# Joulun-aatto (taso A2)

*Charles Dickens*

## I.

Marleyn haamu.

Marley oli kuollut. Aloitetaan tästä. Siitä ei ole mitään epäilystä. Pappi, notaari, hautajaisten hoitaja ja pääsurija kirjoittivat nimensä hänen hautaustodistukseensa. Myös Scrooge kirjoitti siihen nimensä. Ja Scroogen nimi oli pörssissä hyvä, mihin hän sen sitten kirjoittikin.

Vanha Marley oli kuollut, kuollut kuin ovinaula. Huomatkaa! En väitä, että tiedän, mikä ovinaulassa on erityisen kuollutta. Minä olisin ehkä itse valinnut arkun naulan. Se on minusta ehkä kaikkein kuollein rautatavara kaupassa. Mutta tässä vertauksessa näkyy esi-isiemme viisaus. Minun vähäiset käteni eivät saa koskea siihen, tai koko maa on hukassa. Siksi sanon sen voimakkaasti vielä kerran: Marley oli kuollut, kuollut kuin ovinaula.

Tiesikö Scrooge, että Marley oli kuollut? Varmaan. Kuinka muuten? Scrooge ja Marley olivat olleet kauppakumppanit kuka tietää kuinka monta vuotta. Scrooge oli Marleyn testamentin ainoa hoitaja. Hän oli hänen omaisuutensa ainoa hoitaja ja hänen perintönsä ainoa selvittäjä. Hän oli hänen ainoa perillisensä, ainoa ystävänsä ja ainoa surijansa. Eikä Scrooge ollut tästä surullisesta asiasta kauheasti murtunut. Hän hoiti asioitaan hyvin itse hautajaispäivänä. Hän vietti sen päivän tekemällä hyvän kaupan.

Puhuin Marleyn hautajaisista, ja niin palaan takaisin alkuun. Ei ole mitään epäilystä: Marley oli kuollut. Tämä pitää muistaa tarkasti. Muuten tarinassani ei ole mitään kummallista. Ajatelkaa Hamletin isää. Me tiedämme varmasti, että hän kuoli ennen näytelmän alkua. Yöllä hän kävelee itätuulessa oman linnansa muureilla. Jos emme tietäisi hänen kuolemaansa, se ei olisi kovin outoa. Se olisi yhtä outoa kuin tämä: Joku keski-ikäinen herrasmies lähtee yhtäkkiä pimeässä ulos. Hän menee johonkin tuuliseen paikkaan, esimerkiksi Saint Paulin kirkkotarhaan. Hän tekee sen vain hämmästyttääkseen poikansa heikkoa mieltä.

Scrooge ei koskaan pyyhkinyt pois vanhan Marleyn nimeä. Se oli yhä varaston oven päällä monta vuotta myöhemmin: Scrooge ja Marley. Yritys oli tunnettu nimellä "Scrooge ja Marley". Jotkut tulivat sinne ensimmäistä kertaa. He sanoivat Scroogea joskus Scroogeksi, joskus Marleyksi. Hän vastasi kumpaankin nimeen. Se oli hänelle aivan sama.

Mutta oi! Hän oli täysin armoton mies, tuo Scrooge! Hän kiskoi, kiristi, kaapi ja haali rahaa. Hän oli ahne, vanha syntinen! Hän oli kova ja karkea kuin piikivi. Mikään rauta ei ollut koskaan iskenyt siitä lämmittävää tulta. Hän oli salaperäinen, hillitty ja yksin kuin huuhkaja. Kylmyys oli hänen sisällään. Se jäädytti hänen vanhat kasvonsa ja puri hänen terävää nenäänsä. Se rypisti hänen poskensa ja teki hänen kävelynsä jäykäksi. Se teki hänen silmänsä punaisiksi ja ohuet huulensa sinisiksi. Se kuului hänen vinkuvassa äänessään. Valkoinen kuura peitti hänen päänsä, hänen kulmakarvansa ja karkean leukansa. Hän vei kylmyytensä joka paikkaan. Hän jäädytti konttorinsa keskellä kuuminta kesää. Eikä hän lämmittänyt sitä yhtään jouluna.

Ulkoinen kuumuus tai kylmyys ei vaikuttanut Scroogeen juuri lainkaan. Kesän helle ei lämmittänyt häntä. Talven pakkanen ei saanut häntä palelemaan. Mikään tuuli ei ollut purevampi kuin hän. Mikään lumi ei pudonnut kiivaammin. Mikään kova sade ei ollut vaikeampi taivuttaa. Huono sää ei tiennyt, miten päästä häneen käsiksi. Kovin sade, lumi, rakeet ja räntä voittivat hänet vain yhdessä asiassa. Ne olivat usein hyvin "runsaskätisiä", mutta Scrooge ei koskaan.

Kukaan ei koskaan pysäyttänyt häntä kadulla. Kukaan ei sanonut hänelle iloisesti: "Rakas Scrooge, kuinka jaksatte? Milloin tulette meille kylään?" Yksikään kerjäläinen ei pyytänyt häneltä pientäkään apua. Yksikään lapsi ei kysynyt häneltä, paljonko kello oli. Yksikään mies tai nainen ei kysynyt häneltä tietä koko hänen elämänsä aikana. Jopa sokeiden koirat näyttivät tuntevan hänet. Kun ne näkivät hänen tulevan, ne veivät isäntänsä portin alle tai pihaan. Sitten ne heiluttivat häntäänsä. Oli kuin ne olisivat sanoneet: "Sokea isäntä, on parempi olla silmätön kuin pahasilmäinen!"

Mutta mitä Scrooge siitä välitti! Juuri tätä hän halusikin. Hän kulki omaa reittiään elämän täysillä teillä. Hän piti kaiken ihmisten hellyyden kaukana. Se oli Scroogelle oikea herkku, sanoivat hänen tuttavansa.

Kerran vanha Scrooge istui työssä konttorissaan. Se oli kaikista vuoden hyvistä päivistä joulunaatto. Ilma oli kylmä, kalpea ja ankara, ja lisäksi sumuinen. Hän kuuli, kuinka ihmiset kävelivät ulkona pihalla edestakaisin ja puhisivat. He löivät käsiään ristiin ja tömistivät jalkojaan kiviin, koska heillä oli kylmä. Kaupungin kellot olivat juuri lyöneet kolme, mutta oli jo aivan pimeää. Koko päivänä ei ollut ollut valoisaa. Kynttilät loistivat läheisten konttorien ikkunoissa. Ne olivat kuin punaisia täpliä sakeassa, ruskeassa ilmassa. Sumu virtasi sisään joka raosta ja avaimenreiästä. Piha oli hyvin kapea. Silti sumu oli niin paksua, että vastapäiset talot olivat kuin aaveita. Musta ja harmaa pilvi laskeutui alas ja peitti kaiken. Olisi voinut luulla, että luonto asui aivan lähellä. Luonto keitti siellä juuri juomaa suuria määriä.

Scrooge piti konttorinsa oven auki, koska hän halusi katsella konttoristiaan. Konttoristi kopioi kirjeitä hyvin pienessä kopissa, eräänlaisessa vesisäiliössä. Scroogella oli takassa aivan pieni tuli. Konttoristin tuli oli vielä monta kertaa pienempi. Se näytti vain yhdeltä hehkuvalta hiileltä. Konttoristi ei voinut lisätä hiiliä, koska Scrooge piti hiililaatikkoa omassa huoneessaan. Kun konttoristi tuli sisään lapio kädessä, isäntä sanoi heti, että heidän pitäisi erota. Siksi konttoristi pani kaulaansa valkoisen kaulahuivinsa. Hän yritti lämmittää itseään kynttilän avulla. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska hänen mielikuvituksensa ei ollut kovin hyvä.

"Iloista joulua, eno! Jumala varjelkoon teitä!" huusi iloinen ääni. Se oli Scroogen sisarenpojan ääni. Hän tuli niin äkkiä, että Scrooge ei ollut kuullut hänen tulevan.

"Pah!" Scrooge sanoi. "Joutavia!"

Tämä Scroogen sisarenpoika oli kävellyt nopeasti sumussa ja pakkasessa. Siksi hän oli aivan lämmin ja hehkui. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja kauniit. Hänen silmänsä loistivat, ja hänen hengityksensä näkyi.

"Jouluko joutavia, eno!" Scroogen sisarenpoika vastasi. "Ette varmasti tarkoita sitä?"

"Tarkoitan kyllä", Scrooge sanoi. "Iloista joulua! Mikä oikeus sinulla on olla iloinen? Mikä syy sinulla on olla iloinen? Olethan sinä tarpeeksi köyhä!"

"Olkoon niin", sisarenpoika vastasi iloisesti. "Mikä oikeus teillä on olla synkkä? Mikä syy teillä on olla äreä? Olettehan te tarpeeksi rikas."

Scroogella ei ollut heti parempaa vastausta. Siksi hän sanoi taas: "Pah!" Sitten hän lisäsi: "Joutavia."

"Älkää olko pahoillanne, eno!" sisarenpoika sanoi.

"Mitä muuta minä voin olla", eno vastasi, "kun elän tällaisessa hullujen maailmassa? Iloista joulua! Hiiteen kaikki iloiset joulut! Mitä joulu on sinulle? Silloin maksat laskuja ilman rahaa. Silloin huomaat, että olet vuotta vanhempi, mutta et tuntiakaan rikkaampi. Silloin lasket tappiota kirjoissasi ja näet niissä koko vuoden ajalta vain tyhjää. Jos minä saisin päättää", Scrooge sanoi vihaisesti, "jokainen hupsu saisi rangaistuksen. Tarkoitan niitä, jotka juoksevat ympäriinsä ja sanovat 'iloista joulua'. Minä keittäisin heidät heidän oman puddinkinsa kanssa. Minä hautaisin heidät, ja heidän sydämessään olisi rautatammen keppi. Niin minä tekisin."

"Eno!" sisarenpoika pyysi.

"Sisarenpoika!" eno vastasi kylmästi. "Vietä sinä joulua omalla tavallasi, ja anna minun viettää sitä omalla tavallani."

"Viettää sitä!" Scroogen sisarenpoika toisti. "Mutta te ette vietä sitä ollenkaan."

"Anna minun siis olla viettämättä sitä", Scrooge sanoi. "Olkoon sinulla paljon hyvää siitä! Sinulla on aina ollut paljon hyvää siitä!"

"Monesta asiasta minulla on ollut hyvää, vaikka niistä ei ole ollut paljon hyötyä", sisarenpoika vastasi. "Joulu on yksi niistä. Joulun nimi ja alkuperä ovat pyhiä, ja niitä pitää kunnioittaa. Mutta jätetään se nyt sivuun, jos mitään jouluun kuuluvaa voi jättää sivuun. Minä olen aina pitänyt joulua hyvänä aikana. Se on lempeä, anteeksiantava, armollinen ja hauska aika. Se on ainoa aika pitkässä vuodessa, jonka minä tiedän. Silloin miehet ja naiset avaavat suljetut sydämensä, kuin yhteisestä sopimuksesta. Silloin he ajattelevat, että köyhemmät ihmiset ovat heidän matkatovereitaan hautaa kohti. He eivät ajattele, että nämä ovat toisenlaisia olentoja, jotka menevät muualle. Joulu ei ole koskaan tuonut taskuuni yhtään kultaa tai hopeaa. Silti, eno, minä uskon, että minulla *on ollut* siitä hyvää. Ja minulla *tulee olemaan* siitä hyvää. Ja minä sanon: Jumala siunatkoon sitä!"

Konttoristi vesisäiliössä taputti käsiään vahingossa. Mutta hän huomasi heti, että oli tehnyt väärin. Hän kohensi tulta ja sammutti viimeisen heikon kipinän iäksi.

"Sanokaa vielä yksi sana", Scrooge sanoi, "niin saatte viettää joulua ilman työpaikkaa! Olet aika puhuja", hän lisäsi ja kääntyi sisarenpoikansa puoleen. "Kumma, ettet yritä päästä parlamenttiin."

"Älkää suuttuko, eno. No niin! Syökää huomenna päivällistä meidän kanssamme."

Scrooge sanoi, että hän halusi nähdä sisarenpoikansa. Niin, niin hän todella sanoi. Mutta hän sanoi vielä lisää: vasta viimeisellä hetkellään.

"Mutta miksi?" Scroogen sisarenpoika kysyi. "Miksi?"

"Miksi menit naimisiin?" Scrooge sanoi.

"Siksi, että rakastuin."

"Siksi, että rakastuit!" Scrooge mutisi. Hän puhui kuin se olisi ainoa asia maailmassa, joka on vielä naurettavampi kuin iloinen joulu. "Hyvästi!"

"Ei, eno. Ette te käyneet luonani ennen naimisiin menoanikaan. Miksi sanotte, että se on syy olla tulematta nyt?"

"Hyvästi!" Scrooge vastasi.

"Minä en tarvitse teiltä mitään. Minä en pyydä teiltä mitään. Miksi emme saa olla ystäviä?"

"Hyvästi!" Scrooge vastasi.

"Minua surettaa sydämestäni, että olette niin kova. Meillä ei ole koskaan ollut riitaa. Mutta minä kutsuin teitä joulun kunniaksi. Aion pitää joulumieleni loppuun asti. Siis iloista joulua, eno!"

"Hyvästi!" Scrooge vastasi.

"Ja onnellista uutta vuotta!"

"Hyvästi!" Scrooge vastasi.

Silti hänen sisarenpoikansa lähti huoneesta sanomatta yhtään vihaista sanaa. Hän pysähtyi ulko-oven luo ja toivotti konttoristille iloista joulua. Konttoristilla oli kylmä, mutta hän oli silti lämpimämpi kuin Scrooge. Sillä hän vastasi toivotukseen sydämellisesti.

"Vai niin, siinä on toinen samanlainen", Scrooge mutisi. Hän oli kuunnellut konttoristia salaa. "Konttoristillani on viisitoista šillinkiä viikossa, vaimo ja lapset. Hänkin puhuu iloisesta joulusta. Paras on mennä Bedlamiin." \[Bedlam on hullujenhuone Lontoossa.\]

Konttoristi oli hullu, jos puhutaan Scroogen tavalla. Kun hän päästi Scroogen sisarenpojan ulos, hän päästi kaksi muuta ihmistä sisään. He olivat komeita herrasmiehiä, mukavia katsella. He seisoivat nyt Scroogen konttorissa hattu kädessä. Molemmilla oli mukana kirjoja ja papereita. He kumarsivat Scroogelle.

"Scrooge ja Marley, luullakseni", toinen herrasmiehistä sanoi ja katsoi listaansa. "Onko minulla kunnia puhua Mr. Scroogelle vai Mr. Marleylle?"

"Mr. Marley on ollut kuolleena seitsemän vuotta", Scrooge vastasi. "Hän kuoli juuri tänä iltana seitsemän vuotta sitten."

"Olemme varmoja, että hänen elossa oleva kumppaninsa on yhtä antelias", herrasmies sanoi ja näytti asiakirjaansa.

Niin hän olikin, sillä he olivat olleet kaksi samanlaista sielua. Kun Scrooge kuuli tärkeän sanan "antelias", hän rypisti otsaansa. Hän pudisti päätään ja antoi asiakirjan takaisin.

"Mr. Scrooge", herrasmies sanoi ja otti kynän. "Tähän juhla-aikaan on erittäin hyvä hankkia vähän apua köyhille ja turvattomille. He kärsivät nyt kovasti. Monelta tuhannelta puuttuu se, mitä he välttämättä tarvitsevat. Sadoilla tuhansilla ei ole edes halvinta elantoa."

"Eikö vankiloita ole?" Scrooge kysyi.

"Yllin kyllin", herrasmies vastasi ja laski kynän kädestään.

"Entä vaivaistalot?" Scrooge jatkoi. "Toimivatko ne yhä?"

"Kyllä", herrasmies vastasi. "Mutta minä toivoisin, että ne eivät toimisi."

"Polkumylly ja köyhäinlaki ovat kai täydessä voimassa?" Scrooge kysyi.

"Molemmilla on paljon työtä, sir."

"Puhuitte ensin niin, että minä pelkäsin", Scrooge sanoi. "Pelkäsin, että ne ovat jostain syystä lakanneet olemasta hyödyllisiä. Hauska kuulla, että niin ei ole."

"Nämä laitokset antavat liian vähän kristillistä apua ruumiille ja sielulle", herrasmies vastasi. "Niin me luulemme, ja apua tarvitsevia on paljon. Siksi muutamat meistä keräävät yhdessä rahaa. Ostamme köyhille vähän ruokaa, juomaa ja polttoainetta. Valitsemme tämän ajan, koska juuri silloin puute tuntuu katkerana ja rikkaus iloitsee. Paljonko saan kirjoittaa teidän puolestanne?"

"Ei mitään!" Scrooge vastasi.

"Haluatteko, että nimeänne ei kerrota?"

"Minä tahdon olla rauhassa", Scrooge sanoi. "Kysyitte, mitä tahdon, herrat. Tässä on vastaukseni. Minä en itse huvittele jouluna. Minulla ei ole rahaa maksaa laiskureiden huvituksia. Minä maksan niistä laitoksista, jotka mainitsin. Ne maksavat tarpeeksi. Ja menkööt niihin ne, joilla on elämä vaikeaa."

"Moni ei jaksa mennä niihin, ja moni kuolisi ennemmin."

"Jos he ennemmin kuolisivat", Scrooge sanoi, "he tekisivät viisaasti ja vähentäisivät liikaväestöä. Sitä paitsi — anteeksi — minä en tunne näitä asioita."

"Mutta teidän olisi helppo oppia tuntemaan ne", herrasmies sanoi.

"Se ei kuulu minun virkaani", Scrooge vastasi. "Riittää, kun ymmärtää omat asiansa eikä sekaannu muiden asioihin. Minun aikani menee kokonaan omiin töihini. Hyvästi!"

Herrasmiehet näkivät selvästi, että ei kannattanut jatkaa, ja he lähtivät pois. Scrooge palasi työhönsä. Hän ajatteli itsestään paremmin kuin ennen ja oli iloisempi kuin tavallisesti.

Sillä välin sumu ja pimeys kasvoivat niin, että ihmisiä käveli kaduilla palavat soihdut kädessä. He tarjoutuivat kulkemaan vaunujen hevosten edessä ja taluttamaan niitä. Vanhassa kirkontornissa oli käheä vanha kello. Se katsoi aina ovelasti alas Scroogea goottilaisesta ikkunasta. Nyt se ei väsynyt, vaan löi tunnit ja neljännekset pilvissä. Sen jälkeen se värisi. Oli kuin sen hampaat olisivat kalisseet jäätyneessä päässä tuolla ylhäällä. Pakkanen kiristyi. Pääkadun kulmassa muutamat työmiehet korjasivat kaasuputkia. He olivat sytyttäneet ison tulen hiilipannuun. Sen ympärillä oli joukko ryysyisiä miehiä ja poikia. He lämmittivät käsiään ja räpyttivät iloisina silmiään liekin edessä. Vettä oli vuotanut pumpusta, jota kukaan ei käyttänyt. Se jäätyi yhtäkkiä synkäksi jääksi. Kauppojen ikkunoissa rautatammen oksat ja marjat rapisivat lamppujen kuumuudessa. Niiden valo teki ohi kulkevien ihmisten kalpeat kasvot punaisiksi. Linnunkauppiaiden ja maustekauppiaiden työ muuttui iloiseksi leikiksi ja loistavaksi juhlaksi. Oli melkein mahdotonta uskoa, että kyse oli niin ikävästä asiasta kuin kaupasta. Lord Mayor antoi vanhassa Mansion Housessaan käskyn viidellekymmenelle palvelijalleen ja juomien hoitajalleen. Heidän piti viettää joulua niin kuin Lord Mayorin talossa sopi. Hän oli viime maanantaina antanut pienelle räätälille viiden šillingin sakon. Räätäli oli ollut kaduilla humalassa ja verenhimoinen. Nyt hänkin sekoitti huomisen puddinkia ullakkohuoneessaan. Samaan aikaan hänen laiha vaimonsa lähti ostamaan naudanlihaa, lapsi sylissä.

Sumua oli vielä enemmän, ja kylmää! Pakkanen oli terävä, pureva ja ankara. Hyvä Pyhä Dunstan olisi voinut nipistää pahan hengen nenää tällaisella säällä. Hänen ei olisi tarvinnut käyttää tavallisia aseitaan. Silloin paha henki olisi todella huutanut kovaa! Pieni poika kumartui Scroogen avaimenreiän luo. Nälkäinen pakkanen oli pureskellut hänen pientä nenäänsä, niin kuin koirat pureskelevat luita. Hän halusi ilahduttaa Scroogea joululaululla. Ensimmäiset sävelet kuuluivat:

"Jumala teitä siunatkoon! Huolenne kaikki poistakoon!"

Silloin Scrooge tarttui linjaaliinsa niin rajusti, että laulaja pakeni peloissaan. Avaimenreikä jäi sumulle ja pakkaselle. Ja pakkanen oli vielä enemmän Scroogen kaltainen.

Lopulta tuli hetki, jolloin konttori oli tapana sulkea. Scrooge astui alas tuoliltaan, mutta hän ei tehnyt sitä mielellään. Niin hän näytti ääneti, että konttoristi vesisäiliössä sai lopettaa. Konttoristi sammutti heti kynttilänsä ja pani hatun päähänsä.

"Te jäätte kai pois koko huomisen päivän, vai mitä?" Scrooge sanoi.

"Jos se sopii."

"Se ei sovi", Scrooge vastasi, "eikä se ole reilua. Jos pidättäisin teiltä siksi puoli kruunua, sanoisitte, että kohtelen teitä pahasti. Siitä olen varma."

Konttoristi hymyili heikosti.

"Mutta", Scrooge sanoi, "te ette kohtele minua mielestänne pahasti, kun maksan päiväpalkan ilman työtä."

Konttoristi sanoi, että se tapahtuu vain kerran vuodessa.

"Huono selitys, kun joka 25. joulukuuta käy varkaissa toisen taskussa!" Scrooge vastasi. Hän pani päällystakkinsa napit kiinni leukaan asti. "Mutta teidän täytyy kai saada olla poissa koko päivä. Olkaa täällä sitä varhemmin ylihuomenna."

Konttoristi lupasi tulla, ja Scrooge lähti ulos mutisten. Konttori oli kiinni hetkessä. Konttoristin valkoisen kaulahuivin pitkät päät roikkuivat liivin alla, sillä päällystakkia hänellä ei ollut. Hän laski joulun kunniaksi kaksikymmentä kertaa Cornhillin jäämäkeä suuren poikajoukon perässä. Sitten hän juoksi kaikin voimin kotiin Camden Towniin leikkimään sokkosilla.

Scrooge söi ikävän ateriansa tavallisessa ikävässä ravintolassaan. Hän luki kaikki sanomalehdet ja katsoi loppuillan kassakirjaansa. Sitten hän meni kotiin nukkumaan. Hän asui kuolleen kumppaninsa huoneissa. Ne olivat synkkä rivi huoneita matalassa talossa pihan perällä. Talolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä siinä paikassa. Oli helppo luulla, että se oli juossut sinne nuorena. Se oli leikkinyt piilosta muiden talojen kanssa eikä löytänyt enää ulos. Nyt talo oli hyvin vanha ja autio, sillä kukaan muu kuin Scrooge ei asunut siellä. Kaikki muut huoneet olivat vuokralla konttoreina. Piha oli hyvin pimeä. Jopa Scroogen piti kulkea kädet edellä, vaikka hän tunsi siellä jokaisen kiven. Mustan vanhan portin ympärillä riippui paksua sumua ja kuuraa. Näytti siltä, että sään henki istui surullisena kynnyksellä.

Nyt on aivan varmaa, että oven kolkuttimessa ei ollut mitään erikoista. Se oli vain hyvin iso. On myös aivan varmaa, että Scrooge oli nähnyt sen joka aamu ja ilta. Hän oli nähnyt sen niin kauan kuin oli asunut siellä. Scroogella oli myös hyvin vähän sitä tavaraa, jonka nimi on mielikuvitus. Hänellä oli sitä yhtä vähän kuin kenellä tahansa Lontoon Cityssä. Tässä ovat mukana myös maistraatti, raatimiehet ja ammattikunnat, ja se on rohkea väite. Muistakaa myös, että Scrooge ei ollut ajatellut Marleytä yhtään. Hän oli vain tänä iltana maininnut kumppaninsa, joka oli kuollut seitsemän vuotta sitten. Selittäköön nyt, kuka pystyy, miten tämä tapahtui. Scrooge pani avaimen lukkoon. Kolkutin ei muuttunut mitenkään. Silti Scroogen silmissä se ei näyttänyt kolkuttimelta, vaan Marleyn kasvoilta.

Marleyn kasvot. Ne eivät olleet mustassa varjossa, niin kuin muut asiat pihalla. Ne loistivat kammottavasti, niin kuin pilaantunut hummeri pimeässä kellarissa. Ne eivät näyttäneet vihaisilta eivätkä julmilta. Ne katsoivat Scroogea, niin kuin Marley oli aina katsonut. Aavemaiset silmälasit olivat ylhäällä aavemaisella otsalla. Hiukset olivat kummallisesti pystyssä, kuin tuuli tai kuuma ilma olisi nostanut niitä. Silmät olivat aivan auki, mutta ne eivät liikkuneet ollenkaan. Tämä ja vaaleanharmaa väri tekivät kasvoista kauheat. Mutta tämä kauhu ei näyttänyt asuvan itse kasvoissa. Se ei tullut niistä, vaan pikemminkin ulkoa.

Kun Scrooge katsoi tätä tarkasti, se oli taas kolkutin.

Jos sanoisi, että hän ei säikähtänyt, puhuisi valhetta. Hänen verensä liikkui hirveästä tunteesta, jota hän ei ollut tuntenut lapsuuden jälkeen. Mutta hän tarttui avaimeen, jonka oli päästänyt irti. Hän käänsi sitä rohkeasti, astui sisään ja sytytti kynttilänsä.

Hän oli kuitenkin epävarma ja pysähtyi hetkeksi, ennen kuin sulki oven. Ensin hän katsoi varovasti oven taakse. Hän näytti pelkäävän vähän, että näkisi Marleyn kankipalmikon tulevan eteiseen. Mutta ovessa ei ollut mitään muuta kuin ruuvit ja mutterit. Ne pitivät kolkutinta kiinni. Siksi hän sanoi: "Hullutuksia!" ja löi oven kovaa kiinni.

Ääni kaikui koko talossa kuin ukkonen. Joka huoneella ylhäällä näytti olevan oma kaikunsa. Myös joka tynnyrillä viinikauppiaan kellareissa alhaalla näytti olevan oma kaikunsa. Scrooge ei ollut mies, joka pelkäsi kaikuja. Hän pani oven salpaan ja meni eteisen läpi. Sitten hän lähti portaita ylös, eikä hän kiirehtinyt. Matkalla hän korjasi kynttiläänsä.

Voitte sanoa, että vanhoista hyvistä portaista voi ajaa ylös kuuden hevosen vaunuilla. Tai voitte sanoa niin huonoista, uusista ja lain mukaisista portaista. Mutta minä sanon, että näistä portaista olisi saanut ylös kokonaiset ruumisvaunut. Ne olisivat menneet ylös jopa sivuttain. Aisojen puu olisi ollut seinää kohti ja vaunujen ovi kaidetta kohti. Se olisi ollut helppoa. Portaat olivat niin leveät, että tilaa olisi vielä jäänyt. Ehkä siksi Scrooge luuli näkevänsä ruumisvaunut, jotka liikkuivat hänen edessään pimeässä. Edes kymmenkunta kaasulamppua kadulta ei olisi valaissut portaita tarpeeksi. Arvatkaa siis, kuinka pimeää siellä oli Scroogen talikynttilän kanssa.

Scrooge meni ylös eikä välittänyt tästä yhtään. Pimeys ei maksa paljon, ja se oli Scroogen mieleen. Mutta ennen kuin hän sulki raskaan ovensa, hän kävi kaikissa huoneissaan. Hän halusi nähdä, että kaikki oli hyvin. Hän muisti ne kasvot juuri sen verran, että halusi tehdä niin.

Arkihuone, makuuhuone, romuhuone. Ne olivat kaikki niin kuin pitikin. Ei ketään pöydän alla, ei ketään sohvan alla. Pieni tuli takassa, lusikka ja kulho valmiina. Pieni kattila kaurakeittoa liedellä (Scroogella oli nuha). Ei ketään sängyn alla, ei ketään sivukamarissa. Ei ketään yötakissa, joka riippui seinällä epäilyttävällä tavalla. Romuhuone oli samanlainen kuin ennen. Vanha takan suojus, pari vanhoja kenkiä, kaksi kalakoria, kolmijalkainen pesuteline ja hiilihanko.

Hän oli nyt aivan tyytyväinen. Hän sulki ovensa ja lukitsi sen. Hän lukitsi sen kaksi kertaa, vaikka hän ei yleensä tehnyt niin. Nyt hän oli turvassa yllättäviltä vierailta. Hän otti pois kaulahuivinsa ja pani ylleen yötakin, tohvelit ja yölakin. Sitten hän istui tulen eteen syömään kaurakeittoaan.

Tuli oli todella pieni. Se oli aivan mitätön näin kylmänä yönä. Hänen piti istua aivan lähellä ja kumartua sen yli. Vasta sitten hän tunsi vähän lämpöä siitä kourallisesta hiiliä. Takka oli vanhanaikainen. Joku hollantilainen kauppias oli rakentanut sen kauan sitten. Hän oli pannut siihen kummallisia hollantilaisia tiiliä, joissa oli kuvia Raamatusta. Niissä oli Kaineja ja Abeleita, faraon tyttäriä ja Saban kuningattaria. Niissä oli taivaan lähettejä ilmassa, ja niiden alla pilviä kuin höyhensänkyjä. Niissä oli Abrahameja ja Belsazareja. Niissä oli apostoleja, jotka lähtivät merelle hollantilaisissa voitynnyreissä. Sadat kuvat olisivat voineet vetää hänen ajatuksiaan puoleensa. Mutta seitsemän vuotta sitten kuolleen Marleyn kasvot tulivat esiin. Ne nielivät kaikki muut kuvat, niin kuin profeetan sauva muinoin. Ajatelkaa, että jokainen sileä tiili olisi ollut ensin tyhjä. Ajatelkaa, että hänen ajatustensa palaset olisivat tehneet niihin kuvat. Silloin jokaisesta olisi irvistellyt vanhan Marleyn pää.

"Joutavia!" Scrooge sanoi ja käveli huoneen poikki. Hän käveli muutaman kerran edestakaisin ja istui taas. Kun hän nojasi päänsä taaksepäin tuolissa, hän näki vanhan kellon. Sitä ei enää käytetty. Se riippui huoneessa, ja sen naru vei jonnekin talon ylimpään kerrokseen. Kukaan ei enää muistanut, mitä varten. Hän ihmetteli suuresti ja tunsi oudon pelon, jota ei ymmärtänyt. Kello alkoi heilua! Aluksi se heilui niin hiljaa, että ääntä tuskin kuului. Mutta pian se soi lujaa, ja samoin kaikki muut kellot talossa.

Se kesti ehkä puoli minuuttia tai minuutin, mutta se tuntui kokonaiselta tunnilta. Kellot lakkasivat yhtä aikaa, niin kuin olivat alkaneetkin. Sitten syvältä alhaalta kuului kolinaa. Oli kuin joku olisi vetänyt raskaita kahleita tynnyrien yli viinikellarissa. Silloin Scrooge muisti, mitä oli kuullut. Taloissa, joissa kummittelee, aaveet kuulemma vetävät kahleita perässään.

Kellarin ovi lensi auki kovalla äänellä. Sitten hän kuuli kolinan paljon selvemmin alakerran lattioilta. Se tuli portaita ylös ja lähestyi suoraan hänen oveaan.

"Ei sittenkään muuta kuin joutavia!" Scrooge sanoi. "Minä en halua uskoa sitä."

Mutta hänen kasvonsa muuttuivat, kun se tuli pysähtymättä raskaan oven läpi. Se astui huoneeseen hänen silmiensä eteen. Silloin sammuva liekki hyppäsi ylös. Oli kuin se olisi huutanut: "Minä tunnen tuon! Marleyn haamu!" Sitten liekki painui taas alas.

Samat kasvot, ihan samat. Se oli Marley, ja sillä oli kankipalmikko, tavallinen liivi, kapeat housut ja saappaat. Saappaiden tupsut olivat pystyssä, niin kuin palmikko, takin liepeet ja hiukset. Kahleet, joita se veti perässään, olivat sen vyötärön ympärillä. Ne olivat pitkät ja kiertyivät sen ympärille kuin häntä. Scrooge katsoi niitä läheltä. Ne olivat rahalaatikoita, avaimia, munalukkoja, konttorikirjoja, asiapapereita ja raskaita teräskukkaroita. Sen ruumis oli läpinäkyvä. Scrooge katsoi tarkasti ja näki liivin läpi takin selän kaksi nappia.

Scrooge oli usein kuullut, että Marleylla ei ollut sisälmyksiä. Mutta hän ei ollut koskaan uskonut sitä ennen kuin nyt.

Ei, hän ei uskonut sitä edes nyt. Hän katsoi aivan haamun läpi ja näki sen seisovan edessään. Hän tunsi, että sen kuolemankylmät silmät saivat hänet värisemään. Hän näki jopa kankaan langat siinä huivissa, joka oli sidottu kaulan ja leuan ympäri. Hän ei ollut nähnyt sitä huivia aikaisemmin. Silti hän ei uskonut, vaan taisteli aistejaan vastaan.

"Mitä tämä on!" Scrooge sanoi terävästi ja kylmästi, niin kuin aina. "Mitä sinä minusta tahdot?"

"Paljon!" Se oli Marleyn ääni, siitä ei ollut epäilystä.

"Kuka sinä olet?"

"Kysy minulta, kuka minä olin."

"Kuka sinä siis olit?" Scrooge sanoi ja muutti ääntään. "Sinä olet kovin tarkka haamuksi." Hän aikoi sanoa "haamuun verrattuna", mutta hän sanoi näin, koska se sopi paremmin.

"Kun elin, minä olin sinun kauppakumppanisi Jakob Marley."

"Osaatko — osaatko sinä istua?" Scrooge kysyi ja katsoi sitä epäillen.

"Osaan kyllä."

"Yritäpä sitten."

Scrooge kysyi tätä, koska hän ei tiennyt, voiko aivan läpinäkyvä haamu istua tuolilla. Hän ymmärsi myös, että jos se ei voinut, sen pitäisi ehkä selittää vaikeita asioita. Mutta haamu istui takan toiselle puolelle, niin kuin se olisi aivan tottunut siihen.

"Sinä epäilet minua", haamu sanoi.

"Niin epäilenkin", Scrooge sanoi.

"Aistisi näyttävät, että olen olemassa. Mitä muuta todistusta sinä vaadit?"

"En tiedä", Scrooge vastasi.

"Miksi et usko aistejasi?"

"Siksi", Scrooge sanoi, "että pieni asia vaikuttaa niihin. Pieni vatsavaiva saa ne valehtelemaan. Sinä olet ehkä sulamaton lihapala, tilkka sinappia, juuston muru tai puolikas puoliraakaa perunaa. Sinussa on enemmän verta kuin mainetta, olet mikä olet."

Scrooge ei yleensä laskenut leikkiä, eikä hänellä ollut nyt yhtään leikkimieltä. Totta puhuen hän yritti olla iloinen vain yhdestä syystä. Hän halusi hajottaa omat ajatuksensa ja tukahduttaa pelkonsa. Sillä haamun ääni meni läpi luun ja lihan.

Jos hänen pitäisi istua ja katsoa hetken noita liikkumattomia, lasisia silmiä, se olisi pirullista. Sen hän huomasi hyvin. Myös toinen asia oli kauheaa. Haamun ympärillä oli omituinen ilma, kuin se olisi tullut helvetistä. Scrooge ei tuntenut sitä itse, mutta se oli aivan selvää. Haamu istui aivan paikallaan, mutta sen hiukset, liepeet ja tupsut liikkuivat koko ajan. Oli kuin kuuma höyry olisi tullut uunista.

"Näetkö tämän hammastikun?" Scrooge kysyi. Hän kysyi nopeasti, ja syy oli sama kuin ennen. Hän toivoi, että haamun kivinen katse kääntyisi pois edes hetkeksi.

"Näen", haamu vastasi.

"Sinä et katso sitä", Scrooge sanoi.

"Minä näen sen kuitenkin", haamu sanoi.

"No niin!" Scrooge vastasi. "Minun pitää vain niellä tämä. Sitten suuri joukko haamuja vainoaa minua koko loppuikäni. Oma mielikuvitukseni on tehnyt ne. Joutavia, sanon minä, joutavia!"

Nyt haamu huusi hirveästi. Se ravisti kahleitaan niin kauheasti, että Scroogen piti pitää lujasti kiinni tuolista. Muuten hän olisi pyörtynyt. Mutta hänen kauhunsa kasvoi monta kertaa suuremmaksi, kun haamu otti huivin pois päästään. Oli kuin sen olisi ollut liian kuuma sisällä. Silloin sen alaleuka putosi alas rinnalle!

Scrooge vaipui polvilleen ja pani kätensä yhteen kasvojensa eteen.

"Armoa!" hän sanoi. "Kamala olento, miksi kiusaat minua?"

"Sinä ihminen, joka rakastat maailmaa!" haamu vastasi. "Uskotko minua vai et?"

"Uskon", Scrooge sanoi. "Minun täytyy. Mutta miksi kuolleiden haamut liikkuvat maan päällä? Ja miksi ne tulevat minun luokseni?"

"Jokaisen ihmisen henki on velvollinen kulkemaan muiden ihmisten joukossa", haamu vastasi. "Sen pitää matkustaa kauas. Jos henki ei lähde kulkemaan tässä elämässä, se on tuomittu kulkemaan kuoleman jälkeen. Se on tuomittu kiertämään maailmaa — voi minua! Se näkee asioita, joihin se ei voi enää osallistua. Mutta maan päällä se olisi voinut osallistua niihin ja olla onnellinen!"

Taas haamu huusi, ravisti kahleitaan ja väänteli laihoja käsiään.

"Sinä olet kahleissa", Scrooge sanoi vapisten. "Kerro minulle, miksi."

"Minä kannan niitä kahleita, jotka tein itselleni, kun elin", haamu vastasi. "Minä tein ne rengas renkaalta, kyynärä kyynärältä. Minä panin ne ympärilleni omasta tahdostani, ja omasta tahdostani minä kannoin niitä. Onko niiden malli outo *sinulle*?"

Scrooge vapisi yhä enemmän.

"Vai haluaisitko tietää", haamu jatkoi, "kuinka raskas ja pitkä sinun oma kahleesi on? Se oli yhtä raskas ja pitkä kuin tämä seitsemän joulua sitten. Sinä olet kasvattanut sitä sen jälkeen. Se on raskas kahle!"

Scrooge katsoi ympärilleen lattialle. Hän pelkäsi, että viidenkymmenen tai kuudenkymmenen sylen rautaköysi oli hänen ympärillään. Mutta hän ei nähnyt mitään.

"Jakob", hän rukoili. "Vanha Jakob Marley, kerro minulle enemmän. Puhu lohdutusta minulle, Jakob!"

"Minulla ei ole mitään lohdutusta", haamu vastasi. "Se tulee muualta, Ebenezer Scrooge. Toisenlaiset lähetit tuovat sen toisenlaisille ihmisille. Enkä minä voi kertoa sinulle kaikkea, mitä haluaisin. Minulla on vain pieni hetki aikaa. Muuta minulle ei ole annettu. Minä en saa levätä, minä en saa pysähtyä, minä en saa viipyä missään. Minun henkeni ei käynyt koskaan konttorimme ulkopuolella — kuuntele tarkasti! Kun elin, minun henkeni ei koskaan lähtenyt konttorimme ahtaiden seinien ulkopuolelle. Ja nyt edessäni on väsyttäviä matkoja!"

Scroogella oli tapana panna kädet housuntaskuihin, kun hän alkoi ajatella. Hän mietti haamun sanoja ja teki nytkin niin. Mutta hän ei nostanut silmiään eikä noussut polviltaan.

"Sinä olet varmaan liikkunut kovin hitaasti, Jakob", Scrooge sanoi kuin liikemies, mutta nöyrästi ja kunnioittavasti.

"Hitaasti!" haamu toisti.

"Seitsemän vuotta kuolleena", Scrooge sanoi. "Ja kävellyt koko ajan!"

"Koko ajan", haamu sanoi. "Ei lepoa, ei rauhaa, vain omantunnon tuskaa koko ajan."

"Kuljetko nopeasti?" Scrooge kysyi.

"Tuulen siivillä", haamu vastasi.

"Sinä olet kai kulkenut aika matkan seitsemässä vuodessa", Scrooge sanoi.

Kun haamu kuuli tämän, se huusi taas. Se kalisti kahleitaan hirveästi yön hiljaisuudessa. Kaupungin vartijat olisivat voineet viedä sen oikeuteen, koska se häiritsi rauhaa.

"Voi sitä, joka on vanki, sidottu ja kahdesti kahleissa!" haamu huusi. "Hän ei tiedä tätä: Kuolemattomat olennot tekevät työtä tämän maailman hyväksi vuosisatoja ilman taukoa. Sekin aika katoaa ikuisuuteen, ennen kuin kaikki maailman hyvä on syntynyt. Hän ei tiedä, mitä jokainen kristitty henki huomaa. Se tekee kilttinä työtä omassa pienessä paikassaan, olipa paikka mikä tahansa. Silti sen elämä on liian lyhyt, koska on niin paljon tapoja tehdä hyvää. Hän ei tiedä, että mikään katumus ei voi korjata väärin käytettyä elämää! Mutta sellainen minä olin! Oi! Sellainen minä olin!"

"Mutta sinä toimitit aina hyvin asiasi, Jakob", Scrooge sopersi. Hän alkoi nyt ajatella, että haamun puhe koski myös häntä.

"Asiasi!" haamu huusi ja väänteli taas käsiään. "Ihmiskunta oli minun asiani. Yhteinen hyvä oli minun asiani. Armeliaisuus, sääli, kärsivällisyys ja hyvä tahto olivat kaikki minun asiani. Kauppani oli vain vesipisara minun asioideni suuressa valtameressä!"

Se ojensi käsivartensa ja nosti kahleensa ylös. Oli kuin niissä olisi ollut kaikki sen turhan surun syy. Sitten se heitti ne rajusti alas maahan.

"Tähän vuoden aikaan", haamu sanoi, "minä kärsin kaikkein eniten. Miksi minä kävelin ihmisten joukossa silmät alaspäin? Miksi en koskaan nostanut niitä tuota siunattua tähteä kohti? Se johdatti viisaat miehet köyhään majaan! Eikö ollut köyhiä koteja, joihin sen valo olisi ohjannut *minut*?"

Scrooge pelästyi paljon enemmän, kun haamu puhui näin. Hän alkoi vapista kovasti.

"Kuule minua!" haamu huusi. "Minun aikani on melkein mennyt."

"Minä kuulen", Scrooge sanoi. "Mutta älä ole kova minulle! Älä puhu niin kovasti, Jakob! Älä puhu!"

"Miksi minä tulen sinun eteesi näkyvänä? Sitä en saa sanoa. Minä olen istunut sinun vieressäsi näkymättömänä monta, monta päivää."

Se ei ollut hauska ajatus. Scrooge värisi ja pyyhki hikeä otsaltaan.

"Tämä ei ole helppo osa minun katumustani", haamu sanoi. "Minä olen täällä tänä yönä varoittamassa sinua. Sinulla on vielä mahdollisuus ja toivo välttää minun kohtaloni. Sen mahdollisuuden ja toivon minä voin sinulle hankkia, Ebenezer."

"Sinä olit aina hyvä ystävä minulle", Scrooge sanoi. "Minä kiitän sinua!"

"Kolme henkeä tulee sinun luoksesi", haamu jatkoi.

Scroogen kasvot venyivät melkein yhtä pitkiksi kuin haamun kasvot.

"Onko tämä se mahdollisuus ja toivo, josta puhuit, Jakob?" hän kysyi vapisevalla äänellä.

"On."

"Minä — minä olisin mieluummin, jos ei —" Scrooge sanoi.

"Jos ne eivät tule", haamu sanoi, "sinulla ei ole toivoa välttää tätä tietä. Minä kuljen sitä nyt. Odota ensimmäistä huomisaamuna, kun kello lyö yksi."

"Enkö minä voisi ottaa ne kaikki vastaan yhtä aikaa ja päästä siitä, Jakob?" Scrooge ehdotti.

"Odota toista seuraavana yönä samaan aikaan. Odota kolmatta taas seuraavana yönä, kun kello on lyönyt kaksitoista. Katso minua, sillä sinä et näe minua enää. Ja muista itsesi takia, mitä meidän välillämme on tapahtunut!"

Haamu sanoi nämä sanat. Sitten se otti huivinsa pöydältä ja sitoi sen taas päänsä ympärille. Scrooge tiesi tämän, koska hän kuuli hampaiden napsahtavan, kun leuat löivät yhteen. Hän uskalsi nostaa silmänsä. Hänen yliluonnollinen vieraansa seisoi suorana häntä vastapäätä. Kahleet olivat sen käsivarren yli ja ympäri.

Haamu siirtyi takaperin hänen luotaan. Joka askeleella ikkuna aukeni vähän. Kun haamu tuli ikkunan luo, se oli aivan auki.

Haamu viittasi, että Scroogen piti tulla lähemmäs. Hän tuli. Kun he olivat kahden askeleen päässä toisistaan, Marleyn haamu nosti kätensä. Se varoitti häntä tulemasta lähemmäs. Scrooge pysähtyi.

Hän ei pysähtynyt niin paljon kuuliaisuudesta kuin hämmästyksestä ja pelosta. Sillä kun käsi nousi, hän kuuli sekavaa melua ulkoa ilmasta. Hän kuuli rikkonaisia valituksen ja katumuksen ääniä. Hän kuuli sanomattoman surun ja itsesyytösten itkua. Haamu kuunteli hetken. Sitten se yhtyi surulliseen lauluun ja lensi ulos kalpeaan, mustaan yöhön.

Scrooge meni ikkunan luo. Hän oli utelias, ja siksi hän oli rohkea. Hän katsoi ulos.

Ilma oli täynnä aaveita. Ne liikkuivat voihkien sinne tänne, eikä niillä ollut rauhaa. Jokainen niistä kantoi samanlaisia kahleita kuin Marleyn haamu. Jotkut olivat sidottuina yhteen. (Ne olivat ehkä rikollisia hallituksia.) Yksikään ei ollut vapaa. Scrooge oli tuntenut monet niistä hyvin, kun ne elivät. Hän oli tuntenut hyvin erään vanhan aaveen, jolla oli valkoinen liivi. Sen nilkassa oli kiinni valtavan suuri rautainen kassakaappi. Tämä aave huusi surkeasti, koska se ei voinut auttaa erästä kurjaa naista ja hänen lastaan. Se näki heidän istuvan alhaalla portaalla. Kaikkien aaveiden onnettomuus oli selvä. Ne yrittivät tehdä hyvää ihmisten asioissa, mutta ne olivat menettäneet kykynsä iäksi.

Muuttuivatko nämä olennot sumuksi vai peittikö sumu ne? Sitä hän ei voinut sanoa. Mutta ne ja niiden aaveäänet katosivat yhdessä. Yö oli taas samanlainen kuin silloin, kun hän tuli kotiin.

Scrooge sulki ikkunan ja tutki ovea, josta haamu oli tullut sisään. Se oli lukittu kahdesti, niin kuin hän oli itse lukinnut sen. Kukaan ei ollut koskenut salpaan. Hän yritti sanoa: "Joutavia!" mutta pysähtyi ensimmäiseen tavuun. Hän kaipasi nyt kovasti lepoa. Syy oli ehkä mielenliikutus tai päivän vaivat. Syy oli ehkä se, että hän oli katsonut näkymättömään maailmaan. Syy oli ehkä haamun ikävä keskustelu tai myöhäinen aika. Hän meni suoraan sänkyyn eikä riisunut vaatteitaan. Hän nukkui heti.

### Sanasto

- **pörssi**: paikka, jossa kauppamiehet tekevät kauppoja
- **konttoristi**: konttorin kirjuri
- **runsaskätisiä**: sellaisia, jotka antavat paljon
- **joutavia**: turhaa puhetta, typeriä asioita (Scroogen sana joulusta)
- **eno**: äidin veli
- **puddinki**: makea jouluruoka, joka keitetään kangaspussissa
- **rautatammen oksat**: pensaan oksat, joissa on piikkiset vihreät lehdet ja marjoja; joulukoriste
- **vaivaistalot**: talot, joissa köyhät asuivat ja tekivät työtä
- **polkumylly**: suuri pyörä, jota vangit polkivat rangaistukseksi
- **köyhäinlaki**: laki, joka määräsi köyhien auttamisesta
- **liikaväestö**: ihmisiä, joita on muka liian paljon
- **kolkutin**: metallikappale ovessa; sillä koputetaan
- **kankipalmikko**: jäykkä hiuspalmikko niskassa
- **haamu**: kuolleen ihmisen henki, jonka voi nähdä
- **kahleita**: raskaita metalliketjuja

## II.

Ensimmäinen kolmesta hengestä.

Kun Scrooge heräsi, oli hyvin pimeää. Hän katsoi sängystä, mutta hän tuskin erotti ikkunaa huoneen seinistä. Hän yritti juuri katsoa pimeyden läpi punaisilla silmillään. Silloin läheisen kirkon kellot löivät neljä neljännestä. Hän kuunteli, mikä tunti oli.

Hän ihmetteli suuresti. Raskas kello löi kuusi, sitten seitsemän, sitten kahdeksan. Se löi tasaisesti kahteentoista asti ja pysähtyi siihen. Kaksitoista! Hän oli mennyt nukkumaan kahden ja kolmen välillä. Kello oli väärässä. Varmaan siihen oli mennyt jääpuikko. Kaksitoista!

Hän painoi repeteerikellonsa jousta, koska hän halusi korjata tuon hullun kellon. Sen nopea, pieni ääni löi kaksitoista ja pysähtyi.

"Se on mahdotonta", Scrooge sanoi, "että olen nukkunut kokonaisen päivän ja pitkälle seuraavaan yöhön. Mutta on myös mahdotonta, että jokin vaivaa aurinkoa ja nyt on keskipäivä!"

Tämä ajatus teki hänet levottomaksi. Siksi hän kömpi ulos sängystä ja haparoi ikkunan luo. Hänen piti hangata kuura pois yötakin hihalla, ennen kuin hän näki mitään. Silti hän näki vain vähän. Hän huomasi vain, että sumu oli yhä paksu ja oli hyvin kylmä. Ihmisten melua ei myöskään kuulunut. Heidän juoksunsa olisi varmasti kuulunut, jos yö olisi yhtäkkiä keskeyttänyt kirkkaan päivän ja vallannut maailman. Tämä lohdutti häntä suuresti. Sillä vekselissä luki: "Kolme päivää tämän prima-vekselin nähtyänne maksatte." Se jatkui: "Mr. Ebenezer Scroogelle tai hänen määräämälleen" ja niin edelleen. Jos päivät olisivat loppuneet, niitä ei voisi enää laskea. Silloin vekseli muuttuisi pelkäksi Yhdysvaltain vakuudeksi.

Scrooge palasi sänkyyn ja ajatteli ja ajatteli ja ajatteli uudestaan. Silti hän ei ymmärtänyt sitä. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hän oli sekaisin. Mitä enemmän hän yritti olla ajattelematta, sitä enemmän hän ajatteli.

Marleyn haamu vaivasi häntä hyvin paljon. Hän mietti tarkasti ja päätti monta kertaa, että kaikki oli vain unta. Mutta joka kerta hänen ajatuksensa lensivät takaisin alkuun, niin kuin kireä jänne. Ja sama kysymys oli taas hänen edessään: "Oliko se unta vai ei?"

Scrooge makasi näin, kunnes kello oli edennyt vielä kolme neljännestä. Silloin hän muisti yhtäkkiä, mitä haamu oli sanonut. Hänelle tulisi vieraita, kun kello lyö yksi. Hän päätti pysyä hereillä, kunnes tämä tunti oli täynnä. Hänen oli yhtä vaikea mennä uneen kuin taivaaseen. Siksi tämä oli ehkä viisain päätös, jonka hän saattoi tehdä.

Tämä neljännes oli hyvin pitkä. Siksi Scrooge oli monta kertaa varma, että hän oli nukahtanut tietämättään eikä ollut kuullut kelloa. Lopulta hänen korvansa kuuli sen.

"Plim, plam!"

"Neljännes yli", Scrooge sanoi ja laski.

"Plim, plam!"

"Puoliväli!" Scrooge sanoi.

"Plim, plam!"

"Neljännes vaille", Scrooge sanoi.

"Plim, plam!"

"Tunti itse", Scrooge huusi iloisesti, "eikä mitään muuta!"

Hän puhui, ennen kuin tuntikello soi. Nyt se löi syvällä, kumealla, kolkolla äänellä yksi. Heti huone oli täynnä valoa, ja joku veti sängyn verhot sivuun.

Joku veti hänen sänkynsä verhot sivuun, sanon teille. Joku käsi veti ne. Ei jalkopään verhoja eikä selän takana olevia verhoja, vaan verhot hänen silmiensä edestä. Hänen sänkynsä verhot menivät sivuun. Scrooge nousi puoliksi istumaan. Hän näki kasvoista kasvoihin sen yliluonnollisen vieraan, joka oli liikuttanut niitä. Hän näki sen yhtä läheltä kuin minä olen nyt teitä. Minä seison kyynärpäänne vieressä.

Se oli kummallinen olento, niin kuin lapsi. Mutta se muistutti vielä enemmän vanhaa miestä. Sen näki kuin jonkin yliluonnollisen aineen läpi. Mies näytti olevan kaukana ja siksi pieneltä kuin lapsi. Sen hiukset riippuivat hartioille, ja ne olivat valkoiset kuin korkeassa iässä. Silti sen kasvoissa ei ollut yhtään ryppyä, ja sen iho oli hieno ja raikas. Sen käsivarret olivat pitkät ja jänteiset. Samanlaiset olivat kädet, ja niiden ote oli varmasti hyvin vahva. Sen sääret ja jalat olivat erittäin kauniin muotoiset. Ne olivat paljaat, niin kuin sen kädetkin. Sillä oli yllään loistavan valkoinen tunika. Sen lanteilla oli kaunis, kimalteleva vyö. Se piti kädessään vihreää rautatammen oksaa. Silti se oli koristanut vaatteensa kesäkukilla. Mutta kaikkein kummallisinta oli tämä: sen päälaesta nousi kirkas, häikäisevä valosuihku. Valo näytti kaiken tämän. Tästä syystä henki varmasti käytti lakkina isoa kynttilänsammutinta, kun se oli alakuloinen. Nyt se piti sammutinta kainalossa.

Mutta tämäkään ei ollut hengen suurin omituisuus, kun Scrooge katsoi sitä tarkemmin. Sen vyö loisti ja kimalteli milloin mistäkin kohdasta. Vyö oli milloin valoisa, milloin pimeä. Samalla hengen koko olento muuttui koko ajan. Joskus sillä oli vain yksi käsivarsi, joskus yksi jalka, joskus kaksikymmentä jalkaa. Joskus sillä oli kaksi jalkaa ilman päätä, joskus pää ilman vartaloa. Osat katosivat synkkään pimeyteen, eikä niistä näkynyt mitään. Ja kun hän juuri ihmetteli tätä, se oli taas kokonainen ja selvä hänen edessään.

"Oletko sinä se henki, jonka tulosta minulle kerrottiin?" Scrooge kysyi.

"Olen!"

Ääni oli pehmeä ja lempeä. Se oli kummallisen hiljainen. Oli kuin se olisi tullut kaukaa eikä aivan läheltä häntä.

"Kuka ja mikä sinä olet?" Scrooge kysyi.

"Minä olen menneiden joulujen henki."

"Kauan sitten menneiden?" Scrooge kysyi ja katsoi hengen pientä kokoa.

"Ei. Sinun entisten joulujesi."

Jos joku olisi kysynyt syytä, Scrooge ei ehkä olisi voinut selittää sitä. Mutta hän halusi kovasti nähdä hengen lakki päässä. Hän käski sen panna lakin päähän.

"Kuinka!" haamu huusi. "Tahdotko sinä niin pian sammuttaa maailmallisilla käsillä valon, jota minä jaan? Eikö riitä, että sinä olet yksi niistä, joiden himot tekivät tämän lakin? Ne pakottavat minut peittämään otsani sillä koko vuosikausia!"

Scrooge sanoi kunnioittavasti, että hän ei ollut halunnut loukata henkeä. Hän ei myöskään tiennyt, että olisi koskaan tahallaan "lakittanut" sitä. Sitten hän uskalsi kysyä, mikä asia toi sen tänne.

"Sinun hyväksesi!" henki vastasi.

Scrooge sanoi olevansa hyvin kiitollinen. Mutta hän ajatteli, että hyvin nukuttu yö olisi auttanut enemmän. Henki kuuli varmaan hänen ajatuksensa, sillä se sanoi heti:

"Sinun parannuksesi siis. Ole varoillasi!"

Samalla se ojensi vahvan kätensä ja tarttui kevyesti hänen käsivarteensa.

"Nouse! ja seuraa minua!"

Scrooge ei olisi hyötynyt mitään, jos hän olisi sanonut vastaan. Sää ja myöhäinen aika eivät sopineet kävelyyn. Sänky oli lämmin, ja lämpömittari oli paljon nollan alapuolella. Hänellä oli yllään vain tohvelit, yötakki ja lakki. Ja hänellä oli juuri nyt nuha. Hengen ote oli pehmeä kuin naisen käsi, mutta sitä oli mahdoton vastustaa. Hän nousi. Mutta hän näki, että henki meni ikkunaa kohti. Silloin hän tarttui rukoillen sen vaatteisiin.

"Minä olen kuolevainen", Scrooge sanoi, "ja voin pudota."

"Anna minun käteni koskea sinua *tuosta*", henki sanoi ja pani kätensä hänen sydämelleen. "Ja sinä kestät enemmän kuin tämän!"

Kun henki oli sanonut nämä sanat, he menivät seinän läpi. He seisoivat avoimella tiellä, ja tien molemmilla puolilla oli peltoja. Kaupunki oli kokonaan kadonnut. Siitä ei näkynyt yhtään jälkeä. Pimeys ja sumu olivat kadonneet sen kanssa, sillä nyt oli kirkas, kylmä talvipäivä. Lumi peitti maan.

"Laupias Jumala!" Scrooge huusi, löi käsiään yhteen ja katsoi ympärilleen. "Minä synnyin täällä. Minä elin poikana täällä!"

Henki katsoi häntä lempeästi. Se oli koskenut vanhaa miestä vain kevyesti ja nopeasti. Silti hän näytti tuntevan kosketuksen yhä ruumiissaan. Hänestä tuntui, että ilmassa oli tuhansia tuoksuja. Jokaiseen tuoksuun liittyi tuhansia ajatuksia, toiveita, iloja ja huolia. Hän oli unohtanut ne kauan, kauan sitten!

"Sinun huulesi vapisee", henki sanoi. "Ja mikä sinulla on tuossa poskessasi?"

Scrooge kuiskasi oudolla äänellä, että se oli pieni nyppylä. Hän käski henkeä viemään hänet, minne se tahtoi.

"Muistatko sinä tämän tien?" henki kysyi.

"Muistanko sen!" Scrooge huusi innokkaasti. "Voisin kulkea sitä silmät kiinni."

"Kumma, että se on ollut unohduksissa niin monta vuotta!" henki sanoi. "Mennään eteenpäin."

He kävelivät pitkin tietä. Scrooge tunsi jokaisen portin, tolpan ja puun. Sitten kaukana näkyi pieni kaupunki, sen silta ja kirkko. Se oli mutkaisen joen rannalla. Joukko poikia ratsasti heitä kohti pienillä pörröisillä hevosilla. He huusivat muille pojille, jotka ajoivat maalaisten yksinkertaisilla vaunuilla ja kärryillä. Kaikki nämä pojat olivat iloisia ja huusivat toisilleen. Avara maa kaikui iloisista äänistä, ja kirpeä ilma oikein nauroi niitä kuullessaan.

"Nämä ovat vain olleiden asioiden varjoja", henki sanoi. "Ne eivät tiedä meistä mitään."

Iloiset matkustajat tulivat lähemmäs. Kun he tulivat, Scrooge tunsi heidät ja sanoi jokaisen nimen. Miksi hän iloitsi niin paljon, kun hän näki heidät? Miksi hänen kylmä silmänsä kiilsi ja hänen sydämensä hyppäsi, kun he menivät ohi? Pojat lähtivät risteyksissä ja sivuteillä kukin omaan kotiinsa. He toivottivat toisilleen iloista joulua. Miksi hän iloitsi niin paljon, kun hän kuuli sen? Mitä iloinen joulu kuului Scroogelle? Hiiteen kaikki iloiset joulut! Mitä hyvää niistä oli koskaan ollut hänelle?

"Koulu ei ole aivan tyhjä", henki sanoi. "Yksinäinen, hylätty lapsi on vielä siellä."

Scrooge sanoi, että hän tiesi sen, ja hän itki.

He kääntyivät tieltä kujalle, jonka hän muisti hyvin. He tulivat kartanon luo. Se oli tehty tummanpunaisista tiilistä. Sen katolla oli torni, tornissa kello ja ylhäällä pieni viirikukko. Se oli iso talo, mutta se oli rappeutunut, sillä suurissa ulkorakennuksissa ei enää käyty paljon. Niiden seinät olivat kosteat ja sammaleessa, ikkunat rikki ja portit lahot. Talleissa ja navetoissa kanat kaakattivat ja kävelivät. Vaunuvajoissa ja varastoissa kasvoi ruohoa.

Asuinhuoneissakaan vanha komeus ei ollut säilynyt paremmin. He astuivat kolkkoon eteiseen ja katsoivat avoimista ovista moniin huoneisiin. Niissä oli vähän huonekaluja, ja ne olivat kylmät ja hyvin isot. Ilmassa oli ummehtunut haju. Kaikki näytti kylmältä ja paljaalta. Kaikki muistutti siitä, että siellä noustiin liian usein kynttilän valossa ja syötiin liian vähän.

Henki ja Scrooge menivät eteisen poikki perällä olevan oven luo. Se aukeni heille. He näkivät pitkän, paljaan, ikävän huoneen. Yksinkertaiset penkkirivit ja pulpettirivit tekivät siitä vielä paljaamman. Yksinäinen poika luki yhden pulpetin ääressä pienen tulen vieressä. Scrooge istui penkille ja itki. Hän näki oman unohdetun itsensä sellaisena kuin hän oli ollut ennen.

Huoneessa kuului hiljainen kaiku. Hiiret vikisivät ja telmivät paneelin takana. Puoliksi jäätynyt pumppu tippui ikävällä takapihalla. Surullisen poppelin lehdettömät oksat huokailivat. Varaston ovi kolisi turhaan. Tuli rätisi. Jokainen näistä äänistä kosketti Scroogen sydäntä ja pehmensi sitä. Hänen kyyneleensä juoksivat runsaasti.

Henki kosketti hänen käsivarttaan. Se osoitti sormella hänen nuorempaa itseään, joka luki innokkaasti. Yhtäkkiä ikkunan ulkopuolella seisoi mies, jolla oli vieraan maan vaatteet. Hän oli ihmeen todellinen ja selvä katsella. Hänellä oli kirves vyössä. Hän talutti aasia, jonka selässä oli halkokuorma.

"Oi, se on Ali Baba!" Scrooge huusi iloissaan. "Se on rakas, vanha, rehellinen Ali Baba! Niin, niin, minä tiedän sen! Eräänä jouluna tuo yksinäinen lapsi oli täällä aivan yksin. Silloin hän tuli ensimmäisen kerran, juuri näin. Poika raukka! Ja Valentin", Scrooge sanoi, "ja hänen hurja veljensä Orson. Tuossa he kävelevät! Ja mikä hänen nimensä on? Hän nukkui ja oli vain alushousuissa, kun hänet laskettiin Damaskoksen portille. Etkö sinä näe häntä? Ja sulttaanin tallirenki, jonka haltiat käänsivät ylösalaisin! Tuossa hän nyt seisoo päällään! Se oli hänelle oikein. Se ilahduttaa minua. Mitä hän prinsessaa puolisoksi tahtoi!"

Scroogen kauppaystävät Cityssä olisivat hämmästyneet kovasti. Hän puhui näistä asioista aivan vakavasti, oudolla äänellä, joka oli itkua ja naurua. Hänen kasvonsa olivat innostuneet. Jos ystävät olisivat kuulleet ja nähneet tämän, he olisivat ihmetelleet.

"Tuossa on papukaija!" Scrooge huusi. "Vihreä vartalo ja keltainen pyrstö ja päälaella tupsu kuin salaatti. Tuossa se on! 'Robin Crusoe rukka', se huusi hänelle, kun hän palasi kotiin. Hän oli purjehtinut saarensa ympäri. 'Robin Crusoe rukka, missä sinä olet ollut, Robin Crusoe?' Mies luuli näkevänsä unta, mutta se ei ollut unta. Se oli papukaija, näetkös. Tuossa Perjantai juoksee henkensä edestä pienelle lahdelle! Holoi! Hoi! Holoi!"

Sitten hänen tunteensa muuttuivat yhtäkkiä, ja se oli hänelle aivan outoa. Hän sääli entistä itseään ja sanoi: "Poika parka!" Ja hän alkoi taas itkeä.

"Minä soisin", Scrooge mutisi. Hän pani kätensä taskuun ja katsoi ympärilleen. Hän oli ensin pyyhkinyt kyyneleensä hihansuuhun. "Mutta se on liian myöhäistä nyt."

"Mikä sinun nyt on?" henki kysyi.

"Ei mikään", Scrooge vastasi. "Ei mikään. Eräs poika lauloi eilen illalla joululaulun ovellani. Minä soisin, että olisin antanut hänelle jotakin. Siinä kaikki."

Henki hymyili mietteliäästi ja viittasi kädellään. Samalla se sanoi: "Katsotaan toista joulua!"

Kun se sanoi nämä sanat, Scroogen entinen itse kasvoi isommaksi. Huone muuttui vähän pimeämmäksi ja likaisemmaksi. Paneelit siirtyivät kauemmas, ikkunat halkeilivat, ja laasti putosi katosta. Paljaat kattopuut näkyivät sen sijaan. Miten tämä kaikki tapahtui, sitä Scrooge ei tiennyt sen enempää kuin tekään. Hän tiesi vain, että kaikki oli aivan oikein. Kaikki oli tapahtunut niin. Hän oli siellä taas yksin. Kaikki muut pojat olivat menneet kotiin viettämään iloista lomaa.

Nyt hän ei lukenut, vaan hän käveli edestakaisin epätoivoisena. Scrooge katsoi henkeä ja pudisti surullisena päätään. Hän katsoi levottomasti ovea kohti.

Ovi aukeni. Pieni tyttö, paljon nuorempi kuin poika, hiipi sisään. Hän pani kätensä pojan kaulan ympärille ja suuteli häntä monta kertaa. Hän sanoi häntä "kalliiksi, kalliiksi veljeksi".

"Minä olen tullut hakemaan sinua kotiin, rakas veli!" lapsi sanoi. Hän taputti pieniä käsiään ja kumartui nauramaan. "Hakemaan sinua kotiin, kotiin, kotiin!"

"Kotiin, pikku Fanny?" poika toisti.

"Niin!" lapsi sanoi aivan täynnä iloa. "Kotiin heti. Kotiin iäksi. Isä on nyt paljon ystävällisempi kuin ennen, ja koti on kuin taivas! Hän puhui minulle niin lempeästi eräänä ihanana iltana, kun olin menossa nukkumaan. Siksi uskalsin kysyä vielä kerran, saatko sinä tulla kotiin. Ja hän sanoi: 'Kyllä, kyllä hän saa.' Ja hän lähetti minut vaunuilla hakemaan sinua. Ja sinusta tulee mies!" lapsi sanoi ja avasi silmänsä suuriksi. "Sinun ei tarvitse koskaan enää palata tänne. Mutta ensin me olemme kaikki yhdessä koko joulun. Meillä on iloisin aika koko maailmassa."

"Onpa sinusta tullut koko aikuinen, pikku Fanny!" poika huudahti.

Tyttö taputti käsiään ja nauroi ja yritti koskea hänen päätään. Mutta hän oli liian lyhyt, joten hän nauroi taas. Hän nousi varpailleen ja halasi häntä. Sitten hän alkoi lapsen innolla vetää häntä ovea kohti. Poika seurasi häntä mielellään.

Kauhea ääni huusi eteisestä: "Tuokaa alas nuori herra Scroogen arkku!" Samalla koulumestari tuli itse esiin. Hän katsoi nuorta herra Scroogea tuimasti ja ystävällisesti. Hän puristi pojan kättä, ja poika pelästyi kovasti. Sitten hän vei pojan ja hänen sisarensa kylmään vierashuoneeseen, joka oli kuin kellari. Tässä hyvin vanhassa huoneessa seinän kartat näyttivät vahalta pakkasesta. Samoin näyttivät ikkunoilla olevat taivaan ja maan pallot. Koulumestari toi esiin pullon kummallisen vaaleaa viiniä ja palan ihmeen raskasta kakkua. Hän antoi näitä herkkuja lapsille vähän kerrallaan. Samalla hän lähetti laihan palvelijan ulos. Palvelijan piti tarjota lasillinen "jotakin" kyytimiehelle. Kyytimies vastasi, että hän kiitti isäntää. Mutta jos juoma oli samasta tynnyristä kuin ennen, hän oli mieluummin ilman. Sillä välin nuoren herra Scroogen arkku oli sidottu vaunuihin. Lapset sanoivat koulumestarille mielellään hyvästi. He nousivat vaunuihin ja ajoivat iloisesti alas puutarhan läpi. Nopeat pyörät saivat kuuran ja lumen lentämään ikivihreiden lehtien päältä kuin sade.

"Aina hento olento, jonka yksi tuulen henkäys olisi voinut kuihduttaa", henki sanoi. "Mutta hänellä oli suuri sydän!"

"Niin oli", Scrooge huusi. "Sinä olet oikeassa. Minä en halua kieltää sitä. Jumala varjelkoon minua!"

"Hän kuoli vaimona", henki jatkoi, "ja hänellä oli luullakseni lapsia."

"Yksi lapsi", Scrooge vastasi.

"Oikein", henki sanoi. "Sinun sisarenpoikasi!"

Scrooge näytti levottomalta ja vastasi lyhyesti: "Niin."

Vaikka he olivat juuri jättäneet koulun taakseen, he seisoivat nyt erään kaupungin vilkkailla kaduilla. Siellä haamukulkijat liikkuivat edestakaisin. Siellä haamukärryt ja haamuvaunut taistelivat tiestä. Kaikki oikean kaupungin touhu oli siellä. Koristellut kaupat näyttivät aivan selvästi, että täälläkin oli taas joulu. Mutta nyt oli ilta, ja kaduilla oli valoa.

Henki pysähtyi erään puodin oven eteen ja kysyi Scroogelta, tunsiko hän sen.

"Tunnenko minä sen!" Scrooge sanoi. "Olinhan minä opissa siellä!"

He astuivat sisään. Siellä istui vanha herrasmies, jolla oli villainen peruukki. Hän istui hyvin korkean pulpetin takana. Jos hän olisi ollut kaksi tuumaa pidempi, hän olisi lyönyt päänsä kattoon. Kun Scrooge näki hänet, hän huusi innoissaan:

"Ah, se on vanha Fezziwig! Jumala siunatkoon häntä, se on Fezziwig taas elävänä!"

Vanha Fezziwig laski kynänsä ja katsoi ylös kelloon. Se oli tasan seitsemän. Hän hieroi käsiään ja korjasi väljää liiviään. Hän nauroi koko ruumiillaan, varpaista sormiin asti. Hän huusi hauskalla, öljyisellä, runsaalla, lihavalla, iloisella äänellä:

"Ohoi, siellä! Ebenezer! Dick!"

Scroogen entinen itse oli nyt kasvanut täydeksi nuorukaiseksi. Hän tuli iloisesti sisään, ja hänen perässään tuli hänen oppitoverinsa.

"Dick Wilkins, totta tosiaan!" Scrooge sanoi hengelle. "Oi Jumala, aivan niin. Tuossa hän on. Hän piti minusta kovasti, todella kovasti. Dick parka! Rakas, rakas Dick!"

"Ohoi, poikani!" Fezziwig sanoi. "Ei enää töitä tänä iltana. Joulunaatto, Dick! Joulu, Ebenezer! Pannaan ikkunaluukut kiinni", vanha Fezziwig huusi ja taputti lujasti käsiään. "Tehkää se, ennen kuin ehtii sanoa: Jack Robinson!"

Te ette voisi uskoa, kuinka nämä kaksi toveria ryhtyivät työhön. He juoksivat kadulle luukkujen kanssa — yksi, kaksi, kolme. He nostivat ne paikoilleen — neljä, viisi, kuusi. He panivat salvat kiinni — seitsemän, kahdeksan, yhdeksän. Ja he palasivat, ennen kuin olisitte ehtineet laskea kahteentoista. He läähättivät kuin kilpahevoset.

"Ohoi!" vanha Fezziwig huusi ja hyppäsi hyvin ketterästi alas korkealta pulpetilta. "Korjatkaa pois, pojat, ja tehkää paljon tilaa! Ohoi, Dick! Hei, Ebenezer!"

Korjatkaa pois! He korjasivat kaiken pois, kun vanha Fezziwig katsoi. Se oli pian tehty. He siirsivät kaikki irtotavarat sivuun, kuin ne olisi ajettu pois ihmisten silmistä ikuisiksi ajoiksi. He lakaisivat ja kastelivat lattian ja puhdistivat lamput. He panivat lisää polttoainetta takkaan. Ja puoti oli nyt siisti, lämmin, kuiva ja valoisa juhlasali. Kuka tahansa haluaisi nähdä sellaisen talvi-iltana.

Sisään tuli viulunsoittaja, nuottikirja kainalossa. Hän kiipesi korkealle pulpetille ja teki siitä soittolavan. Hän viritti viuluaan, ja ääni oli kuin viisikymmentä vatsakipua. Sisään tuli Mrs. Fezziwig, ääretön, ruumistunut hymy. Sisään tuli kolme neiti Fezziwigia, säteilevinä ja suloisina. Sisään tuli ne kuusi nuorta poikaa, joiden sydämet he särkivät. Sisään tuli kaikki ne nuoret miehet ja naiset, jotka olivat vanhan Fezziwigin töissä. Sisään tuli palvelusneitsyt ja hänen serkkunsa, leipuri. Sisään tuli keittäjätär ja hänen veljensä erityinen ystävä, maidontuoja. Sisään tuli poika kadun toiselta puolelta. Ihmiset epäilivät, että hän sai isännältään liian vähän ruokaa. Hän yritti piiloutua toisen talon tytön taakse. Tytön emäntä oli selvästi repinyt häntä korvista. Sisään he tulivat kaikki, yksi toisensa jälkeen. Jotkut tulivat ujosti, jotkut rohkeasti, jotkut sievästi, jotkut kömpelösti. Jotkut työnsivät, jotkut vetivät. Sisään he tulivat kaikki, tavalla tai toisella.

Nyt he kaikki lähtivät liikkeelle, kaksikymmentä paria kerrallaan. Ensin he menivät keskelle lattiaa. He jakaantuivat oikealle ja vasemmalle ja palasivat puolipiirissä samaan paikkaan. He menivät alas keskeltä ja tulivat takaisin ylös. He kiersivät ja kokoontuivat monella tavalla. Vanha etupari kääntyi väärässä paikassa. Uusi etupari lähti heti väärään suuntaan, niin pian kuin pääsi. Lopulta kaikki parit olivat etupareja, eikä yksikään takapari auttanut heitä! Silloin vanha Fezziwig taputti käsiään, pysäytti tanssin ja huusi: "Hyvin tehty!" Viulunsoittaja pani kuumat kasvonsa portteriruukkuun. Ruukku oli siellä juuri tätä varten. Mutta hän ei halunnut levätä. Kun hän nosti kasvonsa, hän alkoi heti soittaa uudestaan. Tanssijoita ei vielä ollut. Oli kuin toinen viulunsoittaja olisi väsyneenä viety kotiin ikkunaluukulla. Oli kuin hän itse olisi aivan uusi mies. Hän oli päättänyt voittaa toisen tai kuolla.

Sitten he tanssivat taas, ja sitten he leikkivät panttileikkejä, ja sitten he tanssivat taas. Ja siellä oli kakkua, ja siellä oli negusta. Ja siellä oli iso pala kylmää paistettua lihaa. Ja siellä oli iso pala kylmää keitettyä lihaa. Ja siellä oli joulutorttuja ja paljon olutta. Mutta illan paras hetki tuli paistetun ja keitetyn lihan jälkeen. Viulunsoittaja aloitti silloin "Sir Roger de Coverleyn". (Ovela koira, huomatkaa! Hän ymmärsi ammattinsa paremmin kuin te tai minä olisimme voineet neuvoa.) Silloin vanha Fezziwig asettui tanssimaan Mrs. Fezziwigin kanssa. He olivat vielä etuparina. Heillä oli edessään aika kova työ. Mukana oli kaksikymmentäkolme tai kaksikymmentäneljä paria. He olivat ihmisiä, joiden kanssa ei voinut laskea leikkiä. He olivat ihmisiä, jotka *tahtoivat* tanssia eivätkä osanneet kävellä ollenkaan.

Mutta heitä olisi voinut olla kaksi kertaa enemmän, jopa neljä kertaa enemmän. Silti vanha Fezziwig olisi pysynyt heidän mukanaan, ja niin olisi myös Mrs. Fezziwig. Mrs. Fezziwig ansaitsi olla miehensä toveri sanan kaikissa merkityksissä. Jos tämä ei ole suuri kehu, sanokaa minulle suurempi, niin käytän sitä. Kirkas valo näytti tulevan Fezziwigien pohkeista. Ne loistivat joka paikassa tanssia kuin kuut. Yhtenä hetkenä ette olisi voineet sanoa, miten niiden kävisi seuraavana. Vanha Fezziwig ja Mrs. Fezziwig tanssivat koko tanssin. Siinä oli "eteneminen ja peruuttaminen" ja "molemmat kädet kumppanille". Siinä oli "kumarrukset ja niiaukset" ja "korkkiruuvi". Siinä oli "pistä lanka neulansilmään" ja "palatkaa paikallenne". Sitten Fezziwig hypähti ylös. Hän hypähti niin näppärästi, että hän näytti räpäyttävän jalkojaan. Hän pääsi taas seisomaan horjumatta yhtään.

Kun kello löi yksitoista, nämä kotitanssit loppuivat. Mr. ja Mrs. Fezziwig asettuivat oven molemmille puolille. He puristivat jokaisen kättä, kun tämä lähti, ja toivottivat hänelle iloista joulua. Lopulta paikalla olivat enää kaksi puotipoikaa. He tekivät samoin näille pojille. Niin iloiset äänet hiljenivät. Pojat menivät nukkumaan sänkyihinsä, jotka olivat tiskin alla takahuoneessa.

Koko tämän ajan Scrooge oli ollut kuin ihminen, jolta järki on kadonnut. Hänen sydämensä ja sielunsa olivat kohtauksessa hänen entisen itsensä kanssa. Hän sanoi, että kaikki oli totta. Hän muisti kaiken ja nautti kaikesta, ja hän oli kummallisen liikuttunut. Hänen entisen itsensä ja Dickin loistavat kasvot kääntyivät lopulta pois. Vasta silloin hän muisti hengen. Hän huomasi, että se katsoi häntä tarkasti. Sen päälaen valo paloi aivan kirkkaasti.

"Vähällä", henki sanoi, "tuollaiset yksinkertaiset ihmiset saa kiitollisiksi."

"Vähällä!" Scrooge toisti.

Henki viittasi hänelle, että hän kuuntelisi kahta puotipoikaa. Pojat kiittivät Fezziwigia koko sydämestään. Sitten henki sanoi:

"No! Eikö niin? Hän on käyttänyt vain muutaman punnan teidän maallista rahaanne. Kolme tai ehkä neljä. Onko se niin suuri asia, että hän ansaitsee nämä kiitokset?"

"Ei se ole sitä", Scrooge sanoi. Hän suuttui näistä sanoista ja puhui huomaamattaan kuin entinen itsensä, ei kuin myöhempi. "Ei se ole sitä. Hänellä on voima tehdä meidät onnellisiksi tai onnettomiksi. Hän voi tehdä työstämme helppoa tai vaikeaa, huvia tai rasitusta. Hänen voimansa voi olla sanoissa ja katseissa. Ne ovat niin pieniä asioita, että niitä on mahdoton laskea. Entä sitten? Hänen antamansa onni on yhtä suuri kuin jos se maksaisi kokonaisen omaisuuden."

Hän tunsi hengen katseen ja pysähtyi.

"Mitä nyt?" henki kysyi.

"Ei mitään erityistä", Scrooge vastasi.

"Kyllä kai jotakin?" henki sanoi.

"Ei", Scrooge sanoi, "ei. Minä soisin voivani sanoa nyt pari kolme sanaa konttoristilleni. Siinä kaikki."

Kun hän sanoi tämän toiveen, hänen entinen itsensä pienensi lamput. Ja Scrooge ja henki seisoivat taas vierekkäin ulkona taivaan alla.

"Minun aikani käy lyhyeksi", henki sanoi. "Nopeasti!"

Se ei sanonut tätä Scroogelle eikä kenellekään, jonka hän näki. Mutta sanat saivat aikaan äkillisen muutoksen. Taas Scrooge näki itsensä. Hän oli nyt vanhempi, mies parhaimmillaan. Hänen kasvoissaan ei ollut myöhempien vuosien karkeita ja kovia juonteita. Mutta niissä alkoi näkyä huolen ja ahneuden merkkejä. Hänen silmänsä oli kiihkeä, ahne ja levoton. Se näytti himon, joka oli alkanut juurtua hänen sisäänsä. Se näytti myös paikan, johon kasvavan puun varjo laskeutuisi.

Hän ei ollut yksin. Hän istui kauniin nuoren tytön vieressä, ja tytöllä oli surupuku. Tytön silmissä oli kyyneliä, jotka kiilsivät menneiden joulujen hengen valossa.

"Se on pieni asia", tyttö sanoi lempeästi. "Sinulle hyvin pieni. Toinen epäjumala on ottanut minun paikkani. Minä olisin yrittänyt ilahduttaa ja lohduttaa sinua. Jos se voi tehdä niin tulevaisuudessa, minulla ei ole syytä suruun."

"Mikä epäjumala on ottanut sinun paikkasi?" hän vastasi.

"Kultainen epäjumala."

"Siinä on maailman tasapuolisuus!" hän sanoi. "Se moittii köyhyyttä enemmän kuin melkein mitään muuta. Mutta se halveksii myös rikkauden tavoittelua enemmän kuin melkein mitään muuta!"

"Sinä pelkäät maailmaa liian paljon", tyttö vastasi rauhallisesti. "Kaikki muut toiveesi ovat kadonneet. Nyt toivot vain, että maailma ei moiti sinua. Olen nähnyt, kuinka jalot toiveesi ovat kadonneet yksi toisensa jälkeen. Lopulta suuri himo, voiton himo, on vallannut sinut kokonaan. Enkö ole nähnyt?"

"Entä sitten?" hän sanoi. "Vaikka olen tullut viisaammaksi, mitä sitten? En ole muuttunut sinua kohtaan."

Tyttö pudisti päätään.

"Olenko minä muuttunut?"

"Meidän liittomme on vanha. Teimme sen, kun olimme molemmat köyhiä. Olimme tyytyväisiä siihen, kunnes voisimme parantaa elämäämme kärsivällisellä työllä. Sinä olet muuttunut. Silloin sinä olit toinen mies."

"Minä olin lapsi", hän sanoi kärsimättömästi.

"Omat tunteesi kertovat sinulle, että et ollut silloin se, mikä olet nyt", tyttö vastasi. "Minä olen sama. Kun sydämemme olivat yhtä, liittomme lupasi onnea. Nyt meitä on kaksi, ja se on pelkkää kurjuutta. En halua sanoa, kuinka usein ja tarkasti olen ajatellut tätä. Riittää, että olen ajatellut sitä ja voin päästää sinut vapaaksi."

"Olenko minä koskaan pyytänyt päästä vapaaksi?"

"Sanoilla. Ei. Ei koskaan."

"Millä sitten?"

"Muuttuneella luonnolla. Uudella mielellä. Toisenlaisella elämällä. Toisenlaisella toivolla, joka on nyt suuri päämääräsi. Kaikella, mikä teki rakkaudestani arvokkaan sinun silmissäsi. Ajattele, että meillä ei olisi koskaan ollut tätä liittoa." Tyttö katsoi häntä lempeästi mutta vakavasti. "Sano minulle: etsisitkö minua nyt? Yrittäisitkö voittaa minun sydämeni? Oi, ei!"

Hän näytti myöntävän vastoin tahtoaan, että tämä oli totta. Mutta hän sanoi vaivalloisesti: "Sinä et ajattele niin."

"Ajattelisin mielelläni toisin, jos vain voisin", tyttö sanoi. "Jumala sen tietää! Kun olen oppinut tällaisen totuuden, tiedän, kuinka vahva se on. Sitä ei voi vastustaa. Ajattele, että olisit vapaa tänään tai huomenna tai olisit ollut vapaa eilen. Voisinko uskoa, että valitsisit varattoman tytön? Sinä arvostelet kaiken voiton mukaan, jopa puhuessasi hänen kanssaan ystävällisesti. Ja jos valitsisit hänet, unohtaisit ainoan ohjeesi. Enkö minä tiedä, että katumus ja suru tulisivat varmasti sen jälkeen? Minä tiedän sen, ja minä päästän sinut vapaaksi. Teen sen koko sydämestäni, rakkauteni tähden häneen, jona sinä kerta olit."

Hän aikoi puhua, mutta tyttö käänsi päänsä pois ja jatkoi:

"Tämä ehkä surettaa sinua. Menneet muistot antavat minulle puoliksi sen toivon. Lyhyt, hyvin lyhyt aika, ja sinä unohdat tämän iloisesti. Se on sinulle kuin hyödytön uni, josta onneksi heräsit. Ole onnellinen siinä elämässä, jonka olet valinnut!"

Tyttö meni, ja he erosivat.

"Henki!" Scrooge sanoi. "Älä näytä minulle mitään enää! Vie minut kotiin. Miksi tahdot kiusata minua?"

"Yksi varjo vielä!" henki huusi.

"Ei enää!" Scrooge vastasi. "Ei enää. Minä en tahdo nähdä sitä. Älä näytä minulle mitään enää!"

Mutta armoton henki piti häntä kummallakin käsivarrellaan. Se pakotti hänet katsomaan, mitä seuraavaksi tapahtui.

He olivat toisessa paikassa ja näkivät toisen kohtauksen. Huone ei ollut kovin iso eikä komea, mutta se oli täynnä kaikkea mukavaa. Lähellä takan tulta istui kaunis nuori tyttö. Hän oli niin samannäköinen kuin edellinen tyttö, että Scrooge luuli häntä samaksi. Sitten hän näki *hänet*, joka oli nyt miellyttävä vaimo. Hän istui vastapäätä tytärtään. Huoneessa oli hirveä melu. Lapsia oli enemmän kuin Scrooge pystyi kiihtyneenä laskemaan. Runossa on kuuluisa lauma, jossa neljäkymmentä lasta on kuin yksi. Tämä oli toisin: jokainen lapsi oli kuin neljäkymmentä. Melu oli valtava, mutta se ei näyttänyt haittaavan ketään. Päinvastoin, äiti ja tytär nauroivat sydämestään ja iloitsivat siitä. Tytär meni pian mukaan leikkeihin, ja pikku rosvot ryöstivät häntä aivan armottomasti.

Mutta nyt kuului koputus ovelta, ja kaikki ryntäsivät heti sinne. Tyttö nauroi, ja villi lapsijoukko kantoi hänet ovea kohti. He ehtivät juuri ajoissa tervehtimään isää. Hän tuli kotiin, ja hänen mukanaan oli mies, joka kantoi joululahjoja ja leluja. Silloin he huusivat ja taistelivat ja hyökkäsivät turvattoman kantajan kimppuun! He tekivät tuoleista tikkaita ja kiipesivät ylös. He kaivoivat hänen taskujaan ja ottivat häneltä paperiin käärityt paketit. He vetivät häntä hiuksista ja keinuivat hänen kaulassaan. He löivät häntä selkään ja potkivat hänen jalkojaan! Ja mitä ihmeen ja ilon huutoja kuului, kun he avasivat jokaisen paketin! Sitten kuului kauhea uutinen: sylilapsi oli pistänyt nuken paistinpannun suuhunsa! Lisäksi se oli luultavasti jo niellyt kalkkunan, joka oli liimattu puulautaselle! Ja mikä valtava helpotus, kun se oli vain turhaa pelkoa! Mikä ilo ja kiitollisuus ja riemu! Niitä on mahdoton kuvata. Riittää, kun sanon tämän: Vähitellen lapset ja heidän tunteensa siirtyivät pois arkihuoneesta. He nousivat porras kerrallaan yläkertaan. Siellä he menivät nukkumaan ja rauhoittuivat.

Ja nyt Scrooge katsoi tarkemmin kuin ennen. Perheen isä istui oman takkansa ääreen tyttären ja äidin kanssa. Tytär nojasi häneen hellästi. Scrooge ajatteli, että aivan samanlainen olento olisi voinut sanoa häntä isäksi. Se olisi ollut yhtä täynnä suloa ja lupausta. Se olisi voinut olla kevät hänen elämänsä kylmässä talvessa. Silloin hänen silmänsä kostuivat.

"Kultaseni", mies sanoi ja kääntyi hymyillen vaimonsa puoleen, "minä näin tänä iltana erään vanhan ystäväsi."

"Kuka se oli?"

"Arvaapas!"

"Kuinka minä voisin arvata? Ei, kyllä tiedän", hän lisäsi heti ja nauroi, kun mieskin nauroi. "Mr. Scrooge."

"Mr. Scrooge se olikin. Menin hänen konttorinsa ikkunan ohi. Ikkuna oli auki, ja huoneessa paloi kynttilä. Siksi minun täytyi melkein katsoa häntä. Kuulin, että hänen kumppaninsa makaa kuolinvuoteella. Ja siellä hän istui yksin. Aivan yksinään maailmassa, luulen minä."

"Henki!" Scrooge sanoi murtuneella äänellä. "Vie minut pois tästä paikasta."

"Minä sanoin sinulle, että nämä olivat olleiden asioiden varjoja", henki vastasi. "Älä moiti minua siitä, että ne ovat, mitä ovat!"

"Vie minut pois!" Scrooge huusi. "Minä en kestä tätä!"

Hän kääntyi hengen puoleen. Se katsoi häntä kasvoilla, joissa oli oudosti osia kaikista kasvoista, jotka se oli näyttänyt. Silloin hän alkoi taistella sitä vastaan.

"Jätä minut! Vie minut takaisin. Älä kiusaa minua enää!"

Sitä tuskin voi sanoa taisteluksi. Henki ei näyttänyt tekevän mitään vastarintaa, eikä Scroogen voima silti liikuttanut sitä. Taistelun aikana Scrooge huomasi, että sen valo paloi korkealla ja kirkkaana. Hän arveli hämärästi, että hengen voima häneen tuli tästä valosta. Hän tarttui sammutinlakkiin ja painoi sen nopeasti alas hengen päähän.

Henki painui kokoon lakin alle, ja sammutin peitti sen koko ruumiin. Scrooge painoi kaikin voimin. Silti hän ei voinut peittää sen valoa, joka virtasi lakin alta maahan.

Hän tunsi, että hän oli aivan väsynyt ja hyvin uninen. Hän oli omassa makuuhuoneessaan. Hän painoi lakkia vielä viimeisen kerran, niin että hänen kätensä puutuivat. Hän ehti tuskin kömpiä sänkyyn, kun hän jo vaipui raskaaseen uneen.

### Sanasto

- **vekseli**: paperi, jossa luvataan maksaa rahaa tiettynä päivänä
- **repeteerikello**: taskukello, joka lyö tunnit, kun painaa jousta
- **tunika**: pitkä, yksinkertainen paita
- **kynttilänsammutin**: pieni tötterö, jolla sammutetaan kynttilä
- **viirikukko**: katolla oleva metallilintu, joka näyttää tuulen suunnan
- **kartano**: tässä: suuri vanha talo
- **puoti**: pieni kauppa
- **opissa**: oppimassa ammattia työssä
- **panttileikkejä**: leikkejä, joissa annetaan esine ja lunastetaan se tekemällä jotakin
- **negus**: kuuma, makea viinijuoma
- **portteri**: tumma olut
- **epäjumala**: väärä jumala; asia, jota ihminen palvoo
- **liitto**: tässä: lupaus mennä naimisiin
- **tuuma**: vanha pituusmitta, noin 2,5 senttimetriä
- **soisin**: toivoisin

## III.

Toinen kolmesta hengestä.

Scrooge heräsi, kun hän oli kuorsannut todella kovaa. Hän nousi istumaan sängyssä ja yritti selvittää ajatuksiaan. Tällä kertaa kenenkään ei tarvinnut kertoa hänelle, että kello oli taas lyömässä yksi. Hän tunsi, että hän oli herännyt juuri oikeaan aikaan. Jakob Marley oli lähettänyt toisen lähetin, ja hän halusi puhua sen kanssa. Mutta hän alkoi palella pahasti, kun hän odotti ja mietti. Minkä verhon uusi henki vetäisi sivuun? Siksi hän työnsi kaikki verhot itse sivuun. Sitten hän kävi taas makuulle ja katsoi tarkasti joka suuntaan sängyn ympärille. Sillä hän halusi puhua hengelle heti, kun se tuli. Hän ei halunnut, että se yllättäisi hänet ja hän säikähtäisi.

On reippaita herrasmiehiä, jotka kehuvat, että he osaavat pari temppua. He tavallisesti pitävät silmänsä auki. He sanovat, että he ovat valmiita kaikkeen kummalliseen. He sanovat pystyvänsä kaikkeen "kruunusta ja rististä" miestappoon asti. Näiden kahden välillä on varmasti paljon erilaisia asioita. Minä en väitä aivan näin paljon Scroogesta. Mutta pyydän teitä uskomaan, että hän oli valmis näkemään paljon outoja ilmestyksiä. Mikään sylilapsesta sarvikuonoon ei olisi erityisesti hämmästyttänyt häntä.

Hän odotti melkein mitä tahansa. Mutta hän ei osannut odottaa sitä, että ei tulisi mitään. Siksi hän alkoi väristä kovasti, kun kello löi yksi eikä henkeä tullut. Kului viisi minuuttia, kymmenen minuuttia, neljännes tuntia, eikä mitään tullut. Koko ajan hän makasi sängyssä keskellä punaista valoa. Se valo oli tullut, kun kello löi yksi. Se oli vain valoa, ja siksi se huolestutti häntä paljon enemmän kuin tusina henkiä. Sillä hän ei saanut selville, mitä se tarkoitti tai teki. Joskus hän pelkäsi, että hän oli juuri syttymässä palamaan itsestään. Silloin hänellä ei ollut edes sitä lohdutusta, että hän tiesi sen. Lopulta hän alkoi ajatella niin kuin te tai minä olisimme heti ajatelleet. Sillä se, joka ei ole hädässä, tietää aina, mitä hädässä olisi pitänyt tehdä. Ja hän olisi varmasti myös tehnyt sen. Lopulta, sanon minä, hän alkoi ajatella näin: Tämän aavemaisen valon lähde ja salaisuus oli viereisessä huoneessa. Valo näytti virtaavan sieltä, kun sitä seurasi tarkasti. Kun tämä ajatus täytti kokonaan hänen mielensä, hän nousi hiljaa ja käveli tohveleissaan ovelle.

Heti kun Scroogen käsi tarttui lukkoon, outo ääni huusi hänen nimeään. Se käski hänen tulla sisään. Hän totteli.

Se oli hänen oma huoneensa. Siitä ei ollut mitään epäilystä. Mutta se oli muuttunut kummallisesti. Seinillä ja katossa oli vihreitä kasveja, ja huone oli kuin lehto. Kirkkaat, loistavat marjat kimaltelivat kaikkialla. Rautatammen, mistelin ja murattien kiiltävät lehdet heijastivat valoa kuin monet pienet peilit. Valtava liekki nousi kohisten savupiippuun. Tuo vanha, uninen takka ei ollut koskaan nähnyt sellaista. Sitä ei ollut nähty Scroogen aikana eikä Marleyn aikana eikä moneen, moneen talveen.

Lattialla oli kasa, joka oli kuin valtaistuin. Siinä oli kalkkunoita, hanhia, riistaa, kanoja ja sianpaisteja. Siinä oli isoja lihakappaleita, pieniä porsaita ja pitkiä makkararenkaita. Siinä oli joulutorttuja, rusinapuddinkeja, osteritynnyreitä ja kuumia kastanjoita. Siinä oli punaposkisia omenoita, mehukkaita appelsiineja ja maukkaita päärynöitä. Siinä oli suuria loppiaiskakkuja ja kuumia punssimaljoja. Niiden suloinen höyry täytti huoneen. Tällä kasalla istui rennosti iloinen jättiläinen, joka oli komea katsella. Se piti kädessään palavaa soihtua. Soihtu oli muodoltaan vähän kuin runsauden sarvi. Se nosti soihtua ylös, korkealle ylös. Sen valo paistoi Scroogen päälle, kun hän kurkisti ovesta sisään.

"Käy sisään!" henki huusi. "Käy sisään! ja opi tuntemaan minua paremmin, ihminen!"

Scrooge astui pelokkaasti huoneeseen ja seisoi hengen edessä pää alhaalla. Hän ei ollut enää sama jäykkä Scrooge kuin ennen. Hengen silmät olivat kirkkaat ja ystävälliset, mutta hän ei halunnut katsoa niihin.

"Minä olen nykyisten joulujen henki", se sanoi. "Katso minua!"

Scrooge katsoi sitä kunnioittavasti. Hengellä oli yllään yksinkertainen vihreä vaippa, jonka reunassa oli valkoista turkista. Vaate riippui niin löysänä vartalolla, että vahva rinta oli paljaana. Oli kuin henki ei olisi halunnut suojata tai peittää sitä millään. Sen jalat näkyivät vaatteen alta, ja nekin olivat paljaat. Päässä sillä oli vain rautatammen seppele, jossa loisti jääpuikkoja. Sen tummanruskeat kiharat olivat pitkät ja vapaat. Ne olivat vapaat niin kuin sen iloinen hymy ja loistavat silmät. Yhtä vapaat olivat sen avoin käsi, iloinen ääni, sen hauska käytös ja hymyilevät kasvot. Vyöllä sillä oli vanhanaikainen tuppi. Siinä ei ollut miekkaa, ja ruoste oli syönyt sitä paljon.

"Sinä et ole koskaan ennen nähnyt minun kaltaistani!" henki huusi.

"En koskaan", Scrooge vastasi.

"Etkö ole koskaan kulkenut perheeni nuorempien jäsenten kanssa?" henki jatkoi. "Minä olen hyvin nuori. Siksi tarkoitan vanhempia veljiäni, jotka ovat syntyneet viime vuosina."

"En luule", Scrooge sanoi. "Pelkään, että en ole. Montako veljeä sinulla on ollut?"

"Enemmän kuin kahdeksan sataa", henki sanoi.

"Kauhea perhe elättää!" Scrooge mutisi.

Nykyisten joulujen henki nousi ylös.

"Henki", Scrooge sanoi nöyrästi, "vie minut, minne tahdot. Viime yönä minun oli pakko lähteä matkalle. Opin jotakin, ja se vaikuttaa minussa nyt. Jos voit opettaa minulle jotakin, anna minun hyötyä siitä tänä yönä."

"Tartu vaippaani!"

Scrooge teki niin kuin se käski ja piti lujasti kiinni vaipasta.

Rautatammet, mistelit, ruskeat marjat ja muratit katosivat hetkessä. Kalkkunat, hanhet, riista, kanat ja sianpaistit katosivat. Lihakappaleet, porsaat, makkarat, osterit, tortut, puddingit, hedelmät ja punssit katosivat. Myös huone, tuli, punainen valo ja yön hetki katosivat. Oli jouluaamu. He seisoivat eräällä kadulla Cityssä. Ilma oli kylmä, ja kuului ääntä, joka oli rämisevää mutta vilkasta ja mukavaa. Ihmiset raapivat lunta pois kaduilta ja katoilta. Pojista oli hirveän hauskaa nähdä, kun lumi putosi maahan ja hajosi pieniksi lumipyryiksi.

Talojen seinät näyttivät lumen rinnalla aika mustilta, ja ikkunat vielä mustemmilta. Katoilla oli sileää, valkoista lunta, ja maassa oli likaisempaa lunta. Kärryjen ja vaunujen raskaat pyörät olivat tehneet maan lumeen syviä uria. Urat kulkivat ristiin rastiin suurten katujen risteyksissä, sadoissa kohdissa. Ne olivat kuin mutkaisia kanavia, joita oli vaikea seurata paksussa keltaisessa sohjussa ja jäisessä vedessä. Taivas oli synkkä. Lyhyimmätkin kadut olivat täynnä likaista sumua, joka oli puoleksi sadetta ja puoleksi märkää lunta. Sen raskaimmat osat putosivat alas mustana nokisateena. Oli kuin kaikki Iso-Britannian savupiiput olisivat yhdessä syttyneet tuleen. Ne paloivat nyt sydämensä iloksi. Ilmassa ja kaupungissa ei ollut mitään erityisen iloista. Silti kaikkialla oli jonkinlainen ilo, jota kaunein kesäsää ja kirkkain kesäaurinko eivät voisi tuoda.

Sillä ihmiset, jotka lapioivat lunta katoilta, olivat hauskoja ja tyytyväisiä. He huusivat toisilleen katon reunan takaa. Vähän väliä he heittivät toisiaan hauskoilla lumipalloilla. Ne ovat paljon parempia aseita kuin moni sanoilla laskettu leikki. He nauroivat sydämellisesti, jos pallo osui, ja yhtä sydämellisesti, jos se meni ohi. Linnunkauppiaiden puodit olivat vielä puoliksi auki, ja hedelmäkaupat loistivat täydessä komeudessaan. Ovien vieressä seisoi isoja, pyöreitä, vatsakkaita koreja täynnä kastanjoita. Ne olivat muodoltaan kuin punakkaiden vanhojen herrojen liivit. Joskus ne kierivät ulos kadulle, koska ne olivat niin lihavia. Siellä oli punaisia, ruskeakasvoisia, leveävyötäisiä espanjalaisia sipuleita. Ne loistivat lihavina kuin Espanjan munkit. Ne iskivät hyllyiltä ovelasti silmää nuorille naisille. Naiset menivät ohi ja katsoivat ujosti katossa riippuvia misteleitä. Siellä oli päärynöitä ja omenoita, ja ne olivat kukkivina pyramideina. Siellä oli viinirypäleitä, jotka riippuivat isoista koukuista. Kauppiaat olivat hyvää hyvyyttään ripustaneet ne siihen. Ihmisten suut saivat vettyä ilmaiseksi, kun he kulkivat ohi. Siellä oli kokonainen kasa Lombardian pähkinöitä, jotka olivat sammaleisia ja ruosteen värisiä. Niiden hyvä tuoksu muistutti kävelyistä metsässä. Silloin oli hauska kahlata nilkkoja myöten kuivissa lehdissä. Siellä oli Norfolkin paistettuja omenoita, jotka olivat paksuja ja mustia. Ne näyttivät paremmin appelsiinien ja sitruunoiden keltaisen pinnan. Appelsiinit ja sitruunat olivat mehukkaita, ja niitä oli paljon. Ne pyysivät ja rukoilivat, että joku veisi ne paperipussissa kotiin. Sitten ne syötäisiin päivällisen jälkeen. Näiden hedelmien keskellä oli lasiastia, ja siinä oli kulta- ja hopeakaloja. Ne ovat tyhmiä ja hidasverisiä eläimiä. Silti nekin näyttivät tietävän, että jotakin oli tapahtumassa. Ne uivat pienessä maailmassaan suu auki, hitaasti ja ilman intoa.

Maustekauppiaiden kaupat! Ne olivat melkein kiinni, ehkä yksi tai kaksi luukkua oli auki. Mutta mitä noista aukoista näkikään! Vaa'an kupit laskeutuivat tiskille iloisella äänellä. Lanka ja rulla erosivat toisistaan nopeasti. Rasiat rapisivat edestakaisin kuin taikurin tavarat. Teen ja kahvin tuoksut olivat nenälle mukavat. Rusinat olivat upeita, mantelit hyvin valkoisia ja kanelitangot pitkiä ja suoria. Muut mausteet olivat suloisia. Sokeroidut hedelmät olivat kakkuina, ja niiden päällä oli sulaa sokeria. Kylminkin katsoja tunsi päänsä pyörivän. Viikunat olivat tuoreita ja pullukoita. Ranskan luumut punastuivat ujosti koristelluissa laatikoissa. Kaikki oli hyvää syödä ja kaunista joulukoristeissa. Mutta ei vielä kaikki. Ostajat olivat niin iloisen päivän odotuksessa, että he törmäsivät toisiinsa ovella. He rutistivat rajusti pajukorejaan. He jättivät ostoksensa tiskille ja juoksivat takaisin hakemaan niitä. He tekivät sadoittain samanlaisia virheitä, ja he olivat parhaalla tuulella. Maustekauppias ja hänen väkensä olivat hyvin hauskoja ja iloisia. He kiinnittivät esiliinansa selän takaa kiillotetuilla sydämillä. Ne olisivat voineet olla heidän omat sydämensä, ulkopuolella kaikkien nähtävinä. Joulun naakat saivat nokkia niitä, jos halusivat.

Mutta pian kirkonkellot kutsuivat kaikki hyvät ihmiset kirkkoon ja kappeliin. He lähtivät, ja he täyttivät kadut parhaissa vaatteissaan ja iloisina. Samaan aikaan kymmeniltä sivukaduilta, kujilta ja nimettömistä nurkista tuli lukemattomia ihmisiä. He kantoivat päivällisiään leipureiden puoteihin. Henki näytti katsovan näitä köyhiä juhlijoita kiinnostuneempana kuin ketään muita. Sillä se seisoi Scroogen kanssa erään leipurin porttikäytävässä. Se nosti kansia, kun ihmiset menivät ohi. Se sirotti soihdustaan suitsuketta heidän ruokaansa. Ja se oli hyvin omituinen soihtu. Sillä pari kertaa muutamat päivällisen kantajat tönivät toisiaan ja sanoivat vihaisia sanoja. Silloin se pirskotti soihdusta pari vesipisaraa, ja he leppyivät heti. Sillä he sanoivat, että olisi häpeällistä riidellä joulupäivänä. Ja niin se olisi! Totta puhuen, niin se olisi!

Aikanaan kellot lakkasivat soimasta, ja leipureiden puodit menivät kiinni. Silti oli helppo huomata kaikki nämä päivälliset ja se, miten ruoka kypsyi. Jokaisen leipurin uunin kohdalla oli märkä paikka. Siinä kadun kivet höyrysivät, kuin nekin olisivat kiehuneet.

"Onko sillä, mitä sinä pirskotat soihdustasi, jokin erityinen maku?" Scrooge kysyi.

"On. Minun oma makuni."

"Sopiiko se jokaiseen tämän päivän päivälliseen?" Scrooge kysyi.

"Jokaiseen, joka annetaan hyvällä sydämellä. Köyhään kaikkein parhaiten."

"Miksi köyhään kaikkein parhaiten?" Scrooge kysyi.

"Siksi, että se tarvitsee sitä kaikkein eniten."

"Henki", Scrooge sanoi, kun hän oli miettinyt hetken. "Ympärillämme on monta maailmaa ja paljon olentoja. Minua ihmetyttää, että juuri sinä haluaisit vähentää näiden ihmisten viatonta huvia."

"Minä!" henki huusi.

"Sinä haluaisit ottaa heiltä pois kaikki keinot syödä päivällistä joka seitsemäs päivä", Scrooge sanoi. "Usein se on ainoa päivä, jolloin he syövät päivällistä ollenkaan. Eikö niin?"

"Minä!" henki huusi.

"Sinä yrität sulkea nämä paikat seitsemäntenä päivänä?" Scrooge sanoi. "Ja se tarkoittaa aivan samaa."

"Minä yritän!" henki huusi.

"Anna anteeksi, jos olen väärässä. Niin on tehty sinun nimessäsi tai ainakin sinun perheesi nimessä", Scrooge sanoi.

"Teidän maanne päällä on muutamia ihmisiä", henki vastasi. "He väittävät, että he tuntevat meidät. He tekevät meidän nimessämme kiihkon ja ylpeyden tekoja. He tekevät pahansuopuuden, vihan ja kateuden tekoja. He tekevät tekopyhyyden ja itsekkyyden tekoja. Mutta he ovat meille ja koko sukullemme vieraita. He ovat kuin ihmisiä, jotka eivät ole koskaan eläneet. Muista tämä. Syytä heitä heidän töistään, älä meitä."

Scrooge lupasi tehdä niin. He menivät näkymättöminä, niin kuin ennenkin, esikaupunkeihin. Henki oli erikoinen, kuten Scrooge oli huomannut leipurin luona. Se oli jättiläinen, mutta se sopi helposti joka paikkaan. Se oli matalan katon alla yhtä yliluonnollinen ja yhtä arvokas kuin korkeassa salissa.

Ehkä hyvä henki halusi näyttää tämän voimansa. Tai ehkä sitä johti sen lempeä, jalo, sydämellinen luonne ja hellyys kaikkia köyhiä kohtaan. Se meni suoraan Scroogen konttoristin luo. Sinne se meni ja otti Scroogen mukaan, ja Scrooge piti kiinni sen vaatteista. Oven kynnyksellä henki hymyili ja pysähtyi. Se siunasi Bob Cratchitin kodin soihtunsa pisaroilla. Ajatelkaa tätä! Bobilla oli vain viisitoista Bobia \[Bob tarkoittaa myös šillinkiä\] viikossa. Joka lauantai hän pani taskuunsa vain viisitoista etunimeään. Silti nykyisten joulujen henki siunasi hänen neljän huoneen talonsa!

Nyt Mrs. Cratchit, Cratchitin vaimo, nousi. Hänellä oli yllään yksinkertainen hame, jonka hän oli kääntänyt kaksi kertaa. Mutta hänellä oli nauhoja, jotka ovat halpoja ja näyttävät hyviltä kuudella pennyllä. Hän kattoi pöydän yhdessä toisen tyttärensä Belinda Cratchitin kanssa. Belindalla oli myös nauhoja. Sillä välin nuori herra Peter Cratchit pisti haarukan perunapataan. Hänen valtava paidankauluksensa kulmat olivat hänen suussaan. Kaulus oli Bobin oma, mutta Bob oli antanut sen pojalleen ja perilliselleen päivän kunniaksi. Peter iloitsi, koska hänellä oli niin hienot vaatteet. Hän halusi näyttää itsensä puistoissa, joissa oli paljon ihmisiä. Samalla kaksi pienempää Cratchitia, poika ja tyttö, ryntäsivät sisään. He huusivat, että he olivat haistaneet hanhen leipurin puodin lähellä. He tiesivät, että se oli heidän hanhensa. He iloitsivat ihanista salvian ja sipulin ajatuksista ja tanssivat pöydän ympäri. He kehuivat nuorta herra Peter Cratchitia taivaisiin asti. Peter pysyi nöyränä, vaikka kaulus melkein kuristi hänet kuoliaaksi. Hän puhalsi tuleen, kunnes hitaat perunat kiehuivat ja kolkuttivat lujasti kattilan kantta. Ne halusivat päästä ulos ja kuorittaviksi.

"Mikähän teidän rakkaalle isällenne on tapahtunut?" Mrs. Cratchit sanoi. "Ja veljellenne, Pikku Timille! Ja Marthakin tuli viime joulupäivänä puoli tuntia aikaisemmin!"

"Tässä Martha on, äiti!" sanoi eräs tyttö, joka tuli sisään.

"Tässä Martha on, äiti!" molemmat nuoret Cratchitit huusivat. "Hurraa! Meillä on *sellainen* hanhi, Martha!"

"No, tervetuloa, tyttöseni! Kuinka myöhään sinä tulet!" Mrs. Cratchit sanoi. Hän suuteli häntä kymmeniä kertoja. Hän otti kiireesti pois hänen huivinsa ja hattunsa.

"Meidän piti tehdä paljon töitä valmiiksi viime yönä", tyttö vastasi. "Ja meidän piti siivota kaikki pois tänä aamuna, äiti!"

"Hyvä! Ei sillä ole väliä, kun vain olet kotona", Mrs. Cratchit sanoi. "Istu tulen eteen, kultani, ja lämmittele. Herra siunatkoon sinua!"

"Ei, ei! Tuolla isä tulee", huusivat molemmat nuoret Cratchitit, jotka olivat joka paikassa yhtä aikaa. "Mene piiloon, Martha, mene piiloon!"

Niin Martha meni piiloon, ja sisään tuli lyhyt Bob, isä. Hänen edessään roikkui kaulahuivi, joka oli ainakin kolme jalkaa pitkä, ilman hapsuja. Hänen kuluneet vaatteensa oli paikattu ja harjattu juhlaa varten. Ja Pikku Tim oli hänen selässään. Voi Pikku Tim parkaa! Hänellä oli pieni kainalosauva, ja rautakehys tuki hänen jäseniään!

"No, missä Marthamme on?" Bob Cratchit huusi ja katsoi ympärilleen.

"Hän ei tule", Mrs. Cratchit vastasi.

"Ei tule!" Bob toisti, ja hänen ilonsa kylmeni yhtäkkiä. Sillä hän oli ollut Timin täysiverinen hevonen koko matkan kirkosta. Hän oli tullut kotiin laukaten. "Ei tule joulupäiväksi!"

Martha ei halunnut nähdä hänen pettyvän, vaikka se oli vain leikkiä. Siksi hän tuli liian aikaisin esiin oven takaa ja juoksi isänsä syliin. Sillä välin molemmat nuoret Cratchitit veivät Pikku Timin pesuhuoneeseen. Hän sai kuulla, kuinka puddinki lauloi kuparikattilassa.

"Ja miten Pikku Tim käyttäytyi?" Mrs. Cratchit kysyi. Hän oli ensin nauranut Bobille, joka uskoi kaiken. Ja Bob oli halannut tytärtään sydämensä kyllyydestä.

"Hän oli kiltti kuin kulta", Bob vastasi, "ja vielä parempi. Hän on niin mietteliäs, koska hän istuu niin paljon yksin. Hän ajattelee kummallisimpia asioita, mitä olet koskaan kuullut. Kotimatkalla hän sanoi minulle, että hän toivoi ihmisten nähneen hänet kirkossa, koska hän oli raajarikko. Ehkä heidän olisi hyvä muistaa joulupäivänä Häntä, joka sai rammat kävelemään ja sokeat näkemään."

Bobin ääni värisi, kun hän kertoi tätä. Se värisi vielä enemmän, kun hän sanoi, että Pikku Tim tuli vahvemmaksi ja terveemmäksi.

Hänen nopean pienen kainalosauvansa ääni kuului lattialta. Ennen kuin kukaan ehti sanoa sanaakaan, Pikku Tim palasi veljensä ja sisarensa kanssa. He veivät hänet tuolille tulen eteen. Bob käänsi hihansuunsa ylös, vaikka mies raukka, ne eivät voineet enää huonontua. Hän sekoitti kannussa jotakin kuumaa ginistä ja sitruunasta. Hän sekoitti sitä huolellisesti ja pani sen takan viereen kiehumaan. Sillä välin nuori herra Peter ja molemmat nuoret Cratchitit, jotka olivat kaikkialla, menivät hakemaan hanhea. Pian he toivat sen juhlallisesti kotiin.

Syntyi sellainen touhu, että olisitte luulleet hanhen olevan maailman harvinaisin lintu. Se oli kuin ihme, jonka rinnalla musta joutsen oli tavallinen eläin. Ja totta puhuen tässä talossa se oli melkein niin. Mrs. Cratchit kuumensi lihakastikkeen, joka oli valmiina kattilassa, niin että se sihisi. Nuori herra Peter muussasi perunat. Miss Belinda maustoi omenakastikkeen. Martha pyyhki pölyn lämpimistä lautasista. Bob otti Pikku Timin viereensä pieneen pöydän nurkkaan. Molemmat nuoret Cratchitit nostivat tuolit kaikille, eivätkä he unohtaneet itseään. He asettuivat paikoilleen vartioon ja panivat lusikat suuhunsa. Näin he eivät huutaisi hanhea, ennen kuin oli heidän vuoronsa. Lopulta ruoka oli pöydässä, ja he lukivat pöytärukouksen. Tuli täysi hiljaisuus. Mrs. Cratchit katsoi tarkasti leikkuuveistä päästä päähän ja valmistautui työntämään sen linnun rintaan. Kun hän teki sen, kauan odotettu täyte tuli esiin. Silloin ilon humina nousi kaikkialta pöydän ympäriltä. Jopa Pikku Tim innostui molemmista nuorista Cratchiteista. Hän löi pöytään veitsensä varrella ja huusi matalalla äänellä: "Hurraa!"

Sellaista hanhea ei ollut koskaan ollut. Bob sanoi, että hänen mielestään sellaista hanhea ei ollut koskaan paistettu. Kaikki ihmettelivät, kuinka pehmeä, maukas, suuri ja halpa se oli. Omenakastikkeen ja perunoiden kanssa se riitti koko perheen päivälliseksi. Mrs. Cratchit katsoi pientä luuta, joka oli jäänyt vadille. Hän sanoi hyvin tyytyväisenä, että he eivät olleet jaksaneet syödä kaikkea! Silti jokainen oli saanut tarpeeksi. Varsinkin pienimmät Cratchitit olivat sukeltaneet salviaan ja sipuliin kulmakarvoja myöten! Mutta nyt Miss Belinda vaihtoi lautaset. Mrs. Cratchit lähti yksin huoneesta, koska hän oli niin levoton. Hän ei halunnut todistajia. Hän meni nostamaan puddinkia ja tuomaan sen sisään.

Mitä jos se ei ollut tarpeeksi kypsä? Mitä jos se hajoaisi, kun sitä nostettaisiin? Mitä jos joku oli kiivennyt takapihan muurin yli ja varastanut sen, kun he söivät hanhea? Tästä ajatuksesta molemmat nuoret Cratchitit muuttuivat harmaansinisiksi! He ajattelivat kaikenlaisia kauheita asioita.

Halloo! Paljon höyryä! Puddinki oli nostettu kattilasta. Haju kuin pesupäivänä! Se oli liina. Haju kuin ravintolasta ja piirakkakaupasta, joiden ovet ovat vierekkäin ja naapurina on pyykkäri! Se oli puddinki! Puolen minuutin kuluttua Mrs. Cratchit tuli sisään. Hän oli punainen, mutta hän hymyili voitonriemuisena. Puddinki oli kuin kirjava kanuunankuula, kova ja luja. Se paloi sytytetyssä konjakissa, ja konjakkia oli puoli puolikorttelia. Sen huipussa oli rautatammen oksa.

Oi, se oli ihmeellinen puddinki! Bob Cratchit sanoi aivan rauhallisesti, että se oli Mrs. Cratchitin suurin voitto. Se oli hänen suurin voittonsa siitä asti, kun he menivät naimisiin. Mrs. Cratchit sanoi, että nyt paino oli poissa hänen sydämeltään. Hän tunnusti, että hän oli epäillyt, oliko jauhoja tarpeeksi. Kaikilla oli siitä jotakin sanottavaa. Mutta kukaan ei sanonut eikä ajatellut, että se oli pieni puddinki isolle perheelle. Se olisi ollut suorastaan häpeä. Jokainen Cratchit olisi punastunut, jos joku olisi puhunut siitä.

Lopulta päivällinen oli ohi. He veivät ruoat pöydästä, lakaisivat takan edustan ja tekivät tulen. He maistoivat kannun juomaa, ja se oli erinomaista. Sitten he panivat omenoita ja appelsiineja pöydälle ja lapiollisen kastanjoita tuleen. Nyt koko Cratchitin perhe asettui takan ympärille piiriin, niin kuin Bob Cratchit sanoi. Hän tarkoitti puolipiiriä. Bob Cratchitin kyynärpään vieressä oli talon koko lasivarasto. Kaksi jalatonta lasia ja yksi kahvaton munakakkukuppi.

Nämä pitivät kannun kuuman juoman yhtä hyvin kuin kultaiset pikarit. Bob jakoi sitä silmät ilosta loistaen. Sillä välin kastanjat rätisivät ja halkeilivat tulessa. Nyt Bob sanoi:

"Iloista joulua meille kaikille, rakkaani! Jumala siunatkoon meitä!"

Kaikki perheenjäsenet toistivat sen.

"Jumala siunatkoon meitä jokaista!" Pikku Tim sanoi kaikkein viimeisenä.

Hän istui pienellä tuolillaan aivan isänsä lähellä. Bob piti hänen kuihtunutta pientä kättään omassa kädessään. Oli kuin hän rakastaisi lasta ja tahtoisi pitää hänet luonaan. Oli kuin hän pelkäisi, että joku veisi hänet pois.

Scrooge tunsi nyt hellyyttä, jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. "Henki", hän sanoi, "kerro minulle, jääkö Pikku Tim eloon."

"Minä näen tyhjän paikan", henki vastasi, "tuossa takan nurkassa. Näen kainalosauvan, jolla ei ole omistajaa. Se on tarkasti tallessa. Jos tulevaisuus ei muuta näitä varjoja, lapsi kuolee."

"Ei, ei", Scrooge sanoi. "Voi, ei, hyvä henki! Sano, että hän säästyy."

"Jos tulevaisuus ei muuta näitä varjoja, kukaan minun heimostani ei löydä häntä täältä", henki vastasi. "Entä sitten? Jos hän todennäköisesti kuolee, olisi parempi, että hän kuolisi pian ja vähentäisi liikaväestöä."

Scrooge painoi päänsä alas, kun hän kuuli omat sanansa hengen suusta. Katumus ja suuri suru valtasivat hänet.

"Ihminen", henki sanoi, "jos sinulla on ihmisen sydän eikä kivi, älä puhu noin ilkeästi. Odota, kunnes olet oppinut, mikä on liikaa ja missä se on. Tahdotko sinä päättää, kuka saa elää ja kuka kuolee? Luojan silmissä sinä olet ehkä halvempi kuin miljoonat tämän köyhän miehen lapsen kaltaiset. Ehkä sinä ansaitset elämän vähemmän kuin he. Oi Jumala! Mato puhuu lehdellä siitä, että sen nälkäisiä veljiä on maassa liikaa."

Scrooge kumartui hengen moitteen edessä ja katsoi vapisten maahan. Mutta hän nosti silmänsä nopeasti, kun hän kuuli oman nimensä.

"Mr. Scrooge!" Bob sanoi. "Minä juon teidän muistoksenne! Eläköön Mr. Scrooge, juhlan perustaja!"

"Juhlan perustaja, tosiaan!" huudahti Mrs. Cratchit. Hänen kasvonsa punastuivat. "Minä toivon, että hän olisi nyt täällä. Minä sanoisin hänelle, mitä minä hänestä ajattelen. Toivon, että se maistuisi hänelle hyvin!"

"Rakas vaimoni", sanoi Bob. "Lapset! Joulupäivä!"

"Totta puhuen vain joulupäivänä minä voin juoda sellaisen miehen muistoksi", vastasi Mrs. Cratchit. "Scrooge on inhottava, tyly, kova ja tunnoton mies. Sinä tiedät, että hän on sellainen, Robert! Kukaan ei tiedä sitä paremmin kuin sinä, mies parka!"

"Rakas vaimo", Bob sanoi lempeästi. "Joulupäivä!"

"Minä juon hänen terveydekseen sinun ja tämän päivän takia", sanoi Mrs. Cratchit. "En hänen takiaan. Pitkää ikää hänelle! Iloista joulua ja hyvää uutta vuotta! Hän on varmasti hyvin iloinen ja onnellinen!"

Lapset joivat Scroogen terveydeksi äidin jälkeen. Se oli päivän ensimmäinen asia, jonka he tekivät ilman sydäntä. Pikku Tim joi viimeisenä, mutta hän ei välittänyt siitä yhtään. Scrooge oli perheen mörkö. Kun joku sanoi hänen nimensä, musta varjo tuli perheen päälle. Varjo ei lähtenyt koko viiteen minuuttiin.

Sitten varjo oli poissa, ja he olivat kymmenen kertaa iloisempia. He olivat iloisia jo siksi, että Scrooge Surullinen oli nyt poissa.

Bob Cratchit kertoi, että hän tiesi työpaikan nuorelle herra Peterille. Jos Peter sai sen paikan, hän saisi täydet viisi šillinkiä ja kuusi pennyä viikossa. Molemmat nuoret Cratchitit nauroivat kovasti. He ajattelivat, että Peteristä tulisi liikemies. Peter itse katsoi miettivästi tuleen kaulustensa välistä. Hän näytti siltä, että hän mietti jo tärkeää asiaa. Mihin hän panisi rahansa, kun hän saisi tuon valtavan palkan?

Martha oli opissa muotikauppiattaren luona. Nyt hän kertoi heille, millaista työtä hänellä oli. Hän kertoi, kuinka monta tuntia hän ompeli yhteen menoon. Huomisaamuna hän aikoi nukkua oikein pitkään ja rauhassa. Huominen oli pyhäpäivä, ja hän oli sen päivän kotona. Hän kertoi myös kreivittärestä ja lordista. Hän oli nähnyt heidät muutama päivä sitten. Lordi "oli melkein yhtä pitkä kuin Peter", hän sanoi. Silloin Peter nosti kauluksiaan hyvin korkealle. Jos te olisitte siellä, ette näkisi hänen päätään.

Koko tämän ajan kastanjat ja ruukku kiersivät ympäri. Pian Pikku Tim lauloi laulun. Hänellä oli pieni, valittava ääni. Laulu kertoi eksyneestä lapsesta, joka kulki lumessa. Tim lauloi sen oikein hyvin.

Tässä ei ollut mitään erikoista. He eivät olleet kaunista väkeä. Heillä ei ollut hyviä vaatteita. Heidän kenkänsä eivät todellakaan pitäneet vettä. Heidän vaatteensa olivat aika huonot. Ja Peter tiesi ehkä, melkein varmasti, miltä panttilainaamo näyttää sisältä.

Mutta he olivat onnellisia ja kiitollisia. He pitivät toisistaan, ja he olivat tyytyväisiä elämäänsä. Sitten he alkoivat kadota. Hengen soihtu antoi heille viimeisen kirkkaan valon. Siinä valossa he näyttivät vielä onnellisemmilta. Scrooge katsoi heitä loppuun asti, ja varsinkin Pikku Timiä.

Nyt alkoi tulla pimeä, ja lunta satoi paljon. Scrooge ja henki kävelivät pitkin katuja. Kirkkaat tulet loistivat ihmeellisesti keittiöissä, vierashuoneissa ja kaikenlaisissa muissa huoneissa.

Täällä tuli näytti, kuinka ihmiset valmistivat hauskoja päivällisiä. Lautaset lämpenivät tulen edessä. Tummanpunaiset verhot odottivat. Ne piti vain vetää kiinni, ja kylmä ja pimeä jäivät ulos.

Tuolla kaikki talon lapset juoksivat ulos lumeen. He menivät naimisissa olevia sisariaan ja veljiään vastaan. He menivät vastaan myös serkkuja, setiä ja tätejä. Jokainen halusi tervehtiä heitä ensimmäisenä.

Täällä taas ikkunoissa näkyivät vieraiden varjot. Tuolla kulki joukko kauniita nuoria naisia. Kaikilla oli päähineet ja turkiskengät, ja kaikki puhuivat yhtä aikaa. He menivät pienin askelin johonkin naapuritaloon. Voi sitä poikamiestä, joka näki heidän menevän sisään! He loistivat kauniina. He olivat ovelia lumoojia, ja he tiesivät sen itse hyvin.

Paljon ihmisiä oli matkalla ystävien luo. Jos te olisitte nähneet heidät, olisitte ehkä ajatelleet näin: kukaan ei ole kotona. Kukaan ei ota heitä vastaan, kun he tulevat. Mutta joka talo odotti vieraita. Joka talossa puut paloivat takassa korkealla, puoliväliin piippua.

Jumala siunatkoon, kuinka henki iloitsi! Se paljasti koko rintansa ja avasi ison kätensä. Se kulki eteenpäin ja antoi iloa avokätisesti. Se oli vilkasta ja viatonta iloa. Se antoi sitä kaikkeen, mihin se ylsi.

Lampunsytyttäjä juoksi heidän edellään. Hän teki pimeille kaduille pieniä valopilkkuja. Hän oli pukeutunut iltaa varten, koska hän aikoi viettää sen jossakin. Kun henki kulki ohi, jopa hän nauroi ääneen. Mutta hän ei tiennyt, että hänen seuranaan oli muita kuin joulu!

Henki ei varoittanut Scroogea mitenkään. Yhtäkkiä he seisoivat kylmällä ja kolkolla nummella. Joka puolella oli valtavan suuria kiviä. Paikka oli kuin jättiläisten hautausmaa. Vesi olisi levinnyt joka paikkaan, mutta jää piti sitä kiinni. Siellä kasvoi vain sammalta ja keltaruusua ja karheaa, rehevää ruohoa.

Kaukana lännessä aurinko laski. Se oli jättänyt taivaalle tulenpunaisen viivan. Viiva katsoi tätä autiota maata hetken kuin vihainen silmä. Sitten se tummeni yhä enemmän ja sammui yön pimeään.

"Mikä paikka tämä on?" kysyi Scrooge.

"Tässä paikassa asuvat kaivosmiehet. He tekevät työtä maan sisässä", vastasi henki. "Mutta he tuntevat minut. Katso!"

Kynttilä loisti mökin ikkunasta, ja he menivät nopeasti sitä kohti. He kulkivat seinän läpi. Seinä oli savea ja kiveä. Sisällä iloinen joukko oli kirkkaan tulen ympärillä. Siellä oli vanha, hyvin vanha mies ja hänen vaimonsa. Siellä olivat heidän lapsensa ja lastenlapsensa, ja vielä yksi sukupolvi lisäksi. Kaikilla oli yllään iloiset juhlavaatteet.

Vanha mies lauloi heille joululaulun. Hänen äänensä voitti harvoin tuulen äänen autiolla nummella. Laulu oli ollut jo hyvin vanha, kun hän oli poika. Aina välillä kaikki yhtyivät lauluun. Kun he lauloivat kovempaa, vanha mies voimistui ja lauloi lujempaa. Kun he lopettivat, hänen voimansa heikkenivät taas.

Henki ei jäänyt sinne. Se käski Scroogen pitää kiinni vaipastaan, ja se lensi nummen yli. Mihin? Ei kai merelle? Merelle.

Scrooge katsoi taakseen ja kauhistui. Hän näki kaistaleen maata ja pelottavia kallioita. Hänen korvansa soivat veden äänestä. Vesi vyöryi, karjui ja kiehui kauheissa luolissa. Vesi oli itse kaivanut ne. Se yritti vihassaan kaivaa pois maan perustuksia.

Muutaman peninkulman päässä rannasta oli kauhea riutta. Aallot löivät sitä koko vuoden. Riutalla seisoi yksinäinen majakka. Meriruohoa oli paljon sen alaosan ympärillä. Myrskylinnut nousivat ja laskivat sen ympärillä kuin aallot, joiden yli ne lensivät. Olisi voinut luulla, että tuuli kantoi niitä niin kuin vesi kantoi meriruohoa.

Kaksi miestä vartioi majakan valoa. Täälläkin he olivat sytyttäneet tulen. Tulen valo loisti paksun kiviseinän aukosta kauhealle merelle. Miehet istuivat yksinkertaisen pöydän ääressä. He ojensivat kovat kätensä pöydän yli toisilleen. He toivottivat toisilleen iloista joulua ja joivat grogia kannusta. Toinen mies oli vanhempi. Hänen kasvonsa olivat karheat ja arpiset kovista jäistä. Ne olivat kuin vanhan laivan keulakuva. Hän alkoi laulaa karkeaa laulua. Laulu oli itsekin kuin kova tuuli.

Taas henki kiiruhti eteenpäin mustan ja vaahtoavan meren yli. Se meni yhä eteenpäin. Henki kertoi Scroogelle, että he olivat kaukana kaikista rannoista. Silloin he laskeutuivat laivalle.

He seisoivat perämiehen vieressä ruorin luona. He seisoivat tähystäjän vieressä keulassa. He seisoivat upseerien vieressä, jotka olivat vahdissa. Kaikki näyttivät haamuilta omilla paikoillaan. Mutta jokainen hyräili jotakin joululaulua tai ajatteli jotakin joulun ajatusta. Tai hän puhui hiljaa toverilleen jostakin menneestä joulupäivästä. Hän puhui myös toiveistaan päästä kotiin.

Laivalla oli valvovia ja nukkuvia miehiä, hyviä ja pahoja. Jokainen oli sinä päivänä sanonut toverilleen lempeämmän sanan kuin muina päivinä. Jokainen oli jollakin tavalla ollut mukana joulun juhlassa. Jokainen oli muistanut kaukana olevia ihmisiä, joista hän välitti. Ja hän tiesi, että he ajattelivat häntä ilolla.

Scrooge kuunteli tuulen valitusta. Hän ajatteli, kuinka juhlallista oli kulkea yksin pimeässä tuntemattomilla vesillä. Niiden syvyys oli yhtä käsittämätön kuin kuolema. Ja kun hän ajatteli näitä asioita, hän kuuli sydämellisen naurun. Scrooge hämmästyi suuresti. Hän hämmästyi vielä enemmän, kun hän tunsi naurun. Se oli hänen oman sisarenpoikansa nauru! Scrooge oli nyt valoisassa, kuivassa ja iloisessa huoneessa. Henki seisoi hänen vieressään ja hymyili. Se katsoi tätä samaa sisarenpoikaa ystävällisesti ja tyytyväisenä.

"Hah, hah!" nauroi Scroogen sisarenpoika. "Hah, hah, hah!"

Ehkä te jollakin yllättävällä tavalla opitte tuntemaan ihmisen, joka nauraa onnellisemmin kuin Scroogen sisarenpoika. Silloin voin vain sanoa, että minäkin haluan tutustua häneen. Esitelkää hänet minulle, niin minusta tulee hänen ystävänsä.

Maailmassa taudit ja surut tarttuvat. Mutta mikään ei tartu niin vahvasti kuin nauru ja iloinen mieli. Tämä on oikea, reilu ja jalo järjestys.

Scroogen sisarenpoika nauroi ja piti kiinni kyljistään. Hän heilutti päätään ja väänteli kasvojaan hyvin kummallisesti. Hänen vaimonsa nauroi yhtä sydämellisesti kuin hän. Heidän ystävänsä eivät olleet yhtään huonompia. Hekin nauroivat ja huusivat ilosta.

"Hah, hah! Hah, hah, hah, hah!"

"Hän sanoi, että joulu oli joutavia, niin totta kuin minä elän!" huudahti Scroogen sisarenpoika. "Ja hän uskoi sen lisäksi!"

"Sitä suurempi häpeä hänelle, Fred!" sanoi Scroogen sisarenpojan vaimo vihaisena. Jumala siunatkoon naisia! He eivät koskaan tee mitään puoliksi. He sanovat kaiken suoraan.

Hän oli hyvin sievä, tämä nuori vaimo, aivan tavattoman sievä. Hänen kasvoissaan oli kuopat, ja ne olivat ihanat. Kasvot näyttivät hämmästyneiltä. Hänen suunsa oli pieni ja kypsä. Se näytti olevan tehty suudelmia varten, ja niin se varmasti olikin. Leuan ympärillä oli kaikenlaisia pieniä, hyviä pilkkuja. Kun hän nauroi, leuka suli toiseen leukaan. Hänellä oli kirkkaimmat silmät, jotka olette ikinä nähneet pienen olennon päässä. Niin, te sanoisitte, että hän osasi tehdä ihmisen vihaiseksi, te ymmärrätte. Mutta hän osasi myös tehdä ihmisen taas tyytyväiseksi. Voi, aivan täydellisesti!

"Hän on naurettava äijä parka", sanoi Scroogen sisarenpoika. "Niin asia on. Hän ei ole niin miellyttävä kuin hän ehkä voisi olla. Mutta hänen vikansa tuovat hänelle itse rangaistuksen. Minulla ei ole mitään sanottavaa häntä vastaan."

"Hän on varmaan hyvin rikas, Fred", sanoi nuori vaimo. "Ainakin sinä sanot minulle aina niin."

"Mitä siitä, armaani!" sanoi Scroogen sisarenpoika. "Hänen rahoistaan ei ole hänelle mitään hyötyä. Hän ei tee niillä mitään hyvää. Hän ei tee niillä omaa elämäänsä mukavaksi. Hän ei voi edes iloita siitä — hah, hah, hah! — että hän auttaa meitä joskus."

"Minä en siedä häntä", sanoi vaimo. Vaimon sisaret ja kaikki muut naiset sanoivat samoin.

"Mutta minä siedän!" vastasi Scroogen sisarenpoika. "Minun tulee häntä sääli. En voisi olla vihainen hänelle, vaikka yrittäisin. Kenelle hänen oikkunsa ovat haitaksi? Aina vain hänelle itselleen. Hän saa päähänsä, että hän ei pidä meistä. Hän ei tahdo tulla syömään päivällistä meidän kanssamme. Mitä siitä seuraa? Hän ei menetä paljon, vain yhden päivällisen."

"Minusta hän menettää oikein hyvät päivälliset", keskeytti nuori vaimo. Kaikki muut sanoivat samoin. Ja täytyy sanoa, että he olivat hyviä tuomareita, koska he olivat juuri syöneet. Jälkiruoka oli pöydällä, ja he istuivat lampun valossa tulen ympärillä.

"Hyvä! Kuulen sen ilolla", sanoi Scroogen sisarenpoika, "koska minä en paljon luota näihin nuoriin emäntiin. Mitä *sinä*, Topper, sanot?"

Topper oli selvästi kiinnostunut yhdestä nuoren vaimon sisaresta. Siksi hän vastasi, että vanhapoika on kunnoton hylkiö. Vanhapojalla ei ole oikeutta sanoa ajatustaan tästä asiasta. Silloin nuoren vaimon sisar punastui. Se oli tukeva sisar, jolla oli pitsikaulus. Se ei ollut se sisar, jolla oli ruusuja rinnassa.

"Jatka, Fred", sanoi nuori vaimo ja taputti käsiään. "Hän ei koskaan lopeta sitä, mitä hän alkaa sanoa! Hän on niin hauska mies!"

Scroogen sisarenpoika purskahti taas nauruun. Tukeva sisar yritti kyllä estää naurun tarttumista hyvänhajuisella etikalla. Mutta sitä oli mahdoton estää. Siksi kaikki tekivät niin kuin Fred ja nauroivat.

"Minä yritin vain sanoa tämän", sanoi Scroogen sisarenpoika. "Hän ei välitä meistä, eikä hän halua iloita meidän kanssamme. Siksi hän luullakseni menettää muutamia hauskoja hetkiä. Ne eivät tekisi hänelle mitään pahaa. Hän on omien ajatustensa kanssa homeisessa vanhassa konttorissaan tai pölyisissä huoneissaan. Minä olen varma, että meidän seuramme on hauskempaa. Minä aion kutsua hänet joka vuosi, halusi hän tai ei, koska minä säälin häntä. Hän saa moittia joulua, kunnes hän kuolee. Mutta joka vuosi minä menen hänen luokseen hyvällä tuulella. Minä sanon: 'Kuinka jaksatte, eno Scrooge?' Silloin hänen täytyy pakostakin ajatella joulusta paremmin. Ehkä hän jättää konttoristi paralleen viisikymmentä puntaa. Jos siitä on vain se hyöty, *siinä* on jo jotakin. Ja luulen, että minä pehmitin häntä eilen."

Nyt muut nauroivat, koska he ajattelivat, että hän oli pehmittänyt Scroogea. Hän oli oikein hyväluonteinen mies. Hän ei välittänyt siitä, miksi he nauroivat, kunhan he vain nauroivat. Siksi hän kannusti heitä ja antoi pullon kiertää iloisesti.

Teen jälkeen heillä oli vähän musiikkia. He olivat hyvin musikaalinen perhe. He osasivat laulaa moniäänisiä lauluja ja vuorolauluja, sen voin teille vakuuttaa. Varsinkin Topper osasi. Hän osasi murista oikein hyvää bassoa niin kuin hyvä laulaja. Eikä hänen otsansa suonet koskaan paisuneet, eikä hän tullut punaiseksi.

Scroogen sisarenpojan vaimo soitti hyvin harppua. Hän soitti muun muassa yksinkertaisen, pienen kappaleen. Se ei ollut mitään erikoista: te olisitte oppineet viheltämään sen kahdessa minuutissa. Kappale oli ollut hyvin tuttu lapselle, joka haki Scroogen koulusta. Menneiden joulujen henki oli muistuttanut häntä siitä.

Kun Scrooge kuunteli näitä säveliä, hän näki edessään kaiken, mitä ensimmäinen henki oli näyttänyt. Hänen mielensä tuli yhä pehmeämmäksi. Hän ajatteli näin: vuosia sitten hän olisi voinut kuulla näitä säveliä usein. Silloin hän olisi ehkä hoitanut elämän hyvyyttä omaksi onnekseen. Hän olisi tehnyt sen omin käsin. Hän ei olisi tarvinnut haudankaivajan lapiota, joka hautasi Jakob Marleyn.

Mutta he eivät käyttäneet koko iltaa musiikkiin. Hetken kuluttua he alkoivat leikkiä panttileikkejä. On hyvä olla joskus lapsi, ja jouluna se sopii parhaiten. Tämän juhlan mahtava Perustaja itse oli silloin lapsi.

Ensin he olivat sokkosilla. Tietysti. Ja minä en usko, että Topper oli todella sokea. Yhtä vähän uskon, että hänen silmänsä olivat saappaissa. Minun mielestäni hän oli sopinut asiasta Scroogen sisarenpojan kanssa. Ja nykyisten joulujen henki tiesi sen.

Topper ajoi takaa tukevaa sisarta, jolla oli pitsikaulus. Kukaan ei voinut uskoa, että hän oli sokea. Hän kaatoi hiilihangot ja kaatui tuolien päälle. Hän törmäsi pianoon ja oli tukehtua verhojen väliin. Minne sisar meni, sinne hänkin meni! Hän tiesi aina, missä tukeva sisar oli. Hän ei halunnut ottaa kiinni ketään muuta.

Ehkä te olisitte juosseet häntä vastaan tahallanne, niin kuin jotkut tekivät. Silloin hän olisi teeskennellyt, että hän yritti ottaa teidät kiinni. Se olisi ollut loukkaus teidän järkeänne vastaan. Mutta heti hän olisi mennyt sivulle sinne, missä tukeva sisar oli. Sisar huusi usein, että tämä ei ollut reilua. Eikä se ollutkaan.

Mutta viimein Topper sai tytön kiinni. Silkkihame kahisi, ja tyttö juoksi edestakaisin. Silti Topper ajoi hänet nurkkaan. Nurkasta ei ollut mitään pääsyä pois. Silloin Topperin käytös oli aivan kauheaa. Hän teeskenteli, että hän ei tuntenut tyttöä. Hän teeskenteli, että hänen piti koskea tytön hiuskoristetta. Hän pani sormuksen tytön sormeen ja ketjun tytön kaulaan. Näin hän muka varmisti, kuka tyttö oli. Se oli ilkeää, se oli hirmuista!

Tyttö sanoi hänelle varmasti, mitä hän tästä ajatteli. Se tapahtui, kun toinen sokko oli liikkeellä. Silloin he olivat yhdessä verhojen takana, aivan ystävällisesti.

Scroogen sisarenpojan vaimo ei ollut sokkosilla. Hänellä oli iso tuoli ja jalkajakkara mukavassa nurkassa. Henki ja Scrooge seisoivat aivan hänen takanaan. Mutta hän leikki panttileikkejä. Hän rakasti armastaan oikein hyvin kaikilla aakkosten kirjaimilla.

Hän oli myös erittäin hyvä leikissä "Kuinka, milloin ja missä". Hän voitti sisarensa kokonaan, ja hänen miehensä iloitsi siitä salaa. Mutta sisaretkin olivat nokkelia tyttöjä, sen Topper olisi voinut kertoa teille.

Siellä oli kai kaksikymmentä ihmistä, nuoria ja vanhoja. Kaikki leikkivät, ja niin leikki Scrooge myös. Hän innostui niin paljon, että hän unohti yhden asian. Kukaan ei kuullut hänen ääntään. Hän sanoi arvauksensa aivan kovaa, ja hän arvasi usein oikein. Paras Whitechapelin neula oli terävin neula. Siitä luvattiin, että sen silmä ei katkaissut lankaa. Mutta sekään ei ollut terävämpi kuin Scrooge. Scrooge kuitenkin luuli olevansa tylsä.

Henki oli hyvin iloinen, kun se näki Scroogen tällaisella mielellä. Se katsoi häntä niin ystävällisesti, että Scrooge alkoi pyytää. Hän pyysi kuin lapsi, että hän saa jäädä, kunnes vieraat lähtevät. Mutta henki sanoi, että se ei käynyt.

"Nyt alkaa uusi leikki", sanoi Scrooge. "Puoli tuntia, henki, vain puoli tuntia!"

Leikki oli "On" ja "Ei". Scroogen sisarenpojan piti ajatella jotakin. Muiden piti arvata, mitä se oli. Hän sai vastata heidän kysymyksiinsä vain "on" tai "ei", totuuden mukaan.

He kysyivät nopeasti paljon kysymyksiä. Niin he saivat tietää, että hän ajatteli eläintä. Se oli elävä eläin, melko ilkeä eläin, villi eläin. Se murisi ja röhki joskus, ja joskus se puhui. Se asui Lontoossa ja käveli kadulla. Kukaan ei näyttänyt sitä rahasta, eikä kukaan taluttanut sitä ympäri. Se ei asunut eläintarhassa. Kukaan ei koskaan teurastanut sitä millään torilla. Se ei ollut hevonen, ei aasi, ei lehmä, ei härkä. Se ei ollut tiikeri, ei koira, ei sika, ei kissa, ei karhu.

Aina kun joku kysyi uuden kysymyksen, sisarenpoika purskahti taas nauruun. Hän nauroi niin kovasti, että hänen piti nousta sohvalta ja polkea jalkaa. Lopulta tukeva sisar alkoi nauraa yhtä kovasti. Hän huudahti:

"Minä keksin sen! Minä tiedän, mikä se on, Fred! Minä tiedän, mikä se on!"

"Mikä se on?" kysyi Fred.

"Se on enosi Scro-o-o-o-oge!"

Ja niin se todella oli. Kaikki ihmettelivät. Mutta joku sanoi, että yksi vastaus oli väärä. Kun joku kysyi: "Onko se karhu?", Fredin olisi pitänyt sanoa: "On." Vastaus "ei" vei heidän ajatuksensa pois Mr. Scroogesta. Jos heidän ajatuksensa olivat koskaan edes menneet sinne.

"Hän on todella tuonut meille paljon iloa", sanoi Fred. "Me olisimme kiittämättömiä, jos emme joisi hänen maljaansa. Tässä on lasi kuumaa viiniä heti käsillä. Ja minä sanon: 'Eläköön eno Scrooge!'"

"Hyvä! Eläköön eno Scrooge!" huusivat kaikki.

"Iloista joulua ja onnellista uutta vuotta vanhalle miehelle, millainen hän sitten onkin!" sanoi Scroogen sisarenpoika. "Hän ei tahtonut ottaa tätä toivotusta minulta, mutta saakoon hän sen kuitenkin. Eläköön eno Scrooge!"

Eno Scrooge oli huomaamatta tullut hyvin iloiseksi ja huolettomaksi. Hän halusi juoda maljan tälle seuralle, vaikka seura ei tiennyt, että hän oli siellä. Hän halusi kiittää sitä puheella, jota kukaan ei kuullut. Mutta henki ei antanut hänelle aikaa. Sisarenpoika sanoi viimeisen sanansa, ja samalla koko näky katosi. Scrooge ja henki olivat taas matkalla.

He näkivät paljon ja menivät kauas. He kävivät monessa kodissa, ja aina siitä tuli onnea. Henki seisoi sairaiden sänkyjen vieressä, ja sairaat olivat iloisia. Se seisoi vierailla mailla, ja matkamiehet olivat lähellä kotia. Se seisoi kärsivien ihmisten luona, ja he olivat kärsivällisiä suuremmassa toivossaan. Se seisoi köyhyyden luona, ja köyhyys oli rikas.

Se meni vaivaistaloihin, sairaaloihin ja vankiloihin, kaikkiin kurjuuden turvapaikkoihin. Joskus turhamainen ihminen käytti pientä valtaansa ja sulki oven hengeltä. Mutta kaikkialle muualle henki jätti siunauksensa. Ja se opetti Scroogelle opetuksensa.

Se oli pitkä yö, jos se oli vain yksi yö. Sitä Scrooge epäili, koska kaikki joulun pyhät näyttivät sulaneen siihen aikaan, jonka he viettivät yhdessä. Oli myös kummallista, että Scrooge pysyi samannäköisenä, mutta henki vanheni selvästi. Scrooge oli huomannut tämän, mutta hän ei puhunut siitä, ennen kuin he lähtivät lasten loppiaiskemuista. He seisoivat molemmat jollakin aukealla paikalla. Scrooge katsoi henkeä ja näki, että sen hiukset olivat harmaat.

"Onko henkien elämä niin lyhyt?" kysyi Scrooge.

"Minun elämäni täällä maan päällä on hyvin lyhyt", vastasi henki. "Se päättyy tänä yönä."

"Tänä yönä!" huudahti Scrooge.

"Keskiyöllä. Kuule! Aika lähestyy."

Juuri silloin kellot löivät kolme neljännestä yli yksitoista.

"Anna minulle anteeksi, jos minulla ei ole oikeutta kysyä", sanoi Scrooge. Hän katsoi tarkasti hengen vaippaa. "Mutta minä näen jotakin outoa. Se ei kuulu sinuun, ja se pistää esiin helman alta. Onko se jalka vai sorkka?"

"Se on ehkä sorkka, vaikka siinä on lihaakin", vastasi henki surullisesti. "Katso tänne."

Henki veti vaippansa poimuista esiin kaksi lasta. He olivat kurjia, hylättyjä, kauheita, inhottavia ja surkeita. He polvistuivat hengen jalkojen juureen ja pitivät kiinni sen vaatteista.

"Oi, ihminen! Katso tänne. Katso, katso alas tänne!" huudahti henki.

Toinen oli poika, toinen tyttö. He olivat keltaisia, laihoja, ryysyisiä ja vihaisia lapsia. He olivat kuin susia. Mutta he myös ryömivät nöyrinä.

Kaunis nuoruus olisi voinut täyttää heidän kasvonsa ja antaa niille kirkkaimmat värit. Mutta laiha ja ryppyinen käsi, kuin ajan käsi, oli tehnyt muuta. Se oli puristanut, vääntänyt ja repinyt niitä. Niissä olisivat voineet asua enkelit. Mutta niissä väijyivät paholaiset ja tuijottivat uhkaavasti. Ihminen voi muuttua, tulla huonoksi ja tuhoutua, millä portaalla tahansa. Tämä kummallinen luomakunta on täynnä salaisuuksia. Mutta sen hirviöt eivät ole puoliksikaan näin kauheita ja julmia.

Scrooge perääntyi säikähtäneenä. Henki näytti lapset hänelle tällä tavalla, ja hän aikoi sanoa jotakin. Hän aikoi sanoa, että he olivat sieviä lapsia. Mutta sanat tukehtuivat. Ne eivät suostuneet näin valtavaan valheeseen.

"Henki! Ovatko nämä lapset sinun?" Muuta Scrooge ei pystynyt sanomaan.

"He ovat ihmisten", vastasi henki ja katsoi alas heitä kohti. "He etsivät turvaa minulta ja valittavat vanhemmistaan. Tämä poika on Taitamattomuus. Tämä tyttö on Puute. Varo heitä molempia ja kaikkia heidän sukulaisiaan. Mutta ennen kaikkea varo tätä poikaa, koska hänen otsassaan on kirjoitus. Minä näen sen. Se on Tuomio, jos kukaan ei pyyhi kirjoitusta pois. Kieltäkää se!" huudahti henki ja nosti kätensä kaupunkia kohti. "Moittikaa niitä, jotka kertovat sen teille! Sallikaa se omien tarkoitustenne takia ja tehkää siitä vielä pahempi! Ja odottakaa loppua!"

"Eikö heillä ole mitään turvapaikkaa eikä apua?" kysyi Scrooge.

"Eikö vankiloita ole?" vastasi henki. Se kääntyi viimeisen kerran Scroogen puoleen hänen omilla sanoillaan. "Entä vaivaistaloja?"

Kello löi kaksitoista.

Scrooge katsoi ympärilleen ja etsi henkeä, mutta hän ei nähnyt sitä. Viimeinen lyönti lakkasi soimasta. Silloin hän muisti vanhan Jakob Marleyn ennustuksen. Hän nosti silmänsä. Hän näki juhlallisen haamun, joka oli kokonaan vaatteiden peitossa. Haamu tuli häntä kohti pitkin maata, niin kuin sumu.

### Sanasto

- **kruunusta ja rististä**: peli rahalla
- **lehto**: pieni metsä
- **rautatammen oksa**: oksa pensaasta, jolla on piikkiset vihreät lehdet ja marjoja; joulukoriste
- **misteli**: kasvi, jota ripustetaan kattoon jouluna
- **soihtu**: palava valaisin, jota kannetaan kädessä
- **runsauden sarvi**: sarvi, josta tulee ruokaa ja hyvää; merkki rikkaudesta
- **vaippa**: pitkä, leveä vaate hartioilla
- **tuppi**: kotelo miekalle
- **seitsemäs päivä**: sunnuntai
- **salvia**: mausteyrtti
- **kainalosauva**: sauva, jonka avulla kävellään, kun jalka ei kanna
- **raajarikko**: ihminen, jonka jalka tai käsi ei toimi hyvin
- **puddinki**: makea jouluruoka, joka keitetään kangaspussissa
- **puolikortteli**: vanha pieni nestemitta
- **liikaväestö**: ihmisiä, joita on muka liian paljon
- **mörkö**: pelottava olento lasten saduissa
- **muotikauppiattaren**: muotikauppiatar on nainen, joka myy hienoja naisten vaatteita ja hattuja
- **panttilainaamo**: paikka, josta saa rahaa, kun jättää sinne tavaran pantiksi
- **nummella**: nummi on avara, kylmä maa, jossa ei kasva puita
- **keltaruusua**: eräs kasvi, joka kasvaa nummella
- **grogia**: grogi on kuuma alkoholijuoma
- **keulakuva**: puinen hahmo laivan keulassa
- **vanhapoika**: mies, joka ei ole naimisissa
- **tukeva**: vahva ja vähän pyöreä
- **sokkosilla**: leikki, jossa yhdellä on silmät kiinni sidottuna ja hän etsii muita
- **panttileikkejä**: leikkejä, joissa annetaan esine ja saadaan se takaisin tekemällä jotakin
- **Perustaja**: tässä: Kristus, joulun juhlan perustaja
- **sorkka**: eläimen kova jalka
- **Taitamattomuus**: se, ettei ihminen tiedä tai osaa
- **Puute**: se, ettei ihmisellä ole sitä, mitä hän tarvitsee

## IV.

Viimeinen henki.

Hitaasti, vakavasti ja äänettömästi henki lähestyi. Kun se tuli lähelle, Scrooge vaipui polvilleen. Sillä henki näytti levittävän hämärää salaisuutta jopa ilmaan, jonka läpi se liikkui.

Sillä oli nokimusta puku. Puku peitti sen pään, kasvot ja vartalon. Vain yksi ojennettu käsi näkyi. Ilman tätä kättä Scrooge olisi tuskin erottanut henkeä yön pimeydestä.

Henki tuli hänen viereensä. Hän tunsi, että se oli pitkä ja ryhdikäs. Sen salaperäinen läsnäolo täytti hänet juhlallisella pelolla. Muuta hän ei tiennyt, koska henki ei puhunut eikä liikkunut.

"Seisonko minä tulevien joulujen hengen edessä?" kysyi Scrooge.

Henki ei vastannut mitään. Se vain osoitti kädellään eteenpäin.

"Sinä aiot näyttää minulle asioiden varjoja", jatkoi Scrooge. "Ne eivät ole vielä tapahtuneet, mutta ne tapahtuvat tulevaisuudessa. Eikö niin, henki?"

Puvun yläosa meni hetkeksi poimuille, niin kuin henki olisi taivuttanut päätään. Tämä oli ainoa vastaus, jonka Scrooge sai.

Scrooge oli jo tottunut haamujen seuraan. Mutta hän pelkäsi tätä äänetöntä henkeä kovasti. Hänen polvensa tärisivät. Kun hän yritti seurata sitä, hän pysyi tuskin pystyssä. Henki pysähtyi hetkeksi. Näytti siltä, että se näki hänen tilansa ja antoi hänelle aikaa toipua.

Mutta Scroogen olo tuli vain pahemmaksi. Outo, epäselvä kauhu sai hänet vapisemaan. Hän tiesi, että tumman verhon takana haamun silmät katsoivat häntä tarkasti. Hän yritti katsoa kovasti. Mutta hän näki vain haamun käden ja mustan vaatekasan.

"Tulevaisuuden henki!" hän huudahti. "Minä pelkään sinua enemmän kuin ketään henkeä, jonka olen nähnyt. Mutta minä tiedän, että sinä haluat tehdä minulle hyvää. Minä toivon, että sinä muutat minut toisenlaiseksi ihmiseksi. Siksi minä tulen mielelläni sinun kanssasi, ja sydämeni on kiitollinen. Etkö sinä tahdo puhua minulle?"

Henki ei vastannut hänelle mitään. Käsi osoitti suoraan eteenpäin.

"Johda!" sanoi Scrooge. "Johda! Yö menee pian pois, ja se on minulle kallista aikaa, minä tiedän sen. Johda, henki!"

Henki liikkui pois samalla tavalla kuin se oli tullut. Scrooge seurasi sitä sen vaatteiden varjossa. Hänestä tuntui, että vaatteet tukivat häntä ja kantoivat häntä eteenpäin.

He eivät oikeastaan kävelleet Cityyn. Näytti melkein siltä, että City kasvoi maasta ja ympäröi heidät. Mutta siellä he nyt olivat, aivan keskellä Cityä. He olivat pörssissä kauppamiesten joukossa. Miehet kävelivät edestakaisin ja kilistivät rahaa taskuissaan. He puhuivat pienissä ryhmissä ja katsoivat kellojaan. He leikkivät miettivästi isoilla kultaisilla sineteillään ja niin edelleen. Scrooge oli nähnyt heidän tekevän niin usein.

Henki pysähtyi pienen kauppamiesryhmän viereen. Scrooge näki, että käsi osoitti heitä. Hän meni lähemmäs ja kuunteli heidän puhettaan.

"Ei", sanoi iso, lihava mies, jolla oli tavattoman suuri leuka. "Minä en tiedä siitä paljon mitään. Minä tiedän vain, että hän on kuollut."

"Milloin hän kuoli?" kysyi toinen.

"Viime yönä, luullakseni."

"No, mikä häntä vaivasi?" kysyi kolmas. Hän otti ison hyppysellisen nuuskaa suuresta rasiasta. "Minä luulin, että hän ei koskaan kuolisi."

"Jumala tiesi", sanoi ensimmäinen ja haukotteli.

"Mitä hän on tehnyt rahoillaan?" kysyi punanaamainen herrasmies. Hänen nenänsä päästä riippui kasvannainen. Se heilui kuin kalkkunakukon heltta.

"Sitä minä en ole kuullut", sanoi isoleukainen mies ja haukotteli taas. "Ehkä hän jätti ne ammattikunnalleen. *Minulle* hän ei ole jättänyt niitä. Muuta minä en tiedä."

Tälle pilalle kaikki nauroivat.

"Hautajaiset ovat varmaan hyvin halvat", sanoi sama mies. "Sillä niin totta kuin elän, minä en tiedä ketään, joka menee niihin. Entä jos me lähtisimme sinne vapaaehtoisina?"

"Olkoon niin, jos siellä on lounas", sanoi herrasmies, jolla oli kasvannainen nenässä. "Mutta ruokaa minun täytyy saada, jos tulen mukaan."

Taas kaikki nauroivat.

"No, minä olen kuitenkin vähiten itsekäs teistä kaikista", sanoi ensimmäinen puhuja. "Sillä minä en koskaan käytä mustia hansikkaita enkä koskaan syö lounasta. Mutta minä olen valmis lähtemään, jos joku muu tulee. Kun oikein ajattelen, en ole ollenkaan varma. Ehkä minä olin hänen läheisin ystävänsä. Sillä meillä oli tapana pysähtyä ja puhua, missä tahansa tapasimme. Hyvästi, hyvästi!"

Puhujat ja kuuntelijat lähtivät pois ja menivät muiden ryhmien joukkoon. Scrooge tunsi nämä miehet. Hän katsoi henkeä ja toivoi selitystä.

Henki liukui ulos kadulle. Sormi osoitti kahta miestä, jotka tapasivat toisensa. Scrooge kuunteli taas. Hän ajatteli, että selitys oli ehkä tässä.

Hän tunsi myös nämä miehet hyvin. He olivat liikemiehiä, hyvin rikkaita ja mahtavia. Scrooge oli aina yrittänyt pysyä heidän suosiossaan. Hän teki sen liikemiehenä, vain liikemiehenä.

"Kuinka jaksatte?" kysyi toinen.

"Kuinka itse jaksatte?" vastasi toinen.

"No!" sanoi ensimmäinen. "Paholainen on vihdoin saanut omansa!"

"Niin minulle on kerrottu", vastasi toinen. "Nyt on oikein kylmä, eikö olekin?"

"Niin kuin aina jouluna. Te ette kai käy luistelemassa?"

"En, en. Minulla on muuta tekemistä. Hyvää huomenta!"

Ei sanaakaan lisää. Niin he tapasivat, niin he puhuivat ja niin he erosivat.

Scrooge ihmetteli ensin, miksi henki piti näitä pieniä keskusteluja tärkeinä. Mutta hän oli varma, että niillä oli jokin salainen merkitys. Hän alkoi miettiä, mikä se merkitys oli. Keskustelut tuskin koskivat Jakobin kuolemaa. Jakob oli hänen vanha kauppakumppaninsa. Sillä hänen kuolemansa kuului menneisyyteen, ja tämän hengen alue oli tulevaisuus. Hän ei keksinyt tuttaviensa joukosta ketään, johon keskustelut sopivat.

Mutta hän oli varma, että niissä oli opetus hänelle, koskivat ne ketä tahansa. Opetus oli hänen omaksi parannuksekseen. Siksi hän päätti pitää mielessään jokaisen sanan, jonka hän kuuli. Hän päätti pitää mielessään myös kaiken, mitä hän näki. Erityisesti hän päätti katsoa omaa varjoaan, kun se tuli esiin. Sillä hän tunsi, että hänen tuleva käytöksensä antaisi hänelle vihjeen, jota hän kaipasi. Silloin nämä arvoitukset olisivat helpompia ratkaista.

Hän katsoi ympärilleen ja etsi omaa kuvaansa. Mutta toinen mies seisoi hänen tavallisessa nurkassaan. Kello osoitti aikaa, jolloin hän tavallisesti oli siellä. Monet ihmiset tulivat sisään pääportista, mutta hän ei nähnyt omaa kuvaansa heidän joukossaan. Se ei kuitenkaan hämmästyttänyt häntä. Sillä hän oli ajatellut muuttaa elämäänsä. Hän luuli ja toivoi, että hänen uudet päätöksensä olivat nyt käyneet toteen.

Henki seisoi hiljaa ja pimeänä hänen vieressään, käsi ojossa. Kun Scrooge heräsi mietteistään, hän katsoi käden liikettä ja suuntaa. Hän ymmärsi, että väsymättömät silmät katsoivat häntä tarkasti. Hän alkoi vapista, ja häntä paleli.

He jättivät vilkkaan paikan ja lähtivät outoon kaupunginosaan. Scrooge ei ollut koskaan käynyt siellä, mutta hän tiesi paikan ja sen huonon maineen. Kadut olivat likaisia ja kapeita. Puodit ja talot olivat kurjia. Ihmiset olivat puolialastomia, humalaisia ja inhottavia, ja heidän kenkänsä olivat huonot. Kujat ja porttikäytävät olivat kuin likakuoppia. Niistä tuli pahaa hajua, likaa ja elämää yksinäisille kaduille. Koko seutu höyrysi rikoksia, likaa ja kurjuutta.

Syvällä tässä kirouksen ja jumalattomuuden pesässä oli puoti katon alla. Sen seinät olivat matalat, ja se pisti esiin kadulle. Siellä omistaja osti rautaa, rättejä, pulloja, luita ja rasvajätettä. Sisällä lattialla oli kasoja ruosteisia avaimia, nauloja ja ketjuja. Siellä oli saranoita, viiloja, vaakakuppeja, painoja ja kaikenlaista rautaromua. Likaisissa rättikasoissa, pahanhajuisissa rasvakasoissa ja korkeissa luukasoissa oli salaisuuksia. Ne syntyivät ja säilyivät siellä. Harva ihminen halusi tutkia niitä.

Tavaroiden keskellä, joita hän myi, istui harmaapäinen, melkein seitsemänkymmenvuotias roisto. Hän istui lähellä hiiliuunia, joka oli vanhoista tiilistä. Hän oli suojannut itsensä kylmältä ilmalta verholla. Verho oli haisevia, sekaisia repaleita, ja se riippui nuorasta. Hän poltti piippuaan, ja hänellä oli hyvä ja rauhallinen olo.

Scrooge ja henki tulivat hänen luokseen juuri silloin, kun eräs ämmä tuli puotiin. Ämmä kantoi raskasta vaatenyyttiä. Hän oli tuskin päässyt sisään, kun toinen ämmä tuli puotiin samanlaisen taakan kanssa. Heti hänen jälkeensä tuli mies, jolla oli haalistuneet mustat vaatteet. Mies säikähti kovasti, kun hän näki heidät. Ämmät olivat säikähtäneet yhtä paljon, kun he tunsivat toisensa. He olivat niin hämmästyneitä, että hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Vanha mies, jolla oli piippu suussa, oli myös hiljaa. Sitten he kaikki kolme purskahtivat nauruun.

"Palkkavaimo saa mennä ensin!" huusi se, joka oli tullut ensin sisään. "Pesuakka saa mennä toisena, ja hautajaistoimittajan apulainen kolmantena. Katso, vanha Joe, tämäpä on hyvä sattuma! Me olemme kaikki täällä yhdessä, vaikka emme sopineet siitä!"

"Parempaa paikkaa teillä ei olisi voinut olla", sanoi vanha Joe ja otti piipun suustaan. "Tule vierashuoneeseen. Se on sinulle jo vanhastaan tuttu. Eivätkä nuo kaksi muutakaan ole ihan outoja täällä. Odottakaa, kun suljen puodin oven. Kas, kuinka se kirisee! Täällä ei ole yhtään rautapalaa, joka on niin ruostunut kuin sen saranat, luulen minä. Olen varma, että täällä ei ole yhtään luuta, joka on niin vanha kuin minun luuni. Hah, hah! Me kaikki sovimme hyvin tähän työhön. Me osaamme sen hyvin. Tule vierashuoneeseen. Tule vierashuoneeseen."

Vierashuone oli paikka rättiverhon takana. Vanha mies kohensi tulta vanhalla mattokepillä. Nyt oli yö, ja hänen lamppunsa savusi. Hän korjasi lamppua piippunsa varrella. Sitten hän pani piipun taas suuhunsa.

Sillä aikaa se nainen, joka oli jo puhunut, heitti nyyttinsä lattialle. Hän istui ylpeästi tuolille ja nojasi kyynärpäillään polviinsa. Hän katsoi rohkeasti muita.

"Mitä eroa sillä on! Mitä eroa sillä on, Mrs. Dilber?" sanoi nainen. "Jokaisen on oikeus pitää huolta itsestään. Niin hän aina teki."

"Se on totta!" sanoi pesuakka. "Kukaan ei tehnyt sitä enemmän kuin hän."

"No, älä sitten väittele, niin kuin pelkäisit, akka. Kuka on toista parempi? Emme kai me ala moittia toisiamme?"

"Emme tietenkään!" sanoivat Mrs. Dilber ja mies yhtä aikaa. "Toivotaan, että emme."

"Hyvä!" huusi nainen. "Se riittää. Kuka köyhtyy, vaikka muutamia tällaisia tavaroita häviää häneltä? Ei kuollut ihminen, luulen minä."

"Ei tosiaan", sanoi Mrs. Dilber ja nauroi.

"Ilkeä, vanha saituri!" jatkoi nainen. "Jos hän halusi pitää nämä kuolemansa jälkeen, miksi hän ei elänyt niin kuin muut ihmiset? Silloin joku olisi hoitanut häntä, kun hän teki kuolemaa. Mutta nyt hän veti viimeisen henkäyksensä aivan yksin."

"Aivan niin", sanoi Mrs. Dilber. "Se on Jumalan rangaistus hänelle."

"Minä haluaisin, että hän olisi saanut vähän kovemman rangaistuksen", vastasi nainen. "Ja hän olisikin saanut, voitte uskoa sen. Mutta minä en päässyt käsiksi mihinkään muuhun. Avaa tämä nyytti, vanha Joe, ja sano, mitä maksat siitä. Sano suoraan, mitä ajattelet. Minä voin olla ensimmäinen, enkä pelkää, vaikka he näkevät. Me tiedämme hyvin, että me autoimme toisiamme jo ennen kuin tulimme tänne. Se ei ole synti. Avaa nyytti, Joe."

Mutta hänen ystäviensä hieno kohteliaisuus ei sallinut tätä. Mies haalistuneissa mustissa vaatteissa astui esiin ensimmäisenä. Hän näytti oman varastetun tavaransa. Sitä ei ollut paljon. Pari kolme sinettiä, lyijykynän pidike, kalvosinnapit ja halpa rintakoru, siinä kaikki. Vanha Joe tutki ne tarkasti ja mietti niiden hintaa. Sitten hän kirjoitti liidulla seinään, paljonko hän antoi kustakin tavarasta. Kun tavaraa ei enää ollut, hän laski summat yhteen.

"Siinä on sinun laskusi", sanoi Joe. "Minä en anna äyriäkään enemmän, vaikka he keittäisivät minut elävältä. Kenen vuoro nyt on?"

Vuoro oli Mrs. Dilberin. Hänellä oli lakanoita ja pyyhkeitä, pieni kangaspala ja kaksi vanhanaikaista hopeista teelusikkaa. Hänellä oli myös sokeripihdit ja muutamat saappaat. Joe laski hänenkin tavaransa seinään samalla tavalla.

"Minä annan aina liikaa naisille. Se on minun heikkouteni, ja niin minä tuhoan itseni", sanoi vanha Joe. "Tässä on sinun laskusi. Jos pyytäisit vielä yhden pennyn lisää ja tekisit siitä riidan, minä katuisin anteliaisuuttani. Silloin ottaisin pois puoli kruunua."

"Ja avaa nyt *minun* nyyttini, Joe", sanoi ensimmäinen nainen.

Joe laskeutui polvilleen, koska hän halusi avata sen paremmin. Hän avasi paljon solmuja ja veti ulos ison, raskaan käärön tummaa kangasta.

"Miksi sinä tätä sanot?" kysyi Joe. "Verhoja!"

"Ahaa!" vastasi nainen. Hän nauroi ja nojasi eteenpäin, käsivarret ristissä. "Verhoja!"

"Et kai sinä ottanut niitä alas renkaineen päivineen?" kysyi Joe. "Hän makasi vielä sängyssä!"

"Otin kyllä", vastasi nainen. "Miksi en?"

"Sinä synnyit rikastumaan", sanoi Joe, "ja sinä rikastut varmasti."

"Minä ojennan käteni aina, kun voin saada jotakin", sanoi nainen kylmästi. "Varsinkin sellaisen miehen takia kuin *hän* oli, sen lupaan sinulle, Joe. Älä nyt kaada öljyä peitteen päälle."

"Hänen peitteensäkö?" kysyi Joe.

"Kenen muun, luulet?" vastasi nainen. "Hän ei vilustu, vaikka hän on nyt ilman sitä."

"Toivottavasti hän ei kuollut mihinkään tarttuvaan tautiin? Mitä?" sanoi vanha Joe. Hän pysähtyi työssään ja katsoi ylös.

"Älä sitä pelkää", vastasi nainen. "En pitänyt hänen seurastaan niin paljon. Jos hänellä olisi ollut sellainen tauti, en olisi jäänyt sinne näiden tavaroiden takia. No, sinä saat katsoa tämän paidan läpi, kunnes silmiäsi särkee. Et löydä siitä yhtään reikää etkä kulunutta paikkaa. Se on paras paita, joka hänellä oli, ja aivan hieno. He olisivat hävittäneet sen ilman minua."

"Mitä tarkoitat hävittämisellä?" kysyi vanha Joe.

"Sitä, että he panivat sen ruumiin päälle hautaa varten", sanoi nainen ja nauroi. "Joku oli niin hullu, että teki sen. Mutta minä riisuin sen taas pois. Jos puuvillakangas ei kelpaa sellaiseen, se ei kelpaa mihinkään. Se sopii ruumiille aivan yhtä hyvin. Hän ei voi näyttää rumemmalta kuin hän näytti tuossa paidassa."

Scrooge kuunteli tätä keskustelua kauhuissaan. He istuivat saaliinsa ympärillä vanhan miehen lampun huonossa valossa. Scrooge katsoi heitä hyvin suurella inholla. Inho olisi tuskin ollut suurempi, vaikka he olisivat olleet likaisia paholaisia. Se oli kuin he olisivat kaupanneet itse ruumista.

"Hah, hah!" nauroi sama nainen. Vanha Joe otti esiin flanellikukkaron ja laski kaikkien rahat lattialle. "Näin tämä juttu päättyi, näettekö! Elämänsä aikana hän pelotti kaikki ihmiset pois luotaan. Hän teki sen, että meillä olisi hänestä hyötyä, kun hän oli kuollut! Hah, hah, hah!"

"Henki!" sanoi Scrooge ja vapisi päästä varpaisiin. "Minä näen, minä näen. Tämän onnettoman miehen kohtalo voisi olla minun kohtaloni. Minun elämäni kulkee nyt sinne. Laupias Jumala, mikä tämä on!"

Hän astui kauhuissaan taaksepäin, koska näky oli muuttunut. Nyt hän melkein kosketti sänkyä. Se oli paljas sänky ilman verhoja. Sängyssä makasi repaleisen lakanan alla jotakin. Se oli äänetön, mutta se kertoi itsestään kauhealla tavalla.

Huone oli hyvin pimeä, niin pimeä, että siitä ei nähnyt tarkasti. Jokin salainen halu sai Scroogen silti katsomaan ympärilleen. Hän halusi tietää, millainen huone se oli. Kalpea valo tuli ulkoa suoraan sängylle. Siinä makasi tämän miehen ruumis. Joku oli ryöstänyt häneltä kaiken. Kukaan ei vartioinut häntä, kukaan ei itkenyt, kukaan ei kaivannut häntä.

Scrooge katsoi henkeä. Sen käsi osoitti vakavasti ruumiin päätä. Peite oli ruumiin päällä hyvin huolimattomasti. Jos sitä nostaisi vähänkin, kasvot näkyisivät. Jos Scrooge liikuttaisi vain sormeaan, hän näkisi ne. Hän ajatteli sitä. Hän tiesi, kuinka helppoa se oli, ja hän halusi tehdä sen. Mutta hän ei voinut ottaa peitettä pois. Hän ei myöskään voinut ajaa henkeä pois vierestään.

Oi kylmä, kylmä, jäykkä, hirmuinen kuolema! Pane alttarisi tähän. Tee siitä niin kauhea kuin voit. Sillä tämä on sinun valtakuntasi! Mutta rakastetusta, kunnioitetusta ja arvostetusta päästä sinä et voi ottaa yhtään hiusta julmiin tarkoituksiisi. Et voi tehdä yhtään kasvojen piirrettä rumaksi. Ei ole tärkeää, että käsi on raskas ja putoaa alas, kun sen päästää. Ei ole tärkeää, että sydän ja suonet ovat pysähtyneet. Mutta on tärkeää, että käsi oli avoin, jalo ja rehellinen. On tärkeää, että sydän oli rohkea, lämmin ja hellä, ja että into oli ihmisen. Iske, varjo, iske! Katso, kuinka hänen hyvät tekonsa virtaavat haavasta. Ne kylvävät maailmaan kuolematonta elämää!

Mikään ääni ei sanonut näitä sanoja Scroogen korvaan. Mutta hän kuuli ne silti, kun hän katsoi sänkyä. Hän ajatteli: jos tämän miehen voisi herättää nyt, mitkä olisivat hänen ensimmäiset ajatuksensa? Rahan ahneus? Kovat kaupat? Kalvavat huolet? Ne ovat todella tuoneet hänelle kauniin lopun!

Hän makasi pimeässä, tyhjässä huoneessa. Yksikään mies, nainen tai lapsi ei sanonut: "Hän oli minulle hyvä siinä ja siinä asiassa. Hänen lempeän sanansa muistoksi minä haluan olla hyvä hänelle." Kissa raapi ovea. Takan alta kuului hiirien nakertava ääni. Mitä ne halusivat kuoleman huoneessa? Miksi ne olivat niin levottomia ja villejä? Sitä Scrooge ei uskaltanut ajatella.

"Henki!" hän sanoi. "Tämä on kauhea paikka. Kun jätän sen, minä en jätä sen opetusta, usko minua. Lähdetään!"

Henki osoitti yhä muuttumattomana sormellaan kuolleen päätä.

"Minä ymmärrän sinua", sanoi Scrooge, "ja minä tekisin sen, jos voisin. Mutta minä en kykene, henki. Minä en kykene."

Taas henki näytti katsovan häntä tarkasti.

"Onko tässä kaupungissa ketään, jota tämän miehen kuolema liikuttaa?" sanoi Scrooge tuskissaan. "Näytä hänet minulle, henki, minä rukoilen sinua!"

Henki levitti hetkeksi mustan vaippansa hänen eteensä kuin siiven. Sitten se veti vaipan pois. Scrooge näki huoneen päivän valossa. Siellä oli äiti ja hänen lapsensa.

Äiti odotti jotakuta, ja hän oli hyvin huolissaan. Hän käveli edestakaisin huoneessa. Hän säpsähti joka äänestä. Hän katsoi ulos ikkunasta ja katsoi kelloa. Hän yritti tehdä työtä neulalla, mutta se ei onnistunut. Hän tuskin kesti lasten leikin ääntä.

Vihdoin kuului koputus, jota hän oli odottanut kauan. Hän kiiruhti ovelle ja tapasi miehensä. Mies oli nuori, mutta surut olivat tehneet ryppyjä hänen kasvoihinsa. Nyt kasvoilla oli outo ilme. Se oli vakava ilo. Mies häpesi sitä ja yritti tukahduttaa sitä.

Mies istui syömään päivällistä, jonka he olivat pitäneet lämpimänä hänelle. Vaimo oli pitkään hiljaa. Sitten hän kysyi matalalla äänellä, mitä kuului. Mies ei näyttänyt tietävän, mitä vastata.

Vaimo halusi auttaa häntä. "Hyvää", hän sanoi, "vai pahaa?"

"Pahaa", mies vastasi.

"Olemmeko me siis aivan hukassa?"

"Emme. Vielä on toivoa, Karolina."

"Jos *hän* heltyy", vastasi vaimo hämmästyneenä, "silloin on toivoa! Kaikkea voi toivoa, jos sellainen ihme on tapahtunut."

"Hän ei voi enää heltyä", sanoi mies. "Hän on kuollut."

Äiti oli lempeä ja kärsivällinen ihminen, jos hänen kasvonsa kertoivat totta. Mutta hän oli sielussaan kiitollinen, kun hän kuuli tämän. Hän sanoi sen ääneen, kädet ristissä. Seuraavalla hetkellä hän rukoili anteeksi, ja hän oli pahoillaan. Mutta kiitollisuus oli hänen sydämensä ensimmäinen tunne.

"Eilen illalla kerroin sinulle siitä puoliksi humalaisesta akasta", mies sanoi. "Minä yritin tavata miestä ja saada viikon lisäaikaa. Silloin akka sanoi minulle jotakin. Minä luulin, että ne olivat vain tekosyitä. Luulin, että hän halusi päästä minusta eroon. Mutta se näyttää olleen aivan totta. Mies ei ollut silloin vain hyvin sairas. Hän oli kuolemassa."

"Kenelle meidän velkamme siirtyy?"

"Minä en tiedä. Mutta sitä ennen me voimme hankkia rahaa. Ja vaikka emme voisi, uusi velkoja tuskin on yhtä ankara. Se olisi todella huono onni. Tänä iltana me saamme mennä nukkumaan keveillä sydämillä, Karolina!"

Niin. Heidän sydämensä olivat iloisemmat, vaikka he yrittivät vastustaa sitä. Lastenkin kasvot kirkastuivat. He tulivat hiljaa vanhempiensa ympärille ja kuuntelivat. He ymmärsivät siitä vain vähän. Tämä koti oli tullut onnellisemmaksi tuon miehen kuoleman takia! Henki pystyi näyttämään Scroogelle vain yhden tunteen, jonka kuolema oli synnyttänyt. Se tunne oli ilo.

"Näytä minulle, henki, joku paikka, jossa on hellyyttä kuoleman yhteydessä", sanoi Scrooge. "Muuten tuo pimeä huone, jonka juuri jätimme, on aina silmissäni."

Henki johti häntä pitkin monia katuja, jotka olivat hänelle tuttuja. Kun he kulkivat, Scrooge katsoi joka suuntaan. Hän etsi itseään, mutta hän ei nähnyt itseään missään. He menivät Bob Cratchit paran kotiin. Scrooge oli käynyt tässä kodissa aiemmin. Äiti ja lapset istuivat tulen ympärillä.

Hiljaa. Aivan hiljaa. Meluisat nuoret Cratchitit istuivat nurkassa hiljaa kuin patsaat. He katsoivat Peteriä, jolla oli kirja edessään. Äiti ja tyttäret ompelivat. Mutta hekin olivat hyvin hiljaa!

"Ja Hän kutsui tykönsä lapsen ja asetti sen heidän keskelleen."

Missä Scrooge oli kuullut nämä sanat? Hän ei ollut kuullut niitä unessa. Poika oli varmasti lukenut ne ääneen, kun henki ja hän astuivat kynnyksen yli. Miksi hän ei jatkanut?

Äiti pani ompeluksensa pöydälle ja peitti kasvonsa kädellään.

"Väri haittaa silmiäni", hän sanoi.

Väri? Voi, Pikku Tim raukka!

"Nyt silmäni ovat taas paremmat", sanoi Cratchitin vaimo. "Kynttilänvalo tekee ne heikoiksi. Kun isänne tulee kotiin, hän ei millään saa nähdä heikkoja silmiäni. Hän tulee tavallisesti kotiin tähän aikaan."

"Jo aikaisemminkin", vastasi Peter ja sulki kirjan. "Mutta luulen, äiti, että hän on kävellyt näinä viime iltoina vähän hitaammin kuin ennen."

He olivat taas aivan hiljaa. Lopulta äiti puhui. Hänen äänensä oli vakava ja iloinen, ja se petti vain kerran:

"Minä tiedän, että hän kantoi — minä tiedän, että hän kantoi Pikku Timiä hyvin nopeasti."

"Niin minäkin", sanoi Peter. "Usein."

"Niin minäkin", huudahti yksi muu. Kaikki tiesivät sen.

"Mutta hän oli hyvin kevyt kantaa", jatkoi äiti ja ompeli ahkerasti. "Hänen isänsä rakasti häntä niin paljon, että se ei ollut mikään vaiva, ei mikään vaiva. Ja tuossa on isänne ovella!"

Hän juoksi ulos miestään vastaan. Lyhytläntä Bob tuli sisään, huivi kaulassa. Hän tarvitsi sitä, mies parka. Hänen teensä oli valmiina kaminan komerossa, ja kaikki yrittivät antaa sen hänelle ensimmäisenä. Sitten molemmat nuoret Cratchitit kiipesivät hänen polvilleen. Kumpikin lapsi painoi pienen poskensa hänen kasvojaan vasten. Se oli kuin he olisivat sanoneet: "Älä välitä siitä, isä. Älä ole surullinen!"

Bob oli hyvin iloinen heidän kanssaan ja puhui hauskasti koko perheelle. Hän katsoi ompelutyötä pöydällä. Hän kiitti Mrs. Cratchitin ja tyttöjen ahkeruutta ja nopeutta. He saisivat sen valmiiksi hyvissä ajoin ennen sunnuntaita, hän sanoi.

"Ennen sunnuntaita! Sinä kävit siis siellä tänään, Robert?" kysyi hänen vaimonsa.

"Kävin, rakkaani", vastasi Bob. "Minä toivon, että sinä olisit voinut tulla. Sinulle olisi tehnyt hyvää nähdä, kuinka vihreä paikka se on. Mutta sinä näet sen usein. Minä lupasin hänelle, että tulen sinne sunnuntaisin. Minun pikku, pikku poikani!" huudahti Bob. "Minun pikku poikani!"

Hänen voimansa loppuivat yhtäkkiä. Hän ei voinut estää sitä. Jos hän olisi voinut estää sen, hän ja hänen lapsensa olisivat ehkä olleet kauempana toisistaan.

Hän lähti ulos ja meni yläkerran huoneeseen. Huoneessa oli juhlalliset valot ja joulukoristeet. Tuoli oli aivan lapsen vieressä. Näki hyvin, että joku oli juuri ollut siellä. Bob raukka istui tuolille. Hän ajatteli vähän ja rauhoittui. Sitten hän suuteli pieniä kasvoja. Hän hyväksyi sen, mitä oli tapahtunut, ja meni alas taas aivan onnellisena.

He istuivat tulen ympärillä ja puhuivat. Tytöt ja äiti tekivät yhä työtä. Bob kertoi heille Scroogen sisarenpojan suuresta ystävällisyydestä. Bob oli tuskin koskaan nähnyt häntä. Mutta tänään hän oli tavannut Bobin kadulla. Hän näki, että Bob näytti vähän — "juuri vähän alakuloiselta, sinä ymmärrät", sanoi Bob. Hän kysyi, mitä oli tapahtunut, koska Bob näytti niin surulliselta.

"Silloin minä kerroin sen hänelle", sanoi Bob. "Sillä hän on puheliain herrasmies, jonka olette ikinä kuulleet. 'Olen sydämestäni pahoillani, että hän kuoli, Mr. Cratchit', hän sanoi. 'Ja olen sydämestäni pahoillani teidän hyvän vaimonne puolesta.' Muuten, mistä hän sen tiesi, sitä minä en ymmärrä."

"Tiesi mitä, rakkaani?"

"No, että sinä olet hyvä vaimo", vastasi Bob.

"Kaikki sen tietävät!" sanoi Peter.

"Oikein, poikani!" huudahti Bob. "Minä toivon, että kaikki tietävät. 'Olen sydämestäni pahoillani teidän hyvän vaimonne puolesta', sanoi Scroogen sisarenpoika. 'Jos voin tehdä jotakin hyvää teille', hän sanoi ja antoi minulle korttinsa. 'Tuossa on paikka, jossa asun. Tehkää hyvin ja tulkaa minun luokseni.' Minä pidin siitä", jatkoi Bob. "En niin paljon sen takia, mitä hän ehkä voi tehdä meille. Pidin siitä enemmän hänen lempeän käytöksensä takia. Näytti todella siltä, että hän tunsi meidän Pikku Timimme ja suri meidän kanssamme."

"Hän on varmasti hyvä ihminen!" sanoi Mrs. Cratchit.

"Olisit varmempi siitä, rakkaani", vastasi Bob, "jos olisit nähnyt hänet ja puhunut hänen kanssaan. En yhtään ihmettelisi — muista tämä! — vaikka hän hankkisi Peterille paremman paikan."

"Kuuletko, Peter", sanoi Mrs. Cratchit.

"Ja silloin", huusi yksi tytöistä, "Peter ottaa jonkun kumppanin ja aloittaa omaa kauppaa."

"Älä sinä tyhjiä puhu!" vastasi Peter ja nauroi.

"Se voi tapahtua joskus", sanoi Bob, "mutta siihen on vielä aikaa, rakkaani. Me eroamme joskus toisistamme, miten ja milloin tahansa. Mutta me emme unohda Pikku Timiä, emme kukaan meistä — vai mitä? Hän lähti meidän joukostamme ensimmäisenä."

"Ei milloinkaan, isä!" huusivat kaikki.

"Ja minä tiedän, rakkaani", sanoi Bob. "Minä tiedän, että me muistamme, kuinka kärsivällinen ja lempeä hän oli. Silti hän oli vain pikkuinen, pikkuinen lapsi. Kun muistamme sen, me emme helposti riitele keskenämme. Emme unohda Pikku Tim raukkaa, kun riitelemme."

"Ei, ei milloinkaan!" huusivat kaikki taas.

"Minä olen hyvin onnellinen", sanoi lyhytläntä Bob, "minä olen hyvin onnellinen!"

Mrs. Cratchit suuteli häntä, hänen tyttärensä suutelivat häntä. Molemmat nuoret Cratchitit suutelivat häntä, ja Peter ja hän kättelivät. Pikku Timin henki! Sinun lapsellinen olemuksesi oli Jumalalta!

"Henki", sanoi Scrooge, "kaikki sanoo minulle, että meidän eromme hetki on tulossa. Minä tiedän sen, mutta en tiedä, miten. Kerro minulle, kuka se mies oli, jonka näimme kuolleena?"

Tulevien joulujen henki johti häntä niin kuin ennen. Mutta Scrooge luuli, että aika oli eri. Näissä viimeisissä näyissä ei näyttänyt olevan muuta järjestystä. Ne vain kuuluivat tulevaisuuteen. Henki vei hänet paikkoihin, joissa liikemiehet kokoontuivat. Mutta se ei näyttänyt Scroogelle häntä itseään. Henki ei pysähtynyt ollenkaan. Se kiiruhti suoraan eteenpäin, niin kuin äskeisen pyynnön takia. Lopulta Scrooge käski sitä odottamaan hetken.

"Tämä piha", sanoi Scrooge, "jonka kautta me nyt kiidämme, on minun työpaikkani. Se on ollut sitä kauan. Minä näen talon. Anna minun katsoa, millainen minä tulen olemaan!"

Henki pysähtyi. Käsi osoitti toiseen suuntaan.

"Talo on tuossa", huudahti Scrooge. "Miksi sinä osoitat toisaalle?"

Tyly sormi ei liikkunut yhtään.

Scrooge kiiruhti konttorinsa ikkunalle ja katsoi sisään. Siellä oli yhä konttori, mutta se ei ollut hänen. Huonekalut eivät olleet samat, eikä mies tuolilla ollut hän itse. Henki osoitti yhä toisaalle.

Scrooge meni taas hengen luo. Hän ihmetteli, miksi hän oli muuttanut, ja minne. Hän seurasi henkeä, kunnes he tulivat rautaportille. Hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen, ennen kuin he menivät sisään.

Kirkkotarha. Tässä siis makasi mullassa se kurja mies, jonka nimen hän nyt saisi tietää. Se oli hänelle sopiva paikka. Talot ympäröivät sitä joka puolelta. Ruohot ja rikkaruohot peittivät sen. Ne olivat kuolleiden eivätkä elävien kasvien kukintaa. Paikka oli tukehtua liiasta hautaamisesta. Se oli lihava, koska sen ruokahalu oli saanut kaiken. Sopiva paikka!

Henki seisoi hautojen välissä ja osoitti alas yhtä hautaa. Scrooge meni sitä kohti ja vapisi. Henki oli aivan samanlainen kuin ennen. Mutta Scrooge luuli näkevänsä uuden merkityksen sen juhlallisessa muodossa.

"Ennen kuin menen sen kiven luo, jota sinä osoitat", sanoi Scrooge, "vastaa minulle yhteen kysymykseen. Ovatko nämä niiden asioiden varjoja, jotka varmasti tulevat? Vai ovatko ne vain sellaisten asioiden varjoja, jotka ehkä tulevat?"

Henki osoitti yhä alas sitä hautaa, jonka vieressä se seisoi.

"Ihmisen elämän tie vie tiettyyn loppuun, jos ihminen pysyy sillä tiellä", sanoi Scrooge. "Mutta jos hän lähtee pois tältä tieltä, loppu muuttuu. Sano, että näin on myös niiden asioiden laita, joita sinä näytät minulle!"

Henki oli liikkumaton niin kuin ennen.

Scrooge hiipi sen luo. Hän vapisi, kun hän käveli. Hän seurasi sormea ja luki huonosti hoidetun haudan kivestä oman nimensä: *Ebenezer Scrooge*.

"Olenko minä se mies, joka makasi sängyssä?" hän huusi polvillaan.

Sormi kääntyi haudasta häneen ja sitten taas takaisin.

"Ei, henki! Oi ei, ei!"

Sormi osoitti yhä hautaa.

"Henki!" hän huusi ja tarttui lujasti sen vaippaan. "Kuule minua! Minä en ole sama mies kuin ennen. Minä en halua olla se mies, jona olisin varmasti ollut ilman tätä tapaamista. Miksi näytät minulle tämän, jos minulla ei ole mitään toivoa?"

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun käsi näytti vapisevan.

"Hyvä henki", hän jatkoi ja kaatui maahan sen eteen. "Sinä olet minun puolellani ja säälit minua. Lupaa minulle, että minä voin vielä muuttaa nämä varjot, jotka olet näyttänyt minulle. Lupaa, että voin aloittaa uuden elämän!"

Hyvä käsi vapisi.

"Minä aion kunnioittaa joulua sydämessäni ja yrittää viettää sitä koko vuoden. Minä aion elää menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Kaikkien kolmen henget saavat vaikuttaa minussa. Minä en jätä pois niitä opetuksia, joita he antoivat minulle. Voi, sano minulle, että saan pyyhkiä pois kirjoituksen tästä kivestä!"

Tuskissaan hän tarttui hengen käteen. Käsi yritti päästä irti, mutta Scrooge piti siitä lujasti kiinni. Hänen pyyntönsä teki hänet vahvaksi. Mutta henki oli vielä vahvempi ja työnsi hänet pois.

Hän nosti kätensä viimeiseen rukoukseen. Hän pyysi, että hänen kohtalonsa muuttuisi. Silloin hän näki muutoksen hengen päähineessä ja puvussa. Se kävi ohuemmaksi, kutistui ja muuttui sängynpylvääksi.

### Sanasto

- **pörssissä**: pörssi on paikka, jossa kauppamiehet tekevät kauppoja
- **sineteillään**: sinetti on pieni esine, jolla painetaan oma merkki paperiin
- **nuuskaa**: nuuska on tupakkajauhetta, jota vedetään nenään
- **kasvannainen**: ylimääräinen pala, joka kasvaa ihossa
- **puoti**: pieni kauppa
- **ämmä**: töykeä sana naisesta
- **nyytti**: tavaroita, jotka ovat kankaan sisällä sidottuina
- **Palkkavaimo**: nainen, joka tekee töitä talossa palkkaa vastaan
- **Pesuakka**: nainen, joka pesee muiden vaatteita
- **hautajaistoimittajan**: hautajaistoimittaja on ihminen, jonka työ on järjestää hautajaisia
- **renkaineen päivineen**: kokonaan, myös renkaat mukana
- **saituri**: ihminen, joka ei halua käyttää rahaansa
- **ruumis**: kuollut ihminen
- **velkoja**: ihminen, jolle ollaan velkaa
- **sängynpylvääksi**: sängynpylväs on sängyn kulmassa oleva tolppa

## V.

Loppu.

Niin! Se oli hänen oma sängynpylväänsä, hänen oma sänkynsä, hänen oma huoneensa. Kaikkein parasta ja onnellisinta oli tämä: aika hänen edessään oli hänen omansa. Hän voi vielä tulla paremmaksi!

"Minä aion elää menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa!" toisti Scrooge, kun hän kömpi ulos sängystä. "Kaikkien kolmen henget saavat vaikuttaa minussa. Oi Jakob Marley! Taivas ja joulunaika olkoot kiitetyt tästä! Minä sanon sen polvillani, vanha Jakob, polvillani!"

Hänen hyvät aikomuksensa tekivät hänet niin sekavaksi ja innostuneeksi, että hänen heikko äänensä tuskin totteli. Hän oli itkenyt kovasti taistelussaan hengen kanssa. Hänen kasvonsa olivat märät kyynelistä.

"Niitä ei ole revitty alas", huudahti Scrooge ja puristi yhtä sänkynsä verhoa. "Niitä ei ole revitty alas renkaineen päivineen. Ne ovat täällä — minä olen täällä — tulevien asioiden varjot voi ehkä hajottaa. Ne voi hajottaa. Minä tiedän, että voi!"

Hänen kätensä puuhasivat koko ajan hänen vaatteidensa kanssa. Hän käänsi niitä väärin päin ja puki niitä nurin. Hän repi niitä rikki ja pani niitä hulluihin paikkoihin. Hän otti ne mukaan kaikenlaiseen hulluuteen.

"Minä en tiedä, mitä tehdä!" sanoi Scrooge. Hän nauroi ja itki samaan aikaan. Hän sotkeutui sukkiinsa kuin Laokoon. "Minä olen kevyt kuin höyhen. Minä olen onnellinen kuin enkeli. Minä olen iloinen kuin koulupoika. Minä olen pyörällä päästäni kuin humalainen mies. Iloista joulua jokaiselle! Onnellista uutta vuotta koko maailmalle. Halloo! Hei! Halloo!"

Hän oli juossut arkihuoneeseen ja seisoi nyt siellä aivan hengästyneenä.

"Tuossa on kattila, jossa kaurakeitto oli!" huudahti Scrooge. Hän hyppäsi taas ja juoksi takan ympäri. "Tuossa on ovi, josta Jakob Marleyn haamu tuli! Tuossa on nurkka, jossa nykyisten joulujen henki istui! Tuossa on ikkuna, josta näin kulkevat haamut! Kaikki on oikein, kaikki on totta, kaikki on tapahtunut. Hah, hah, hah!"

Se oli todella loistava nauru. Hän ei ollut nauranut moneen vuoteen, ja tämä oli hieno nauru sellaiselta mieheltä. Se oli monen, monen oivallisen naurun isä!

"Minä en tiedä, monesko päivä kuukaudesta nyt on!" sanoi Scrooge. "Minä en tiedä, kuinka kauan minä olen ollut henkien kanssa. Minä en tiedä mitään. Minä olen aivan kuin sylilapsi. Se ei haittaa. Minä en välitä mistään. Minä olisin mielelläni sylilapsi. Halloo! Hoi! Halloo!"

Hän lopetti ihastuneena, koska kirkonkellot alkoivat soida. Ne soivat iloisemmin kuin hän oli koskaan kuullut. Helinä ja kumina! Voi mainiota, mainiota!

Hän juoksi ikkunalle, avasi sen ja pisti päänsä ulos. Ei sumua, ei usvaa. Ilma oli selkeä, kirkas, suloinen, raikas ja kylmä. Kylmä soitti verelle tanssimusiikkia. Kultainen päivänpaiste, sininen taivas, suloinen raikas sää, iloiset kellot. Voi mainiota, mainiota!

"Mikä päivä nyt on?" huusi Scrooge pojalle. Pojalla oli pyhävaatteet, ja hän oli lähtenyt katsomaan kaupunkia.

"Mitä?" vastasi poika aivan hämmästyneenä.

"Mikä päivä nyt on, hyvä ystäväni?" sanoi Scrooge.

"Nytkö?" vastasi poika. "No, joulupäivä."

"Se on joulupäivä!" sanoi Scrooge itsekseen. "Minä en ole menettänyt sitä. Henget ovat tehneet nämä kaikki yhtenä yönä. Ne voivat tehdä kaiken, mitä ne tahtovat. Tietysti ne voivat. Tietysti ne voivat. Halloo, hyvä ystäväni!"

"Halloo!" vastasi poika.

"Tiedätkö sinä sen linnunkauppiaan, joka on seuraavalla kadulla, aivan kulmassa?" kysyi Scrooge.

"Luulen tietäväni", vastasi poika.

"Viisas poika!" sanoi Scrooge. "Merkillinen poika. Tiedätkö sinä, ovatko he jo myyneet sen palkintokalkkunan, joka riippui siellä? Ei sitä pientä, vaan sen ison?"

"Mitä, sekö, joka on yhtä iso kuin minä?" vastasi poika.

"Oikein hauska poika!" sanoi Scrooge. "Mukava puhua hänen kanssaan. Niin, poikaseni!"

"Se riippuu siellä vielä", vastasi poika.

"Riippuuko?" kysyi Scrooge. "Mene ostamaan se."

"Tyhjiä!" huudahti poika.

"Ei, ei", sanoi Scrooge, "minä puhun totta. Mene ostamaan se ja käske heidän tuoda se tänne. Minä kerron heille, minne se pitää viedä. Tule takaisin miehen kanssa, niin annan sinulle šillingin. Jos tulet hänen kanssaan alle viidessä minuutissa, annan sinulle puoli kruunua!"

Poika lensi pois kuin nuoli. Ampujalla olisi pitänyt olla todella vahva käsi. Muuten nuoli ei olisi lentänyt puoliksikaan niin nopeasti.

"Minä lähetän sen Bob Cratchitille!" sanoi Scrooge itsekseen. Hän hieroi käsiään ja oli haljeta nauruun. "Hän ei saa tietää, kuka sen lähettää. Se on kaksi kertaa isompi kuin Pikku Tim. Joe Miller ei koskaan tehnyt sellaista pilaa kuin tämä kalkkuna on Bobille!"

Hänen käsialansa ei ollut tasaista, kun hän kirjoitti osoitteen. Mutta jollakin tavalla hän kirjoitti sen. Hän meni alakertaan ja avasi ulko-oven valmiiksi linnunkauppiaan miehelle. Kun hän seisoi siellä ja odotti, hän näki ovenkolkuttimen.

"Minä aion rakastaa sitä koko elämäni!" huusi Scrooge ja taputti sitä kädellään. "Minä tuskin koskaan katsoin sitä ennen. Miten rehelliset kasvot sillä on! Se on ihmeellinen kolkutin! — Tässä on nyt kalkkuna. Halloo! Hei! Kuinka jaksatte! Iloista joulua!"

Se vasta oli kalkkuna! Tämä lintu ei ollut koskaan voinut seisoa jaloillaan. Se olisi heti katkaissut ne kuin lakkapuikot.

"No, te ette voi kantaa sitä Camden Towniin", sanoi Scrooge. "Teidän täytyy ottaa vaunut."

Hän nauroi, kun hän sanoi tämän. Hän nauroi, kun hän maksoi kalkkunan. Hän nauroi, kun hän maksoi vaunut. Hän nauroi, kun hän antoi palkkion pojalle. Mutta kaikki tämä oli pientä sen naurun rinnalla, kun hän istui taas tuolilleen. Hän oli aivan hengästynyt. Hän nauroi, kunnes hänellä oli kyyneleet silmissä.

Parran ajaminen ei ollut helppoa, koska hänen kätensä tärisi. Parran ajaminen vaatii tarkkuutta silloinkin, kun et tanssi samalla. Mutta vaikka hän olisi leikannut pois nenänsä pään, hän olisi ollut tyytyväinen. Hän olisi vain pannut sen päälle palan laastaria.

Hän pukeutui "kaikkein parhaisiin vaatteisiinsa" ja meni lopulta kaduille. Ihmisiä virtasi nyt joka suuntaan. Niin hän oli nähnyt heidän tekevän, kun hän kulki nykyisten joulujen hengen kanssa. Scrooge käveli kädet selän takana ja hymyili kaikille iloisesti. Lyhyesti sanoen hän näytti niin hauskalta, että pari kolme ystävällistä herrasmiestä puhui hänelle. "Hyvää huomenta! Iloista joulua!" he toivottivat. Scrooge kertoi usein myöhemmin, että nämä olivat suloisimmat äänet, jotka hän oli koskaan kuullut.

Hän ei ollut päässyt kauas, kun hän näki komean herrasmiehen tulevan häntä kohti. Herrasmies oli tullut hänen konttoriinsa päivää ennen ja sanonut: "Scrooge ja Marley, luullakseni?" Scrooge tunsi pistoksen sydämessään. Hän ajatteli, miten tämä vanha herrasmies katsoisi häntä, kun he tapaisivat. Mutta hän tiesi, mikä tie oli suoraan hänen edessään, ja hän lähti kulkemaan sitä.

"Rakas sir", sanoi Scrooge. Hän käveli nopeammin ja tarttui vanhan herrasmiehen molempiin käsiin. "Kuinka voitte? Minä toivon, että teillä meni hyvin eilen. Se oli hyvin kaunis teko teiltä. Iloista joulua!"

"Mr. Scrooge?"

"Niin", vastasi Scrooge. "Se on minun nimeni, mutta pelkään, että se ei ole teille mieluinen. Sallikaa minun pyytää teiltä anteeksi. Ja olkaa hyvä" — ja nyt Scrooge kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

"Iankaikkinen Jumala!" huusi herrasmies. Hän oli kuin tukehtumassa. "Rakas Mr. Scrooge, puhutteko täyttä totta?"

"Jos sallitte", sanoi Scrooge. "Ei äyriäkään vähemmän. Siinä on mukana monta vanhaa maksua, voin vakuuttaa sen. Teettekö minulle tämän palveluksen?"

"Rakas sir", vastasi toinen ja kätteli häntä. "Minä en tiedä, mitä vastata tällaiseen anteliai —"

"Älkää sanoko mitään", vastasi Scrooge. "Tulkaa tervehtimään minua. Ettekö tule minua katsomaan?"

"Tulen!" huudahti vanha herrasmies. Ja sen näki, että hän aikoi tulla.

"Minä kiitän teitä", sanoi Scrooge. "Minä olen teille hyvin kiitollinen. Minä kiitän teitä viisikymmentä kertaa. Jumala siunatkoon teitä!"

Hän meni kirkkoon. Hän käveli kaduilla ja katsoi ihmisiä, jotka kiiruhtivat edestakaisin. Hän taputti lapsia päähän ja kysyi asioita kerjäläisiltä. Hän katsoi alas talojen keittiöihin ja ylös ikkunoihin. Hän huomasi, että kaikki antoi hänelle iloa. Hän ei ollut koskaan uskonut, että mikään kävely — mikään asia — voisi tehdä hänet niin onnelliseksi. Puolenpäivän jälkeen hän lähti sisarenpoikansa kotia kohti.

Hän käveli oven ohi kymmenkunta kertaa, ennen kuin hän uskalsi mennä ylös ja koputtaa. Mutta hän kokosi voimansa, ja sitten hän teki sen.

"Onko isäntä kotona?" kysyi Scrooge tytöltä. Sievä tyttö! Kovin sievä.

"On, sir."

"Missä hän on, tyttöseni?" sanoi Scrooge.

"Hän on ruokasalissa, sir, emännän kanssa. Minä saatan teidät toiseen kerrokseen, jos sallitte."

"Kiitos. Hän tuntee minut", vastasi Scrooge. Hänen kätensä oli jo ruokasalin oven avaimella. "Minä menen tänne, kultani."

Hän väänsi hitaasti lukon auki ja pisti päänsä sisään ovesta. He katsoivat juuri pöytää. Pöydällä oli kaikki hyvin komeasti. Sillä nuoret emännät ovat aina turhan tarkkoja sellaisissa asioissa. He haluavat, että kaikki on hyvässä järjestyksessä.

"Fred!" sanoi Scrooge.

Herranen aika, kuinka hänen sisarenpoikansa vaimo säikähti! Scrooge oli unohtanut, kuinka vaimo oli istunut nurkassa, jalkajakkara edessään. Muuten hän ei olisi tehnyt sitä mistään hinnasta.

"Ihme ja kumma!" huusi Fred. "Kuka se on?"

"Minä se olen. Sinun enosi Scrooge. Minä tulen syömään päivällistä. Lasketko minua sisään, Fred?"

Laskea häntä sisään! Oli onni, että Scroogen sisarenpoika ei pudistanut hänen kättään irti. Hän oli kuin kotonaan alle viidessä minuutissa. Kaikki oli hyvin sydämellistä. Hänen sisarenpoikansa vaimo näytti sydämelliseltä. Niin näytti Topper, kun hän tuli. Niin näytti tukeva sisar, kun hän tuli. Niin näyttivät kaikki, kun he tulivat. Kummallinen seura, kummalliset leikit, kummallinen yksimielisyys, kum-mal-li-nen onnellisuus!

Mutta seuraavana aamuna hän oli varhain konttorissaan. Oi, hän oli siellä varhain. Jos hän vain voisi olla siellä ensimmäisenä ja nähdä Bob Cratchitin tulevan myöhässä! Tätä hän halusi enemmän kuin mitään muuta.

Ja Bob tuli myöhässä. Niin, hän tuli! Kello löi yhdeksän. Ei Bobia. Neljännes yli. Ei Bobia. Bob oli täydet kahdeksantoista ja puoli minuuttia myöhässä. Scrooge istui ovi selällään, koska hän halusi nähdä Bobin menevän vesisäiliöön.

Bob otti hatun päästään ja huivin kaulastaan jo ennen kuin hän avasi oven. Silmänräpäyksessä hän oli tuolillaan. Hän kirjoitti nopeasti, niin kuin hän yrittäisi saada kiinni kellon yhdeksän lyöntiä.

"Halloo!" murisi Scrooge tavallisella äänellään, niin hyvin kuin hän osasi matkia sitä. "Mitä tämä tarkoittaa? Miksi tulette tähän aikaan?"

"Minä olen hyvin pahoillani", sanoi Bob. "Minä olen myöhässä."

"Vai niin?" toisti Scrooge. "Niin kai. Niin minäkin luulen. Tehkää hyvin ja tulkaa tänne."

"Se tapahtuu vain kerran vuodessa, sir", sanoi Bob puolustuksekseen, kun hän tuli ulos vesisäiliöstä. "Se ei saa tapahtua enää. Minä olin eilen vähän iloinen."

"No, minä kerron teille jotakin, ystäväni", sanoi Scrooge. "Minä en aio sietää tätä enää. Ja siksi", hän jatkoi. Hän hyppäsi tuoliltaan ja tönäisi Bobia liiviin, ja Bob horjahti takaisin vesisäiliöön. "Ja siksi minä aion korottaa teidän palkkaanne!"

Bob vapisi ja astui vähän lähemmäs linjaalia. Hän mietti hetken, lyökö hän Scroogen kumoon sillä. Hän voisi pitää Scroogea kiinni ja huutaa pihalta ihmisiä avuksi. He toisivat pakkopaidan.

"Iloista joulua, Bob!" sanoi Scrooge ja taputti Bobia selkään. Hän oli niin vakava, että siitä ei voinut erehtyä. "Iloisempaa joulua, Bob, hyvä kumppanini, kuin olen antanut teille moneen vuoteen! Minä aion korottaa teidän palkkaanne ja yritän auttaa teidän rasittunutta perhettänne. Meidän täytyy keskustella teidän asioistanne jo tänä iltana, Bob. Teemme sen höyryävän joulubishoffimaljan ääressä! Lisätkää puita takkaan, Bob Cratchit! Ostakaa toinen hiilikoppa, ennen kuin panette pisteen toisen i:n päälle!"

Scrooge oli parempi kuin hänen sanansa. Hän teki kaiken tämän ja vielä paljon enemmän. Pikku Timille, joka ei kuollut, hän oli toinen isä. Scroogesta tuli hyvä ystävä, hyvä isäntä ja hyvä mies. Hyvä vanha City ei ollut koskaan tuntenut parempaa. Eikä mikään muu hyvä vanha kaupunki hyvässä vanhassa maailmassa, ei pääkaupunki eikä pikku kaupunki.

Jotkut ihmiset nauroivat hänen muutokselleen. Mutta hän antoi heidän nauraa, eikä hän välittänyt heistä paljon. Sillä hän oli niin viisas, että hän tiesi tämän. Maan päällä ei tapahdu mitään hyvää, jolle jotkut ihmiset eivät aluksi naura täyttä kurkkua. Hän tiesi, että sellaiset ihmiset olivat jollakin tavalla sokeita. Hänen mielestään oli yhtä hyvä, että he väänsivät kasvonsa nauruun. Muuten he sairastaisivat tautiaan rumemmalla tavalla. Hänen oma sydämensä nauroi, ja se riitti hänelle hyvin.

Hän ei sen jälkeen ollut missään tekemisissä henkien kanssa. Hän noudatti aina elämässään täydellisen kohtuuden periaatetta. Ihmiset sanoivat aina, että hän osasi viettää joulun hyvin, jos kukaan kuolevainen osasi. Kunpa ihmiset voisivat todella sanoa tämän meistä, meistä kaikista! Ja siis, niin kuin Pikku Tim sanoi, Jumala siunatkoon meitä jokaista!

### Sanasto

- **sängynpylväänsä**: sängynpylväs on sängyn kulmassa oleva tolppa
- **renkaineen päivineen**: kokonaan, myös renkaat mukana
- **Laokoon**: mies vanhassa tarinassa; käärmeet kietoutuivat hänen ympärilleen
- **sylilapsi**: pieni lapsi, jota kannetaan
- **linnunkauppiaan**: linnunkauppias on ihminen, joka myy lintuja ruoaksi
- **palkintokalkkunan**: palkintokalkkuna on hyvin iso ja hieno kalkkuna
- **šillingin**: šillinki on vanha englantilainen raha
- **puoli kruunua**: vanha englantilainen raha
- **Joe Miller**: mies, joka oli kuuluisa hauskoista jutuista
- **äyriäkään**: äyri on hyvin pieni raha
- **vesisäiliöön**: vesisäiliö on tässä Bobin pieni työhuone
- **linjaalia**: linjaali on viivoitin
- **pakkopaidan**: pakkopaita on vaate, jolla sidottiin vaarallisen ihmisen kädet
- **hiilikoppa**: kori, jossa hiiliä säilytetään
- **joulubishoffimaljan**: kuuma joulujuoma