!" huusi vanha Fezziwig ja keikahti kummallisen ketterästi alas korkealta pulpetilta. "Korjatkaa pois, pojat, ja tehkää paljon tilaa! Ohoi, Dick! Hei, Ebenezer!"

Korjatkaa pois! Siellä ei ollut mitään, mitä he eivät olisi korjanneet tai jaksaneet korjata pois, kun vanha Fezziwig katseli. Se oli hetkessä tehty. Kaikki irtonaiset tavarat siirrettiin syrjään, niin kuin ne olisi iäksi karkotettu pois yleisön silmistä. Lattia lakaistiin ja kasteltiin, lamput puhdistettiin, ja takkaan lisättiin polttopuita. Puoti oli nyt niin sievä, lämmin, kuiva ja valoisa tanssisali kuin ihminen ikinä haluaisi nähdä talvi-iltana.

Sisään tuli viulunsoittaja, nuottikirja kainalossa. Hän kiipesi ylös korkealle pulpetille, teki siitä soittolavan ja viritti viulunsa, niin että se kuulosti viideltäkymmeneltä vatsavaivalta. Sisään tuli Mrs. Fezziwig, ääretön, ruumistunut hymy. Sisään tuli kolme neiti Fezziwigia, säteilevinä ja suloisina. Sisään tulivat ne kuusi nuorta poikaa, joiden sydämet he särkivät. Sisään tulivat kaikki ne nuoret miehet ja naiset, joita vanha Fezziwig käytti kaupassaan. Sisään tulivat palvelusneitsyt ja hänen serkkunsa leipuri. Sisään tulivat keittäjätär ja hänen veljensä erityinen ystävä maidontuoja. Sisään tuli poika kadun toiselta puolelta, jonka epäiltiin saavan isännältään liian vähän ruokaa. Hän yritti piiloutua toisen talon tytön taakse, jonka korvista emäntä oli nähtävästi repinyt. Sisään he tulivat kaikki, toinen toisensa perässä. Toiset ujosti, toiset rohkeasti, toiset sievästi, toiset kömpelösti, toiset työntäen, toiset nykäisten. Sisään he tulivat kaikki, tavalla tai toisella. Nyt he kaikki astuivat, kaksikymmentä paria kerrallaan. Ensin he menivät keskilattialle, jakaantuivat oikealle ja vasemmalle ja palasivat puolipiirissä samaan paikkaan. Sitten alas keskeltä ja takaisin ylös. He kiersivät ja parveilivat monin tavoin. Vanha etupari kääntyi väärässä paikassa. Uusi etupari lähti sekin pois väärinpäin, niin pian kuin pääsi. Lopulta kaikki parit olivat etupareja, eikä yksikään takapari ollut auttamassa heitä! Kun oli päästy näin pitkälle, vanha Fezziwig taputti käsiään pysäyttääkseen tanssin ja huusi: "Hyvin tehty!" Viulunsoittaja upotti kuumat kasvonsa portteriruukkuun, joka oli hankittu erityisesti sitä varten. Mutta hän halveksi lepoa. Heti kun hän taas ilmestyi, hän alkoi soittaa uudestaan, vaikka tanssijoita ei vielä ollut. Oli kuin toinen viulunsoittaja olisi kannettu uupuneena kotiin ikkunaluukulla. Ja hän itse olisi ollut aivan uusi mies, joka oli päättänyt voittaa hänet tai kuolla.

Sitten taas tanssittiin, sitten leikittiin panttileikkejä, ja taas tanssittiin. Siellä oli kakkua, ja siellä oli negusta, ja siellä oli iso kimpale kylmää paistettua lihaa. Siellä oli iso kimpale kylmää keitettyä lihaa, ja siellä oli joulutorttuja ja paljon olutta. Mutta illan paras kohta tuli paistetun ja keitetyn lihan jälkeen. Silloin viulunsoittaja aloitti "Sir Roger de Coverleyn". (Viekas koira, huomaa! Hän oli sellainen mies, joka ymmärsi ammattinsa paremmin kuin te tai minä olisimme voineet häntä neuvoa.) Silloin vanha Fezziwig asettui tanssimaan Mrs. Fezziwigin kanssa. He olivat lisäksi etuparina. Heidän edessään oli aika hyvä pala työtä. Mukana oli kaksikymmentäkolme tai kaksikymmentäneljä paria. He olivat ihmisiä, joiden kanssa ei ollut leikkimistä. He olivat ihmisiä, jotka *tahtoivat* tanssia eivätkä ymmärtäneet kävelemistä ollenkaan.

Mutta vaikka heitä olisi ollut kaksi kertaa niin paljon — jopa neljä kertaa niin paljon — vanha Fezziwig olisi pysynyt heidän mukanaan. Niin olisi myös Mrs. Fezziwig. Mitä Mrs. Fezziwigiin tulee, hän ansaitsi olla miehensä toveri sanan kaikissa merkityksissä. Jos tämä ei ole suuri ylistys, sanokaa minulle suurempi, niin käytän sitä. Fezziwigien pohkeista näytti lähtevän selvää valoa. Ne hohtivat tanssin joka kohdassa kuin kuut. Te ette olisi voineet yhtenä hetkenä sanoa, mitä niille toisena hetkenä tapahtuisi. Vanha Fezziwig ja Mrs. Fezziwig tanssivat koko tanssin: "etenemiset ja peräytymiset", "molemmat kädet kumppanillenne", "kumarrukset ja niiaukset". He tanssivat myös "korkkiruuvin", "pistäkää lanka neulansilmään" ja "palatkaa paikallenne". Sitten Fezziwig hypähti ylös. Hän hypähti niin näppärästi, että näytti siltä kuin hän olisi vilauttanut jalkojaan. Ja hän pääsi taas seisomaan horjumatta yhtään.

Kun kello löi yksitoista, nämä kotitanssiaiset loppuivat. Mr. ja Mrs. Fezziwig asettuivat kumpikin oven pieleen. He pudistivat jokaisen kättä erikseen, kun tämä lähti, ja toivottivat hänelle iloista joulua. Kun kaikki muut olivat lähteneet paitsi kaksi puotipoikaa, he tekivät näille samoin. Niin hilpeät äänet hiljenivät, ja pojat päästettiin vuoteilleen, jotka olivat tiskin alla takapuodissa.

Koko tämän ajan Scrooge oli käyttäytynyt kuin ihminen, joka on menettänyt järkensä. Hänen sydämensä ja sielunsa olivat näyttämöllä hänen entisen itsensä kanssa. Hän vakuutti kaiken todeksi, muisti kaiken, nautti kaikesta, ja hänessä näkyi mitä kummallisin mielenliikutus. Vasta kun hänen entisen itsensä ja Dickin loistavat kasvot kääntyivät heistä poispäin, hän muisti hengen. Hän huomasi, että se katsoi häntä tarkasti, ja sen päälaella valo paloi aivan kirkkaasti.

"Vähällä", sanoi henki, "tuommoiset yksinkertaiset ihmiset kiitollisiksi saa."

"Vähällä!" toisti Scrooge.

Henki viittasi hänelle, että hän kuuntelisi kahta puotipoikaa, jotka kiittivät nyt Fezziwigia koko sydämestään. Sen jälkeen se sanoi:

"No! Eikö niin? Hän on käyttänyt vain muutaman punnan teidän maallista rahaanne, kolme tai ehkä neljä. Onko se niin suuri asia, että hän ansaitsee nämä kiitokset?"

"Ei se se ole", sanoi Scrooge. Huomautus sai hänet kiihtymään, ja hän puhui huomaamattaan kuin entinen eikä myöhempi itsensä. "Ei se se ole. Hänellä on voima tehdä meidät onnellisiksi tai onnettomiksi. Hän voi tehdä palveluksemme helpoksi tai vaikeaksi, huviksi tai rasitukseksi. Vaikka hänen voimansa olisi sanoissa ja katseissa, pienissä ja vähäisissä asioissa, joita on mahdoton laskea yhteen ja luetella, entä sitten? Se onnellisuus, jonka hän antaa, on aivan yhtä suuri kuin jos se maksaisi kokonaisen omaisuuden."

Hän tunsi hengen katseen ja pysähtyi.

"Mitä nyt?" kysyi henki.

"Ei mitään erityistä", vastasi Scrooge.

"Kyllä kai jotakin?" väitti henki.

"Ei", sanoi Scrooge, "ei. Minä soisin voivani juuri nyt sanoa pari kolme sanaa konttoristilleni. Siinä kaikki."

Hänen entinen itsensä väänsi lamput pienemmälle, kun hän sanoi tämän toiveen. Ja Scrooge ja henki seisoivat taas vierekkäin taivasalla.

"Minun aikani käy lyhyeksi", huomautti henki. "Nopeasti!"

Tätä ei sanottu Scroogelle eikä kenellekään, jonka hän saattoi nähdä, mutta se sai aikaan äkillisen muutoksen. Sillä taas Scrooge näki itsensä. Hän oli nyt vanhempi, mies parhaimmillaan. Hänen kasvoissaan ei ollut myöhempien vuosien karkeita ja tylyjä juonteita. Mutta niissä oli alkanut näkyä tarkkuuden ja itaruuden merkkejä. Hänen silmässään oli kiihkeä, ahne, levoton liike. Se näytti sen himon, joka oli päässyt juurtumaan, ja paikan, johon kasvavan puun varjo laskeutuisi.

Hän ei ollut yksin, vaan istui kauniin, nuoren, surupukuisen tytön vieressä. Tytön silmissä oli kyyneliä, jotka kiilsivät menneiden joulujen hengen valossa.

"Se on pieni asia", sanoi tyttö lempeästi. "Sinulle aivan pieni. Toinen epäjumala on työntänyt minut paikaltani. Jos se voi tulevaisuudessa ilahduttaa ja lohduttaa sinua, niin kuin minä olisin tahtonut yrittää, minulla ei ole mitään syytä suruun."

"Mikä epäjumala on työntänyt sinut pois?" hän vastasi.

"Kultainen epäjumala."

"Siinä on maailman tasapuolisuus!" hän sanoi. "Se ei moiti juuri mitään niin paljon kuin köyhyyttä. Mutta se ei myöskään halveksi juuri mitään niin paljon kuin rikkaaksi pyrkimistä!"

"Sinä pelkäät maailmaa liian paljon", vastasi tyttö rauhallisesti. "Kaikki muut toiveesi ovat kadonneet toiveeseen päästä sen kurjista moitteista. Minä olen nähnyt jalompien pyrkimystesi raukeavan yksi toisensa jälkeen. Lopulta päähimo, voiton himo, on kokonaan vallannut sinut. Enkö olekin nähnyt?"

"Entä sitten?" hän sanoi. "Vaikka olisinkin tullut viisaammaksi, mitä sitten? Minä en ole muuttunut sinua kohtaan."

Tyttö pudisti päätään.

"Olenko minä?"

"Meidän liittomme on vanha. Se tehtiin, kun olimme molemmat köyhät ja tyydyimme siihen. Ajattelimme, että olisimme köyhiä, kunnes joskus voisimme parantaa maallista tilaamme kärsivällisellä ahkeruudella. Sinä olet muuttunut. Silloin sinä olit toinen mies."

"Minä olin lapsi", hän sanoi kärsimättömästi.

"Sinun omat tunteesi kertovat sinulle, ettet ollut sellainen kuin nyt olet", vastasi tyttö. "Minä olen. Mikä lupasi onnea, kun olimme yhtä sydämessä, se on pelkkää kurjuutta nyt, kun olemme kaksi. En tahdo sanoa, kuinka usein ja kuinka tarkasti olen ajatellut tätä. Riittää, että olen ajatellut sitä ja voin päästää sinut vapaaksi."

"Olenko minä koskaan pyytänyt päästä vapaaksi?"

"Sanoilla. Ei. Ei koskaan."

"Millä sitten?"

"Muuttuneella luonnolla, uudella mielenlaadulla. Toisenlaisella elämän suunnalla, toisenlaisella toivolla sen suurena päämääränä. Kaikella, mikä teki minun rakkauteni jonkin arvoiseksi sinun silmissäsi. Sano minulle", sanoi tyttö ja katsoi häntä lempeästi mutta vakavasti. "Jos välimme eivät koskaan olisi olleet tällaiset, etsisitkö minut ja yrittäisitkö voittaa sydämeni nyt? Oi, ei!"

Hän näytti vasten tahtoaan myöntävän, että tämä ajatus oli oikea. Mutta hän sanoi vaivalloisesti: "Sinä et ajattele niin."

"Minä ajattelisin mielelläni toisin, jos vain voisin", sanoi tyttö. "Jumala sen tietää! Kun minä olen oppinut tällaisen totuuden, tiedän, kuinka voimakas ja vastustamaton se on. Sillä jos sinä olisit vapaa tänään tai huomenna tai olisit ollut eilen, voinko koskaan uskoa, että valitsisit varattoman tytön? Sinä, joka ystävällisissäkin puheissa hänen kanssaan arvostelet kaikkea voiton mukaan! Tai jos sinä valitsisit hänet ainoan ohjaavan periaatteesi vastaisesti, enkö minä tiedä, että katumus ja suru varmasti seuraisivat? Minä tiedän sen, ja minä päästän sinut vapaaksi. Täydestä sydämestäni ja rakkauteni tähden häneen, jona sinä kerran olit."

Hän aikoi puhua, mutta tyttö käänsi päänsä pois ja jatkoi:

"Tämä — menneiden muisto saa minut puoliksi toivomaan sitä — tämä ehkä surettaa sinua. Lyhyt, aivan lyhyt aika, ja sinä karkotat ilolla muiston siitä kuin hyödyttömän unen, josta onneksi heräsit. Ole onnellinen siinä elämässä, jonka olet valinnut!"

Tyttö meni, ja he erosivat.

"Henki!" sanoi Scrooge. "Älä näytä minulle mitään enää! Vie minut kotiin. Miksi tahdot vaivata minua?"

"Yksi varjo lisäksi!" huudahti henki.

"Ei enää!" vastasi Scrooge. "Ei enää. Minä en tahdo nähdä sitä. Älä näytä minulle mitään enää!"

Mutta armoton henki kietoi hänet molemmilla käsivarsillaan ja pakotti hänet katsomaan, mitä seuraavaksi tapahtui.

He olivat toisessa näkymässä ja toisessa paikassa. He olivat huoneessa, joka ei ollut kovin iso eikä komea, mutta se oli täynnä kaikenlaista mukavuutta. Lähellä takkatulta istui kaunis, nuori tyttö, joka oli niin paljon äskeisen näköinen, että Scrooge luuli häntä samaksi. Sitten hän näki *hänet*, nyt miellyttävänä vaimona, istumassa tyttärensä vastapäätä. Huoneessa oli hirveä hälinä, sillä siellä oli lapsia enemmän kuin Scrooge kiihtyneessä mielentilassaan pystyi laskemaan. He eivät olleet kuin se ylistetty lauma runoelmassa, neljäkymmentä lasta, jotka käyttäytyivät kuin yksi. Täällä jokainen lapsi käyttäytyi kuin neljäkymmentä. Seuraukset olivat suunnattoman meluisat, mutta kukaan ei näyttänyt välittävän siitä. Päinvastoin äiti ja tytär nauroivat sydämestään ja iloitsivat siitä. Tytär alkoi pian ottaa osaa leikkeihin, ja pikku rosvot ryöstivät häntä ihan säälimättä.

Mutta nyt kuului koputus ovelta, ja heti kaikki ryntäsivät sinne. Tyttö kannettiin nauravana keskellä riehuvaa joukkoa ovea kohti. Hän tuli juuri ajoissa tervehtimään isää, joka tuli kotiin. Hänen mukanaan oli mies, joka kantoi joululahjoja ja leluja. Silloin huudettiin ja oteltiin ja ahdistettiin turvatonta kantajaa! Tuoleista tehtiin tikapuut ja kiivettiin ylös. Hänen taskujaan kourittiin, ja häneltä riistettiin paperiin käärityt paketit. Häntä vedettiin hiuksista, hänen kaulassaan keinuttiin, häntä koputettiin selkään ja potkittiin jalkoihin! Niitä ihmeen ja ilon huutoja, kun jokainen paketti avattiin! Sitä kauheaa ilmoitusta, että sylilapsi oli tavattu pistämässä nuken paistinpannua suuhunsa! Oli enemmän kuin luultavaa, että se oli jo nielaissut kalkkunan, joka oli liimattu puulautaseen! Sitä suunnatonta helpotusta, kun huomattiin, että se oli turhaa hätäilyä! Sitä iloa ja kiitollisuutta ja ihastusta! Niitä kaikkia on mahdotonta kuvailla. Riittää, kun sanotaan, että lapset ja heidän mielenliikutuksensa siirrettiin vähitellen ulos arkihuoneesta. Heidät vietiin yksi porras kerrallaan yläkertaan, jossa he menivät nukkumaan ja niin rauhoittuivat.

Ja nyt Scrooge katsoi entistä tarkemmin, kun perheen isä istuutui oman takkansa ääreen. Tytär nojasi hellästi häneen, ja äiti ja tytär istuivat hänen kanssaan. Scrooge ajatteli, että aivan samanlainen olento, yhtä täynnä suloa ja lupausta, olisi voinut sanoa häntä isäksi. Se olisi voinut olla kevät hänen elämänsä kolkossa talvessa. Silloin hänen silmänsä kostuivat.

"Kultaseni", sanoi mies ja kääntyi hymyillen puolisonsa puoleen, "minä näin tänä iltana erään vanhan ystäväsi."

"Kuka se oli?"

"Arvaapas!"

"Kuinka minä sen voisin? Ei, kyllä tiedän", hän lisäsi samalla ja nauroi, kun mieskin nauroi. "Mr. Scrooge."

"Mr. Scrooge se olikin. Minä kuljin hänen konttorinsa ikkunan ohi. Koska se oli auki ja huoneessa paloi kynttilä, minun täytyi melkein väkisinkin katsoa häntä. Hänen kumppaninsa makaa kuolinvuoteellaan, kuulin minä. Ja siellä hän istui yksin. Aivan yksinään maailmassa, luulen minä."

"Henki!" sanoi Scrooge murtuneella äänellä. "Vie minut pois tästä paikasta."

"Minä sanoin sinulle, että nämä olivat olleiden asioiden varjoja", vastasi henki. "Älä moiti minua siitä, että ne ovat, mitä ovat!"

"Vie minut pois!" huudahti Scrooge. "Minä en kestä tätä!"

Hän kääntyi hengen puoleen. Hän huomasi, että se katsoi häntä kasvoilla, joissa oli oudolla tavalla osa kaikista niistä kasvoista, jotka se oli näyttänyt hänelle. Silloin hän alkoi taistella sitä vastaan.

"Jätä minut! Vie minut takaisin. Älä vaivaa minua enää!"

Sitä tuskin voi sanoa taisteluksi, koska henki ei näyttänyt vastustavan millään tavalla, eivätkä toisen ponnistukset silti liikuttaneet sitä. Taistelussa Scrooge huomasi, että hengen valo leimusi korkeana ja kirkkaana. Hän arvasi hämärästi, että hengen vaikutus häneen lähti tästä valosta. Niinpä hän tarttui sammutinlakkiin ja painoi sen nopeasti alas hengen päähän.

Henki lysähti sen alle, niin että sammutin peitti sen koko ruumiin. Mutta vaikka Scrooge painoi sitä alas kaikella voimallaan, hän ei voinut kätkeä sen valoa. Valo valui sen alta yhtenä virtana maahan.

Hän tunsi, että hän oli uupunut ja että häntä nukutti sanomattomasti. Hän tunsi myös, että hän oli omassa makuuhuoneessaan. Hän painoi lakkia vielä jäähyväisiksi, niin että hänen kätensä puutuivat. Hän ehti tuskin kömpiä sänkyynsä, kun hän jo vaipui raskaaseen uneen.

### Sanasto

- **vekselissä**: paperissa, jossa luvataan maksaa rahaa tiettynä päivänä
- **härmää**: ohutta valkoista jäätä; huurretta
- **kynttilänsammutinta**: pientä tötteröä, jolla sammutetaan kynttilä
- **rautatammen**: pensaan, jolla on piikkiset vihreät lehdet ja marjoja; joulukoriste
- **tunika**: pitkä, yksinkertainen paita
- **nyppylä**: pieni kohouma ihossa
- **kartanoa**: suurta vanhaa taloa
- **viirikukko**: katolla oleva metallilintu, joka näyttää tuulen suunnan
- **pulpetin**: kaltevan kirjoituspöydän
- **puodin**: pienen kaupan
- **portteriruukkuun**: astiaan, jossa on tummaa olutta
- **panttileikkejä**: leikkejä, joissa annetaan esine ja lunastetaan se tekemällä jotakin
- **negusta**: kuumaa, makeaa viinijuomaa
- **epäjumala**: väärä jumala; asia, jota ihminen palvoo
- **liittomme**: tässä: lupauksemme mennä naimisiin
- **sylilapsi**: pieni lapsi, jota kannetaan

## III.

Toinen kolmesta hengestä.

Scrooge heräsi kesken tavattoman kovan kuorsauksen. Hän nousi istumaan sängyssään ja yritti selvittää ajatuksiaan. Tällä kertaa hänellä ei ollut tilaisuutta saada tietää, että kello oli taas lyömäisillään yksi. Hän tunsi, että hän oli toipunut juuri oikeaan aikaan neuvotellakseen toisen lähettilään kanssa. Tämä lähettiläs tuli hänen luokseen Jakob Marleyn toimesta. Mutta häntä alkoi pahasti palella, kun hän odotti, minkä puolen verhon uusi henki vetäisi syrjään. Siksi hän työnsi kaikki verhot omin käsin sivuun. Sitten hän laskeutui taas makuulle ja alkoi tarkasti katsella joka suuntaan sängyn ympärille. Sillä hän halusi puhutella henkeä heti, kun se tuli. Hän ei tahtonut tavata sitä äkkiarvaamatta ja säikähtää.

On reippaita herrasmiehiä, jotka kehuvat tietävänsä tempun tai pari ja jotka tavallisesti pitävät silmänsä auki. He ilmoittavat sopivansa kummallisiin asioihin sanomalla, että he pystyvät kaikkeen "kruunusta ja rististä" miestappoon saakka. Näiden kahden vastakohdan välillä on epäilemättä melko laaja ja lukuisa joukko asioita. Vaikka en rohkene väittää Scroogesta aivan näin paljon, pyydän teitä uskomaan, että hän oli valmis näkemään koko lauman outoja ilmestyksiä. Mikään sylilapsesta sarvikuonoon asti ei olisi voinut erityisesti hämmästyttää häntä.

Mutta vaikka hän nyt osasi odottaa melkein kaikkea, hän ei osannut odottaa, ettei mitään tulisikaan. Kun kello siis löi yksi eikä yhtään henkeä ilmestynyt, häntä alkoi täristä kovasti. Viisi minuuttia, kymmenen minuuttia, neljännestunti kului, eikä mitään tullut. Koko tämän ajan hän makasi sängyllään aivan keskellä punaista valoa, joka oli tulvinut siihen, kun kello löi yksi. Koska se ei ollut muuta kuin valoa, se huolestutti paljon enemmän kuin kymmenkunta henkeä. Sillä oli mahdotonta saada selville, mitä se tarkoitti tai teki. Välillä hän pelkäsi, että hänessä oli juuri nyt menossa jokin merkillinen itsesyttymisen kohtaus. Eikä hänellä ollut edes sitä lohdutusta, että hän itse tiesi sen. Lopulta hän kuitenkin alkoi ajatella niin kuin te tai minä olisimme ajatelleet heti. Sillä aina se, joka ei ole hädässä, tietää, mitä hädässä olisi pitänyt tehdä. Ja hän olisi varmasti lisäksi tehnyt niin. Lopulta, sanon, hän alkoi ajatella, että tämän aavemaisen valon lähde ja salaisuus oli viereisessä huoneessa. Valo näyttikin virtaavan sieltä, kun sen jälkiä seurasi tarkemmin. Kun tämä ajatus oli kokonaan vallannut hänen mielensä, hän nousi hiljaa ja tallusti tohveleissaan oven luo.

Samalla hetkellä, kun Scroogen käsi tarttui lukkoon, outo ääni huusi häntä nimeltä ja käski hänen astua sisään. Hän totteli.

Se oli hänen oma huoneensa. Siitä ei ollut pienintäkään epäilystä. Mutta siinä oli tapahtunut kummallinen muutos. Seinät ja katto oli verhottu vihreillä kasveilla, niin että huone oli aivan kuin lehto. Kaikkialta kimaltelivat kirkkaat, hohtavat marjat. Rautatammen, mistelin ja muratin liuskaiset lehdet heijastivat valoa, ikään kuin sinne olisi siroteltu yhtä monta pientä peiliä. Savupiippuun nousi tohisten niin mahtava liekki, ettei tuo vanha, unelias takka ollut koskaan nähnyt vertaistaan. Sellaista ei ollut nähty Scroogen aikana eikä Marleyn aikana eikä moneen, moneen menneeseen talveen. Lattialle oli kasattu jonkinlaiseksi valtaistuimeksi kalkkunoita, hanhia, riistaa, kanoja, sianpaisteja, isoja lihakappaleita ja maitoporsaita. Siinä oli myös pitkiä makkarakiehkuroita, joulutorttuja, rusinapuddinkeja, osteritynnyreitä, kuumia kastanjoita, punaposkisia omenoita, mehukkaita appelsiineja ja maukkaita päärynöitä. Siinä oli vielä kookkaita loppiaiskakkuja ja kiehuvia punssimaljoja, jotka täyttivät huoneen suloisella höyryllään. Tällä kasalla istui luontevasti iloinen jättiläinen, komea katsella. Se piti kädessään palavaa soihtua, joka oli muodoltaan vähän runsauden sarven kaltainen. Se nosti soihdun ylös, korkealle ylös, jotta sen valo lankeaisi Scroogen ylle, kun hän tuli tirkistellen ovesta sisään.

"Käy sisään!" huudahti henki. "Käy sisään! ja opi tuntemaan minua paremmin, ihminen!"

Scrooge astui pelokkaasti huoneeseen ja seisoi pää alaspäin hengen edessä. Hän ei ollut sama jäykkä Scrooge kuin ennen. Vaikka hengen silmät olivat kirkkaat ja ystävälliset, hän ei tahtonut kohdata niitä.

"Minä olen nykyisten joulujen henki", sanoi ilmestys. "Katso minua!"

Scrooge teki niin kunnioittavasti. Henki oli puettu yksinkertaiseen, vihreään vaippaan, jonka reunassa oli valkoista turkista. Tämä vaate riippui niin löysästi vartalon varrella, että vankka rinta oli paljas. Oli niin kuin henki ei olisi sietänyt, että sitä suojeltiin tai peitettiin millään tavalla. Sen jalat, jotka näkyivät vaipan niukkojen helmojen alta, olivat myös paljaat. Päässä ei ollut muuta kuin rautatammen seppele, johon oli siellä täällä pistetty loistavia jääpuikkoja. Sen tummanruskeat kiharat olivat pitkät ja vapaat. Ne olivat vapaat kuin sen iloinen hymy, sen säteilevät silmät ja sen avoin käsi. Yhtä vapaat olivat sen hupaisa ääni, sen hauska käytös ja sen iloinen muoto. Vyöllä se kantoi vanhanaikaista tuppea, mutta siinä ei ollut miekkaa, ja ruoste oli syönyt sitä kovasti.

"Sinä et ole koskaan ennen nähnyt minun kaltaistani!" huudahti henki.

"En koskaan", vastasi Scrooge.

"Etkö ole koskaan kuljeskellut perheeni nuorempien jäsenten kanssa?" jatkoi henki. "Minä tarkoitan (sillä minä olen hyvin nuori) vanhempia veljiäni, jotka ovat syntyneet näinä viimeisinä vuosina."

"Minä en luule, että olen", sanoi Scrooge. "Minä pelkään, etten ole. Montako veljeä sinulla on ollut?"

"Enemmän kuin kahdeksan sataa", sanoi henki.

"Kauhea perhe elättää!" mumisi Scrooge.

Nykyisten joulujen henki nousi ylös.

"Henki", sanoi Scrooge nöyrästi, "johdata minua, mihin tahdot. Minä lähdin viime yönä pakosta matkalle ja opin jotakin, joka vaikuttaa parhaillaan. Jos sinä voit opettaa minulle jotakin, anna minun hyötyä siitä tänä yönä."

"Tartu vaippaani!"

Scrooge teki niin kuin käskettiin ja piti lujasti kiinni vaipasta.

Rautatammet, mistelit, ruskeat marjat ja muratit katosivat silmänräpäyksessä. Samoin katosivat kalkkunat, hanhet, riista, kanat, sianpaistit, lihakappaleet, porsaat, makkarat, osterit, tortut, puddingit, hedelmät ja punssit. Samoin katosivat myös huone, tuli, punainen hohde ja yön hetki. Oli joulun aamu. He seisoivat eräällä Cityn kadulla. Sieltä kuului (sillä ilma oli kylmä) kalisevaa, mutta vilkasta ja miellyttävää soittoa, kun ihmiset raapivat lunta kaduilta ja katoilta. Pojista oli julman hauskaa nähdä, kun lumi loiskahti maahan ja hajosi pieniksi tekopyryiksi.

Rakennusten etupuolet näyttivät melko mustilta ja ikkunat vielä mustemmilta. Sen näki, kun niitä vertasi kattojen sileään, valkoiseen lumipeitteeseen ja maan likaisempaan lumeen. Maan lumeen kärryjen ja vaunujen raskaat pyörät olivat kyntäneet syviä vakoja. Vaot risteilivät ja risteilivät taas satoja kertoja isojen katujen risteyksissä. Ne muuttuivat mutkikkaiksi kanaviksi, joita oli vaikea seurata sakeassa, keltaisessa sohjussa ja jäisessä vedessä. Taivas oli synkkä, ja lyhyimmät kadut olivat kuin tukittu likaisella sumulla. Sumu oli puoleksi sadetta ja puoleksi märkää lunta, ja sen raskaammat osat laskeutuivat alas mustana nokisateena. Oli ikään kuin kaikki Iso-Britannian savupiiput olisivat yhteisestä sopimuksesta syttyneet tuleen ja roihuaisivat parhaillaan oman sydämensä iloksi. Ilmassa tai kaupungissa ei ollut mitään erityisen iloista. Mutta silti kaikkialla vallitsi jonkinlainen iloisuus, jollaista ei selkein kesäsää eikä kirkkain kesäaurinko olisi voinut tuottaa.

Sillä ihmiset, jotka lapioivat lunta katoilta, olivat hauskoja ja täynnä tyytyväisyyttä. He huusivat toisilleen suojamuurien takaa ja heittivät silloin tällöin toisiaan hauskoilla lumipalloilla. Ne olivat paljon parempia heittoaseita kuin moni sanallinen pilkka. He nauroivat sydämellisesti, jos pallo osui, ja yhtä sydämellisesti, jos se meni ohi. Linnunkauppiaiden puodit olivat vielä puoleksi auki, ja hedelmänmyyjien puodit hohtivat koko loistossaan. Ovia vasten seisoi isoja, pyöreitä, pulleavatsaisia koreja täynnä kastanjoita. Korit olivat muodoltaan kuin verevien vanhojen herrojen liivit. Välillä ne pyörähtivät ulos kadulle muhkeudessaan, joka sai ne helposti halvautumaan. Tuossa oli punaisia, ruskeakasvoisia, leveävyötäröisiä espanjalaisia sipuleita. Ne loistivat runsaassa lihavuudessaan kuin Espanjan munkit. Ne iskivät hyllyiltään veikeästi silmää nuorille naisille, jotka menivät ohi ja katselivat ujosti kattoon ripustettuja misteleitä. Tuossa oli päärynöitä ja omenoita, jotka oli ladottu kukoistaviksi pyramideiksi. Tuossa oli viinirypäleitä, jotka puodin isännät olivat hyväntahtoisesti panneet riippumaan isoista koukuista. Niin ihmisten suut vetistyisivät ilmaiseksi, kun he kulkivat ohi. Tuossa oli kokonainen kasa Lombardian pähkinöitä, sammaleisia ja ruosteenvärisiä. Niiden hyvä haju muistutti, kuinka metsissä käveltiin ja kuinka kuivuneissa lehdissä kahlattiin hauskasti nilkkoja myöten. Tuossa oli Norfolkin paahdettuja omenoita, paksuja ja mustia. Ne toivat paremmin näkyviin appelsiinien ja sitruunoiden keltaisen pinnan. Mehukkaina ja monilukuisina nämä pyysivät ja rukoilivat hartaasti, että ne vietäisiin paperipusseissa kotiin ja syötäisiin päivällisen jälkeen. Keskelle näitä komeita hedelmiä oli asetettu lasisäiliö, jossa oli kulta- ja hopeakaloja. Vaikka ne kuuluivat typerään ja hidasveriseen sukuun, nekin näyttivät tietävän, että jotakin oli tekeillä. Ne uivat suu auki ympäri pientä maailmaansa hitaassa ja laimeassa hälinässä.

Maustekauppiaiden puodit! Ne olivat melkein kiinni, ehkä yksi tai kaksi luukkua oli vielä sulkematta. Mutta mitä näistä aukoista näkikään! Ei siinä kyllin, että vaakakupit kapsahtivat hauskasti, kun ne laskeutuivat tiskille. Ei siinä kyllin, että lanka ja rulla erosivat toisistaan niin vikkelästi. Ei siinä kyllin, että rasiat rapisivat edestakaisin kuin silmänkääntäjän kapineet. Ei edes siinä, että teen ja kahvin sekoittuneet hajut olivat niin mieluisat nenälle. Ei edes siinä, että rusinat olivat niin uhkeat ja oivalliset, mantelit niin tavattoman valkoiset, kanelitangot niin pitkät ja suorat. Muut mausteet olivat niin suloiset. Sokeroidut hedelmät oli muotoiltu niin kakuiksi ja valeltu niin sulatetulla sokerilla, että kylmimmänkin katselijan päätä huimasi. Eikä siinäkään kyllin, että viikunat olivat tuoreet ja pulleat. Eikä siinä, että Ranskan luumut punastuivat ujosti kirpeydessään koristetuissa laatikoissa. Eikä siinä, että kaikki oli niin hyvää syödä ja niin sievää joulupuvussaan. Vaan myös ostajat hyörivät kaikki niin virkeästi iloisen päivän odotuksessa, että he törmäsivät toisiinsa ovella. He rutistivat hurjasti pajukorejaan, jättivät ostoksensa tiskille ja tulivat juosten takaisin hakemaan niitä. Samalla tavalla he erehtyivät satoja kertoja, ja kaikki tämä mitä parhaimmalla tuulella. Maustekauppias ja hänen väkensä kiinnittivät esiliinansa selän takaa kiillotetuilla sydämillä. Sillä välin he olivat niin hauskoja ja hilpeitä, että ne olisivat voineet olla heidän sydämensä, joita kannettiin ulkopuolella kaikkien nähtävänä. Joulun naakat olisivat saaneet nokkia niitä, jos niitä olisi haluttanut.

Mutta pian kirkonkellot kutsuivat kaikki hyvät ihmiset kirkkoon ja kappeliin. Ja pois he menivät, ja he tulvivat pitkin katuja parhaissa vaatteissaan ja iloisimmalla ilmeellään. Mutta samaan aikaan ilmestyi useilta kymmeniltä sivukaduilta, kujilta ja nimettömistä sopukoista lukemattomia ihmisiä. He kantoivat päivällistään leipurien puoteihin. Henki näytti katsovan näitä köyhiä juhlijoita halukkaammin kuin ketään muuta. Sillä se seisoi Scroogen kanssa erään leipurin portissa. Kun tuojat astuivat ohi, se nosti pois kansia ja pirskotti soihdustaan suitsuketta heidän ruokaansa. Se oli hyvin omituinen soihtu, sillä kerran tai pari muutamat päivällisen kantajat tuuppivat toisiaan ja sanoivat vihaisia sanoja. Silloin henki pirskotti soihdusta pari vesipisaraa, ja he leppyivät heti taas. Sillä he sanoivat, että olisi häpeällistä riidellä joulupäivänä. Ja niin se olisi! Totta puhuen, niin se olisi!

Aikanaan kellot lakkasivat soimasta, ja leipurien puodit suljettiin. Mutta kaikki nämä päivälliset ja niiden kypsyminen voitiin yhä erottaa märästä paikasta, joka oli jokaisen leipurin uunin kohdalla. Siinä kivetys höyrysi, niin kuin kivetkin olisivat kiehuneet.

"Onko sillä, mitä sinä pirskotat soihdustasi, jokin omituinen maku?" kysyi Scrooge.

"On. Minun oma makuni."

"Sopisiko se jokaiseen tämän päivän päivällisruokaan?" kysyi Scrooge.

"Jokaiseen, joka annetaan hyvällä sydämellä. Halpaan kaikkein parhaiten."

"Miksi halpaan kaikkein parhaiten?" kysyi Scrooge.

"Sen vuoksi, että se kaipaa sitä kaikkein eniten."

"Henki", sanoi Scrooge hetken mietittyään. "Minua kummastuttaa yksi asia. Kaikista olennoista noissa monissa maailmoissa meidän ympärillämme juuri sinä tahtoisit vähentää noiden ihmisten tilaisuutta viattomaan huvitukseen."

"Minä!" huudahti henki.

"Sinä tahtoisit riistää heiltä kaikki keinot syödä päivällistä joka sunnuntai", sanoi Scrooge. "Ja se on usein ainoa päivä, josta voi sanoa, että he syövät päivällistä ollenkaan. Etkö tahtoisi?"

"Minä!" huudahti henki.

"Sinä koetat sulkea nämä paikat sunnuntaina?" arveli Scrooge. "Ja se tarkoittaa aivan samaa."

"Minä koetan!" huudahti henki.

"Anna minulle anteeksi, jos olen väärässä. Sitä on tehty sinun nimessäsi, tai ainakin sinun perheesi nimessä", lisäsi Scrooge.

"Tämän teidän maanne päällä on muutamia", vastasi henki, "jotka väittävät tuntevansa meidät. He tekevät meidän nimessämme kiihkon, ylpeyden, pahansuopuuden, vihan, kateuden, teeskentelyn ja itsekkyyden tekoja. Mutta he ovat yhtä vieraita meille ja koko meidän suvullemme, kuin he eivät olisi koskaan eläneet. Muista tämä, ja syytä heitä itseään heidän teoistaan, äläkä meitä."

Scrooge lupasi tehdä niin. He astuivat näkymättöminä, niin kuin tähänkin asti, esikaupunkeihin. Henki oli merkillinen siinä (niin kuin Scrooge oli huomannut leipurin luona), että se mukautui helposti joka paikkaan. Se teki niin, vaikka se oli jättiläisen kokoinen. Matalan katon alla se oli yhtä yliluonnollinen ja arvokkaan suloinen kuin korkeassa salissa.

Ja kenties hyvä henki halusi näyttää tätä voimaansa, kun se meni suoraan Scroogen konttoristin luo. Tai kenties sitä johdatti sen oma lempeä, jalo ja sydämellinen luonto ja sen hellyys kaikkia köyhiä ihmisiä kohtaan. Sillä sinne se meni ja otti mukaansa Scroogen, joka piti kiinni sen vaatteista. Oven kynnyksellä henki hymyili ja pysähtyi siunaamaan Bob Cratchitin asuntoa soihtunsa pisaroilla. Ajatelkaa tätä! Bobilla oli vain viisitoista Bobia \[Bob merkitsee myös šillinkiä\] viikossa. Hän pisti lauantaisin taskuunsa vain viisitoista ristimänimeään. Mutta silti nykyisten joulujen henki siunasi hänen neljähuoneisen talonsa!

Nyt nousi Mrs. Cratchit, Cratchitin vaimo. Hän oli puettu yksinkertaisesti kahdesti käännettyyn hameeseen, mutta koristettu nauhoilla. Nauhat ovat halpoja, ja kuuden pennyn edestä ne tekevät kyllin kauniiksi. Hän kattoi pöydän toisen tyttärensä, Belinda Cratchitin, avulla, ja myös Belinda oli koristettu nauhoilla. Tällä välin nuori herra Peter Cratchit pisti haarukan perunakattilaan. Hänellä oli suunnaton paidankaulus, joka oli Bobin omaisuutta. Se oli siirretty päivän kunniaksi hänen pojalleen ja perilliselleen. Peter sai kauluksen kulmat suuhunsa. Hän iloitsi, kun huomasi olevansa niin hienosti puettu. Hän halusi näyttää itseään puistoissa, joissa kulki eniten ihmisiä. Samalla kaksi pienempää Cratchitia, poika ja tyttö, ryntäsivät sisään. He huusivat, että he olivat leipurin puodin lähellä tunteneet hanhen hajun ja tienneet, että hanhi oli heidän. He riemuitsivat herkullisista salvian ja sipulin ajatuksista. Nämä nuoret Cratchitit tanssivat pöydän ympäri ja ylistivät nuorta herra Peter Cratchitia taivaisiin asti. Sillä välin Peter (nöyränä, vaikka kaulus melkein kuristi hänet kuoliaaksi) puhalsi tuleen. Lopulta hitaat perunat kuohuivat ylös ja kolkuttivat lujasti kattilan kantta, jotta ne päästettäisiin ulos ja kuorittaisiin.

"Mikähän teidän rakkaalla isällänne on?" sanoi Mrs. Cratchit. "Ja veljellänne, Pikku Timillä! Ja Marthakin tuli viime joulupäivänä puoli tuntia aikaisemmin!"

"Tässä Martha on, äiti!" sanoi eräs tyttö, joka tuli esiin näin sanoessaan.

"Tässä Martha on, äiti!" huusivat molemmat nuoret Cratchitit. "Hurraa! Meillä on *semmoinen* hanhi, Martha!"

"No, tervetuloa, tyttöseni! Kuinka myöhään sinä tulet!" sanoi Mrs. Cratchit. Hän suuteli tyttöä kymmeniä kertoja ja riisui kiireesti ja toimeliaasti tämän huivin ja hatun.

"Meidän täytyi saada valmiiksi koko joukko töitä viime yönä", vastasi tyttö, "ja panna kaikki pois tänä aamuna, äiti!"

"Hyvä! Ei sillä ole väliä, kunhan olet kotona", sanoi Mrs. Cratchit. "Istu tulen eteen, kultani, ja lämmittele. Herra siunatkoon sinua!"

"Ei, ei! Tuolla isä tulee", huusivat molemmat nuoret Cratchitit, jotka olivat joka paikassa yhtä aikaa. "Mene piiloon, Martha, mene piiloon!"

Niin Martha meni piiloon, ja sisään tuli isä, lyhytläntä Bob. Hänen edessään roikkui ainakin kolmen jalan pituinen kaulahuivi (hapsuja laskematta). Hänen kuluneet vaatteensa oli paikattu ja harjattu, että ne näyttäisivät juhlallisilta. Ja Pikku Tim oli hänen selässään. Voi Pikku Tim parkaa! Hänellä oli pieni kainalosauva, ja rautainen kehä tuki hänen jäseniään!

"No, missä Marthamme on?" huudahti Bob Cratchit ja katseli ympärilleen.

"Hän ei tule", vastasi Mrs. Cratchit.

"Ei tule!" toisti Bob, ja hänen intonsa jäähtyi yhtäkkiä. Sillä hän oli ollut Timin täysiverinen hevonen koko matkan kirkosta ja oli tullut kiitäen kotiin. "Ei tule joulupäiväksi!"

Martha ei hennonut nähdä hänen pettyvän, vaikka se oli vain leikkiä. Niin hän tuli oven takaa esiin ennen aikojaan ja juoksi isän syliin. Sillä välin molemmat nuoret Cratchitit työnsivät ja kantoivat Pikku Timin pesuhuoneeseen. Siellä hän sai kuulla, kuinka puddinki lauloi kuparikattilassa.

"Ja kuinka Pikku Tim käyttäytyi?" kysyi Mrs. Cratchit. Ensin hän oli laskenut leikkiä Bobin herkkäuskoisuudesta, ja Bob oli halannut tytärtään sydämensä iloksi.

"Hän oli kiltti kuin kulta", vastasi Bob, "ja vielä parempi. Hänestä tulee niin miettiväinen, kun hän istuu niin paljon yksin. Hän ajattelee mitä kummallisimpia asioita, joita ikinä olet kuullut. Hän sanoi minulle kotimatkalla, että hän toivoi ihmisten nähneen hänet kirkossa, koska hän oli raajarikko. Hän sanoi, että heidän olisi ehkä hyvä joulupäivänä muistaa Häntä, joka sai rammat kävelemään ja sokeat näkemään."

Bobin ääni värähteli, kun hän kertoi tätä heille. Se värisi vielä enemmän, kun hän sanoi, että Pikku Tim vahvistui ja tuli terveemmäksi.

Hänen nopea, pieni kainalosauvansa kuului lattialta. Ennen kuin toista sanaa oli sanottu, Pikku Tim palasi veljensä ja sisarensa kanssa. He taluttivat hänet tuolilleen tulen eteen. Sillä välin Bob käänsi hihansuitaan ylös — niin kuin niiden, mies raukka, olisi ollut mahdollista tulla huonommiksi. Hän valmisti ruukussa jotakin kuumaa ginin ja sitruunan sekoitusta. Hän sekoitti sitä huolellisesti ja pani sen takan komeroon kiehumaan. Nuori herra Peter ja molemmat kaikkialla läsnä olevat nuoret Cratchitit menivät hakemaan hanhea. He toivat sen pian juhlallisesti kotiin.

Seurasi sellainen hälinä, että olisitte luulleet hanhen olevan maailman harvinaisin lintu. Se oli kuin höyhenpukuinen ilmestys, jonka rinnalla musta joutsen oli tavallinen eläin. Ja totta puhuen asia oli melkein niin tässä talossa. Mrs. Cratchit lämmitti lihan nesteen (joka oli jo valmiina kattilassa) sihisevän kuumaksi. Nuori herra Peter survoi perunat rikki. Miss Belinda maustoi omenakastikkeen. Martha pyyhki pölyn lämmitetyistä lautasista. Bob otti Pikku Timin viereensä pieneen pöydän kulmaan. Molemmat nuoret Cratchitit nostivat tuolit kaikille eivätkä unohtaneet itseään. He asettuivat vartioon kumpikin paikalleen ja pistivät lusikat suuhunsa. Niin he eivät huutaisi hanhea, ennen kuin heidän vuoronsa tuli. Vihdoin ruoka oli tuotu esiin ja pöytärukous luettu. Syntyi henkeä pidättävä hiljaisuus, kun Mrs. Cratchit katsoi tarkasti leikkuuveistä päästä päähän ja valmistautui työntämään sen linnun rintaan. Mutta kun hän teki sen ja kun kauan odotettu täytteen virta tulvi esiin, ilon humina nousi kaikkialta pöydän ympäriltä. Jopa Pikku Tim innostui molempien nuorten Cratchitien esimerkistä. Hän taputti pöytää veitsensä varrella ja huusi matalalla äänellä: "hurraa!"

Sellaista hanhea ei ollut koskaan ollut. Bob sanoi, ettei hänen luullakseen sellaista hanhea ollut koskaan paistettu. Kaikki ihmettelivät sen mureutta ja hyvää makua, sen suurta kokoa ja halpuutta. Yhdessä omenakastikkeen ja perunoiden kanssa siinä oli kyllin päivälliseksi koko perheelle. Niin, kuten Mrs. Cratchit sanoi suurella mielihyvällä (katsoen pientä vadilla olevaa luunpalaa), he eivät olleet lopulta jaksaneet syödä edes kaikkea! Silti jokainen oli saanut tarpeeksi, ja varsinkin nuoret Cratchitit olivat sukeltaneet salviaan ja sipuliin kulmakarvoja myöten! Mutta nyt Miss Belinda vaihtoi lautaset, ja Mrs. Cratchit lähti yksin huoneesta. Hän oli liian levoton sallimaan yhtään todistajaa. Hän meni nostamaan puddingin ylös ja tuomaan sen sisään.

Entä jos se ei ollut kyllin kypsä! Entä jos se hajoaisi, kun sitä otettiin ulos! Entä jos joku oli kiivennyt takapihan muurin yli ja varastanut sen, sillä aikaa kun he iloitsivat hanhesta! Tästä ajatuksesta molemmat nuoret Cratchitit muuttuivat harmaansinisiksi! Kaikenlaisia kauhuja ajateltiin.

Halloo! Paljon höyryä! Puddinki oli nostettu kattilasta. Hajua kuin pesupäivänä! Se oli servietti. Hajua kuin ravintolasta ja piirakanleipojan puodista, joiden ovet ovat vierekkäin ja joiden naapurina on pyykkäri! Se oli puddinki! Puolen minuutin kuluttua Mrs. Cratchit astui sisään punaisena, mutta voitokkaasti hymyillen. Puddinki oli kuin kirjava kanuunankuula, niin kova ja luja. Se paloi puolessa puolikorttelissa sytytettyä konjakkia, ja sen huippuun oli pistetty rautatammen oksa koristeeksi.

Oi, se oli kummallinen puddinki! Bob Cratchit sanoi jopa aivan tyynesti, että hän piti sitä Mrs. Cratchitin suurimpana voittona siitä asti, kun he menivät naimisiin. Mrs. Cratchit sanoi, että nyt, kun paino oli poistunut hänen sydämeltään, hän tahtoi tunnustaa jotakin. Hän oli epäillyt, oliko jauhoja kylliksi. Jokaisella oli jotakin sanottavaa puddingista, mutta kukaan ei sanonut eikä ajatellut, että se oli kuitenkin pieni puddinki isolle perheelle. Se olisi suorastaan ollut häpeä, jos joku olisi tehnyt niin. Jokainen Cratchit olisi punastunut, jos siihen olisi viitattu.

Lopulta päivällinen oli päättynyt. Ruoat vietiin pöydästä, liesi lakaistiin ja tuli viritettiin. Kun ruukun sisältöä oli maistettu ja se oli todettu hyväksi, pöydälle pantiin omenoita ja appelsiineja. Tulelle pantiin lapiollinen kastanjoita. Nyt koko Cratchitin perhe asettui lieden ympärille piiriin, niin kuin Bob Cratchit sanoi, tarkoittaen puolipiiriä. Bob Cratchitin kyynärpään vieressä seisoi talon lasivarasto: kaksi jalatonta lasia ja yksi kahvaton munakakkukuppi.

Näissä ruukun kuuma juoma säilyi yhtä hyvin kuin kultaisissa pikareissa. Bob jakoi sitä ilosta loistavin silmin, sillä välin kun kastanjat rätisivät ja halkeilivat tulella. Nyt Bob esitti maljan:

"Iloista joulua meille kaikille, rakkaani! Jumala siunatkoon meitä!"

Kaikki perheenjäsenet toistivat tämän.

"Jumala siunatkoon meitä jokaista!" sanoi Pikku Tim kaikkein viimeiseksi.

Hän istui pienellä tuolillaan aivan lähellä isäänsä. Bob piti hänen kuihtunutta pientä kättään omassa kädessään. Oli niin kuin hän rakastaisi lasta ja tahtoisi pitää hänet luonaan ja pelkäisi, että hänet otettaisiin pois.

"Henki", sanoi Scrooge hellyydellä, jota hän ei ollut tuntenut koskaan ennen, "ilmoita minulle, jääkö Pikku Tim eloon."

"Minä näen tyhjän paikan", vastasi henki, "tuossa takan nurkassa ja isännättömän kainalosauvan, jota säilytetään huolellisesti. Jos tulevaisuus ei muuta näitä varjoja, lapsi kuolee."

"Ei, ei", sanoi Scrooge. "Voi, ei, hyvä henki! Sano, että hän säästetään."

"Jos tulevaisuus ei muuta näitä varjoja, kukaan minun heimostani ei löydä häntä täältä", vastasi henki. "Entä sitten? Jos on luultava, että hän kuolee, olisi parempi, että hän kuolisi kohta ja vähentäisi liikaväestöä."

Scrooge painoi päänsä alas, kun hän kuuli omat sanansa hengen suusta. Katumus ja kova suru valtasivat hänet.

"Ihminen", sanoi henki, "jos et ole kivestä, vaan sinulla on ihmisen sydän, vältä tuota ilkeää puhetta. Vältä sitä, kunnes olet oppinut, mikä liika on ja missä se on. Tahdotko sinä määrätä, kenen ihmisen pitää elää ja kenen kuolla? Kenties sinä olet Luojan silmissä halvempi ja vähemmän sopiva elämään kuin miljoonat tämän köyhän miehen lapsen kaltaiset. Oi Jumala, kun kuulee madon lehdellä puhuvan liiasta elämästä nälkäisissä veljissään maassa!"

Scrooge kumartui hengen moitteen edessä ja loi vapisten silmänsä maahan. Mutta hän nosti ne nopeasti, kun hän kuuli oman nimensä.

"Mr. Scrooge!" sanoi Bob. "Minä juon teidän muistoksenne! Eläköön Mr. Scrooge, juhlan perustaja!"

"Juhlan perustaja, tosiaan!" huudahti Mrs. Cratchit punastuen. "Minä toivoisin, että hän olisi nyt täällä. Minä sanoisin hänelle, mitä minä hänestä ajattelen, ja minä toivon, että se maistuisi hänelle hyvin."

"Rakas vaimoni", sanoi Bob, "lapset! Joulupäivä!"

"Saa totta puhuen olla joulupäivä", vastasi hän, "ennen kuin juo sellaisen inhottavan, tylyn, kovan, tunnottoman miehen muistoksi kuin Scrooge on. Sinä tiedät, että hän on sellainen, Robert! Kukaan ei tiedä sitä paremmin kuin sinä, mies raukka?"

"Rakas vaimo", oli Bobin lempeä vastaus, "joulupäivä!"

"Minä juon hänen terveydekseen sinun tähtesi ja päivän tähden", sanoi Mrs. Cratchit, "en hänen tähtensä. Pitkää ikää hänelle! Iloista joulua ja oivallista uutta vuotta! Hän lienee hyvin iloinen ja onnellinen, epäilemättä!"

Lapset joivat äidin jälkeen Scroogen terveydeksi. Tämä oli ensimmäinen heidän tekonsa, jossa ei ollut sydämellisyyttä. Pikku Tim joi kaikkein viimeiseksi, mutta hän ei pannut sille mitään arvoa. Scrooge oli perheen mörkö. Hänen nimensä mainitseminen levitti seuraan mustan varjon, joka ei poistunut koko viiteen minuuttiin.

Kun varjo oli haihtunut, he tulivat kymmenen kertaa iloisemmiksi jo senkin vuoksi, että olivat päässeet Scrooge Surullisesta. Bob Cratchit kertoi heille, että hänellä oli tiedossa paikka nuorelle herra Peterille. Se toisi, jos se saataisiin, täydet viisi šillinkiä ja kuusi pennyä viikossa. Molemmat nuoret Cratchitit nauroivat kauheasti, kun he ajattelivat, että Peteristä tulisi asiamies. Peter itse katseli miettivästi tuleen kaulustensa välistä. Oli kuin hän olisi parhaillaan miettinyt, mihin hän sijoittaisi pääomansa, kun hän kerran saisi tuon päätä huimaavan palkan.

Martha, joka oli opissa muotikauppiattaren luona, kertoi nyt heille, millaista työtä hänellä oli. Hän kertoi, kuinka monta tuntia hän ompeli yhtä mittaa. Hän aikoi nukkua huomisaamuna oikein pitkään ja levollisesti. Huomispäivän, joka oli pyhä, hän viettäisi kotona. Hän kertoi myös, kuinka hän oli muutama päivä sitten nähnyt erään kreivittären ja lordin. Hän kertoi, että lordi "oli melkein yhtä pitkä kuin Peter". Silloin Peter nosti kauluksiaan niin korkealle, että te ette olisi nähneet hänen päätään, jos olisitte olleet siellä. Koko tämän ajan kastanjat ja ruukku kiersivät ympäri. Ennen pitkää Pikku Tim, jolla oli pieni, valittava ääni, lauloi laulun eksyneestä lapsesta, joka kuljeskeli lumessa. Hän lauloi sen vieläpä varsin hyvin.

Tässä ei ollut mitään erinomaista. He eivät olleet kaunista väkeä. He eivät olleet hyvin puettuja. Heidän kenkänsä eivät suinkaan olleet vedenpitäviä. Heidän vaatteensa olivat melko huonoja. Ja Peter lienee tuntenut, melkein varmasti tunsikin, miltä panttilainaamo näytti sisältä. Mutta he olivat onnellisia, kiitollisia, toisiinsa kiintyneitä ja tyytyväisiä päiviinsä. Kun he katosivat ja näyttivät vielä onnellisemmilta hengen soihdun kirkkaassa jäähyväispirskotuksessa, Scrooge katseli heitä ja varsinkin Pikku Timiä viimeiseen saakka.

Tähän aikaan alkoi tulla pimeä, ja lunta satoi oikein sakeasti. Kun Scrooge ja henki kävelivät pitkin katuja, räiskyvät tulet välkkyivät kummallisesti keittiöissä, vierashuoneissa ja kaikenlaisissa muissa huoneissa. Täällä liekkien loiste toi näkyviin hauskan päivällisen valmistelut. Näkyi lämpimiä lautasia, joita kuumennettiin kunnolla tulen edessä. Näkyi tummanpunaisia verhoja, jotka piti vain vetää yhteen, niin kylmä ja pimeä jäivät ulos. Tuolla talon kaikki lapset juoksivat ulos lumeen kohtaamaan naimisissa olevia sisariaan, veljiään, serkkujaan, setiään ja tätejään. He halusivat olla ensimmäiset tervehtimässä heitä. Täällä taas ikkunoissa näkyivät kokoontuvien vieraiden varjot. Ja tuolla joukko kauniita nuoria naisia tepsutti erään läheisen naapurin taloon. Kaikilla oli päähineet ja turkiskengät, ja kaikki puhuivat yhtä aikaa. Voi sitä poikamiestä, joka näki heidän astuvan sisään hohdossaan — viekkaita lumoojia, sen he itse tiesivät hyvin!

Mutta moni ihminen oli matkalla ystävällisiin kokouksiin. Jos olisitte päätelleet heidän määrästään, olisitte ehkä luulleet, ettei kukaan ollut kotona toivottamassa heitä tervetulleiksi, kun he tulivat. Mutta kuitenkin joka talo odotti vieraita ja täytti savupiipun puoliväliin asti polttopuilla. Jumala siunatkoon, kuinka henki riemuitsi! Kuinka se paljasti koko rintansa ja avasi ison kämmenensä! Se liikkui eteenpäin ja levitti anteliaalla kädellään vilkasta ja viatonta iloaan kaikkeen, mihin se vain ulottui! Lampunsytyttäjä juoksi edellä ja pilkutti pimeitä katuja valon pilkuilla. Hän oli pukeutunut viettääkseen iltaa jossakin. Hänkin nauroi ääneen, kun henki kulki ohi, vaikka hän ei tiennyt, että hänellä oli muuta seuraa kuin joulu!

Ja nyt, ilman yhtäkään varoituksen sanaa hengeltä, he seisoivat kylmällä ja kolkolla nummella. Sinne oli heitetty joka puolelle suunnattoman suuria kivenlohkareita, niin kuin se olisi ollut jättiläisten hautausmaa. Vesi levisi, minne se vain tahtoi, tai olisi levinnyt, jos jää ei olisi pitänyt sitä kahleissa. Siellä ei kasvanut mitään paitsi sammalta, keltaruusua ja karheaa, rehevää ruohoa. Kaukana lännessä laskeva aurinko oli luonut tulipunaisen juovan. Se katseli tätä autiutta hetken kuin vihainen silmä. Sitten se synkkeni yhä syvemmälle ja sammui yön pimeyteen.

"Mikä paikka tämä on?" kysyi Scrooge.

"Sellainen paikka, jossa elävät kaivosmiehet, jotka työskentelevät maan sisässä", vastasi henki. "Mutta he tuntevat minut. Katso!"

Kynttilä loisti mökin ikkunasta, ja he etenivät nopeasti sitä kohti. He astuivat savesta ja kivestä tehdyn muurin läpi ja näkivät iloisen seuran hohtavan tulen ympärillä. Siellä oli vanha, hyvin vanha mies ja vaimo, heidän lapsensa ja näiden lasten lapset ja vielä yksi sukupolvi lisäksi. Kaikilla oli iloisesti yllään juhlavaatteet. Vanha mies lauloi heille joululaulun äänellä, joka harvoin voitti tuulen kohinan autiolla nummella. Se oli ollut jo aivan vanha laulu, kun hän oli poika. Silloin tällöin he kaikki yhtyivät kuoroon. Aina kun he korottivat ääntään, vanha mies virkistyi ja lauloi lujemmin. Ja aina kun he pysähtyivät, hänen voimansa vaipuivat taas.

Henki ei viipynyt siellä, vaan käski Scroogen pitää kiinni vaipastaan ja kiiti nummen yli. Mihin? Ei kai merelle? Merelle. Kun Scrooge katsoi taakseen, hän näki kauhukseen mantereen maakaistaleen ja kammottavia kareja. Hänen korvansa huumaantuivat veden pauhusta. Vesi vyöryi ja ärjyi ja kiehui niissä julmissa onkaloissa, joita se oli kovertanut. Se yritti raivossaan uurtaa maan perustuksia.

Muutaman peninkulman päässä rannasta seisoi kauhealla riutalla yksinäinen majakka. Aallot huuhtoivat ja piiskasivat riuttaa koko ankaran vuoden. Meriruohot kietoutuivat joukoittain majakan juureen. Myrskylinnut nousivat ja laskivat sen ympärillä kuin laineet, joita ne viistivät. Olisi luullut, että tuuli kantoi niitä niin kuin vesi kantoi meriruohoja.

Mutta myös täällä ne kaksi miestä, jotka vartioivat tulta, olivat sytyttäneet tulen. Se loi paksun kivimuurin aukosta valonsäteen hirvittävälle merelle. He ojensivat känsäisiä käsiään toisilleen yksinkertaisen pöydän yli, jonka vieressä he istuivat. He toivottivat toisilleen iloista joulua grogikannullaan. Ja toinen heistä, vieläpä vanhempi, alkoi laulaa jäykkää laulua, joka itsessään oli kuin tuulen ulvonta. Hänen kasvonsa olivat ahavoituneet ja arpeutuneet kovista jäistä kuin vanhan laivan keulakuva.

Taas henki kiirehti eteenpäin mustan ja kuohuvan meren yli — yhä vain eteenpäin. Lopulta, kaukana kaikista rannoista, niin kuin se ilmoitti Scroogelle, he laskeutuivat laivalle. He seisoivat perämiehen vieressä ruorin luona, tähystäjän vieressä keulassa ja upseerien vieressä, jotka pitivät vahtia. Kaikki näyttivät haamuilta paikoillaan. Mutta jokainen heistä hyräili jotakin joulusäveltä tai piti mielessään jotakin jouluajatusta. Tai hän jutteli hiljaa toverilleen jostakin menneestä joulupäivästä ja kotiin kääntyvistä toiveista. Laivalla oli valvovia ja nukkuvia, hyviä ja pahoja miehiä. Jokainen heistä oli sinä päivänä sanonut toverilleen lempeämmän sanan kuin minään muuna vuoden päivänä. Jokainen oli jossakin määrin ottanut osaa päivän juhlallisuuksiin. Jokainen oli muistanut niitä kaukana olevia, joista hän välitti, ja tiennyt, että he ajattelivat häntä ilolla.

Scrooge kuunteli tuulen valitusta ja ajatteli, kuinka juhlallista oli liikkua yksin pimeässä tuntemattomien vesien yli. Niiden syvyys oli yhtä käsittämätön kuin kuolema itse. Suuresti hämmästyi Scrooge, kun hän, näitä miettien, kuuli sydämellisen naurun. Vielä enemmän hämmästyi Scrooge, kun hän tunsi, että se oli hänen oma sisarenpoikansa nauru. Hän näki, että hän oli nyt valoisassa, kuivassa, iloisessa huoneessa. Henki seisoi hymyillen hänen vieressään ja katseli tätä samaa sisarenpoikaa hyväksyvästi ja ystävällisesti!

"Hah, hah!" nauroi Scroogen sisarenpoika. "Hah, hah, hah!"

Saattaisi sattua, että te jollakin arvaamattomalla tavalla oppisitte tuntemaan ihmisen, joka olisi onnellisempi naurussaan kuin Scroogen sisarenpoika. Silloin saan vain sanoa, että minäkin tahtoisin tutustua häneen. Esitelkää hänet minulle, niin minä rupean hänen ystäväkseen.

Asiat on järjestetty oikein, tasapuolisesti ja jalosti. Samoin kuin taudit ja surut tarttuvat, mikään maailmassa ei tartu niin vastustamattomasti kuin nauru ja iloinen mieli. Scroogen sisarenpoika nauroi tällä tavalla, piteli kylkiään, heilutti päätään ja väänteli kasvojaan mitä kummallisimmin. Kun hän nauroi niin, hänen vaimonsakin nauroi yhtä sydämellisesti kuin hän. Eivätkä heidän ystävänsä, jotka olivat tulleet kokoon, olleet hiukkaakaan heitä huonompia, vaan oikein kiljuivat ilosta.

"Hah, hah! Hah, hah hah, hah!"

"Hän sanoi, että joulu oli joutavia, niin totta kuin minä elän!" huudahti Scroogen sisarenpoika. "Hän myös uskoi sen!"

"Sitä suurempi häpeä hänelle, Fred!" sanoi Scroogen sisarenpojan vaimo suuttuneena. Jumala siunatkoon naisia, he eivät koskaan tee mitään puoleksi. He puhuvat suunsa puhtaaksi.

Hän oli hyvin sievä, tämä nuori vaimo, tavattoman sievä. Hänellä oli kuoppaiset, hämmästyneen näköiset, oivalliset kasvot. Hänellä oli kypsä, pieni suu, joka näytti olevan luotu suudeltavaksi — niin kuin se epäilemättä olikin. Leuan ympärillä oli kaikenlaisia hyviä, pieniä pilkkuja, ja leuka suli toiseen leukaan, kun hän nauroi. Ja hänellä oli kirkkain silmäpari, minkä olette ikinä nähneet kenenkään pienen olennon päässä. Niin, hän oli, niin kuin te olisitte sanoneet, suututtava, te ymmärrätte; mutta myös lepyttävä. Voi, täydellisesti lepyttävä.

"Hän on naurettava äijä parka", arveli Scroogen sisarenpoika, "niin se asia on, eikä hän ole niin miellyttävä kuin hän ehkä voisi olla. Mutta hänen vikansa tuovat oman rangaistuksensa, eikä minulla ole mitään sanomista häntä vastaan."

"Hän on varmaan hyvin rikas, Fred", sanoi nuori vaimo. "Ainakin sinä sanot minulle aina niin."

"Vähät siitä, armaani!" sanoi Scroogen sisarenpoika. "Hänen rahoistaan ei ole hänelle mitään hyötyä. Hän ei tee niillä mitään hyvää. Hän ei tee niillä omaa oloaan mukavaksi. Hänellä ei ole sitä ilahduttavaa ajatusta — hah, hah, hah! — että hän kerran auttaa niillä meitä."

"Minä en siedä häntä", väitti vaimo. Vaimon sisaret ja kaikki muut naiset sanoivat samaa.

"Mutta minä siedän!" vastasi Scroogen sisarenpoika. "Minun tulee häntä sääli. Minä en voisi olla vihainen hänelle, vaikka yrittäisinkin. Kenelle hänen oikuistaan on haittaa? Aina vain hänelle itselleen. Hänen päähänsä pälkähtää, ettei hän siedä meitä, eikä hän tahdo tulla syömään päivällistä meidän kanssamme. Mikä on seuraus? Hän ei menetä paljon yhden päivällisen kautta."

"Luullakseni hän menettää sangen hyvät päivälliset", keskeytti nuori vaimo. Kaikki muut sanoivat samaa, ja täytyy myöntää, että he olivat kelvollisia tuomareita. Sillä he olivat juuri lopettaneet ateriansa ja istuivat lampun valossa tulen ympärillä, jälkiruoka pöydällä.

"Hyvä! Minä kuulen sen ilolla", sanoi Scroogen sisarenpoika, "sillä minä en paljon luota näihin nuoriin emäntiin. Mitä *sinä* sanot, Topper?"

Topper oli ilmeisesti iskenyt silmänsä yhteen nuoren vaimon sisareen. Sillä hän vastasi, että vanhapoika oli kunnoton hylkiö, jolla ei ollut mitään oikeutta sanoa ajatustaan tällaisessa asiassa. Siitä nuoren vaimon sisar — se tukeva pitsikauluksella eikä se, jolla oli ruusuja rinnassa — punastui.

"Jatka, Fred", sanoi nuori vaimo ja taputti käsiään. "Hän ei koskaan lopeta sitä, mitä hän alkaa sanoa! Hän on niin hauska mies!"

Scroogen sisarenpoika purskahti uuteen nauruun. Oli mahdotonta estää naurua tarttumasta, vaikka tukeva sisar kyllä yritti tuoksuvalla etikalla. Niin kaikki yksimielisesti seurasivat hänen esimerkkiään.

"Minä yritin vain sanoa", arveli Scroogen sisarenpoika, "mitä siitä seuraa, ettei hän välitä meistä eikä tahdo iloita meidän kanssamme. Luullakseni seuraus on se, että hän menettää muutamia hauskoja hetkiä, jotka eivät suinkaan tekisi hänelle pahaa. Minä olen varma, että hän menettää hauskempia kumppaneita kuin ne, jotka hän saa omista ajatuksistaan. Hän saa ne ajatukset homehtuneessa, vanhassa konttorissaan tai pölyisissä huoneissaan. Minä aion tarjota hänelle saman tilaisuuden joka vuosi, huolii hän siitä tai ei, sillä minä säälin häntä. Hän pilkatkoon joulua, kunnes hän kuolee. Mutta hänen täytyy, vaikka pakolla, saada siitä parempi ajatus, jos hän huomaa, että tulen joka vuosi hänen luokseen hyvällä tuulella. Minä sanon hänelle: 'Kuinka jaksatte, eno Scrooge?' Jos siitä on vain se hyöty, että hän jättää konttoristi paralleen viisikymmentä puntaa, niin *siinä* on jo jotakin. Ja luullakseni minä pehmitin häntä eilen."

Nyt oli heidän vuoronsa nauraa, kun he ajattelivat, että hän oli pehmittänyt Scroogea. Mutta koska hän oli aivan hyvänluontoinen mies, hän ei välittänyt paljon siitä, mille he nauroivat, kunhan he vain nauroivat. Hän kannusti heitä heidän ilossaan ja antoi pullon hauskasti kiertää.

Teen jälkeen heillä oli vähän musiikkia. Sillä he olivat hyvin musikaalinen perhe. He tiesivät, mitä tekivät, kun he lauloivat moniäänisiä lauluja tai vuorolauluja, sen voin teille vakuuttaa. Varsinkin Topper osasi möristä aika bassoa kuin hyvä laulaja. Eikä hän silti koskaan paisuttanut isoja suonia otsassaan eikä tullut punaiseksi. Scroogen sisarenpojan vaimo soitti hyvin harppua. Hän soitti muun muassa yksinkertaisen pienen kappaleen (melko mitättömän: te olisitte oppineet viheltämään sen kahdessa minuutissa). Se oli ollut hyvin tuttu sille lapselle, joka haki Scroogen koulusta, niin kuin menneiden joulujen henki oli muistuttanut häntä. Kun Scrooge kuunteli näitä säveliä, hän näki edessään kaiken, mitä ensimmäinen henki oli hänelle näyttänyt. Hän pehmeni pehmenemistään. Hän ajatteli näin. Jos hän olisi saanut usein kuunnella niitä vuosia sitten, hän olisi ehkä viljellyt elämän hyvyyttä omaksi onnekseen ja omin käsin. Silloin hänen ei olisi tarvinnut turvautua haudankaivajan lapioon, joka kaivoi Jakob Marleyn haudan.

Mutta he eivät käyttäneet koko iltaa musiikkiin. Vähän ajan kuluttua he alkoivat panttileikit. Sillä on hyvä olla välillä lapsi, eikä koskaan sopivammin kuin jouluna, jolloin tämän juhlan mahtava Perustaja itse oli lapsi. Ensin oltiin sokkosilla. Tietysti. Ja minä luulen yhtä vähän, että Topper oli todella sokea, kuin että hänen silmänsä olivat saappaissa. Minun ajatukseni on se, että asia oli sovittu hänen ja Scroogen sisarenpojan välillä, ja että nykyisten joulujen henki tiesi sen. Tapa, jolla hän ahdisti tukevaa sisarta pitsikauluksessa, oli väkivaltaa ihmisluonnon herkkäuskoisuutta kohtaan. Hän kaatoi hiilihangot, kaatui tuoleihin, törmäsi pianoon ja tukehtui verhojen väliin. Minne ikinä tukeva sisar meni, sinne Topper meni! Hän tiesi aina, missä tukeva sisar oli. Hän ei tahtonut ottaa kiinni ketään muuta. Jos olisitte tahallanne rynnänneet häntä vastaan (niin kuin muutamat tekivät), hän olisi olevinaan yrittänyt tarttua teihin. Se olisi ollut loukkaus ymmärryksellenne. Mutta hän olisi heti livahtanut sinne päin, missä tukeva sisar oli.

Tukeva sisar huusi usein, ettei se ollut rehellistä menoa. Eikä se todella ollutkaan. Mutta lopulta Topper sai hänet kiinni. Hänen silkkihameensa kahisi, ja hän liehui edestakaisin, mutta Topper pakotti hänet nurkkaan, josta ei ollut mitään mahdollisuutta paeta. Silloin Topperin käytös oli mitä kauheinta. Sillä hän teeskenteli, ettei tuntenut häntä. Hän teeskenteli, että hänen piti koskea hänen hiuskoristettaan ja lisäksi varmistua siitä, että se todella oli hän. Hän varmistui siitä sillä tavalla, että hän painoi erään sormuksen hänen sormeensa ja erään ketjun hänen kaulaansa. Se oli häijyä, hirmuista! Epäilemättä tukeva sisar sanoi hänelle ajatuksensa siitä, kun toinen sokko oli liikkeellä ja he olivat aivan ystävällisesti yhdessä verhojen takana.

Scroogen sisarenpojan vaimo ei ollut sokkosilla olevien joukossa. Hänelle oli nostettu iso tuoli ja jalkajakkara mukavaan nurkkaan, jossa henki ja Scrooge seisoivat aivan hänen takanaan. Mutta hän otti osaa panttileikkeihin ja rakasti oivallisesti armastaan kaikilla aakkosten kirjaimilla. Samoin hän oli leikissä "Kuinka, milloin ja missä" erityisen etevä. Miehensä salaiseksi iloksi hän voitti sisarensa kokonaan, vaikka hekin olivat teräviä nuoria naisia, niin kuin Topper olisi voinut teille kertoa. Siellä lienee ollut kaksikymmentä henkilöä, nuoria ja vanhoja, mutta he leikkivät kaikki, ja niin teki Scrooge myös. Sillä hän innostui siitä, mitä tapahtui, ja unohti kokonaan, ettei hänen äänensä kuulunut heidän korviinsa. Hän sanoi ajatuksensa aivan kovalla äänellä ja arvasi usein aivan oikein. Sillä terävin neula, paras Whitechapelin neula, josta taattiin, ettei sen silmä katkaise lankaa, ei ollut terävämpi kuin Scrooge. Silti hän kyllä luuli olevansa tylsä.

Henki oli kovasti hyvillään, kun se näki Scroogen tällä mielellä. Se katseli häntä niin suopeasti, että hän rukoili kuin lapsi, että saisi jäädä, kunnes vieraat lähtivät. Mutta henki sanoi, ettei se käynyt päinsä.

"Nyt alkaa uusi leikki", sanoi Scrooge. "Puoli tuntia, henki, vain puoli tuntia!"

Se oli leikki "On" ja "Ei". Siinä Scroogen sisarenpojan piti ajatella jotakin, ja muiden piti keksiä, mikä se oli. Hän vastasi heidän kysymyksiinsä vain "on" tai "ei", sen mukaan kuin asia oli. Vilkkaista kysymyksistä saatiin tietää, että hän ajatteli eläintä, elävää eläintä, ilkeänpuoleista eläintä, petoeläintä. Se oli eläin, joka välillä murisi ja röhki ja välillä puhui, joka eli Lontoossa ja käveli kadulla. Sitä ei näytetty rahasta eikä talutettu ympäriinsä. Se ei elänyt eläintarhassa, eikä sitä koskaan teurastettu millään torilla. Se ei ollut hevonen eikä aasi eikä lehmä eikä härkä eikä tiikeri eikä koira eikä sika eikä kissa eikä karhu. Jokaisesta uudesta kysymyksestä tämä sisarenpoika tyrskähti uuteen nauruun. Häntä kutitti niin sanomattomasti, että hänen täytyi nousta sohvalta ja polkea jalkaa. Lopulta tukeva sisar joutui samanlaiseen tilaan ja huudahti:

"Minä olen keksinyt sen! Minä tiedän, mikä se on, Fred! Minä tiedän, mikä se on!"

"Mikä se on?" kysyi Fred.

"Se on enosi Scro-o-o-o-oge!"

Niin se todella olikin. Ihmettely oli aivan yleistä, vaikka joku väitti, että kysymykseen "onko se karhu?" olisi pitänyt vastata "on". Sillä kieltävä vastaus oli riittänyt viemään heidän ajatuksensa pois Mr. Scroogesta, jos niillä oli koskaan ollut taipumusta sille tielle.

"Hän on tosiaan tuottanut meille paljon iloa", arveli Fred, "ja me olisimme kiittämättömiä, jos emme joisi hänen muistokseen. Tässä on lasi kuumennettua viiniä heti käsillä, ja minä sanon: 'Eläköön eno Scrooge!'"

"Hyvä! Eläköön eno Scrooge!" huusivat kaikki.

"Iloista joulua ja onnellista uutta vuotta vanhalle miehelle, millainen hän lieneekin!" sanoi Scroogen sisarenpoika. "Hän ei tahtonut ottaa tätä tervehdystä minulta vastaan, mutta saakoon hän sen kuitenkin. Eläköön eno Scrooge!"

Eno Scrooge oli huomaamatta tullut niin iloiseksi ja kevytsydämiseksi, että hän olisi esittänyt vastaukseksi maljan tälle seuralle. Seura ei tiennyt hänen läsnäolostaan mitään, mutta hän olisi kiittänyt sitä kuulumattomalla puheella, jos henki olisi antanut hänelle aikaa. Mutta koko näkymä katosi samalla hetkellä, kun hänen sisarenpoikansa sanoi viimeisen sanansa. Hän ja henki olivat taas matkalla.

Paljon he näkivät, ja kauas he menivät, ja monessa kodissa he kävivät, mutta aina onnellisin seurauksin. Henki seisoi sairasvuoteiden vieressä, ja sairaat olivat iloisia. Se seisoi vierailla mailla, ja matkamiehet olivat lähellä kotiaan. Se seisoi ahdistettujen luona, ja he olivat kärsivällisiä suuremmassa toivossaan. Se seisoi köyhyyden luona, ja köyhyys oli rikas. Se kävi vaivaistaloissa, sairaaloissa ja vankiloissa, jokaisessa kurjuuden turvapaikassa. Jos turhamielinen, lyhytvaltainen ihminen ei ollut lukinnut ovea ja sulkenut henkeä ulos, se jätti sinne siunauksensa. Ja se opetti Scroogelle opetuksensa.

Se oli pitkä yö, jos se oli vain yksi yö. Mutta sitä Scrooge epäili, koska kaikki joulupyhät näyttivät sulaneen siihen aikaan, jonka he viettivät yhdessä. Oli myös kummallista, että Scrooge pysyi ulkomuodoltaan muuttumattomana, mutta henki tuli ilmeisesti vanhemmaksi. Scrooge oli huomannut tämän muutoksen, mutta ei puhunut siitä koskaan, ennen kuin he lähtivät eräästä lasten loppiaiskemuista. Silloin he seisoivat molemmat eräällä aukealla paikalla. Hän katseli henkeä ja näki, että sen hiukset olivat harmaat.

"Onko henkien elämä niin lyhyt?" kysyi Scrooge.

"Minun elämäni täällä maan päällä on sangen lyhyt", vastasi henki. "Se päättyy tänä yönä."

"Tänä yönä!" huudahti Scrooge.

"Keskiyöllä. Kuule! Aika lähestyy."

Kellot löivät kolme neljännestä yli yksitoista juuri tällä hetkellä.

"Anna minulle anteeksi, jos minulla ei ole oikeutta kysyä", sanoi Scrooge ja katseli tarkasti hengen vaippaa. "Mutta minä näen jotakin outoa, joka ei kuulu sinuun itseesi. Se pistää esiin helmojen alta. Onko se jalka vai sorkka?"

"Se lienee sorkka, vaikka siinä on lihaakin", oli hengen surullinen vastaus. "Katso tänne."

Vaippansa poimuista henki veti esiin kaksi lasta, kurjaa, hylättyä, kauhistavaa, inhottavaa, surkeaa. He laskeutuivat polvilleen hengen jalkojen juureen ja pitivät kiinni sen vaatteista.

"Oi, ihminen! Katso tänne. Katso, katso alas tänne!" huudahti henki.

Toinen oli poika, toinen tyttö. He olivat keltaisia, laihoja, ryysyisiä, tuimia, susimaisia lapsia, mutta myös matelevia nöyryydessään. Suloinen nuoruus olisi voinut täyttää heidän kasvonsa ja vuodattaa niihin kirkkaimmat värinsä. Mutta niitä oli puristanut ja vääntänyt ja raastanut laiha ja ryppyinen käsi, niin kuin ajan käsi. Siellä, missä enkelit olisivat voineet asua, väijyivät perkeleet ja tuijottivat uhkaavasti. Ei mikään ihmisyyden muutos, ei mikään sen huonous eikä mikään sen turmio ole tuottanut tällaista, olipa se millä portaalla tahansa. Kaikissa tämän kummallisen luomisen salaisuuksissa ei ole yhtään hirviötä puoliksikaan niin kauheaa ja julmaa.

Scrooge kavahti säikähtyneenä taaksepäin. Kun lapset näytettiin hänelle tällä tavalla, hän aikoi sanoa, että he olivat sieviä lapsia. Mutta sanat ennemmin tukahduttivat toisensa kuin ottivat osaa niin äärettömän suureen valheeseen.

"Henki! Ovatko nämä lapset sinun?" olivat ainoat sanat, jotka Scrooge pystyi sanomaan.

"He ovat ihmisten", vastasi henki ja katsoi alas heihin. "He turvautuvat minuun ja valittavat vanhempiaan vastaan. Tämä poika on Taitamattomuus. Tämä tyttö on Puute. Varo heitä molempia ja kaikkia heidän heimolaisiaan. Mutta ennen kaikkea varo tätä poikaa, sillä hänen otsallaan näen kirjoitettuna sanan, joka on Tuomio, jos kirjoitusta ei pyyhitä pois. Kieltäkää se!" huudahti henki ja ojensi kätensä kaupunkia kohti. "Soimatkaa niitä, jotka kertovat sen teille! Sallikaa se omia puolueellisia tarkoituksianne varten ja tehkää se pahemmaksi! Ja odottakaa loppua!"

"Eikö heillä ole mitään turvapaikkaa eikä apukeinoja?" kysyi Scrooge.

"Eikö vankiloita ole?" vastasi henki, ja se kääntyi viimeisen kerran Scroogen puoleen hänen omilla sanoillaan. "Entä vaivaistaloja?"

Kello löi kaksitoista.

Scrooge katsoi ympärilleen ja etsi henkeä, mutta hän ei nähnyt sitä. Kun viimeinen lyönti lakkasi värähtelemästä, hän muisti vanhan Jakob Marleyn ennustuksen. Hän nosti silmänsä ja näki juhlallisen haamun, joka oli kokonaan verhottu. Se tuli häntä kohti pitkin maata niin kuin sumu.

### Sanasto

- **kruunusta ja rististä**: peli rahalla
- **sylilapsesta**: sylilapsi on pieni lapsi, jota kannetaan
- **lehto**: paikka, jossa kasvaa paljon puita ja vihreitä kasveja
- **rautatammen**: rautatammi on pensas, jolla on piikkiset vihreät lehdet ja marjoja; joulukoriste
- **mistelin**: misteli on kasvi, jota ripustetaan kattoon jouluna
- **muratin**: muratti on köynnöskasvi
- **soihtua**: soihtu on palava valaisin, jota kannetaan kädessä
- **runsauden sarven**: runsauden sarvi on sarvi, josta tulee ruokaa ja hyvää; merkki rikkaudesta
- **vaippaan**: vaippa on pitkä, leveä vaate hartioilla
- **tuppea**: tuppi on kotelo miekalle
- **hanhea**: hanhi on iso lintu; jouluruoka
- **salvian**: salvia on mausteyrtti
- **puddinki**: makea jouluruoka, joka keitetään kangaspussissa
- **kainalosauva**: sauva, jonka avulla kävellään, kun jalka ei kanna
- **puolikorttelissa**: kortteli on vanha nesteen mitta
- **liikaväestöä**: liikaväestö tarkoittaa ihmisiä, joita on muka liian paljon
- **mörkö**: pelottava olento lasten saduissa
- **panttilainaamo**: paikka, josta saa rahaa, kun jättää tavaran pantiksi
- **poikamiestä**: poikamies on mies, joka ei ole naimisissa
- **nummella**: nummi on avara, kylmä maa, jossa ei kasva puita
- **keltaruusua**: eräs nummella kasvava kasvi
- **majakka**: korkea valotorni meren rannalla tai kalliolla
- **grogikannullaan**: grogi on kuuma alkoholijuoma
- **keulakuva**: puinen hahmo laivan keulassa
- **vanhapoika**: vanha mies, joka ei ole koskaan mennyt naimisiin
- **sisarenpoika**: sisaren poika
- **lepyttävä**: sellainen, joka saa toisen vihan katoamaan
- **panttileikit**: leikki, jossa annetaan esine ja lunastetaan se tekemällä jotakin
- **sokkosilla**: leikki, jossa silmät sidotaan ja etsitään muita
- **sorkka**: eläimen kova jalka
- **Taitamattomuus**: se, ettei tiedä tai osaa
- **Puute**: se, ettei ole sitä, mitä tarvitsee

## IV.

Viimeinen henki.

Hitaasti, vakavasti, äänettömästi henki lähestyi. Kun se tuli lähelle, Scrooge vaipui polvilleen. Sillä se näytti levittävän sumeaa salaisuutta itse ilmaankin, jonka läpi se liikkui.

Se oli nokimustassa puvussa, joka peitti sen pään, kasvot ja vartalon. Näkyviin ei jäänyt muuta kuin ojennettu käsi. Ilman tätä kättä Scrooge olisi tuskin erottanut haamua ympäröivän yön pimeydestä.

Hän tunsi, että se oli pitkä ja ryhdikäs, kun se saapui hänen viereensä. Hän tunsi, että sen salaperäinen läsnäolo täytti hänet juhlallisella pelolla. Sen enempää hän ei tiennyt, sillä henki ei puhunut eikä liikahtanut.

"Seisonko minä tulevien joulujen hengen edessä?" kysyi Scrooge.

Henki ei vastannut mitään, vaan viittasi eteenpäin kädellään.

"Sinun aikomuksesi on näyttää minulle varjokuvia asioista, jotka eivät vielä ole tapahtuneet, vaan tapahtuvat tulevaisuudessa", jatkoi Scrooge. "Eikö niin, henki?"

Puvun yläosa vetäytyi hetkeksi poimuille, niin kuin henki olisi taivuttanut päätään. Tämä oli ainoa vastaus, jonka Scrooge sai.

Vaikka Scrooge oli tähän aikaan hyvin tottunut haamujen seuraan, hän pelkäsi tätä äänetöntä henkeä niin kovasti, että hänen polvensa vapisivat. Hän huomasi, että hän tuskin pysyi pystyssä, kun hän valmistautui seuraamaan sitä. Henki pysähtyi hetkeksi, niin kuin se olisi huomannut hänen tilansa ja tahtonut antaa hänelle aikaa toipua.

Mutta Scroogen oli vain sitä pahempi olla. Outo, epämääräinen kauhu vavisutti häntä, kun hän tiesi, että aavemaiset silmät katselivat häntä tarkasti tumman verhon takaa. Mutta vaikka hän kuinka ponnisti omia silmiään, hän ei voinut nähdä mitään muuta kuin aavemaisen käden ja mustan kasan vaatteita.

"Tulevaisuuden henki!" hän huudahti. "Minä pelkään sinua enemmän kuin yhtäkään henkeä, jonka olen nähnyt. Mutta minä tiedän, että aikomuksesi on tehdä minulle hyvää. Sinä aiot, niin kuin toivon, muuttaa minut toisenlaiseksi ihmiseksi kuin olen ollut. Koska tiedän tämän, rupean mielelläni sinun kumppaniksesi, vieläpä kiitollisella sydämellä. Etkö tahdo puhua minulle?"

Henki ei vastannut hänelle mitään. Käsi osoitti suoraan eteenpäin.

"Johdata!" sanoi Scrooge. "Johdata! Yö katoaa pian, ja se on minulle kallista aikaa, minä tiedän sen. Johdata, henki!"

Henki liukui pois samalla tavalla kuin se oli tullut häntä kohti. Scrooge seurasi sitä sen vaatteiden varjossa. Hänestä tuntui, että ne tukivat häntä ja kantoivat häntä eteenpäin.

He tuskin näyttivät astuvan sisään Cityyn. Sillä oli melkein niin kuin City olisi kasvanut ylös maasta ja ympäröinyt heidät. Mutta siellä he olivat, aivan sen keskellä, pörssissä kauppamiesten joukossa. Kauppamiehet hyörivät edestakaisin ja kilistivät rahaa taskuissaan. He keskustelivat pienissä ryhmissä, katselivat kellojaan ja leikkivät miettivästi isoilla kultaisilla sineteillään ja niin edelleen. Niin Scrooge oli usein nähnyt heidän tekevän.

Henki pysähtyi pienen kauppamiesjoukon viereen. Scrooge huomasi, että käsi osoitti heitä, ja astui lähemmäksi kuuntelemaan heidän puhettaan.

"Ei", arveli iso, lihava mies, jolla oli tavattoman suuri leuka, "minä en tiedä siitä paljon mitään. Minä tiedän vain, että hän on kuollut."

"Milloin hän kuoli?" kysyi toinen.

"Viime yönä, luullakseni."

"No, mikä häntä vaivasi?" kysyi kolmas ja otti aika hyppysellisen nuuskaa isosta rasiasta. "Minä luulin, ettei hän koskaan kuolisi."

"Jumala tiesi", sanoi ensimmäinen haukotellen.

"Mitä hän on tehnyt rahoillaan?" kysyi punanaamainen herrasmies. Hänen nenänsä päästä riippui liikakasvu, joka heilui kuin kalkkunakukon heltta.

"Sitä minä en ole kuullut", sanoi isoleukainen mies ja haukotteli taas. "Ehkä hän on jättänyt ne ammattikunnalleen. *Minulle* hän ei ole jättänyt niitä. Muuta minä en tiedä."

Tälle pilalle nauroivat kaikki.

"Arvattavasti sangen halvat hautajaiset", sanoi sama puhuja. "Sillä niin totta kuin elän, minä en tiedä ketään, joka menee niihin. Entä jos me rupeaisimme vapaaehtoisiksi ja lähtisimme mukaan?"

"Olkoon menneeksi, jos lounaasta on pidetty huolta", huomautti herrasmies, jonka nenän päässä oli liikakasvu. "Mutta ruokaa minun täytyy saada, jos lähden mukaan."

Uusi nauru.

"No, minä olen lopulta kaikkein vähiten itsekäs teidän joukostanne", arveli ensimmäinen puhuja. "Sillä minä en koskaan käytä mustia käsineitä enkä koskaan syö lounasta. Mutta minä olen valmis lähtemään, jos joku muu tulee. Kun rupean oikein ajattelemaan, en ole ollenkaan varma, olinko sittenkin hänen läheisin ystävänsä. Sillä meillä oli tapana pysähtyä ja puhua toisillemme, missä vain kohtasimme toisemme. Hyvästi, hyvästi!"

Puhujat ja kuuntelijat siirtyivät pois ja sekaantuivat muihin ryhmiin. Scrooge tunsi nämä miehet ja katsoi henkeä saadakseen jonkinlaisen selityksen.

Henki liukui ulos kadulle. Sormi osoitti kahta henkilöä, jotka tapasivat toisensa. Scrooge kuunteli taas ja arveli, että selitys ehkä olisi tässä.

Hän tunsi nämäkin molemmat täydellisesti. He olivat liikemiehiä, hyvin rikkaita ja mahtavia. Scrooge oli aina yrittänyt pysyä heidän suosiossaan. Se tarkoittaa, että hän katsoi asiaa liikemiehen kannalta, ainoastaan liikemiehen kannalta.

"Kuinka jaksatte?" kysyi toinen.

"Kuinka itse jaksatte?" vastasi toinen.

"No!" sanoi ensimmäinen. "Paholainen on vihdoin saanut omansa!"

"Niin minulle on kerrottu", vastasi toinen. "Nyt on oikein kylmä, eikö olekin?"

"Niin kuin ainakin joulun aikaan. Te ette kai käy luistelemassa?"

"Ei, ei. Muuta tekemistä. Hyvää huomenta!"

Ei sanaakaan lisää. Niin he tapasivat, niin he keskustelivat ja niin he erosivat.

Scrooge oli ensin taipuvainen ihmettelemään, että henki piti tärkeinä tällaisia ilmeisen vähäpätöisiä keskusteluja. Mutta hän oli varma, että niillä oli jokin salainen merkitys, ja hän alkoi miettiä, mikä se ehkä olisi. Tuskin sopi ajatella, että ne jollakin tavalla tarkoittivat Jakobin, hänen vanhan kauppakumppaninsa, kuolemaa. Sillä se kuului menneisyyteen, ja tämän hengen alue oli tulevaisuus. Eikä hän muistanut tuttavistaan ketään, johon ne olisivat sopineet. Mutta hän ei epäillyt ollenkaan, että niihin oli kätketty jokin opetus hänen omaksi parannuksekseen, tarkoittivatpa ne ketä hyvänsä. Siksi hän päätti säilyttää mielessään jokaisen sanan, jonka hän kuuli, ja kaiken, mitä hän näki. Erityisesti hän päätti katsella omaa varjoaan, kun se ilmestyi. Sillä hänellä oli sellainen tunne, että hänen tulevan itsensä käytös antaisi hänelle sen johtolangan, jota hän kaipasi. Se helpottaisi näiden arvoitusten selittämistä.

Juuri tässä paikassa hän katsoi ympärilleen ja etsi omaa kuvaansa. Mutta toinen mies seisoi hänen tavallisessa nurkassaan. Kello näytti sitä päivän aikaa, jolloin hänellä oli tapana olla siinä. Silti hän ei nähnyt omaa kuvaansa niiden joukossa, jotka virtasivat sisään pääportista. Se ei kuitenkaan hämmästyttänyt häntä. Sillä hän oli miettinyt itsekseen jonkinlaista elämän muutosta. Hän luuli ja toivoi, että hän näki nyt tässä vasta syntyneet päätöksensä toteutuneina.

Rauhallisena ja pimeänä henki seisoi hänen vieressään, käsi ojennettuna. Kun hän toipui syvästä etsinnästään, hän päätteli käden liikkeestä ja suunnasta, että väsymättömät silmät katselivat häntä kiinteästi. Se sai hänet vapisemaan ja tuntemaan vilunväreitä.

He jättivät vilkkaan näkymän ja lähtivät outoon kaupunginosaan. Scrooge ei ollut koskaan ennen käynyt siellä, vaikka hän tiesi sen sijainnin ja huonon maineen. Kadut olivat kuraisia ja kapeita, puodit ja rakennukset kurjia. Ihmiset olivat puolialastomia, juopuneita, vinoon astutuissa kengissä ja iljettäviä. Kujat ja portit purkivat kuin yhtä monta likakuoppaa loukkaavan hajunsa, likansa ja elämänsä yksinäisille kaduille. Koko seutu höyrysi rikoksia, saastaa ja kurjuutta.

Syvällä tässä kirouksen ja jumalattomuuden pesässä seisoi katon alla matalaseinäinen, esiin pistävä puoti. Siellä ostettiin rautaa, rättejä, pulloja, luita ja rasvajätteitä. Sisällä lattialla oli kasoissa ruosteisia avaimia, nauloja, ketjuja, saranoita, viiloja, vaakakuppeja, painoja ja kaikenlaista rautaromua. Salaisuuksia, joita harva tahtoisi tutkia, syntyi ja säilytettiin riettaissa rättikasoissa, eltaantuneissa rasvamöhkäleissä ja korkeissa luukasoissa. Tavaroiden keskellä, joita hän myi, lähellä vanhoista tiilistä tehtyä hiiliuunia, istui harmaapäinen, melkein seitsemänkymmenvuotias roisto. Hän oli suojannut itsensä kylmältä ilmalta löyhkäävällä verholla, joka oli tehty sekalaisista repaleista. Verho riippui kireällä narulla. Hän poltti piippuaan kaikessa rauhassa ja nautti hiljaisuudesta.

Scrooge ja henki saapuivat tämän miehen luo juuri, kun eräs ämmä pujahti puotiin kantaen raskasta vaatenyyttiä. Hän oli tuskin päässyt sisään, kun toinen ämmä astui puotiin samanlaisen taakan kanssa. Heti tämän jälkeen tuli eräs mies haalistuneissa, mustissa vaatteissa. Hän säikähti yhtä paljon nähdessään heidät kuin he olivat säikähtäneet tuntiessaan toisensa. Puhtaasta hämmästyksestä kukaan heistä eikä piippua polttava äijä sanonut hetkeen mitään. Mutta sitten he kaikki kolme purskahtivat nauruun.

"Lasketaan palkkavaimo ensin esiin!" huusi se, joka oli astunut ensin sisään. "Lasketaan pesuakka toiseksi esiin, ja lasketaan hautajaistoimittajan apulainen kolmanneksi. Katso, vanha Joe, tässä on hyvä sattuma! Olemmehan kaikki tavanneet täällä ilman sopimusta!"

"Paremmassa paikassa kuin tässä ette olisi voineet tavata", sanoi vanha Joe ja otti piipun suustaan. "Tule vierashuoneeseen. Onhan se sinulle jo vanhastaan tuttu, eivätkä nuo kaksi toistakaan ole ihan outoja. Odottakaa, kunnes suljen puodin oven. Kas, kuinka se kirskuu! Täällä ei ole yhtäkään niin ruostunutta raudanpalaa kuin sen omat saranat, luulen minä. Ja minä olen varma, ettei täällä ole mitään niin vanhoja luita kuin minun omat luuni. Hah, hah! Me kaikki sovimme ammattiimme, me pystymme siihen hyvin. Tule vierashuoneeseen. Tule vierashuoneeseen."

Vierashuoneeksi nimitettiin paikkaa repaleverhon takana. Vanha mies kohensi tulta vanhalla mattokepillä. Hän korjasi savuavaa lamppua (sillä nyt oli yö) piipunvarrellaan ja pisti piipun sitten taas suuhunsa.

Sillä välin nainen, joka oli jo puhunut, oli heittänyt nyyttinsä lattialle. Hän istui ylpeästi tuolille, nojasi kyynärpäillään polviinsa ja katseli rohkeasti toisia.

"Mitä eroa sillä on! Mitä eroa sillä on, Mrs. Dilber?" sanoi nainen. "Jokaisen on oikeus pitää huolta itsestään. Niin hän aina teki."

"Se on totinen tosi!" arveli pesuakka. "Ei kukaan enemmän kuin hän."

"No, älä siis väittele, niin kuin pelkäisit, akka, kuka on toista parempi? Emme kai me rupea moittimaan toisiamme?"

"Emme suinkaan!" sanoivat Mrs. Dilber ja mies yhtä aikaa. "Toivotaan, ettemme tee niin."

"Hyvä!" huusi nainen. "Siinä on kyllin. Kuka siitä köyhtyy, vaikka häneltä menisi muutamia tällaisia tavaroita? Ei ainakaan kuollut ihminen, luulen minä."

"Ei tosiaan", sanoi Mrs. Dilber nauraen.

"Jos hän tahtoi pitää niitä kuolemansa jälkeen, ilkeä, vanha saituri", jatkoi nainen, "miksi hän ei elänyt niin kuin muut ihmiset? Silloin joku olisi hoitanut häntä, kun hän teki loppua. Mutta nyt hän sai aivan yksin vetää viimeisen henkäyksensä."

"Aivan niin", arveli Mrs. Dilber. "Se on Jumalan rangaistus hänelle."

"Minä toivoisin, että hänelle olisi tullut vähän ankarampi rangaistus", vastasi nainen. "Ja se olisikin tullut, siihen te saatte luottaa, jos olisin voinut iskeä kynteni johonkin muuhun. Avaa tämä nyytti, vanha Joe, ja sano, mitä maksat siitä. Sano suoraan ajatuksesi. Minä en välitä, vaikka olen ensimmäinen, enkä pelkää heitä, vaikka he näkevätkin. Me tiedämme varsin hyvin, että me autoimme toisiamme, ennen kuin tapasimme täällä, luulen minä. Se ei ole mikään synti. Avaa nyytti, Joe."

Mutta hänen ystäviensä hieno kohteliaisuus ei sallinut tätä. Mies haalistuneissa, mustissa vaatteissa astui ensin esiin ja toi näkyviin oman ryöstösaaliinsa. Se ei ollut aivan runsas. Pari kolme sinettiä, lyijykynän pidike, pari kalvosinnappia ja vähäarvoinen rintaneula, siinä kaikki. Vanha Joe tutki niitä tarkasti ja arvioi niiden hinnan. Sitten hän kirjoitti liidulla seinään, kuinka paljon hän tahtoi antaa jokaisesta tavarasta. Kun hän huomasi, ettei enempää ollut tulossa, hän laski summat yhteen.

"Siinä on sinun laskusi", sanoi Joe, "enkä minä anna äyriäkään lisää, vaikka minut keitettäisiin elävältä. Kenen vuoro nyt on?"

Se oli Mrs. Dilberin vuoro. Lakanoita ja pyyhkeitä, pieni kangaskappale, kaksi vanhanaikaista hopeista teelusikkaa, sokeripihdit ja muutamat saappaat. Hänen tilinsä tehtiin samalla tavalla seinälle.

"Minä annan aina liian paljon naisille. Se on minun heikko puoleni, ja sillä tavalla minä tuhoan itseni", väitti vanha Joe. "Tässä on sinun laskusi. Jos pyytäisit pennyn lisää ja jättäisit kaupan sen varaan, minä katuisin anteliaisuuttani. Silloin vetäisin pois puoli kruunua."

"Ja avaa nyt *minun* nyyttini, Joe", sanoi ensimmäinen nainen.

Joe laskeutui polvilleen, jotta hän voisi paremmin avata sen. Kun hän oli purkanut koko joukon solmuja, hän veti esiin ison ja raskaan käärön tummaa kangasta.

"Miksi sinä tätä sanot?" kysyi Joe. "Verhoja!"

"Ahaa!" vastasi nainen nauraen ja nojautui eteenpäin käsivarret ristissä. "Verhoja!"

"Et kai aio sanoa, että otit ne alas renkaineen päivineen, kun hän vielä makasi sängyssään?" kysyi Joe.

"Aion kyllä", vastasi nainen. "Miksi en?"

"Sinä synnyit rikastumaan", arveli Joe, "ja sinä rikastutkin varmasti."

"Minä en varmasti pidättele kättäni, kun voin ojentamalla saada siihen jotakin", sanoi nainen kylmästi. "En ainakaan sellaisen miehen tähden kuin *hän* oli, sen takaan sinulle, Joe. Älä nyt kaada öljyä peitoille."

"Hänen peitoilleenko?" kysyi Joe.

"Kenen muun, luuletko?" vastasi nainen. "Ei tarvitse pelätä, että hän vilustuu, vaikka hän onkin ilman niitä."

"Minä toivon, ettei hän kuollut mihinkään tarttuvaan tautiin? Kuinka?" sanoi vanha Joe, pysähtyi työssään ja katsoi ylös.

"Älä sitä pelkää", vastasi nainen. "Minä en pitänyt hänen seurastaan niin paljon, että olisin viipynyt hänen luonaan tällaisten tavaroiden tähden, jos niin olisi ollut. No, sinä saat katsoa tämän paidan läpi, kunnes silmiäsi särkee. Mutta et löydä siitä yhtäkään reikää etkä kulunutta paikkaa. Se on paras, joka hänellä oli, ja lisäksi aivan hieno. He olisivat hukanneet sen, ellen minä olisi ollut."

"Mitä sinä tarkoitat hukkaamisella?" kysyi vanha Joe.

"Sitä, että se puettiin ruumiin päälle hautaan vietäväksi", sanoi nainen nauraen. "Joku oli kyllin hullu yrittämään sitä, mutta minä riisuin sen taas pois. Jos puuvillakangas ei kelpaa sellaiseen, se ei kelpaa mihinkään. Se sopii ruumiille aivan yhtä hyvin. Hän ei voi näyttää rumemmalta kuin hän näytti tuossa."

Scrooge kuunteli tätä keskustelua kauhuissaan. He istuivat saaliinsa ympärillä siinä huonossa valossa, jonka vanhan miehen lamppu antoi. Scrooge katseli heitä suurella inholla. Inho olisi tuskin kasvanut, vaikka he olisivat olleet saastaisia perkeleitä, jotka hieroivat kauppaa itse ruumiista.

"Hah, hah!" nauroi sama nainen, kun vanha Joe otti esiin flanellikukkaron ja laski heidän voittonsa lattialle. "Se oli sen jutun loppu, näettekö! Eläessään hän pelotti kaikki ihmiset pois luotaan, että meillä olisi hyötyä hänestä, kun hän oli kuollut! Hah, hah, hah!"

"Henki!" sanoi Scrooge, ja hän vapisi päästä kantapäähän. "Minä näen, minä näen. Tämän onnettoman miehen kohtalo voisi olla minun oma kohtaloni. Minun elämäni pyrkii nyt sinne päin. Laupias Jumala, mikä tämä on!"

Hän astui kauhistuneena taaksepäin, sillä näkymä oli muuttunut, ja nyt hän melkein kosketti erästä sänkyä. Se oli paljas sänky, jossa ei ollut verhoja. Siinä makasi ryysyisen lakanan alla käärittynä jotakin. Se oli äänetön, mutta se ilmaisi itsensä kammottavalla kielellä.

Huone oli hyvin pimeä, niin pimeä, ettei siitä saanut tarkkaa kuvaa. Silti Scrooge katseli ympärilleen salaisesta mielijohteesta, koska hän halusi tietää, millainen huone se oli. Kalpea valo tuli ulkoa ja osui suoraan sänkyyn. Siinä makasi tämän miehen ruumis. Se oli ryöstetty tyhjäksi, kukaan ei vartioinut sitä, kukaan ei itkenyt sitä, kukaan ei kaivannut sitä.

Scrooge katsoi henkeä. Sen käsi osoitti vakavasti ruumiin päätä. Peite oli levitetty sen yli niin huolimattomasti, että vähäinen nosto olisi paljastanut kasvot. Olisi riittänyt, että Scrooge olisi liikuttanut sormeaan. Hän ajatteli sitä, tunsi, kuinka helppoa se oli, ja tahtoi tehdä sen. Mutta hän kykeni yhtä vähän poistamaan peitteen kuin karkottamaan hengen vierestään.

Oi kylmä, kylmä, jäykkä, hirmuinen kuolema! Aseta alttarisi tähän ja varusta se sellaisilla kauhuilla, joita sinulla on tarjolla: sillä tämä on sinun valtakuntasi! Mutta rakastetusta, kunnioitetusta, arvossa pidetystä päästä sinä et voi katkaista hiustakaan julmiin tarkoituksiisi. Et voi tehdä yhtäkään kasvonpiirrettä vastenmieliseksi. Ei ole mitään, että käsi on raskas ja putoaa alas, kun siitä päästetään irti. Ei ole mitään, että sydän ja suonet ovat pysähtyneet. Mutta on jotakin, että käsi oli avoin, jalo ja rehellinen, sydän urhoollinen, lämmin ja hellä, ja into ihmisen. Iske, varjo, iske! Ja katso, kuinka hänen hyvät tekonsa virtaavat haavasta ja kylvävät maailmaan kuolematonta elämää!

Mikään ääni ei sanonut näitä sanoja Scroogen korvaan, mutta silti hän kuuli ne, kun hän katseli sänkyä. Hän mietti, että jos tämän miehen voisi nyt herättää, millaiset olisivat hänen ensimmäiset ajatuksensa? Rahanhimoko vai tyly käytös vai kalvavat huolet? Ne ovat tosiaan tuottaneet hänelle kauniin lopun!

Hän makasi pimeässä, tyhjässä huoneessa. Ei ollut yhtäkään miestä, naista tai lasta, joka olisi sanonut: hän oli hyvä minulle siinä tai siinä asiassa. Kukaan ei sanonut: lempeän sanan muiston vuoksi tahdon olla hyvä hänelle. Kissa raapi ovea, ja nakertavien hiirien ääni kuului takan alta. Mitä ne halusivat kuoleman huoneessa, ja miksi ne olivat niin levottomia ja riivattuja, sitä Scrooge ei uskaltanut ajatella.

"Henki!" hän sanoi. "Tämä on kauhea paikka. Kun jätän sen, en jätä sen opetusta, luota minuun. Lähtekäämme!"

Yhä henki osoitti muuttumatta sormellaan kuolleen päätä.

"Minä ymmärrän sinua", vastasi Scrooge, "ja minä tekisin sen, jos voisin. Mutta minä en kykene, henki. Minä en kykene."

Taas henki näytti tarkastavan häntä.

"Jos kaupungissa on ketään, jota tämän miehen kuolema liikuttaa", sanoi Scrooge aivan tuskissaan, "näytä hänet minulle, henki, minä rukoilen sinua!"

Henki levitti hetkeksi mustan vaippansa hänen eteensä kuin siiven. Kun se veti vaipan taas syrjään, näkyviin tuli päivänvalossa huone, jossa oli äiti ja hänen lapsensa.

Äiti odotti jotakuta, ja hän oli kovasti huolestunut. Sillä hän käveli edestakaisin huoneessa ja säpsähti jokaista ääntä. Hän katseli ulos ikkunasta ja katsoi kelloa. Hän yritti turhaan tehdä työtä neulallaan, ja hän tuskin sieti leikkivien lasten hälinää.

Vihdoin kuului kauan odotettu koputus. Hän kiirehti oven luo ja tapasi miehensä. Mies oli nuori, mutta murhe ja alakuloisuus olivat uurtaneet vakoja hänen kasvoihinsa. Nyt kasvoilla näkyi merkillinen liike, jonkinlainen vakava ilo, jota hän häpesi ja yritti tukahduttaa.

Hän istui päivälliselle, jota he olivat pitäneet lämpimänä häntä varten. Oltuaan kauan vaiti vaimo kysyi matalalla äänellä, mitä kuului. Mies näytti olevan hämillään eikä tiennyt, mitä vastata.

"Hyvää", jatkoi vaimo auttaakseen häntä, "vai pahaa?"

"Pahaa", hän vastasi.

"Olemme siis aivan hukassa?"

"Emme. Vielä on toivoa, Karolina."

"Jos *hän* heltyy", vastasi vaimo kummastuneena, "toivoa kyllä on! Kaikkea voi toivoa, jos sellainen ihme on tapahtunut."

"Hän ei voi enää heltyä", sanoi mies. "Hän on kuollut."

Äiti oli lempeä ja kärsivällinen olento, jos hänen kasvonsa puhuivat totta. Mutta hän oli sielussaan kiitollinen, kun hän kuuli tämän, ja hän sanoi sen kädet ristissä. Seuraavassa hetkessä hän rukoili anteeksi, ja hän oli pahoillaan. Mutta kiitollisuus oli hänen sydämensä ensimmäinen tunne.

"Tuo puolihumalainen akka, josta eilen illalla puhuin, sanoi minulle jotakin, kun yritin tavata häntä ja saada viikon lisäaikaa. Minä luulin sitä vain tekosyyksi, jotta hän pääsisi minusta. Mutta se näyttää olleen aivan totta. Hän ei ollut silloin ainoastaan kovasti sairas, vaan kuolemaisillaan."

"Kenelle meidän velkamme siirretään?"

"Minä en tiedä. Mutta sitä ennen voimme hankkia rahaa. Ja vaikka emme voisikaan, olisi todella huono onni, jos hänen seuraajansa olisi yhtä ankara velkoja. Me saamme tänä iltana mennä nukkumaan keveillä sydämillä, Karolina!"

Niin. Heidän sydämensä olivat iloisemmat, vaikka he kyllä yrittivät vastustaa sitä. Lastenkin kasvot kirkastuivat, kun he kokoontuivat hiljaa vanhempien ympärille kuuntelemaan sitä, mitä he ymmärsivät niin vähän. Ja tämä koti oli tullut onnellisemmaksi tuon miehen kuoleman kautta! Ainoa tunne, jonka henki voi näyttää hänelle ja jonka kuolema oli synnyttänyt, oli ilo.

"Näytä minulle, henki, jokin paikka, missä hellyys näkyy yhdessä kuoleman kanssa", sanoi Scrooge. "Muuten tuo pimeä huone, jonka äsken jätimme, on aina silmieni edessä."

Henki johdatti häntä pitkin useita katuja, jotka olivat hänelle hyvin tuttuja. Kun he kulkivat eteenpäin, Scrooge katsoi sinne tänne nähdäkseen itsensä, mutta hän ei näkynyt missään. He astuivat Bob Cratchit paran kotiin, samaan asuntoon, jossa hän oli käynyt ennen. Siellä äiti ja lapset istuivat tulen ympärillä.

Hiljaa. Aivan hiljaa. Meluavat nuoret Cratchitit olivat nurkassaan yhtä tyyniä kuin muistopatsaat ja katselivat Peteriä, jolla oli kirja edessään. Äiti ja tyttäret ompelivat. Mutta hekin olivat hyvin hiljaa!

"Ja Hän kutsui tykönsä lapsen ja asetti sen heidän keskellensä."

Missä Scrooge oli kuullut nämä sanat? Hän ei ollut kuullut niitä unessa. Poika oli varmaan lukenut ne ääneen, kun henki ja hän astuivat kynnyksen yli. Miksi hän ei jatkanut?

Äiti pani ompeluksensa pöydälle ja peitti kasvonsa kädellään.

"Väri haittaa silmiäni", hän sanoi.

Väri? Voi, Pikku Tim raukka!

"Ne ovat taas paremmat nyt", sanoi Cratchitin vaimo. "Kynttilänvalo tekee ne heikoiksi. Enkä minä tahtoisi mistään hinnasta näyttää isällenne, kun hän tulee kotiin, että minulla on heikot silmät. Tähän aikaan hän tavallisesti tulee."

"Aikaisemminkin", vastasi Peter ja sulki kirjansa. "Mutta luullakseni hän on, äiti, näinä muutamina viime iltoina kävellyt vähän hitaammin kuin ennen."

He olivat taas aivan hiljaa. Lopulta äiti sanoi vakavalla, iloisella äänellä, joka petti vain kerran:

"Minä tiedän, että kun hän kantoi — minä tiedän, että kun hän kantoi Pikku Timiä, hän kävi hyvin nopeasti."

"Niin minäkin", sanoi Peter. "Usein."

"Niin minäkin", huudahti vielä eräs. Niin tiesivät kaikki.

"Mutta hän oli hyvin kevyt kantaa", jatkoi äiti ja teki ahkerasti työtä. "Ja hänen isänsä rakasti häntä niin paljon, ettei siitä ollut mitään vaivaa, ei mitään vaivaa. Ja tuossa on isänne ovella!"

Hän juoksi ulos kohtaamaan miestään, ja lyhytläntä Bob tuli sisään huivi kaulassa — hän tarvitsi sitä, mies parka. Hänen teensä oli valmiina takan komerossa, ja kaikki yrittivät olla ensimmäisiä antamassa sitä hänelle. Sitten molemmat nuoret Cratchitit kiipesivät hänen polvilleen. Kumpikin lapsi painoi pienen poskensa hänen kasvojaan vasten. Oli ikään kuin he olisivat sanoneet: "Älä välitä siitä, isä. Älä ole surullinen!"

Bob oli hyvin iloinen heidän kanssaan ja puhui hauskasti koko perheelle. Hän katseli ompelusta pöydällä ja kiitti Mrs. Cratchitin ja tyttöjen ahkeruutta ja nopeutta. He saisivat sen valmiiksi hyvissä ajoin ennen sunnuntaita, hän sanoi.

"Ennen sunnuntaita! Sinä kävit siis siellä tänään, Robert?" kysyi hänen vaimonsa.

"Niin, rakkaani", vastasi Bob. "Minä olisin toivonut, että sinä olisit voinut tulla. Sinulle olisi tehnyt hyvää nähdä, kuinka vihreä paikka se on. Mutta sinä saat nähdä sen usein. Minä lupasin hänelle, että tulen sinne sunnuntaisin. Minun pikku, pikku poikani!" huudahti Bob. "Minun pikku poikani!"

Hänen voimansa pettivät äkkiä. Hän ei voinut estää sitä. Jos hän olisi voinut estää sen, hän ja hänen lapsensa olisivat ehkä olleet kauempana toisistaan kuin he olivat.

Hän lähti ulos ja meni yläkerran huoneeseen, joka oli juhlallisesti valaistu ja koristeltu joulua varten. Tuoli oli asetettu aivan lapsen viereen, ja hyvin näki, että joku oli äsken käynyt siellä. Bob raukka istui siihen. Kun hän oli ajatellut vähän ja tyyntynyt, hän suuteli pieniä kasvoja. Hän tyytyi siihen, mitä oli tapahtunut, ja meni taas alas aivan onnellisena.

He kokoontuivat tulen ympärille ja puhuivat, ja tytöt ja äiti tekivät yhä työtä. Bob kertoi heille Scroogen sisarenpojan erinomaisesta ystävällisyydestä. Bob oli tuskin kertaakaan nähnyt häntä. Mutta tänä päivänä hän oli kohdannut Bobin kadulla ja huomannut, että Bob näytti vähän — "juuri vähän alakuloiselta, sinä ymmärrät", sanoi Bob. Silloin hän oli kysynyt, mitä oli tapahtunut, koska Bob näytti niin murheelliselta.

"Silloin", sanoi Bob, "minä kerroin sen hänelle, sillä hän on mitä puheliain herrasmies, josta olette ikinä kuulleet. 'Minua surettaa sydämestäni, että hän kuoli, Mr. Cratchit', hän sanoi, 'ja minua surettaa sydämestäni teidän hyvän vaimonne puolesta.' Sivumennen, mistä hän sen tiesi, sitä minä en ymmärrä."

"Tiesi mitä, rakkaani?"

"No, että sinä olet hyvä vaimo", vastasi Bob.

"Kaikki sen tietävät!" arveli Peter.

"Oikein, poikani!" huudahti Bob. "Minä toivon, että tietävät. 'Minua surettaa sydämestäni', sanoi Scroogen sisarenpoika, 'teidän hyvän vaimonne puolesta. Jos voin tehdä jotakin hyvää teille', hän sanoi ja antoi minulle korttinsa, 'niin tuossa on paikka, jossa asun. Tehkää hyvin ja tulkaa minun luokseni.' Tämä ei miellyttänyt minua niinkään sen tähden, mitä hän ehkä voi tehdä meille, vaan hänen lempeän käytöksensä tähden. Näytti todella siltä, kuin hän olisi tuntenut Pikku Timimme ja surrut meidän kanssamme."

"Hän on varmaan hyvä ihminen!" sanoi Mrs. Cratchit.

"Sinä olisit varmempi siitä, rakkaani", vastasi Bob, "jos olisit nähnyt hänet ja puhunut hänen kanssaan. Minua ei kummastuttaisi yhtään — huomaa, mitä minä sanon! — vaikka hän hankkisi Peterille paremman paikan."

"Kuuletko, Peter", sanoi Mrs. Cratchit.

"Ja silloin", huusi yksi tytöistä, "Peter ottaa jonkun kumppanin ja aloittaa omaa kauppaa."

"Älä sinä tyhjiä puhu!" vastasi Peter nauraen.

"Saattaapa sekin joskus tapahtua", sanoi Bob, "vaikka siihen vielä ehditään, rakkaani. Mutta miten tahansa ja milloin hyvänsä me eroamme toisistamme, me emme kukaan unohda Pikku Timiä, vai kuinka? Häntä, joka ensimmäisenä meni pois meidän joukostamme?"

"Ei koskaan, isä!" huusivat kaikki.

"Ja minä tiedän", sanoi Bob, "minä tiedän, rakkaani. Hän oli kärsivällinen ja lempeä, vaikka hän oli vain pikkuinen, pikkuinen lapsi. Kun muistamme sen, me emme äkkiä riitele keskenämme ja unohda Pikku Tim raukkaa sitä tehdessämme!"

"Ei, ei koskaan!" huusivat he kaikki taas.

"Minä olen hyvin onnellinen", sanoi lyhytläntä Bob, "minä olen hyvin onnellinen!"

Mrs. Cratchit suuteli häntä, hänen tyttärensä suutelivat häntä, molemmat nuoret Cratchitit suutelivat häntä, ja Peter ja hän kättelivät. Pikku Timin henki! Sinun lapsellinen olemuksesi oli Jumalalta!

"Henki", sanoi Scrooge, "joka asia sanoo minulle, että eromme hetki on tulossa. Minä tiedän sen, mutta en tiedä, kuinka. Kerro minulle, kuka se mies oli, jonka näimme makaavan kuolleena?"

Tulevien joulujen henki johdatti häntä niin kuin ennen, vaikka eri aikana, hän luuli. Näissä viimeisissä näyissä ei näyttänyt olevan mitään muuta järjestystä, kuin että ne kuuluivat tulevaisuuteen. Se johdatti häntä liikemiesten kokouspaikkoihin, mutta ei näyttänyt häntä itseään. Henki ei pysähtynyt ollenkaan, vaan kiiruhti suoraan eteenpäin, niin kuin äsken mainitussa tarkoituksessa. Lopulta Scrooge käski sen viipyä hetken.

"Tämä piha", sanoi Scrooge, "jonka kautta me nyt kiidämme, on se, jossa minun työpaikkani nyt on ja on kauan ollut. Minä näen talon. Salli minun katsoa, mitä minusta vielä tulee!"

Henki pysähtyi. Käsi osoitti toiseen suuntaan.

"Talo on tuossa", huudahti Scrooge. "Miksi sinä viittaat toisaalle?"

Tyly sormi ei liikkunut yhtään.

Scrooge riensi konttorinsa ikkunan luo ja katsoi sisään. Siinä oli nytkin konttori, mutta ei hänen. Huonekalut eivät olleet samat, eikä mies tuolilla ollut hän itse. Henki osoitti yhä toisaalle.

Scrooge lähestyi sitä vielä kerran. Hän ihmetteli, miksi ja mihin hän oli muuttanut, ja seurasi sitä, kunnes he saapuivat rautaiselle portille. Hän pysähtyi katsomaan ympärilleen, ennen kuin he astuivat siitä sisään.

Kirkkotarha. Tässä siis se kurja mies, jonka nimen hän nyt saisi tietää, makasi mullassa. Hänelle sopiva paikka. Rakennukset ympäröivät sitä kaikkialta. Ruohot ja rikkaruohot peittivät sen, nämä kuolleiden eikä elävien kasvien kukoistus. Se oli tukehtumaisillaan liialliseen hautaamiseen. Se oli lihava tyydytetystä ruokahalusta. Sopiva paikka!

Henki seisoi hautojen välissä ja osoitti alaspäin yhtä hautaa kohti. Scrooge lähestyi tätä vapisten. Henki oli aivan samanlainen kuin ennen, mutta Scrooge luuli näkevänsä uuden merkityksen sen juhlallisessa muodossa.

"Ennen kuin menen lähemmäksi kiveä, jota sinä osoitat", sanoi Scrooge, "vastaa minulle yhteen kysymykseen. Ovatko nämä niiden asioiden varjoja, jotka varmasti tulevat, vai ovatko ne vain sellaisten asioiden varjoja, jotka kenties tulevat?"

Henki osoitti yhä vain alaspäin sitä hautaa kohti, jonka vieressä se seisoi.

"Ihmisten elämänjuoksua seuraa määrätty loppu, johon se epäilemättä johtaa, jos siinä pysytään", sanoi Scrooge. "Mutta jos tästä elämänjuoksusta luopuu, loppu muuttuu. Sano, että niin on niidenkin asioiden laita, joita sinä näytät minulle!"

Henki oli liikkumaton kuin ennen.

Scrooge hiipi sen luo. Häntä värisytti, kun hän astui. Sormen johdolla hän luki huonosti hoidetun haudan kivestä oman nimensä: *Ebenezer Scrooge*.

"Olenko minä se mies, joka makasi sängyssä?" hän huusi polvillaan.

Sormi kääntyi haudasta häntä kohti ja sitten taas takaisin.

"Ei, henki! Oi ei, ei!"

Sormi osoitti yhä sinne päin.

"Henki!" hän huusi ja tarttui lujasti kiinni sen vaippaan. "Kuule minua! Minä en ole sama mies kuin olin. Minä en tahdo olla se mies, joka olisin varmasti ollut ilman tätä tapaamista. Miksi näytät minulle tätä, jos minulla ei ole yhtään toivoa!"

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun käsi näytti vapisevan.

"Hyvä henki", hän jatkoi ja kaatui maahan sen eteen. "Sinä olet minun puolellani ja säälit minua. Vakuuta minulle, että saan vielä muuttaa näitä varjoja, joita sinä olet minulle näyttänyt, ja aloittaa uuden elämän!"

Hyvä käsi vapisi.

"Minä aion kunnioittaa joulua sydämessäni ja koettaa viettää sitä koko vuoden. Minä aion elää menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Kaikkien kolmen henget saavat vaikuttaa minussa. Minä en hylkää niitä opetuksia, joita ne opettivat minulle. Voi, sano minulle, että saan pyyhkiä pois kirjoituksen tästä kivestä!"

Tuskissaan hän tarttui hengen käteen. Käsi yritti päästä irti, mutta Scrooge piti siitä kiinni vahvana pyynnössään. Henki, joka oli vielä vahvempi, sysäsi hänet luotaan.

Hän nosti kätensä viimeiseen rukoukseen, että hänen kohtalonsa peruttaisiin. Silloin hän näki muutoksen tapahtuvan hengen päähineessä ja puvussa. Se hoikkeni, kutistui ja muuttui sängynpylvääksi.

### Sanasto

- **pörssissä**: pörssi on paikka, jossa kauppamiehet tekevät kauppoja
- **sineteillään**: sinetti on esine, jolla painetaan oma merkki lakkaan
- **nuuskaa**: tupakkajauhetta, jota vedetään nenään
- **liikakasvu**: ihosta kasvava ylimääräinen pala
- **puoti**: pieni kauppa
- **nyytti**: kankaaseen sidottu tavarapaketti
- **vierashuoneeseen**: vierashuone on huone, jossa otetaan vieraita vastaan
- **palkkavaimo**: nainen, joka tekee töitä talossa palkkaa vastaan
- **pesuakka**: nainen, joka pesee muiden vaatteita
- **hautajaistoimittajan**: hautajaistoimittaja on ihminen, jonka työ on järjestää hautajaisia
- **saituri**: ihminen, joka ei halua käyttää rahaansa
- **ruumiin**: ruumis on kuollut ihminen
- **perkeleitä**: perkele on paholainen, paha henki
- **velkoja**: ihminen, jolle ollaan velkaa
- **Kirkkotarha**: hautausmaa kirkon ympärillä
- **sängynpylvääksi**: sängynpylväs on sängyn kulmassa oleva tolppa

## V.

Loppu.

Niin! Ja se oli hänen oma sängynpylväänsä, hänen oma sänkynsä, hänen oma huoneensa. Paras ja onnellisin asia kaikista oli se, että aika hänen edessään oli hänen omansa. Hän saattoi tehdä parannuksen!

"Minä aion elää menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa!" toisti Scrooge, kun hän kömpi ulos sängystä. "Kaikkien kolmen henget saavat vaikuttaa minussa. Oi Jakob Marley! Taivas ja joulunaika olkoot kiitetyt tästä! Minä sanon sen polvillani, vanha Jakob, polvillani!"

Hänen hyvät aikomuksensa hämmensivät ja innostivat häntä niin, että hänen murtunut äänensä tuskin totteli hänen tahtoaan. Hän oli nyyhkyttänyt kovasti taistelussaan hengen kanssa, ja hänen kasvonsa olivat kosteat kyynelistä.

"Niitä ei ole revitty alas", huudahti Scrooge ja puristi yhtä verhoaan. "Niitä ei ole revitty alas renkaineen päivineen. Ne ovat täällä — minä olen täällä — tulevien asioiden varjot saa ehkä hajotetuksi. Ne saa. Minä tiedän, että saa!"

Hänen kätensä puuhasivat koko ajan hänen vaatteissaan. Hän käänsi niitä väärin päin ja puki niitä nurin päälleen. Hän repi niitä rikki, pani niitä hulluun paikkaan ja saattoi ne osallisiksi kaikenlaiseen hulluuteen.

"Minä en tiedä, mitä tehdä!" sanoi Scrooge. Hän nauroi ja itki yhtä aikaa ja teki sukillaan itsestään täydellisen Laokoonin. "Minä olen kevyt kuin höyhen, minä olen onnellinen kuin enkeli, minä olen iloinen kuin koulupoika. Minua huimaa kuin humalaista miestä. Iloista joulua jokaiselle! Onnellista uutta vuotta koko maailmalle. Halloo! Hei! Halloo!"

Hän oli harppinut arkihuoneeseen ja seisoi nyt siellä aivan hengästyneenä.

"Tuossa on kattila, jossa kaurakeitto oli!" huudahti Scrooge, hyppäsi taas pois ja juoksi takan ympäri. "Tuossa on ovi, josta Jakob Marleyn haamu tuli! Tuossa on nurkka, jossa nykyisten joulujen henki istui! Tuossa on ikkuna, josta näin kuljeskelevat haamut! Kaikki on oikein, kaikki on totta, kaikki on tapahtunut. Hah, hah, hah!"

Se oli todella loistava nauru, mitä mainioin nauru mieheltä, joka oli niin monta vuotta ollut vieraantunut siitä. Monen, monen oivallisen naurun isä!

"Minä en tiedä, monesko päivä kuukaudesta nyt on!" sanoi Scrooge. "Minä en tiedä, kuinka kauan minä olen ollut henkien parissa. Minä en tiedä mitään. Minä olen kokonaan kuin sylilapsi. Vähät siitä. Minä en välitä mistään. Minä tahtoisin mielelläni olla sylilapsi. Halloo! Hoi! Halloo!"

Hän keskeytyi ihastuksissaan, kun kirkonkellot kajahtivat iloisimmalla tavalla, jonka hän oli koskaan kuullut. Helinä ja kumina! Voi mainiota, mainiota!

Hän juoksi ikkunan luo, avasi sen ja pisti päänsä ulos. Ei mitään sumua, ei mitään usvaa. Selkeä, kirkas, armas, virkeä, kylmä ilma. Kylmä, joka puhalsi tanssimusiikkia vereen. Kultainen päivänpaiste, sininen taivas, suloinen, raikas sää, iloiset kellot. Voi mainiota, mainiota!

"Mikä päivä nyt on?" huusi Scrooge pyhävaatteisiin puetulle pojalle, joka oli lähtenyt ulos katsomaan kaupunkia.

"Kuinka?" vastasi poika aivan kummastuneena.

"Mikä päivä nyt on, hyvä ystäväni?" sanoi Scrooge.

"Nytkö?" vastasi poika. "No, joulupäivä."

"Se on joulupäivä!" sanoi Scrooge itsekseen. "Minä en ole kadottanut sitä. Henget ovat tehneet nämä kaikki yhtenä yönä. Ne voivat tehdä kaiken, mitä tahtovat. Tietysti ne voivat. Tietysti ne voivat. Halloo, hyvä ystäväni!"

"Halloo!" vastasi poika.

"Tiedätkö sinä sen linnunkauppiaan, joka asuu seuraavalla kadulla, juuri kulmassa?" kysyi Scrooge.

"Luulen tietäväni", vastasi poika.

"Viisas poika!" arveli Scrooge. "Merkillinen poika. Tiedätkö sinä, onko jo myyty se palkintokalkkuna, joka riippui siellä? Ei se pieni, vaan se iso?"

"Kuinka, sekö, joka on yhtä iso kuin minä?" vastasi poika.

"Oikein hupaisa poika!" sanoi Scrooge. "Hauska puhua hänen kanssaan. Niin, poikaseni!"

"Se riippuu siellä vielä", vastasi poika.

"Riippuuko?" kysyi Scrooge. "Mene ostamaan se."

"Tyhjiä!" huudahti poika.

"Ei, ei", sanoi Scrooge, "minä puhun totta. Mene ostamaan se ja käske heidän tuoda se tänne. Sitten voin kertoa heille, mihin se viedään. Tule takaisin miehen kanssa, niin annan sinulle šillingin. Jos palaat hänen kanssaan alle viidessä minuutissa, annan sinulle puoli kruunua!"

Poika lensi tiehensä kuin nuoli. Sillä olisi saanut olla luja käsi liipaisimella, joka olisi lähettänyt nuolen puoliksikaan niin nopeasti.

"Minä toimitan sen Bob Cratchitille!" sanoi Scrooge itsekseen. Hän hieroi käsiään ja oli pakahtua nauruun. "Hän ei saa tietää, kuka sen lähettää. Se on kaksi kertaa isompi kuin Pikku Tim. Joe Miller ei koskaan laskenut sellaista leikkiä kuin sen tulo Bobille on!"

Käsiala, jolla hän kirjoitti osoitteen, ei suinkaan ollut tasaista. Mutta hän kirjoitti sen kuitenkin tavalla tai toisella ja meni alakertaan avaamaan katuoven valmiiksi linnunkauppiaan miehelle. Kun hän seisoi siellä ja odotti häntä, hänen silmänsä sattuivat ovenkolkuttimeen.

"Minä aion rakastaa sitä niin kauan kuin elän!" huusi Scrooge ja taputti sitä kädellään. "Minä tuskin koskaan ennen katselin sitä. Miten rehelliset kasvot sillä on! Se on kummallinen kolkutin! Tässä on nyt kalkkuna. Halloo! Hei! Kuinka jaksatte! Iloista joulua!"

Siinä vasta oli kalkkuna! Se ei ollut koskaan voinut seisoa jaloillaan, tämä lintu. Se olisi heti taittanut ne poikki kuin lakkapuikon.

"No, teidän on mahdotonta kantaa sitä Camden Towniin", sanoi Scrooge. "Teidän täytyy ottaa vaunut."

Hän hekotti, kun hän sanoi tämän. Hän hekotti, kun hän maksoi kalkkunan. Hän hekotti, kun hän maksoi vaunut. Hän hekotti, kun hän palkitsi pojan. Mutta kaikki nämä olivat tuskin mitään sen hekotuksen rinnalla, jolla hän istui taas hengästyneenä tuolilleen. Ja hän hekotti, kunnes kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

Parran ajaminen ei ollut helppo työ, sillä hänen kätensä vapisi. Ja parran ajaminen vaatii tarkkuutta silloinkin, kun et tanssi sitä tehdessäsi. Mutta vaikka hän olisi leikannut pois nenänsä pään, hän olisi pannut laastarinpalan päälle ja ollut aivan tyytyväinen.

Hän pukeutui "kaikkein parhaisiin vaatteisiinsa" ja pääsi lopulta kaduille. Ihmiset virtasivat tähän aikaan joka suuntaan, niin kuin hän oli nähnyt heidän virtaavan, kun hän kulki nykyisten joulujen hengen kanssa. Scrooge käveli kädet selän takana ja katseli kaikkia hauskasti hymyillen. Hän näytti, sanalla sanoen, niin tavattoman hauskalta, että pari kolme hyvänluontoista herrasmiestä toivotti hänelle: "Hyvää huomenta! Iloista joulua!" Ja Scrooge kertoi myöhemmin usein, että nämä soivat hänen korvissaan suloisimmilta kaikista äänistä, joita hän oli koskaan kuullut.

Hän ei ollut päässyt kauas, kun hän näki lähestyvän sen komean herrasmiehen. Tämä oli tullut hänen konttoriinsa päivää ennen ja sanonut: "Scrooge ja Marley, luullakseni?" Scrooge tunsi piston sydämessään, kun hän ajatteli, kuinka tämä vanha herrasmies katsoisi häntä, kun he tapaisivat. Mutta hän tiesi, mikä tie oli suoraan hänen edessään, ja hän alkoi kulkea sitä.

"Rakas sir", sanoi Scrooge, kiiruhti askeliaan ja tarttui vanhan herrasmiehen molempiin käsiin. "Kuinka voitte? Minä toivon, että asianne menestyi hyvin eilen. Se oli hyvin kauniisti tehty teiltä. Iloista joulua!"

"Mr. Scrooge?"

"Niin", vastasi Scrooge. "Se on minun nimeni, mutta minä pelkään, ettei se ole teille mieluinen. Sallikaa minun pyytää teiltä anteeksi. Ja tahdotteko olla hyvä" — tässä Scrooge kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

"Iankaikkinen Jumala!" huusi herrasmies, ikään kuin hän olisi tukehtumaisillaan. "Rakas Mr. Scrooge, puhutteko täyttä totta?"

"Jos suvaitsette", sanoi Scrooge. "Ei äyriäkään vähemmän. Siihen sisältyy monta rästimaksua, minä vakuutan sen. Tahdotteko osoittaa minulle tämän suosion?"

"Rakas sir", vastasi toinen ja puristi hänen kättään. "Minä en tiedä, mitä vastata sellaiseen anteliai —"

"Älkää sanoko mitään", vastasi Scrooge. "Tulkaa tervehtimään minua. Ettekö tahdo tulla minua katsomaan?"

"Tahdon!" huudahti vanha herrasmies. Ja sen näki, että hän aikoi tehdä niin.

"Minä kiitän teitä", sanoi Scrooge. "Minä olen suuresti kiitollinen teille. Minä kiitän teitä viisikymmentä kertaa. Jumala siunatkoon teitä!"

Hän meni kirkkoon ja käveli pitkin katuja. Hän katseli ihmisiä, jotka hääräsivät edestakaisin, ja taputti lapsia päähän. Hän teki kysymyksiä kerjäläisille, kurkisteli alas rakennusten keittiöihin ja ylös ikkunoihin. Hän huomasi, että kaikki tuotti hänelle huvia. Hän ei ollut koskaan uneksinutkaan, että mikään kävely — että mikään asia — voisi tehdä hänet niin onnelliseksi. Puolipäivän jälkeen hän käänsi askeleensa sisarenpoikansa kotia kohti.

Hän kulki oven ohi kymmenkunta kertaa, ennen kuin hän rohkeni mennä ylös ja koputtaa. Mutta hän jännitti voimansa, ja se oli tehty.

"Onko isäntä kotona?" kysyi Scrooge tytöltä. Sievä tyttö! Kovin sievä.

"Kyllä, sir."

"Missä hän on, tyttöseni?" sanoi Scrooge.

"Hän on ruokasalissa, sir, emännän kanssa. Minä saatan teidät toiseen kerrokseen, jos sallitte."

"Kiitos. Hän tuntee minut", vastasi Scrooge, käsi jo ruokasalin avaimella. "Minä menen tänne, kultani."

Hän väänsi lukon hiljaa auki ja pisti päänsä ovesta sisään. He katselivat parhaillaan pöytää (joka oli katettu suurella komeudella). Sillä tällaiset nuoret emännät ovat aina turhan tarkkoja sellaisissa asioissa ja tahtovat mielellään, että kaikki on hyvässä järjestyksessä.

"Fred!" sanoi Scrooge.

Herranen aika, kuinka hänen sisarenpoikansa vaimo säpsähti! Scrooge oli sillä hetkellä unohtanut, kuinka tämä oli istunut nurkassa jalkajakkara edessään. Muuten hän ei olisi tehnyt sitä millään tavalla.

"Ihme kumma!" huusi Fred. "Kuka se on?"

"Minä se olen. Sinun enosi Scrooge. Minä tulen syömään päivällistä. Lasketko minua sisään, Fred?"

Laskeako häntä sisään! Oli onni, ettei Scroogen sisarenpoika pudistanut irti hänen kättään. Hän oli kuin kotonaan, ennen kuin viisi minuuttia oli kulunut. Suurinta sydämellisyyttä. Hänen sisarenpoikansa vaimo näytti sydämelliseltä. Niin näytti Topper, kun hän tuli. Niin näytti tukeva sisar, kun hän tuli. Niin näyttivät kaikki, kun he tulivat. Kummallinen seura, kummalliset leikit, kummallinen yksimielisyys, kum-mal-li-nen onnellisuus!

Mutta seuraavana aamuna hän oli varhain konttorissaan. Oi, hän oli siellä varhain. Jos hän vain voisi olla siellä ensimmäisenä ja nähdä Bob Cratchitin tulevan liian myöhään! Tätä hän halusi ennen kaikkea.

Ja Bob tulikin liian myöhään. Niin, hän tuli! Kello löi yhdeksän. Ei mitään Bobia. Neljännes yli. Ei mitään Bobia. Bob myöhästyi täydet kahdeksantoista ja puoli minuuttia. Scrooge istui ovi selällään, jotta hän näkisi Bobin tulevan vesisäiliöön.

Bob oli ottanut hatun päästään, ennen kuin hän avasi oven, ja samoin huivin kaulastaan. Hän oli tuolillaan silmänräpäyksessä ja juoksutti kynäänsä, niin kuin hän olisi yrittänyt saavuttaa yhdeksän lyöntiä.

"Halloo!" murisi Scrooge tavallisella äänellään, niin hyvin kuin hän osasi matkia sitä. "Mitä tarkoitatte, kun tulette tähän aikaan päivästä?"

"Minä olen kovasti pahoillani", sanoi Bob. "Minä olen myöhässä."

"Vai niin?" toisti Scrooge. "Niin kai. Niin minäkin luulen. Tehkää hyvin ja tulkaa tänne."

"Se tapahtuu vain kerran vuodessa, sir", sanoi Bob puolustuksekseen, kun hän ilmestyi vesisäiliöstä. "Se ei saa tapahtua enää. Minä olin eilen hiukan iloinen."

"No, minä aion kertoa teille jotakin, ystäväni", sanoi Scrooge. "Minä en aio kärsiä tätä menoa enää." Hän hyppäsi tuoliltaan ja tökkäsi Bobia liiviin, niin että tämä horjahti takaisin vesisäiliöön. "Ja sen tähden", hän jatkoi, "ja sen tähden minä aion korottaa teidän palkkaanne!"

Bob vapisi ja astui vähän lähemmäksi linjaalia. Hän mietti hetken, löisikö hän Scroogen sillä kumoon, pitäisi hänestä kiinni ja huutaisi ihmisiä pihalta tuomaan apua ja pakkopaitaa.

"Iloista joulua, Bob!" sanoi Scrooge niin vakavasti, ettei voinut erehtyä, ja taputti Bobia selkään. "Iloisempaa joulua, Bob, hyvä kumppanini, kuin minä olen antanut teille moneen vuoteen! Minä aion korottaa teidän palkkaanne ja koettaa auttaa teidän rasitettua perhettänne. Meidän täytyy keskustella teidän asioistanne juuri tänä iltana höyryävän joulubishoffimaljan ääressä, Bob! Lisätkää puita takkaan ja ostakaa toinen hiilikoppa, ennen kuin panette pisteen toisen i:n päälle, Bob Cratchit!"

Scrooge oli parempi kuin sanansa. Hän teki kaiken tämän ja äärettömän paljon lisää; ja Pikku Timille, joka ei kuollut, hän oli toinen isä. Scroogesta tuli niin hyvä ystävä, niin hyvä isäntä ja niin hyvä mies, kuin hyvä vanha City koskaan tunsi. Tai kuin mikään muu hyvä vanha kaupunki, pääkaupunki tai pikkukaupunki, hyvässä vanhassa maailmassa tunsi. Muutamat ihmiset nauroivat hänen muutokselleen, mutta hän antoi heidän nauraa eikä välittänyt heistä paljon. Sillä hän oli kyllin viisas tietämään yhden asian. Tämän maan päällä ei koskaan tapahtunut mitään hyvää, jolle muutamat ihmiset eivät ensin nauraneet täyttä kurkkua. Hän tunsi, että sellaiset ihmiset olivat jollakin tavalla sokeita. Siksi hän piti aivan yhtä hyvänä, että he väänsivät kasvonsa nauruun, kuin että he sairastaisivat tautiaan rumemmalla tavalla. Hänen oma sydämensä nauroi; ja siinä oli hänelle yllin kyllin.

Hän ei sen koommin pitänyt yhteyttä henkiin, vaan noudatti elämässään aina täydellisen kohtuuden periaatetta. Hänestä sanottiin aina, että hän, jos kukaan kuolevainen, tiesi, kuinka joulua vietetään hyvin. Kunpa tämä voitaisiin todella sanoa meistä, meistä kaikista! Ja siis, niin kuin Pikku Tim sanoi, Jumala siunatkoon meitä jokaista!

### Sanasto

- **sängynpylväänsä**: sängynpylväs on sängyn kulmassa oleva tolppa
- **Laokoonin**: Laokoon on vanhan tarun mies, jonka ympärille kietoutui käärmeitä
- **kaurakeitto**: ohut keitto kaurasta
- **hekotti**: nauroi kovaa ja iloisesti
- **palkintokalkkuna**: hyvin iso ja hieno kalkkuna
- **šillingin**: šillinki on vanha englantilainen raha
- **puoli kruunua**: vanha englantilainen raha
- **Joe Miller**: mies, joka tunnettiin hauskoista jutuista
- **lakkapuikon**: lakkapuikko on kova tanko, josta sulatetaan sinettilakkaa
- **laastarinpalan**: laastari on pieni side haavan päällä
- **äyriäkään**: äyri on hyvin pieni raha
- **vesisäiliöön**: vesisäiliö on tässä Bobin pieni työhuone
- **linjaalia**: linjaali on viivoitin
- **pakkopaitaa**: pakkopaita on vaate, jolla sidottiin vaarallisen ihmisen kädet
- **joulubishoffimaljan**: joulubishoffimalja on kuuma joulujuoma
- **hiilikoppa**: kori, jossa hiiliä säilytetään