# Baskervillen koira (taso B1)

*Arthur Conan Doyle*

## ENSIMMÄINEN LUKU.

Herra Sherlock Holmes.

Herra Sherlock Holmes nousi aamuisin yleensä hyvin myöhään, paitsi silloin, kun hän oli valvonut koko yön. Niin kävi melko usein. Nyt hän istui aamiaisella. Minä seisoin matolla tulisijan edessä ja pidin kädessäni keppiä. Eräs herra oli käynyt luonamme edellisenä iltana ja unohtanut sen. Keppi oli melko kaunis ja tukeva. Sen kädensija oli sipulin muotoinen, ja se näytti oikealta "tuomarin sauvalta". Kädensijan alla oli tuuman levyinen hopealevy. Siihen oli kaiverrettu 'M.R.C.S. James Mortimerille ystäviltänsä C. C. H:ssa' ja vuosiluku 1884. \[M.R.C.S. = Member of the Royal College of Surgeons, kuninkaallisen kirurgikollegion jäsen.\] Juuri sellaista keppiä vanhat perhelääkärit yleensä käyttävät. Se näytti arvokkaalta, vakavalta ja luotettavalta.

"Kas niin, Watson, mitä johtopäätöksiä teet tuosta?"

Holmes istui selin minuun, enkä ollut sanonut sanaakaan siitä, mitä tein.

"Kuinka tiesit, mitä minä tein? Luulenpa, että sinulla on silmät niskassakin."

"Ainakin minulla on pöydällä kiillotettu hopeakannu", hän sanoi. "Mutta sanohan, Watson, mitä saat selville tuosta kepistä? Emme valitettavasti tavanneet sen omistajaa, emmekä voi arvata, mitä asiaa hänellä oli. Siksi tämä pieni muisto hänen käynnistään on meille hyvin tärkeä. Olet tutkinut hänen keppiään tarkasti. Muodosta nyt siitä kuva miehestä."

Yritin seurata toverini menetelmää niin hyvin kuin osasin. "Minä luulen", sanoin, "että tohtori Mortimer on vanhahko lääkäri, jolla on paljon potilaita. Hänestä luultavasti pidetään, koska hänen tuttavansa ovat halunneet antaa hänelle tämän merkin suosiostaan."

"Se on hyvä", Holmes sanoi, "erittäin hyvä."

"Arvelen vielä, että hän luultavasti tekee työtään maalla ja käy usein potilaidensa luona jalan."

"Miksi niin?"

"Siksi, että tämä keppi on alun perin ollut melko kaunis, mutta nyt se on hyvin huonossa kunnossa. Tuskin voin uskoa, että se kuuluu kenellekään kaupunkilaiselle. Sen paksu rautakärki on niin kulunut, että sen kanssa näyttää kävellyn pitkiä matkoja."

"Tuo tuntuu hyvinkin oikealta", Holmes sanoi.

"Ja sitten tämä: ystäviltänsä C. C. H:ssa. Arvelen, että H tarkoittaa jotakin hevosurheiluseuraa. Ehkä hän on kirurgina auttanut paikallisen urheiluseuran jäseniä. He ovat sitten antaneet tämän pienen lahjan kiitokseksi."

"Nytpä sinä, Watson, voitat jopa itsesi", Holmes sanoi. Hän työnsi tuolinsa syrjään ja sytytti sigaretin. "Minä myönnän sen mielelläni, ja se on myös velvollisuuteni. Kun olet ystävänä kertonut minun teoistani, olet aina jättänyt itsesi varjoon. Et ehkä itse loista, mutta olet hyvä valonjohtaja. On ihmisiä, jotka eivät ole neroja, mutta joilla on silti ihmeellinen kyky innostaa muita. Myönnän, kunnon veliseni, että olen sinulle hyvin kiitollinen."

Näin paljon hän ei ollut koskaan ennen sanonut. Tunnustan, että hänen sanansa ilahduttivat minua, sillä olin usein suuttunut siihen, ettei hän välittänyt ihailustani. Hän ei välittänyt myöskään yrityksistäni kertoa yleisölle hänen menetelmistään. Nyt olin ylpeä, koska uskoin oppineeni hänen järjestelmänsä niin hyvin, että osasin käyttää sitä tavalla, jonka hän hyväksyi. Hän otti kepin minulta ja tarkasti sitä muutaman minuutin paljain silmin.

Asia näytti huvittavan häntä. Hän laski sigaretin pois, meni ikkunan luo ja tutki keppiä suurennuslasilla.

"Kieltämättä merkillinen, vaikka siitä ei saa juuri paljon tietää", hän sanoi. "Tämä keppi kertoo varmasti yhtä ja toista. Se antaa perusteen useille johtopäätöksille."

"Onko minulta jäänyt jotain huomaamatta?" kysyin melko itsevarmasti. "Toivon, etten ole jättänyt mitään tärkeää huomiotta."

"Pelkään, Watson kulta, että useimmat johtopäätöksistäsi ovat vääriä. Sanoin, että sinä innostat minua. Suoraan puhuen tarkoitin, että sinun virheesi ovat joskus johtaneet minut oikealle tielle. En sano, että olet tässä asiassa aivan väärässä. Tämä mies tekee kieltämättä työnsä maalla ja kävelee paljon."

"Siis olen oikeassa."

"Siinä kohdassa kyllä."

"Eikö asiasta ole enempää sanottavaa?"

"Totta kai, varmasti on. Haluaisin esimerkiksi huomauttaa, että lääkärin muistolahja tulee todennäköisemmin sairaalasta kuin urheiluseuran jäseniltä. Kun kirjaimet C. C. ovat ennen H:ta, mieleen tulee aivan luonnollisesti Charing Cross Hospital."

"Voi olla niin. Siinä olet ehkä oikeassa."

"Aivan uskomatonta se ei ainakaan ole. Jos jatkamme tästä oletuksesta, saamme uutta pohjaa arveluillemme miehestä, joka eilen kävi meitä tapaamassa."

"Mitä voimme sitten päätellä siitä, että C. C. H. tarkoittaa Charing Cross Hospitalia?"

"Eikö mieleesi tule mitään erikoista? Sinä tunnet minun menetelmäni. Käytä niitä!"

"En huomaa mitään muuta kuin sen, että mies työskenteli kaupungissa, ennen kuin muutti maalle."

"Voisimme ehkä päästä vähän pitemmälle. Yritetään ajatella, missä tilanteessa tällainen lahja on luultavasti annettu. Milloin hänen ystävänsä olisivat ajatelleet antaa hänelle tämän merkin suosiostaan? Luultavasti juuri silloin, kun hän oli lähdössä sairaalasta aloittaakseen työn omin päin. Tiedämme, että hän sai lahjan. Luulemme, että hän vaihtoi sairaalatyön yksityiseen lääkärintyöhön maalla. Onko liian rohkeaa olettaa, että hän sai lahjan vähän ennen muuttoa?"

"Ei, se tuntuu kyllä hyvin luultavalta."

"Huomaa nyt, ettei hänellä voinut olla vakinaista paikkaa sairaalassa. Sellaisen paikan saavat näet vain lääkärit, jotka ovat asettuneet pysyvästi Lontooseen. He eivät muuta maalle, kun se vain tulee mieleen. Mikä hän sitten oli? Jos hän oli sairaalassa ilman vakinaista paikkaa, hän oli epäilemättä alemman tason lääkäri. Ehkä hän oli lääketieteen opiskelija, joka ei ollut suorittanut täydellistä tutkintoa. Hän lähti Lontoosta viisi vuotta sitten, sen voi nähdä kepin vuosiluvusta. Sinun vakava, keski-ikäinen perhelääkärisi, rakas Watson, katoaa kokonaan ilmaan. Hänen tilalleen ilmestyy nuori mies, joka on alle kolmekymmentä vuotta vanha. Hän on luonteeltaan ystävällinen ja hajamielinen, eikä hänellä ole kunnianhimoa. Hänellä on myös, jos saan arvata, rottakoiraa suurempi ja doggia pienempi koira."

Minä nauroin, mutta en uskonut häntä. Sherlock Holmes nojautui taaksepäin tuolissaan ja puhalsi suustaan pieniä savupilviä, jotka nousivat kattoa kohti.

"Viimeistä väitettäsi en voi tarkistaa", sanoin, "mutta ei ole kovin vaikeaa ottaa selvää miehen iästä ja tutkinnoista." Pienellä hyllyllä oli lääketieteelliset kirjani. Otin sieltä lääkäriluettelon ja etsin nimen. Monella lääkärillä oli nimi Mortimer, mutta vain yhden tiedot sopivat tähän mieheen. Luin ne ääneen.

"Mortimer, James, M.R.C.S. 1882, Grimpen, Dartmoor, Devon. Apulaislääkärinä Charing Cross Hospitalissa vuodesta 1882 vuoteen 1884. Sai vertailevassa patologiassa Jacksonin stipendin kirjoituksesta 'Tautien synnystä'. Ruotsin lääkäriseuran kirjeenvaihtajajäsen. Kirjoittanut: 'Muutamia mielijohteita atavismista' (Lancet, 1882), 'Menemmekö eteenpäin?' (Journal of Psychology, 1883). Toimii lääkärinä Grimpenin, Thorsbyn ja Higt Barronin kunnissa."

"Siinä ei sanota mitään hänen työstään urheiluseurassa, Watson", Holmes sanoi ja hymyili kujeilevasti. "Mutta kuten aivan oikein huomautit, hän on lääkärinä maalla. Jos en erehdy, sanoin, että hän on ystävällinen, hajamielinen ja vailla kunnianhimoa. Olen huomannut, että vain ystävälliset ja hyväntahtoiset ihmiset saavat muistolahjoja. Vain mies, jolla ei ole kunnianhimoa, voi lähteä Lontoosta ansaitsemaan elantoaan maalle. Ja vain hajamielinen mies jättää keppinsä eikä käyntikorttiaan, kun on odottanut tunnin jonkun huoneessa."

"Ja koira?"

"Se on tottunut kulkemaan isäntänsä perässä ja kantamaan hänen keppiään. Keppi on melko painava, joten koira on kantanut sitä keskeltä. Sen hampaiden jäljet näkyvät selvästi. Jälkien välimatkasta päätellen sen leuka on mielestäni liian leveä rottakoiralle, mutta ei tarpeeksi leveä doggille. Se voi olla — niin, se onkin kiharakarvainen peltopyykoira."

Puhuessaan hän oli noussut ja alkanut kävellä edestakaisin huoneessa. Hänen viimeiset sanansa olivat niin varmat, että nostin päätäni ja katsoin häntä.

"Veliseni, kuinka voit olla siitä niin varma?"

"Siitä yksinkertaisesta syystä, että koira seisoo juuri nyt ulkona portailla. Sen omistaja soittaa kelloa päästäkseen sisään. Älä toki mene, Watson. Olettehan te molemmat lääkäreitä, ja sinusta voi olla minulle apua. Nyt on ratkaiseva hetki käsillä, Watson. Kuulemme askelia portaissa. Eräs mies astuu kohta meidän elämäämme ja alkaa vaikuttaa siihen. Emme tiedä, tapahtuuko se pahaksi vai hyväksi. Mitä tohtori James Mortimerilla, tiedemiehellä, mahtaa olla sanottavaa Sherlock Holmesille, rikosasiain erikoistuntijalle? Mitä hän haluaa minulta pyytää? Sisään!"

Tulijan ulkonäkö hämmästytti minua, sillä olin odottanut näkeväni tavallisen maalaislääkärin. Hän oli hyvin pitkä ja laiha mies. Hänen käyrä nenänsä työntyi kuin nokka esiin kahden terävän, harmaan silmän välistä. Silmät olivat lähellä toisiaan ja loistivat eloisasti kultasankaisten silmälasien takaa. Hänen pukunsa kyllä kertoi hänen ammatistaan, mutta se oli melko huolimaton. Hänen pitkä, musta takkinsa oli tahrainen ja housut kuluneet. Vaikka mies oli nuori, hänen selkänsä oli kumara ja hän kulki hieman etunojassa. Hänessä oli samaan aikaan jotain uteliasta ja hyväntahtoista. Hän oli tuskin ehtinyt sisään, kun hän huomasi kepin Holmesin kädessä. Hän huudahti iloisesti ja kiiruhti ottamaan sen. "Sepä hauskaa", hän sanoi. "En tiennyt varmasti, olinko unohtanut sen höyrylaivakonttoriin vai tänne. En haluaisi paljosta menettää tätä keppiä."

"Näen, että se on muistolahja", Holmes sanoi.

"Niin onkin."

"Charing Cross Hospitalista?"

"Sain sen parilta ystävältä siellä, kun menin naimisiin."

"Ai, ai, se ei ollut hyvä", Holmes sanoi ja pudisti päätään.

"Miksi se ei ollut hyvä?"

"Siksi, että se pilasi meidän johtopäätöksemme. Kun menitte naimisiin, sanoitte?"

"Niin, herrani. Menin naimisiin ja lähdin sairaalasta. Samalla luovuin kaikista tilaisuuksista neuvotella muiden lääkärien kanssa. Minun täytyi hankkia oma koti."

"Vai niin. Silloin emme kuitenkaan olleet aivan väärässä. Ja nyt, tohtori James Mortimer — —"

"Sanokaa herra Mortimer. En ole suorittanut korkeinta tutkintoa."

"Olette varmaan yhtä tarkka havainnoissanne kuin siinä, mitä kerrotte."

"Oh, olen tieteessäni vain harrastelija, herra Holmes, näkinkenkien kerääjä laajan, tuntemattoman meren rannalla. Minulla on luultavasti kunnia puhua herra Sherlock Holmesin kanssa, eikä — —"

"Ei, tuo herra tuossa on ystäväni tohtori Watson."

"Hauska tutustua teihin. Olen kuullut nimenne mainittavan yhdessä ystävänne nimen kanssa. Te, herra Holmes, kiinnostatte minua suuresti. En ollut odottanut näkeväni näin kapeaa pääkalloa tai näin voimakasta muotoa silmäkuoppien yläpuolella. Sallitteko, että tunnustelen kädelläni päälaen luun syvennystä? Jäljennös pääkallostanne olisi koriste jollekin antropologiselle museolle, kunnes se saa itse pääkallon. En todellakaan halua tunkeilla, mutta teidän päänne houkuttelee minua."

Sherlock Holmes viittasi tätä ihmeellistä miestä istumaan. "Te olette innokas ammatissanne, sen huomaan, niin kuin minäkin omassani", hän sanoi. "Etusormestanne päätellen teette itse sigarettinne. Sytyttäkää, olkaa hyvä."

Mies otti esiin paperia ja tupakkaa. Hän kääri hämmästyttävän nopeasti vähän tupakkaa paperiin. Hänellä oli pitkät, hyvin liikkuvat sormet, jotka olivat nopeat ja levottomat kuin hyönteisen tuntosarvet.

Holmes oli vaiti, mutta hän heitti vieraaseen lyhyitä, teräviä katseita. Ne osoittivat, kuinka paljon tämä merkillinen mies huvitti häntä.

"Oletan", hän sanoi lopuksi, "että ette tullut tänne eilen illalla ja taas tänään vain tutkiaksenne pääkalloani."

"En, en todellakaan, vaikka sekin ilahdutti minua. Olen tullut luoksenne, herra Holmes, koska tiedän, etten ole käytännöllinen mies. Tulin myös siksi, että olen äkkiä kohdannut vakavan ja hyvin epätavallisen arvoituksen. Kun tiedän, että olette ammatissanne toisena Europassa —."

"Vai niin, olenko? Saanko kysyä, kenellä on kunnia olla ensimmäinen?" Holmes sanoi hieman terävästi.

"Sille, joka pitää tiukasti kiinni puhtaasta tieteestä, herra Bertillonin teos on varmasti hyvin mieluinen."

"Miksi ette sitten kysy neuvoa häneltä?"

"Huomatkaa, että puhuin puhtaasta tieteestä. Kun teoriaa täytyy soveltaa käytäntöön, te olette verraton. Enhän vain ole tahtomattani —."

"Kyllä, sitä en voi kieltää", Holmes sanoi. "Luulen, tohtori Mortimer, että olisi viisainta kertoa minulle suoraan, ilman enempiä valmisteluja, mihin asiaan haluatte apuani."

### Sanasto

- **tuomarin sauva**: tässä tukeva keppi, jossa on paksu kädensija.
- **perhelääkäri**: lääkäri, joka hoitaa saman perheen ihmisiä monta vuotta.
- **valonjohtaja**: joka ei itse loista, mutta auttaa muita näkemään.
- **rottakoira**: pieni koira, joka pyydystää rottia.
- **doggi**: hyvin suuri ja vahva koira.
- **peltopyykoira**: metsästyskoira, jonka kanssa pyydetään peltopyitä.
- **näkinkenkien kerääjä**: ihminen, joka tutkii vain pieniä asioita suuresta aiheesta.
- **atavismi**: vanhan esi-isän piirre uudessa ihmisessä.
- **valvonut**: ollut hereillä silloin, kun yleensä nukutaan.
- **kaiverrettu**: tehty terävällä työkalulla kovaan aineeseen.
- **kirurgikollegion**: kirurgikollegio on kirurgien yhteisö; kirurgi on lääkäri, joka tekee leikkauksia.
- **suosiostaan**: suosio tarkoittaa, että ihmiset pitävät jostakin.
- **vakinaista**: vakinainen paikka on pysyvä työpaikka.
- **kunnianhimoa**: kunnianhimo on halu menestyä ja saada arvostusta.
- **hajamielinen**: ihminen, joka ei keskity ja unohtaa helposti asioita.

## TOINEN LUKU.

Baskervillen suvun vainooja.

"Minulla on taskussani eräs käsikirjoitus", sanoi tohtori James Mortimer.

"Niin, näin sen, kun tulitte sisään", Holmes sanoi.

"Se on vanha käsikirjoitus."

"1700-luvun alkupuoliskolta, ellei se ole väärennetty."

"Kuinka voitte tietää sen, herra Holmes?"

"Olen nähnyt pari tuumaa tuota paperia koko sen ajan, kun olette puhunut. Olisin huono ammatissani, ellen osaisi määrittää asiakirjan ikää yhden tai parin vuosikymmenen tarkkuudella. Ehkä olette lukenut pienen kirjoitukseni tästä aiheesta. Tuo on ehkä vuodelta 1730?"

"Siihen on merkitty 1742", herra Mortimer sanoi ja veti paperin rintataskustaan. "Tämän sukuasiakirjan antoi haltuuni sir Charles Baskerville. Hänen odottamaton ja hyvin surullinen kuolemansa noin kolme kuukautta sitten aiheutti Devonshiressä suurta hämminkiä. Uskallan sanoa, että olin hänen henkilökohtainen ystävänsä yhtä paljon kuin hänen lääkärinsä. Hän oli tarmokas, teräväjärkinen ja käytännöllinen mies. Hänellä oli yhtä vähän mielikuvitusta kuin minulla. Tätä asiakirjaa hän piti kuitenkin hyvin vakavana, ja hän oli valmistautunut kuolemaan juuri niin kuin kävikin."

Holmes ojensi kätensä, otti käsikirjoituksen, avasi sen ja asetti polvelleen.

"Katsohan, Watson! Huomaa, että tässä on vuorotellen lyhyt ja pitkä s. Muiden merkkien lisäksi sekin auttoi minua määrittämään kirjoituksen iän."

Kumarruin hänen olkansa yli ja katselin kellastunutta paperia ja sen vaalentunutta kirjoitusta. Ylimpänä luki: "Baskerville Hall" ja alhaalla suurilla, ohuilla numeroilla "1742".

"Se näyttää olevan kertomus jostakin tapahtumasta."

"Niin on. Siinä kerrotaan eräs tarina, joka koskee Baskervillen sukua."

"Mutta ettekö halunnut kysyä minun neuvoani jostakin käytännöllisemmästä ja nykyaikaisemmasta asiasta?"

"Kyllä, tämä jos mikä koskee nykyhetkeä. Asia on niin kiireellinen, että se on ratkaistava 24 tunnin kuluessa. Käsikirjoitus on kuitenkin aivan lyhyt ja liittyy läheisesti asiaan. Luvallanne luen sen ääneen."

Holmes nojautui taaksepäin tuolissaan, pani sormenpäät vastakkain ja sulki silmänsä kärsivällisen näköisenä. Tohtori Mortimer käänsi käsikirjoituksen päivänvaloa kohti. Sitten hän luki kovalla, terävällä äänellä tämän omituisen, vanhanaikaisen kertomuksen:

"Baskervillen suvun koirasta on puhuttu paljon, samoin siitä tilanteesta, jolloin se ensin näyttäytyi. Minä polveudun suoraan Hugo Baskervillestä. Olen kuullut tämän tarinan isältäni, joka on myös kuullut sen isältään. Siksi olen kirjoittanut sen muistiin, ja olen täysin varma, että asia on niin kuin nyt kerron. Haluaisin kuitenkin, poikani, että te uskotte yhden asian. Sama oikeus, joka rankaisee synnin, voi myös antaa sen anteeksi. Mikään tuomio ei ole niin ankara, ettei sitä voisi perua rukouksella ja katumuksella. Oppikaa siis tästä kertomuksesta, ettei teidän pidä pelätä menneisyyden seurauksia. Yrittäkää mieluummin pitää ne poissa tulevaisuudesta. Silloin ne häpeälliset intohimot, jotka ovat tuottaneet suvullemme kärsimystä, eivät enää pääse valloilleen meidän tuhoksemme.

"Tietäkää siis, että suuren kapinan aikaan Baskervillen kartanon omisti Hugo, joka kantoi samaa nimeä. (Sen ajan historiaa on kuvannut oppinut lordi Clarenden, ja suosittelen teille hänen kirjaansa.) Kukaan ei voi kieltää, että hän oli villi, hurjasteleva ja jumalaton mies. Naapurit olisivat kyllä antaneet tämän hänelle anteeksi, sillä näillä seuduilla ei ole koskaan kasvanut paljon pyhimyksiä. Mutta hän oli tunnettu julmasta ja hillittömästä luonteestaan. Siksi hänellä oli huono maine koko maan länsiosassa. Sattui niin, että tämä Hugo rakastui — jos niin mustaa intohimoa voi kutsua niin valoisalla nimellä — erään maanviljelijän tyttäreen. Maanviljelijä oli vuokrannut maata Baskervillen tilan läheltä. Mutta tämä nuori tyttö oli siveellinen, ja hänellä oli hyvä maine. Hän pelkäsi Hugon pahaa nimeä ja teki kaikkensa välttääkseen häntä. Eräänä mikonmessuna Hugo hiipi vuokratilalle viiden tai kuuden kevytmielisen ja pahansuovan toverinsa kanssa. He ryöstivät tyttären. Hänen isänsä ja veljensä olivat matkoilla, ja sen Hugo kyllä tiesi. He veivät tytön kartanoon ja lukitsivat hänet erääseen huoneeseen yläkerrassa. Samalla Hugo ja hänen ystävänsä istuutuivat juomaan, niin kuin he tekivät joka ilta. Tyttöparka oli kamarissaan menettää järkensä, kun hän kuuli alhaalta salista laulua, huutoa ja hurjia kirouksia. Sanotaan näet, että humalassa Hugo Baskervillen sanat olivat niin pahoja, että ne olisivat voineet kuivattaa hänen oman kielensä. Lopulta tyttö oli niin suunniltaan kauhusta, että hän teki jotakin, mitä notkein mieskin olisi pelännyt. Hän laskeutui alas katon reunalta köynnöskasvien avulla. Ne peittivät silloin ja peittävät yhä talon eteläistä seinää. Sitten hän lähti nummen yli kotiinsa, joka oli yhdeksän englannin penikulman päässä.

"Vähän myöhemmin Hugo jätti vieraansa viedäkseen ruokaa ja viiniä vangilleen. Ehkä hänellä oli mielessä muutakin. Mutta hän löysi häkin tyhjänä ja näki, että lintu oli karannut. Silloin paha henki näytti menneen häneen. Hän ryntäsi alas portaita ruokasaliin ja hyppäsi suurelle pöydälle niin rajusti, että lautaset ja pullot lensivät hänen ympärillään. Koko seura kuuli, mitä hän huusi. Hän antaisi mielellään vielä tänä yönä ruumiinsa ja sielunsa Paholaisen valtaan, jos saisi tuon heilakan kiinni. Juomaveikot seisoivat ensin hämmästyneinä hänen hurjasta raivostaan. Mutta yksi heistä oli luultavasti muita ilkeämpi tai humalaisempi. Hän korotti äänensä ja sanoi, että olisi parasta usuttaa koirat tytön jäljille. Kun Hugo kuuli tämän, hän juoksi ulos talosta. Hän huusi tallirengille, että tamma piti satuloida ja koirat päästää irti. Sitten hän antoi koirien haistaa huivia, jonka tyttö oli pudottanut, ja näytti niille, minne tyttö oli mennyt. Niin he lähtivät nummen yli kirkkaassa kuutamossa, ja vilkas haukunta kaikui.

"Hetken juomaveikot seisoivat suu auki. He eivät oikein ymmärtäneet, mitä niin kiireesti oli tapahtunut. Mutta vähitellen heidän pimeissä mielissään alkoi valjeta. He alkoivat ymmärtää, millainen teko nummella luultavasti tapahtuisi. Nyt syntyi yleinen sekasorto. Jotkut huusivat pistoolejaan, jotkut hevosiaan, toiset taas pyysivät pulloa viiniä. Vähitellen hiukan järkeä palasi heidän sekaisiin aivoihinsa. Sitten kaikki, kolmetoista miestä, nousivat hevosten selkään ja kiiruhtivat nummelle.

"He olivat ehkä kulkeneet jonkin penikulman, kun he ratsastivat paimenen ohi, joka vartioi yöllä karjaa. He huusivat hänet luokseen ja kysyivät, oliko hän nähnyt ajojahdin. Kertomuksen mukaan mies oli niin suunniltaan kauhusta, että hän tuskin pystyi puhumaan. Lopulta hän sanoi, että oli todella nähnyt onnettoman tytön koirien ajamana. 'Mutta minä olen nähnyt enemmänkin', hän sanoi. 'Hugo Baskerville ratsasti näet ohitseni mustalla tammallaan. Hänen perässään juoksi aivan äänettömänä sellainen helvetinkoira, että rukoilen Jumalaa varjelemaan minua sen seurasta!' Juopuneet herrat kiroilivat paimenta ja ratsastivat eteenpäin. Mutta äkkiä he tunsivat jäätyvänsä ytimiä ja luita myöten, sillä kaukaa kuului laukkaavan hevosen kavioiden kopse. Sitten musta tamma kiisi hurjassa laukassa heidän ohitseen. Se oli valkoisen vaahdon tahraama, suitset riippuivat ja satula oli tyhjä. Miehet pelkäsivät, mutta he jatkoivat matkaa. Jokainen heistä olisi kuitenkin kääntynyt mieluummin takaisin, jos olisi ollut yksin. He ratsastivat hitaasti ja saavuttivat lopulta koirat. Koirat olivat tunnettuja rohkeudestaan ja erinomaisesta rodustaan. Nyt ne kuitenkin olivat tunkeutuneet vinkuen yhteen aivan nummella olevan syvän notkon yläpuolelle. Pari koiraa hiipi hiljaa pois. Toiset seisoivat häntä koipien välissä ja tuijottivat alas kapeaan laaksoon.

"Ratsastajat pysähtyivät. Niin kuin voi hyvin kuvitella, he olivat nyt hieman selvempiä kuin matkan alussa. Useimmat eivät millään ehdolla halunneet ratsastaa eteenpäin. Mutta kolme heistä, rohkeimmat tai humalaisimmat, lähti hevosillaan alas laaksoon. Laakso levisi, ja he näkivät kolme suurta kiveä. Ne ovat siinä vielä tänäkin päivänä muistomerkkeinä kansoista, jotka on unohdettu kauan sitten. Kuu valaisi kirkkaasti laakson pohjaa. Sen keskellä makasi tyttöparka, joka oli kaatunut maahan ja kuollut kauhuun ja väsymykseen. Vähän matkan päässä makasi Hugo Baskervillen ruumis. Mutta eivät nämä näyt saaneet hiuksia nousemaan pystyyn noiden jumalattomien miesten päässä. Sen teki vielä kamalampi näky. Hugon yli kurottautui kauhea olento, joka raateli hänen kaulaansa. Se oli suuri, musta eläin. Se oli koiran näköinen, mutta paljon suurempi kuin yksikään koira, jonka ihmissilmä on nähnyt. Kun he katsoivat sitä, se repi kurkun Hugo Baskervillen kaulasta. Sitten se kääntyi heitä kohti. Sen silmät liekehtivät, ja sen leuoista tippui verta. Kaikki kolme huusivat kauhusta. He ratsastivat kovaa ääneen huutaen, henkensä edestä, takaisin nummen yli. Kerrotaan, että yksi heistä kuoli samana yönä siihen, mitä oli nähnyt. Kaksi muuta olivat koko loppuikänsä murtuneita miehiä.

"Tällainen on, poikani, kertomus siitä, kuinka koira ensimmäisen kerran näyttäytyi yhdelle suvun jäsenelle. Siitä koirasta on sen jälkeen tullut sukumme kiusanhenki. Olen kirjoittanut kertomuksen muistiin siksi, että tuttu asia herättää aina vähemmän pelkoa. Enemmän pelkoa herättää se, mistä tietää vain vähän ja mitä täytyy yrittää selittää arvaamalla. Ei voi myöskään kieltää, että monet perheemme jäsenet ovat kuolleet onnettomasti: äkillisesti, verisesti tai salaperäisesti. Voimme kuitenkin luottaa kaitselmuksen suojaan. Kaitselmus ei näet aina rankaise viatonta kolmanteen ja neljänteen polveen, vaikka tämä uhkaus on luettavissa pyhässä kirjassa. Tämän kaitselmuksen hoitoon minä uskon teidät, poikani. Mutta neuvon teitä olemaan varovaisia ja välttämään nummen ylittämistä niinä pimeinä hetkinä, jolloin pahuuden voima on korkeimmillaan.

"\[Tämän kirjoituksen jättää Hugo Baskerville nuor. pojilleen Rodgerille ja Johnille. Ehtona on, etteivät he sano tästä mitään sisarelleen Elisabethille.\]"

Kun tohtori Mortimer oli lukenut tämän omituisen tarinan loppuun, hän työnsi silmälasit ylös otsalle ja katsoi terävästi Sherlock Holmesia. Tämä haukotteli ja heitti melkein loppuun poltetun sikarinsa tuleen.

"No?" Holmes sanoi.

"Eikö se ollut melko kiinnostava?"

"Oli, kummitusjuttujen kerääjälle."

Tohtori Mortimer otti taskustaan kokoon taitetun sanomalehden.

"Nyt, herra Holmes, voin tarjota teille tuoreempaakin. Tämä on Devon County Cronicle tämän vuoden maaliskuun 14. päivältä. Siinä on lyhyt kertomus sir Charles Baskervillen kuolemasta, joka oli tapahtunut muutamia päiviä aikaisemmin."

Ystäväni kumartui eteenpäin ja valmistautui kuuntelemaan tarkasti. Vieraamme laski silmälasit paikalleen ja alkoi lukea:

"Sir Charles Baskervillen äkillinen kuolema on synkistänyt koko kreivikunnan. Hänen nimensä mainittiin yleisesti, kun puhuttiin vapaamielisestä ehdokkaasta Keski-Devonshiressä tulevissa vaaleissa. Sir Charles asui Baskerville Hallissa vain melko lyhyen ajan. Silti hän sai kunnioitusta ja ystävyyttä kaikilta, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan. Sen teki hänen henkilökohtainen rakastettavuutensa ja suuri anteliaisuutensa. Näinä nousukkaiden aikoina on todella ilahduttavaa tavata vanhan kreivikuntasuvun jälkeläinen. Tämä suku on kärsinyt onnettomuuksia ja vahinkoja, mutta hän onnistui kokoamaan oman omaisuuden. Hän toi sen kotimaahan ja aikoi palauttaa suvun kadonneen suuruuden. Sir Charles ansaitsi, kuten tiedetään, suuria summia kauppayrityksillä Etelä-Afrikassa. Hän oli viisaampi kuin ne, jotka eivät osaa lopettaa ennen kuin onnen pyörä kääntyy takaisin. Hän muutti voittonsa rahaksi ja matkusti kotiin Englantiin. Ei ole enempää kuin kaksi vuotta siitä, kun hän asettui Baskerville Halliin. Nyt puhutaan jo yleisesti niistä suurista rakennus- ja parannussuunnitelmista, jotka hänen kuolemansa keskeytti. Hän oli itse lapseton. Siksi hän ilmoitti julkisesti haluavansa, että koko seutu saisi hyötyä hänen onnestaan hänen eläessään. Monilla on henkilökohtaisia syitä surra hänen ennenaikaista kuolemaansa. Tässä lehdessä on usein kerrottu hänen suurista lahjoituksistaan lähiseudun ja koko kreivikunnan hyväntekeväisyyslaitoksille.

"Oikeudellinen tutkimus ei ole täysin selvittänyt asioita, jotka liittyvät sir Charlesin kuolemaan. Se on kuitenkin varmasti osoittanut perusteettomiksi ne huhut, joita kansan taikausko on levittänyt. Ei ole mitään syytä epäillä pahoja juonia. Ei ole myöskään syytä luulla, että kuolema johtui muista kuin luonnollisista syistä. Sir Charles oli leski, eikä voi kieltää, että hänen tapansa olivat hieman omituiset. Vaikka hän omisti suuren omaisuuden, hän eli hyvin yksinkertaisesti. Hänen lähimpinä palvelijoinaan Baskerville Hallissa oli vain aviopari nimeltä Barrymore. Mies oli hänen hovimestarinsa ja vaimo hänen taloudenhoitajansa. Heidän todistuksensa mukaan sir Charlesin terveys oli viime aikoina ollut hieman huono. Varsinkin hänen sydämensä oli toiminut huonosti. Useat sir Charlesin ystävät vahvistavat tämän. Hänen kasvojensa väri oli usein vaihdellut. Häntä oli vaivannut hengenahdistus ja joskus hermostunut raskasmielisyys. Tohtori James Mortimer, vainajan lääkäri ja henkilökohtainen ystävä, on myös todistanut tämän.

"Tapahtumat olivat lyhyesti seuraavat. Sir Charles Baskervillen tapana oli joka ilta ennen nukkumaanmenoa kävellä Baskerville Hallin kuuluisassa kuusikujassa. Barrymore-puolisot todistavat tämän. Maaliskuun neljäntenä päivänä sir Charles oli sanonut, että hän aikoo seuraavana päivänä matkustaa Lontooseen. Hän oli käskenyt Barrymorea valmistamaan hänen matkatavaransa. Illalla hän meni tavalliseen tapaan ulos ja sytytti sikarin yökävelyä varten, niin kuin hänen tapansa oli. Hän ei tullut takaisin. Kello kahdentoista aikaan Barrymore huomasi, että ovet olivat yhä auki. Hän tuli levottomaksi, sytytti lyhdyn ja lähti etsimään isäntäänsä. Päivällä oli satanut, joten maa oli kostea, ja sir Charlesin askelten jäljet näkyivät helposti kujassa. Kujan puolivälissä on veräjä, joka vie nummelle. Kaikista merkeistä päätellen sir Charles oli seisonut siinä hetken. Sitten hän oli mennyt eteenpäin pitkin kujaa, ja hänen ruumiinsa löydettiin läheltä sen loppupäätä. Barrymoren todistus ei selittänyt yhtä asiaa. Hänen isäntänsä askelten jäljet muuttuivat toisenlaisiksi, kun hän oli mennyt veräjän ohi. Näyttää siltä, että hän alkoi sen jälkeen kävellä varpaillaan. Eräs mustalainen nimeltä Murphy, ammatiltaan hevoskauppias, oli ollut nummella melko lähellä onnettomuuspaikkaa. Hänen oman tunnustuksensa mukaan hän näyttää kuitenkin olleen humalassa. Hän sanoo kuulleensa huutoa ja kirkumista, mutta ei tiedä, mistä suunnasta se kuului. Sir Charlesin ruumiissa ei näkynyt mitään väkivallan merkkejä. Vainajan kasvot olivat kuitenkin lääkärintodistuksen mukaan niin vääristyneet, että tohtori Mortimer ei aluksi voinut uskoa silmiään. Hän ei voinut uskoa, että edessä makasi hänen ystävänsä ja potilaansa. Selitettiin, että näin käy usein, kun kuoleman syynä on hengenahdistus ja sydänhalvaus. Ruumiin tarkastus vahvisti tämän selityksen. On onni, että asia on näin, sillä selvästikin on äärimmäisen tärkeää, että sir Charlesin perillinen asettuu asumaan tilalle. Hänen pitää jatkaa sitä hyvää työtä, joka näin surullisesti keskeytyi. Tästä tapauksesta on kuiskuteltu suusta suuhun liioiteltuja kertomuksia. Jos kruununmiehen kuiva todistus ei olisi tehnyt niitä tyhjäksi, olisi ollut vaikea löytää ketään, joka haluaisi asua Baskerville Hallissa. Vainajan lähin sukulainen lienee herra Henry Baskerville, jos hän on elossa. Hän on sir Charles Baskervillen nuoremman veljen poika. Kun tästä nuoresta miehestä viimeksi kuultiin, hän oli Amerikassa. Hänelle on yritetty saada tieto tapahtuneesta."

Tohtori Mortimer taittoi sanomalehden kokoon ja pisti sen takaisin taskuunsa.

"Nämä ovat ne sir Charles Baskervillen kuolemaa koskevat seikat, jotka yleisö tuntee, herra Holmes", hän sanoi.

"Kiitän teitä paljon", Sherlock Holmes sanoi, "siitä, että olette kääntänyt huomioni tähän asiaan. Siinä on todella yhtä ja toista kiinnostavaa. Luin siitä kyllä jotain sanomalehdistä heti tapahtuman jälkeen. Mutta minulla oli silloin niin paljon tekemistä tuossa pienessä Vatikaanin jalokivijutussa. Halusin palvella paavia, ja siksi laiminlöin useita hauskoja tapauksia Englannissa. Tämä kirjoitus sisältää, sanoitte, kaikki yleisölle tutut seikat."

"Niin sisältää."

"Kertokaa minulle sitten asian yksityiset puolet." Hän nojautui taaksepäin, pani sormenpäät yhteen ja näytti kasvoiltaan järkähtämättömältä tuomarilta.

"Kun teen sen", sanoi tohtori Mortimer, joka näytti tulevan hyvin liikuttuneeksi, "kerron teille jotain, mitä en ole kertonut kenellekään. En puhunut tästä viranomaisten tutkinnossa, koska tiedemies arkailee joutua julkisesti epäillyksi siitä, että hän uskoo yleiseen taikauskoon. Minulla oli vielä toinenkin syy, se, johon sanomalehdessä viitattiin. Baskerville Hall jäisi varmasti asumattomaksi, jos sen ennestään huonoa mainetta jotenkin lisättäisiin. Luulen, että nämä kaksi syytä antoivat minulle oikeuden pitää jotain salassa. Täydellisemmästä todistuksesta ei näet olisi ollut mitään hyötyä. Mutta teiltä minulla ei ole mitään syytä salata asian oikeaa laitaa.

"Nummella on hyvin vähän asukkaita, ja naapurit seurustelevat siellä koko ajan keskenään. Siksi tapasin usein sir Charles Baskervillen. Lafter Hallin herra Franklandin ja tunnetun luonnontutkijan herra Stapletonin lisäksi siellä ei ole yhtään oppinutta miestä monen penikulman alueella. Sir Charles rakasti yksinäisyyttä, mutta hänen sairautensa toi meidät yhteen. Meitä yhdistivät myös tieteelliset harrastukset. Hän oli saanut melko paljon tieteellistä tietoa Etelä-Afrikassa. Vietimme monta ihanaa iltaa keskustellen bushmannien ja hottentottien ruumiinrakenteen eroista.

"Sir Charlesin viimeisinä elinkuukausina minulle kävi yhä selvemmäksi, että hänen hermonsa olivat hyvin kireällä. Saattoi pelätä, että ne pettäisivät täysin. Tuo sukutarina, jonka juuri luin teille, oli vallannut hänen mielensä. Mikään ei olisi saanut häntä lähtemään nummelle pimeän tultua, vaikka hän kyllä kävi usein kävelyllä omassa puistossaan. Se saattaa tuntua teistä, herra Holmes, järjettömältä, mutta hän oli täysin varma, että kamala kohtalo vainosi hänen sukuaan. Ja varmaa on, etteivät hänen kertomuksensa esi-isistään olleet ilahduttavia. Hän kuvitteli koko ajan, että jokin vainooja oli lähellä. Hän kysyi minulta usein, olinko nähnyt öisillä matkoillani ja sairaskäynneilläni jotain merkillistä tai kuullut koiran haukuntaa. Tämän jälkimmäisen kysymyksen hän teki usein, ja silloin hänen äänensä aina vapisi hillitystä liikutuksesta.

"Muistan selvästi erään illan, noin kolme viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Ajoin silloin Baskerville Halliin. Hän seisoi sattumalta ovella. Olin astunut alas rattailta ja seisoin aivan hänen edessään. Silloin huomasin, että hän tuijotti olkani yli hirveän kauhun ilme kasvoillaan. Käännyin nopeasti ympäri. Ehdin juuri ja juuri nähdä suuren, mustan, vasikan näköisen eläimen taloon johtavan ajotien päässä. Sir Charles oli niin kauhuissaan ja peloissaan, että minun täytyi mennä etsimään eläintä paikalta, jossa se oli näkynyt. Se oli kuitenkin kadonnut, ja tapaus jätti häneen pysyvän, ikävän jäljen. Jäin hänen luokseen koko illaksi. Silloin hän antoi haltuuni kirjoituksen, jonka äsken luin teille, selittääkseen, miksi hän oli niin järkyttynyt. Mainitsen tämän pienen tapauksen, koska sillä on jotain merkitystä myöhemmän surullisen tapahtuman kannalta. Silloin pidin sitä kyllä hyvin vähäpätöisenä. Mielestäni sir Charlesin järkytykselle ei ollut mitään syytä.

"Minun neuvostani hän aikoi sitten matkustaa Lontooseen. Tiesin, että hänellä oli sydänvika, ja jatkuva pelko oli hänen terveydelleen hyvin vahingollista. Luulin, että pääkaupungin vaihteleva elämä muuttaisi hänet täysin muutamassa kuukaudessa. Herra Stapleton oli meidän molempien ystävä, ja hän oli hyvin huolissaan sir Charlesin terveydestä. Hän oli samaa mieltä kanssani. Viime hetkellä tapahtui tuo kamala onnettomuus.

"Samana yönä, kun sir Charles kuoli, Barrymore löysi hänet ja lähetti tallirenki Perkinsin hevosella hakemaan minua. En ollut vielä mennyt nukkumaan, ja niin ehdin Baskerville Halliin tuntia myöhemmin kuin surullinen tapaus oli sattunut. Pystyin tarkistamaan ja vahvistamaan kaikki ne asiat, jotka kirjattiin pöytäkirjaan tutkintotilaisuudessa. Seurasin jälkiä kuusikujassa ja näin veräjän luona paikan, jossa hän oli hetkeksi pysähtynyt. Huomasin muutoksen jälkien muodossa. Huomasin myös, ettei pehmeässä hiekassa ollut muita jälkiä kuin Barrymoren. Lopuksi tutkin ruumiin, jota ei ollut liikutettu ennen tuloani. Sir Charles makasi kasvot maata vasten, kädet ojennettuina. Hänen kasvonsa olivat niin vääristyneet järkytyksestä, että tuskin olisin voinut vannoa tuntevani hänet. Hänelle ei missään tapauksessa ollut tehty ulkoista väkivaltaa. Mutta yhdessä ainoassa kohdassa Barrymoren todistus poikkesi totuudesta. Hän sanoi, ettei kuolleen lähellä näkynyt maassa mitään jälkiä. Hän ei kyllä ollut nähnyt mitään. Minä sen sijaan näin niitä — vähän matkan päässä ruumiista, ja ne olivat aivan tuoreita ja selviä."

"Näittekö todella jälkiä?"

"Kyllä, näin varmasti."

"Miehen vai naisen?"

Tohtori Mortimerin silmiin tuli omituinen ilme. Hänen äänensä muuttui kuiskaukseksi, kun hän vastasi:

"Herra Holmes, ne olivat tavattoman suuren koiran!"

### Sanasto

- **vainooja**: joku tai jokin, joka seuraa ja kiusaa koko ajan.
- **mikonmessu**: syksyinen juhlapäivä syyskuun lopussa.
- **heilakan**: tässä halveksiva sana tytöstä (perusmuoto heilakka).
- **helvetinkoira**: tarinan kauhea koira, joka tulee helvetistä.
- **kaitselmus**: Jumalan huolenpito ihmisten elämästä.
- **nousukkaiden**: nousukas on ihminen, joka on äkkiä rikastunut (halveksiva sana).
- **kuusikuja**: kapea tie, jonka molemmilla puolilla on korkea leikattu aita.
- **veräjä**: pieni portti aidassa.
- **mustalainen**: vanha sana romanista; nykyään se loukkaa monia.
- **kruununmiehen**: kruununmies on virkamies, joka tutkii äkillisiä kuolemia.
- **bushmanni**: vanha nimi eräälle Etelä-Afrikan kansalle; nykyään se loukkaa monia.
- **hottentotti**: vanha nimi eräälle Etelä-Afrikan kansalle; nykyään se loukkaa.
- **nummen**: nummi on laaja, avoin ja kostea maa, jossa kasvaa kanervaa ja vähän puita.
- **penikulman**: penikulma on englantilainen pituusmitta, noin 1,6 kilometriä.
- **suunniltaan**: niin järkyttynyt, ettei pysty ajattelemaan selvästi.

## KOLMAS LUKU.

Arvoitus.

Tunnustan, että kun kuulin nämä sanat, väristys kulki pitkin selkääni. Tohtorin ääni värähti, ja siitä näki, että hänen oma kertomuksensa liikutti häntä syvästi. Holmes nojautui innokkaasti eteenpäin. Hänen silmänsä loistivat, ja se osoitti, että asia kiinnosti häntä suuresti.

"Te näitte ne?"

"Yhtä selvästi kuin näen nyt teidät."

"Ettekä sanonut mitään?"

"Mitä hyötyä sanomisesta olisi ollut?"

"Ja kuinka kukaan muu ei nähnyt niitä?"

"Jäljet olivat noin kahdenkymmenen kyynärän päässä ruumiista, eikä kukaan kiinnittänyt niihin mitään huomiota. En luultavasti minäkään olisi kiinnittänyt, ellen olisi tuntenut tarua."

"Nummella on kai paljon paimenkoiria?"

"Kyllä, mutta tässä ei ollut kysymys paimenkoirasta."

"Sanotte, että koiran täytyi olla suuri?"

"Tavattoman suuri."

"Mutta se ei ollut mennyt ruumiin luo? Millainen sää oli sinä yönä?"

"Kostea ja kylmä."

"Mutta ei satanut?"

"Ei."

"Millainen tuo kuja on?"

"Siinä on kaksi kaksitoista jalkaa korkeaa kuusiaitaa, joista ei pääse läpi. Niiden välissä on noin kahdeksan jalan levyinen käytävä."

"Onko käytävän ja aitojen välissä mitään?"

"Molemmilla puolilla on kuuden jalan levyinen ruohokaistale käytävän ja aidan välissä."

"Ettekö sanonut, että aidassa on yhdessä kohdassa veräjä?"

"Kyllä, tavallinen veräjä, joka johtaa nummelle."

"Pääseekö kujasta pois jotain muuta kautta?"

"Ei pääse."

"Kuusikujaan pääsee siis joko suoraan talolta tai veräjän kautta nummelta?"

"Voi myös kulkea kujan päässä olevan huvimajan kautta."

"Oliko sir Charles ehtinyt sinne asti?"

"Ei, hän makasi noin viidenkymmenen kyynärän päässä siitä."

"Sanokaahan nyt, tohtori Mortimer, ja ajatelkaa tarkasti, sillä asia on tärkeä. Olivatko jäljet ruohossa vai käytävällä?"

"Ruohossa jäljet eivät näkyisi."

"Olivatko jäljet samalla puolella käytävää kuin veräjä?"

"Kyllä, ne olivat aivan käytävän reunassa, samalla puolella kuin veräjä."

"Te kiinnostatte minua erittäin suuresti. Oliko veräjä kiinni?"

"Se oli kiinni, ja siinä oli irtonainen lukko."

"Kuinka korkea se on?"

"Noin neljä jalkaa."

"Kuka tahansa olisi siis voinut mennä sen yli?"

"Kyllä."

"Ja mitä merkkejä löysitte veräjän luota?"

"En mitään erityistä."

"Mitä sanotte? Eikö kukaan tutkinut niitä?"

"Minä tutkin ne itse."

"Ettekä huomannut mitään tavatonta?"

"En. Siinä oli kaikki niin epäselvää. Sir Charles oli luultavasti seisonut siinä viisi tai ehkä kymmenen minuuttia."

"Mistä sen tiedätte?"

"Koska hänen sikaristaan oli pudonnut tuhkaa kaksi kertaa."

"Erinomaista. Tässä meillä on mieleisemme ammattiveli, Watson. Mutta merkit, jäljet?"

"Hän oli itse polkenut sen pienen hiekkakohdan ristiin rastiin. Muita jälkiä en voinut huomata."

Sherlock Holmes löi kädellä polveensa ja näytti tyytymättömältä.

"Olisinpa vain ollut siellä!" hän sanoi. "Tämä tapaus on tavattoman merkillinen ja tarjoaa paljon mahdollisuuksia tieteelliselle asiantuntijalle. Olisin lukenut tuota pientä hiekkakohtaa kuin avointa kirjaa. Mutta nyt sade on pilannut sen, ja joukko uteliaita talonpoikia on polkenut sitä puukengillään. Tohtori Mortimer, tohtori Mortimer, miksi ette kutsunut minua? Saatte vastata paljosta."

"En olisi voinut kutsua teitä paljastamatta koko asiaa. Olen sanonut teille, miksi en halua tehdä sitä. Sitä paitsi — niin, sitä paitsi —"

"Miksi epäröitte?"

"On alue, jossa terävinkin ja kokenein salapoliisi joutuu ymmälle."

"Tarkoitatte, että asia on ylenluonnollinen."

"En oikeastaan sanonut niin."

"Ette, mutta niin kai kuitenkin ajattelette."

"Olen näet onnettoman tapauksen jälkeen kuullut useita asioita, joita on vaikea sovittaa luonnon tavalliseen järjestykseen."

"Esimerkiksi?"

"Olen kuullut, että useat ihmiset näkivät ennen tuota kamalaa tapausta nummella liikkumassa eläimen, joka ei voinut olla tavallinen. Kuvausten mukaan se oli täysin Baskervillen suvun vainoojan näköinen. Kaikki kertoivat samalla tavalla, että se oli suuri, hehkusilmäinen, aavemainen ja kauhea eläin. Olen kuulustellut näitä ihmisiä. Yksi heistä on reipas ja kunnollinen maanviljelijä, toinen on ammatiltaan hevosenkengittäjä ja kolmas on karjanhoitaja. Kaikki kolme ovat kuvanneet tuon kauhean ilmestyksen niin, että se sopii hyvin sukutarun helvetinkoiraan. Vakuutan, että koko seutu on kauhun vallassa. Sen miehen pitää olla rohkea, joka uskaltaa kulkea nummen yli pimeän tultua."

"Ja te, oppinut mies, tiedemies, te luulette, että tässä on jotain ylenluonnollista?"

"Minä en tiedä mitä uskoisin."

Holmes kohautti olkapäitään.

"Toistaiseksi tutkimukseni ovat rajoittuneet tähän maailmaan", hän sanoi. "Olen vaatimattomalla tavalla taistellut pahuuden voimaa vastaan. Mutta ryhtyä tekemisiin itse pahuuden isän kanssa on ehkä hieman rohkeaa. Teidän täytyy kuitenkin myöntää, että jäljet olivat aineellisia?"

"Myös tarun koira oli tarpeeksi aineellinen repiäkseen kurkun ihmisen kaulasta. Silti se oli samalla helvetillinen."

"Huomaan, että olette tosissanne siirtynyt niiden joukkoon, jotka uskovat ylenluonnolliseen. Selittäkää kuitenkin yksi asia, tohtori Mortimer. Jos ajattelette niin, miksi olette sitten kääntynyt minun puoleeni? Sanotte, että on hyödytöntä tutkia sir Charlesin kuoleman syytä. Ja samalla pyydätte minua tekemään sen."

"En ole pyytänyt teiltä sitä."

"Kuinka sitten voisin auttaa teitä?"

"Neuvomalla, miten minun pitää suhtautua sir Henry Baskervilleen, joka saapuu Waterloo-asemalle" — tohtori Mortimer katsoi kelloaan — "täsmälleen tunnin ja neljänneksen päästä."

"Hän on perillinen, eikö niin?"

"Kyllä. Heti sir Charlesin kuoltua etsimme tätä nuorta miestä ja saimme tietää, että hän viljelee maata Kanadassa. Sen mukaan, mitä meille on kerrottu, hän lienee kaikin puolin kunnon mies. En puhu nyt lääkärinä vaan sir Charlesin testamentin haltijana ja toimeenpanijana."

"Oletan, ettei ole muita, jotka vaatisivat perintöä itselleen?"

"Ei varmaankaan ole. Löysimme vain yhden sukulaisen lisää, Rodger Baskervillen. Hän oli nuorin niistä kolmesta veljeksestä, joista sir Charles oli vanhin. Keskimmäinen veli kuoli nuorena ja oli tämän Henryn isä. Kolmas, Rodger, oli perheen surunlapsi. Hän oli perinyt noiden vanhojen, hurjien Baskervillejen luonteen. Olen kuullut, että hän oli ihmeen paljon vanhan Hugon muotokuvan näköinen. Hänen oli lopulta mahdotonta jäädä Englantiin. Hän karkasi Keski-Amerikkaan ja kuoli siellä keltakuumeeseen vuonna 1876. Henry on viimeinen Baskerville. Tunnin ja viiden minuutin päästä minun pitää olla häntä vastassa Waterloo-asemalla. Aamulla sain sähkösanoman, että hän on noussut maihin Southamptonissa. Mitä neuvotte minua tekemään hänen suhteensa, herra Holmes?"

"Miksi hän ei lähtisi sukutaloonsa?"

"Se tuntuu teistä luonnollisimmalta. Muistakaa kuitenkin, että jokaista Baskervillea kohtaa siellä onnettomuus. Olen varma, että sir Charles olisi varoittanut minua, jos hän olisi voinut puhua kanssani ennen kuolemaansa. Hän olisi kieltänyt minua päästämästä suvun viimeistä jäsentä, suuren omaisuuden perijää, niin onnettomaan paikkaan. Toisaalta seudun koko köyhä ja puutteessa elävä väestö on aivan varmasti riippuvainen siitä, että omistaja asuu tilalla. Kaikki sir Charlesin hyvät teot menevät tyhjiin, jos tila jää asumattomaksi. Pelkään, että oma etuni vaikuttaa minuun. Siksi olen kertonut asian teille ja pyytänyt neuvoanne."

Holmes istui hetken hiljaa ja mietti.

"Yksinkertaisesti sanoen asia on tämä", hän sanoi. "Teidän mielestänne paha henkivoima tekee Dartmoorissa asumisen vaaralliseksi Baskervillen suvun jäsenelle, eikö niin?"

"Myönnän mielelläni, että monet seikat viittaavat siihen."

"Hyvä. Mutta oletetaan, että teidän ylenluonnollinen teorianne on oikea. Silloin tuo paha henkivoima voisi luultavasti vahingoittaa tätä nuorta miestä Lontoossa yhtä hyvin kuin Devonshiressä. On vaikea ajatella pahaa henkeä, jonka valta on sidottu tiettyyn alueeseen yhtä tarkasti kuin kirkonvartijan."

"Puhuisitte asiasta vakavammin, jos itse joutuisitte tekemisiin tällaisten asioiden kanssa. Jos ymmärsin teidät oikein, tämä nuori mies on mielestänne yhtä hyvässä turvassa Devonshiressä kuin Lontoossa. Hän tulee viidenkymmenen minuutin kuluttua. Minkä neuvon annatte minulle?"

"Neuvon teitä ottamaan ajurin, kutsumaan koiranne, joka nyt raapii ovea, ja kiirehtimään Waterloo-asemalle ottamaan vastaan sir Henry Baskervillea."

"Ja sitten?"

"Ja sitten olemaan sanomatta hänelle mitään, ennen kuin olen saanut asiaan selvyyttä."

"Ja kauanko siihen menee?"

"24 tuntia. Olen teille hyvin kiitollinen, jos tulette tänne luokseni huomenna kello kymmenen aamupäivällä. Tulevat suunnitelmani helpottuisivat paljon, jos ottaisitte sir Henryn mukaanne."

"Teen niin, herra Holmes." Hän merkitsi ajan kalvosimeensa ja kiiruhti huoneesta omituisella, uteliaalla ja hajamielisellä tavallaan. Holmes pysäytti hänet, ennen kuin hän oli ehtinyt alas portaita.

"Vain yksi kysymys vielä, tohtori Mortimer. Sanoitte, että muutamat ihmiset näkivät tuon omituisen eläimen nummella ennen sir Charles Baskervillen kuolemaa?"

"Kolme ihmistä oli nähnyt sen."

"Ja onko kukaan nähnyt sitä myöhemmin?"

"Ei ole, sikäli kuin olen kuullut."

"Kiitos tiedosta. Hyvästi, hyvästi."

Holmes palasi ja istuutui tuoliinsa. Hänen kasvoillaan oli tyyni, tyytyväinen ilme, joka osoitti, että hän oli saanut jotain mieluisaa ajateltavaa.

"Aiotko lähteä ulos, Watson?"

"Aion, ellen voi jotenkin auttaa sinua."

"Et, ystäväni, luotan apuusi vasta toiminnan hetkellä. Tämä tapaus on hyvin merkillinen, joiltakin puolilta aivan vertaansa vailla. Voisitko Bradleyn ohi kulkiessasi pyytää häntä lähettämään tänne naulan väkevintä tupakkaansa? Kiitos. Jos sinulle sopii, voit mielellään viipyä iltaan asti. Silloin haluaisin hyvin mielelläni keskustella kanssasi siitä, miltä tämä äsken kuulemamme erittäin kiinnostava kertomus tuntuu."

Tiesin, kuinka tärkeää ystävälleni oli saada olla yksin, kun hän ajatteli ankarasti. Silloin hän tutki jokaisen todisteen arvon, rakensi erilaisia suunnitelmia ja vertaili niitä toisiinsa. Hän otti myös selville, mitkä kohdat olivat tärkeitä ja mitkä vähäpätöisiä. Vietin siis päivän klubissani ja palasin Baker Streetille vasta illalla. Kello oli melkein yhdeksän, kun astuin arkihuoneeseemme.

Kun avasin oven, luulin ensin, että tulipalo oli syttynyt, sillä huone oli niin täynnä savua, että lampun valo himmeni. Kun tulin sisään, rauhoituin, sillä väkevän ja karkean tupakan pistävä savu tunkeutui kurkkuuni ja sai minut yskimään. Savun läpi näkyi hämärästi Holmes yönutussaan. Hän oli painunut nojatuoliin, ja hänellä oli suussa musta savipiippu. Hänen ympärillään lattialla oli hajallaan paljon paperirullia.

"Oletko vilustunut, Watson?" hän sanoi.

"En, tämä johtuu myrkyllisestä ilmasta."

"Aivan oikein. Kun sanot sen, huomaan minäkin, että se on ehkä hieman sakeaa."

"Sakeaako? Se on sietämätöntä."

"Avaa sitten ikkuna, jos haluat. Näen, että olet ollut koko päivän klubissa."

"Mutta Holmes!"

"Enkö ole oikeassa?"

"Olet kyllä, mutta kuinka —?"

Hän nauroi selvälle hämmästykselleni. "Sinä olet todella hyvin yksinkertainen, rakas Watson. Juuri siksi minusta on hauskaa harjoittaa pieniä kykyjäni sinuun. Eräs herra lähtee ulos päivänä, jolloin kadut ovat likaiset ja sataa tiheään. Hän palaa illalla kotiin, ja hänen hattunsa ja saappaansa ovat kiiltävän puhtaat. Silloin ei pitäisi olla kovin vaikea ymmärtää, että hän on ollut sisällä koko päivän. Tällä herralla ei ole monta läheistä ystävää. Missä hän sitten on ollut? Vastaus on selvä."

"Siinä olet todella oikeassa."

"Mutta maailmassa on paljon itsestään selviä asioita, joita kukaan ei huomaa. Missä luulet minun olleen?"

"Olet kai pysynyt sisällä."

"Päinvastoin, minä olen ollut Devonshiressä."

"Hengessä, tarkoitat."

"Niin, tietysti. Ruumiini on ollut täällä nojatuolissa. Se on, tunnustan sen surullisena, kuluttanut kolme suurta kannua kahvia ja uskomattoman paljon tupakkaa. Kun olit lähtenyt, annoin hakea Stamfordilta pääesikunnan kartan tästä osasta nummea. Ajatukseni ovat liikkuneet sillä kartalla koko päivän. Kehun nyt tuntevani tuon alueen melko hyvin."

"Kartta on kai suuri."

"Hyvin suuri." Hän avasi siitä yhden osan ja laski sen polvilleen. "Tässä näet sen alueen, joka oikeastaan koskee meitä. Baskerville Hall on tuossa keskellä."

"Metsän ympäröimänä."

"Aivan niin. Sitä nimeä kartassa ei ole, mutta oletan, että kuusikuja kulkee tätä viivaa pitkin. Sen oikea puoli on, kuten näet, nummea vasten. Nuo yhteen paikkaan tungetut rakennukset ovat Grimpenin kylä, jossa ystävämme tohtori Mortimer asuu. Viiden penikulman säteellä on, kuten näet, vain muutamia harvoja, hajallaan olevia asumuksia. Tässä on Lafter Hall, joka mainittiin kertomuksessa. Sitten tässä on merkitty rakennus, jossa asuu tuo luonnontutkija. Hänen nimensä lienee Stapleton, jos muistan oikein. Tuossa ja tuossa on pari maatilaa, High Tor ja Foulmire. Neljäntoista penikulman päässä on Princetownin vankila. Näiden yksittäisten pisteiden ympärillä ja välissä on laaja, autio nummi. Tämä on siis näyttämö, jossa murhenäytelmä on tapahtunut. Siellä mekin saamme ehkä näytellä jotain osaa."

"Todella autio seutu!"

"Paikka on hyvin valittu. Jos paholainen haluaisi sekaantua ihmisten asioihin —"

"Sinäkin olet siis taipuvainen ylenluonnolliseen selitykseen?"

"Paholaisella voi kai olla apulaisina olentoja lihasta ja luusta, vai kuinka? Kaksi kysymystä kohtaa meidät heti tutkimuksen alussa. Ensimmäinen: onko tässä ylipäätään kyse rikoksesta? Toinen: mikä tämä rikos on, ja kuinka se tehtiin? Jos tohtori Mortimerin oletus on oikea, olemme tekemisissä voimien kanssa, jotka ovat tunnettujen luonnonlakien yläpuolella. Silloin tutkimuksemme on lopussa. Meidän täytyy kuitenkin kokeilla kaikkia muita selityksiä, ennen kuin turvaudumme tähän. Luulenpa, että pyydän sinua sulkemaan ikkunan, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan. Olen huomannut, että sakea ilma merkillistä kyllä auttaa keskittämään ajatuksia. En ole vielä mennyt niin pitkälle, että sulkeutuisin kaappiin, vaikka se olisi mielipiteeni suora johtopäätös. Sinäkin olet luultavasti miettinyt tätä?"

"Olen, se on ollut mielessäni koko päivän."

"Ja mitä ajattelet asiasta?"

"Se on hyvin merkillinen."

"Niin on, ja aivan erikoista laatua. Siinä on paljon huomattavaa, esimerkiksi jälkien muuttuminen. Kuinka selität sen?"

"Mortimer sanoi, että mies oli alkanut kulkea varpaillaan, kun oli ehtinyt veräjän ohi."

"Hän kertoi vain, mitä joku narri oli sanonut tutkintotilaisuudessa. Minkä ihmeen vuoksi hän olisi kulkenut varpaillaan?"

"Kuinka hän sitten kulki?"

"Hän ei kulkenut, Watson, hän juoksi. Hän juoksi aivan epätoivoisesti, juoksi henkensä edestä, juoksi kunnes sydän särkyi ja hän kaatui kuolleena maahan."

"Miksi hän juoksi?"

"Niin, siinä on arvoitus. Jotkin merkit osoittavat, että mies oli aivan suunniltaan pelosta, kun hän alkoi juosta."

"Kuinka voit tietää sen?"

"Oletan, että hänen pelkonsa syy oli nummen puolella. Jos niin oli, ja se näyttää luultavalta, hän oli menettänyt järkensä. Vain sellainen mies juoksee talosta poispäin eikä sitä kohti. Jos mustalaisen todistukseen voi uskoa, hän juoksi apua huutaen suuntaan, josta apua ei ollut saatavilla. Voi myös kysyä, ketä hän mahtoi odottaa tuona iltana. Ja miksi hän odotti mieluummin kuusikujassa kuin omassa talossaan?"

"Vai niin, luulet siis, että hän odotti jotain?"

"Mies oli vanha ja sairas. On helppo ymmärtää, että hän lähti kävelylle, mutta maa oli kostea ja ilma huono. Onko luonnollista, että hän olisi seisonut paikallaan viisi tai kymmenen minuuttia? Tohtori Mortimer päätteli sen sikarin tuhkasta, ja hän oli terävämpi kuin olisin voinut odottaa."

"Hän kävi kuitenkin joka ilta kävelyllä."

"Mutta en usko, että hän joka ilta meni seisomaan nummelle vievän veräjän luo. Päinvastoin kaikki osoittaa, että hän yritti välttää nummea. Sinä iltana hän seisoi siinä odottamassa. Seuraavana aamuna hänen piti matkustaa Lontooseen. Asia alkaa järjestyä, Watson. Siihen tulee yhteyttä. Ojentaisitko ystävällisesti minulle viuluni? Jätämme tämän asian, kunnes tapaamme tohtori Mortimerin ja sir Henry Baskervillen huomenna aamupäivällä."

### Sanasto

- **kyynärä**: tässä kirjassa englantilainen mitta, noin 90 senttiä.
- **jalka**: englantilainen mitta, noin 30 senttiä.
- **kuusiaita**: korkea, tiheä aita, joka on tehty kasvavista puista.
- **ylenluonnollinen**: asia, jota luonnon lait eivät voi selittää.
- **hevosenkengittäjä**: mies, joka panee hevosille kengät.
- **kirkonvartija**: mies, joka hoitaa vain oman kirkkonsa aluetta.
- **perillinen**: ihminen, joka saa kuolleen ihmisen omaisuuden.
- **keltakuumeeseen**: keltakuume on vaarallinen trooppinen tauti.
- **kalvosimeensa**: kalvosin on paidan hihan alareuna.
- **yönutussaan**: yönuttu on pitkä takki, jota pidetään kotona.
- **pääesikunnan kartan**: armeijan tekemä tarkka kartta.
- **mustalaisen**: mustalainen on vanha sana romanista; nykyään se loukkaa monia.
- **nummen**: nummi on laaja, avoin ja kostea maa, jossa kasvaa kanervaa ja vähän puita.
- **penikulman**: penikulma on englantilainen pituusmitta, noin 1,6 kilometriä.
- **henkivoima**: näkymätön voima, joka ei kuulu tähän maailmaan.

## NELJÄS LUKU.

Sir Henry Baskerville.

Aamiaispöytämme tyhjennettiin aikaisin, ja Sherlock Holmes odotti sovittua tapaamista yönutussaan. Vieraamme olivat täsmällisiä, sillä kello oli juuri lyönyt kymmenen, kun tohtori Mortimer tuli portaita ylös nuoren aatelismiehen kanssa. Tämä oli pieni, vilkas, tummasilmäinen mies, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli vahvarakenteinen, ja hänellä oli paksut, mustat kulmakarvat. Hänen kasvonsa olivat teräväpiirteiset, rohkeat ja päivettyneet. Hänen pukunsa oli punertavan ruskeaa, karkeaa kangasta. Koko hänen ulkonäkönsä osoitti, että hän oli ollut suurimman osan ajastaan ulkoilmassa. Silti hänen lujassa katseessaan ja varmassa ryhdissään oli jotain, mikä kertoi hienosta miehestä.

"Tämä on sir Henry Baskerville", tohtori Mortimer sanoi.

"On omituista", tämä sanoi, "että olisin tullut luoksenne, herra Sherlock Holmes, vaikka ystäväni ei olisi ehdottanut tätä käyntiä tänä aamuna. Tiedän, että osaatte ratkaista vaikeita kysymyksiä. Tänään eteeni on tullut arvoitus, joka vaatii terävämpää ajattelua kuin minä pystyn."

"Olkaa hyvä ja istukaa, sir Henry. Tarkoitatteko, että Lontooseen tulonne jälkeen teille on sattunut jotain erityistä?"

"Ei mitään kovin tärkeää, herra Holmes. Se on ehkä vain pilaa. Tarkoitan tätä kirjettä, jos sitä voi kirjeeksi kutsua. Sain sen aamulla."

Hän laski suljetun kirjeen pöydälle, ja me kaikki kumarruimme katsomaan sitä. Kirjekuori oli melko yksinkertainen ja väriltään harmaa. Osoite "Sir Henry Baskerville, Northumberlandin hotelli" oli piirretty huolimattomasti suurilla painokirjaimilla. Postileimassa luki "Charing Cross", ja kirje oli leimattu edellisenä iltana.

"Kuka tiesi, että aioitte asettua Northumberlandin hotelliin?" Holmes kysyi ja katsoi sir Henryä.

"Kukaan ei voinut tietää sitä, sillä päätimme asiasta vasta, kun olin tavannut tohtori Mortimerin."

"Mutta tohtori Mortimer asui ehkä siellä ennestään?"

"En, olin asunut erään tuttavan luona", tohtori sanoi. "Mikään ei osoittanut, että aioimme mennä siihen hotelliin."

"Hm. Näyttää siltä, että joku seuraa hyvin kiinnostuneena teidän toimianne." Hän avasi kuoren ja otti siitä puolikkaan kirjoituspaperiarkin, joka oli taitettu neljään osaan. Hän levitti sen auki ja laski pöydälle. Keskellä sivua oli yksi ainoa lause. Se oli tehty painetuista sanoista, jotka oli liimattu paperille. Se kuului: "Jos elämällä ja järjellä lie teille arvoa, niin pysykää poissa nummelta." Vain sana "nummelta" oli kirjoitettu musteella.

"Nyt te, herra Holmes, olkaa niin hyvä ja selittäkää, mitä hittoa tämä tarkoittaa", sir Henry Baskerville sanoi. "Ja kertokaa, kuka on näin kovasti kiinnostunut asioistani."

"Mitä te ajattelette asiasta, tohtori Mortimer? Teidän täytyy ainakin myöntää, että tässä ei ole mitään ylenluonnollista?"

"Ei ole, herra Holmes, mutta kirje voi tulla joltakin, joka pitää tuota toista ylenluonnollisena."

"Mitä toista?" sir Henry kysyi kärsimättömästi. "Näyttää siltä, että te kaikki, hyvät herrat, tiedätte minun asiani paremmin kuin minä itse."

"Ennen kuin lähdette tästä huoneesta, tiedätte yhtä paljon kuin mekin, sir Henry, sen lupaan", Sherlock Holmes sanoi. "Toistaiseksi tutkimme luvallanne vain tätä hyvin merkillistä paperia, joka on tehty ja postitettu eilen illalla. Onko sinulla eilinen Times, Watson?"

"On, se on tuolla nurkassa."

"Olisitko hyvä ja antaisit sen minulle? Tarkoitan sisäsivua, jossa pääkirjoitukset ovat." Hän katseli lehteä, ja hänen silmänsä kulkivat palstoja ylhäältä alas. "Erittäin hyvä kirjoitus vapaakaupasta! Sallitteko, että luen muutamia otteita? 'Voitte ehkä sallia teille seliteltävän, että teidän ammattinne ja elinkeinonne, mitä laatua lienevätkään, saisivat hyötyä suojelustulleista. Mutta järjellä jo luulisi olevan voimaa vakuuttaa teille seuraava asia. Jos sellainen lainsäädäntö saataisiin aikaan, niin sen kautta rikkaudet pysytettäisiin poissa maasta. Tuonnin arvoa vähennettäisiin, ja elämällä meidän saarellamme olisi paljon enemmän vaikeuksia.' Mitä sinä siitä sanot, Watson?" Holmes sanoi aivan ihastuneena ja hieroi käsiään. "Eikö se mielestäsi ole erittäin hyvä kirjoitus?"

Tohtori Mortimer katsoi Holmesia vähän niin kuin lääkäri katsoo kiinnostavaa potilasta. Sir Henry käänsi häneen tummat silmänsä ja näytti ihmettelevältä.

"En ole paljon tutkinut tulleja enkä vapaakauppaa", hän sanoi. "Mutta minusta tuntuu, että olemme eksyneet aiheesta. Meidänhän piti puhua tästä kirjeestä."

"Päinvastoin, luulen, että olemme nyt päässeet oikeille jäljille. Ystäväni Watson tuntee menetelmäni paremmin kuin te. Pelkään kuitenkin, ettei hänkään ole ymmärtänyt, mikä merkitys äsken lukemallani kappaleella on."

"En, myönnän, etten huomaa mitään yhteyttä sen ja kirjeen välillä."

"Ja kuitenkin yhteys on niin läheinen, että kirje on otettu siitä. 'Teille', 'ja', 'lie', 'järjellä', 'jos', 'niin', 'pysykää', 'poissa', 'arvoa', 'elämällä.' Ettekö nyt ymmärrä, mistä sanat on otettu?"

"Tuli ja leimaus, olette oikeassa! Sitä minä sanon terävyydeksi", sir Henry huudahti.

"Ei todellakaan ole mitään syytä epäillä, etteivätkö nuo sanat olisi otettu tästä kirjoituksesta", Holmes sanoi.

"Kuulkaahan, herra Holmes", tohtori Mortimer sanoi ja katsoi ystävääni hämmästyneenä, "tämä voittaa kaiken, mitä osasin kuvitella. Olisin voinut ymmärtää, että keksitte sanojen tulevan jostakin sanomalehdestä. Mutta te osasitte nimetä lehden ja vielä sanoa, että ne ovat pääkirjoituksesta. Se on ihmeellisintä, mitä olen koskaan kuullut. Miten teitte sen?"

"Arvelen, herra tohtori, että te osaisitte erottaa neekerin ja eskimon pääkallot toisistaan."

"Sen kyllä osaisin."

"Mutta kuinka se on mahdollista?"

"Olenhan tehnyt juuri sellaisia tutkimuksia. Erot ovat hyvin selviä. Kaari silmäkuopan yläpuolella, kasvojen kulma, leuan muoto —."

"Ja minä olen tehnyt toisenlaisia tutkimuksia, ja minun alallani erot ovat yhtä selviä. Timesin väljästi painettu kirjoitus eroaa huonon pikkulehden huolimattomasta painosta. Minun silmissäni ero on yhtä suuri kuin neekerin ja eskimon ero teidän silmissänne. Rikoksia tutkivan miehen täytyy kehittää taitoaan tuntea erilaiset painotyylit. Täytyy tosin myöntää, että kerran nuoruudessani erehdyin sanomalehtien Leeds Mercury ja Western Morning News välillä. Timesin pääkirjoitus eroaa kaikista muista, ja kirjeen sanojen täytyi olla leikattuja sellaisesta kirjoituksesta. Koska se tapahtui eilen, minulla oli täysi syy etsiä niitä eilisestä numerosta."

"Jos ymmärsin teitä oikein", sir Henry Baskerville sanoi, "joku on leikannut nämä sanat saksilla —."

"Kynsisaksilla", Holmes sanoi. "Näyttää siltä, että niiden terät ovat olleet hyvin lyhyet, sillä sanoihin 'järjellä' ja 'elämällä' on tarvittu kaksi leikkausta."

"Olette oikeassa. Joku on siis leikannut sanat irti kynsisaksilla ja sitten kiinnittänyt ne liimalla —."

"Kumilla", Holmes sanoi.

"Kumilla paperille. Haluaisin kuitenkin tietää, miksi sana 'nummelta' on kirjoitettu musteella."

"Siksi, ettei sitä löytynyt painettuna. Muut sanat olivat niin tavallisia, että ne löytyivät helposti mistä lehdestä tahansa. Sanaa 'nummelta' ei tapaa niin usein."

"Niin, se selittää asian. Oletteko huomannut jotain muuta tärkeää tässä paperissa, herra Holmes?"

"Siinä on vielä yhtä ja toista huomattavaa, vaikka on hyvin huolellisesti yritetty hävittää kaikki johtolangat. Osoite on, kuten näette, piirretty painokirjaimilla ja hyvin epätasainen. Times-lehteä lukevat harvoin muut kuin hyvin oppineet ihmiset. Voimme siis olettaa, että kirjeen on tehnyt oppinut mies, joka on halunnut näyttää oppimattomalta. Hän yrittää salata käsialansa, ja siitä voi päätellä, että tunnette sen tai opitte tuntemaan sen myöhemmin. Huomatkaa vielä yksi asia. Sanoja ei ole kiinnitetty suoraan riviin, vaan jotkut ovat korkeammalla kuin toiset. Esimerkiksi 'elämällä' on aivan vinossa. Tämä voi johtua huolimattomuudesta. Tai sanojen leikkaaja on ollut kiihtynyt, tai hänellä on ollut kiire. Uskoisin melkein tätä viimeistä, sillä asiaa on varmasti pidetty tärkeänä, eikä sellaisen kirjeen kirjoittaja luultavasti ole ollut huolimaton. Jos hänellä oli kiire, joudumme tärkeään kysymykseen: mikä aiheutti tämän kiireen? Vaikka kirje olisi näet pantu postiin vasta varhain tänä aamuna, sir Henry olisi saanut sen ennen lähtöään hotellista. Pelkäsikö lähettäjä, että joku keskeyttäisi hänet? Ja kuka olisi voinut keskeyttää?"

"Nyt luulen, että joudumme melkein arvailujen alueelle", tohtori Mortimer sanoi.

"Sanokaa mieluummin, että joudumme alueelle, jossa verrataan erilaisia todennäköisyyksiä ja valitaan suurin. Minä kutsun tätä mielikuvituksen käyttämiseksi tieteen palveluksessa. Meillä on kuitenkin aina vakava pohja, jolle arvelumme perustamme. Te kutsutte varmaan arvaukseksi sitäkin, että tämä kirje on tehty jossakin hotellissa. Minusta se on melkein varmaa."

"Kuinka ihmeessä voitte tietää sen?"

"Jos tutkitte sitä tarkasti, huomaatte, ettei kirjoittaja ole ollut tyytyväinen kynään eikä musteeseen. Kynä on pärskähtänyt kahdesti samassa sanassa. Sitä on täytynyt kastaa kolme kertaa lyhyttä osoitetta varten, joten pullossa on ollut vähän mustetta. Kotona kynä tai mustepullo on harvoin niin kurjassa kunnossa. Olisi hyvin harvinaista, että molemmat olisivat huonossa kunnossa yhtä aikaa. Kaikki taas tietävät, millaisia kirjoitusvälineet hotelleissa yleensä ovat, ja parempia on usein vaikea saada. Uskallan melkein väittää, että saisimme tämän kirjeen kirjoittajan kiinni yhdellä tavalla. Meidän pitäisi penkoa paperikorit kaikissa hotelleissa Charing Crossin lähellä, kunnes löytäisimme tuon Times-lehden. Mutta katsokaa tuota! Mitä se mahtaa olla?"

Hän piti paperia, johon sanat oli kiinnitetty, parin tuuman päässä silmistään ja tutki sitä hyvin huolellisesti.

"Huomasitteko jotain?"

"En, se ei ollut mitään", hän sanoi ja heitti paperin pois. "Se on tavallista kirjoituspaperia ilman vesileimaa. En usko, että saamme tästä merkillisestä kirjeestä enempää tietoa. Ja nyt, sir Henry, sanokaa, onko teille sattunut mitään muuta outoa Lontooseen tulonne jälkeen?"

"Ei, herra Holmes, ei minun tietääkseni."

"Ettekö ole huomannut, että joku seuraa teitä tai tarkkailee teitä erityisesti?"

"Minusta tuntuu melkein, että olen joutunut suoraan kaikkein hurjimpaan seikkailuromaaniin. Miksi ihmeessä joku seuraisi tai tarkkailisi minua?"

"Siihen me tulemme juuri nyt. Teillä ei siis ole mitään kerrottavaa, ennen kuin siirrymme siihen asiaan?"

"Se riippuu siitä, mitä te pidätte kertomisen arvoisena."

"Minun mielestäni kaikki, mikä poikkeaa elämän tavallisesta kulusta, on kertomisen arvoista."

Sir Henry hymyili.

"En tunne Englannin elämää kovin hyvin", hän sanoi, "sillä olen asunut enimmäkseen Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Toivon kuitenkin, ettei toisen saappaan menettäminen kuulu tässä maassa elämän tavalliseen kulkuun."

"Oletteko menettänyt toisen saappaanne?"

"Hyvä sir Henry", tohtori Mortimer huomautti, "se oli vain tilapäisesti kadonnut, ja se on varmasti huoneessanne, kun palaatte hotelliin. Mitä hyötyä on vaivata herra Holmesia sellaisilla pikkujutuilla?"

"Mutta hänhän kysyi minulta, oliko jotain tavallisuudesta poikkeavaa tapahtunut."

"Aivan oikein", Holmes sanoi, "vaikka asia näyttäisi kuinka pieneltä tahansa. Sanoitteko menettäneenne toisen saappaanne?"

"Niin, tai se on tilapäisesti kadonnut. Panin molemmat saappaat oveni eteen eilen illalla, ja aamulla siinä oli vain toinen. En saanut harjaajalta mitään selkoa asiasta. Pahinta on, että ostin nämä saappaat eilen, enkä ollut vielä pitänyt niitä jalassani."

"Jos ette ollut käyttänyt niitä, miksi panitte ne puhdistettaviksi?"

"Ne olivat ruskeaa, värjäämätöntä nahkaa, ja ne piti kiillottaa. Siksi panin ne ulos."

"Menitte siis heti eilen Lontooseen tultuanne ostamaan saappaita?"

"Tein monia ostoksia kaupoissa, ja tohtori Mortimer oli niin ystävällinen, että tuli seurakseni. Ymmärrätte, että minun täytyi pukeutua hyvin, jotta voisin esiintyä Baskerville Hallin omistajana. Olen ehkä ollut hieman huolimaton pukeutumisessani tuolla Lännessä. Paljon muun ohessa ostin nuo ruskeat saappaat ja maksoin niistä kuusi dollaria. Sitten menetin toisen, ennen kuin olin ehtinyt pukea sitä jalkaani."

"Kenellekään ei voisi olla hyötyä saappaan varastamisesta. Olen samaa mieltä kuin tohtori Mortimer: se löytyy kyllä pian."

"Ja nyt, hyvät herrat", sir Henry sanoi hyvin päättäväisesti, "olen mielestäni puhunut liikaakin siitä vähästä, minkä tiedän. Teidän on jo aika pitää lupauksenne ja selittää täydellisesti tämä asia, joka kiinnostaa meitä kaikkia."

"Pyyntönne on aivan oikeutettu", Holmes vastasi. "Parasta olisi, jos te, tohtori Mortimer, kertoisitte koko tarinan samalla tavalla kuin kerroitte sen meille."

Tieteellinen ystävämme otti paperinsa taskustaan ja esitti koko asian niin kuin edellisenä päivänä. Sir Henry Baskerville kuunteli hyvin tarkkaavaisesti ja päästi silloin tällöin pienen huudahduksen.

"Sepä vasta hauskalta kuulostaa", hän sanoi, kun tohtorin kertomus oli päättynyt. "Saan tilan haltuuni todella miellyttävissä olosuhteissa. Olen kyllä kuullut puhuttavan tuosta koirasta niin kauan kuin muistan. Sitä tarua on perheessämme usein kerrottu, mutta en ole koskaan ottanut sitä vakavasti. Mitä taas setäni kuolemaan tulee — mutta päässäni kaikki pyörii, enkä pysty ajattelemaan selvästi. Te ette näytä vielä tietävän, pitääkö avuksi pyytää poliisi vai pappi."

"Aivan niin."

"Ja sitten tämä kirje, jonka sain hotelliin. Sehän sopii yhteen kaiken muun kanssa."

"Se näyttää todistavan, että on joku, joka tietää meitä enemmän siitä, mitä nummella tapahtuu", tohtori Mortimer sanoi.

"Ja myös sen, että on joku, joka ei halua teille pahaa, koska hän varoittaa teitä vaarasta."

"Tai sitten he ehkä yrittävät pelotella minut pois omien tarkoitustensa vuoksi", sir Henry väitti.

"Sekin on mahdollista. Olen teille hyvin kiitollinen, tohtori Mortimer, siitä, että toitte minulle näin kiinnostavan kysymyksen. Sen ratkaisussa on monia erilaisia mahdollisuuksia. Käytännöllinen kysymys on nyt tämä, sir Henry: onko teidän viisasta muuttaa Baskerville Halliin vai ei?"

"Miksi en muuttaisi?"

"Koska se voi olla vaarallista."

"Tarkoitatteko, että vaara uhkaa suvun niin sanotun 'vainoojan' vai ihmisten puolelta?"

"Juuri sitä täytyy tutkia."

"Päättyi tutkimus miten tahansa, minun päätökseni on tehty. Ei löydy sitä perkelettä helvetissä eikä sitä ihmistä maan päällä, joka estäisi minua asettumasta omalle sukutilalleni. Voitte luottaa sanaani."

Hän rypisti mustia kulmakarvojaan, ja tumma puna levisi hänen kasvoilleen, kun hän puhui. Oli helppo nähdä, ettei Baskervillejen tulinen luonne ollut kadonnut suvun viimeisestä jäsenestä. "Silti", hän sanoi, "olen vielä tuskin ehtinyt ajatella kaikkea, mitä olette minulle sanoneet. Minun asemassani ei ole helppoa ymmärtää ja ratkaista näin paljon heti. Haluaisin olla hetken yksin ja miettiä asiaa. Kuulkaa, herra Holmes, kello on puoli kaksitoista, ja lähden nyt suoraan hotelliini. Tulisitteko te ja ystävänne tohtori Watson syömään kanssamme noin kello kaksi? Silloin voin kertoa teille paremmin, mitä asiasta ajattelen."

"Sopiiko se sinulle, Watson?"

"Sopii."

"Siinä tapauksessa voitte odottaa meitä silloin. Haenko teille ajurin?"

"Kävelen mieluummin, sillä en voi kieltää, että pääni on hieman kuuma."

"Minullakaan ei ole mitään kävelyä vastaan", tohtori Mortimer sanoi.

"Tapaamme siis kello kaksi. Näkemiin, hyvät herrat."

Kuulimme miesten menevän alas portaita, ja sitten ovi sulkeutui heidän takanaan. Silmänräpäyksessä Holmes muuttui välinpitämättömästä uneksijasta tarmokkaaksi mieheksi.

"Saappaat jalkaan ja hattu päähän, Watson!" hän huusi. "Emme saa menettää minuuttiakaan." Hän ryntäsi pukuhuoneeseensa, riisui yönuttunsa ja palasi parin sekunnin päästä pitkässä mustassa takissaan. Kiiruhdimme yhdessä alas portaita kadulle. Tohtori Mortimer ja hänen toverinsa olivat vielä näkyvissä parin sadan kyynärän päässä. He menivät Oxford Streetiä kohti.

"Juoksenko heidän perässään ja pyydän heitä odottamaan?"

"Et missään tapauksessa, rakas Watson. Olen täysin tyytyväinen sinun seuraasi, jos vain sinä siedät minua. Nuo herrat tekivät viisaasti, kun lähtivät jalan eivätkä ottaneet ajuria näin kauniina päivänä."

Hän kiiruhti, kunnes välimatka oli lyhentynyt puoleen. Sitten pysyimme noin sadan kyynärän päässä heistä, ensin Oxford Streetillä ja sitten Regent Streetillä. Kerran ystävämme pysähtyivät katsomaan erään kaupan ikkunaa. Holmes teki samoin. Heti sen jälkeen hän päästi pienen, tyytyväisen huudahduksen. Seurasin hänen innokasta katsettaan ja näin kaksipyöräiset vaunut, joissa istui joku mies. Ne olivat pysähtyneet kadun toiselle puolelle, mutta lähtivät nyt hitaasti liikkeelle.

"Siinä on miehemme, Watson! Nopeasti! Meidän täytyy ainakin nähdä hänet tarkasti, jos emme muuta voi."

Samassa näin tuuhean mustan parran ja kaksi terävää silmää, jotka katsoivat meitä vaunujen sivuikkunasta. Sitten kattoluukku aukeni, ja ajurille huudettiin jotain. Vaunut kiisivät hurjaa vauhtia pitkin Regent Streetiä. Holmes etsi silmillään toista ajuria, mutta lähellä ei ollut yhtään. Silloin hän yritti juosta katuliikenteen läpi, mutta välimatka oli jo liian pitkä. Vaunut katosivat näkyvistä.

"Niin voi käydä!" Holmes sanoi katkerasti, kun hän tuli läähättäen esiin monien ajoneuvojen välistä. Hän oli kalpea harmista. "Voiko ajatella näin huonoa onnea, ja kuinka vähän ajureita on saatavilla! Watson, Watson, kunnia vaatii sinua kirjoittamaan muistiin myös tämän esteen menestykselleni."

"Kuka tuo mies oli?"

"Sitä en voi aavistaakaan."

"Oliko hän vakooja?"

"Baskervillen kertomuksesta näkyi aivan selvästi, että häntä on vartioitu tarkasti siitä asti, kun hän tuli tänne. Miten muuten olisi niin pian tiedetty, että hän oli asettunut Northumberlandin hotelliin? Jos häntä vakoiltiin ensimmäisenä päivänä, pidin luultavana, että niin tehtäisiin toisenakin päivänä. Huomasit ehkä, että kävin kaksi kertaa ikkunan luona, kun tohtori Mortimer luki sukutarua."

"Muistan sen."

"Katsoin, näkyikö kadulla joku kuljeskelemassa, mutta en huomannut mitään. Olemme tekemisissä taitavan miehen kanssa, Watson. Juoni on hyvin syvällä. En voi sanoa, onko vastassamme ystävällinen vai vihamielinen voima, mutta sillä on selvä tarkoitus. Kun herrat lähtivät meiltä, kiiruhdin heidän peräänsä. Toivoin näkeväni heidän salaperäisen seuralaisensa. Hän oli kuitenkin niin viisas, ettei asettanut itseään vaaraan lähtemällä liikkeelle jalan. Hän oli ottanut ajurin, joten hän saattoi halutessaan pysyä heidän perässään tai ajaa ohi ja välttää heidän huomionsa. Etu oli myös siinä, että hän oli valmis seuraamaan heitä, jos he olisivat ottaneet ajurin. Mutta yksi haitta siinä kuitenkin oli."

"Sekö, että hän joutui näin ajurin valtaan?"

"Tietysti."

"Vahinko, ettemme huomanneet vaunujen numeroa."

"Hyvä Watson, käyttäydyin kyllä kömpelösti, mutta ethän todella luule, että unohdin katsoa numeron? Se oli 2,704. Tällä hetkellä siitä ei kuitenkaan ole meille mitään hyötyä."

"En ymmärrä, kuinka olisit voinut toimia paremmin."

"Heti kun näin nuo vaunut, minun olisi pitänyt kääntyä ja mennä toiseen suuntaan. Sitten olisin rauhassa hankkinut itselleni vaunut ja seurannut tuota epäilyttävää miestä sopivan välimatkan päässä. Tai vielä parempi, olisin ajanut Northumberlandin hotelliin ja odottanut siellä. Kun tuntematon mies olisi saattanut Baskervillen kotiin, olisimme käyttäneet hänen omaa menetelmäänsä. Niin olisimme saaneet tietää, mihin hän menee. Mutta nyt olemme liian suuressa ja epäviisaassa innossamme paljastaneet itsemme ja menettäneet miehen. Vastustajamme osasi käyttää sitä hyväkseen harvinaisen nopeasti ja tarmokkaasti."

Näin puhuen olimme kävelleet hitaasti pitkin Regent Streetiä. Tohtori Mortimer ja hänen seuralaisensa olivat kadonneet näkyvistä jo kauan sitten.

"Ei kannata seurata heitä", Holmes sanoi. "Vakooja on kadonnut eikä tule takaisin. Katsotaan nyt, mitä kortteja meillä on kädessä, ja lyödään ne pöytään viisaasti ja nopeasti. Voisitko vannoa tuntevasi tuon miehen?"

"Hänen partansa on ainoa, jonka tuntisin varmasti."

"Sen tuntisin minäkin, mutta luultavasti se oli tekoparta. Kun viisas mies lähtee näin arkaluonteiselle asialle, parta on vain peittämässä hänen kasvojaan. Mennään sisään, Watson."

Yksi alueen kaupunginlähettikonttoreista oli juuri edessämme. Kun astuimme sisään, johtaja otti meidät sydämellisesti vastaan.

"Huomaan, Wilson, ettette ole unohtanut sitä pientä juttua, jossa saatoin iloisesti auttaa teitä."

"En, herra Holmes, en todellakaan. Te pelastitte minun nimeni ja maineeni, ehkä henkenikin."

"Oh, ystäväni, nyt te liioittelette. Muistaakseni juoksupoikienne joukossa oli nuorukainen nimeltä Cartwright, joka osoitti tutkinnassa olevansa kunnollinen."

"Kyllä, herra Holmes, hän on täällä vielä."

"Voisitteko kutsua hänet tänne? Haluaisin myös vaihtaa tämän viiden punnan setelin."

Johtaja kutsui, ja sisään tuli 14-vuotias poika, joka näytti teräväjärkiseltä ja vilkkaalta. Hän katseli suurta salapoliisia syvästi kunnioittaen.

"Lainatkaa minulle hotelliluetteloa", Holmes sanoi. "Kiitos. Kuulehan nyt, Cartwright. Tässä on luettelo 23 hotellista, jotka ovat Charing Crossin lähellä. Näetkö?"

"Kyllä, herra Holmes."

"Sinun pitää käydä kaikissa näissä hotelleissa järjestyksessä."

"Kyllä, herra Holmes."

"Ennen kuin menet sisään, annat ovella seisovalle miehelle yhden shillingin. Tässä saat niitä 23."

"Kyllä, herra Holmes."

"Sitten pyydät saada nähdä ne paperit, jotka eilen tyhjennettiin paperikoreista. Sanot, että eräs tärkeä sähkösanoma on kadonnut ja että sinun on käsketty etsiä sitä. Ymmärrätkö?"

"Kyllä, herra Holmes."

"Oikeasti sinun pitää etsiä erästä Timesin lisälehteä, johon on leikattu saksilla muutamia reikiä. Tässä on yksi Timesin numero! Tätä sivua tarkoitan. Tunnet sen kai helposti?"

"Kyllä, herra Holmes."

"Ovella seisova mies kutsuu tietysti portieerin, ja hänellekin annat shillingin. Tässä saat toiset 23. Noin 20 tapauksessa sinulle luultavasti vastataan, että kaikki paperit on poltettu tai viety pois. Jäljelle jäävissä kolmessa tapauksessa sinulle näytetään paperikasa, ja siitä sinun pitää etsiä tuota lehteä. On hyvin vähän mahdollista, että löydät sen. Tästä saat vielä kymmenen shillinkiä yllättäviä vaikeuksia varten. Ilmoita minulle tulos sähkösanomalla ennen iltaa. Ja nyt, Watson, meillä ei ole muuta tehtävää kuin kysyä sähkösanomalla, kuka ajaa vaunuja numero 2,704. Sitten menemme Bond Streetin taulukokoelmiin kuluttamaan aikaa, kunnes lähdemme hotelliin."

### Sanasto

- **vapaakauppa**: kauppa maiden välillä ilman tulleja.
- **suojelustulleista**: suojelustulli on vero, jolla oman maan elinkeinoja suojellaan ulkomaisilta tavaroilta.
- **tuli ja leimaus**: vanhanaikainen huudahdus, kun ihminen hämmästyy.
- **neekeri**: vanha sana mustaihoisesta ihmisestä; nykyään se on hyvin loukkaava.
- **eskimo**: vanha sana arktisten alueiden ihmisistä; nykyään se loukkaa monia.
- **kynsisaksilla**: kynsisakset ovat pienet sakset, joilla leikataan kynsiä.
- **kumilla**: kumi on tässä liima.
- **vesileima**: paperin sisällä oleva kuva, joka näkyy valoa vasten.
- **harjaaja**: hotellin työntekijä, joka puhdistaa vieraiden saappaat.
- **tekoparta**: parta, joka ei ole oikea.
- **kaupunginlähettikonttori**: paikka, josta lähetit vievät viestejä kaupungilla.
- **portieeri**: hotellin työntekijä, joka ottaa vieraat vastaan.
- **shillingin**: shillinki on vanha englantilainen raha.
- **nummelta**: nummi on laaja, avoin ja kostea maa, jossa kasvaa kanervaa ja vähän puita.
- **ajurin**: ajuri on mies, joka kuljettaa ihmisiä vaunuilla rahasta.

## VIIDES LUKU.

Kolme katkennutta lankaa.

Sherlock Holmesilla oli harvinainen kyky. Hän pystyi milloin tahansa irrottamaan ajatuksensa asiasta, joka oli vallannut ne kokonaan. Kahden tunnin ajan hän näytti unohtaneen täysin sen oudon jutun, johon olimme joutuneet. Hän katseli vain uudenaikaisten belgialaisten mestarien tauluja. Hän ei halunnut puhua mistään muusta kuin taiteesta, jota hän muuten ymmärsi hyvin vähän. Näin oli vielä silloinkin, kun olimme lähteneet näyttelystä ja olimme matkalla Northumberlandin hotelliin.

"Sir Henry Baskerville odottaa herroja huoneessaan", portieeri sanoi. "Hän pyysi minua sanomaan, että menette heti sinne."

"Sopiiko, että katson matkustajaluetteloa?" Holmes kysyi.

"Totta kai."

Kirjaan oli merkitty kaksi nimeä Baskervillen jälkeen. Ensimmäinen oli Theophilus Johnson perheineen Newcastlesta. Toinen oli rouva Oldmore ja hänen palvelijattarensa High Lodgesta Altonista.

"Tunnen varmaan tämän Johnsonin", Holmes sanoi portieerille. "Eikö hän ole lakimies, harmaatukkainen ja vähän ontuva?"

"Ei, tämä herra Johnson omistaa hiilikaivoksia. Hän on hyvin reipas ja vilkas mies, eikä hän ole teitä vanhempi."

"Erehdyttekö ehkä hänen ammatistaan?"

"En. Hän on asunut tässä hotellissa monena vuonna, ja tunnemme hänet hyvin."

"Vai niin, se muuttaa asian. Entä rouva Oldmore? Luulen tuntevani sen nimen. Anteeksi uteliaisuuteni, mutta usein käy niin, että tuttavan luona tapaa muitakin tuttuja."

"Hän on hyvin sairaalloinen. Hänen miehensä on ollut pormestarina Gloucesterissa. Hänkin asuu aina täällä, kun hän käy kaupungissa."

"Kiitos tiedoista. Minä en sittenkään tunne häntä. — Näillä kysymyksillä, Watson, olemme saaneet varmuuden erittäin tärkeästä asiasta", hän jatkoi matalalla äänellä, kun nousimme portaita ylös. "Tiedämme nyt, että ne ihmiset, jotka pitävät niin suurta huolta ystävästämme, eivät asu samassa hotellissa kuin hän. Se todistaa, että he haluavat pysyä poissa hänen näkyvistään. He haluavat sitä yhtä innokkaasti kuin he vakoilevat häntä. Tämä on hyvin tärkeä asia."

"Millä tavalla?"

"Se merkitsee — mutta mistä on kysymys, hyvä herra?"

Samalla pääsimme portaiden yläpäähän ja käännyimme käytävään, ja tapasimme sir Henry Baskervillen itsensä. Hän oli punainen vihasta, ja hänellä oli kädessään vanha, pölyinen saapas. Hän oli niin vihainen, että sanat eivät tahtoneet tulla hänen suustaan. Kun hän viimein alkoi puhua, hän puhui paljon voimakkaammalla murteella kuin aamulla.

"Tässä hotellissa minua taidetaan pitää poikanulikkana", hän sanoi. "Jos he eivät varo, he saavat kyllä nähdä, ettei minun kanssani leikitä. Jos tuo lurjus ei löydä saapastani, tästä tulee vaikeuksia. Kyllä minä kestän leikkiä, herra Holmes, mutta tämä on melkein liikaa."

"Etsittekö yhä saapastanne?"

"Etsin, ja kyllä minä sen löydänkin."

"Mutta ettekö sanonut, että se oli uusi ja ruskea?"

"Niin se olikin, mutta nyt se on vanha ja musta."

"Mitä? Ettehän te tarkoita —?"

"Sitä juuri tarkoitan. Minulla oli vain kolme paria jalkineita: uudet ruskeat, vanhat mustat ja kiiltonahkasaappaat, jotka ovat nyt jalassani. Eilen illalla minulta vietiin toinen ruskeista saappaista, ja tänään on varastettu musta saapas. — Kuulkaa, oletteko löytäneet sen? Sano nyt selvästi, nahjus, äläkä siinä mököttele!"

Eräs pelästynyt saksalainen tarjoilija oli tullut lähelle.

"En, herra", tarjoilija sanoi. "Olen kysellyt joka paikasta, mutta kukaan ei ole nähnyt sitä."

"Vai niin. Sitten sanon teille, että menen isännän luo. Sanon hänelle suoraan, että lähden koko hotellista, jos saapas ei löydy ennen iltaa."

"Se löytyy varmasti. Lupaan etsiä sen, jos vain olette vähän kärsivällinen."

"Se onkin parasta, sillä en aio enää menettää mitään tässä varaspesässä. Mutta antakaa anteeksi, herra Holmes. On tyhmää vaivata teitä tällaisella pikkuasialla."

"Minä en suinkaan pidä sitä pikkuasiana."

"Te näytätte pitävän asiaa aika tärkeänä."

"Miten te itse selitätte sen?"

"En minä selitä sitä ollenkaan. Se on hulluinta ja oudointa, mitä minulle on koskaan tapahtunut."

"Ehkä oudointa, kyllä", Holmes sanoi ajatuksissaan.

"Mitä päätelmiä te siitä teette?"

"En usko, että ymmärrän sitä vielä kokonaan. Koko tämä asia on hyvin monimutkainen. Olen käsitellyt viisisataa merkillistä juttua. Kun tämä yhdistetään setänne kuolemaan, luulen, että se on melkein niistä sekavin ja merkittävin. Meillä on kuitenkin käsissämme monta johtolankaa, ja on hyvin luultavaa, että jokin niistä vie totuuteen. Voi olla, että hukkaamme aikaa seuraamalla väärää lankaa, mutta ennemmin tai myöhemmin löydämme kyllä oikean."

Ateriamme oli aika hauska, eikä sen aikana puhuttu paljon siitä asiasta, joka oli tuonut meidät yhteen. Vasta kun olimme siirtyneet pieneen yksityiseen salonkiin, Holmes kysyi Baskervillelta, mitä tämä aikoi tehdä.

"Aion matkustaa Baskerville Halliin."

"Milloin?"

"Viikon lopulla."

"Itse asiassa luulen, että teette oikein", Holmes sanoi. "Minulla on selvät todisteet siitä, että teitä vartioidaan Lontoossa. Tässä suuressa kaupungissa on miljoonia asukkaita. Siksi on vaikea saada selville, ketkä teitä vainoavat ja mitä he haluavat. Jos he aikovat pahaa, he voisivat vahingoittaa teitä, emmekä me pystyisi estämään sitä. Te ette varmaan tiedä, tohtori Mortimer, että kun lähditte aamulla talostani, eräs vakooja seurasi teitä?"

Tohtori Mortimer säpsähti.

"Mitä te sanotte? Kuka se oli?"

"Ikävä kyllä emme tiedä sitä! Onko naapureidenne ja tuttavienne joukossa Dartmoorissa miestä, jolla on paksu musta parta?"

"Ei — odottakaa, minä mietin. Barrymorella, sir Charlesin hovimestarilla, on paksu musta parta."

"Todellako? Missä Barrymore on?"

"Hän hoitaa Baskerville Hallia."

"Silloin on parasta ottaa selville, onko hän todella siellä vai onko hän ehkä Lontoossa."

"Miten se onnistuu?"

"Antakaa minulle sähkösanomapaperi. 'Onko kaikki kunnossa sir Henryä varten?' Muuta ei tarvita. Sitten osoite: Herra Barrymore, Baskerville Hall. Mikä on lähin sähkösanoma-asema? Grimpen. Hyvä. Sitten sähkötämme Grimpenin postinhoitajalle: 'Barrymorelle tullut sähkösanoma on annettava hänelle itselleen. Ellei kotona, palautettakoon sähkösanoma sir Henry Baskervillelle. Northumberlandin hotelliin!' Näin saamme tietää, onko Barrymore Devonshiressä vai ei."

"Se on totta", Baskerville sanoi. "Kuulkaa, tohtori Mortimer, millainen mies tämä Barrymore oikein on?"

"Hän on tilan entisen hoitajan poika. Tämä työ on kulkenut isältä pojalle neljän sukupolven ajan. Minun tietääkseni sekä hän että hänen vaimonsa ovat hyvin kunnioitettavia ihmisiä."

"Toisaalta", Baskerville huomautti, "ei voi kieltää, että noilla ihmisillä on hyvin komea koti. Eikä heillä ole mitään työtä, jos omistaja ei asu tilalla."

"Se on totta."

"Saiko Barrymore jotain sir Charlesin testamentissa?" Holmes kysyi.

"Sekä mies että vaimo saivat kumpikin viisisataa puntaa."

"Vai niin. Tiesivätkö he etukäteen, että saisivat sen summan?"

"Kyllä. Sir Charles puhui mielellään testamentistaan."

"Sepä oli mielenkiintoista kuulla."

"Toivon", tohtori Mortimer sanoi, "ettette epäile jokaista, joka on saanut lahjan sir Charlesin testamentissa, sillä minäkin sain tuhat puntaa."

"Todellako. Ja luultavasti vielä useammatkin?"

"Monet yksityiset ihmiset saivat pieniä summia, ja monet hyväntekeväisyyslaitokset suurempia summia. Kaikki loput sai sir Henry."

"Paljonko sitä oli?"

"740 000 puntaa."

Holmes nosti hämmästyneenä kulmakarvojaan. "En osannut aavistaa, että kyse oli niin valtavasta summasta."

"Huhuttiin, että sir Charles oli hyvin rikas. Emme kuitenkaan tienneet, kuinka rikas hän oli, ennen kuin tarkastimme hänen paperinsa. Koko hänen omaisuutensa oli noin miljoona puntaa."

"Kas vain! Sellaisesta voitosta kannattaa pelata epätoivoistakin peliä. Mutta vielä yksi kysymys, tohtori Mortimer. Oletetaan, että tälle nuorelle ystävällemme tapahtuisi jotain — pyydän anteeksi tätä ikävää oletusta! Kuka silloin perisi tilan?"

"Sir Charlesin nuorempi veli Rodger Baskerville kuoli naimattomana. Siksi tila siirtyisi Desmond-suvulle, joka on Baskervilleille kaukaista sukua. James Desmond on vanhahko mies, ja hän on pappina Westmorelandissa."

"Kiitos. Kaikki nämä yksityiskohdat ovat tärkeitä. Oletteko nähnyt herra James Desmondin?"

"Olen, hän kävi kerran tervehtimässä sir Charlesia. Hän on arvokkaan näköinen ja hyvin uskonnollinen mies. Muistan hyvin, että hän kieltäytyi ottamasta vastaan elinkorkoa, jota sir Charles innokkaasti tarjosi hänelle."

"Ja perisikö tämä vaatimaton mies sir Charlesin omaisuuden?"

"Hän perisi tilan, joka on sukukartano. Hän perisi myös rahat, ellei nykyinen omistaja olisi määrännyt toisin. Omistajahan voi tietysti tehdä rahoilla, mitä haluaa."

"Oletteko tehnyt testamenttinne, sir Henry?"

"En, herra Holmes, en ole. Minulla ei ole ollut aikaa siihen, sillä vasta eilen sain kuulla, miten asiat ovat. Olen joka tapauksessa sitä mieltä, että rahojen pitää mennä sille, joka saa arvonimen ja tilan. Se oli myös edesmenneen setäni mielipide. Miten omistaja voisi palauttaa suvun entisen suuruuden, jos hänellä ei ole rahaa tilan hoitamiseen? Talon, maan ja rahojen täytyy kuulua yhteen."

"Aivan oikein. Olen samaa mieltä kuin te, sir Henry. Viisainta on, että matkustatte viipymättä Devonshireen. Antaisin teille vain yhden neuvon. Te ette saa missään tapauksessa lähteä sinne yksin."

"Tohtori Mortimer palaa sinne kanssani."

"Mutta tohtori Mortimerilla on hoidettavana sairaita, ja hän asuu monen englannin penikulman päässä teistä. Hän ei voisi auttaa teitä, vaikka hän kuinka tahtoisi. Ei, sir Henry, teidän täytyy ottaa mukaanne joku luotettava mies, joka voi aina olla lähellänne."

"Olisikohan mahdollista, että te itse, herra Holmes, tulisitte kanssani?"

"Jos tilanne muuttuisi vakavaksi, yrittäisin tulla itse. Ymmärrättehän kuitenkin, että minulta kysytään neuvoa koko ajan, sekä suullisesti että kirjeitse, joka puolelta. Siksi en mitenkään voi lähteä Lontoosta ajaksi, jonka pituutta en tiedä. Juuri nyt eräs rahankiristäjä uhkaa häpeällä yhtä Englannin tunnetuimmista nimistä. Vain minä voin estää uhkaavan skandaalin. Siitäkin näette, että minun on aivan mahdotonta lähteä Dartmooriin."

"Ettekö voi suositella ketään muuta?"

Holmes laski kätensä käsivarrelleni.

"Jos ystäväni haluaisi lähteä kanssanne, kukaan ei voisi auttaa teitä niin paljon vaikeina hetkinä. Sanon sen täysin vakuuttuneena."

Ehdotus tuli aivan odottamatta. Ennen kuin ehdin vastata, Baskerville tarttui käteeni ja puristi sitä sydämellisesti.

"Siinä tekisitte ystävän työn, tohtori Watson", hän sanoi. "Te näette, miten asiani ovat, ja tiedätte tästä melkein yhtä paljon kuin minä itse. Jos tulette kanssani Baskerville Halliin ja autatte minua vaikeuksissa, en koskaan unohda sitä."

Oudot seikkailut ovat aina houkutelleet minua. Holmesin sanat imartelivat minua, ja samoin se into, jolla sir Henry otti ehdotuksen vastaan.

"Tulen mielelläni", sanoin. "En todellakaan tiedä, miten voisin käyttää aikani paremmin."

"Ja sinä kerrot minulle kaiken tarkasti", Holmes sanoi. "Kun ratkaiseva hetki tulee, ja sen täytyy tulla, minä sanon sinulle, mitä sinun pitää tehdä. Lauantaina kaikki on luultavasti valmiina lähtöä varten?"

"Sopiiko se tohtori Watsonille?"

"Kyllä."

"Tapaamme siis lauantaina kello 10:30 Paddington-asemalla, ellei mitään odottamatonta tapahdu."

Olimme nousseet lähteäksemme, kun Baskerville huudahti ilosta. Hän ryntäsi erääseen nurkkaan ja veti kaapin alta esiin ruskean saappaan.

"Tässä se on!" hän huudahti.

"Toivokaamme, että kaikki teidän vaikeutenne selviävät yhtä helposti!" Sherlock Holmes sanoi.

"Mutta tämä on hyvin kummallista", tohtori Mortimer huomautti. "Etsin ennen ateriaa joka paikasta tässä huoneessa."

"Niin minäkin", Baskerville sanoi. "Tarkastin joka ikisen tuuman."

"Ja silloin saapasta ei ollut täällä."

"Siinä tapauksessa tarjoilija on luultavasti tuonut sen tänne, kun me söimme."

Saksalainen kutsuttiin sisään, mutta hän sanoi, ettei tiennyt asiasta mitään. Asia jäi selittämättä. Näin oli tullut vielä yksi salaperäinen tapaus lisää. Niitä oli seurannut toisiaan hyvin tiheään, ja ne olivat kaikki pieniä asioita, jotka näyttivät arvottomilta. Jos kamalaa kertomusta sir Charlesin kuolemasta ei lasketa, viime päivinä oli tapahtunut sarja selittämättömiä asioita. Ensin tuli painettu kirje, sitten mustapartainen vakooja vaunuissa. Sitten katosi uusi ruskea saapas, ja sen jälkeen vanha musta saapas. Viimeksi uusi saapas löytyi. Holmes istui hiljaa vieressäni, kun ajoimme takaisin Baker Streetille. Hänen rypistyneet kulmakarvansa ja terävä ilmeensä kertoivat minulle, mitä hän teki. Hän yritti, niin kuin minäkin, rakentaa kehyksen, johon kaikki nämä irrallisilta näyttävät asiat sopisivat. Hän istui ajatuksissaan koko iltapäivän ja myöhään iltaan.

Vähän ennen päivällistä meille tuotiin kaksi sähkösanomaa. Ensimmäinen kuului:

"Olen juuri saanut tietää, että Barrymore on Baskerville Hallissa. — Baskerville."

Toinen kuului:

"Määräyksen mukaan olen käynyt 23 hotellissa, mutta ikäväkseni en ole löytänyt sellaista Timesin lehteä, josta olisi jotain leikattu — Cartwright."

"Siinä katkesi kaksi lankaa, Watson. Mikään ei ole niin jännittävää kuin tapaus, jossa kaikki käy päinvastoin kuin on odottanut. Meidän täytyy yrittää löytää uusia jälkiä."

"Vielä on jäljellä ajuri, joka kuljetti vakoojaa."

"Aivan oikein. Olen kysynyt sähkösanomalla ajuriasemalta hänen nimeään ja osoitettaan. Vastaus on ehkä jo tullut."

Ovikello soi, ja se toi jotain parempaa kuin sähkösanoman. Ovi avautui, ja sisään astui ruskettunut mies, joka oli luultavasti juuri etsimämme ajuri.

"Pääkonttorista minulle kerrottiin, että täällä asuva herra on kysellyt numeroa 2,704", hän sanoi. "Olen ajanut vaunujani seitsemän vuotta, eikä minusta ole koskaan valitettu. Nyt tulen suoraan ajuriasemalta kysymään, mitä moitittavaa teillä on."

"Minulla ei ole pienintäkään syytä moittia teitä, ystäväni", Holmes sanoi. "Päinvastoin, annan teille puoli sovereignia, jos vastaatte kysymyksiini suoraan ja selvästi."

"Onpa tämä onnenpäivä", ajuri sanoi ja hymyili leveästi. "Mitä herra halusi kysyä?"

"Sanokaa ensin nimenne ja osoitteenne, sillä saatan haluta puhua kanssanne toistekin."

"Nimeni on John Clayton, ja osoitteeni on Turpey Street 3, the Borough. Minun vaununi ovat Shipleyn Yardilta Waterloo-aseman läheltä."

Sherlock Holmes kirjoitti kaiken tämän muistiin.

"Kertokaa nyt, Clayton, kaikki, mitä tiedätte herrasta, joka istui vaunuissanne. Hän tarkkaili kello kymmenen aamupäivällä, mitä tämän talon edessä tapahtui. Sitten hän ajoi kahden herran perässä pitkin Regent Streetiä."

Mies näytti hämmästyneeltä ja vähän hämmentyneeltä. "Ei taida kannattaa minun puhua", hän sanoi, "sillä te tiedätte jo saman kuin minä. Asia on niin, että tuo herra sanoi olevansa salapoliisi. Hän sanoi myös, etten saisi puhua hänestä kenellekään."

"Niin, mutta nyt sanon teille ystävällisesti, että tämä on hyvin vakava asia. Teille voi tulla vaikeuksia, jos yritätte salata jotain. Te sanotte, että mies väitti olevansa salapoliisi?"

"Niin hän sanoi."

"Milloin hän sanoi sen?"

"Kun hän lähti luotani."

"Sanoiko hän jotain muuta?"

"Kyllä, hän sanoi nimensä."

Holmes vilkaisi minuun voitokkaasti. "Vai niin, hän sanoi nimensä. Se oli varomatonta. No, mikä hänen nimensä oli?"

"Hän sanoi olevansa Sherlock Holmes."

En ole koskaan nähnyt ystäväni hämmästyvän niin paljon kuin nyt, kun hän kuuli ajurin vastauksen. Ensin hän istui hiljaa ja hämmentyneenä, ja sitten hän purskahti sydämelliseen nauruun.

"Se ei ollut huonosti tehty, Watson, ei todellakaan!" hän sanoi. "Huomaan, että hänen miekkansa on yhtä nopea ja notkea kuin minun. Siinä hän osui niin, että tuntui. Vai niin, hän oli siis Sherlock Holmes?"

"Niin, se oli sen herran nimi."

"Hyvä. Kertokaa nyt, missä hän nousi vaunuihinne ja mitä sitten tapahtui."

"Hän huusi minut luokseen noin kello puoli kymmenen Trafalgar Squarella. Niin, hän sanoi heti olevansa salapoliisi. Hän tarjosi minulle kaksi guineaa, jos ajaisin koko päivän tarkasti hänen ohjeidensa mukaan enkä kysyisi mitään. Tulin tietysti iloiseksi. Ensin ajoimme Northumberlandin hotellille ja odotimme, kunnes sieltä tuli kaksi herraa. He ottivat yhdet hotellin edessä seisovista vaunuista. Me seurasimme heitä, kunnes he pysähtyivät jossain täällä päin."

"Tämän portin edessä."

"Niin, siitä en ollut niin varma, mutta hän tiesi sen luultavasti. Me pysähdyimme puoliväliin katua ja odotimme siinä ainakin puolitoista tuntia. Sitten ne herrat kävelivät ohitsemme, ja me seurasimme heitä pitkin Baker Streetiä ja sitten —"

"Sen tiedän", Holmes sanoi.

"Sitten jatkoimme, kunnes he olivat kulkeneet kolme neljäsosaa Regent Streetistä. Silloin hän repäisi auki vaunujen kattoluukun ja huusi, että minun piti ajaa hurjaa vauhtia Waterloo-asemalle. Minä löin hevostani, ja alle kymmenessä minuutissa olimme siellä. Hän maksoi komeasti kaksi guineaansa ja meni asemarakennukseen. Juuri kun hän oli noussut vaunuista, hän kääntyi ja sanoi: 'Teitä ehkä huvittaa tietää, että olette kyydinnyt Sherlock Holmesia.' Sillä tavalla sain tietää hänen nimensä."

"Ymmärrän. Ettekä nähnyt häntä sen jälkeen?"

"En sen jälkeen, kun hän oli mennyt asemarakennukseen."

"Ja miten kuvailisitte herra Sherlock Holmesin ulkonäköä?"

Ajuri raapi päätään. "Häntä ei ole kovin helppo kuvailla", hän sanoi. "Hän oli ehkä noin neljäkymmentä vuotta vanha. Hän oli kai keskipitkä, luulisin noin pari tuumaa teitä lyhyempi. Hän oli pukeutunut kuin oikea keikari, ja hänellä oli musta, tasaiseksi leikattu täysparta. Kasvot olivat kalpeat. En usko, että osaan sanoa hänestä enempää."

"Minkä väriset hänen silmänsä olivat?"

"Sitä en tiedä."

"Ettekö muista mitään muuta?"

"En muista."

"Tässä on sitten rahanne. Saatte vielä toisen, jos voitte hankkia minulle lisää tietoja miehestä. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, herra, ja kiitoksia!"

John Clayton lähti tyytyväisenä hymyillen. Holmes kääntyi minuun päin, kohautti olkapäitään ja hymyili surullisen ivallisesti.

"Siinä katkesi kolmas lanka", hän sanoi, "ja nyt olemme taas lähtöpisteessämme. Mikä viekas lurjus! Hän tiesi talomme numeron. Hän tiesi, että sir Henry Baskerville oli pyytänyt minulta neuvoa. Hän sai selville, kuka minä olen. Kun hän näki minut Regent Streetillä, hän arvasi, että panin ajurin numeron merkille ja etsisin ajurin käsiini. Siksi hän lähetti minulle pilkallisen tervehdyksen minun omalla nimelläni. Sanon sinulle, Watson, että tällä kertaa olemme tavanneet vertaisemme vihollisen. Olen kärsinyt täydellisen tappion Lontoossa. Toivon, että sinä onnistut paremmin Devonshiressä. Mutta minulla ei ole hyvä mieli."

"Miksi ei?"

"Minua huolestuttaa, että sinä lähdet sinne. Se on ruma juttu, Watson, ja vaarallinen juttu. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä vähemmän pidän siitä. Niin, rakas veli, naura sinä vain, mutta olen iloinen, kun kerran saan sinut terveenä ja ehjänä takaisin Baker Streetille."

### Sanasto

- **portieeri**: hotellin työntekijä, joka ottaa vieraat vastaan.
- **ajuri**: mies, joka kuljettaa ihmisiä vaunuilla rahasta.
- **matkustajaluettelo**: hotellin kirja, johon vieraiden nimet kirjoitetaan.
- **poikanulikka**: tyhmä ja huonosti käyttäytyvä poika; loukkaava sana.
- **lurjus**: paha ja epäluotettava ihminen.
- **nahjus**: hidas ja saamaton ihminen; haukkumasana.
- **varaspesä**: paikka, jossa on paljon varkaita.
- **hovimestari**: suuren talon tärkein miespalvelija.
- **sähkösanoma**: nopea viesti, joka lähetetään sähkön avulla.
- **testamentti**: paperi, jossa ihminen kertoo, kuka saa hänen omaisuutensa kuoleman jälkeen.
- **elinkorko**: raha, jota ihminen saa säännöllisesti koko elämänsä ajan.
- **rahankiristäjä**: ihminen, joka vaatii rahaa ja uhkaa kertoa toisen salaisuuden.
- **sovereign**: vanha englantilainen raha.
- **guinea**: vanha englantilainen raha.
- **keikari**: mies, joka pukeutuu hyvin hienosti ja on ylpeä ulkonäöstään.

## KUUDES LUKU.

Baskerville Hall.

Sir Henry Baskerville ja tohtori Mortimer olivat valmiina sovittuna päivänä, ja lähdimme sopimuksemme mukaan matkalle Devonshireen. Herra Sherlock Holmes ajoi kanssani asemalle. Siellä hän antoi minulle viimeiset määräyksensä ja neuvonsa, ennen kuin erosimme.

"En halua vaikuttaa sinun mielipiteisiisi kertomalla sinulle omia arvelujani, Watson", hän sanoi. "Pyydän sinua vain kertomaan minulle kaikki asiat niin tarkasti kuin mahdollista. Arvelut saat jättää minun huolekseni."

"Mitä asioita sinä tarkoitat?"

"Kaikkia asioita, joilla voi olla pienikin yhteys tähän juttuun. Kerro varsinkin kaikesta, mitä tapahtuu nuoren Baskervillen ja hänen naapuriensa välillä. Kerro myös kaikista yksityiskohdista, jotka koskevat sir Charlesin kuolemaa ja ovat voineet tulla ilmi myöhemmin. Olen itse tehnyt viime päivinä muutamia tutkimuksia, mutta pelkään, ettei niistä ollut hyötyä. Vain yksi asia näyttää aivan varmalta. Lähin perijä, herra James Desmond, on vanhahko ja lempeäluonteinen herra, eikä tämä vainoaminen ole hänen työtään. Luulen melkein, että voisimme jättää hänet kokonaan pois laskuistamme. Jäljellä ovat kuitenkin sir Henry Baskervillen 'naapurit nummella'."

"Eikö olisi viisainta ensin lähettää Barrymoren pariskunta pois?"

"Ei missään tapauksessa. Suurempaa virhettä ei voisi tehdä. Jos he ovat syyttömiä, se olisi julma vääryys. Jos he ovat syyllisiä, menettäisimme kaikki mahdollisuudet todistaa se. Ei, annetaan heidän pysyä epäiltyjen luettelossa. Jos muistan oikein, talossa on myös tallirenki, ja nummella asuu kaksi maanviljelijää. Sitten on ystävämme tohtori Mortimer, jota pidän täysin kunniallisena miehenä, ja hänen vaimonsa, josta en tiedä mitään. Sitten on luonnontutkija Stapleton ja hänen sisarensa, jonka sanotaan olevan hyvin viehättävä nuori nainen. Sitten on herra Frankland Lafter Hallista, joka on myös aivan tuntematon, ja vielä pari naapuria. Sinun pitää tutkia kaikkia näitä ihmisiä huolellisesti."

"Teen parhaani."

"Otit kai aseita mukaasi?"

"Otin, pidin sitä viisaimpana."

"Tietysti. Pidä revolveri lähelläsi yöllä ja päivällä, ja ole varovainen kaikin mahdollisin tavoin."

Ystävämme olivat jo valinneet ensimmäisen luokan vaunun ja odottivat meitä asemasillalla.

"Meillä ei ole mitään uutisia kerrottavana", tohtori Mortimer sanoi, kun ystäväni kyseli häneltä. "Voin kuitenkin vannoa, että viime päivinä kukaan ei ole vakoillut meitä. Emme ole koskaan menneet ulos katselematta tarkasti ympärillemme, eikä kukaan olisi voinut jäädä huomaamatta."

"Te olette kai olleet aina yhdessä?"

"Aina, paitsi eilen iltapäivällä. Kun olen Lontoossa, käytän aina yhden päivän pelkkään huvitteluun. Vietin sen kirurgien kollegion museossa."

"Ja minä katselin ihmisiä puistossa", Baskerville sanoi. "Mutta meille ei tapahtunut mitään pahaa."

"Se oli joka tapauksessa varomatonta", Holmes sanoi hyvin vakavasti ja pudisti päätään. "Pyydän teitä, sir Henry, älkää menkö ulos yksin. Teille tapahtuu suuri onnettomuus, jos teette niin. Saitteko saappaanne takaisin?"

"En, se näyttää kadonneen ikuisiksi ajoiksi."

"Todellako? Sepä merkillistä. Hyvästi, hyvästi!" hän huusi, sillä juna oli jo alkanut liikkua. "Muistakaa, sir Henry, eräät sanat siitä vanhasta paperista, jonka tohtori Mortimer luki meille. Älkää kulkeko nummella 'niinä pimeinä hetkinä, jolloin pahuuden voima on korkeimmillaan'."

Kun juna oli lähtenyt asemasillalta, kumarruin ulos ikkunasta. Näin vielä pitkään Holmesin pitkän, vakavan hahmon, joka katseli meidän peräämme.

Matka kului nopeasti ja oli hauska. Tutustuin matkatovereihini ja leikin tohtori Mortimerin koiran kanssa. Muutamassa tunnissa ruskea maa muuttui punertavaksi, ja tiilen tilalle tuli graniitti. Punaisia lehmiä oli laitumella aidatuilla niityillä. Mehukkaampi ruoho ja rikkaampi kasvillisuus kertoivat, että ilmasto oli muuttunut lempeämmäksi, vaikka myös kosteammaksi. Baskerville katseli innokkaasti ulos ikkunasta. Hän huudahti ääneen ilosta, kun hän näki Devonshiren maiseman erikoisia piirteitä.

"Olen nähnyt maailmaa aika paljon sen jälkeen, kun lähdin täältä, tohtori Watson", hän sanoi. "Mutta mitään tämän veroista en ole nähnyt."

"En ole tavannut yhtään devonshireläistä, joka ei rakastaisi kreivikuntaansa", huomautin.

"Se riippuu rodusta yhtä paljon kuin seudusta", tohtori Mortimer sanoi. "Meidän tarvitsee vain vilkaista tätä ystäväämme. Huomaamme heti, että hänellä on pyöreä keltiläispää, ja siinä on keltiläistä innostusta ja kykyä ihailla. Sir Charlesin pää oli muodoltaan hyvin erikoinen, puoleksi gaelilainen, puoleksi irlantilainen. Mutta te olitte luultavasti hyvin nuori, kun näitte Baskerville Hallin viimeksi?"

"Kun isäni kuoli, minulla ei ollut vielä edes äänenmurrosta. En ollut koskaan nähnyt sukutilaamme, sillä asuimme pienessä huvilassa etelärannikolla. Sieltä lähdin suoraan Amerikkaan. Tietäkää, tohtori Watson, että tämä kaikki on minulle yhtä outoa kuin teille. Olen selittämättömän utelias näkemään nummen."

"Niinkö? Silloin uteliaisuutenne tyydyttyy pian, sillä tuolla se jo näkyy", tohtori Mortimer sanoi ja osoitti ulos ikkunasta.

Vihreiden niittyjen ja rinteellä kasvavan matalan metsän yläpuolella kohosi kaukana harmaa, surullisen näköinen kukkula. Sen huippu oli omituinen ja sahalaitainen. Se oli epäselvä ja häipyvä kuin satumaisema, jonka näkee unessa. Baskerville istui kauan ja katseli sitä. Näin hänen tutkivasta katseestaan, kuinka tärkeää hänelle oli nähdä tämä paikka ensimmäistä kertaa. Hänen sukunsa miehet olivat hallinneet täällä niin kauan ja jättäneet tänne niin pysyviä merkkejä. Siinä hän istui tweed-puvussaan, ja hänellä oli amerikkalainen murre. Mutta kun katselin hänen tummia, ilmeikkäitä silmiään, tunsin sen selvemmin kuin ennen. Hän oli täysin tuon pitkän miesrivin jälkeläinen, ja ne miehet olivat olleet ylhäisiä, tulisia ja vallanhimoisia. Paksut kulmakarvat, herkät sieraimet ja suuret ruskeat silmät kertoivat ylpeydestä, rohkeudesta ja voimasta. Tuo vastenmielinen nummi saattoi kätkeä jonkin vaikean ja vaarallisen arvoituksen. Silloin tämä mies oli todella sellainen toveri, jonka puolesta kannatti ottaa riski. Saatoin olla varma, että hän ottaisi rohkeasti osaa taisteluun.

Juna pysähtyi pienelle, vaatimattomalle asemalle, ja astuimme ulos vaunusta. Matalan valkoisen aidan takana seisoi char-à-bancs, jota veti kaksi hevosta. Tulomme herätti jonkin verran huomiota, sillä asemapäällikkö ja asemamiehet tungeksivat ympärillämme kantaakseen matkatavaroitamme. Paikka oli kaunis ja miellyttävä. Yllätyksekseni näin kuitenkin veräjällä kaksi vahtia, joilla oli tumma univormu. He nojasivat lyhyisiin kivääreihinsä ja katselivat meitä tarkasti, kun menimme heidän ohitseen. Ajuri oli ruma, ikävän näköinen, pienikokoinen mies. Hän teki piiskallaan kunniaa sir Henry Baskervillelle. Muutaman minuutin päästä ajoimme hyvää vauhtia leveällä, valkoisella maantiellä. Molemmin puolin näkyi laajoja laitumia, ja vanhoja, teräväpäätyisiä taloja pilkisti tiheiden vihreiden lehtien välistä. Mutta rauhallisen, aurinkoisen maiseman yläpuolella näkyi koko ajan synkän nummen tumma, pitkä ääriviiva. Sitä katkoivat pelottavan näköiset vuoret.

Käännyimme pois maantieltä ja ajoimme pitkiä kyläteitä. Rattaat olivat kuluttaneet niitä vuosisatojen ajan, ja niiden reunoilla oli korkeat sammaleiset vallit. Kellertävät kuolemankourat ja täplikkäät karhunmarjapensaat loistivat laskevassa auringossa. Tie nousi koko ajan ylöspäin. Ajoimme kapean kivisillan yli ja sitten erään puron rantaa pitkin. Puro kuohui ja kohisi alaspäin valtavien kivien välissä. Sekä tie että puro kulkivat laakson läpi, jossa kasvoi paljon vaivaistammea ja kuusta. Joka mutkassa Baskerville huudahti ääneen ilosta, katseli ympärilleen ja kysyi lukemattomia kysymyksiä. Hänen silmissään kaikki oli kaunista. Minä taas olin näkevinäni jotain surullista tässä maisemassa, jossa oli selviä merkkejä myöhäisestä vuodenajasta. Teitä peitti keltainen lehtimatto, ja puista putosi päällemme kellastuneita lehtiä. Pyörien ääntä ei edes kuulunut mätänevillä lehdillä. Minusta näytti, että luonto oli valmistanut surulliset tervetuliaiset Baskervillen perilliselle, joka saapui ensimmäistä kertaa sukutilalleen.

"Mitä ihmettä tuo on?" tohtori Mortimer huudahti.

Edessämme oli terävä, kanervainen jyrkänne, joka nousi nummesta. Sen huipulla näkyi ratsastava sotilas, tumma ja ankara, kivääri käsivarrellaan. Hän oli niin selvästi näkyvissä, että hän näytti jalustalla seisovalta patsaalta. Hän vartioi tietä, jota kuljimme.

"Mitä tuo tarkoittaa, Perkins?" tohtori Mortimer kysyi.

Ajuri kääntyi istuimellaan.

"Eräs rangaistusvanki on karannut Princetownista, herra tohtori. Hän on ollut vapaana kolme päivää. Kaikille asemille ja kaikille teille on pantu vahteja, mutta häntä ei ole löydetty. Tämän seudun maanviljelijät eivät ole siitä iloisia, se on varma."

"Mutta eivätkö he yleensä saa viisi puntaa, jos he voivat antaa tietoja karkurista?"

"Saavat kyllä, mutta viisi puntaa on huono palkkio, kun on vaarassa saada puukon kurkkuunsa. Tämä vanki ei ollutkaan mikään tavallinen mies. Hän on niitä, jotka eivät pelkää mitään."

"Kuka hän on?"

"Selden, Notting Hillin murhaaja."

Muistin koko jutun hyvin, sillä Holmes oli ollut siitä erityisen kiinnostunut. Syynä oli se, että rikos oli harvinaisen julma ja murhaajan teot olivat kaikessa epäinhimillisen raakoja. Hänen kuolemantuomionsa oli muutettu elinkautiseksi vankeudeksi, koska hänen järkeään oli epäilty. Niin kamalasti hän oli toiminut. Olimme päässeet mäen päälle, ja edessämme levisi nummi koko laajuudessaan. Siellä täällä oli kivikasoja ja rosoisia kallioita. Kylmä tuuli puhalsi meitä vastaan ja pani meidät värisemään. Jossain tällä autiolla ylätasangolla väijyi tuo pirullinen mies kuin petoeläin. Hänen sydämensä oli täynnä vihaa koko ihmissukua kohtaan, joka oli hylännyt hänet. Autio nummi, kylmä tuuli ja pimenevä taivas tekivät jo kamalan vaikutuksen. Tämä ajatus teki vaikutuksen täydelliseksi. Näytti siltä, että Baskervillekin tuli vähän synkälle mielelle, sillä hän veti päällystakin ympärilleen.

Hedelmällinen seutu oli jäänyt taaksemme ja alapuolellemme. Saatoimme katsella sitä ylhäältä. Aurinko oli matalalla. Sen vinot säteet muuttivat purot kultaisiksi langoiksi. Ne hehkuivat äsken kynnetyllä punertavalla maalla ja leveän metsäkaistaleen lehdissä. Edessämme tie muuttui yhä autiommaksi. Se kulki punakeltaisia rinteitä pitkin, ja siellä täällä näkyi mahtavia kallioita. Aina välillä ajoimme asumusten ohi. Niiden seinät ja katto olivat kiveä, eikä niissä ollut yhtään köynnöskasvia, joka olisi tehnyt niistä vähemmän vastenmielisiä. Äkkiä näimme maljan muotoisen laakson. Siellä kasvoi ryhmissä vaivaistammia ja kuusia, jotka olivat vääntyneet vinoon vuosien taistelussa myrskyä vastaan. Kaksi korkeaa, kapeaa tornia kohosi puiden yli. Ajuri osoitti niitä piiskallaan.

"Baskerville Hall", hän sanoi.

Omistaja nousi seisomaan. Hänen poskensa hehkuivat, ja hän tuijotti eteenpäin. Muutaman minuutin päästä tulimme puiston portille. Se oli erikoinen ristikko, joka oli tehty taotusta raudasta. Molemmilla puolilla oli korkeat pylväät, joita koristivat Baskervillen vaakunan villisianpäät. Portinvartijan talo oli rakennettu mustasta graniitista, mutta se oli nyt raunio. Sitä vastapäätä nousi kuitenkin uusi, vasta puolivalmis rakennus. Se oli ensimmäinen hedelmä sir Charlesin Etelä-Afrikan rikkauksista.

Ajoimme portista kujalle, jossa rattaat taas pyörivät kuihtuneiden lehtien päällä. Vanhat puut ojensivat oksiaan ja muodostivat synkän holvin yllemme. Baskerville värisi, kun hän näki edessään pitkän, pimeän ajotien. Sen päässä talo loisti meitä vastaan kuin aave.

"Tässäkö?" hän kysyi matalalla äänellä.

"Ei, kuusikujassa rakennuksen toisella puolen", tohtori Mortimer vastasi.

Nuori perillinen katseli ympärilleen synkän näköisenä.

"Ei ole ihme, jos setäni aavisti, että tällaisessa paikassa häntä kohtaisi onnettomuus", hän sanoi. "Tässä kuka tahansa voi alkaa pelätä. Puolen vuoden päästä koko tien varrella on sähkövalot, ja eteisen ovella on voimakas valonheitin."

Kuja vei isolle nurmikolle, ja talo oli edessämme. Hämärässä näin, että sen keskiosa oli suuri ja raskas, ja siinä oli ulkoneva pylväikkö. Koko rakennuksen etupuolta peitti muratti. Sen tummaan verhoon oli sinne tänne leikattu aukkoja ikkunoita tai vaakunamerkkejä varten. Tästä mahtavasta keskiosasta kohosi kaksi vanhanaikaista tornia. Niiden huipuissa oli hammasreunat, ja niissä oli paljon ampuma-aukkoja. Tornien oikealla ja vasemmalla puolella olivat rakennuksen uudemmat sivuosat, jotka oli rakennettu mustasta graniitista. Himmeä valo tuli ikkunoista, joissa oli pielet. Terävän katon yli nousi yksi ainoa musta savupatsas.

"Tervetuloa, sir Henry, tervetuloa Baskerville Halliin."

Eräs pitkä mies oli tullut pylväikön hämärästä ja avasi vaunun oven. Eteisen keltaista valoa vasten näkyi naisen hahmo. Hänkin tuli ulos auttamaan miestä matkalaukkujen kantamisessa.

"Toivon, sir Henry, että sallitte minun nyt ajaa kotiin", tohtori Mortimer sanoi. "Vaimoni odottaa minua."

"Mutta jäätte kai päivälliselle?"

"En, sitä en voi tehdä. Minulla on varmaan työtäkin kotona. Jäisin mielelläni näyttämään teille huoneita, mutta Barrymore osaa sen paremmin. Hyvästi toistaiseksi. Lähettäkää rohkeasti hakemaan minua, kun tarvitsette minua, yöllä tai päivällä."

Rattaat vierivät pois, kun sir Henry ja minä menimme sisään, ja ovi sulkeutui takanamme. Tulimme kauniiseen etuhuoneeseen. Se oli avara ja korkea, ja sen tammipalkit olivat mustuneet vanhuuttaan. Suuressa, vanhanaikaisessa takassa rätisi tuli. Lämmitimme molemmat käsiämme, sillä meillä oli pitkän ajomatkan jälkeen vähän kylmä. Sitten katselimme ympärillemme ja ihailimme korkeaa, kapeaa ikkunaa, joka oli tehty vanhasta värillisestä lasista. Ihailimme myös tammipaneeleja, hirvenpäitä ja seinillä olevia vaakunakilpiä. Ne kaikki näyttivät himmeiltä ja synkiltä keskellä huonetta olevan lampun vaimeassa valossa.

"Juuri tällaiseksi olin tämän kuvitellutkin", sir Henry sanoi. "Tämä on oikea esikuva vanhan suvun kodista. On outoa ajatella, että sukuni jäsenet olivat tässä samassa huoneessa jo viisisataa vuotta sitten. Sitä on oikein juhlallista kuvitella."

Hänen tummat kasvonsa loistivat nuorekkaasta innostuksesta. Hän seisoi valossa, mutta seinille laskeutui pitkiä varjoja, jotka liehuivat hänen yllään kuin musta verho. Barrymore oli vienyt matkatavarat huoneisiimme ja palannut. Hän seisoi nyt edessämme, ja hänen ryhtinsä oli tottuneen palvelijan. Hänen ulkonäkönsä oli aika erikoinen. Hän oli pitkä ja kasvoiltaan melko komea. Hänellä oli musta, tasaiseksi leikattu parta ja kalpeat, älykkäät kasvot.

"Tuodaanko päivällinen heti pöytään?" hän kysyi isännältään.

"Onko se jo valmis?"

"Muutaman minuutin kuluttua. Huoneisiin on viety lämmintä vettä. Minä ja vaimoni olemme mielellämme luonanne, sir Henry, kunnes olette järjestänyt asiat uudella tavalla. Mutta on selvää, että näissä muuttuneissa oloissa talo tarvitsee paljon palvelijoita."

"Missä muuttuneissa oloissa?"

"Tarkoitin vain, että sir Charles eli hyvin yksinkertaisesti, ja me pystyimme hoitamaan hänen tarpeensa. Teillä on tietysti enemmän vieraita, ja siksi asiat pitää järjestää toisin."

"Tarkoitatteko, että te ja vaimonne haluatte muuttaa pois?"

"Vasta sitten, kun se sopii teille, sir."

"Mutta sukunnehan on palvellut täällä monta sukupolvea, eikö niin? Minun olisi vaikea aloittaa elämäni täällä luopumalla vanhoista, uskollisista palvelijoista."

Olin näkevinäni liikutusta hovimestarin kalpeilla kasvoilla.

"Minulle se on myös vaikeaa, ja samoin vaimolleni. Mutta sanon suoraan: olimme molemmat hyvin kiintyneitä sir Charlesiin. Hänen kuolemansa koski meihin syvästi, ja siksi meidän on tuskallista jäädä tänne. En usko, että saamme rauhaa Baskerville Hallissa."

"Mutta mitä aiotte sitten tehdä?"

"Perustamme luultavasti jonkin kaupan. Sir Charlesin jalomielisyys teki sen meille mahdolliseksi. Saanko nyt ehkä opastaa herrat huoneisiinne?"

Vanhasta etuhuoneesta vei kahdet portaat nelikulmaiselle parvelle, jota ympäröi kaide. Siitä lähti koko talon läpi kaksi käytävää, joista pääsi makuuhuoneisiin. Minun huoneeni oli samassa käytävässä kuin sir Henryn, melkein sen vieressä. Nämä huoneet tuntuivat paljon uudenaikaisemmilta kuin talon keskiosa. Iloiset tapetit ja monet kynttilät veivät jonkin verran pois sitä synkkää vaikutelmaa, jonka olimme saaneet alussa.

Mutta ruokasali, johon etuhuoneesta vei ovi, oli oikea synkkyyden pesä. Se oli pitkä huone. Yksi porras erotti isäntäväen osan siitä osasta, jossa palvelijat söivät.

Huoneen toisessa päässä oli soittolava. Yllämme oli ristiin asetettuja tummia palkkeja, ja niiden yläpuolella oli savuinen katto. Leiskuvien soihtujen valossa, kun juhlaseuran ilo kaikui, huone oli ehkä näyttänyt toisenlaiselta. Mutta nyt siinä istui kaksi mustiin pukeutunutta herraa varjostetun lampun valopiirissä. Silloin ääni hiljeni ja mieli masentui. Himmeä rivi esi-isiä tuijotti meitä kaikenlaisissa vaatteissa. Puvut ulottuivat kuningatar Elisabetin aikaisesta ritarin asusta holhoojahallituksen ajan pukinnahkaan asti. Heidän hiljaisuutensa puhui meille voimakkaasti ja painoi meidät alas. Emme puhuneet paljon, ja ainakin minä olin iloinen, kun pääsimme lopuksi moderniin biljardihuoneeseen tupakoimaan.

"Tämä paikka ei todellakaan ole hauska", sir Henry sanoi. "Luulen, että siihen voi tottua, mutta vielä en ole tottunut. Minua ei ihmetytä, jos setäni tuli vähän hermostuneeksi, kun hän asui yksin tällaisessa talossa. Jos teille sopii, menemme tänä iltana aikaisin nukkumaan. Toivottavasti kaikki näyttää huomenna iloisemmalta."

Ennen kuin menin sänkyyn, vedin uutimet sivuun ja katselin ulos ikkunasta. Se avautui nurmikolle, joka oli sisäänkäynnin edessä. Sen toisella puolella näkyi pari puuryhmää, ja ne valittivat ja kiemurtelivat nousevassa myrskyssä. Puolikuu pilkisti nopeiden pilvien välistä. Sen kylmässä valossa näin puiden takana muutamia repaleisia kallioharjanteita ja surullisen nummen pitkän, matalan kaaren. Vedin uutimet kiinni ja tunsin, että tämä viimeinen vaikutelma sopi edellisiin.

Viimeinen se ei kuitenkaan ollut. Olin väsynyt mutta täysin hereillä, ja käännyin levottomasti sängyssäni. Jossain kaukana kimeä kello löi joka neljännestunti, mutta muuten koko talossa oli aavemaisen hiljaista. Keskellä yötä kuulin äkkiä selvän, vihlovan äänen, jonka tunsin helposti. Kuulin naisen tukahdutettuja nyyhkytyksiä, ja sitten katkera suru purkautui esiin täydellä voimalla. Nousin istumaan sängyssäni ja kuuntelin. Ääni ei tullut kaukaa, ja se tuli varmasti rakennuksen sisältä. Odotin puoli tuntia kovassa jännityksessä, että kuulisin lisää. Mutta en kuullut enää muuta kuin kellon lyönnit ja köynnöskasvien kahinan seinää vasten.

### Sanasto

- **nummi**: laaja, avoin ja kostea maa, jossa kasvaa kanervaa ja vähän puita.
- **kreivikunta**: yksi niistä alueista, joihin Englanti on jaettu; Devonshire on kreivikunta.
- **keltiläispää**: pään muoto, jota pidettiin kelttien merkkinä.
- **vaivaistammea**: tammi on puu; vaivaistammi on matala ja huonosti kasvanut.
- **kuolemankoura**: vanha nimi saniaisen kaltaiselle kasville.
- **char-à-bancs**: avoimet vaunut, joissa on penkit.
- **rangaistusvanki**: rikollinen, joka on vankilassa.
- **graniitti**: hyvin kova kivi.
- **vaakuna**: suvun merkki.
- **rattaat**: kärryt tai vaunut, joita hevonen vetää.
- **muratti**: köynnöskasvi, joka kasvaa seinillä.
- **etuhuone**: talon ensimmäinen huone, kun tulee ulko-ovesta.
- **soittolava**: korkea paikka salissa, jossa soittajat olivat.
- **holhoojahallitus**: hallitus, joka hoitaa maata kuninkaan puolesta.
- **uutimet**: ikkunan edessä olevat kankaat.

## SEITSEMÄS LUKU.

Stapletonin sisarukset Merripit Housessa.

Seuraavana päivänä ilma oli hyvin kaunis. Se paransi jonkin verran sitä synkkää vaikutelmaa, jonka Baskerville Hall oli tehnyt meihin molempiin. Kun istuimme aamiaisella, aurinko paistoi huoneeseen goottilaisista ikkunoista. Ikkunoissa oli vaakunakilpiä värillisestä lasista, ja ne heittivät sisään eloisia väriläiskiä. Kultaiset säteet saivat tumman paneelin kiiltämään kuin pronssi. Siksi oli melkein vaikea uskoa, että tämä suuri huone oli tuntunut meistä edellisenä iltana niin kamalalta.

"Vika oli luultavasti meissä eikä huoneessa", sir Henry sanoi. "Olimme matkasta väsyneitä, kylmissämme ja ärtyneitä. Nyt olemme levänneet ja voimme taas hyvin, ja kaikki näyttää valoisalta ja hyvältä."

"Kaikki ei kuitenkaan ollut kuvittelua", vastasin. "Ettekö kuullut yöllä jonkun, luultavasti naisen, itkevän ja nyyhkyttävän?"

"Onpa ihmeellistä, että kysytte sitä! Puoliunessa olin todella kuulevinani jotain sellaista. Makasin ja odotin, että äänet alkaisivat uudestaan. Kun niin ei käynyt, luulin vain nähneeni unta."

"Mutta minä kuulin sen selvästi, ja olen aivan varma, että siinä nyyhkytti nainen."

"Se asia on tutkittava heti." Hän soitti kelloa, ja Barrymore tuli sisään. Sir Henry kysyi, voiko tämä sanoa, kuka oli itkenyt. Minusta näytti, että hovimestarin kalpeat kasvot kalpenivat vielä lisää, kun hän kuuli isäntänsä kysymyksen.

"Talossa on vain kaksi naista, sir Henry", hän sanoi. "Toinen on keittäjätär, jonka huone on toisessa sivurakennuksessa. Toinen on vaimoni, ja voin vakuuttaa, ettei hän itkenyt."

Mutta hän valehteli silloin, sillä aamiaisen jälkeen tapasin sattumalta rouva Barrymoren pitkässä käytävässä. Aurinko paistoi suoraan hänen kasvoilleen. Hän oli iso nainen. Hänen piirteensä olivat karkeat ja ilmeensä eloton, ja suun ympärillä oli jotain ankaraa ja kovaa. Hän katsoi minua, ja punaiset silmät ja turvonneet luomet paljastivat, että hän oli itkenyt. Hänen itkunsa olimme siis kuulleet yöllä, ja sen hänen miehensä oli täytynyt arvata. Mies oli kuitenkin kieltänyt asian, vaikka se saattoi helposti tulla ilmi. Miksi hän oli tehnyt niin? Ja miksi hänen vaimonsa oli itkenyt niin katkerasti? Tuon kalpean, komean, mustapartaisen miehen ympärille alkoi jo kertyä synkkää salaperäisyyttä. Hän oli ensimmäisenä löytänyt sir Charlesin ruumiin. Vain hänen sanaansa täytyi luottaa, kun oli kyse siitä, mikä johti vanhuksen kuolemaan. Oliko mahdollista, että olimme todella nähneet hänet vaunuissa Regent Streetillä? Parta oli kyllä samanlainen. Ajuri oli tosin kuvaillut miehen vähän lyhyemmäksi, mutta sellaisessa pikkuasiassa hän oli voinut helposti erehtyä. Miten voisin saada asian selville? Minun piti ensin kysyä asiaa Grimpenin postinhoitajalta. Oliko se sähkösanoma, jolla koetettiin selvittää, oliko hovimestari kotona, todella annettu Barrymorelle itselleen? Oli tulos mikä tahansa, saisin joka tapauksessa jotain kerrottavaa Sherlock Holmesille.

Sir Henryn piti aamiaisen jälkeen tarkastaa paljon papereita, joten saatoin lähteä tutkimusretkelleni. Kävelin mukavasti nummen reunaa pitkin ja saavuin pieneen harmaaseen kylään, joka oli neljän englannin penikulman päässä. Sen rakennuksista kaksi nousi korkealle muiden yli: ravintola ja tohtori Mortimerin talo. Postinhoitaja oli samalla kylän ruokakauppias. Hän muisti sähkösanoman hyvin.

"On aivan varmaa, hyvä herra, että lähetin sen määräyksen mukaan suoraan herra Barrymorelle", hän sanoi.

"Kuka sen vei?"

"Minun poikani vei sen. James, veithän sähkösanoman herra Barrymorelle Baskerville Halliin viime viikolla?"

"Kyllä, isä, vein varmasti."

"Ottiko hän sen itse vastaan?" kysyin.

"Ei. Hän oli vinnillä juuri silloin, joten en voinut antaa sitä hänelle itselleen. Jätin sen rouva Barrymorelle, ja hän lupasi antaa sen heti miehelleen."

"Näitkö herra Barrymoren?"

"En, sanoinhan, että hän oli vinnillä."

"Miten voit tietää, että hän oli vinnillä, jos et nähnyt häntä?"

"On aivan selvää, että hänen oma vaimonsa tiesi, missä hän oli", postinhoitaja sanoi vähän vihaisena. "Eikö hän sitten saanut sähkösanomaa? Jos jokin on mennyt väärin, herra Barrymore saa itse valittaa siitä."

Näytti toivottomalta jatkaa tutkimusta. Oli kuitenkin selvää, että Holmesin viekkaudesta huolimatta emme voineet olla varmoja. Barrymore saattoi olla silloin Lontoossa. Hän oli nähnyt sir Charlesin viimeksi elossa. Hän oli ehkä myös ensimmäisenä vakoillut uutta omistajaa, kun tämä saapui Englantiin. Mutta vaikka kaikki tämä olisi totta, mitä sitten? Oliko hän muiden apuri, vai oliko hänellä omia pahoja tarkoituksia? Miksi hän vainoaisi Baskervillen sukua? Muistin oudon varoituksen, joka oli leikattu Timesin pääkirjoituksesta. Oliko se hänen työtään vai jonkun toisen, joka halusi estää hänen suunnitelmansa? Ainoa mahdollinen syy oli se, jonka sir Henry oli maininnut. Jos omistaja saataisiin pelotettua pois talosta, Barrymorella ja hänen vaimollaan olisi mukava ja hauska koti koko loppuelämänsä. Tämä selitys ei kuitenkaan riittänyt mitenkään. Nuoren omistajan ympärille tuntui kutoutuvan syvä ja viekas juoni, kuin verkko näkymättömistä langoista. Holmes itse oli sanonut, että hänen jännittävien ja vaihtelevien juttujensa joukossa ei ollut yhtään monimutkaisempaa kuin tämä. Kun kävelin takaisin harmaata, yksinäistä tietä, toivoin, että ystäväni pääsisi irti töistään kaupungissa. Toivoin, että hän tulisi tänne ja ottaisi raskaan vastuun pois hartioiltani.

Äkkiä ajatukseni keskeytyivät. Joku juoksi minua kohti ja huusi nimeäni. Käännyin ympäri ja luulin näkeväni tohtori Mortimerin. Hämmästyksekseni perässäni juoksi kuitenkin vieras mies. Hän oli pieni ja hento. Hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut, tukka pellavanvärinen ja alaleuka kapea. Hänen ikänsä oli jotain kolmenkymmenen ja neljänkymmenen vuoden välillä. Hänellä oli harmaa puku ja päässä olkihattu. Olkapäällä riippui nelikulmainen kasvikannin, ja toisessa kädessä oli hyönteishaavi.

"Pyydän anteeksi rohkeuttani, tohtori Watson", hän sanoi hengästyneenä, kun hän saapui luokseni. "Me olemme täällä nummella yksinkertaista väkeä, emmekä odota muodollista esittelyä. Ehkä olette kuullut nimeni yhteiseltä ystävältämme tohtori Mortimerilta. Olen Stapleton Merripit Housesta."

"Haavistanne ja kantimestanne olisin voinut sen arvatakin", vastasin, "sillä tiesin, että herra Stapleton on luonnontutkija. Mutta miten voitte tietää minun nimeni?"

"Olin käymässä tohtori Mortimerin luona, ja kun te kuljitte hänen työhuoneensa ikkunan ohi, hän kertoi sen minulle. Meillä on sama tie, joten ajattelin juosta perässänne ja esitellä itseni. Toivon, että sir Henry voi hyvin matkan jälkeen?"

"Kyllä, kiitos, hän voi oikein hyvin."

"Me kaikki täällä pelkäsimme, ettei uusi omistaja haluaisi asua tilallaan sir Charlesin surullisen kuoleman takia. On vaikea vaatia rikasta miestä hautautumaan tällaiseen paikkaan. Mutta minun ei tarvitse kertoa teille, kuinka tärkeää se on tilalle ja koko seudulle. Sir Henry ei kai tunne mitään taikauskoista pelkoa?"

"En usko."

"Te tunnette tietysti tarun koirasta, jonka sanotaan kummittelevan tässä suvussa?"

"Olen kuullut siitä."

"On aivan kummallista, kuinka herkkäuskoisia tämän seudun talonpojat ovat. En edes tiedä, kuinka moni olisi valmis vannomaan nähneensä sen eläimen täällä nummella." Hän sanoi tämän hymyillen, mutta luulin näkeväni hänen silmistään, että hän piti asiaa aika vakavana. "Tarina vaikutti sir Charlesiin syvästi, ja olen varma, että se aiheutti hänen surullisen kuolemansa."

"Millä tavalla?"

"Hänen hermonsa olivat niin kiihtyneet, että luullakseni minkä tahansa koiran näkeminen olisi voinut vahingoittaa hänen sairasta sydäntään. Kuvittelen, että hän näki todella jonkin oudon eläimen sinä viimeisenä iltana kuusikujassa. Pelkäsin aina, että jokin onnettomuus tapahtuisi, sillä pidin vanhuksesta paljon ja tiesin, että hänen sydämensä oli heikko."

"Miten voitte tietää sen?"

"Kuulin sen ystävältäni tohtori Mortimerilta."

"Te luulette siis, että jokin koira ahdisti sir Charlesia ja että hän kuoli siitä pelosta?"

"Onko teillä parempaa selitystä?"

"En ole vielä muodostanut omaa mielipidettä."

"Eikö herra Sherlock Holmeskaan ole muodostanut?"

Hämmästyin niin, etten saanut sanaa suustani. Mutta katsoin Stapletonin rauhallisia kasvoja ja vakavia silmiä, ja näin, ettei hän ollut halunnut hämmentää minua.

"Ei kannata teeskennellä, ettei teitä tunnettaisi, tohtori Watson", hän sanoi. "Kertomuksenne ystävänne seikkailuista ovat ehtineet meidänkin seudullemme. Ette voinut ylistää häntä tulematta itsekin tunnetuksi. Kun Mortimer kertoi nimenne, hän ei voinut salata, kuka te olette. Läsnäolonne täällä osoittaa, että herra Sherlock Holmes on ryhtynyt tutkimaan asiaa. Haluaisin tietysti hyvin mielelläni tietää, mitä hän ajattelee siitä."

"En usko, että voin vastata siihen."

"Saanko kysyä, tuleeko hän itse kunnioittamaan meitä käynnillään?"

"Juuri nyt hän ei voi lähteä Lontoosta. Hänellä on muita asioita hoidettavana."

"Mikä vahinko! Hän olisi ehkä voinut tuoda valoa siihen, mikä meistä näyttää pimeältä. Mitä teidän omiin tutkimuksiinne tulee, olen täysin käytettävissänne, jos voin auttaa teitä. Jos vain haluaisitte kertoa vähän, mitä epäilette tai miten aiotte tutkia asiaa, voisin ehkä jo nyt antaa teille neuvoja."

"Vakuutan, että olen täällä vain ystäväni sir Henryn vieraana. En tarvitse mitään apua tai neuvoja."

"Hyvä!" Stapleton sanoi. "Teette oikein, kun olette varovainen ja vaitelias. Myönnän, että ansaitsin tämän moitteen, koska olin anteeksiantamattoman tunkeileva. Lupaan, etten enää puhu tästä asiasta."

Olimme nyt tulleet paikkaan, jossa kapea, ruohoinen polku erkani tiestä ja kiemurteli nummelle. Oikealla oli jyrkkä kukkula, josta oli ennen louhittu graniittia. Meitä kohti olevalla puolella oli tumma kallioseinä, ja sen halkeamissa kasvoi kuolemankouria ja orjantappurapensaita. Kaukana eräällä kukkulalla nousi ilmaan harmaa savupilvi.

"Tuota polkua seuraamalla tulemme pian Merripit Houseen", hän sanoi. "Jos teillä on tunti aikaa, voisin ehkä esitellä teidät sisarelleni."

Ensimmäinen ajatukseni oli, etten saisi poistua sir Henryn luota. Mutta sitten muistin paperi- ja laskukasan hänen kirjoituspöydällään. Niissä en ainakaan voinut auttaa häntä. Siksi suostuin Stapletonin kutsuun, ja käännyimme polulle.

"Tämä nummi on merkillinen", hän sanoi ja katseli ympärilleen. Harjanteet olivat kuin vihreitä aaltoja, ja niiden sahalaitaiset graniittihuiput nousivat esiin erikoisen muotoisina. "Siihen ei koskaan väsy. Ette voi aavistaa, mitä ihmeellisiä salaisuuksia siinä piilee. Se on niin laaja, niin autio, niin salaperäinen."

"Te tunnette sen siis hyvin?"

"Olen asunut täällä vasta kaksi vuotta, ja seudun vanhat asukkaat pitävät minua uutena tulokkaana. Muutimme tänne vähän sen jälkeen, kun sir Charles oli ottanut tilan haltuunsa. Mutta rakastan ulkona kulkemista, ja siksi olen tutkinut koko ympäristön. Tuskin monikaan tuntee sen paremmin."

"Onko sitä sitten niin vaikea oppia tuntemaan?"

"On todella. Näettekö esimerkiksi tuolla pohjoisessa suuren tasangon, jota rajoittavat nuo omituisen muotoiset kalliot? Huomaatteko siinä jotain erikoista?"

"Minusta siinä olisi hauska ratsastaa hyvällä hevosella."

"Siltä se voi näyttää, ja se luulo on maksanut monelle hengen. Näettehän nuo kirkkaan vihreät täplät, joita on joka puolella?"

"Kyllä, ja näyttää siltä, että maa on niissä kohdissa viljavampaa kuin muualla nummella."

Stapleton nauroi.

"Se on niin sanottu Grimpenin suo", hän sanoi. "Yksikin askel sivuun merkitsee kuolemaa ihmiselle ja eläimelle. Eilen viimeksi näin yhden nummen pienistä hevosista vajoavan sellaiseen kuoppaan. Se ei päässyt enää ylös. Näin pitkään sen pään liejukuopan yläpuolella, mutta lopulta se upposi. Kuivanakin vuodenaikana on vaarallista kulkea suon yli, mutta syyssateiden aikaan vaara on vielä paljon suurempi. Minä voin kuitenkin kulkea siellä joka paikassa ja päästä hengissä takaisin. Mutta mitä tuo on? Taas yksi noista onnettomista pienistä hevosista on joutunut turmioon!"

Jotain ruskeaa kieri ja sätki vihreässä liejussa. Sitten nousi äkkiä esiin pitkä, tuskaisesti ojennettu kaula, ja kamala huuto kaikui nummen yli. Vereni hyytyi kauhusta, mutta Stapletonin hermot olivat varmasti minun hermojani lujemmat.

"Nyt se on mennyt", hän sanoi. "Lieju vei sen. Kaksi parissa päivässä ja ehkä enemmänkin, sillä hevoset tottuvat menemään sinne kuivana aikana. Ne eivät tiedä muutoksesta, ennen kuin suo on niellyt ne. Grimpenin suo on ikävä paikka."

"Ja te sanotte, että uskallatte kulkea siellä?"

"Niin, siellä on pari polkua, joita voi kulkea, jos on notkea ja varovainen. Olen itse löytänyt ne."

"Mutta miksi niin kamala paikka kiinnostaa teitä?"

"Näettekö tuolla kalliot? Ne ovat itse asiassa saaria. Tämä suo, jonka yli ei pääse, on levinnyt niiden ympärille aikojen kuluessa. Sieltä löytää kaikkein harvinaisimmat kasvit ja perhoset, jos osaa mennä sinne."

"Aionpa kokeilla onneani jonain päivänä."

Hän katsoi minua hämmästyneenä.

"Jumalan nimessä, älkää edes ajatelko sitä", hän sanoi. "Se olisi sama kuin itsemurha, sillä vakuutan, ettette mitenkään pääsisi sieltä hengissä. Minäkin olen onnistunut vain siksi, että muistan hyvin monimutkaiset tienmerkit."

"Kuulkaa!" huusin. "Mitä tuo on?"

Matala, pitkä, valittava ääni kulki surullisena uikutuksena nummen yli. Se täytti koko ilman, mutta oli mahdotonta sanoa, mistä se tuli. Synkästä muminasta se kasvoi syväksi karjunnaksi ja vaipui sitten taas surulliseksi, hiljaa värähteleväksi ääneksi. Stapleton katsoi minua, ja hänen silmissään oli outo ilme.

"Tämä on merkillinen paikka", hän sanoi.

"Mitä tuo oli?"

"Talonpojat sanovat Baskervillen koiran noin ulvovan saalista. Olen kuullut sen pari kertaa ennenkin, mutta en koskaan näin selvästi."

Katselin kauhun vallassa ympärilläni aaltoilevaa tasankoa, sen vihreitä täpliä ja mehukkaita vesikasveja. Laajalla aukealla ei liikkunut mikään muu kuin pari korppia, jotka huusivat äänekkäästi kallionkielekkeellä takanamme.

"Mutta te olette sivistynyt mies", sanoin. "Ette kai te usko sellaiseen taikauskoon? Mikä teidän mielestänne saa aikaan tuollaisen äänen?"

"Soilla kuulee joskus outoja ääniä. Ne syntyvät, kun lieju laskeutuu tai vesi nousee, tai jostain muusta sellaisesta syystä."

"Ei, ei, se oli elävä ääni."

"Niin, ehkä sekin on mahdollista. Oletteko koskaan kuullut kaulushaikaran huutoa?"

"En koskaan."

"Se on hyvin harvinainen lintu, joka on nyt melkein kadonnut Englannista. Mutta nummella kaikki on mahdollista. En todellakaan ihmettelisi, jos se ääni oli viimeisen kaulushaikaran huuto."

"En ole koskaan elämässäni kuullut mitään niin aavemaista ja ihmeellistä."

"Koko nummi on kamala ja aavemainen. Katsokaa esimerkiksi tuota vuorenrinnettä. Mitä luulette sen olevan?"

Jyrkkää rinnettä peittivät suuret, ympyrän muotoiset kivirenkaat. Niitä oli ainakin parikymmentä.

"Mitä ne mahtavat olla? Lammastarhoja?"

"Ei, ne ovat arvoisien esi-isiemme asuntoja. Nummella asui ennen paljon esihistoriallisia ihmisiä. Myöhemmin tuskin kukaan on oleskellut noilla jyrkänteillä, joten näiden ihmisten rakennukset ovat säilyneet melkein ennallaan. Nuo olivat heidän wigwamejaan, vain katot ovat kadonneet. Voi nähdä jopa tulisijat ja makuupaikat, jos viitsii etsiä niitä."

"Mutta sehän on oikea kaupunki. Milloin siellä asuttiin?"

"Kivikaudella. Tarkemmin ei voi sanoa."

"Ja mitä nämä ihmiset tekivät?"

"He paimensivat karjaa rinteillä. He oppivat myös etsimään malmia maasta, kun pronssimiekka alkoi voittaa kivikirveen. Katsokaa tuota kivilouhosta vastapäätä. Siihen he ovat jättäneet merkkinsä. Niin, tohtori Watson, te löydätte nummelta paljon mielenkiintoista. Mutta anteeksi, jätän teidät hetkeksi! Tuo on varmasti jokin cyclopides."

Pieni kärpänen tai koiperhonen oli lentänyt polun yli. Stapleton lähti heti ajamaan sitä takaa valtavalla voimalla ja nopeudella. Hämmästyksekseni perhonen lensi suoraan suurta suota kohti, mutta uusi tuttavani ei epäröinyt hetkeäkään. Hän hyppi mättäältä toiselle, ja vihreä haavi heilui ilmassa. Harmaa puku ja oudot, kulmikkaat liikkeet tekivät hänestäkin melkein valtavan koiperhosen näköisen. Katselin häntä. Ihailin hänen notkeuttaan ja pelkäsin, että hän astuisi harhaan petollisella suolla. Silloin kuulin äkkiä askelia. Käännyin ja näin naisen aivan lähelläni polulla. Hän oli tullut siltä suunnalta, missä savupilvi osoitti Merripit Housen olevan. Nummen painanne oli kuitenkin kätkenyt hänet, kunnes hän oli aivan lähellä.

Saatoin varmasti arvata, että hän oli neiti Stapleton, josta olin kuullut puhuttavan. Seudulla oli nimittäin vain vähän naisia, ja tätä nuorta naista oli kuvattu minulle kaunottareksi. Ja nainen, joka tuli minua kohti, oli todella aivan poikkeuksellinen kaunotar. Veljen ja sisaren välillä tuskin voi olla suurempaa eroa, sillä Stapletonin tukka oli vaalea ja silmät harmaat. Hänen sisarensa oli niin tumma, etten ollut nähnyt hänen kaltaistaan Englannissa. Hän oli hoikka, hieno ja pitkä. Hänen kasvonsa olivat ylväät, hienot ja niin säännölliset, että niitä olisi voinut pitää jäykkinä. Mutta herkkä suu ja eloisat tummat silmät kertoivat muuta. Upeine vartaloineen ja hienoine vaatteineen hän oli todella outo näky aution nummen polulla. Kun käännyin, hän katsoi veljeään, ja sitten hän kiirehti askeliaan minua kohti. Olin nostanut hattuani ja aioin selittää jotain, mutta hänen omat sanansa veivät ajatukseni toisaalle.

"Matkustakaa pois täältä!" hän sanoi. "Palatkaa heti takaisin Lontooseen!"

Tuijotin häntä sanattomana hämmästyksestä. Hänen silmänsä leimusivat, ja hän polki kärsimättömänä jalkaansa maahan.

"Miksi matkustaisin pois täältä?" kysyin.

"Sitä en voi selittää teille." Hän puhui matalalla äänellä, innokkaasti ja omituisella murteella. "Tehkää kuitenkin, Jumalan nimessä, niin kuin sanon. Lähtekää täältä, älkääkä koskaan astuko jalallanne nummelle."

"Mutta minähän olen juuri saapunut tänne."

"Lopettakaa jo vastaväitteenne", hän sanoi. "Ettekö ymmärrä, että tämä varoitus on teidän omaksi hyväksenne? Palatkaa Lontooseen. Lähtekää jo tänä iltana. Lähtekää täältä mistä hinnasta tahansa. Mutta hiljaa, nyt tulee veljeni. Ei sanaakaan siitä, mitä olen puhunut. Antaisitteko minulle tuon kämmekän, joka kasvaa tuolla kummulla? Nummella on paljon kämmeköitä, vaikka te olette tullut vähän liian myöhään nähdäksenne kaiken kauneuden täällä."

Stapleton oli lopettanut hyönteisen jahtaamisen. Hän palasi hengästyneenä ja punaisena kasvoiltaan.

"Kas vaan Beryl!" hän sanoi. Minusta tuntui, ettei hänen tervehdyksensä ääni ollut kovin sydämellinen.

"Sinullahan on kauhean kuuma, Jack."

"Niin, ajoin takaa erästä cyclopidesta. Se on hyvin harvinainen, eikä sitä tapaa usein näin myöhään syksyllä. Vahinko, etten saanut sitä!" Hän puhui aivan luonnollisesti, mutta hänen pienet, vaaleat silmänsä liikkuivat lakkaamatta tytöstä minuun ja takaisin.

"Huomaan, että olette jo esittäytyneet toisillenne", hän sanoi.

"Kyllä. Sanoin juuri sir Henrylle, että hän on tullut vähän myöhään nähdäkseen kauniit kämmekkämme."

"Keneksi sinä luulet tätä herraa?"

"Olen varma, että hän on sir Henry Baskerville."

"Ei suinkaan", sanoin. "Olen vain tavallinen mies ilman aatelisarvoa, mutta olen hänen ystävänsä. Olen tohtori Watson."

Harmin puna nousi hänen ilmeikkäille kasvoilleen. "Olemme siis puhuneet väärin perustein", hän sanoi.

"Teillä ei minusta ollut paljon aikaa puhumiseen", hänen veljensä huomautti, ja hänen katseensa oli yhtä kysyvä kuin ennen.

"Puhuin tohtori Watsonille niin kuin hän asuisi täällä eikä olisi vain käymässä", tyttö sanoi.

"Ei teitä voi paljon kiinnostaa, onko kämmeköiden kukkimiselle liian aikaista tai myöhäistä. Tulette kai joka tapauksessa kanssamme Merripit Houseen?"

Lyhyen kävelyn jälkeen saavuimme melko vaatimattoman näköiselle talolle. Siellä oli ennen, hyvinä aikoina, asunut joku karjankasvattaja, mutta nyt se oli korjattu uudenaikaiseksi asunnoksi. Talon ympärillä oli hedelmäpuutarha. Puut olivat kuitenkin, niin kuin saattoi odottaakin, kuihtuneita ja vinoja, ja koko paikka näytti köyhältä ja surulliselta. Meidät päästi sisään omituinen, kuivettuneen näköinen vanha palvelija. Hänen vaatteensa olivat yhtä kuluneet kuin talo ulkoa päin. Huoneet olivat kuitenkin suuria, ja ne oli kalustettu hienosti. Luulin näkeväni siinä tuon nuoren naisen vaikutuksen. Katselin ikkunoista loputonta nummea, joka ulottui taivaanrantaan asti ja jota peittivät graniittikalliot ja suuret kivet. En voinut olla ihmettelemättä, miksi tämä hyvin koulutettu mies ja tämä kaunis nainen olivat asettuneet sellaiselle seudulle.

"Outo paikka kodiksi, eikö niin?" isäntäni sanoi, kuin vastaukseksi ajatuksilleni. "Ja kuitenkin viihdymme täällä hyvin, vai mitä, Beryl?"

"Kyllä, hyvin viihdymme", tyttö vastasi, mutta hänen sanansa eivät kuulostaneet vakuuttavilta.

"Pidin ennen koulua maan pohjoisosassa", Stapleton sanoi. "Minun luonteiselleni miehelle työ oli koneellista ja melko ikävää. Mutta minusta oli suuri etu saada elää nuorten joukossa. Sain auttaa heidän nuoria sielujaan kasvamaan, muovata heidän luonteitaan omani mukaisiksi ja antaa heille korkeita ihanteita. Se tehtävä oli minulle hyvin rakas. Mutta kohtalo ei ollut meille suopea. Kouluun tuli vaarallinen kulkutauti, ja kolme poikaa kuoli. Koulu ei enää toipunut siitä iskusta, ja kun se meni nurin, menetin suuren osan pääomastani. Jos en kaipaisi poikia ja heidän iloista seuraansa, voisin olla iloinen omasta onnettomuudestani. Täällä minulla on nimittäin paljon työtä suuren harrastukseni, eläin- ja kasvitieteen, parissa. Sisareni rakastaa luontoa yhtä paljon kuin minä. Kaiken tämän saatte nyt kuulla, tohtori Watson, koska luin kasvoiltanne, mitä ajattelitte, kun katselitte ikkunasta nummelle."

"En voi kieltää, että ajattelin sitä. Täällä voisi olla vähän yksitoikkoista asua, ehkä ei niin paljon teille kuin sisarellenne."

"Ei, ei, ei minusta ollenkaan", sisar huomautti.

"Meillä on huvittavia kirjoja, me luemme, ja meillä on mukavia naapureita", Stapleton sanoi. "Tohtori Mortimer on alallaan oppinut mies. Edesmennyt sir Charles oli myös hauska seuramies. Tunsimme hänet hyvin, ja kaipaamme häntä enemmän kuin voin sanoa. Luuletteko, että olisi tunkeilevaa, jos kävisin iltapäivällä sir Henryn luona tutustumassa häneen?"

"Päinvastoin, luulen, että hän ilahtuisi siitä suuresti."

"Olkaa sitten hyvä ja sanokaa, että aion tulla. Yksinkertaisella tavallamme voisimme ehkä helpottaa hänen elämäänsä täällä, kunnes hän tottuu oloihin. Haluaisitteko te, tohtori Watson, tulla katsomaan perhoskokoelmaani? Luulen, että se on täydellisin koko Lounais-Englannissa. Kun olemme katsoneet sen, ateriakin on valmis."

Mutta halusin päästä takaisin sen miehen luo, jota minun piti suojella. Nummen synkkyys, onnettoman hevosen kuolema, aavemainen ääni, joka liitettiin kamalaan sukutarinaan — kaikki tämä teki minut levottomaksi. Näiden epäselvien tunteiden lisäksi olin saanut neiti Stapletonilta selvän varoituksen. Hän oli antanut sen niin vakavasti, että sille täytyi olla jokin varma syy. Torjuin kaikki yritykset saada minut jäämään ja lähdin heti takaisin samaa ruohoista polkua, jota olin tullut.

Jossain täytyi kuitenkin olla oikotie, vaikka en tuntenut sitä. Ennen kuin ehdin maantielle, näin nimittäin neiti Stapletonin istumassa suurella kivellä polun vieressä. Hänen poskensa olivat punaiset rasituksesta, ja hän painoi kättään kylkeensä.

"Olen juossut niin nopeasti kuin voin, jotta ehtisin tiellenne, tohtori Watson", hän sanoi. "En ehtinyt edes panna hattua päähäni. En voi viipyä täällä kauan, sillä silloin veljeni huomaa, että olen poissa. Haluan vain sanoa, että olen pahoillani erehdyksestäni, kun luulin teitä sir Henryksi. Unohtakaa, jos voitte, mitä silloin sanoin, sillä se ei koske teitä ollenkaan."

"Mutta en voi unohtaa sitä, neiti Stapleton", sanoin. "Olen sir Henryn ystävä, ja hänen hyvinvointinsa on minulle tärkeää. Sanokaa, miksi halusitte niin innokkaasti, että sir Henry palaisi heti Lontooseen?"

"Se oli vain naisen päähänpisto, tohtori Watson. Kun opitte tuntemaan minut paremmin, huomaatte, etten aina osaa selittää sanojani tai tekojani."

"Te ette voi pettää minua. Muistan hyvin äänenne värinän ja silmienne ilmeen. Pyydän teitä, neiti Stapleton, olkaa suora, sillä siitä asti kun tulin tänne, minusta on tuntunut, että varjot ympäröivät minua. Elämä on tullut samanlaiseksi kuin tuo Grimpenin suo. Siinä on vihreitä täpliä, joihin voi upota, jos kukaan ei näytä tietä. Sanokaa nyt, mitä tarkoititte, niin lupaan viedä varoituksenne sir Henrylle."

Epävarmuuden ilme kävi hetken hänen kasvoillaan, mutta hänen katseensa oli taas kova, kun hän vastasi.

"Te liioittelette, tohtori Watson", hän sanoi. "Veljeni ja minä olimme hyvin järkyttyneitä sir Charlesin kuolemasta. Tunsimme hänet hyvin, sillä hän käveli usein ja mielellään nummen yli luoksemme. Tarina sukua vainoavasta kirouksesta oli vaikuttanut häneen syvästi. Kun se surullinen tapaus sitten sattui, luulin, että hänen pelolleen oli ehkä sittenkin jokin syy. Se oli varmaan luonnollista. Siksi tulin levottomaksi, kun vielä yksi suvun jäsen aikoi asettua tänne. Tunsin, että häntä pitäisi varoittaa uhkaavasta vaarasta. Sitä minä tarkoitin, en mitään muuta."

"Mutta mikä tämä vaara sitten on?"

"Tunnettehan te tarun koirasta?"

"En usko sellaisiin tyhmyyksiin."

"Mutta minä uskon. Jos voitte vaikuttaa sir Henryyn, saakaa hänet lähtemään pois paikasta, joka on niin onneton hänen suvulleen. Maailma on suuri. Miksi hän asuisi siellä, missä on kaikkein vaarallisinta?"

"Juuri siksi, että sitä pidetään vaarallisena. Sellainen sir Henry on. Luulen, ettei häntä saa lähtemään täältä, ellette voi kertoa varoituksestanne tarkemmin."

"En voi kertoa tarkemmin, siitä yksinkertaisesta syystä, etten tiedä mitään varmaa."

"Haluaisin vielä kysyä teiltä yhden asian, neiti Stapleton. Jos ette ensimmäisellä kerralla tarkoittanut muuta kuin nyt sanotte, miksi halusitte niin välttämättä, ettei veljenne saa kuulla sitä? Varoituksessanne ei ole mitään, mitä hän tai joku muu voisi moittia."

"Veljelleni on hyvin tärkeää, että tilan omistaja asuu siellä. Hänen mielestään se merkitsee paljon nummella asuville köyhille. Hän suuttuisi, jos saisi tietää, että olen sanonut jotain, mikä voisi saada sir Henryn lähtemään täältä. Mutta nyt olen tehnyt velvollisuuteni, enkä aio sanoa enempää. Minun täytyy kiirehtiä kotiin, sillä muuten hän kaipaa minua ja epäilee, että olen tavannut teidät. Hyvästi!" Hän lähti, ja muutaman hetken kuluttua hän oli kadonnut kallioiden taakse. Minä jatkoin matkaani Baskerville Halliin, ja mieleni oli täynnä levottomuutta ja pelkoa.

### Sanasto

- **nummi**: laaja, avoin ja kostea maa, jossa kasvaa kanervaa ja vähän puita.
- **talonpojat**: maalla asuvat ihmiset, jotka viljelevät maata.
- **keittäjätär**: nainen, joka laittaa ruokaa suuressa talossa.
- **vinnillä**: talon ylimmässä osassa, katon alla.
- **kasvikannin**: laatikko, jossa kuljetetaan kerättyjä kasveja.
- **hyönteishaavi**: pussi kepin päässä; sillä pyydetään perhosia.
- **taikausko**: usko asioihin, joille ei ole järkevää selitystä.
- **kuolemankoura**: vanha nimi saniaisen kaltaiselle kasville.
- **lieju**: pehmeä, märkä muta.
- **kaulushaikara**: harvinainen lintu, jonka huuto kuuluu kauas.
- **wigwam**: pieni ja pyöreä asunto; sana tulee Amerikan alkuperäiskansojen kielestä.
- **malmi**: kivi, josta saadaan metallia.
- **koiperhonen**: pieni perhonen, joka lentää usein illalla.
- **kämmekkä**: kaunis luonnonkukka.
- **pääoma**: raha tai omaisuus, jota käytetään liiketoimintaan.

## KAHDEKSAS LUKU.

(Tohtori Watsonin ensimmäinen tiedonanto).

Barrymore ikkunan luona.

Tästä eteenpäin aion seurata tapahtumia kopioimalla kirjeeni Sherlock Holmesille. Ne ovat nimittäin edessäni pöydällä. Yksi sivu puuttuu, mutta muuten ne ovat samassa kunnossa kuin silloin, kun kirjoitin ne. Ne kertovat, mitä silloin ajattelin ja tunsin, paremmin kuin muistini, vaikka muistini on joissain asioissa melko hyvä.

Baskerville Hall, lokakuun 13:na päivänä.

Hyvä Holmes!

Kirjeet ja sähkösanomat, jotka olen sinulle lähettänyt, ovat kertoneet sinulle hyvin tarkasti, mitä tässä melko kamalassa maailmankolkassa on tapahtunut. Mitä kauemmin täällä on, sitä enemmän joutuu nummen hengen valtaan, sen laajuuden ja aavemaisen viehätyksen. Kun lähtee sen mutkaisille poluille, kaikki nykyajan Englanti jää heti taakse. Samalla alkaa nähdä yhä enemmän jälkiä esihistoriallisen kansan asunnoista ja töistä. Mihin tahansa menee, kaikkialla on näiden unohdettujen heimojen asumuksia. Näkee heidän hautojaan ja valtavia monoliitteja, joita pidetään heidän temppeleinään. Kun katselee harmaita kivimajoja, jotka nojaavat rosoisiin kallioseiniin, oma aika katoaa silmistä. Voisi nähdä karvaisen miehen, joka on kääriytynyt eläimen nahkoihin ja ryömii ulos matalasta oviaukosta. Jos hän panisi kivikärkisen nuolen jouselle, tuntuisi siltä, että hän kuuluu juuri tähän ympäristöön. Outoa on vain se, että näitä ihmisiä on voinut asua niin paljon seudulla, joka on varmasti aina ollut hedelmätön. En ole muinaistutkija, mutta luulisin melkein heidän kuuluneen rauhalliseen, vainottuun rotuun. Sen oli pakko tyytyä siihen, mistä muut eivät huolineet.

Tämä kaikki ei kuitenkaan koske sitä tehtävää, jonka annoit minulle, kun lähetit minut tänne. Se varmaan ikävystyttää sinun käytännöllistä mieltäsi. Muistan vielä, kun selitit, että sinulle oli yhdentekevää, kiertääkö aurinko maata vai maa aurinkoa. Palaan siksi asioihin, jotka koskevat sir Henry Baskervillea.

Viime päivinä et ole saanut minulta mitään tietoja, koska tähän päivään asti ei ole ollut mitään tärkeää kerrottavaa. Nyt on kuitenkin tapahtunut jotain hyvin hämmästyttävää. Kerron sen sinulle, kun olen ensin kertonut muutamia muita asioita, jotka kuuluvat tähän juttuun.

En ole kertonut paljon karanneesta rangaistusvangista, joka oli nummella. Nyt on täysi syy uskoa, että hän on lähtenyt seudulta. Se tuntuu todella olevan helpotus alueen köyhemmälle väestölle, joka asuu hajallaan. Hänen karkaamisestaan on kulunut neljätoista päivää, eikä häntä ole nähty eikä kuultu. Olisi aivan selittämätöntä, jos hän olisi voinut olla nummella koko tämän ajan. Piilopaikkoja hän olisi löytänyt helposti. Jokaisessa kivimajassa hän olisi voinut saada suojaa. Mutta ruokaa ei ole saatavilla, ellei hän ole saanut kiinni ja tappanut jotakin nummella laiduntavista lampaista. Luulemme siksi, että hän on lähtenyt näiltä seuduilta, ja asukkaat nukkuvat nyt paremmin.

Meitä on täällä talossa neljä vahvaa miestä, mutta tunnustan, että pelkään usein, kun ajattelen Stapletonia ja hänen sisartaan. Heillä ei ole yhtään naapuria monen penikulman alueella. Talossa on vain palvelustyttö, vanha miespalvelija, sisar ja veli, joka ei ole erityisen vahva. He olisivat aivan avuttomia, jos joutuisivat tekemisiin sellaisen roiston kanssa kuin tuo Notting Hillin rosvo. Sekä sir Henry että minä olimme huolissamme heistä. Ehdotimme, että tallirenki Perkins viettäisi yönsä heidän luonaan, mutta Stapleton ei halunnut kuulla siitä puhuttavan.

Asia on niin, että ystävämme sir Henry on alkanut pitää kovasti rakastettavasta naapuristamme. Se ei ole ihme, sillä hänen kaltaiselleen toimeliaalle miehelle aika käy pitkäksi näin yksinäisessä paikassa. Ja tämä nuori tyttö on sekä viehättävä että kaunis. Hänessä on jotain troopillista, ja hänen kylmä ja tunteeton veljensä on täysi vastakohta sille. Voi kuitenkin olla, että veljessäkin kytee salainen tuli. Veljellä on varmasti suuri vaikutus tyttöön. Olen nimittäin huomannut, että tyttö katsoo aina häneen puhuessaan, ikään kuin hakisi hänen hyväksyntäänsä. Kohteleekohan veli häntä hyvin? Hänen silmiensä kylmä kiilto ja tiukasti suljetut, ohuet huulet kertovat päättäväisestä, ehkä kovastakin luonteesta. Sinua varmasti kiinnostaisi tutkia häntä.

Stapleton kävi Baskerville Hallissa ensimmäisenä päivänä, kuten olen kertonut. Jo seuraavana aamuna hän tuli hakemaan meitä näyttääkseen meille paikan, jossa julman Hugon sanotaan saaneen surullisen loppunsa. Kuljimme muutamia penikulmia nummella, ennen kuin tulimme paikalle. Se oli niin kamalan synkkä, että koko taru on hyvin voinut syntyä siitä. Rosoisten kalliolohkareiden välistä tulimme pieneen alankoon ja sitten avoimelle ruohokentälle, jossa oli valkoista niittyvillaa. Sen keskeltä nousi kaksi suurta kiveä. Niiden huiput olivat niin kuluneet ja terävät, että ne näyttivät jonkin valtavan eläimen kulmahampailta. Kaikki vastasi tarkasti kertomusta tuon vanhan murhenäytelmän tapahtumapaikasta. Sir Henry oli hyvin kiinnostunut asiasta. Hän kysyi monta kertaa Stapletonilta, uskoiko tämä, että ylenluonnolliset voimat voivat vaikuttaa ihmisten kohtaloihin. Hän oli laskevinaan leikkiä, mutta selvästi hän oli tosissaan. Stapletonin vastaukset olivat hyvin varovaisia. Hän tarkoitti selvästi enemmän kuin sanoi, mutta hienotunteisuuden vuoksi hän ei halunnut puhua selvemmin. Hän kertoi monta esimerkkiä tapauksista, joissa kokonaiset suvut olivat kärsineet pahojen henkien vaikutuksesta. Kun hän lähti luotamme, meille jäi sellainen käsitys, että hänkin uskoi vanhaan taruun.

Palatessamme söimme väliaterian Merripit Housessa, ja silloin sir Henry tutustui neiti Stapletoniin. Neiti näytti tekevän häneen syvän vaikutuksen heti ensi hetkestä, ja luulen melkein, että tunne oli molemminpuolinen. Kotimatkalla hän halusi puhua tytöstä koko ajan, ja sen jälkeen olemme tavanneet sisarukset melkein joka päivä. He syövät tänä iltana päivällistä täällä, ja on puhuttu, että menisimme heidän luokseen ensi viikolla. Voisi luulla, että Stapleton toivoisi tällaista avioliittoa. Olen kuitenkin usein nähnyt hänessä hyvin suuren tyytymättömyyden merkkejä, kun sir Henry on ollut huomaavainen hänen sisarelleen. Hän on varmasti hyvin kiintynyt sisareensa, ja hänen elämänsä olisi aika yksinäistä, jos tämä menisi naimisiin. Silti olisi hyvin itsekästä estää niin edullinen avioliitto. Olen kuitenkin aivan varma siitä, että hän yrittää estää heidän ystävyyttään muuttumasta rakkaudeksi. Olen usein huomannut, että hän yrittää estää heitä jäämästä kahden kesken. Sivumennen sanoen, minun on paljon vaikeampaa noudattaa määräyksiäsi ja estää sir Henryä menemästä ulos yksin, jos vaikeuksiimme tulee lisäksi rakkausjuttu. Suosioni vähenisi paljon, jos noudattaisin määräyksiäsi sanasta sanaan.

Eräänä päivänä, viime torstaina ollakseni tarkka, tohtori Mortimer söi luonamme. Hän oli tehnyt kaivauksia eräällä kummulla Long Downissa ja löytänyt esihistoriallisen pääkallon, josta hän oli hyvin iloinen. En ole koskaan nähnyt kenenkään antautuvan niin täysin intohimolleen. Stapletonit tulivat tänne myöhemmin päivällä. Kunnon tohtori vei sir Henryn pyynnöstä meidät kuusikujaan näyttämään, miten kaikki oli tapahtunut sinä surullisena iltana. Kuusikuja on pitkä, synkkä käytävä. Sen seininä on kaksi leikattua kuusiaitaa, ja molemmilla reunoilla on kapea ruohokaistale. Kujan päässä on vanha, rappeutunut huvimaja. Puolivälissä on veräjä, jonka luona vanhus oli seissyt tupakoimassa ja jossa sikarin tuhka oli pudonnut. Veräjä on puinen ja valkoiseksi maalattu, siinä on salpa, ja se johtaa nummelle. Muistelin arveluasi tapahtumista ja yritin kuvitella, miten kaikki oli sen mukaan käynyt. Kun vanhus seisoi veräjän luona, hän näki jonkin lähestyvän nummelta päin. Se pelästytti hänet niin, että hän alkoi juosta kaikin voimin. Hän juoksi, kunnes hän kaatui maahan kuolleena pelosta ja väsymyksestä. Tätä pitkää, synkkää käytävää hän oli paennut — mitä? Jotain paimenkoiraako? Vai jotain mustaa, äänetöntä ja ylenluonnollisen suurta aavekoiraa? Tiesikö kalpea, valpas Barrymore enemmän kuin halusi kertoa? Kaikki oli synkkää ja epäselvää, mutta aina taustalla näkyy rikoksen tumma varjo.

Viime kirjeeni jälkeen olen tavannut vielä yhden naapurin, herra Franklandin Lafter Hallista. Se on noin neljän englannin penikulman päässä etelään Baskerville Hallista. Hän on vanhahko mies, jolla on punaiset kasvot ja valkoinen tukka, ja hän suuttuu helposti. Hänen intohimonsa on Englannin laki, ja hän on menettänyt suuren omaisuuden oikeudenkäynteihin. Hän puuhaa vain puuhaamisen ilosta ja on yhtä valmis puolustamaan mitä kantaa tahansa. Siksi ei ole ihme, että tämä huvi tulee hänelle melko kalliiksi. Joskus hän sulkee jonkin kulkutien ja kieltää ihmisiä käyttämästä sitä pelkästä uhmasta. Joskus taas hänelle tulee mieleen repiä omin käsin muiden rakentamia aitoja. Silloin hän vakuuttaa, että siitä on kulkenut tie ikimuistoisista ajoista asti. Hän tuntee kunnalliset asetukset hyvin ja käyttää tietojaan milloin Fernworthyn kyläläisten hyödyksi, milloin vahingoksi. Siksi kyläläiset joskus kantavat häntä riemusaatossa kylän raittia pitkin. Joskus taas he polttavat hänet in effigie. Se riippuu siitä, mitä hän on viimeksi tehnyt. Nyt hänellä sanotaan olevan seitsemän oikeusjuttua kesken. Ne vievät luultavasti loput hänen omaisuudestaan, katkaisevat hänen myrkkyhampaansa ja tekevät hänet vaarattomaksi tulevaisuudessa. Lukuun ottamatta tätä oikeudenkäyntihalua hän näyttää olevan hyväntahtoinen ja kunnollinen mies. Mainitsen hänet vain siksi, että nimenomaan pyysit minua kuvaamaan lähellä asuvia ihmisiä. Juuri nyt hänellä on hyvin erikoinen työ. Hän on tähtitieteen harrastaja, ja hän on hankkinut hyvän kaukoputken. Sillä hän tarkkailee nyt päivät pitkät nummea talonsa katolta, koska hän toivoo näkevänsä jonkin merkin karkurista. Jos hän tyytyisi vain tähän, se kävisi kyllä. Mutta sanotaan, että hän aikoo haastaa tohtori Mortimerin oikeuteen, koska tämä avasi haudan ilman vainajan lähimpien sukulaisten lupaa. Hän tarkoittaa sitä, että tohtori Mortimer on kaivattanut esiin kivikautisen pääkallon eräästä hautakummusta Long Downissa. Hänen ansiostaan elämä täällä ei tunnu niin yksitoikkoiselta. Hän tuo siihen jonkin verran koomista väriä, ja se on melko tarpeellista.

Olen nyt kertonut sinulle, mitä tiedän karanneesta vangista, Stapletonin sisaruksista, tohtori Mortimerista ja Franklandista. Lopuksi siirryn kaikkein tärkeimpään asiaan. Kerron sinulle lisää Barrymoresta ja hänen vaimostaan, varsinkin siitä, mitä tapahtui viime yönä.

Ensin sana sähkösanomasta, jonka lähetit Lontoosta saadaksesi tietää, oliko Barrymore todella täällä. Olen jo kertonut sinulle, että postinhoitajan oman selityksen mukaan hänen vakuutuksensa on arvoton eikä todista mitään. Kerroin sir Henrylle, miten asia oli. Suoraan tapaansa hän kutsui Barrymoren luokseen ja kysyi, oliko tämä saanut sähkösanoman. Barrymore myönsi sen.

"Antoiko poika sen teille itsellenne?" sir Henry kysyi.

Barrymore näytti vähän hämmästyneeltä ja mietti hetken.

"Ei", hän sanoi lopulta. "Olin silloin vinnillä, mutta vaimoni toi sen minulle."

"Vastasitteko siihen itse?"

"En. Sanoin vaimolleni, miten hänen piti kirjoittaa, ja hän meni lähettämään vastauksen."

Illalla hän palasi asiaan itse, täysin vapaaehtoisesti.

"En oikein ymmärtänyt, mitä tarkoititte noilla kysymyksillänne aamupäivällä, sir Henry", hän sanoi. "Toivon, etteivät ne tarkoittaneet, että olen tehnyt jotain, mikä olisi horjuttanut luottamustanne minuun?"

Sir Henryn piti vakuuttaa hänelle, ettei niin ollut. Hän lepytti Barrymoren vielä antamalla hänelle suuren osan vanhoista vaatteistaan. Uudet vaatteet olivat nimittäin saapuneet Lontoosta.

Rouva Barrymore kiinnostaa minua paljon. Hän on melko jäykkä, vakava ihminen, aika yksinkertainen, erittäin kunnioitettava ja mielipiteiltään vähän puritaaninen. Tuskin voi ajatella ihmistä, jota tunteet liikuttaisivat vähemmän. Silti olen kertonut sinulle, että ensimmäisenä yönä täällä kuulin hänen itkevän katkerasti. Sen jälkeen olen usein nähnyt kyynelten jälkiä hänen kasvoillaan. Jokin syvä suru kalvaa häntä. Joskus luulen, että rikolliset muistot ahdistavat häntä. Joskus taas luulen, että Barrymore on oikea kotityranni. Olen aina epäillyt tämän miehen vilpittömyyttä, mutta viime yön seikkailut ovat vieneet epäluuloni huippuunsa.

Asia voi silti tuntua melko pieneltä. Tiedät, etten koskaan nuku kovin raskaasti, ja täällä vartijana ollessani olen nukkunut vielä kevyemmin. Viime yönä noin kello kaksi heräsin siihen, että joku hiipi huoneeni ohi. Nousin, avasin oven ja katsoin ulos. Pitkä musta varjo liikkui käytävän seinillä. Sen aiheutti mies, joka kulki hyvin varovasti käytävää pitkin kynttilä kädessään. Hänellä oli päällään paita ja housut, ja hän oli paljain jaloin. Näin vain hänen vartalonsa hahmon, mutta pituudesta päättelin, että se oli Barrymore. Hän kulki hyvin hitaasti ja varovasti, ja koko hänen olemuksessaan oli jotain rikollista ja salaperäistä.

Olen kertonut sinulle, että parveke katkaisee käytävän, mutta että se jatkuu toisella puolella. Odotin, kunnes mies oli kadonnut näkyvistä, ja seurasin häntä sitten. Kun olin päässyt parvekkeen ohi, hän oli jo toisen käytävän päässä. Heikko valo avoimesta ovesta kertoi minulle, että hän oli mennyt erääseen huoneeseen. Kaikki nuo huoneet ovat tyhjiä ja autioita, joten tämä yöllinen kävely tuntui vielä salaperäisemmältä. Valo pysyi paikallaan, ikään kuin hän olisi seissyt liikkumatta. Hiivin niin hiljaa kuin voin käytävän päähän ja katsoin sisään ovesta.

Barrymore seisoi ikkunaa vasten nojaten ja piti kynttilää lähellä lasia. Näin hänen kasvonsa puoliksi sivulta. Niissä näkyi jännittynyt odotus, kun hän tuijotti pimeälle nummelle. Hän odotti muutaman minuutin. Sitten hän huokaisi raskaasti ja sammutti kynttilän selvästi kärsimättömänä. Kiiruhdin heti huoneeseeni, ja vähän ajan kuluttua kuulin hiipivien askelten palaavan. Paljon myöhemmin, kun olin jo puoliunessa, kuulin avaimen kääntyvän lukossa. En tiennyt, mistä ääni tuli. En tiedä, mitä tämä kaikki merkitsee, mutta tässä synkkyyden pesässä tapahtuu jotain salaperäistä. Saamme sen selville ennemmin tai myöhemmin. En halua vaivata sinua arveluillani, sillä olet pyytänyt minua kertomaan vain tosiasioita. Tänä aamuna olen keskustellut pitkään sir Henryn kanssa, ja olemme tehneet sotasuunnitelman viime yön havaintojeni perusteella. En puhu siitä nyt, mutta se tekee seuraavasta kirjeestäni luultavasti aika mielenkiintoisen.

### Sanasto

- **tiedonanto**: kirje tai ilmoitus, jossa kerrotaan tietoja.
- **monoliitteja**: suuria, yhdestä kivestä tehtyjä pystykiviä.
- **kivimaja**: hyvin vanha, kivestä tehty pieni talo.
- **muinaistutkija**: ihminen, joka tutkii hyvin vanhoja aikoja.
- **troopillista**: kuumien maiden kaltaista; tässä tulista ja vierasta.
- **niittyvilla**: kasvi, jossa on valkoinen ja pehmeä kukinto.
- **kuusikuja**: kapea tie, jonka molemmilla puolilla on korkea leikattu aita.
- **veräjä**: pieni portti aidassa.
- **penikulman**: penikulma on englantilainen pituusmitta, noin 1,6 kilometriä.
- **huvimaja**: pieni rakennus puutarhassa.
- **ylenluonnolliset**: asiat, joita luonnon lait eivät voi selittää.
- **in effigie**: ihmisen kuva, joka poltetaan hänen sijastaan.
- **puritaaninen**: hyvin ankara ja tiukka elämäntavoissa ja uskonnossa.
- **kotityranni**: ihminen, joka kohtelee perhettään julmasti ja määrää kaikesta kotona.
- **sotasuunnitelma**: tässä: tarkka suunnitelma salaisuuden selvittämiseksi.

## YHDEKSÄS LUKU.

(Tohtori Watsonin toinen tiedonanto).

Valo nummella.

Baskerville Hall, lokakuun 15:nä päivänä.

Hyvä Holmes!

Ensimmäisinä viikkoina täällä minulla ei ollut sinulle kovin paljon kerrottavaa. Nyt tuskin voit väittää, että en korvaa sinulle menetettyä aikaa ja että tapaukset eivät seuraa nopeasti toisiaan. Viime tiedonannossani kerroin sinulle Barrymoresta ikkunan luona. Nyt minulla on paljon sellaista kerrottavaa, joka tulee hämmästyttämään sinua suuresti. Asiat ovat kääntyneet aivan odottamattomalla tavalla. Viimeisten 48 tunnin aikana ne ovat yhdellä tavalla selvinneet paljon. Toisella tavalla ne ovat muuttuneet monimutkaisemmiksi. Mutta minä kerron kaiken, niin saat itse päättää.

Seikkailuani seuraavana päivänä, ennen aamiaista, menin tutkimaan sitä huonetta, jossa Barrymore oli käynyt edellisenä yönä. Hän oli seisonut vasemman ikkunan edessä ja katsonut innokkaasti ulos. Nyt huomasin, että tämä ikkuna eroaa kaikista muista talon ikkunoista: siitä näkee parhaiten nummelle. Kahden puun välissä on aukko, ja sen läpi nummi näkyy aivan läheltä. Muihin ikkunoihin se näkyy vain kaukaa. Tästä seuraa, että Barrymore oli varmasti mennyt sinne nähdäkseen jonkun tai jotakin nummella. Yö oli kuitenkin hyvin pimeä, joten hän tuskin oli voinut toivoa näkevänsä ketään. Mieleeni tuli, että kyse voisi olla jostakin rakkausseikkailusta. Silloin ymmärtäisi, miksi hän liikkui niin salaa ja miksi hänen vaimonsa oli näyttänyt niin levottomalta. Hän on melko komea mies, ja hän voisi hyvin voittaa jonkun maalaistytön sydämen. Siksi tämä ajatus ei tuntunut minusta aivan mahdottomalta. Kun palasin huoneeseeni, kuulin oven avautuvan. Se saattoi merkitä, että hän lähti salaiselle tapaamiselle. Niin ajattelin itsekseni aamulla. Kerron sinulle, mihin suuntaan epäluuloni kävivät, vaikka tulos osoittikin, kuinka huonoin perustein ajattelin.

Oli Barrymoren liikkeille mikä selitys tahansa, minusta oli liian vastuutonta salata niitä, kunnes asia olisi selvä. Aamiaisen jälkeen menin siis sir Henryn työhuoneeseen ja kerroin hänelle, mitä olin nähnyt. Hän ei hämmästynyt niin kuin olin luullut.

"Minä tiesin, että Barrymore liikkuu öisin, ja aioin juuri puhua hänelle siitä", hän sanoi. "Pari tai kolme kertaa olen kuullut hänen askeleensa käytävässä. Hän menee ja tulee suunnilleen siihen aikaan, jonka mainitsitte."

"Ehkä hän menee joka yö katsomaan tuosta ikkunasta", huomautin.

"Se on kyllä mahdollista. Siinä tapauksessa voimme seurata häntä ja ottaa selvää, mitä hän puuhaa. Mitähän ystävänne Holmes tekisi, jos hän olisi täällä?"

"Luulen, että hän tekisi juuri niin kuin ehdotatte", sanoin. "Hän menisi Barrymoren perässä ja ottaisi selville, mitä tämä tekee."

"Sitten voimme tehdä sen yhdessä."

"Mutta hän kuulisi varmasti askeleemme."

"Hän on hieman huonokuuloinen, ja joka tapauksessa meidän täytyy ottaa se riski. Tänä yönä odotamme minun huoneessani, kunnes hän on mennyt ohi." Sir Henry hieroi tyytyväisenä käsiään. Oli aivan selvää, että hän piti pienestä seikkailusta. Se toi vaihtelua meidän melko yksitoikkoiseen elämäämme nummella.

Sir Henry on aloittanut neuvottelut sen arkkitehdin kanssa, joka teki piirustukset sir Charlesille. Hän on myös keskustellut erään lontoolaisen urakoitsijan kanssa, joten suuri rakennustyö alkaa luultavasti pian. Täällä on käynyt koristemaalareita Plymouthista. On selvää, että ystävällämme on suuria suunnitelmia. Hän ei aio säästää vaivaa eikä rahaa, kun hän palauttaa suvun suuruuden. Kun talo on korjattu ja uudelleen kalustettu, puuttuu enää vain emäntä, jotta kaikki olisi täydellistä. Meidän kesken sanoen näyttää melko selvästi siltä, että se puute korjautuu pian. Näin käy, ellei tuo nuori nainen itse ole sitä vastaan. Sillä harvoin olen nähnyt miehen olevan niin ihastunut naiseen kuin hän on kauniiseen naapuriimme, neiti Stapletoniin. Asia ei kuitenkaan näytä sujuvan niin helposti kuin voisi odottaa. Tänäkin päivänä esimerkiksi ystävämme kohtasi esteen, joka teki hänet sekä surulliseksi että levottomaksi.

Kun olimme puhuneet Barrymoresta, sir Henry pani hatun päähänsä ja valmistautui lähtemään ulos. Minä tein tietysti samoin.

"Vai niin, tuletteko mukaan, Watson?" hän sanoi ja katsoi minuun omituisesti.

"Se riippuu siitä, aiotteko mennä nummelle päin", sanoin.

"Niin aion."

"Siinä tapauksessa tiedätte, mitä ohjeita olen saanut. En tahdo näyttää tungettelevalta. Te kuitenkin kuulitte, kuinka vakavasti Holmes kielsi minua eroamasta teistä. Varsinkin hän kielsi minua päästämästä teitä yksin nummelle."

Sir Henry hymyili ja laski kätensä olalleni.

"Rakas ystävä", hän sanoi, "Holmes ei voinut tietää etukäteen eräitä asioita, jotka ovat tapahtuneet minulle täällä. Te ymmärrätte, mitä tarkoitan. Olen varma, että te jos kuka ette tahdo olla minulle vaivaksi. Minun täytyy nyt mennä yksin."

Olin todella hämilläni enkä tiennyt, mitä sanoisin tai tekisin. Ennen kuin ehdin päättää, hän oli ottanut keppinsä ja mennyt.

Kun olin miettinyt asiaa, omatuntoni alkoi moittia minua ankarasti. Olin päästänyt hänet näkyvistäni, vaikka minulla ei ollut siihen mitään hyvää syytä. Kuvittelin, miltä tuntuisi palata sinun luoksesi ja kertoa sinulle onnettomuudesta. Se olisi tapahtunut siksi, että en ollut noudattanut määräyksiäsi. Ajattelin, että voisin vielä saavuttaa hänet. Niin lähdin heti kulkemaan sinne päin, missä Merripit House on.

Kiiruhdin eteenpäin kaikin voimin, mutta en nähnyt sir Henrystä vilaustakaan. Sitten tulin paikkaan, jossa nummelle vievä polku eroaa maantiestä. Pelkäsin, että olin sittenkin kulkenut väärään suuntaan, ja nousin eräälle kukkulalle. Sieltä näin yli läheisen seudun. Se oli sama kukkula, jonka toisella puolella kivilouhimo on. Silloin huomasin hänet heti. Hän oli polulla noin neljänneksen penikulman päässä minusta. Hänen rinnallaan oli nainen, joka ei voinut olla kukaan muu kuin neiti Stapleton. Oli aivan selvää, että he olivat jo puhuneet asiasta ja sopineet tapaavansa täällä. He kulkivat hitaasti eteenpäin ja olivat syventyneet keskusteluunsa. Tyttö teki käsillään pieniä vilkkaita liikkeitä, ikään kuin antaakseen sanoilleen enemmän painoa. Sir Henry kuunteli hyvin tarkasti ja pudisti pari kertaa päätään, kuin olisi ollut aivan toista mieltä. Minä seisoin paikallani kivien välissä enkä oikein tiennyt, mitä tekisin. Jos menisin heidän peräänsä ja keskeyttäisin heidän läheisen keskustelunsa, se olisi vastoin hyviä tapoja. Toisaalta velvollisuuteni oli selvä: en saanut päästää häntä hetkeksikään näkyvistäni. Ystävän vakoileminen ei ollut hauskaa. Minulla ei kuitenkaan ollut muuta mahdollisuutta kuin tarkkailla häntä kukkulalta. Rauhoitin omaatuntoani sillä, että tunnustaisin tekoni hänelle myöhemmin. Olin tosin liian kaukana auttaakseni häntä, jos jokin vaara olisi äkkiä uhannut. Olet kuitenkin varmaan samaa mieltä siitä, että asemani oli melko vaikea enkä voinut muuta?

Ystävämme sir Henry ja tuo nuori nainen olivat pysähtyneet polulle ja keskustelivat syventyneinä. Äkkiä huomasin, että en ollutkaan ainoa, joka näki heidän tapaamisensa. Näin jotakin vihreää liehuvan ilmassa. Seuraavassa hetkessä näin, että tätä liehuvaa esinettä kantoi kepin päässä mies, joka kulki epätasaisella maalla. Se oli Stapleton ja hänen hyönteishaavinsa. Hän oli paljon lähempänä rakastavaisia kuin minä, ja hän näytti kulkevan heitä kohti. Samassa sir Henry veti nuoren naisen luokseen. Hän oli pannut kätensä tytön vyötärölle. Tyttö käänsi kasvonsa pois ja näytti yrittävän irti. Sir Henry vei päänsä lähelle hänen kasvojaan, ja hän nosti kätensä torjuvasti. Seuraavassa hetkessä he irtosivat äkkiä toisistaan ja kääntyivät ympäri. Syy oli Stapleton. Hän juoksi kovaa vauhtia heitä kohti. Hän heilutti käsiään ja melkein hyppi kiihtyneenä, kun ehti heidän luokseen. En tietenkään voinut tietää, mitä tämä merkitsi. Minusta näytti kuitenkin siltä, että Stapleton moitti kiivaasti sir Henryä. Sir Henry yritti selittää asiaa ja suuttui yhä enemmän, kun toinen ei tahtonut kuunnella. Tyttö seisoi vieressä ylpeänä ja äänettömänä. Lopuksi Stapleton kääntyi ympäri ja viittasi käskevästi sisarelleen. Tämä katsoi epäröiden sir Henryyn ja lähti sitten veljensä kanssa. Luonnontutkijan vihaiset liikkeet osoittivat, että hän oli tyytymätön myös sisareensa. Sir Henry seisoi hetken ja katsoi heidän jälkeensä. Sitten hän lähti pää kumarassa ja selvästi masentuneena takaisin samaa tietä kuin oli tullut.

En voinut tietää, mitä tämä merkitsi, mutta häpesin. Olin nähnyt näin läheisen kohtauksen, vaikka ystäväni ei tiennyt sitä. Juoksin siksi alas kukkulalta ja tapasin hänet sen juurella. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja otsa rypyssä, kuin hän ei olisi tiennyt, mitä ajatella.

"Kas, Watson! Mistä te tulette?" hän sanoi. "Ette kai sittenkin ole juossut perässäni?"

Selitin koko asian. Sanoin, että en ollut pystynyt pysymään sisällä, että olin seurannut häntä ja nähnyt kaiken. Ensin hänen silmänsä paloivat vihasta, mutta suoruuteni lepytti hänet. Hän purskahti nauruun, joka ei ollut lainkaan iloinen.

"Luulisi, että keskellä tällaista erämaata saisi olla rauhassa", hän sanoi. "Mutta hitto vieköön, koko seutu taisi lähteä katsomaan, kun minä kosin. Se ei muuten ollut mitään hauskaa nähtävää. Mihin te olitte ostanut piletin?"

"Minä seisoin tuolla kukkulalla."

"Takarivissä siis. Hänen veljensä taas oli etupermannolla. Näittekö, kuinka hän syöksyi meitä kohti?"

"Näin kyllä."

"Oletteko koskaan ajatellut, että hän on hullu — tytön veli siis?"

"Sitä en juuri voi sanoa."

"Sen kyllä uskon. Itse olen aina pitänyt häntä järkevänä. Nyt sanon teille, että jompikumpi meistä pitäisi pukea pakkopaitaan. Mikä minussa on vikana? Te, Watson, olette elänyt minun kanssani muutaman viikon. Pyydän teitä kertomaan rehellisesti, mitä ajattelette. Oletteko koskaan saanut aihetta luulla, että minusta ei tulisi hyvää miestä vaimolle, jota rakastan?"

"En tietenkään."

"Minun asemaani ei kukaan voi moittia, joten hänellä täytyy olla jotakin minua itseäni vastaan. Mitä se mahtaa olla? Tietääkseni en ole koskaan tehnyt pahaa edes pienimmälle hyönteiselle. Silti hän ei sallisi minun koskea tytön sormenpäihinkään."

"Niinkö hän sanoi?"

"Niin, ja paljon muutakin. Olen tuntenut tytön vasta muutaman viikon. Silti voin sanoa teille, tohtori Watson, että jokin kertoi minulle heti: hänet on kuin luotu minua varten. Ja hänkin — niin, hän oli onnellinen ollessaan lähelläni, sen voin vannoa. Joskus naisen silmissä näkyy valoisa ilme, joka kertoo enemmän kuin sanat. Mutta veli ei ole koskaan antanut meidän tavata kahden kesken. Vasta tänään luulin saavani tilaisuuden puhua hänen kanssaan yksin. Hän suostui mielellään tapaamaan minut. Mutta kun hän tuli paikalle, hän ei tahtonut puhua rakkaudesta. Ei hän olisi antanut minunkaan puhua siitä, jos olisi saanut päättää. Hän palasi koko ajan siihen, että täällä on vaarallista asua. Hän sanoi olevansa onnellinen vasta sitten, kun minä olen matkustanut pois. Minä vastasin, että kun olin nähnyt hänet, en todellakaan halunnut kiirehtiä pois täältä. Jos hän todella toivoi minun lähtevän, se toive voisi täyttyä vasta, kun hän itse lähtisi mukaani. Ja sillä olin jo kosinut häntä. Mutta ennen kuin hän ehti vastata, tuo epäkohtelias veli syöksyi esiin raivoten kuin hullu. Hän oli kalpea kiukusta, ja hänen vaaleat silmänsä paloivat vihasta. Miten minä oikein käyttäydyin nuorta naista kohtaan? Kuinka uskalsin osoittaa hänelle huomiota, kun se oli hänelle vastenmielistä? Luulinko voivani tehdä mitä tahansa, koska olin ylhäistä sukua? Ellei hän olisi ollut tytön veli, hän olisi kyllä saanut ansaitsemansa vastauksen. Nyt sanoin hänelle, että minun ei tarvinnut hävetä tunteitani tyttöä kohtaan. Sanoin toivovani, että tyttö jonakin päivänä tuottaisi minulle kunniaa ja tulisi vaimokseni. Tämä ei näyttänyt parantavan asiaa. Silloin minäkin suutuin ja vastasin hänelle kiivaammin kuin olisi pitänyt, koska tyttö seisoi vieressämme. Lopulta hän, kuten näitte, marssi pois ja vei tytön mukanaan. Ja tässä minä nyt olen. Jos kerrotte minulle, Watson, mitä tämä merkitsee, en voi koskaan kiittää teitä tarpeeksi."

Yritin selittää asiaa sekä näin että noin, mutta en itsekään tiennyt, mitä ajatella. Ystävämme arvonimi ja rikkaus puhuvat hänen puolestaan, samoin hänen ikänsä, luonteensa ja ulkonäkönsä. En tiedä hänestä mitään huonoa, paitsi sen onnettoman kohtalon, joka vainoaa hänen sukuaan. On hyvin kummallista, että hänen yrityksensä torjuttiin niin epäkohteliaasti. Tytön omia toiveita ei otettu lainkaan huomioon, ja tyttö alistui tähän sanomatta vastaan. Arvailumme loppuivat kuitenkin, kun Stapleton itse rauhoitti meidät. Hän kävi vielä samana päivänä sir Henryn luona. Hän sanoi tulleensa pyytämään anteeksi aamuista tylyyttään. Hän keskusteli pitkään kahden kesken sir Henryn kanssa, ja riita sovittiin. Sen merkiksi syömme päivällistä Merripit Housessa ensi perjantaina.

"En silti väitä, että se mies on järkevä", sir Henry sanoi. "En koskaan unohda hänen silmiensä ilmettä, kun hän aamulla syöksyi minua kohti. Myönnän kuitenkin, että hänen anteeksipyyntönsä oli täydellinen."

"Selittikö hän jollakin tavalla käytöstään?"

"Hän sanoi, että sisar on hänen kaikkensa maailmassa. Se on luonnollista, ja minua ilahduttaa, että hän arvostaa tyttöä. He ovat aina olleet yhdessä. Hänen kertomansa mukaan hän on elänyt hyvin yksinäistä elämää, ja sisar on ollut hänen ainoa seuransa. Siksi jo ajatus sisaren menettämisestä tuntui hänestä kauhealta. Hän sanoi, että ei ollut ymmärtänyt minun alkaneen kiintyä tyttöön. Kun hän näki sen omin silmin, isku oli niin kova, että aluksi hän ei ollut vastuussa sanoistaan tai teoistaan. Hän oli hyvin pahoillaan tapahtuneesta. Hän myönsi, että oli lapsellista ja itsekästä luulla saavansa pitää kauniin sisarensa itsellään koko elämänsä. Jos sisar kerran lähtisi hänen luotaan, hän toivoisi, että tämä menisi naimisiin minun kanssani. Olen sentään läheinen naapuri. Joka tapauksessa se olisi hänelle kova koettelemus. Kuluisi aikaa, ennen kuin hän voisi hyväksyä kohtalonsa. Hän lupasi, että ei vastustaisi avioliittoa lainkaan, jos minä lupaisin jättää asian kolmeksi kuukaudeksi. Sinä aikana saisin yrittää vain voittaa sisaren ystävyyden, mutta en saisi vaatia hänen rakkauttaan. Minä lupasin, ja sillä tavalla asia nyt on."

Sillä tavalla yksi pienistä salaisuuksistamme on selvinnyt. On hauskaa, että olemme edes jossakin kohdassa löytäneet pohjan siitä suosta, jossa kahlaamme. Tiedämme nyt, miksi neiti Stapletonin kosija oli hänen veljelleen niin vastenmielinen, vaikka kosija oli niin hyvä kuin sir Henry. Nyt tartun toiseen lankaan, jonka olen saanut selvitetyksi tästä sotkuisesta vyyhdistä. Se on salaisuus, joka koskee öisiä nyyhkytyksiä, rouva Barrymoren itkettyneitä kasvoja ja hovimestarin salaperäisiä käyntejä läntisen ristikkoikkunan luona. Onnittele minua, hyvä Holmes! Myönnä, että et erehtynyt lähettilääsi suhteen, etkä kadu sitä, että luotit minuun ja lähetit minut tänne. Yhden yön työ on selvittänyt täydellisesti kaiken, minkä äsken luettelin.

Sanoin "yhden yön työ", mutta siihen kului kyllä kaksi yötä, sillä ensimmäisenä yönä emme huomanneet mitään. Valvoin sir Henryn kanssa hänen huoneessaan kello kolmeen aamulla. Emme kuulleet mitään muuta kuin portaissa olevan kellon lyönnit. Se oli melko ikävä valvominen, ja lopulta me molemmat nukahdimme tuoleihimme. Onneksi emme masentuneet, vaan päätimme yrittää toisen kerran. Seuraavana yönä pienensimme taas lampun liekkiä ja istuimme tupakoimassa aivan äänettöminä. Tunnit kuluivat uskomattoman hitaasti. Meitä piti kuitenkin virkeänä sama into, jota metsästäjä tuntee vahtiessaan riistalle virittämäänsä ansaa. Kello löi yksi ja löi kaksi. Olimme toisen kerran jo melkein luopuneet toivosta, kun äkkiä nousimme suoriksi tuoleillamme. Väsyneet aistimme olivat taas valppaina. Olimme kuulleet askelten narinaa käytävästä.

Ne hiipivät eteenpäin ja häipyivät vähitellen. Silloin sir Henry avasi hiljaa oven, ja me lähdimme vakoilemaan. Mies oli jo ehtinyt parvekkeen ympäri, ja käytävä oli pimeä. Hiivimme hiljaa eteenpäin, kunnes olimme rakennuksen toisessa siivessä. Ehdimme vielä nähdä hetken pitkän, mustapartaisen miehen. Hänen selkänsä oli hieman kumarassa, ja hän kulki varpaillaan käytävässä. Sitten hän meni sisään samasta ovesta kuin edellisellä kerralla. Kynttilän valo näkyi hetken oven pielessä. Sitten se loi yhden ainoan keltaisen valoviivan pimeään käytävään. Hiivimme varovasti eteenpäin ja kokeilimme jokaista lautaa, ennen kuin uskalsimme astua sille koko painollamme.

Olimme varmuuden vuoksi riisuneet saappaamme, mutta vanhat laudat narisivat silti allamme. Joskus tuntui aivan mahdottomalta, että hän ei kuulisi meitä. Onneksi hän on hieman huonokuuloinen, ja sitä paitsi hän oli täysin keskittynyt omiin puuhiinsa. Kun vihdoin pääsimme ovelle ja katsoimme sisään, näimme hänet ikkunan luona. Hän nojasi ikkunaan kynttilä kädessä, ja hänen kalpeat kasvonsa olivat kiinni lasissa. Hän tähysti ulos aivan samoin kuin pari yötä aikaisemmin, kun olin nähnyt hänet.

Olimme suunnitelleet etukäteen, mitä tekisimme, mutta sir Henry on mies, jolle suorin tapa on aina luonnollisin. Hän meni sisään huoneeseen. Samassa Barrymore hyppäsi pois ikkunan luota ja huudahti tukahtuneella äänellä. Hän seisoi edessämme kalpeana kuin kuollut ja vapisi. Hän tuijotti sir Henryyn ja minuun, ja hänen tummat silmänsä kalpeissa kasvoissa olivat täynnä kauhua ja hämmästystä.

"Mitä te täällä toimitatte, Barrymore?"

"En mitään, sir." Hän oli niin kauhuissaan, että tuskin pystyi puhumaan. Kynttilä vapisi hänen kädessään, ja varjot heiluivat rajusti huoneessa. "Tulin vain katsomaan, oliko ikkuna kunnolla kiinni. Käyn joskus öisin tarkastamassa sen."

"Toisessa kerroksessako?"

"Niin, minä tarkastan kaikki ikkunat."

"Kuulkaa nyt, Barrymore", sir Henry sanoi ankarasti. "Olemme päättäneet saada totuuden selville. Säästätte aikaa, jos kerrotte sen heti. Vastatkaa paikalla! Älkää valehdelko! Mitä teitte ikkunan luona?"

Mies katsoi meitä aivan avuttomana. Hän väänteli käsiään ja oli täysin neuvoton ja hämmentynyt.

"Minä en tehnyt mitään pahaa, sen vakuutan. Minä pidin kynttilää ikkunaa vasten."

"Ja miksi piditte kynttilää ikkunaa vasten?"

"Älkää kysykö minulta, sir Henry, älkää kysykö. Vakuutan kunniani kautta, että tämä salaisuus ei koske minua. Jos se koskisi vain minua, en yrittäisikään salata sitä."

Äkkiä keksin, mitä pitäisi tehdä. Otin kynttilän ikkunalaudalta, johon hovimestari oli sen laskenut.

"Hän antoi sillä varmasti jonkun merkin", sanoin. "Katsotaanpa, vastaako joku." Pidin kynttilää samalla tavalla kuin hän ja tähystin ulos pimeään yöhön. Näin heikosti mustat puuryhmät ja hieman vaaleamman nummen, sillä kuu oli pilven takana. Sitten huudahdin ilosta. Pimeydestä ilmestyi äkkiä pieni keltainen valopiste. Se loisti nyt selvästi keskellä ikkunan rajaamaa mustaa nelikulmiota.

"Tuolla se on!" huudahdin.

"Ei, ei, herra tohtori, se ei ole mitään", hovimestari sanoi. "Minä vakuutan teille —"

"Liikuttakaa kynttilää pitkin ikkunaa, Watson!" sir Henry huusi. "Katsokaa, nyt tuo toinenkin liikkuu! Nyt ette voi kieltää, että annoitte merkkejä, te kavala lurjus. Puhukaa suoraan! Kuka on rikostoverinne tuolla ulkona, ja mitä konnantöitä te suunnittelette?"

Barrymoren kasvoille tuli selvä uhma.

"Se on minun asiani eikä teidän", hän sanoi. "Minä en sano mitään."

"Silloin eroatte heti paikalla palveluksestani."

"Kuten käskette. Jos on pakko, en kai voi muuta."

"Ja huomatkaa, että minä ajan teidät pois. Teidän pitäisi todella hävetä. Teidän sukunne on elänyt tässä talossa yhdessä minun sukuni kanssa yli sata vuotta. Ja nyt huomaan, että olette ryhtynyt rikollisiin juoniin minua vastaan."

"Ei, ei, sir, ei teitä vastaan!" Nämä sanat sanoi naisen ääni. Samassa rouva Barrymore seisoi ovella, vielä kalpeampana ja järkyttyneempänä kuin hänen miehensä. Hänellä oli yllään hame ja iso huivi. Leveän vartalonsa vuoksi hän olisi näyttänyt melko naurettavalta, ellei hänen kasvoillaan olisi ollut niin valtavaa epätoivoa.

"Meidän täytyy lähteä täältä, Eliza. Tämä on jutun loppu. Parasta on, että alat heti pakata tavaroita", hovimestari sanoi.

"Oi, John, John, tähänkö on tultu! Se on minun syyni, sir Henry, kaikki on minun syyni. Hän teki sen minun takiani ja siksi, että pyysin häntä."

"No puhukaa sitten! Mitä tämä merkitsee?"

"Onneton veliraukkani on kuolemassa nälkään tuolla nummella. Me emme voi antaa hänen nääntyä ovemme eteen. Valolla kerromme hänelle, että hän saa ruokaa. Hän sytyttää oman tulensa ja näyttää, minne ruoka pitää viedä."

"Teidän veljenne on siis —"

"Hän on se karannut rangaistusvanki — Selden."

"Aivan niin, sellainen asia on, sir", Barrymore sanoi. "Minä sanoin teille, että salaisuus ei koskenut minua ja että en voinut kertoa sitä. Nyt olette kuullut sen. Nyt näette, että kyse ei ollut teistä, vaikka jotakin salajuonia olikin tekeillä."

Sellainen oli siis selitys noille hiipiville yöllisille retkille ja ikkunan valomerkeille. Sir Henry ja minä tuijotimme hämmästyneinä rouva Barrymorea. Oliko mahdollista, että tämä jäykkä ja kunnioitettava nainen oli samaa sukua kuin yksi maan kuuluisimmista rikollisista?

"Niin, sir, minun oma nimeni on Selden, ja hän on minun nuorempi veljeni. Me hemmottelimme häntä pienenä ja annoimme hänen saada tahtonsa kaikessa. Lopulta hän luuli, että maailma oli olemassa hänen huvikseen ja että hän sai tehdä mitä tahtoi. Sitten hän joutui huonoon seuraan, ja perkele sai hänet valtaansa. Äitimme suri itsensä kuoliaaksi hänen takiaan, ja meidän nimemme tahrattiin. Pian hän ajautui rikoksesta toiseen ja vajosi yhä alemmas. Vain Jumalan armo pelasti hänet mestauslavalta. Minun mielessäni hän pysyi kuitenkin aina samana kiharatukkaisena poikana, jota olin hoitanut ja jonka kanssa olin leikkinyt. Niin vanhemmat sisaret tekevät. Siksi hän karkasi vankilasta. Hän tiesi, että minä olin täällä ja että me emme voisi kieltäytyä auttamasta häntä. Eräänä yönä hän pääsi tänne vartijat kintereillään. Mitä meidän olisi pitänyt tehdä? Me päästimme hänet sisään, annoimme hänelle ruokaa ja hoidimme häntä. Sitten te, sir, palasitte kotiin Amerikasta. Mieheni oli sitä mieltä, että veliraukkani oli nummella turvassa paremmin kuin missään muualla, kunnes etsinnät loppuisivat. Joka toinen yö panimme kynttilän ikkunaan ja otimme selville, oliko hän vielä täällä. Jos merkkiin vastattiin, mieheni vei hänelle lihaa ja leipää. Joka päivä toivoimme, että hän olisi lähtenyt pois. Mutta niin kauan kuin hän oli lähellä, emme voineet hylätä häntä. Näin asia on, niin totta kuin olen kristitty ihminen. Jos ketään pitää moittia, niin ei minun miestäni vaan minua. Hän on tehnyt kaiken minun takiani."

Rouva Barrymore puhui niin vakavasti ja selvästi, että hänen sanojaan oli pakko uskoa.

"Onko se totta, Barrymore?"

"On, sir Henry, joka sana on totta."

"Siinä tapauksessa en voi moittia teitä siitä, että olette auttanut vaimoanne. Unohtakaa sanani! Menkää nyt molemmat huoneeseenne, huomenna puhumme asiasta lisää."

Kun he olivat menneet, katsoimme taas ikkunasta. Sir Henry oli avannut sen, ja kylmä yötuuli tuntui kasvoillamme. Kaukana loisti yhä tuo pieni keltainen liekki.

"Hänen rohkeutensa on uskomaton", sir Henry sanoi.

"Ehkä paikka on valittu niin, että liekin näkee vain täältä."

"Se on luultavaa. Kuinka kaukana se mielestänne on?"

"Kaksoiskallion luona."

"Siis vain parin penikulman päässä täältä."

"Tuskin sitäkään."

"Kovin kaukana se ei voi olla, jos Barrymore on kantanut sinne ruokaa. Ja tuon liekin luona se roisto nyt makaa odottamassa. Tuli ja leimaus, Watson! Minä taidan mennä ottamaan tuon lurjuksen kiinni!"

Sama ajatus oli tullut minunkin mieleeni. Barrymore-puolisot eivät olleet kertoneet salaisuuttaan meille vapaaehtoisesti, vaan heidät oli pakotettu siihen. Mies oli vaarallinen yhteiskunnalle. Hän oli selvä konna, jota ei voinut sääliä ja jolle ei ollut puolustusta. Tekisimme vain velvollisuutemme, jos käyttäisimme tilaisuutta ja veisimme hänet sinne, missä hän ei voisi tehdä pahaa. Hänen luonteensa oli raaka ja raju, ja jos antaisimme nyt periksi, muut saisivat kärsiä. Minä yönä tahansa esimerkiksi naapurimme, Stapletonin sisarukset, voisivat joutua hänen uhreikseen. Ehkä juuri tämä ajatus teki sir Henryn niin innokkaaksi ottamaan hänet kiinni.

"Minä tulen mukaan", sanoin.

"Hakekaa sitten revolveri ja vetäkää saappaat jalkaan. Mitä aikaisemmin lähdemme, sitä parempi. Muuten mies luultavasti sammuttaa tulen ja lähtee pois."

Viisi minuuttia myöhemmin olimme portin edessä valmiina lähtemään. Kiiruhdimme pimeän puiston läpi. Syystuuli valitti hiljaa, ja putoavat lehdet kahisivat. Yöilma oli täynnä kosteita höyryjä, jotka muistuttivat siitä, että kaikki katoaa. Silloin tällöin kuu pilkisti esiin muutamaksi hetkeksi, mutta pilvet kiitivät taivaalla. Juuri kun käännyimme nummelle, alkoi sataa rankasti. Tuli paloi yhä edessämme.

"Onhan teillä ase?" kysyin.

"Minulla on mukanani metsästysruoska."

"Meidän täytyy yllättää hänet nopeasti, sillä hänen sanotaan olevan hyvin raju. Jos hyökkäämme hänen kimppuunsa aivan odottamatta, saamme hänet kiinni, ennen kuin hän ehtii tehdä vastarintaa."

"Mitähän Holmes sanoisi tästä", sir Henry sanoi. "Mitä siinä tarinassa sanottiinkaan niistä pimeistä hetkistä, jolloin pahuuden voima on korkeimmillaan?"

Vastaukseksi hänen kysymykseensä kuului äkkiä nummen laajasta pimeydestä kummallinen ääni. Olin kuullut saman äänen kerran ennen suuren Grimpenin suon laidassa. Tuuli kantoi sitä hiljaisen yön läpi. Ensin kuului hiljainen uikutus, joka kasvoi ulvonnaksi tai karjunnaksi ja hiljeni sitten kumeaksi muminaksi. Ääni toistui yhä uudelleen, ja koko ilma tuntui värisevän. Nyt se kuului kimeänä, villinä ja uhkaavana. Sir Henry tarttui takkini hihaan, ja hänen kasvonsa loistivat valkoisina pimeässä.

"Suuri Jumala, mitä tuo on, Watson?"

"En tiedä. Tämä ääni kuuluu joskus nummella. Olen kuullut sen kerran ennen."

Ääni katosi, ja täydellinen hiljaisuus ympäröi meidät. Seisoimme paikallamme ja yritimme kuunnella, mutta emme enää kuulleet mitään.

"Watson", hän sanoi, "tuo oli koiran ulvontaa."

Veri hyytyi suonissani, sillä hänen äänestään kuului, että hirveä kauhu oli vallannut hänet.

"Miksi he tuota ääntä sanovat?" hän kysyi.

"Ketkä?"

"Ihmiset näillä seuduilla."

"Oh, he ovat hyvin tietämättömiä. Mitä väliä sillä on, miksi he sitä sanovat?"

"Kertokaa se minulle, Watson. Mitä he sanovat?"

Epäröin, mutta en voinut olla vastaamatta.

"He sanovat, että se on Baskervillen koiran ulvontaa."

Hän pidätti huudahduksen ja oli hetken vaiti.

"Varmasti se oli koira", hän sanoi lopulta, "mutta ääni tuli kaukaa, luultavasti tuolta suunnalta."

"On vaikea sanoa, mistä se tuli."

"Se nousi ja laski tuulen mukana. Eikö Grimpenin suo ole tuolla suunnalla?"

"On kyllä."

"Ja sieltä ääni tulikin. Sanokaa minulle suoraan, Watson, eikö se teistäkin kuulostanut koiran ulvonnalta? En minä ole lapsi. Teidän ei tarvitse pelätä sanoa minulle totuutta."

"Olin Stapletonin kanssa, kun kuulin sen viimeksi. Hän sanoi, että se saattoi hyvin olla erään harvinaisen linnun huuto."

"Ei, ei, se oli varmasti koira. Onko mahdollista, että noissa tarinoissa on perää? Voiko ajatella, että minua todella uhkaa vaara niin hämärältä taholta? Ettehän te voi uskoa sitä, Watson?"

"En, en."

"Ja kuitenkin on eri asia nauraa sille Lontoossa kuin seistä täällä pimeässä ja kuunnella tuollaista kirkunaa. Ja sitten setäni muisto! Lähellä paikkaa, jossa hän makasi, oli maassa koiran jälkiä. Kaikki sopii ihmeellisen hyvin yhteen. En oikeastaan pidä itseäni pelkurina, mutta tuo ääni sai vereni hyytymään. Koettakaa kättäni."

Se oli kylmä kuin marmori.

"Huomenna olette taas oma itsenne."

"En, en usko pääseväni eroon tuosta ulvonnasta. Mitä neuvotte minua tekemään?"

"Käännymmekö takaisin?"

"Emme hitossa. Olemme lähteneet ottamaan sitä miestä kiinni. Me ajamme takaa vankia, ja on hyvin luultavaa, että joku pimeyden henki ajaa takaa meitä. Eteenpäin vain! Emme luovu aikeestamme, vaikka helvetti olisi päästänyt kaikki koiransa irti ja lähettänyt ne nummelle."

Hapuilimme hitaasti eteenpäin pimeässä. Ympärillämme oli rosoisia kivenlohkareita, ja edessämme loisti pieni valopilkku. Mikään ei ole niin vaikeaa kuin arvata valon etäisyys sysimustassa yössä. Joskus valo näytti olevan kaukana taivaanrannassa, joskus vain muutaman kyynärän päässä. Mutta lopulta näimme, mistä se tuli, ja silloin tiesimme olevamme aivan lähellä. Valuva kynttilä oli pistetty suuren kiven halkeamaan, joka leveni ylöspäin. Kiven kaksi puolta suojasivat sitä tuulelta, ja se näkyi vain Baskerville Hallin suuntaan. Suuri kalliolohkare kätki meidät. Ryömimme sen taakse ja katsoimme sen reunan yli merkkitulta. Oli omituista nähdä yksi ainoa kynttilä palamassa keskellä nummea. Missään sen lähellä ei näkynyt mitään elonmerkkiä. Liekki oli pieni ja keltainen, ja se loisti kahden kalliopinnan välissä ja valaisi niitä.

"Mitä me nyt teemme?" sir Henry kuiskasi.

"Odottakaa tässä. Hän tuskin on kaukana tulestaan. Katsotaanpa, näemmekö hänestä edes vilauksen."

Tuskin olin sanonut tämän, kun me molemmat näimme hänet. Sen kiven takaa, jonka halkeamassa kynttilä paloi, pistivät esiin pahan näköiset, rumat kasvot. Ne olivat inhottavat, eläimelliset kasvot, joihin alhaiset intohimot olivat jättäneet syvät jäljet. Lika peitti ne, ja niiden ympärillä oli harjamainen parta ja pitkä tukka. Ne olisivat hyvin voineet kuulua jollekin niistä vanhoista villeistä, jotka asuivat ennen maakuopissaan vuorten rinteillä. Tuli paloi hänen edessään ja heijastui hänen kavalista silmistään. Ne vilkuivat oikealle ja vasemmalle pimeässä, niin kuin hän olisi ollut petoeläin, joka kuuntelee metsästäjän askelia.

Jokin oli selvästi herättänyt hänen epäilyksensä. Ehkä Barrymorella oli tapana käyttää jotakin merkkiä, jota emme tienneet. Tai ehkä miehellä oli muu syy epäillä, että kaikki ei ollut kunnossa. Näin hänen ilkeistä kasvoistaan, että hän pelkäsi. Hän voisi koska tahansa sammuttaa tulen ja kadota pimeään. Siksi juoksin esiin, ja samoin teki sir Henry. Samassa vanki huusi kirouksen ja heitti suuren kiven. Hän heitti sen niin voimakkaasti, että se murskautui kallioon, jonka takana olimme olleet. Näin hetken hänen lyhyen, nelikulmaisen ja vahvan vartalonsa, kun hän nousi ja kääntyi pakoon. Onneksi kuu tuli juuri silloin esiin pilvien välistä. Juoksimme ylös kukkulan huipulle. Sieltä näimme miehen syöksyvän alas sen toista rinnettä. Hän hyppi kivien yli notkeasti ja nopeasti kuin vuorikauris. Tarkka laukaus revolveristani olisi haavoittanut häntä. Olin kuitenkin ottanut revolverin mukaan vain puolustautuakseni, jos minun kimppuuni hyökättäisiin. En aikonut ampua aseetonta miestä, joka juoksi pakoon kaikin voimin.

Olimme molemmat nopeita juoksijoita, mutta huomasimme pian, että emme voisi saada häntä kiinni. Näimme hänet kauan kuutamossa. Lopulta hän näkyi vain pienenä pisteenä, joka liikkui nopeasti eteenpäin kivien välissä kaukaisen kukkulan rinteellä. Juoksimme ja juoksimme, kunnes olimme melkein tukehtua hengästyksestä. Silti välimatka meidän ja vangin välillä kasvoi koko ajan.

Lopuksi pysähdyimme ja istuimme läähättäen kahdelle kivelle. Katsoimme, kuinka hän vähitellen katosi.

Ja juuri silloin tapahtui jotakin hyvin merkillistä ja odottamatonta. Olimme nousseet seisomaan ja aioimme juuri kääntyä kotiin päin, sillä takaa-ajo oli tietysti turhaa. Oikealla puolellamme kuu oli matalalla. Erään graniittikallion sahamainen huippu näkyi sen hopeaisen kaaren alareunaa vasten. Kallion huipulla näkyi miehen vartalo kiiltävää taustaa vasten, musta kuin ebenholtsipatsas. Älä luule, että se oli harhanäky, Holmes. Vakuutan, että en ole koskaan elämässäni nähnyt mitään selvemmin. Sikäli kuin näin, siinä seisoi solakka, pitkä mies. Hänen jalkansa olivat hieman harallaan, kädet ristissä rinnalla ja pää kumarassa. Hän näytti ajattelevan raskaita ajatuksia ja katsovan tätä sammalen ja graniitin erämaata edessään. Hän olisi hyvin voinut olla tämän seudun henki ihmisen hahmossa. Hän oli kaukana siitä paikasta, missä vanki oli kadonnut näkyvistä. Hän oli myös paljon pitempi kuin vanki. Huudahdin hämmästyksestä, käännyin ja tartuin sir Henryä käsivarresta näyttääkseni hänelle näyn. Mutta samassa hetkessä se oli kadonnut, ja mies oli poissa. Kallion terävät huiput näkyivät yhä kuun alaosaa vasten. Korkeimmalla huipulla ei kuitenkaan enää näkynyt tuota äänetöntä, liikkumatonta hahmoa.

Olisin kovasti halunnut mennä tutkimaan kalliota, mutta se oli melko kaukana meistä. Sir Henryn hermot värisivät yhä ulvonnan jäljiltä, eikä hän halunnut uusiin seikkailuihin. Hän ei ollut nähnyt tuota yksinäistä miestä kalliolla. Siksi hän ei tuntenut sitä väristystä, jonka tämä ihmeellinen ilmestys ja sen käskevä asento olivat minussa herättäneet. "Se oli varmasti joku vanginvartija", hän sanoi. "Niitä on ollut täällä nummella paljon siitä asti, kun tuo mies karkasi." Ehkä tämä selitys on oikea, mutta haluaisin mieluummin saada sille todisteen. Aiomme vielä tänään ilmoittaa Princetowniin, mistä heidän pitää etsiä vankiaan. Oli kuitenkin ikävää, että emme saaneet iloa viedä häntä sinne itse. Tällaisia seikkailuja meillä oli viime yönä, ja sinun täytyy myöntää, hyvä Holmes, että tämä tiedonanto kelpaa.

Olen kyllä kertonut paljon sellaista, mikä ei oikeastaan kuulu asiaan. Pidin kuitenkin viisaimpana kertoa sinulle kaiken. Sinä saat itse valita ne asiat, jotka parhaiten auttavat sinua tekemään johtopäätöksiä. Olemme kuitenkin saavuttaneet jotakin. Barrymore-puolisoiden käytökselle olemme löytäneet syyn, ja se on tehnyt tilanteesta paljon yksinkertaisemman. Nummi salaisuuksineen ja asukkaineen pysyy kuitenkin yhtä selittämättömänä kuin ennen. Ehkä voin seuraavassa kirjeessäni valaista sitäkin hieman. Parasta olisi, jos sinä voisit tulla tänne luoksemme.

### Sanasto

- **nummella**: laaja, avoin ja kostea maa, jossa kasvaa kanervaa ja vähän puita.
- **penikulman**: englantilainen pituusmitta, noin 1,6 kilometriä.
- **tiedonanto**: kirje tai viesti, jossa kerrotaan tietoja.
- **ristikkoikkunan**: ikkuna, jonka lasi on jaettu puulla tai metallilla pieniin ruutuihin.
- **hyönteishaavinsa**: pussi kepin päässä; sillä pyydetään perhosia.
- **kosija**: mies, joka pyytää naista vaimokseen.
- **piletin**: vanha sana lipulle; tässä lippu teatteriin.
- **etupermannolla**: teatterin eturiveissä, lähellä näyttämöä.
- **pakkopaitaan**: vaate, jolla ennen sidottiin raivoavan ihmisen kädet.
- **lurjus**: huono ja epärehellinen ihminen.
- **rangaistusvanki**: rikollinen, joka on vankilassa.
- **mestauslavalta**: korkea paikka, jossa kuolemaan tuomittu ihminen tapettiin.
- **Tuli ja leimaus**: vanha voimasana, jonka ihminen sanoo kiihtyneenä.
- **metsästysruoska**: lyhyt ruoska, jota käytetään ratsastaessa ja metsästäessä.
- **ebenholtsipatsas**: patsas, joka on tehty hyvin mustasta ja kovasta puusta.

## KYMMENES LUKU.

Otteita tohtori Watsonin päiväkirjasta.

Tähän asti olen voinut esittää ne tiedonannot, jotka lähetin Sherlock Holmesille tämän seikkailun alkuaikoina. Nyt olen kuitenkin tullut kertomuksessani kohtaan, jossa minun täytyy luopua tästä tavasta. Minun täytyy taas luottaa muistiini ja käyttää apuna päiväkirjaa, jota pidin silloin. Jatkan kertomusta siitä aamusta, joka seurasi epäonnistunutta yritystämme ottaa karannut vanki kiinni ja ihmeellisiä kokemuksiamme nummella.

Lokakuun 16:na päivänä. — Pilvinen, sumuinen päivä, tihkusadetta. Taloa ympäröivät uhkaavat pilvet. Silloin tällöin ne nousevat ylöspäin ja paljastavat nummen synkät, kaarevat viivat. Silloin näkyvät myös rinteiden hopeiset juovat ja kaukaiset kalliot, jotka kiiltävät, kun valo osuu niiden märkään pintaan. Sekä sisällä että ulkona on synkkää. Yön jännityksen jälkeen sir Henry on nyt alakuloinen. Minua itseäni vaivaa paino sydämen kohdalla. Tunnen, että vaara lähestyy. Sitä ei voi välttää, ja se on sitä kauheampi, koska en tiedä, millainen se on.

Ja eikö minulla ole syytä tähän tunteeseen? Minun tarvitsee vain ajatella niitä monia tapahtumia, jotka kaikki osoittavat, että jokin tuhoisa voima toimii ympärillämme. Ensiksi Baskerville Hallin entisen omistajan äkillinen kuolema, joka vastasi niin täydellisesti tarinaa. Sitten kansan kertomukset jostakin kummallisesta olennosta, joka ilmestyy nummelle. Olen kaksi kertaa omin korvin kuullut äänen, joka muistutti kaukaista koiran ulvontaa. On uskomatonta, mahdotonta, että sitä ei voisi selittää luonnollisella tavalla. Ei voi ajatella sellaista kummituskoiraa, joka jättää hiekkaan jälkiä ja täyttää ilman ulvonnallaan. Stapleton voi ehkä uskoa sellaiseen taikauskoon, ja Mortimer myös. Mutta jos minulla on jokin hyvä puoli, se on terve järki, eikä mikään saa minua uskomaan taikuuteen. Silloin vajoaisin samalle tasolle kuin ne köyhät talonpojat. Heille ei riitä edes tavallinen helvetinkoira, vaan he kertovat, että sen suu ja silmät leimuavat tulta. Holmes ei tahtonut kuulla sellaisista kuvitelmista, ja minähän olen hänen edustajansa. Tosiasioita ei kuitenkaan voi kieltää: olen kahdesti kuullut tuon kirkunan nummella. Oletetaan, että joku valtavan suuri koira on päässyt siellä irti. Sehän selittäisi tavallaan paljon. Mutta missä se sitten piileskelisi, mistä se saisi ruokansa, mistä se tulisi ja miksi sitä ei koskaan näkyisi päivällä? Täytyy myöntää, että tämä luonnollinen selitys on yhtä vaikea kuin toinenkin. Ja koiran lisäksi on aina jäljellä ihmiskätyri Lontoossa: vaunuissa näkemämme mies ja kirje, joka varoitti sir Henryä tulemasta nummelle. Se ainakin oli todellista, mutta se saattoi tulla yhtä hyvin suojelevalta ystävältä kuin vaaralliselta viholliselta. Missä tämä ystävä tai vihollinen oli nyt? Oliko hän jäänyt Lontooseen vai seurannut meitä tänne? Oliko hän — oliko hän ehkä se outo mies, jonka näin kallion huipulla?

Näin hänet tosin vain hetken, mutta voisin vannoa, että hän ei ollut kukaan niistä, jotka olen täällä nähnyt. Olen tavannut kaikki naapurit. Hänen vartalonsa oli pitempi kuin Stapletonin ja paljon laihempi kuin Franklandin. Barrymore se olisi ehkä voinut olla, mutta hän oli jäänyt kotiin. Olen varma, että hän ei lähtenyt ulos sen jälkeenkään. Joku tuntematon siis vartioi meitä yhä, samoin kuin Lontoossa. Emme ole päässeet hänestä eroon. Jos saisin sen miehen käsiini, olisimme lähellä kaikkien vaikeuksiemme ratkaisua. Tähän yhteen päämäärään minun täytyy nyt käyttää kaikki voimani.

Ensin aioin kertoa kaikki suunnitelmani sir Henrylle. Toinen, viisaampi päätökseni oli pitää korttini piilossa ja puhua puuhistani niin vähän kuin mahdollista. Sir Henry on hiljainen ja hajamielinen. Ääni, jonka hän kuuli nummella, on vaikuttanut omituisesti hänen hermoihinsa. En aio sanoa mitään, mikä voisi lisätä hänen levottomuuttaan, mutta aion toimia päästäkseni tavoitteeseeni.

Tänään aamiaisen jälkeen täällä sattui pieni tapaus. Barrymore pyysi saada puhua sir Henryn kanssa, ja he menivät hetkeksi sir Henryn työhuoneeseen. Minä istuin biljardihuoneessa ja kuulin monta kertaa heidän äänensä kiihtyvän. Ymmärsin aika hyvin, mistä he puhuivat. Äkkiä ovi avautui, ja sir Henry huusi minua.

"Barrymore luulee, että hänellä on syytä valittaa", hän sanoi. "Hänen mielestään teimme väärin, kun lähdimme ottamaan hänen lankoaan kiinni. Olihan hän kertonut salaisuuden vapaaehtoisesti."

Hovimestari seisoi edessämme kalpeana mutta rauhallisena.

"Ehkä olen puhunut liian kiivaasti", hän sanoi, "ja siinä tapauksessa pyydän anteeksi. Minun täytyy kuitenkin toistaa, että hämmästyin suuresti. Te, hyvät herrat, tulitte aamulla kotiin, ja sain kuulla, että olitte yrittäneet vangita Seldenin. Sillä raukalla on tarpeeksi vihollisia ilman että minä hankin hänelle lisää."

"Jos olisitte kertonut sen meille vapaaehtoisesti, asia olisi toinen", sir Henry sanoi. "Mutta te tai oikeastaan vaimonne puhuitte asiasta vasta, kun teidät oli pakotettu siihen."

"En kuitenkaan voinut uskoa, että käyttäisitte sitä hyväksenne, sir Henry. Sitä en voinut uskoa."

"Tuo mies on vaaraksi kaikille. Nummella on monta yksinäistä taloa, eikä hän juuri pelkää mitään. Sen näkee jo hänen kasvoistaan. Ajatelkaa esimerkiksi Stapletonia, joka joutuisi puolustamaan kotiaan yksin. Ei, kukaan ei ole turvassa, ennen kuin se mies on lukkojen takana."

"Hän ei murtaudu mihinkään, sen voin pyhästi vakuuttaa. Hän ei enää koskaan tee kenellekään pahaa tässä maassa. Vakuutan teille, sir Henry, että muutaman päivän kuluttua kaikki on valmista. Silloin hän lähtee matkalle Etelä-Amerikkaan. Älkää Jumalan nimessä kertoko poliisille, että hän on vielä nummella. He ovat lopettaneet etsinnän. Antakaa hänen olla rauhassa, kunnes hänen laivansa lähtee. Jos ilmiannatte hänet, minä ja vaimoni joudumme suuriin vaikeuksiin."

"Mitä te sanotte asiasta, Watson?"

Kohautin olkapäitäni. "Jos hän pääsisi onnellisesti pois maasta, se helpottaisi veronmaksajien taakkaa", sanoin.

"Mutta ajatelkaa, että hän voi käydä jonkun kimppuun ennen lähtöään."

"Kuinka hän tekisi niin järjettömän teon, sir? Olemme antaneet hänelle kaiken, mitä hän tarvitsee. Jos hän tekisi rikoksen, hän paljastaisi, missä hän on."

"Se on totta", sir Henry sanoi. "No olkoon, rakas Barrymore..."

"Jumala teitä siunatkoon, herra, ja kiitos koko sydämestäni! Se olisi ollut vaimolleni kuolemaksi, jos hän olisi taas joutunut kiinni."

"Taidamme auttaa rikollista tekoa, Watson, vai kuinka? Mutta sen jälkeen, mitä nyt kuulimme, en mielestäni voi ilmiantaa tuota raukkaa. Hyvä on, Barrymore, voitte mennä."

Hovimestari sanoi vielä muutaman syvästi kiitollisen sanan ja lähti. Hän kuitenkin epäröi ja tuli takaisin.

"Te olette ollut meille niin hyvä, sir", hän sanoi, "että tahtoisin mielelläni tehdä teille vastapalveluksen. Tiedän jotakin, joka minun olisi ehkä pitänyt sanoa aikaisemmin. Huomasin sen kuitenkin vasta kauan tutkintotilaisuuden jälkeen. En ole puhunut siitä sanaakaan kenellekään. Se koskee sir Charlesin kuolemaa."

Sir Henry ja minä hypähdimme pystyyn tuoleiltamme. "Tiedättekö, kuinka hän kuoli?" sir Henry kysyi.

"En, sir Henry, sitä en tiedä."

"Mitä teillä sitten on sanottavaa?"

"Minä tiedän, miksi hän meni veräjälle juuri silloin. Hän meni tapaamaan erästä naista."

"Tapaamaan naista! Hänkö?"

"Niin."

"Ja sen naisen nimi?"

"En tiedä hänen nimeään, mutta alkukirjaimet voin sanoa. Ne olivat L. L."

"Kuinka tiedätte sen, Barrymore?"

"Nähkääs, sir Henry, setänne sai kirjeen saman päivän aamuna. Tavallisesti hänelle tuli paljon kirjeitä. Hän oli julkinen mies ja tunnettu hyvästä sydämestään, joten ne, joilla oli vaikeaa, kääntyivät mielellään hänen puoleensa. Mutta sinä aamuna tuli sattumalta vain yksi kirje, ja siksi se jäi mieleeni. Se tuli Coombe Traceysta, ja osoite oli kirjoitettu naisen käsialalla.

"En ajatellut asiaa silloin enempää, enkä olisi ajatellut myöhemminkään ilman vaimoani. Muutama viikko sitten hän siivosi perusteellisesti sir Charlesin työhuoneen, joka oli ollut suljettuna hänen kuolemastaan asti. Silloin hän löysi tulisijan ristikon takaa kirjeen, joka oli melkein kokonaan palanut. Suurin osa paperista oli hiiltynyt, mutta kirjeen loppuosa oli pysynyt koossa. Sen saattoi lukea, vaikka kirjaimet olivat harmaita mustalla pohjalla. Se näytti meistä jälkikirjoitukselta. Siinä luki: 'Minä pyydän teitä ehdottomasti polttamaan tämän kirjeen ja saapumaan veräjän luo kello kymmenen, jos olette gentlemanni.' Sen alla olivat kirjaimet L. L."

"Onko teillä se paperinpala tallessa?"

"Ei, se mureni, kun luimme sitä."

"Oliko sir Charles saanut aikaisemmin kirjeitä samalla käsialalla?"

"En kiinnittänyt hänen kirjeisiinsä sen tarkemmin huomiota. En olisi huomannut tätäkään, ellei se olisi ollut sinä päivänä ainoa."

"Ettekä aavista, kuka L. L. on?"

"En, siitä en tiedä sen enempää kuin tekään. Luulen kuitenkin, että saisimme tietää lisää sir Charlesin kuolemasta, jos löytäisimme sen naisen."

"En voi ymmärtää, Barrymore, kuinka olette voinut salata meiltä näin tärkeän asian."

"Niin, sir, heti sen jälkeen meille tuli se oma surumme. Ja sitä paitsi pidimme paljon sir Charlesista, ja syystäkin, sillä hän oli tehnyt meille niin paljon hyvää. Isäntäraukallemme ei olisi ollut mitään hyötyä siitä, että tämä juttu tulisi esiin. Sitä paitsi täytyy aina olla varovainen, kun asiaan liittyy nainen. Parhaatkin miehet..."

"Luulitteko, että se olisi voinut vahingoittaa hänen mainettaan?"

"En ainakaan luullut, että siitä olisi ollut mitään hyötyä. Mutta nyt kun olette ollut meille niin hyvä, minusta ei olisi oikein rehellistä salata, mitä tiedän tästä asiasta."

"Hyvä on, Barrymore, voitte mennä."

Kun hovimestari oli lähtenyt, sir Henry sanoi minulle: "No, Watson, mitä ajattelette tästä uudesta tiedosta?"

"Minusta se tekee pimeyden entistä synkemmäksi."

"Niin minustakin. Mutta jos voisitte saada tuon L. L:n käsiinne, paljon olisi voitettu. Ja onhan jo hyödyllistä tietää, että on olemassa nainen, joka tietää totuuden, jos vain löydämme hänet. Mitä meidän pitäisi nyt tehdä?"

"Kerron tästä heti Holmesille. Näin näytän hänelle sen tien arvoituksen ratkaisuun, jota hän on kauan etsinyt. Erehdyn suuresti, ellei se saa häntä heti matkustamaan tänne."

Menin huoneeseeni ja kirjoitin kertomuksen äskeisestä keskustelustamme. Holmesilla oli arvatenkin ollut paljon tekemistä viime aikoina. Baker Streetiltä oli tullut vain harvoin kirjeitä, ja nekin olivat lyhyitä. Ne eivät koskeneet lähettämiäni tietoja, eivätkä ne juuri maininneet tehtävääni. Rahankiristysjuttu, jonka hän oli ottanut hoitaakseen, vei varmaan kaiken hänen huomionsa. Se, mitä nyt kerroin hänelle, herättäisi varmasti hänen kiinnostuksensa ja innostaisi häntä uusiin yrityksiin. Toivon, että hän olisi täällä.

Lokakuun 17:nä päivänä. — Tänään sade on valunut virtana. Se on kahissut seinien köynnöksissä ja tulvinut alas katon räystäskouruista. Olen ajatellut tuota karkuriraukkaa autiolla nummella. Mitä rikoksia hän onkin tehnyt, hän on myös saanut kärsiä niistä! Ja sitten olen ajatellut sitä toista — vaunuissa näkemäämme miestä, kuutamon ilmestystä. Oliko hänkin tässä rankkasateessa — tuo näkymätön vartija, tuo pimeyden mies? Illalla panin sadetakin ylleni ja lähdin kauas märälle nummelle, joka oli niin täynnä salaperäisiä kauhukuvia. Sade pieksi kasvojani, ja myrsky vinkui korvissani. Jumala auttakoon niitä, jotka nyt ovat suurella suolla, sillä kuiva maakin on muuttunut vetiseksi. Kuljin sen mustan kallion luo, jonka huipulla olin nähnyt yksinäisen vartijan. Sen rosoiselta huipulta katselin nyt itse synkkiä kukkulajonoja. Sadekuurot kulkivat niitä pitkin. Raskaat, lyijynharmaat pilvet riippuivat maiseman yllä ja kiertyivät harmaina kiehkuroina aavemaisten kukkuloiden ympärille. Vasemmalla laaksossa Baskerville Hallin kaksi kapeaa tornia kohosivat puiden yli, puoliksi usvan peitossa. Muuta merkkiä ihmiselämästä en nähnyt, paitsi niitä esihistoriallisia majoja, joita oli tiheässä rinteillä. Missään en nähnyt edes jälkiä erakosta, joka pari iltaa sitten oli näyttäytynyt tällä paikalla.

Paluumatkalla tohtori Mortimer yllätti minut. Hän ajoi dog-cartillaan epätasaista tietä kaukaisesta Foulmiren maatilasta päin. Hän on ollut hyvin huomaavainen. Tuskin on mennyt päivääkään, jona hän ei olisi käynyt kysymässä, miten voimme. Nyt hän vaati, että minun piti lähteä kyytiin. Hän oli hyvin huolissaan, koska hänen pieni koiransa oli kadonnut. Se oli luultavasti eksynyt nummelle. Lohdutin häntä niin hyvin kuin osasin. Muistin kuitenkin hevosen Grimpenin suolla ja aavistin, mikä kohtalo eläinraukalla oli ollut.

"Kuulkaahan, hyvä Mortimer", sanoin, kun kolistelimme eteenpäin epätasaisella tiellä. "Te varmaan tunnette useimmat naapurit täällä?"

"Kyllä, tunnen melkein kaikki."

"Tiedättekö jonkun naisen, jonka nimen alkukirjaimet ovat L. L.?"

Hän mietti asiaa muutaman minuutin. "En", hän sanoi. "On kyllä muutamia mustalaisia ja työmiehiä, joita en tunne. Mutta maanviljelijöiden ja herrasväen joukossa ei ole ketään, johon ne sopisivat. Odottakaapa", hän lisäsi hetken kuluttua. "Laura Lyons! Siinähän ovat alkukirjaimet L. L., mutta hän asuu Coombe Traceyssa."

"Ja kuka hän on?" kysyin.

"Hän on Franklandin tytär."

"Mitä? Sen vanhan riitapukarin tytärkö?"

"Juuri hänen. Hän meni naimisiin erään Lyons-nimisen taiteilijan kanssa, joka tuli nummelle etsimään aiheita. Tämä olikin oikea lurjus ja oli uskoton vaimolleen. Mutta ehkä syy ei ollut yksin hänen. Isä ei tahtonut olla missään tekemisissä tyttärensä kanssa, koska tämä oli mennyt naimisiin ilman hänen lupaansa. Ehkä hänellä oli muitakin syitä. Siksi naisraukan asema ei ollut juuri hauska sellaisen miehen ja sellaisen isän välissä."

"Millä hän nyt elää?"

"Luulen, että ukko Frankland on antanut hänelle pienen eläkkeen. Se on varmasti hyvin vähäinen, koska hänen omat raha-asiansa ovat huonossa kunnossa. Vaikka nainen ei ollutkaan aivan moitteeton, häntä ei voitu jättää täysin pulaan. Hänen kohtalonsa tuli tunnetuksi. Useat ihmiset näillä seuduilla yrittivät auttaa häntä ansaitsemaan elantonsa kunniallisella tavalla. Heihin kuuluivat sekä Stapleton että sir Charles. Minäkin annoin pienen summan. Kyse oli konekirjoitusliikkeestä."

Hän tahtoi tietää, mitä tarkoitin näillä kysymyksillä. Onnistuin kuitenkin väistämään kysymyksen kertomatta liikaa, sillä mielestäni minun ei pidä uskoa salaisuuksiani kenellekään. Huomenna aikaisin lähden Coombe Traceyyn. Haluan tavata tuon rouva Laura Lyonsin, jonka maine näyttää hieman epäilyttävältä. Jos se onnistuu, olemme päässeet tärkeän askeleen eteenpäin tämän salaperäisen asian selvittämisessä. Alan todella olla kavala kuin käärme. Kun tohtori Mortimerin kysymykset kävivät liian tungetteleviksi, sanoin, että olisi hauska tietää, mitä tyyppiä Franklandin pääkallo oli. Sen jälkeen puhuimme koko loppumatkan vain frenologiasta.

Tältä myrskyiseltä ja ikävältä päivältä minun on vielä kirjoitettava muistiin yksi asia. Se on keskustelu, jonka kävin juuri Barrymoren kanssa. Sen ansiosta sain vielä yhden kortin, jonka voin aikanaan lyödä pöytään.

Mortimer jäi päivälliselle, ja sen jälkeen hän alkoi pelata korttia sir Henryn kanssa. Hovimestari toi minulle kahvia kirjastoon, ja käytin tilaisuutta tehdäkseni hänelle muutamia kysymyksiä.

"No", sanoin, "onko rakastettava lankonne jo lähtenyt täältä, vai hiiviskeleekö hän yhä nummella?"

"En tiedä, herra tohtori", hän vastasi. "Toivon sydämestäni, että hän olisi poissa, sillä hän on tuonut meille vain huolia ja ikävyyksiä. En ole kuullut hänestä mitään sen jälkeen, kun vein hänelle ruokaa kolme päivää sitten."

"Näittekö hänet silloin?"

"En, mutta ruoka oli kadonnut, kun menin seuraavan kerran sinne."

"Silloin hän oli varmasti siellä."

"Siltä näyttää, ellei se toinen ollut vienyt sitä."

Kahvikuppi pysähtyi puolitiehen suulleni, ja tuijotin Barrymorea.

"Te siis tiedätte, että siellä on toinenkin?"

"Kyllä, tiedän, että nummella liikkuu joku toinenkin."

"Oletteko nähnyt hänet?"

"En ole."

"Kuinka sitten tiedätte hänestä?"

"Selden puhui siitä kahdeksan päivää sitten. Se toinen välttelee myös ihmisiä, mutta sikäli kuin tiedän, hän ei ole vanki. Minä en voi sietää sitä, minä en todellakaan voi sietää sitä, tohtori Watson, sen sanon suoraan." Hän puhui innokkaasti ja hyvin vakavasti.

"Kuulkaa nyt, Barrymore", sanoin. "Minä ajattelen vain isäntänne etua. Tulin tänne ainoastaan siksi, että voisin auttaa häntä. Sanokaa minulle suoraan, mitä te ette voi sietää?"

Barrymore epäröi, ikään kuin olisi katunut sanojaan tai hänen olisi ollut vaikea ilmaista tunteitaan.

"Koko sitä juttua, joka täällä tapahtuu!" hän huudahti lopulta. Hän viittasi kädellään nummelle päin olevaan ikkunaan, jota sade huuhtoi. "Täällä on kysymys petollisesta pelistä, ja mustia konnantöitä on tekeillä, sen voin vannoa. Olisin hyvin iloinen, jos sir Henry palaisi takaisin Lontooseen."

"Mutta mikä teidät sitten tekee levottomaksi?"

"Ensiksi sir Charlesin kuolema. Sanoi virallinen tutkimusmies mitä tahansa, se oli aika kamala juttu. Ja sitten ne oudot asiat nummella heti, kun iltaisin tulee pimeä. Kukaan ei enää uskaltaisi lähteä sinne auringonlaskun jälkeen, vaikka hänelle maksettaisiin. Sitten vielä tuo muukalainen, joka piileskelee nummella ja vartioi ja odottaa. Mitä hän odottaa? Mitä se merkitsee? Ainakaan se ei merkitse hyvää niille, joiden nimi on Baskerville. Olen iloinen, kun pääsen tästä koko asiasta ja sir Henryn uudet palvelijat voivat muuttaa Baskerville Halliin."

"Mutta ettekö voi kertoa minulle jotakin siitä muukalaisesta?" kysyin. "Mitä Selden sanoi? Oliko hän saanut selville, missä mies on tai mitä hän puuhaa?"

"Hän oli nähnyt hänet pari kertaa, mutta mies on viekas eikä paljasta mitään. Ensin Selden luuli häntä poliisiksi, mutta huomasi pian, että hänellä oli omat puuhansa. Selden piti häntä herrasmiehenä, mutta ei ymmärtänyt, mitä hän aikoi."

"Ja missä hän asui?"

"Rinteen luolissa — tiedättehän ne kivimajat, joissa muinainen kansa on asunut."

"Ja mistä hän sai ruokansa?"

"Selden oli huomannut, että hänellä oli palveluksessaan poika, joka toi hänelle kaiken, mitä hän tarvitsi. Poika ostaa sen hänelle luultavasti Coombe Traceysta."

"Hyvä on, Barrymore. Ehkä puhumme asiasta vielä joskus." Kun hovimestari oli mennyt, astuin ikkunan luo. Katselin kiitäviä pilviä ja puita, jotka taipuilivat myrskyssä. Ilta oli tarpeeksi kolkko sisälläkin — millainen se mahtoi olla kivimajassa nummella? Mikä raju viha voi saada ihmisen asumaan sellaisessa paikassa sellaisella säällä? Ja mikä syvä, musta tarkoitus voi vaatia häneltä sitä? Tuossa nummen luolassa on siis sen arvoituksen ydin, joka on tehnyt minut niin neuvottomaksi. Vannon, että ei kulu enää päivääkään, ennen kuin olen tehnyt kaikkeni päästäkseni tämän salaisuuden perille.

### Sanasto

- **nummella**: laaja, avoin ja kostea maa, jossa kasvaa kanervaa ja vähän puita.
- **ihmiskätyri**: ihminen, joka tekee pahoja tekoja toisen puolesta.
- **lankonne**: lanko on vaimon tai miehen veli tai sisaren mies.
- **tutkintotilaisuuden**: tilaisuus, jossa selvitetään äkillisen kuoleman syy.
- **virallinen tutkimusmies**: virkamies, joka tutkii äkillisiä kuolemia.
- **tulisijan**: paikka talossa, jossa poltetaan tulta.
- **jälkikirjoitukselta**: jälkikirjoitus on lyhyt lisäys kirjeen lopussa.
- **gentlemanni**: kohtelias ja kunniallinen herrasmies.
- **rahankiristysjuttu**: asia, jossa joku vaatii rahaa ja uhkaa kertoa toisen salaisuuden.
- **dog-cartillaan**: dog-cart on kevyet vaunut, joissa on kaksi pyörää.
- **mustalaisia**: vanha nimitys romaneille.
- **riitapukarin**: riitapukari on ihminen, joka riitelee koko ajan.
- **konekirjoitusliikkeestä**: yritys, joka kirjoittaa tekstejä kirjoituskoneella maksua vastaan.
- **frenologiasta**: frenologia on vanha oppi, joka etsi ihmisen luonnetta pääkallon muodosta.
- **erakosta**: erakko on ihminen, joka elää yksin kaukana muista.

## YHDESTOISTA LUKU.

Nummella oleskeleva muukalainen.

Se ote päiväkirjastani, joka oli edellinen luku, on vienyt kertomuksen lokakuun 18. päivään asti. Siitä alkaen asiat lähestyivät nopeasti kamalaa loppuaan. Seuraavien päivien tapahtumat ovat palaneet muistiini kuin tulikirjaimilla. Voin kertoa ne tarvitsematta turvautua silloin tekemiini muistiinpanoihin. Aloitan päivästä, jonka edellisenä päivänä olin saanut selville kaksi tärkeää asiaa. Ensinnäkin rouva Laura Lyons Coombe Traceysta oli kirjoittanut sir Charles Baskervillelle. Hän oli sopinut tapaamisesta sillä paikalla, josta sir Charles löydettiin kuolleena, ja siihen aikaan, jolloin tämä kuoli. Toiseksi nummella vaaniva mies asui rinteen kivimajoissa. Näiden kahden asian avulla tunsin pian voivani tuoda valoa pimeyteen, ellei minulta puuttuisi kovasti järkeä tai rohkeutta.

En päässyt heti kertomaan sir Henrylle, mitä olin edellisenä iltana saanut selville rouva Lyonsista. Mortimer nimittäin pelasi korttia hänen kanssaan myöhään yöhön. Vasta seuraavana päivänä aamiaisella kerroin hänelle ja kysyin, halusiko hän lähteä kanssani Coombe Traceyyn. Ensin hän halusi kovasti, mutta sitten päätimme, että minun oli viisainta mennä yksin. Mitä virallisemmalta käynti näyttäisi, sitä vähemmän tietoja luultavasti saisimme. Jätin sir Henryn hieman huonolla omallatunnolla ja lähdin uudelle tiedusteluretkelleni.

Kun saavuin Coombe Traceyyn, käskin Perkinsin viedä hevoset talliin ja kysyin, missä etsimäni nainen asui. Löysin hänen asuntonsa helposti. Se oli kaupungin keskustassa, ja huoneet oli kalustettu hyvin. Palvelustyttö pyysi minut heti sisään. Kun tulin vastaanottohuoneeseen, eräs nainen nousi nopeasti kirjoituskoneen äärestä ja kääntyi minuun ystävällisesti hymyillen. Hänen ilmeensä kuitenkin muuttui, kun hän näki edessään tuntemattoman miehen. Hän istuutui taas ja kysyi, mikä oli asiani.

Ensi näkemältä rouva Lyons oli ensiluokkainen kaunotar. Hänen silmänsä ja tukkansa olivat pähkinänruskeat. Hänen kasvoillaan oli kesakoita, mutta hänen ihonsa oli hyvin hieno. Siinä oli sama harvinainen, kaunis puna, jonka näkee vaaleanpunaisten ruusujen terälehdillä. Ihailu oli, kuten sanottu, ensimmäinen tunteeni, mutta sitten alkoi arvostelu. Näissä kasvoissa oli jotakin, mikä ei ollut täysin sopusointuista. Ilmeessä oli jotakin karkeaa, silmissä jotakin kovaa ja suun ympärillä jotakin velttoa, ja se häiritsi kauneutta. Mutta tämä selvisi minulle vasta myöhemmin. Sillä hetkellä tiesin vain, että seisoin tavattoman kauniin naisen edessä ja että hän kysyi käyntini syytä. Vasta silloin huomasin, kuinka arkaluontoinen asiani oli.

"Minulla on ilo tuntea teidän isänne", sanoin.

Se oli kömpelö alku, ja rouva Lyons näytti olevan samaa mieltä.

"Isälläni ja minulla ei ole mitään tekemistä toistemme kanssa", hän sanoi. "En ole hänelle mitään velkaa, eivätkä hänen ystävänsä ole minun ystäviäni. Ellei sir Charles Baskerville ja muutamat muut hyväntahtoiset ihmiset olisi auttaneet minua, isäni olisi kyllä antanut minun kuolla nälkään."

"Sir Charles Baskerville -vainajasta haluaisinkin puhua kanssanne", sanoin.

Kesakot näkyivät selvemmin hänen kauniilla kasvoillaan.

"Mitä voisin kertoa teille hänestä?" hän kysyi ja hypisteli hermostuneesti kirjoituskoneen näppäimiä.

"Te tunsitte hänet — eikö niin?"

"Sanoin jo, että olin hänelle hyvin kiitollinen. Voin nyt elättää itseni, ja se johtuu suurelta osin siitä hyvyydestä, jota hän osoitti minulle, kun minulla oli kaikkein vaikeinta."

"Olitteko kirjeenvaihdossa hänen kanssaan?"

Kaunis nainen katsoi minua silmät vihasta leimuten.

"Mitä nämä kysymykset tarkoittavat?" hän huudahti kiivaasti.

"Niiden tarkoitus on estää julkinen häväistysjuttu. On parempi, että minä kysyn näitä täällä, kuin että asia tulee julkisuuteen."

Hän vaikeni ja muuttui hyvin kalpeaksi. Lopulta hän katsoi ylös, ja hänen käytökseensä tuli jotakin rohkeaa ja uhmakasta.

"No niin", hän sanoi, "minä vastaan. Kysykää, mitä tahdotte!"

"Olitteko kirjeenvaihdossa sir Charlesin kanssa?"

"Kyllä, kirjoitin hänelle pari kertaa ja kiitin häntä hänen hienotunteisesta anteliaisuudestaan."

"Merkitsittekö muistiin, milloin nuo kirjeet lähetettiin?"

"En."

"Tapasitteko hänet itse?"

"Kyllä, kerran tai pari, kun hän kävi Coombe Traceyssa. Hän oli hyvin vaatimaton ihminen ja teki mieluiten hyvää hiljaisuudessa."

"Mutta jos tapasitte häntä niin harvoin ja kirjoititte hänelle niin harvoin, kuinka hän saattoi tuntea asianne niin hyvin? Kuinka hän saattoi auttaa teitä mainitsemallanne tavalla?"

Hän vastasi väitteeseeni epäröimättä hetkeäkään.

"Useat herrat tunsivat surullisen tarinani ja auttoivat minua yhdessä", hän sanoi. "Yksi heistä oli herra Stapleton, sir Charlesin naapuri ja läheinen ystävä. Hän oli minulle tavattoman hyvä, ja hänen kauttaan sir Charles sai tietää minusta ja vaikeasta tilanteestani."

Tiesin ennestään, että herra Stapleton oli useita kertoja välittänyt sir Charlesin apua, ja rouva Lyonsin sanat tuntuivat tosilta.

"Kirjoititteko koskaan sir Charlesille sopiaksenne tapaamisesta hänen kanssaan?" jatkoin.

Taas rouva Lyons punastui suuttumuksesta.

"Minusta kysymyksenne on todella hieman tungetteleva", hän sanoi.

"Se on ikävää, mutta minun täytyy toistaa se."

"Siinä tapauksessa vastaan: en todellakaan tehnyt sitä."

"Ettekö tehnyt sitä juuri sir Charlesin kuolinpäivänä?"

Puna katosi, ja hän muuttui kalpeaksi kuin kuollut. Hänen kuivat huulensa muodostivat sanan "En". Näin sen paremmin kuin kuulin.

"Muistinne varmasti pettää", sanoin. "Voin vaikka sanoa, kuinka pari riviä kirjeessänne kuului. 'Minä pyydän teitä ehdottomasti polttamaan tämän kirjeen ja saapumaan veräjän luo kello kymmenen, jos olette gentlemanni.'"

Luulin, että hän pyörtyisi, mutta suurella ponnistuksella hän hallitsi itsensä.

"Eikö siis todellakaan maan päällä löydy yhtään gentlemannia!" hän sanoi hiljaa.

"Teette sir Charlesille vääryyttä", huomautin. "Hän kyllä poltti kirjeen, mutta joskus kirjeen voi lukea poltettunakin. Tunnustatte siis kirjoittaneenne sen?"

"Kyllä, tietysti minä sen kirjoitin", hän sanoi, ja nyt sanat tulvivat hänen suustaan. "Kirjoitinhan minä sen. Miksi kieltäisin sen? Siinä ei ole mitään hävettävää. Halusin, että hän auttaisi minua. Luulin, että voisin taivuttaa hänet siihen, jos saisin puhua hänen kanssaan. Siksi pyysin häntä tapaamaan minut."

"Mutta miksi sellaiseen aikaan?"

"Koska olin juuri kuullut, että hän aikoi seuraavana päivänä matkustaa Lontooseen ja viipyä siellä ehkä monta kuukautta. Useista syistä en voinut tulla aikaisemmin päivällä."

"Mutta miksi pyysitte häntä tapaamaan teidät veräjällä? Miksi ette mennyt hänen kotiinsa?"

"Luuletteko, että nuoren naisen sopii mennä yksin naimattoman miehen luo?"

"Mitä tapahtui, kun tulitte sinne?"

"En mennytkään sinne."

"Rouva Lyons!"

"En, vannon sen kaiken pyhän nimessä. En mennyt sinne, koska tapahtui jotakin, mikä teki sen tarpeettomaksi."

"Ja mitä se oli?"

"Se on yksityinen asia, enkä voi puhua siitä."

"Te siis myönnätte sopineenne tapaamisesta sir Charlesin kanssa sillä paikalla, missä hän kuoli, ja samaan aikaan, jolloin hän kuoli. Mutta kiellätte, että menitte sinne?"

"Se on totta."

Tein hänelle monenlaisia kiperiä kysymyksiä, mutta en koskaan päässyt pitemmälle.

"Rouva Lyons", sanoin ja nousin seisomaan tämän pitkän ja valaisevan keskustelun jälkeen. "Otatte päällenne suuren vastuun ja joudutte valheelliseen asemaan, ellette kerro minulle suoraan, mitä tiedätte tästä asiasta. Jos minun täytyy pyytää poliisi mukaan, saatte nähdä, kuinka paljon teitä epäillään. Jos olette aivan viaton, tahtoisin ensiksi tietää, miksi kielsitte aluksi kirjoittaneenne sir Charlesille sinä päivänä."

"Tein sen siksi, että pelkäsin vääriä johtopäätöksiä. Pelkäsin, että minut sekoitettaisiin johonkin häväistysjuttuun."

"Ja miksi vaaditte niin kovasti, että sir Charles hävittäisi sen kirjeen?"

"Sen ymmärrätte varmasti, jos olette lukenut koko kirjeen."

"En ole sanonut lukeneeni."

"Mutta tehän lainasitte osaa kirjeestäni."

"Se oli vain jälkikirjoitus. Kuten sanoin, kirje oli poltettu, eikä sitä voinut lukea kokonaan. Kysyn vielä kerran, miksi vaaditte niin kovasti, että sir Charles hävittäisi kirjeen, jonka hän sai teiltä kuolinpäivänään?"

"Asia on täysin yksityinen."

"Sitä suurempi syy välttää julkista kuulustelua."

"No, sitten minun täytyy kai kertoa. Jos tiedätte vähänkään onnettomasta tarinastani, tiedätte, että menin liian hätäisesti naimisiin ja olen saanut katua sitä."

"Sen olen kuullut."

"Minua ahdistelee koko ajan mies, jota inhoan. Laki on hänen puolellaan, ja koska tahansa minut voidaan pakottaa elämään hänen kanssaan. Kun kirjoitin sir Charlesille, olin juuri saanut tietää, että voisin ehkä päästä vapaaksi, jos tietyt maksut suoritettaisiin. Siitä riippui kaikki — rauhani, onneni, itsekunnioitukseni, niin, kaikki. Tunsin sir Charlesin anteliaisuuden. Luulin, että hän auttaisi minua, jos hän kuulisi asiasta minun omasta suustani."

"Mutta miksi ette sitten mennyt sinne?"

"Siksi, että sain ennen sovittua aikaa apua toiselta taholta."

"Miksi ette kirjoittanut siitä sir Charlesille?"

"Olisin tehnyt niin, ellen olisi seuraavana aamuna lukenut lehdestä uutista hänen kuolemastaan."

Kertomus pysyi niin hyvin koossa, että en voinut rikkoa sitä kysymyksilläni. Ainoa keino tutkia asiaa oli ottaa selville, oliko hän hakenut avioeroa miehestään samoihin aikoihin kuin onnettomuus sattui.

Oli selvää, että hän ei olisi uskaltanut kieltää käyneensä Baskerville Hallissa, jos olisi siellä käynyt. Hänen olisi täytynyt käyttää ajuria, eikä hän olisi ehtinyt takaisin Coombe Traceyyn ennen puoltayötä. Sellaista matkaa ei olisi voinut salata. Oli siis luultavaa, että hän puhui totta tai että asia oli ainakin osittain niin. Lähdin hänen luotaan pettyneenä ja raskain mielin. Olin taas törmännyt seinään, josta ei päässyt läpi. Se näytti sulkevan jokaisen polun, jota pitkin yritin päästä päämäärääni. Mitä enemmän ajattelin tämän naisen ilmettä ja olemusta, sitä selvemmäksi kävi, että hän salasi minulta jotakin. Miksi hän oli muuttunut niin kalpeaksi? Miksi hänet piti pakottaa myöntämään jokainen asia? Miksi hän oli ollut niin salaperäinen silloin, kun surullinen tapaus sattui? Selitys kaikkeen tähän tuskin oli niin viaton kuin hän väitti. Tällä hetkellä en voinut päästä tässä asiassa pitemmälle. Minun täytyi seurata sitä toista johtolankaa, jonka voisin löytää nummen kivimajoista.

Ja sekin johtolanka oli hyvin epämääräinen. Sen huomasin paluumatkalla, kun näin kukkuloilla yhä uusia muinaisen kansan asumusten jäännöksiä. Barrymore oli sanonut vain, että muukalainen asui jossakin niistä autioista majoista tai luolista, joita on satoja pitkin nummea. Minulla oli kuitenkin oma kokemukseni, sillä olin itse nähnyt miehen seisovan mustan kallion huipulla. Se olisi siis tutkimukseni keskipiste. Sieltä alkaen aioin tarkastaa jokaisen majan nummella, kunnes löytäisin oikean. Jos tapaisin miehen majassa, pakottaisin hänet kertomaan nimensä ja syyn, miksi hän on seurannut meitä. Käyttäisin vaikka revolveria, jos olisi pakko. Hän oli kyllä päässyt käsistämme ihmisjoukossa Regent Streetillä, mutta autiolla nummella se ei kävisi niin helposti. Jos taas löytäisin majan eikä sen asukas olisi siellä, odottaisin siellä hänen tuloaan, vaikka kuinka kauan. Holmes ei ollut saanut häntä kiinni Lontoossa. Olisi todella voitto minulle, jos tavoittaisin miehen, joka oli päässyt karkuun mestariltani.

Onni oli ollut meitä vastaan koko tämän salaisen tutkimuksen ajan, mutta nyt se vihdoin suosi minua. Sen lähettiläs oli itse herra Frankland. Hän seisoi punaisine kasvoineen ja valkoisine poskipartoineen puutarhansa portilla, sen tien vieressä, jota pitkin ajoin.

"Kas, hyvää päivää, tohtori Watson", hän sanoi harvinaisen hyväntuulisena. "Nyt saatte antaa hevosten levätä ja tulla juomaan lasin viiniä kanssani. Saatte myös onnitella minua."

Olin juuri kuullut, kuinka hän oli kohdellut tytärtään, joten tunteeni häntä kohtaan eivät olleet ystävälliset. Kiirehdin kuitenkin käyttämään tilaisuutta hyväkseni ja päätin lähettää Perkinsin hevosineen edeltä. Nousin vaunuista ja pyysin sanomaan sir Henrylle, että tulisin kotiin jalan ja ehtisin päivälliselle. Sitten menin herra Franklandin kanssa hänen ruokasaliinsa.

"Tämä on merkillinen päivä minulle, sir", hän sanoi naureskellen, "yksi elämäni merkillisimmistä, ja vieläpä kahdella tavalla. Minä opetan näille ihmisille, mikä on laki ja oikeus, ja näytän, että tässä on mies, joka ei pelkää. Olen todistanut, että tien täytyy kulkea suoraan ukko Middletonin puiston läpi, alle sadan kyynärän päästä hänen omasta ovestaan. Mitä siitä sanotte? Me kyllä opetamme noille herroille, että ei sovi kulkea häikäilemättä, mistä tahtoo, ja polkea kansan oikeuksia. Ja sitten olen lukinnut portin siihen metsään, jossa Fernworthyn asukkaat yleensä huvittelevat. Ne kirotut tyhmeliinit esittävät, että eivät tiedä mitään omistusoikeudesta. He luulevat, että saavat heitellä paperinpalojaan ja pullojaan, minne haluavat. Molemmat jutut ovat päättyneet minun voitokseni, tohtori Watson. Näin hauskaa minulla ei ole ollut sen jälkeen, kun sain sir John Morlandin sakotetuksi siitä, että hän ampui omassa fasaanitarhassaan."

"Kuinka ihmeessä se oli mahdollista?"

"Katsokaa se kirjoista, sir, se kannattaa kyllä. Se maksoi minulle 200 puntaa, mutta minä voitin."

"Ja oliko siitä teille hyötyä?"

"Ei tietenkään. Voin ylpeänä sanoa, että en tehnyt sitä oman etuni takia. Toimin yksinomaan yleisen edun vuoksi. Olen varma, että esimerkiksi Fernworthyn asukkaat polttavat minut tänä iltana in effigie. Kun he tekivät sen viimeksi, sanoin poliisille, että tällaiset häväistykset pitää estää. Väitän, että maaseudun poliisi on aivan häpeällisessä kunnossa. Se ei anna minulle sitä turvaa, jota minulla on oikeus vaatia. Franklandin juttu hallitusta vastaan herättää vielä yleistä huomiota. Sanoin heille, että he saisivat katua käytöstään minua kohtaan, ja nyt sanani ovat jo toteutuneet."

"Millä tavalla?" kysyin.

"Siten, että voisin nyt kertoa heille sen, mitä he kaikkein mieluiten tahtoisivat tietää. Mutta mikään ei saisi minua auttamaan noita lurjuksia oikealle tolalle."

Olin miettinyt, kuinka pääsisin hänen käsistään, mutta nyt halusin kuulla lisää. Olin ymmärtänyt tarpeeksi tuon vanhan syntisen vastahakoisesta luonteesta. Tiesin, että jos näyttäisin kiinnostusta, hän lakkaisi puhumasta avoimesti.

"Kyse on kai jostakin salametsästyksestä, luulisin", sanoin välinpitämättömästi.

"Ha, ha, ha! Ei, paljon tärkeämmästä, poikaseni! Entä jos se koskisikin tuota vankikarkuria nummella?"

Hämmästyin. "Ette kai tarkoita, että tiedätte, missä hän on?" sanoin.

"En juuri tiedä, missä hän on, mutta voisin kyllä auttaa poliisia vangitsemaan hänet. Eikö teille ole koskaan tullut mieleen, mikä on oikea tapa ottaa hänet kiinni? Pitää vain ottaa selvää, kuinka hän saa ruokansa, ja päästä sitä kautta hänen jäljilleen."

Hän näytti ikävä kyllä olevan melko lähellä totuutta. "Kyllä, tietenkin", sanoin, "mutta kuinka tiedätte, että hän on yhä nummella?"

"Tiedän sen, koska olen omin silmin nähnyt sen, joka vie hänelle ruokaa."

Vapisin Barrymore-raukan puolesta. Ei ollut lainkaan vaaratonta olla tämän häikäilemättömän vanhan hutiluksen vallassa. Mutta hänen seuraavat sanansa nostivat painon sydämeltäni.

"Teitä varmasti hämmästyttää, kun kerron, että ruokaa vie hänelle eräs lapsi. Se on poika, jonka näen joka päivä kaukoputkellani katolta. Hän kulkee aina samaa tietä samaan aikaan. Kenen luo hän menisi, ellei vangin?"

Tämä oli todellakin onni! Silti tukahdutin jokaisen merkin kiinnostuksestani. Lapsi! Barrymorehan oli sanonut, että eräs poika toi ruokaa muukalaiselle. Frankland oli aivan sattumalta päässyt hänen jäljilleen eikä karkurin. Jos saisin houkuteltua häneltä tiedot, se säästäisi minut pitkältä ja vaivalloiselta etsinnältä. Sitä varten minun täytyi teeskennellä epäilevää ja välinpitämätöntä.

"Minusta on paljon luultavampaa, että se on jonkun paimenen poika, joka vie päivällistä isälleen nummelle", sanoin.

Tuo vanha itsevaltias raivostui täysin pienimmästäkin vastustuksesta. Hän katsoi minua kiukkuisesti, ja hänen harmaa poskipartansa nousi pystyyn kuin ärsytetyn kissan karvat.

"Vai niin, niinkö sanotte?" hän huusi ja viittasi nummelle päin. "Näettekö tuota Mustaa kalliota? No, näettekö sitten tuon matalamman kukkulan, jossa kasvaa orjantappurapensaita? Se on koko nummen kivisin paikka. Luuletteko, että joku paimen valitsisi sen lepopaikakseen? Teidän arvelunne on täysin järjetön."

Vastasin hyvin nöyrästi, että olin puhunut asiaa tuntematta. Myöntyväisyyteni miellytti häntä ja sai hänet selittämään lisää.

"Voitte olla aivan varma, että mielipiteeni perustuu riittäviin havaintoihin. Olen nähnyt pojan kulkevan käärönsä kanssa kerta toisensa jälkeen. Joka päivä ja joskus kaksikin kertaa päivässä — mutta odottakaapa, tohtori Watson. Näenkö väärin, vai liikkuuko juuri nytkin jotakin tuolla rinteellä?"

Se oli monen englannin penikulman päässä, mutta näin selvästi pisteen liikkuvan vihreänharmaata taustaa vasten.

"Tulkaa, sir, tulkaa!" Frankland huusi ja kiirehti ylös portaita. "Saatte itse nähdä ja sitten päättää."

Tasaisella katolla oli kaukoputki jalustalla. Frankland katsoi sen läpi ja huudahti tyytyväisenä.

"Nopeasti, tohtori Watson, ennen kuin hän ehtii kukkulan yli!" hän sanoi.

Ja näin todella pienen pojan, joka nousi hitaasti rinnettä ylös käärö olkapäällään. Kun hän pääsi huipulle, tuo repaleinen pieni olento näkyi hetken sinistä taivasta vasten. Hän katsoi varovasti ympärilleen, kuin olisi pelännyt takaa-ajajia. Sitten hän katosi kukkulan taakse.

"No, olinko oikeassa?"

"Kyllä, poika näytti olevan salaisilla asioilla."

"Ja mitä ne asiat ovat, sen voisi arvata vaikka maaseudun poliisikin. Mutta en sano heille sanaakaan, ja teidänkin, tohtori Watson, täytyy luvata olla vaiti. Ei sanaakaan — kuuletteko!"

"Kuten tahdotte."

"He ovat kohdelleet minua aivan häpeällisesti. Kun näiden viimeisten juttujen päätös tulee tunnetuksi, luulen, että väristys kulkee läpi koko kreivikunnan. Mikään ei saa minua auttamaan poliisia vähimmälläkään tavalla. He olisivat nimittäin mielellään antaneet heidän polttaa roviolla minut itseni eikä vain kuvaani. Ettehän vielä lähde? Tyhjennetään ensin pullo yhdessä, vai kuinka?"

Mutta en kuunnellut hänen pyyntöjään, ja sain hänet luopumaan aikeestaan saattaa minua kotiin päin. Pysyin tiellä niin kauan kuin hän saattoi nähdä minut. Sitten käännyin nummen yli sille kukkulalle, jonka taakse olimme nähneet pojan katoavan. Kaikki näytti kääntyvän minun edukseni. Vannoin, että kestävyyden ja tarmon puute ei saisi minua menettämään tätä tilaisuutta, jonka kohtalo tarjosi.

Aurinko oli jo laskemassa, kun pääsin kukkulan huipulle. Allani pitkät rinteet olivat toisella puolella varjon harmaat. Taivaanrannalla häämötti ohut usvapilvi, ja siitä kohosivat Belliverin ja Noitakallion aavemaiset muodot. Koko laajalla aukealla ei kuulunut ääntä eikä näkynyt liikettä. Joku suuri lintu, luultavasti lokki tai kuovi, lensi korkealla sinisellä taivaalla. Seudun synkkyys, yksinäisyyden tunne ja tehtäväni salaperäisyys saivat vereni hyytymään. Poikaa ei näkynyt missään. Mutta allani oli eräässä kuopassa joukko vanhoja kivimajoja. Keskimmäisessä niistä oli vielä niin paljon kattoa jäljellä, että se saattoi suojata säältä. Sydämeni löi kovaa, kun näin sen. Siinä muukalaisen täytyi asua. Vihdoin astuin hänen piilopaikkansa kynnykselle — hänen salaisuutensa oli melkein käsissäni!

Lähestyin majaa hiipien yhtä varovasti kuin Stapleton, kun hän vaani perhosta haavi pystyssä. Huomasin, että paikkaa oli todella käytetty asuntona. Tuskin näkyvä polku vei kivien välistä oviaukolle. Majassa oli aivan hiljaista. Ehkä tuntematon mies oli siellä piilossa, tai ehkä hän kuljeskeli juuri nyt nummella? Seikkailun tunne sai hermoni värisemään. Heitin sigaretin kädestäni, puristin revolverin käteeni, menin ovelle ja katsoin sisään. Maja oli tyhjä.

Monet merkit osoittivat kuitenkin, että olin oikeilla jäljillä. Mies asui varmasti täällä. Kivilaatalla, joka oli ennen ollut esihistoriallisten ihmisten makuupaikka, oli muutamia huopia käärittynä sadetakkiin. Eräällä paksulla ristikolla näkyi tuhkaa. Sen vieressä oli joitakin keittoastioita ja ämpäri, joka oli puolillaan vettä. Joukko tyhjiä säilyketölkkejä osoitti, että majassa oli asuttu jonkin aikaa. Kun olin hieman tottunut pimeään, näin nurkassa tinakupin ja pullon, jossa oli vähän konjakkia. Keskellä majaa oli litteä kivi, jota käytettiin luultavasti pöytänä. Kivellä oli pieni käärö — sama, jonka olin nähnyt kaukoputkella pojan kantavan. Siinä oli leipä, tölkki säilykekieltä ja kaksi tölkkiä säilöttyjä persikoita. Kun olin katsonut sen ja aioin panna sen takaisin, näin, että käärön alla oli paperi. Siihen oli kirjoitettu jotakin. Otin sen käteeni ja luin nämä karkeasti kirjoitetut sanat:

"Tohtori Watson on mennyt Coombe Traceyyn."

Seisoin minuutin ajan paperi kädessä ja mietin, mitä tämä lyhyt tiedonanto merkitsi. Muukalainen siis vakoili minua eikä sir Henryä. Hän ei ollut itse seurannut minua, vaan oli lähettänyt jonkun toisen, ehkä tuon pojan, vartioimaan minua. Tässä oli tämän tiedonanto. Ehkä minua oli vakoiltu ja jokaisesta askeleestani oli kerrottu hänelle siitä asti, kun tulin tälle seudulle. Taas valtasi minut tunne näkymättömästä voimasta. Se oli kuin hieno verkko, joka oli kaikkialla ympärillämme niin huomaamattomana ja ilmavana. Vain jonakin hyvin tärkeänä hetkenä saattoi tuntea olevansa kietoutunut sen silmukoihin.

Kun kerran oli yksi tiedonanto, saattoi olla muitakin, ja aloin etsiä joka paikasta majasta. Mitään sellaista en kuitenkaan löytänyt. En löytänyt myöskään mitään, mikä olisi kertonut, kuka tässä merkillisessä paikassa asuva mies oli tai mitä hän aikoi. Saatoin päätellä vain, että hänellä oli oikein spartalaiset tavat ja että hän halveksi kaikkia elämän mukavuuksia. Kun ajattelin rankkasateita ja rikkinäistä kattoa, ymmärsin, että vain jokin varma ja luja tarkoitus saattoi pitää hänet niin epämukavassa asunnossa. Oliko hän vihollisemme vai suojelusenkelimme? Vannoin, että en lähtisi majasta, ennen kuin olin saanut sen selville.

Aurinko laski hitaasti, ja läntinen taivas leimusi punaisena ja kultaisena. Hehku heijastui punaisina täplinä etäisen Grimpenin suon vesilammikoista. Tuolla kohosivat Baskerville Hallin tornit, ja savupilvi näytti, missä Grimpenin kylä oli. Näiden välissä, kallion takana, oli Stapletonin talo. Kaikki oli hiljaista, suloista ja rauhallista kultaisessa iltavalossa. Silti sieluni ei tuntenut illan rauhaa, kun katselin sitä. Se vapisi, kun ajattelin tulevaa kohtaamista, josta en tiennyt, millainen se olisi. Ankarassa jännityksessä istuuduin pimeään majaan ja odotin kärsivällisesti, että sen asukas saapuisi.

Ja vihdoin huomasin hänen tulevan. Kaukaa kuulin saappaiden askelia kiviä vasten. Askeleet lähestyivät. Ryömin kaikkein sisimpään nurkkaan ja viritin revolverin taskussani. Päätin olla näyttäytymättä, ennen kuin olin nähnyt miehen. Pitkä hiljaisuus osoitti, että hän oli pysähtynyt tielle. Mutta sitten askeleet lähestyivät taas, ja miehen varjo näkyi ovella.

"Ihana ilta tämä, rakas Watson", huusi hyvin tuttu ääni. "Minä luulen varmaan, että sinun olisi hauskempaa täällä ulkona kuin siellä sisällä."

### Sanasto

- **nummella**: laaja, avoin ja kostea maa, jossa kasvaa kanervaa ja vähän puita.
- **kesakoita**: pieniä ruskeita pisteitä iholla.
- **kirjeenvaihdossa**: kaksi ihmistä kirjoittaa kirjeitä toisilleen.
- **häväistysjuttu**: asia, joka vie ihmiseltä hyvän maineen, kun se tulee julki.
- **gentlemannia**: gentlemanni on kohtelias ja kunniallinen herrasmies.
- **jälkikirjoitus**: lyhyt lisäys kirjeen lopussa.
- **fasaanitarhassaan**: paikassa, jossa kasvatetaan fasaaneja, suuria lintuja, metsästystä varten.
- **in effigie**: ihmisen kuva, joka poltetaan hänen sijastaan.
- **salametsästyksestä**: salametsästys on metsästämistä ilman lupaa.
- **hutiluksen**: hutilus on mies, joka toimii ajattelematta ja välittämättä muista.
- **itsevaltias**: ihminen, joka tahtoo päättää kaikesta yksin.
- **kaukoputki**: laite, jolla näkee kauas.
- **kuovi**: lintu, jolla on pitkä kaareva nokka.
- **spartalaiset tavat**: hyvin yksinkertainen ja kova elämä ilman mukavuuksia.
- **viritin**: panin aseen valmiiksi ampumista varten.

## KAHDESTOISTA LUKU.

Kuolleena nummella.

Istuin muutaman sekunnin aivan hengettömänä. Tuskin uskoin korviani. Mutta sitten tulin taas tajuihini, ja tuntui kuin sieluni olisi vapautunut musertavasta vastuun taakasta. Tämä kylmä, terävä, ivallinen ääni saattoi kuulua vain yhdelle ihmiselle.

"Holmes!" huusin. "Holmes?"

"Tule ulos", hän sanoi, "ja ole varovainen revolverin kanssa."

Kumarruin matalan oviaukon läpi, ja siinä hän istui kivellä majan edessä. Hänen silmänsä säkenöivät iloisesti, kun hän näki hämmästyksen kasvoillani. Hän oli laihtunut ja näytti hieman riutuneelta, mutta oli eloisa ja valpas kuten aina. Aurinko oli ruskettanut hänen teräväpiirteiset kasvonsa, ja tuuli oli kovettanut ne. Karkeassa villapuvussaan ja kangaslakissaan hän näytti tavalliselta matkailijalta. Hän rakasti puhtautta, ja siksi hän oli täälläkin ajellut partansa yhtä huolellisesti kuin Baker Streetillä. Hänen liinavaatteensa olivat yhtä tahrattomat kuin siellä.

"En ole koskaan ollut näin iloinen kenenkään tapaamisesta", sanoin ja puristin lämpimästi hänen kättään.

"Etkä näin hämmästynyt?"

"En, sen myönnän mielelläni."

"Vakuutan, että minäkin hämmästyin. En aavistanut, että olit löytänyt tilapäisen asuntoni, ja vielä vähemmän, että olit sen sisällä. Huomasin sen vasta, kun olin 20 askeleen päässä ovelta."

"Vai niin, tunsitko minun jälkeni?"

"En, Watson, en voi kehua, että erottaisin sinun jälkesi kaikista muista maailmassa. Mutta jos todella haluat joskus huijata minua, vaihda tupakkakauppaa. Kun löydän sigarettipätkän, jossa on merkki Bradley, Oxford Street, tiedän, että ystäväni Watson on lähellä. Tuolla se on polun vieressä. Heitit sen varmaan pois vähän ennen kuin sukelsit pimeään majaan."

"Aivan oikein."

"Niin arvelinkin. Tunnen kestävyytesi, joten olin varma, että istuit siellä väijymässä ase kädessä ja odotit muukalaisen paluuta. Vai niin, sinä luulit siis minua siksi rikolliseksi?"

"En tiennyt, kuka olit, mutta olin päättänyt ottaa siitä selvän."

"Hyvä on, Watson! Ja kuinka sait selville, missä olen? Ehkä näit minut sinä yönä, kun jahtasit vankia ja minä varomattomasti annoin kuun nousta selkäni taakse."

"Kyllä, näin sinut silloin."

"Ja sitten olet tutkinut jokaisen majan, kunnes löysit oikean?"

"En, sinun poikasi on huomattu, ja siitä sain johtolangan."

"Ymmärrän, se ukko kaukoputkineen. Aluksi en käsittänyt, mikä se oli, kun valo kiilsi kaukoputken lasista." Hän nousi ja katsoi majaan. "Kas, Cartwright on käynyt tuomassa tarvikkeita. Mitä paperille on kirjoitettu? Vai niin, sinä olet ollut Coombe Traceyssa?"

"Olen."

"Rouva Laura Lyonsin luona?"

"Aivan niin."

"Hyvä. Tutkimuksemme näyttävät kulkeneen rinnakkain. Kun vertaamme tuloksia, luulen, että saamme melko selvän kuvan koko asiasta."

"Suoraan sanoen olen sydämestäni iloinen, että sinä olet täällä. Vastuu ja asian hämäryys alkoivat käydä hermoilleni. Mutta kuinka ihmeessä olet tullut tänne, ja mitä sinä olet puuhannut? Luulin, että olit Baker Streetillä ja keskityit siihen rahankiristysjuttuun."

"Niin halusinkin sinun luulevan."

"Sinä siis käytät minua apunasi, mutta et luota minuun!" huudahdin hieman katkerasti. "Luulin ansainneeni parempaa, Holmes."

"Hyvä Watson, tässä asiassa, kuten monessa muussakin, olet ollut minulle korvaamattoman hyödyllinen. Pyydän anteeksi, että olen jossakin määrin pettänyt sinua. Tein sen osaksi sinun itsesi vuoksi. Aavistin, että sinua uhkasi vaara, ja siksi matkustin tänne tutkimaan asioita. Jos olisin ollut sir Henryn ja sinun kanssasi, näkemykseni olisi ollut aivan sama kuin teidän. Läsnäoloni olisi myös varoittanut pelottavaa vastustajaamme. Nyt olen voinut liikkua täällä aivan toisin kuin jos olisin asunut Baskerville Hallissa. Olen nyt jonkinlainen tuntematon tekijä, ja merkitykseni käy selväksi ratkaisevalla hetkellä."

"Mutta miksi et kertonut siitä minulle?"

"Siitä ei olisi ollut hyötyä kummallekaan meistä, ja oleskeluni täällä olisi ehkä paljastunut. Olisit ehkä halunnut kertoa minulle jotakin. Tai olisit hyvää hyvyyttäsi huolehtinut jollakin tavalla mukavuudestani, ja se olisi ollut hyvin vaarallista. Otin mukaani Cartwrightin — muistathan sen pojan lähettikonttorista? Hän on hankkinut minulle tarpeeni: leipää ja puhtaita kauluksia. Vähälläkin tulee toimeen. Poika on lisäksi antanut käyttööni kaksi ylimääräistä silmää ja nopeat jalat, eikä niitä voi kiittää tarpeeksi."

"Ja minun tiedonantoni ovat olleet täysin arvottomia!" Vapisin, kun ajattelin sitä huolta ja ylpeyttä, jolla olin ne kirjoittanut.

Holmes otti taskustaan paperinipun.

"Tässä ovat kirjeesi, kunnon veliseni, ja olen kyllä tutkinut niitä huolellisesti. Järjestin asiat hyvin, joten ne viipyivät matkalla vain yhden päivän liikaa. Voin vain kiittää sinua lämpimästi siitä innosta ja viisaudesta, jota olet osoittanut tässä hyvin poikkeuksellisessa asiassa."

Vieläkin minua satutti jonkin verran ajatus, että Holmes oli pettänyt minua tällä tavalla. Hänen lämpimät kiitoksensa kuitenkin karkottivat kaiken suuttumukseni. Sisimmässäni tunsin myös, että hän oli oikeassa. Tavoitteemme kannalta oli ollut viisainta, että en tiennyt hänen olevan nummella.

"Niin oli kyllä parasta", hän sanoi, kun huomasi mieleni kirkastuvan. "Kerro nyt, kuinka käyntisi rouva Laura Lyonsin luona sujui. Minun ei ollut vaikea arvata, että menit Coombe Traceyyn hänen takiaan. Siellä ei ole ketään muuta, josta voisi olla meille hyötyä tässä asiassa. Ellet sinä olisi mennyt sinne tänään, minä olisin hyvin luultavasti mennyt huomenna."

Aurinko oli laskenut, ja hämärä peitti nummen. Ilma kävi viileäksi, ja menimme suojaan majaan. Siellä kerroin hänelle keskustelustani Laura Lyonsin kanssa. Se kiinnosti häntä niin paljon, että joskus minun piti kertoa samat asiat kahdesti, ennen kuin hän rauhoittui.

"Tämä on hyvin tärkeää", hän sanoi, kun olin lopettanut. "Se täyttää aukon, jota en ole pystynyt selittämään tässä mutkikkaassa jutussa. Ehkä tiedät, että tämän naisen ja Stapletonin suhde on hyvin läheinen?"

"En todellakaan tiennyt sitä."

"Niin asia kuitenkin on. He tapaavat toisiaan, kirjoittavat toisilleen ja ymmärtävät toisensa täydellisesti. Näin saamme käsiimme mahtavan aseen. Jos vain voisin sen avulla vapauttaa hänen vaimonsa —"

"Hänen vaimonsako?"

"Niin, nyt minun on kai kerrottava sinulle jotakin vastineeksi kaikesta, mitä olet kertonut minulle. Se nainen, jota täällä on pidetty neiti Stapletonina, on todellisuudessa hänen vaimonsa."

"Suuri Jumala, mitä sinä sanot? Oletko varma siitä? Kuinka Stapleton sitten on antanut sir Henryn rakastua häneen?"

"Sir Henryn rakastuminen ei oikeastaan voi vahingoittaa ketään muuta kuin häntä itseään. Stapleton piti kyllä huolen siitä, että hän ei tullut liian tungettelevaksi, kuten olet itse nähnyt. Sanon vielä kerran, että tämä nainen on hänen vaimonsa eikä sisarensa."

"Mutta mitä hyötyä sellaisesta petoksesta olisi?"

"Stapleton ymmärsi, että hänestä olisi enemmän hyötyä vapaana naisena."

Kaikki salaiset aavistukseni ja epämääräiset epäluuloni saivat äkkiä muodon ja kohdistuivat luonnontutkijaan. Tämä välinpitämätön ja väritön mies olkihattuineen ja hyönteishaaveineen tuntui nyt minusta kammottavalta olennolta. Hänellä oli ääretön kärsivällisyys ja ääretön kavaluus, hymyilevät kasvot ja verenhimoinen sydän.

"Hänkö siis on vihollisemme? Hänkö vakoili meitä Lontoossa?"

"Niin minä ainakin ratkaisen arvoituksen."

"Ja varoitus — tuliko se hänen vaimoltaan?"

"Tuli kyllä."

Olin näkevinäni halpamaisen konnantyön alkavan häämöttää siitä pimeydestä, joka oli niin kauan ympäröinyt minua.

"Mutta oletko varma, Holmes? Kuinka tiedät, että nainen on hänen vaimonsa?"

"Tiedän sen, koska Stapleton kertoi sinulle sattumalta myös totta entisestä elämästään, kun tapasitte ensimmäisen kerran. Hän on varmasti katunut sitä monta kertaa. Hän on todella ollut opettajana Pohjois-Englannissa, ja opettajasta on helppo ottaa selvää. On koulutoimistoja, jotka voivat antaa tietoja kaikista alan ihmisistä. Tutkin asiaa jonkin aikaa ja sain selville, että eräs koulu oli tuhoutunut hyvin kurjissa oloissa. Koulun johtaja ja hänen vaimonsa olivat kadonneet. Kuvaus näistä ihmisistä sopi Stapletoneihin. Kun vielä kerrottiin, että mies oli harrastanut hyönteisiä, yhteys oli selvä."

Asia alkoi todella näyttää vähemmän pimeältä, mutta siinä oli vielä paljon hämärää.

"Mutta jos tämä nainen todella on hänen vaimonsa, mikä osa rouva Laura Lyonsilla sitten on?"

"Siihen sinun omat tutkimuksesi ovat tuoneet selvyyttä. Käyntisi hänen luonaan on tehnyt asian paljon yksinkertaisemmaksi. En tiennyt, että oli kysymys laillisesta erosta hänen ja hänen miehensä välillä. Hän luulee Stapletonia naimattomaksi ja toivoo tietysti pääsevänsä hänen vaimokseen."

"Ja kun hän saa tietää erehdyksensä?"

"Silloin hänestä on arvatenkin meille hyötyä. Huomenna ensimmäinen tehtävämme on käydä hänen luonaan. Mutta etkö ole nyt ollut liian kauan poissa sen miehen luota, jota olet luvannut suojella, Watson? Sinun pitäisi olla Baskerville Hallissa."

Viimeiset punaiset valojuovat lännessä olivat haalistuneet, ja nummi oli pimeä. Muutama heikko tähti tuli taivaalle.

"Vielä yksi kysymys, Holmes", sanoin ja nousin seisomaan. "Meidän välillämme ei kai pitäisi olla salaisuuksia. Mitä tämä kaikki merkitsee? Mitä hän tahtoo?"

Holmes vastasi matalalla äänellä:

"On kysymys murhasta, Watson — hienosta, kylmäverisestä, hyvin suunnitellusta murhasta. Älä kysy minulta yksityiskohtia. Verkkoni alkaa kiertyä hänen ympärilleen, samoin kuin hänen ansansa sir Henryn ympärille. Sinun avullasi saan hänet pian kiinni. Meitä uhkaa yksi vaara: hän voi ehtiä iskeä uhriinsa, ennen kuin olemme valmiit. Tarvitsen vielä päivän, korkeintaan kaksi. Sillä aikaa sinun pitää hoitaa sir Henryä niin kuin äiti hoitaa sairasta lastaan. Tämänpäiväinen retkesi oli oikea teko, koska se onnistui. Silti melkein toivoisin, että et olisi lähtenyt hänen luotaan. Kuuntele tuota!"

Kauhea huuto, pitkä pelon ja kauhun ulvonta, kajahti nummen hiljaisuudessa. Veri hyytyi suonissani.

"Hyvä Jumala!" huudahdin. "Mitä tuo on? Mitä se merkitsee?"

Holmes oli hypähtänyt seisomaan, ja näin hänen tumman, voimakkaan vartalonsa majan ovella. Hän seisoi hartiat kumarassa, pää eteenpäin ojennettuna, ja tuijotti pimeään.

"Hiljaa!" hän kuiskasi. "Hiljaa!"

Huuto oli kuulostanut kovalta, koska se tuli niin äkkiä. Se oli kuitenkin tullut kaukaa nummelta. Nyt se kuului lähempää, kimeämpänä ja terävämpänä kuin ennen.

"Missä se on?" Holmes kuiskasi. Hänen äänensä väreestä ymmärsin, että hänkin, tuo rautainen mies, oli sisintä myöten kauhuissaan. "Missä se on, Watson?"

"Varmaankin tuolla", sanoin ja viittasin pimeyteen.

"Ei, tuolla!"

Taas hätähuuto viilsi hiljaista yötä, vielä kovempana ja paljon lähempänä meitä. Siihen sekoittui syvä, kumea jyminä, joka oli soinnukas mutta uhkaava. Se nousi ja laski kuin meren lakkaamaton kohina.

"Koira!" Holmes huusi. "Tule, Watson! Kunpa ei olisi liian myöhäistä!"

Hän oli lähtenyt kovaa vauhtia juoksemaan nummelle, ja minä seurasin aivan hänen kannoillaan. Äkkiä kuului kiviseltä maalta aivan edestämme viimeinen epätoivoinen huuto. Sen jälkeen kuului kumea, raskas ääni, kuin jokin olisi pudonnut. Pysähdyimme kuuntelemaan. Mikään ääni ei enää häirinnyt tyynen illan raskasta hiljaisuutta.

Näin, kuinka Holmes vei epätoivoissaan käden otsalleen.

"Hän on voittanut, Watson. Me tulemme liian myöhään."

"Ei, ei, älä sano niin!"

"Mikä hullu minä olen, kun en iskenyt ajoissa! Ja sinä, Watson, kun jätit vartiopaikkasi! Mutta Jumalan nimessä, jos onnettomuus on tapahtunut, me kostamme hänen kuolemansa!"

Juoksimme sokeasti pimeässä. Löimme itseämme kiviin, tunkeuduimme pensaiden läpi, läähätimme ylös kukkuloita ja syöksyimme alas rinteitä. Kuljimme koko ajan sinne päin, mistä kamalat äänet olivat kuuluneet. Holmes katseli välillä ympärilleen, mutta nummella oli tiheitä varjoja, eikä sen autiolla pinnalla liikkunut mikään.

"Näetkö mitään?"

"En, en mitään."

"Hiljaa, mitä tuo on?"

Hiljainen valitus kuului korviimme, ja se toistui pari kertaa vasemmalta puoleltamme. Pitkän selänteen katkaisi siinä jyrkkä kallioseinä, ja sen vieressä oli kivinen rinne. Sen rosoisella pinnalla näkyi jokin tumma esine, jonka muoto selveni, kun tulimme lähemmäksi. Siinä makasi mies kasvot alaspäin. Hänen päänsä oli kamalasti taipunut ruumiin alle, hartiat olivat pystyssä ja ruumis oli kuin valmis kuperkeikkaan. Asento oli niin omituinen, että en heti ymmärtänyt, mitä valitus oli merkinnyt: sielu oli lähtenyt ruumiista. Ei kuiskausta, ei ääntä kuulunut enää tuolta tummalta hahmolta, jonka yli kumarruimme. Holmes kosketti sitä kädellään, mutta veti käden heti pois ja huudahti kauhusta. Hän sytytti tulitikun, ja se valaisi ruumiin. Näimme nyrkkiin puristuneet kädet ja kasvavan lätäkön, joka oli tullut murskautuneesta pääkallosta. Näimme muutakin, ja se sai sydämemme pysähtymään. Näimme sir Henry Baskervillen ruumiin!

Molemmat tunsimme hyvin sen punaruskean puvun, joka hänellä oli yllään, kun näimme hänet ensimmäisen kerran Baker Streetillä. Ehdimme nähdä sen vain vilaukselta, ennen kuin tulitikku sammui ja toivo katosi sielustamme.

"Mikä hirviö!" huudahdin ja puristin kädet nyrkkiin. "Oh, Holmes, en voi koskaan antaa itselleni anteeksi, että jätin hänet yksin."

"Minä ansaitsen moitteet enemmän kuin sinä, Watson. Halusin saada koko jutun valmiiksi ja täydelliseksi, ja sen vuoksi uhrasin miehen, joka luotti minuun. Kovempaa iskua en ole saanut koko elämässäni. Mutta kuinka saatoin aavistaa, että hän panisi henkensä alttiiksi ja lähtisi tähän aikaan yksin nummelle?"

"Ajattele, että kuulimme hänen huutonsa — oi, hyvä Jumala, ne huudot! — emmekä voineet auttaa häntä! Missä mahtaa olla se koirahirviö, joka hänet tappoi? Ehkä se hiiviskelee vielä täällä kallioiden välissä. Ja missä on Stapleton? Hän saa vastata tästä teosta."

"Niin saakin, siitä aion pitää huolen. Setä ja veljenpoika on murhattu. Toinen pelästyi kuoliaaksi jo nähdessään eläimen, jota piti ylenluonnollisena. Toinen kuoli paetessaan samaa eläintä hurjasti. Nyt pitää vain todistaa, että mies ja eläin kuuluvat yhteen. Eläimen olemassaolon voimme vannoa vain sen perusteella, mitä kuulimme, sillä sir Henry kuoli pudotessaan. Mutta olipa konna kuinka kavala tahansa, hän on minun vallassani, ennen kuin vielä yksi päivä on kulunut."

Seisoimme ruumiin molemmin puolin sydän täynnä katkeruutta. Olimme aivan tyrmistyneitä tästä äkillisestä onnettomuudesta, jolle ei voinut enää mitään. Se antoi niin surkean lopun pitkille ja vaivalloisille ponnistuksillemme. Kuu oli jo noussut taivaalle. Kiipesimme sille kalliolle, josta ystäväraukkamme oli pudonnut, ja katselimme sen huipulta varjoisaa nummea. Hopeinen valo ja pimeys vaihtelivat siellä. Kaukana, Grimpenin suunnalla, loisti yksi ainoa tasainen, keltainen valo. Se saattoi tulla vain Stapletonin yksinäisestä talosta. Kiroilin hiljaa ja pudistin nyrkkiäni sitä kohti.

"Miksi emme vangitsisi häntä heti?" kysyin.

"Todisteet eivät ole vielä täydelliset. Mies on äärimmäisen viekas ja kavala. Tässä ei ole kysymys siitä, mitä tiedämme, vaan siitä, mitä voimme todistaa. Jos teemme virheen, tuo konna voi taas päästä karkuun."

"Mitä sitten teemme?"

"Huomenna meillä on tarpeeksi tekemistä. Tänä iltana voimme vain tehdä ystäväraukallemme viimeisen palveluksen."

Ryömimme yhdessä alas jyrkkää rinnettä ja lähestyimme kuollutta. Hänen ruumiinsa näkyi mustana ja selvänä hopeisia kiviä vasten. Tuska näkyi niin selvästi tässä vääntyneessä ruumiissa, että silmäni täyttyivät kyynelistä.

"Meidän täytyy hakea apua, Holmes. Emme jaksa kantaa häntä kotiin kahdestaan. Mutta oletko järjiltäsi?"

Hän oli huudahtanut ja kumartunut ruumiin yli. Nyt hän hyppeli sen ympärillä, nauroi ja taputti käsiään. Oliko tämä todella minun vakava, sulkeutunut ystäväni? Sekin oli arvoitus!

"Parta! Parta! Miehellähän on parta!" hän huusi.

"Partako?"

"Niin. Se ei ole sir Henry — se on — niin, se on todellakin naapurini, rangaistusvanki."

Käänsimme ruumiin kuumeisella kiireellä, ja sen verta tippuva parta osoitti nyt kylmää, kirkasta kuuta kohti. Matalaa otsaa, tuuheita kulmakarvoja ja syvällä olevia, eläimellisiä silmiä ei voinut erehtyä tuntemaan. Ne olivat todella samat kasvot, jotka olivat tuijottaneet minua kynttilän valossa kalliolla — murhaaja Seldenin kasvot.

Samassa hetkessä kaikki oli selvää. Muistin, että sir Henry oli kertonut antaneensa vanhat vaatteensa Barrymorelle. Barrymore oli puolestaan antanut ne Seldenille, jotta tämä voisi paeta niissä valepuvussa. Saappaat, paita, lakki — kaikki oli sir Henryn. Tapaus oli silti tarpeeksi surullinen, mutta tämä mies oli maan lakien mukaan ansainnut kuoleman. Kerroin asian Holmesille, ja sydämeni oli täynnä kiitollisuutta ja iloa.

"Siinä tapauksessa vaatteet ovat aiheuttaneet miesraukan kuoleman", hän sanoi. "On aivan selvää, että koira on yllytetty jollakin sir Henryn esineellä. Se oli luultavasti se saapas, joka katosi hotellista. Näin tämä mies joutui uhriksi. Yksi ihmeellinen asia jää vielä selittämättä: kuinka Selden saattoi pimeässä tietää, että koira ajoi häntä takaa?"

"Hän kuuli sen luultavasti."

"Selden oli paatunut mies. Vaikka hän kuulisi nummella koiran haukuntaa, hän tuskin tulisi kauhusta niin hulluksi. Tuskin hän silloin unohtaisi kiinni joutumisen vaaran ja huutaisi hurjasti apua. Huudoista päätellen hän juoksi pitkän matkan sen jälkeen, kun huomasi koiran. Kuinka hän saattoi huomata sen?"

"Minusta vielä merkillisempää on, että tämä koira, jos oletuksemme ovat oikeita —"

"Minä en oleta mitään."

"Vai niin — no, että tämä koira on päästetty irti tänä iltana. Ei se varmasti aina juokse vapaana nummella. Stapleton ei olisi päästänyt sitä irti, ellei hänellä olisi ollut syytä uskoa, että sir Henry on tänä iltana nummella."

"Minun ongelmani ei ratkea yhtä helposti kuin sinun, joka selviää kyllä pian. Nyt kysymys kuuluu: minne panemme tämän raukan ruumiin? Emme voi jättää sitä tähän kettujen ja korppien ruoaksi."

"Ehdotan, että kannamme sen johonkin kivimajaan, kunnes olemme kertoneet asiasta poliisille."

"Niin, se on parasta. Jaksamme varmasti kantaa sen sinne asti. Mutta kuka tuo on, Watson? Kaiken pyhän nimessä, siinähän on mies itse! Älä sanallakaan paljasta epäilyksiämme! Ei sanaakaan, sillä muuten suunnitelmani on mennyt karille."

Joku lähestyi meitä nummen yli, ja näin sikarin hehkun. Kuu valaisi häntä nyt, ja tunsin luonnontutkijan notkean vartalon ja huolettoman kävelyn. Hän pysähtyi, kun näki meidät, mutta tuli sitten lähemmäksi.

"Mitä, tohtori Watson, tekö todellakin? Teitä osasin viimeiseksi odottaa nummella tähän aikaan. Mutta mitä tämä on? Onko joku loukkaantunut? Ei — ei kai se ole ystävämme sir Henry?"

Hän kiirehti esiin ja kumartui ruumiin yli. Kuulin, kuinka hän haukkoi henkeä, ja sikari putosi hänen kädestään.

"Kuka — kuka tämä on?" hän sammalsi.

"Se on Selden — Princetownista karannut vanki."

Stapleton oli muuttunut kalpeaksi kuin kuollut, mutta suurella ponnistuksella hän voitti hämmästyksensä ja pettymyksensä. Hän katsoi kysyvästi vuorotellen Holmesiin ja minuun.

"Taivaan nimessä! Mikä järkyttävä tapaus! Kuinka hän kuoli?"

"Luultavasti hän taittoi niskansa pudotessaan tuolta kalliolta. Ystäväni ja minä olimme kävelemässä nummella ja kuulimme huutoa."

"Minäkin kuulin huutoa. Siksi tulin tänne. Olin levoton sir Henryn vuoksi."

"Miksi juuri sir Henryn?" En voinut olla kysymättä sitä.

"Koska olin pyytänyt häntä tulemaan luokseni. Kun häntä ei kuulunut, aloin ihmetellä. Kun kuulin huutoa nummelta, aloin tietysti pelätä, että hänelle oli tapahtunut jotakin. Mutta muuten" — ja nyt hänen katseensa siirtyi taas minusta Holmesiin — "kuulitteko mitään muuta kuin huutoa?"

"Emme", Holmes vastasi. "Kuulitteko te?"

"En."

"Mitä sitten tarkoitatte?"

"Oh, olette varmaan kuullut kansan tarinoita kummituskoirasta ja sen retkistä. Sen huutoa voi usein kuulla öisin nummella. Olisi hauska tietää, onko sellaisia ääniä kuulunut tänä iltana."

"Me emme kuulleet mitään", vastasin.

"Ja kuinka selitätte tämän miesraukan kuoleman?"

"Luulen, että hätä ja vaivat sekoittivat hänen järkensä. Hän on juossut hullun tavoin edestakaisin nummella, pudonnut kalliolta ja taittanut niskansa."

"Se tuntuu kaikkein todennäköisimmältä selitykseltä", Stapleton sanoi ja huokaisi kuin helpotuksesta. "Ja mitä te arvelette asiasta, herra Sherlock Holmes?"

Ystäväni kumarsi.

"Teidän on helppo tuntea ihmisiä", hän sanoi.

"Olemme odottaneet teitä näille seuduille siitä asti, kun tohtori Watson tuli. Te saavutte surullisena hetkenä."

"Kyllä, sitä ei voi kieltää. Luulen, että ystäväni selitys riittää. Kun huomenna palaan Lontooseen, minulla on hauska muisto käynnistäni."

"Vai niin, palaatteko huomenna?"

"Niin aion."

"Toivon, että käyntinne on tuonut selvyyttä niihin asioihin, joita emme ole voineet ymmärtää?"

Holmes kohautti olkapäitään. "Joskus pettyy menestyksen toiveissaan, kun täytyy minun tavallani nojata tosiasioihin eikä tarinoihin ja epävarmoihin huhuihin. Tämä tapaus ei ole ollut tyydyttävä."

Ystäväni puhui kaikkein sujuvimmalla ja luonnollisimmalla tavallaan. Stapleton katsoi häntä terävästi ja kääntyi sitten minun puoleeni.

"Ehdottaisin mielelläni, että ruumis kannettaisiin minun talooni, mutta en uskalla, koska sisareni säikähtäisi sitä liikaa. Jos peitämme hänen kasvonsa, luulen, että voimme jättää hänet tänne huomiseen ilman vaaraa."

Niin teimmekin. Kieltäydyimme Stapletonin tarjoamasta vieraanvaraisuudesta, ja Holmes ja minä lähdimme Baskerville Halliin. Luonnontutkija sai palata kotiinsa yksin. Kun katsoimme taaksemme, näimme hänen kulkevan hitaasti laajalle nummelle päin. Hänen takanaan näkyi musta pilkku terävästi hopeista rinnettä vasten. Siinä makasi miesparka, jonka niin kamala kuolema oli äkkiä kohdannut.

"Nyt kamppailu on alkanut meidän välillämme", Holmes sanoi, kun kuljimme nummen yli. "Millaiset hermot tuolla miehellä onkaan! Kuinka hyvin hän hallitsi itsensä, kun sai äkkiä tietää musertavan totuuden: väärä ihminen oli joutunut hänen juoniensa uhriksi. Sanoin jo Lontoossa, Watson, ja sanon sen nyt uudestaan: emme ole koskaan tavanneet vihollista, joka olisi paremmin miekkamme arvoinen."

"Ikävää oli, että hän sai nähdä sinut."

"Niin minustakin tuntui ensin. Mutta pakoon ei ollut mahdollista päästä."

"Miten luulet sen vaikuttavan hänen aikeisiinsa, että hän tietää sinun olevan täällä?"

"Joko hän on entistä varovaisempi, tai sitten hän ryhtyy heti äärimmäisiin tekoihin. Kuten monet muut viekkaat rikolliset, hänkin ehkä luottaa liikaa omaan nokkeluuteensa. Hän saattaa luulla, että on täydellisesti pettänyt meidät."

"Miksi emme vangitse häntä heti?"

"Hyvä Watson, sinä olet syntynyt toiminnan mieheksi. Vaistosi käskee sinua aina tekemään jotakin tarmokasta. Mutta oletetaan, että olisimme vanginneet hänet tänä iltana. Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Emme olisi voineet todistaa mitään häntä vastaan. Siinä näkyy hänen pirullinen viekkautensa. Jos hänellä olisi ihmiskätyri, se voisi ehkä onnistua. Mutta vaikka voisimme tuoda esiin sen suuren koiran, sen omistajaa ei silti hirtettäisi."

"Mutta ovathan syytteemme ainakin varmat."

"Eivät, kaikki on vain arvailua ja oletuksia. Joutuisimme naurunalaisiksi, jos veisimme oikeuteen sellaisen jutun ja sellaiset todisteet."

"Mutta entä sir Charlesin kuolema?"

"Hänessä ei ollut merkkiäkään ulkoisesta väkivallasta. Me kaksi tiedämme, että hän kuoli säikähdykseen, ja tiedämme myös, mitä hän säikähti. Mutta kuinka saisimme 12 tunteetonta jurymiestä uskomaan sen? Mikä osoitti, että koira liittyi siihen juttuun? Missä olivat sen hampaiden jäljet? Tiedämme tietysti, että koira ei pure kuollutta ihmistä. Tiedämme myös, että sir Charles oli kuollut, ennen kuin koira ehti hänen luokseen. Mutta se pitää todistaa, emmekä pysty siihen."

"No, mutta tämäniltainen juttu?"

"Se ei ole paljon parempi. Koiran ja miehen kuoleman välillä ei ole suoraa yhteyttä. Emme nähneet koiraa. Kuulimme sen äänen, mutta emme voisi todistaa, että se ajoi tuota miestä takaa. Meillä ei ole minkäänlaisia varmoja perusteita. Ei, ystäväni, meidän täytyy hyväksyä se tosiasia, että todisteemme eivät vielä riitä. Kannattaa tehdä mitä tahansa, jotta ne riittäisivät."

"Ja kuinka se onnistuisi?"

"Toivon paljon rouva Laura Lyonsilta, kun hän kuulee, miten asiat ovat. Sitä paitsi minulla on omat suunnitelmani. Joka päivällä on oma vaivansa, ja toivon olevani voittajan puolella ennen huomisen loppua."

Enempää en saanut häneltä kuulla. Hän vain kulki eteenpäin ajatuksiinsa vaipuneena. Kun tulimme Baskervillen portille, sanoin:

"Tuletko mukaani tänne?"

"Tulen. En tiedä, mitä enää vakoilisin. Vielä yksi sana, Watson. Älä sano sir Henrylle sanaakaan koirasta. Anna hänen luulla, että Selden kuoli sillä tavalla kuin Stapleton tahtoi meidän uskovan. Silloin hän kestää paremmin sen tulikokeen, joka häntä odottaa huomenna. Jos muistan tiedonantosi oikein, hän aikoo silloin syödä päivällistä Stapletonin luona."

"Niin aion minäkin."

"Sinun täytyy kieltäytyä kutsusta jollakin tekosyyllä. Se on helppoa. Ja vaikka nyt myöhästymmekin päivälliseltä, lupaan, että illallinen maistuu meille molemmille sitä paremmin."

### Sanasto

- **nummella**: laaja, avoin ja kostea maa, jossa kasvaa kanervaa ja vähän puita.
- **liinavaatteet**: pellavasta tehdyt vaatteet, kuten paidat ja kaulukset.
- **kauluksia**: kaulus on paidan osa kaulan ympärillä; ennen se oli irrallinen.
- **kunnon veliseni**: vanha ystävällinen tapa puhutella: hyvä ystäväni.
- **rahankiristysjuttuun**: asia, jossa joku vaatii rahaa ja uhkaa kertoa toisen salaisuuden.
- **kuperkeikkaan**: kuperkeikka on liike, jossa ruumis pyörähtää pään yli.
- **ylenluonnollisena**: ylenluonnollinen asia on sellainen, jota luonnon lait eivät voi selittää.
- **rangaistusvanki**: rikollinen, joka on vankilassa.
- **valepuvussa**: vaatteissa, joilla ihminen piilottaa, kuka hän on.
- **paatunut**: ihminen, joka on tehnyt pahaa eikä enää välitä siitä.
- **mennyt karille**: epäonnistunut, kuten laiva, joka törmää kiveen.
- **ihmiskätyri**: ihminen, joka tekee pahoja tekoja toisen puolesta.
- **jurymiestä**: jurymies on tavallinen ihminen, joka päättää oikeudessa syyllisyydestä.
- **tulikokeen**: hyvin vaikea ja vaarallinen koe.
- **illallinen**: myöhäinen ateria illalla.

## KOLMASTOISTA LUKU.

Verkot kiinnitetään.

Sir Henry oli enemmän tyytyväinen kuin yllättynyt, kun hän näki Sherlock Holmesin. Hän oli näet jo monta päivää odottanut, että Holmes tulisi paikalle viime aikojen tapahtumien takia. Hän nosti kuitenkin kulmiaan, kun hän huomasi, ettei ystävälläni ollut matkatavaroita. Holmes ei myöskään voinut selittää sitä. Yhdessä sir Henry ja minä onnistuimme antamaan hänelle sen, mitä hän tarvitsi. Myöhäisen illallisen aikana Holmes ja minä kerroimme sir Henrylle seikkailuistamme sen verran kuin pidimme sopivana. Sitä ennen minulla oli kuitenkin raskas velvollisuus. Minun täytyi kertoa Barrymorelle ja hänen vaimolleen Seldenin kuolemasta. Barrymore piti sitä kyllä helpotuksena, mutta hänen vaimonsa pani esiliinan silmilleen ja itki katkerasti. Koko maailmalle Selden oli ollut vain ilkeä väkivallan tekijä, yhtä paljon eläin kuin piru. Mutta tämän naisen mielessä hän oli aina pysynyt samana pienenä omapäisenä poikana, jonka hän muisti lapsuudestaan. Hän oli yhä se lapsi, joka niin mielellään piti häntä kädestä. Harvinaisen pahan täytyy sen miehen olla, jota yksikään nainen ei surisi.

"Minä olen kuljeskellut täällä sisällä ja ollut ikävissäni koko päivän, sen jälkeen kun Watson lähti aamulla", sanoi sir Henry. "Luulen ansainneeni vähän kiitosta siitä, että olen pitänyt lupaukseni. Jos en olisi luvannut olla menemättä ulos yksin, minulla olisi voinut olla hieman hauskempaa. Sain näet Stapletonilta kutsun tulla heille."

"Niin, jos olisitte mennyt, teillä olisi kyllä ollut hauskaa", sanoi Holmes kuivasti. "Muuten, ette luultavasti tiedä, että olemme surreet teitä, ikään kuin olisitte taittanut niskanne tänä iltana."

Sir Henryn silmät suurenivat. "Mitä tarkoitatte?"

"Tuo miesparka oli pukeutunut teidän vaatteisiinne. Pelkään, että hovimestarinne, joka antoi ne hänelle, joutuu tekemisiin poliisin kanssa."

"Se ei ole luultavaa, sillä tietääkseni vaatteissa ei ollut merkkejä."

"Se oli onneksi hänelle. Niin, onneksi teille kaikille, koska olette tässä asiassa toimineet vastoin lakia. Tunnollisena salapoliisina minun pitäisi ehkä vangita teidät kaikki. Watsonin kirjeitä voi pitää hyvin raskauttavina papereina."

"Mutta antakaa minun kuulla jotain itse asiasta. Watson ja minä emme ole nyt paljon viisaampia kuin tänne tullessamme."

"Toivon, että saan pian tilaisuuden selittää teille koko asian. Tämä tapaus on ollut kokonaisuudessaan hyvin vaikea ja monimutkainen. Muutamat kohdat ovat vielä epäselviä, mutta nekin selviävät pian."

"Watson on luultavasti puhunut teille eräästä tärkeästä havainnosta, jonka olemme tehneet", sanoi sir Henry. "Olemme kuulleet koiran ulvovan nummella, joten voin vannoa, ettei se ole vain taikauskoista kuvittelua. Minulla on ollut paljon tekemistä koirien kanssa Amerikassa, joten tunnen kyllä koiran ulvonnan. Jos saatte tuolle pedolle suukopan ja sidotte sen, pidän teitä suurimpana salapoliisina, mitä koskaan on ollut."

"Uskon kyllä voivani hankkia sille sekä suukopan että ketjut, jos te autatte minua."

"Teen kaiken, mitä tahdotte."

"Hyvä on. Aion pyytää teitä tekemään sen ehdottomasti ja kysymättä minulta syitä."

"Kuten haluatte."

"Jos suostutte siihen, pidän hyvin luultavana, että tämä arvoitus pian ratkeaa. En epäile —"

Hän vaikeni äkkiä, ja hänen katseensa kääntyi pääni yli seinään. Lamppu valaisi hänen kasvojaan. Ne olivat niin jännittyneet ja liikkumattomat, että ne olisivat voineet kuulua klassiseen patsaaseen. Se patsas olisi esittänyt valppautta ja odotusta.

"Mitä se on?" huudahdimme molemmat.

Kun hän taas laski katseensa, huomasin, että hän tukahdutti voimakkaan tunteen. Hänen kasvonsa olivat yhä hillityt, mutta silmät loistivat tyytyväisyydestä.

"Älkää hämmästykö tuntijan vilkasta ihailua", hän sanoi ja osoitti kädellään muotokuvia, jotka täyttivät seinän häntä vastapäätä. "Watson ei tahdo myöntää, että minulla olisi taideaistia, mutta se on vain kateutta. Meillä on erilaiset mielipiteet. Tuo on todella erinomainen muotokuvakokoelma."

"On hauskaa, että olette sitä mieltä", sanoi sir Henry ja katsoi ystäväämme hieman yllättyneenä. "En väitä ymmärtäväni siitä paljon. Osaan arvostella hevosta paremmin kuin taulua. En tiennyt, että teillä on aikaa sellaiseen."

"Kun näen jotain hyvää, ymmärrän sen, ja nuo muotokuvat ovat hyviä. Tuon sinisilkkisen naisen on maalannut Keller, sen voin vannoa. Tuon lihavan, peruukkipäisen herran täytyy olla Reynoldsin maalaama. Kaikki ovat suvun jäsenten muotokuvia, eikö niin?"

"Joka ainoa."

"Tunnetteko nimet?"

"Barrymore on opettanut ne minulle, ja luulen osaavani läksyni melko hyvin."

"Kuka on tuo herra, jolla on kaukoputki kädessä?"

"Se on vara-amiraali Baskerville, joka palveli Rodneyn alaisena Intiassa. Tuo sinitakkinen mies, jolla on paperikäärö kädessä, on sir William Baskerville. Hän oli puheenjohtajana monessa alahuoneen valiokunnassa Pittin aikana."

"Ja tuo, joka on minua vastapäätä, pukeutuneena mustaan samettiin ja pitseihin?"

"Oh, hänestä teidän pitääkin kuulla. Hän on koko onnettomuuden syy, tuo ilkeä Hugo, joka toi maailmaan Baskervillen koiran. Häntä emme ainakaan koskaan unohda."

Katsoin muotokuvaa uteliaana ja hieman yllättyneenä.

"Kas vain", sanoi Holmes. "Hän näyttää melko hiljaiselta ja siivolta, mutta hänen silmissään piilee kyllä jotain saatanallista. Olin kuvitellut hänet vahvarakenteiseksi mieheksi, jolla on oikeat roiston kasvot."

"Ei ole epäilystäkään siitä, että tämä on hänen kuvansa, sillä kankaan takana on sekä nimi että vuosiluku 1647."

Holmes ei enää sanonut paljon, mutta tuon vanhan elostelijan kasvot näyttivät vetävän häntä voimakkaasti puoleensa. Koko aterian ajan hänen katseensa näet palasi yhä uudelleen muotokuvaan. Vasta myöhemmin illalla, kun sir Henry oli mennyt huoneeseensa, sain tietää ystäväni ajatukset. Hän pyysi minua tulemaan ruokasaliin. Siellä hän valaisi kynttilällään tuota vanhaa muotokuvaa seinällä.

"Huomaatko jotain?" hän kysyi.

Katsoin leveää hattua ja sen töyhtöä, ohimoille kiertyviä kiharoita ja valkoista pitsikaulusta. Niiden keskellä olivat kapeat kasvot. Ne eivät olleet raa'at, mutta ne olivat jäykät, kovat ja ankarat. Huulet olivat ohuet ja silmät suvaitsemattomat.

"Onko hän jonkun tuttavasi näköinen?"

"Kasvojen alaosassa on jotain, joka muistuttaa sir Henryä."

"Kyllä, ehkä vähän. Mutta odota, niin saat nähdä!" Hän nousi seisomaan tuolille. Hän piti kynttilää vasemmassa kädessä ja peitti oikealla käsivarrellaan kuvasta hatun ja pitkät kiharat.

"Hyvä Jumala!" huudahdin aivan ihmeissäni.

Kuvasta näkyivät selvästi Stapletonin kasvonpiirteet.

"Vai niin, nyt sinä huomaat. Minun silmäni ovat tottuneet katsomaan tarkasti kasvoja, ei sitä, mitä niiden ympärillä on. Rikosten tutkijan on välttämätöntä osata nähdä valepuvunkin läpi."

"Mutta tämähän on aivan ihmeellistä. Se voisi olla hänen muotokuvansa."

"Niin, tämä on hyvin merkillinen esimerkki toisinnosta, ja se näyttää koskevan sekä ruumista että henkeä. Sukumuotokuvien tutkiminen tukee uusiutumisteoriaa. Tuo mies kuuluu Baskervillen sukuun, siitä ei ole epäilystä."

"Tilan salainen perillinen."

"Aivan niin. Tämä muotokuva on antanut meille yhden kaikkein tärkeimmistä puuttuvista todisteista. Hän on käsissämme, Watson, hän on käsissämme! Voisin vannoa, että ennen huomisiltaa hän pyristelee haavissamme yhtä avuttomana kuin hänen omat perhosensa. Nuppineula, korkki ja nimilippu, ja niin panemme hänet kokoelmiimme Baker Streetille." Kun hän kääntyi pois taulusta, hän puhkesi, outoa kyllä, nauramaan. En ole kuullut hänen nauravan usein, ja joka kerta se on ennustanut tuhoa jollekin.

Aamulla olin ylhäällä varhain, mutta Holmes oli ollut liikkeellä vielä aikaisemmin. Kun pukeuduin, hän näet tuli kävellen pitkin käytävää.

"Tänään meillä on paljon tehtävää", hän sanoi ja hieroi käsiään tyytyväisenä ja toimintahaluisena. "Verkot on jo viritetty, ja pian alamme nostaa niitä. Ennen päivän loppua saamme tietää, olemmeko saaneet suuren, terävänokkaisen haukemme vai onko se livahtanut silmukoiden läpi."

"Oletko jo ollut nummella?"

"Olen lähettänyt Grimpenistä Princetowniin tiedon Seldenin kuolemasta. Luulen voivani luvata, ettei ketään teistä vaivata sen asian takia. Olen myös antanut tiedon uskolliselle Cartwrightille. Ellen olisi vakuuttanut hänelle, että olen turvassa, hän olisi varmasti jäänyt makaamaan majani ovelle. Hän olisi surrut itsensä kuoliaaksi niin kuin koira isäntänsä haudalla."

"Mitä nyt on tehtävä?"

"Nyt puhumme sir Henryn kanssa. Tässähän hän onkin."

"Hyvää huomenta, Holmes", tämä sanoi. "Näytätte kenraalilta, joka suunnittelee taistelua esikuntapäällikkönsä kanssa."

"Siitä onkin kysymys. Watson pyysi määräyksiä."

"Niin minäkin."

"Hyvä on. Jos en erehdy, olette luvannut syödä tänä iltana päivällistä ystävienne Stapletonien luona."

"Toivon, että te tulette mukaan. He ovat hyvin vieraanvaraisia, ja uskon varmasti, että he ilahtuvat nähdessään teidät."

"Pelkäänpä, että Watsonin ja minun täytyy lähteä Lontooseen."

"Lontooseenko?"

"Niin, luulen, että meistä on tällä hetkellä enemmän hyötyä siellä."

Sir Henryn kasvoista näkyi selvä hämmästys.

"Olin toivonut, että pelastaisitte minut tästä jutusta. Ei ole kovin hauskaa olla yksin, ei täällä kotona eikä nummella."

"Hyvä ystävä, teidän täytyy ehdottomasti luottaa minuun ja tehdä aivan niin kuin sanon. Voitte kertoa Stapletoneille, että olisimme mielellämme tulleet mukaanne. Tärkeät asiat pakottivat meidät kuitenkin matkustamaan Lontooseen. Toivomme pääsevämme pian takaisin Devonshireen. Lupaatteko sanoa sen heille?"

"Vakuutan, etten voi muuta kuin luvata."

Sir Henryn kasvoista huomasin, että hän oli hyvin loukkaantunut. Hän luuli, että olimme pakenemassa.

"Milloin haluatte lähteä?" hän kysyi kylmästi.

"Heti aamiaisen jälkeen. Menemme Coombe Traceyyn, mutta Watson jättää tavaransa tänne merkiksi siitä, että hän palaa. Watson, sinun on parasta kirjoittaa Stapletonille muutama sana ja pyytää anteeksi, että jäät pois."

"Haluaisin todella lähteä kanssanne Lontooseen", sanoi sir Henry. "Miksi minun pitää jäädä tänne yksin?"

"Koska velvollisuutenne vaatii sitä ja koska lupasitte kunniasanallanne totella minua. Nyt vaadin, että jäätte tänne."

"Hyvä, jään sitten."

"Vielä yksi määräys. Teidän pitää ajaa hevosella Merripit Houseen, mutta lähettää vaunut takaisin ja kertoa, että aiotte palata jalan."

"Jalanko nummen yli?"

"Niin."

"Mutta juuri siitä olette niin usein varoittanut minua."

"Tällä kertaa voitte tehdä sen turvallisesti. Jos en luottaisi niin paljon hermoihinne ja rohkeuteenne, en kehottaisi teitä siihen. On kuitenkin erittäin tärkeää, että palaatte jalan."

"Teen sitten niin."

"Ja jos henki on teille kallis, älkää lähtekö millekään muulle polulle. Kulkekaa sitä, joka johtaa suoraan Merripit Housesta Grimpen Roadiin ja on suorin."

"Teen aivan niin kuin sanotte."

"Se on oikein. Haluan lähteä täältä niin pian kuin mahdollista aamiaisen jälkeen, jotta ehdin Lontooseen jo iltapäiväksi."

Nämä suunnitelmat hämmästyttivät minua suuresti. Muistin kyllä, että Holmes oli edellisenä iltana sanonut Stapletonille viipyvänsä täällä vain päivän. En ollut kuitenkaan ajatellut, että hän ottaisi minut mukaansa. En myöskään ymmärtänyt, miten me molemmat voisimme olla poissa tilanteesta, jota hän itse piti niin tärkeänä. En voinut kuitenkaan muuta kuin totella sokeasti. Sanoimme siis hyvästit alakuloiselle ystävällemme, ja parin tunnin päästä olimme Coombe Traceyn asemalla. Sieltä lähetimme vaunut takaisin. Pieni poika odotti meitä asemasillalla.

"Onko mitään käskettävää?" hän kysyi Holmesilta.

"Matkustat tällä junalla Lontooseen, Cartwright. Heti kun olet perillä, sinun pitää lähettää minun nimessäni sähkösanoma sir Henry Baskervillelle. Kysy, onko hän löytänyt lompakon, jonka kadotin. Pyydä häntä lähettämään se vakuutettuna asuntooni Baker Streetille."

"Kyllä, herra."

"Ja mene nyt toimistoon kysymään, onko minulle kirjettä."

Poika palasi mukanaan sähkösanoma, ja Holmes ojensi sen minulle. Siinä luki: "Olen saanut ilmoituksenne. Tulen täydellä valtakirjalla varustettuna kello 5:40. — Lestrade."

"Tämä on vastaus sähkösanomaan, jonka lähetin aikaisin aamulla. Lestrade on kunnollisin ammattitovereistaan, ja tarvitsemme luultavasti hänen apuaan. Ja nyt, Watson, käytämme aikamme luullakseni parhaiten, jos käymme rouva Laura Lyonsin luona."

Hänen taistelusuunnitelmansa alkoi selvitä minulle. Sir Henryn kautta hän halusi uskotella Stapletonille, että olimme lähteneet. Todellisuudessa olisimme kuitenkin paikalla juuri ratkaisevalla hetkellä. Lontoosta tuleva sähkösanoma poistaisi Stapletonilta viimeisenkin epäilyksen, jos sir Henry sattuisi mainitsemaan siitä hänelle. Näin jo mielessäni, kuinka verkko alkoi kiertyä saaliimme ympärille joka puolelta.

Rouva Laura Lyons istui työhuoneessaan. Sherlock Holmes aloitti keskustelun niin avoimesti ja suoraan, että se hämmästytti häntä suuresti.

"Tutkin parhaillaan asioita, jotka liittyvät sir Charles Baskervillen kuolemaan", hän sanoi. "Ystäväni tohtori Watson on kertonut minulle, mitä olette kertonut hänelle asiasta. Hän on kertonut myös, mitä olette salannut häneltä."

"Mitäkö olen salannut häneltä?" toisti rouva Lyons uhmakkaasti.

"Olette myöntänyt, että pyysitte sir Charlesia tapaamaan teidät veräjällä kello kymmenen. Tiedämme, että hän kuoli siihen aikaan ja siinä paikassa. Olette salannut meiltä yhteyden näiden kahden asian välillä."

"Niiden välillä ei ole mitään yhteyttä."

"Siinä tapauksessa todennäköisyys johtaa meitä pahasti harhaan. Luulen kuitenkin, että onnistumme löytämään jonkin yhteyden. Aion olla teille aivan suora, rouva Lyons. Meidän mielestämme tässä on kysymys murhasta. Todisteet voivat olla hyvin tuhoisia sekä ystävällenne herra Stapletonille että myös hänen vaimolleen."

Rouva Lyons nousi kiivaasti tuoliltaan.

"Hänen vaimolleenko?" hän huudahti.

"Niin, se ei ole enää salaisuus. Henkilö, jota on pidetty hänen sisarenaan, onkin itse asiassa hänen vaimonsa."

Rouva Lyons oli taas istuutunut. Hän tarttui tuolin käsinojaan. Huomasin, kuinka hänen ruusunväriset kyntensä muuttuivat aivan valkoisiksi, niin kovasti hän puristi sitä.

"Hänen vaimonsa!" hän toisti. "Hänen vaimonsa! Hän ei ole naimisissa."

Sherlock Holmes kohautti olkapäitään.

"Todistakaa se, todistakaa se! Ja jos voitte sen todistaa, niin —!" Hänen säihkyvä katseensa kertoi enemmän kuin sanat.

"Minulla on kyllä todisteita", sanoi Holmes ja otti taskustaan muutamia papereita. "Tässä on valokuva tuosta avioparista, ja se on otettu Yorkissa neljä vuotta sitten. Takana lukee: herra ja rouva Vandeleur. Voitte kuitenkin helposti tuntea molemmat, jos olette nähnyt tämän naisen. Tässä on kolme kuvausta herra ja rouva Vandeleurista, ja ne ovat luotettavilta ihmisiltä. Ne ovat ajalta, jolloin he johtivat St. Olivierin yksityiskoulua. Lukekaa ne, niin näette, voitteko epäillä, etteivät he ole samat ihmiset."

Rouva Lyons vilkaisi papereita ja katsoi sitten ylös. Hänen silmissään oli jäykkä, toivoton ilme.

"Herra Holmes", hän sanoi, "tämä petturi on pyytänyt minua vaimokseen, jos saan avioeron miehestäni. Tuo konna on valehdellut minulle kaikin tavoin. Hän ei ole sanonut minulle yhtään totta sanaa. Ja miksi — miksi? Olin luullut, että hän rakastaa minua, mutta nyt huomaan olleeni vain väline hänen kädessään. Miksi yrittäisin suojella häntä hänen rikostensa seurauksilta? Pyytäkää minulta mitä tahansa, olen valmis kaikkeen. Vakuutan kuitenkin pyhästi yhden asian. Kun kirjoitin tuon kirjeen, en aavistanutkaan, että mitään pahaa tapahtuisi tälle vanhalle herralle. Hän oli osoittautunut luotettavimmaksi ystäväkseni."

"Uskon teitä täysin, rouva", sanoi Holmes. "Näiden tapahtumien kertominen on varmasti teille erittäin vastenmielistä. Ehkä teidän on helpompaa, jos minä kerron, mitä on tapahtunut, ja te korjaatte minua, jos teen tärkeitä virheitä. Luultavasti Stapleton kehotti teitä kirjoittamaan tuon kirjeen?"

"Hän saneli sen."

"Oletan, että hän antoi syyksi avioeron kulut. Niihin te käyttäisitte rahat, joita pyysitte sir Charlesilta?"

"Aivan niin."

"Kun olitte lähettänyt kirjeen, hän sai teidät jäämään pois kohtauspaikalta?"

"Hän sanoi, ettei hänen hienotunteisuutensa sallinut toisen miehen antaa minulle rahaa sellaiseen tarkoitukseen. Hän sanoi myös, että vaikka hän oli itse köyhä, hän uhraisi viimeisen penninsä. Niin hän poistaisi esteet väliltämme."

"Hän näyttää olevan hyvin johdonmukainen luonne. Ja sitten ette kuullut asiasta mitään, ennen kuin luitte sanomalehdestä uutisen kuolemasta?"

"En."

"Ja hän vaati teitä vannomaan, ettette sanoisi kenellekään pyytäneenne tapaamista sir Charlesin kanssa?"

"Niin hän juuri teki. Hän sanoi, että tämä kuolema oli täydellisen pimeyden peitossa. Hän sanoi myös, että minua varmasti epäiltäisiin, jos asia tulisi tunnetuksi. Hän pelotti minut vaikenemaan."

"Sen kyllä uskon. Mutta teillä oli epäilyksenne?"

Hän epäröi ja katsoi alas.

"Minä tunsin hänet", hän sanoi. "Mutta jos hän olisi ollut minulle rehellinen, en olisi koskaan rikkonut hänelle antamaani lupausta."

"Minusta te olette itse asiassa päässyt tästä jutusta onnellisesti", sanoi Sherlock Holmes. "Hän on ollut teidän vallassanne, mutta hän on tiennyt sen, ja silti te olette elossa. Te olette muutamia kuukausia kulkenut aivan kuilun partaalla. Ja nyt meidän täytyy sanoa hyvästi, rouva Lyons. Luultavasti ei kuitenkaan kestä kauan, ennen kuin taas kuulette meistä."

"Tämän tapauksen asiat alkavat kerääntyä yhteen, ja vaikeudet haihtuvat kuin sumu", Holmes sanoi minulle, kun seisoimme odottamassa Lontoon pikajunaa. "Pian voin kertoa yhtenäisesti tästä rikoksesta, joka on aikamme merkillisimpiä ja kauheimpia. Rikosten historian tutkijat muistavat samanlaisen tapauksen, joka sattui Grodnossa Vähävenäjällä vuonna 1866. Lisäksi voi mainita Andersonin murhat Pohjois-Caroliinassa. Tässä tapauksessa on kuitenkin aivan omat erikoiset piirteensä. Meillä ei ole vielä mitään varmaa esitettävää tuota kavalaa miestä vastaan. Erehtyisin kuitenkin suuresti, ellei meillä olisi sitä, ennen kuin menemme nukkumaan tänä iltana."

Lontoon pikajuna syöksyi nyt asemalle. Eräästä ensimmäisen luokan vaunusta tuli heti esiin pieni, jäntevä mies, jonka ilme muistutti hieman verikoiraa. Puristimme hänen kättään. Huomasin selvästi Lestraden tavasta katsoa ystävääni, että hän oli nyt oppinut tuntemaan tämän arvon.

"Onko asia merkillinen?" hän kysyi.

"Merkillisin moneen vuoteen", Holmes vastasi. "Meillä on vielä kaksi tuntia, ennen kuin meidän tarvitsee ajatella lähtöä. Voimme hyvin käyttää ne päivälliseen. Ja sitten, Lestrade, puhdistamme keuhkonne Lontoon sumusta antamalla teidän hengittää Dartmoorin raitista yöilmaa. Vai niin, ettekö ole ollut täällä ennen? Sitten luulen, ettette koskaan unohda ensimmäistä käyntiänne."

### Sanasto

- **raskauttava**: sellainen, joka saa ihmisen näyttämään syylliseltä.
- **vannoa**: luvata tai vakuuttaa jotain hyvin juhlallisesti.
- **suukopan**: eläimen suun ympärille pantava laite, joka estää sitä puremasta.
- **muotokuvia**: maalauksia ihmisistä.
- **alahuone**: osa Englannin parlamenttia.
- **elostelija**: ihminen, joka elää hillitöntä ja paheellista elämää.
- **toisinto**: vanhan esi-isän piirteet tulevat uudelleen esiin myöhemmässä ihmisessä.
- **uusiutumisteoria**: ajatus, että esi-isän piirteet voivat palata myöhemmissä sukupolvissa.
- **perillinen**: ihminen, joka saa kuolleen ihmisen omaisuuden.
- **esikuntapäällikkö**: upseeri, joka auttaa kenraalia suunnittelemaan taisteluja.
- **vakuutettuna**: lähetettynä niin, että saa rahaa, jos lähetys katoaa.
- **valtakirja**: virallinen paperi, joka antaa oikeuden toimia jossakin asiassa.
- **sanella**: sanoa ääneen tekstiä, jonka toinen kirjoittaa muistiin.
- **kuilun partaalla**: hyvin suuressa vaarassa.
- **verikoira**: suuri koira, joka seuraa jälkiä hajun avulla.

## NELJÄSTOISTA LUKU.

Baskervillen koira.

Yksi Sherlock Holmesin vioista oli tämä, jos sitä voi sanoa viaksi. Hän ei millään halunnut kertoa suunnitelmiaan kokonaan muille ennen kuin oli aika toimia. Tämä johtui osittain hänen luonteestaan. Hän tunsi voimansa ja halusi hallita ja hämmästyttää. Osittain syy oli hänen ammattinsa varovaisuus, joka ei antanut hänen jättää mitään sattuman varaan. Tämä oli kuitenkin usein hyvin vaikeaa niille, jotka toimivat hänen asiamiehinään tai apulaisinaan. Olin usein kärsinyt siitä, mutta en koskaan niin paljon kuin nyt, kun ajoimme eteenpäin pimeässä. Edessämme oli suuri koetus. Ainakin meidän oli tehtävä viimeinen yritys asian selvittämiseksi. Holmes ei kuitenkaan ollut sanonut mitään, ja minä saatoin vain arvailla, mitä hän aikoi tehdä. Hermoni vapisivat kamalasta odotuksesta, kun viimein kylmä tuuli kasvoillamme ja avarat tasangot tien molemmin puolin kertoivat, että olimme taas nummella. Jokainen kavion isku ja jokainen pyörän kierros vei meitä lähemmäs tuota pelottavaa seikkailua.

Emme voineet keskustella vapaasti, koska vieras ajuri oli mukana. Meidän täytyi puhua turhista asioista, vaikka olimme hyvin jännittyneitä. Tämän luonnottoman pakon jälkeen tunsin suurta helpotusta, kun viimein ajoimme Franklandin talon ohi. Tiesimme, että olimme lähellä Baskerville Hallia ja tulevan seikkailumme paikkaa. Emme ajaneet portille, vaan nousimme rattailta kujan veräjällä. Ajuri sai maksunsa ja käskyn palata heti takaisin, ja me lähdimme kävelemään kohti Merripit Housea.

"Onko teillä aseita, Lestrade?"

Salapoliisi hymyili.

"Niin kauan kuin minulla on housut, minulla on myös takatasku. Ja niin kauan kuin minulla on takatasku, siinä on myös jotain."

"Hyvä. Ystävälläni ja minulla on myös varusteet vaikeuksien varalle."

"Olette tällä kertaa hyvin vaitelias, herra Holmes. Mistä nyt on lähinnä kysymys?"

"Odottamisesta."

"Tätä ei voi sanoa kovin ilahduttavaksi paikaksi", sanoi salapoliisi väristen. Hän katseli ympärillään olevia synkkiä kallioita ja sumua, joka peitti Grimpenin suon kuin suuri järvi. "Tuollahan näkyy valo jostakin talosta."

"Se on Merripit House, matkamme määränpää. Minun täytyy pyytää teitä kulkemaan varpaillanne ja puhumaan kuiskaten."

Kuljimme varovasti polkua eteenpäin, ikään kuin olisimme menossa talolle. Holmes kuitenkin pysäytti meidät noin sadan askeleen päähän siitä.

"Tämä paikka sopii", hän sanoi. "Nuo suuret kivet oikealla ovat erinomainen piilopaikka."

"Odotammeko tässä?"

"Kyllä, tässä me väijymme. Ryömikää koloon, Lestrade. Sinähän olet käynyt talossa, Watson? Voitko kertoa, missä huoneet ovat? Mitä ovat nuo ristikkoikkunat tällä puolella?"

"Ne ovat kai keittiön ikkunoita."

"Entä tuo vähän kauempana, josta tulee niin kirkas valo?"

"Se on varmaan ruokahuoneen ikkuna."

"Uutimet ovat ylhäällä. Sinä tunnet nämä paikat parhaiten. Hiivi tuonne katsomaan, mitä he tekevät. Mutta älä Jumalan nimessä anna heidän huomata, että heitä vartioidaan!"

Kuljin varpaillani polkua pitkin ja kumarruin matalan aidan taakse, joka ympäröi hedelmäpuutarhaa. Hiivin sen suojassa paikkaan, josta näin verhottoman ikkunan läpi.

Huoneessa oli vain kaksi miestä, sir Henry ja Stapleton. He istuivat pyöreän pöydän eri puolilla, sivuttain minuun päin. Kumpikin poltti sikaria, ja pöydällä oli kahvia ja viiniä. Stapleton puhui vilkkaasti, mutta sir Henry näytti kalpealta ja hajamieliseltä. Ehkä häntä vaivasi ajatus lähestyvästä yksinäisestä matkasta pahamaineisen nummen yli.

Kun seisoin siinä katselemassa heitä, Stapleton nousi ja lähti huoneesta. Sir Henry täytti lasinsa uudelleen ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Hän puhalsi suustaan sikarin savua. Kuulin oven narinan ja reippaita askelia hiekalla. Sitten näin luonnontutkijan menevän erään ulkohuoneen ovelle, joka oli puutarhan nurkassa. Avain kääntyi lukossa, ja kun hän meni sisään, sieltä kuului outo, levoton ääni. Hän oli siellä vain hetken. Sitten kuulin avaimen kääntyvän taas. Stapleton meni ohitseni ja katosi sisälle. Kun hän oli palannut vieraansa luo, hiivin takaisin tovereideni luo kertomaan, mitä olin nähnyt.

"Sanoitko, että rouva ei ollut heidän seurassaan, Watson?" Holmes kysyi, kun oli kuullut kertomukseni.

"Ei ollut."

"Missä hän sitten voi olla, kun valoa ei näy muualta kuin keittiöstä?"

"En ymmärrä, missä hän olisi."

Olen jo sanonut, että Grimpenin suon peitti paksu, valkoinen sumu. Tämä sumu liikkui hitaasti meitä kohti. Se oli jo matalana, paksuna ja tarkkarajaisena muurina vähän matkan päässä meistä. Kuu valaisi sitä, ja se näytti suurelta, kimaltelevalta jäämereltä. Kaukana olevat kalliot näyttivät jäävuorilta. Holmes oli kääntänyt kasvonsa sinne päin. Kun hän huomasi sumun hitaasti lähenevän, hän mutisi jotain kärsimättömästi itsekseen.

"Se tulee tänne päin, Watson", hän sanoi.

"Onko se vaarallista?"

"Erittäin vaarallista. Se on ainoa asia maailmassa, joka voisi pilata suunnitelmani. Kunpa hän ei enää viipyisi kauan tuolla sisällä! Kello on jo kymmenen. Menestyksemme, niin, hänen elämänsä voi riippua siitä, tuleeko hän ulos ennen kuin sumu peittää polun."

Ilta oli muuten kirkas. Tähdet välkkyivät ja kiilsivät taivaalla, ja kuu valoi seudulle pehmeää, häilyvää valoaan. Edessämme oli pimeä talo. Sen sahareunainen katto ja terävät savupiiput näkyivät jäykkinä kirjavaa taivasta vasten. Keltainen valo virtasi alakerran ikkunoista leveänä vyönä puutarhan läpi nummelle. Äkkiä yksi ikkuna pimeni. Palvelija oli lähtenyt keittiöstä. Nyt valoa oli enää vain ruokahuoneen lampussa. Siellä nuo kaksi miestä istuivat yhä jutellen ja tupakoiden, verenhimoinen isäntä ja hänen onneton vieraansa.

Joka minuutti toi tuon pumpulin kaltaisen sumun lähemmäs taloa, ja se peitti jo puolet nummesta. Sen ensimmäiset kevyet hattarat näkyivät valaistun ikkunan yläpuolella. Puutarhan ulompi aita oli jo kadonnut näkyvistä, ja puiden ympärillä oli valkoista höyryä. Kun seisoimme kivien välissä, sumupilvet vyöryivät hitaasti talon nurkkien ympäri. Ne tihenivät paksuksi kerrokseksi. Talon yläosa ja katto kelluivat siinä kuin kummallinen laiva himmeällä järvellä. Holmes löi kättään edessämme olevaan kiveen ja polki jalkaa kärsimättömästi.

"Jos hän ei tule ulos neljännestunnin kuluessa, sumu peittää polun. Puolen tunnin päästä emme näe omaa kättämme."

"Vetäydymmekö taaksepäin korkeammalle maalle?"

"Se on kai parasta."

Kun sumu vyöryi eteenpäin, me peräännyimme, kunnes olimme puolen englannin penikulman päässä talosta. Yhä tuo tiheä, valkoinen, kuun valaisema meri liikkui hitaasti ja väistämättä lähemmäs.

"Emme saa mennä liian kauas", sanoi Holmes, "sillä silloin hänet voidaan yllättää, ennen kuin hän ehtii luoksemme. On parasta, että jäämme tähän." Hän laskeutui polvilleen ja painoi korvansa maahan. "Jumalan kiitos, nyt hän varmasti tulee."

Hiljaisuudessa kuului nopeita askelia. Painauduimme kivien väliin ja katsoimme tarkasti hopeareunaista sumumuuria edessämme. Askeleet kuuluivat selvemmin, ja mies, jota odotimme, tuli esiin sumusta kuin pilvestä. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen, kun pääsi kirkkaaseen, tähtien valaisemaan ilmaan. Sitten hän kulki reippaasti polkua pitkin. Hän meni aivan läheltä ohitsemme ja jatkoi pitkää rinnettä ylöspäin.

"St!" sanoi Holmes, ja kuulin hänen virittävän revolverinsa. "Ole valmis! Nyt se tulee!"

Paksusta, liikkuvasta sumusta kuului sipsuttava ääni. Olimme noin viidenkymmenen kyynärän päässä valkoisesta pilviseinästä. Tuijotimme siihen kaikki kolme emmekä tienneet, mikä hirvittävä olento siitä tulisi esiin. Olin aivan Holmesin vieressä ja vilkaisin hänen kasvojaan. Ne olivat kalpeat mutta voitonvarmat, ja silmät loistivat kirkkaasti kuutamossa. Äkkiä niiden ilme kuitenkin muuttui, ja hänen huulensa avautuivat hämmästyksestä. Samassa hetkessä Lestrade päästi kauhun ulvonnan ja heittäytyi kasvoilleen maahan. Hyppäsin ylös ja sain revolverin käteeni. Seisoin kuitenkin kuin halvaantuneena, kun näin sen hirmuisen eläimen, joka oli tullut esiin sumusta. Se oli koira, äärettömän suuri, pikimusta koira, mutta ei sellainen koira, jonka ihmisen silmä on nähnyt. Sen kidasta suitsusi tulta, ja silmät hehkuivat kuin tuliset hiilet. Kuonon, korvien ja leukojen ympärillä liehui liekkejä. Edes sairaat aivot hurjimmassa kuumehoureessa eivät ole koskaan voineet luoda mitään kauheampaa ja helvetillisempää kuvaa. Ne eivät ole voineet luoda mitään kammottavampaa kuin se eläin, joka juoksi esiin muurin kaltaisesta sumusta.

Pitkin loikin tuo suuri, musta eläin syöksyi eteenpäin ystävämme perään. Olimme niin jähmettyneet tämän kauhean näyn edessä, että koira oli jo ohittanut meidät, ennen kuin saimme hermomme hallintaan. Holmes ja minä laukaisimme revolverimme samaan aikaan. Hirvittävä kiljunta osoitti, että ainakin toinen laukaus oli osunut. Eläin ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan syöksyi yhä eteenpäin. Kaukana polulla näimme sir Henryn kääntyvän ympäri. Hän oli kalpea kuin kuolema, ja hänen kätensä olivat kohotettuina kauhusta. Hänen silmänsä tuijottivat avuttomina kauheaan eläimeen, joka ajoi häntä takaa.

Mutta koiran tuskanulvonta oli poistanut kaikki epäilyksemme. Jos sitä saattoi haavoittaa, se oli myös kuolevainen, ja voisimme tappaa sen. En ole koskaan nähnyt kenenkään juoksevan niin kuin Holmes nyt juoksi. Minua pidetään nopeana, mutta hän oli yhtä paljon edelläni kuin minä pienestä ammattisalapoliisista. Edestämme, mäen toiselta puolelta, kuulimme sir Henryn huutavan yhä uudelleen ja koiran karjuvan kumeasti. Ehdin juuri ajoissa näkemään, kuinka hirviö syöksyi uhrinsa päälle. Se heitti hänet maahan ja vei kitansa lähelle hänen kaulaansa. Mutta seuraavassa hetkessä Holmes oli ampunut viisi luotia eläimen kylkeen. Viimeisen kerran se ulvahti tuskasta ja haukahti vihaisesti. Se kieri selälleen, potki hurjasti käpälillään ja jäi sitten kuolleena makaamaan kyljelleen. Seisoin siinä läähättäen ja painoin revolverin suun sen hirveää, hehkuvaa päätä vasten. Ampuminen ei kuitenkaan enää kannattanut. Jättiläiseläin oli jo kuollut.

Sir Henry makasi tajuttomana maassa. Revimme hänen kauluksensa auki. Holmes huokasi kiitollisena Jumalalle, kun huomasimme, ettei hän ollut haavoittunut ja että olimme ehtineet ajoissa. Ystävämme silmäluomet alkoivat jo väristä, ja hän yritti heikosti liikkua. Lestrade painoi konjakkipullonsa hänen hampaidensa väliin, ja pian hän katsoi meihin pelästyneillä silmillä.

"Hyvä Jumala!" hän kuiskasi. "Mitä se on? Mitä taivaan nimessä se on?"

"Mitä se lieneekin, ainakin se hirviö on nyt kuollut", sanoi Holmes. "Olemme lopullisesti hävittäneet maailmasta Baskervillen kummituskoiran."

Eläin, joka makasi pitkänään edessämme, oli kauhea kooltaan ja voimiltaan. Se ei ollut puhdas verikoira eikä myöskään puhdas doggi, vaan se näytti olevan näiden kahden sekasikiö. Se oli laiha, villin näköinen ja suuri kuin naarasleijona. Vielä kuolleenakin sen hirveistä leuoista näytti valuvan sinertäviä liekkejä. Sen pienten, syvällä olevien, ilkeiden silmien ympärillä oli tulirengas. Panin käteni sen hehkuvalle kuonolle, ja kun nostin sormeni, ne loistivat ja säihkyivät pimeässä.

"Fosforia", sanoin.

"Niin, ja vielä erittäin viekkaasti tehty seos", sanoi Holmes ja haisteli ainetta. "Siinä ei ole lainkaan sellaista hajua, joka voisi haitata koiran vainua. Meidän täytyy pyytää teiltä anteeksi, sir Henry, sillä emme todellakaan tarkoittaneet, että joutuisitte kokemaan sellaisen pelästyksen. Olin kyllä kuvitellut suurta koiraa, mutta en tällaista hirviötä. Sumu esti meitä myös ottamasta sitä vastaan niin nopeasti kuin olisi pitänyt."

"Te olette pelastanut elämäni."

"Kun olin ensin saattanut sen vaaraan. Jaksatteko seisoa?"

"Antakaa minulle vielä siemaus konjakkia, niin voin tehdä mitä tahansa. Kas niin. Auttakaa minut nyt ylös. Mitä aiotte tehdä?"

"Jättää teidät tähän. Ette kestä enää seikkailuja tänä iltana. Jos odotatte tässä, yksi meistä saattaa teidät sitten kotiin."

Hän yritti nousta, mutta oli yhä kalman kalpea, ja hänen koko ruumiinsa vapisi. Talutimme hänet suurelle kivelle, ja hän istui siihen ja kätki kasvot käsiinsä.

"Meidän täytyy nyt jättää teidät", sanoi Holmes. "Työmme on tehtävä loppuun, ja jokainen hetki on kallis. Asia on nyt selvä, syyllinen on vain saatava kiinni."

"On hyvin epätodennäköistä, että tapaamme hänet kotoa", Holmes jatkoi, kun kuljimme nopeasti polkua pitkin. "Laukaukset ovat varmasti kertoneet hänelle, että hän on hävinnyt pelinsä."

"Olimme kuitenkin melko kaukana, ja sumu vaimensi ääntä jonkin verran", väitin.

"Hän kulki varmasti itse koiran perässä, jotta voisi kutsua sen takaisin. Hän on kyllä jo poissa. Mutta tutkimme silti talon."

Etuhuoneen ovi oli auki. Syöksyimme sisään ja kiiruhdimme huoneesta toiseen. Vanha, raihnainen palvelija tuli käytävässä vastaan ja hämmästyi suuresti nopeuttamme. Kaikkialla muualla paitsi ruokahuoneessa oli pimeää, mutta Holmes otti lampun ja etsi talon joka nurkan. Emme löytäneet merkkiäkään miehestä, jota etsimme. Yläkerran makuuhuoneista yksi oli kuitenkin lukittu.

"Siellä on joku sisällä", Lestrade huudahti. "Kuulen, että se liikkuu. Avaammeko tämän oven?"

Kuulimme hiljaisen valituksen. Holmes potkaisi ovea lukon yläpuolelle, ja se paukahti auki. Revolverit vireessä hyökkäsimme kaikki kolme huoneeseen.

Mutta täälläkään emme tavanneet sitä katalaa roistoa, jonka toivoimme näkevämme. Sen sijaan näimme niin odottamattoman ja kummallisen näyn, että seisoimme hetken tuijottaen eteemme mykkinä hämmästyksestä.

Huonetta oli käytetty eräänlaisena luonnonhistoriallisena museona. Sen seinillä oli paljon laatikoita, joissa oli lasikansi. Niissä oli se perhos- ja hyönteiskokoelma, jonka täydentäminen oli ollut tuon omituisen ja vaarallisen miehen huvi. Keskellä huonetta oli pystyssä hirsi, joka tuki kattoa kannattavaa vanhaa, madonsyömää palkkia. Tähän patsaaseen oli sidottu lakanoilla joku ihminen. Hän oli niin siteiden peitossa, että emme aluksi nähneet, oliko hän mies vai nainen. Kaulan ympärillä oli pyyhe, joka oli solmittu tiukasti patsaan taakse. Toinen pyyhe peitti kasvojen alaosan, ja vain silmät näkyivät. Ne olivat kaksi surullista, tummaa silmää, jotka vastasivat tuijotukseemme häpeän ja tuskan ilmeellä. Alle minuutissa olimme irrottaneet solmut ja avanneet siteet, ja rouva Stapleton vaipui lattialle eteemme. Kun hänen kaunis päänsä painui rintaa vasten, näin selvästi punaisen, turvonneen ruoskanjäljen hänen kaulallaan.

"Mikä roisto!" sanoi Holmes. "Tänne konjakkipullo, Lestrade! Viekää hänet tuolille. Hän on pyörtynyt pahoinpitelystä ja väsymyksestä."

Rouva Stapleton avasi taas silmänsä.

"Onko hän pelastunut?" hän kysyi. "Onko hän päässyt pakoon?"

"Hän ei voi päästä meiltä pakoon, rouva."

"Ei, ei. En tarkoittanut miestäni, tarkoitin sir Henryä. Onko hän pelastunut?"

"On."

"Ja koira?"

"On kuollut."

Hän huokasi helpotuksesta.

"Jumalan kiitos! Voi tuota katalaa miestä! Katsokaa, miten hän on kohdellut minua!" Hän työnsi hihansa ylös, ja näimme kauhuissamme, että hänen käsivartensa olivat aivan täynnä mustelmia. "Mutta tämä on pieni asia! Hän on kiduttanut pahemmin henkeäni ja sieluani. Jaksoin kestää kaiken, kovan kohtelun, yksinäisyyden ja valheellisen elämän, niin kauan kuin vielä toivoin hänen rakastavan minua. Mutta nyt tiedän, että hän petti minua siinäkin." Hän puhkesi rajuun itkuun.

"Inhonne on aivan luonnollinen", sanoi Holmes. "Sanokaa meille, mistä löydämme hänet. Jos olette auttanut häntä hänen pahoissa aikeissaan, hyvittäkää se nyt auttamalla meitä."

"On vain yksi paikka, johon hän on voinut paeta", nainen vastasi. "Yhdellä saarella suon keskellä on vanha tinakaivos. Siellä hän piti koiraa piilossa, ja sinne hän oli myös valmistanut itselleen pakopaikan vaaran hetkeä varten. Sinne hän on luultavasti mennyt."

Sumu oli nyt ikkunan takana tiheää kuin pumpuli. Holmes nosti lamppua, niin että sen näki.

"Tänä iltana kukaan ei voi kulkea Grimpenin suon yli", hän sanoi.

Rouva Stapleton puhkesi nauruun ja taputti käsiään. Hänen silmänsä säihkyivät ja hampaansa kiilsivät.

"Sinne hän kyllä ehkä voi osata, mutta ei sieltä pois", hän sanoi. "Hän ei näe oksia, jotka osoittavat tien. Me istutimme ne yhdessä. Kunpa olisin repinyt ne pois! Silloin hän olisi teidän vallassanne."

Ymmärsimme kaikki, että oli mahdotonta ajaa häntä takaa, ennen kuin sumu oli hälvennyt. Lestrade jätettiin vartioimaan taloa, ja me saatoimme sir Henryn takaisin Baskerville Halliin. Stapletonien historiaa ei voitu enää salata häneltä. Hän kesti kuitenkin iskun miehen tavoin, kun hän sai tietää totuuden naisesta, jota rakasti. Illan järkyttävät seikkailut olivat kuitenkin koetelleet hänen hermojaan niin pahasti, että hän houraili kovassa kuumeessa ennen aamua. Tohtori Mortimer hoiti häntä. He matkustivat myöhemmin yhdessä maapallon ympäri. Vasta sen jälkeen sir Henrystä tuli taas sama reipas ja terve mies kuin ennen. Sellainen hän oli ollut, ennen kuin asettui sukutilalleen, jota taikauskoiset tarut ympäröivät.

Ja nyt lähestyn tämän omituisen tarinan loppua. Olen yrittänyt antaa lukijan tuntea ne synkät epäilykset ja häilyvät arvelut, jotka vaivasivat mieliämme niin kauan. Lopulta ne saivat niin surullisen ratkaisun. Aamulla koiran kuoleman jälkeen sumu oli hälvennyt. Rouva Stapleton vei meidät paikkaan, josta hän ja hänen miehensä olivat löytäneet tien suon läpi. Ymmärsimme melko hyvin tuon naisraukan kärsimykset, kun näimme, miten innokkaasti ja auliisti hän auttoi meitä etsimään miestään. Jätimme hänet seisomaan pienelle niemelle, joka oli kovaa turvetta ja pisti esiin laajasta suosta. Sen reunalta alkaen sinne tänne pistetyt pajunoksat osoittivat mutkikkaan polun kaislaryhmien välissä. Polku johti niiden vihertävien kuoppien ja väijyvien liejuhautojen välistä, jotka olivat niin vaarallisia vieraille. Rehevät ruo'ot ja limaiset vesikasvit levittivät mätänemisen hajua, joka leijui kasvoillemme. Monta kertaa olimme vähällä liukastua mustaan, värähtelevään suohon. Jokainen askeleemme sai sen keinumaan laajalti ympärillämme. Kun kuljimme eteenpäin, se imi kantapäitämme. Jos jalka lipesi, tuntui kuin paha noita olisi halunnut vetää meidät likaiseen syvyyteen. Niin lujasti ja ilkeästi jalka tarttui kiinni. Vain yhdessä kohdassa saattoi huomata, että joku oli kulkenut samaa tietä ennen meitä. Jokin musta esine oli tarttunut mättääseen, jossa kasvoi niittyvillaa ja joka pisti esiin liejusta. Holmes vajosi vyötäröään myöten, kun hän astui sivuun ottamaan sen. Jos Lestrade ja minä emme olisi olleet paikalla vetämässä häntä ylös, hän ei olisi enää koskaan astunut kovalle maalle. Hän nosti esiin vanhan mustan saappaan. Sen nahan sisäpuolelle oli painettu merkki "Meyers, Torrento".

"Se on kyllä liejukylvyn arvoinen", hän sanoi. "Se on ystävämme sir Henryn kadonnut saapas."

"Jonka Stapleton heitti sinne paetessaan."

"Aivan niin. Saapas oli jäänyt hänen käteensä, kun hän oli yllyttänyt koiraa sillä. Hän pakeni, kun huomasi hävinneensä pelin. Tänne päästyään hän heitti sen pois. Tähän asti hän siis on päässyt elävänä."

Emme kuitenkaan saaneet tietää enempää, vaikka saatoimme arvailla sitä ja tätä. Suossa ei voinut nähdä jälkiä, sillä nouseva lieju peitti ne heti. Kun viimein olimme päässeet suon yli ja tulimme kovemmalle maalle, etsimme jälkiä innokkaasti. Emme kuitenkaan löytäneet mitään. Jos tämä todisti totta, Stapleton ei päässyt siihen turvapaikkaan, johon hän niin innokkaasti pyrki tuona sumuisena iltana. Grimpenin suon salaisissa syvyyksissä, laajan suon nielevässä liejussa tämä kavala ja julma mies sai hautansa.

Saarella, jota suo ympäröi ja jossa hänen kamala välineensä oli ollut kätkössä, näkyi paljon hänen jälkiään. Valtava vauhtipyörä ja puoliksi täyttynyt kaivanto osoittivat, missä kaivos oli ollut. Sen lähellä oli muutamia rappeutuneita majoja. Niissä olivat ennen asuneet kaivosmiehet, jotka olivat varmasti paenneet ympäröivän suon myrkyllisiä höyryjä. Yhdessä paikassa seinään kiinnitetty ketju ja joukko jyrsittyjä luita osoittivat koiran piilopaikan. Muiden jäännösten joukossa oli myös luuranko ja tuuhea ruskea karvatukko.

"Tuo on koiran", sanoi Holmes. "Todellakin kiharakarvaisen peltopyykoiran! Mortimer parka ei enää koskaan saa nähdä lemmikkiään. En usko, että löydämme täältä yhtään salaisuutta, jota emme jo olisi selvittäneet. Hän saattoi kyllä kätkeä koiran, mutta ei saanut sitä pysymään hiljaa. Siitä johtuivat nuo ulvonnat, joita ei ollut hauska kuulla kirkkaalla päivälläkään. Hätätilassa hän saattoi pitää koiraa myös talonsa ulkohuoneessa, mutta se oli aina vaarallista. Hän uskalsi tehdä sen vasta viimeisenä päivänä, kun toivoi jo ponnistustensa onnistuvan. Tämä voide tässä on varmasti se itsestään hohtava seos, jolla hän maalasi koiran. Ajatuksen hän sai tietysti tarun helvetinkoirasta, kun hän halusi säikäyttää sir Charlesin kuoliaaksi. Ei ole ihme, että vankiraukkakin lähti pakoon ja huusi täyttä kurkkua. Aivan samoin ystävämme ja me itsekin olisimme tehneet, jos tuollainen koira olisi syöksynyt nummen pimeydestä selvästi hyökkäämään päällemme. Se oli kavala keksintö, sillä uhri saattoi pelästyä kuoliaaksi. Lisäksi yksikään maanviljelijä ei olisi uskaltanut tutkia, millainen sellainen koira oikeasti oli, vaikka olisi nähnyt sen. Sanoin jo Lontoossa, rakas Watson, ja sanon sen täälläkin. Emme ole koskaan ajaneet takaa vaarallisempaa miestä kuin se, joka on tuolla haudattuna." Hän osoitti kädellään laajaa, vihreätäpläistä, vetistä tasankoa, joka ulottui ympärillämme kauas nummen kanervaisille kukkuloille.

### Sanasto

- **rattaat**: kevyet vaunut, joita hevonen vetää.
- **väijyä**: odottaa piilossa, jotta voi yllättää jonkun.
- **ristikkoikkuna**: ikkuna, jossa pienet ruudut ovat ristikon sisällä.
- **kalpea**: hyvin vaalea kasvoiltaan.
- **pumpuli**: pehmeä, valkoinen kasvikuitu.
- **virittää**: panna ase valmiiksi ampumista varten.
- **kita**: pedon suu.
- **doggi**: suuri ja vahva koirarotu.
- **verikoira**: suuri koira, joka seuraa jälkiä hajun avulla.
- **sekasikiö**: vanha, halventava sana kahden eri rodun jälkeläisestä.
- **fosfori**: aine, joka hohtaa pimeässä.
- **vainu**: eläimen kyky löytää ja seurata hajua.
- **ulkohuone**: pieni rakennus talon pihalla.
- **tinakaivos**: paikka, jossa maasta kaivetaan tinaa.
- **lieju**: pehmeä, märkä muta.

## VIIDESTOISTA LUKU.

Silmäys taaksepäin.

Marraskuun loppu oli käsillä. Eräänä kylmänä ja sumuisena iltana Holmes ja minä istuimme kirkkaasti palavan tulen ääressä arkihuoneessamme Baker Streetillä. Ystäväni oli hyvällä mielellä, sillä sarja tärkeitä ja monimutkaisia tutkimuksia oli päättynyt hyvin. Siksi pidin hetkeä sopivana ottaa puheeksi Baskerville-jutun yksityiskohdat. Olin odottanut kärsivällisesti sopivaa tilaisuutta. Tiesin näet, ettei hän koskaan halunnut sekoittaa eri tehtäviä keskenään. Menneet muistot eivät koskaan saaneet viedä hänen selvää, loogista järkeään pois käsillä olevasta työstä. Sir Henry ja tohtori Mortimer olivat Lontoossa ja lähdössä pitkälle matkalle. Sen tarkoitus oli parantaa sir Henryn sairaat hermot. He olivat käyneet luonamme iltapäivällä, joten tämä puheenaihe tarjoutui itsestään.

"Koko asian kulku", sanoi Holmes, "oli niin sanotun Stapletonin kannalta yksinkertainen ja looginen. Meistä se tuntui kuitenkin kovin sekavalta, koska emme aluksi tienneet hänen syitään ja saimme vain osittain tietoa eri asioista. Olen kahdesti keskustellut rouva Stapletonin kanssa, ja koko asia on minulle nyt täysin selvä. En näe siinä mitään hämärää. Kirjaimelta B löydät asialuettelostani muutamia muistiinpanoja tästä tapauksesta."

"Etkö voisi ulkomuistista kertoa minulle tapahtumien kulun pääpiirteissään?"

"Kyllä, mielelläni, mutta en voi taata, etten unohda mitään. Kun keskittää ajatuksensa nykyiseen tehtävään, menneet asiat haihtuvat ihmeellisesti muistista. Baskervillen koirasta yritän kertoa yksityiskohdat niin hyvin kuin voin. Sinä saat kysyä, jos unohdan jotain.

"Tutkimukseni ovat täysin osoittaneet, että tuon vanhan muotokuvan todistus oli oikea. Mies oli siis Baskerville. Hän oli Rodger Baskervillen poika. Rodger oli sir Charlesin nuorempi veli, joka turmeli maineensa ja karkasi Amerikkaan. Sanottiin, että hän kuoli siellä naimattomana. Hän oli kuitenkin naimisissa, ja hänellä oli yksi ainoa lapsi, juuri tämä mies, jolla on todella oikeus isänsä nimeen. Mies nai Beryl Garcian, kaunottaren Costa Ricasta. Sitten hän kavalsi melkoisen summan yleisiä varoja, muutti nimensä Vandeleuriksi ja pakeni Englantiin. Siellä hän perusti koulun Yorkshiren itäosaan. Tähän työhön hän joutui, koska hän oli kotimatkalla tutustunut erääseen keuhkotautiseen yksityisopettajaan. Hän käytti tämän kunnollisuutta hyväkseen, jotta yritys onnistuisi. Opettaja, jonka nimi oli Fraser, kuitenkin kuoli. Koulu oli alkanut hyvin, mutta se vajosi vähitellen alaspäin, kunnes sai aivan huonon maineen. Vandeleurit pitivät sopivana muuttaa nimensä Stapletoniksi. Sitten mies muutti eteläiseen Englantiin. Mukanaan hän vei jäljellä olevan omaisuutensa, tulevaisuuden suunnitelmansa ja kiinnostuksensa hyönteistieteeseen. British Museumista on kerrottu minulle, että hän oli alansa auktoriteetti. Sieltä kerrottiin myös, että nimi Vandeleur liittyy erääseen koiperhoseen, jonka hän kuvaili ensimmäisenä ollessaan Yorkshiressä.

"Nyt tulemme siihen osaan hänen elämässään, joka on erityisesti kiinnostanut meitä. Hän oli epäilemättä ottanut selville, että vain kahden miehen henki esti häntä saamasta arvokasta perintötilaa. Kun hän muutti Devonshireen, hänen suunnitelmansa olivat luultavasti vielä hyvin epäselviä. Hänellä oli kuitenkin jo silloin pahaa mielessä. Se näkyy siitä, että hän antoi vaimonsa esiintyä sisarenaan. Hänellä oli jo silloin ajatus käyttää vaimoa syöttinä, vaikka suunnitelman yksityiskohdat eivät ehkä vielä olleet selvät. Hän oli päättänyt saada tilan. Sitä varten hän oli valmis käyttämään mitä keinoa tahansa ja antautumaan mihin vaaraan tahansa. Ensimmäinen askel oli muuttaa niin lähelle sukutilaa kuin mahdollista. Toinen askel oli yrittää saada sir Charles Baskervillen ja naapurien ystävyys.

"Sir Charles kertoi itse hänelle kummituskoirasta ja valmisti siten oman kuolemansa. Stapleton — kutsun häntä yhä sillä nimellä — tiesi, että vanhuksella oli sydänvika ja että voimakas järkytys voisi tappaa hänet. Sen hän oli kuullut tohtori Mortimerilta. Hän oli myös kuullut, että sir Charles oli taikauskoinen ja että vanha kauhea taru oli syvällä hänen mielessään. Stapleton oli kekseliäs mies. Pian hän löysi keinon raivata sir Charles tieltään niin, ettei olisi helppo saada selville, kuka oikea murhaaja oli.

"Kun ajatus oli syntynyt, hän toteutti sen hyvin kavalasti. Tavallinen roisto olisi tyytynyt mihin tahansa vihaiseen koiraan. Oli nerokas keksintö antaa eläimelle keinotekoisesti pirullinen ulkonäkö. Koiran hän osti Lontoosta, Ross & Manglesilta Fulham Roadilta. Se oli vahvin ja hurjin, mitä heillä oli. Hän toi sen Pohjoisrataa pitkin Devonshireen. Sitten hän teki pitkän kävelymatkan nummen yli, jotta saisi sen kotiin herättämättä huomiota. Etsiessään hyönteisiä hän oli jo aikaisemmin löytänyt tien Grimpenin suon yli, ja niin hän oli löytänyt eläimelle varman piilopaikan. Sinne hän sitoi sen ja odotti sopivaa aikaa.

"Mutta tilaisuus ei tullutkaan heti. Vanhusta ei saatu lähtemään kotoa pimeän tultua. Monta kertaa Stapleton hiipi turhaan koiransa kanssa nummella. Näillä retkillä talonpojat näkivät hänet, tai oikeammin hänen apurinsa. Niin taru helvetinkoirasta sai uutta vauhtia. Hän oli toivonut, että vaimo houkuttelisi vanhuksen tuhoon. Mutta siinä asiassa vaimo pysyikin aivan odottamatta itsenäisenä. Häntä ei voitu pakottaa siihen uhkauksilla eikä lyönneillä. Hän kieltäytyi, ja jonkin aikaa Stapleton ei tiennyt, mitä tehdä.

"Hän selvisi kuitenkin vaikeuksistaan näin. Sir Charles oli alkanut tuntea ystävyyttä häntä kohtaan ja käytti häntä apuna, kun hän auttoi onnetonta Laura Lyonsia. Stapleton teeskenteli olevansa naimaton ja sai vaikutusvaltaa tuohon naiseen. Hän antoi tämän ymmärtää, että menisi hänen kanssaan naimisiin, jos tämä saisi avioeron miehestään. Hänen suunnitelmaansa kiirehti se, että sir Charles aikoi tohtori Mortimerin neuvosta lähteä matkalle. Hän oli olevinaan samaa mieltä tohtorin kanssa, mutta hänen oli pakko toimia heti, jotta uhri ei pääsisi pakoon. Siksi hän houkutteli rouva Laura Lyonsin kirjoittamaan vanhukselle ja pyytämään tapaamista iltana ennen tämän matkaa Lontooseen. Viekkaalla keinolla hän kuitenkin esti rouva Lyonsia tulemasta sovittuun paikkaan. Niin hän sai tilaisuuden, jota tarvitsi.

"Kun hän illalla ajoi takaisin Coombe Traceysta, hän ehti juuri ja juuri hakea koiran, voidella sen fosforiseoksellaan ja viedä veräjälle. Hän arveli syystä, että vanhus seisoi siellä odottamassa. Isäntänsä yllyttämänä koira hyppäsi veräjän yli ja lähti ajamaan takaa sir Charles raukkaa. Hän pakeni huutaen pitkin kuusikujaa. Näky on varmasti ollut kamala tuossa aitojen peittämässä kujassa. Suuri, musta peto syöksyi uhrinsa perässä, kita liekeissä ja silmät hehkuen. Kujan päässä vanhus kaatui kuolleena maahan. Sydänvika ja kauhu tappoivat hänet. Koira oli pysynyt tien ruohoisella reunalla, kun sir Charles juoksi keskellä tietä. Siksi näkyi vain ihmisen jälkiä. Kun mies oli kaatunut, koira tuli kyllä hänen luokseen ja haisteli häntä. Se kääntyi kuitenkin takaisin, kun huomasi hänet kuolleeksi. Silloin syntyivät ne jäljet, jotka tohtori Mortimer näki. Stapleton vei koiran takaisin Grimpenin suolle. Kuolema jäi salaperäiseksi. Se hämmensi viranomaiset ja teki koko seudun levottomaksi, ja lopulta asia tuli meidän käsiimme.

"Tämän verran sir Charlesin kuolemasta. Ymmärrät hyvin sen pirullisen kavaluuden, joka oli sen takana. Olihan oikeaa murhaajaa vastaan mahdotonta nostaa syytettä. Hänen ainoa rikostoverinsa ei voinut todistaa häntä vastaan. Yrityksen outous ja salaperäinen kauheus tekivät siitä vielä tehokkaamman. Molemmat naiset, jotka olivat sekaantuneet asiaan, rouva Stapleton ja rouva Laura Lyons, epäilivät Stapletonia vahvasti. Rouva Stapleton tiesi, että hänellä oli pahoja aikeita vanhusta kohtaan, ja hän tiesi myös koirasta. Rouva Lyons ei tiennyt näistä mitään. Häneen oli kuitenkin tehnyt oudon vaikutuksen se, että kuolema sattui juuri sovitulla tapaamisen hetkellä. Sitä hetkeä ei tiennyt kukaan muu kuin Stapleton. Hänellä oli kuitenkin valta molempiin naisiin, eikä hänen tarvinnut pelätä heitä. Suunnitelman ensimmäinen puoli oli onnistunut hyvin, mutta vaikeampi puoli oli jäljellä.

"On mahdollista, ettei Stapleton aluksi tiennyt mitään Kanadassa asuvasta perillisestä. Pian hän olisi kuitenkin saanut tietää siitä ystävältään tohtori Mortimerilta. Mortimer kertoi hänelle myös kaiken Henry Baskervillen tulosta. Stapletonin ensimmäinen ajatus oli, että tuon nuoren Kanadasta tulevan muukalaisen voisi ehkä surmata Lontoossa, ennen kuin hän pääsisi Devonshireen. Hän oli epäillyt vaimoaan siitä asti, kun tämä oli kieltäytynyt virittämästä ansaa sir Charlesille. Hän ei uskaltanut jättää häntä pitkäksi aikaa, koska pelkäsi menettävänsä vallan häneen. Siksi hän otti hänet mukaan Lontooseen. Sain myöhemmin selville, että he asuivat Mexboroughin yksityishotellissa Craven Streetillä. Myös asiamieheni kävi siellä, kun hän etsi tuota sanomalehteä. Siellä Stapleton piti vaimoaan lukittuna huoneeseen. Sillä aikaa hän itse seurasi tekoparta kasvoillaan tohtori Mortimeria Baker Streetille ja sitten asemalle ja Northumberlandin hotelliin. Vaimo aavisti hänen suunnitelmansa. Hän pelkäsi kuitenkin niin paljon lyöntien ja pahoinpitelyn takia, ettei uskaltanut varoittaa omalla kirjeellään miestä, jonka tiesi olevan vaarassa. Jos kirje näet olisi joutunut Stapletonin käsiin, hänen oma henkensä olisi ollut vaarassa. Lopulta hän, kuten tiedämme, keksi keinon. Hän leikkasi irti painettuja sanoja ja kokosi niistä varoituksen. Osoitteen hän kirjoitti vääristetyllä käsialalla. Kirje tuli perille ja antoi sir Henrylle ensimmäisen aavistuksen uhkaavasta vaarasta.

"Stapletonin oli tärkeää saada jokin sir Henryn vaatekappale, jotta hän voisi yllyttää koiran hänen jäljilleen, jos se olisi tarpeen. Hän ryhtyi työhön tyypillisen nopeasti ja rohkeasti. Hän lahjoi harjaajan tai siivoojan tekemään, mitä hän halusi. Ensin hän sattui kuitenkin saamaan uuden saappaan, jota ei voinut käyttää tarkoitukseen. Hän lähetti sen takaisin ja hankki toisen. Tämä oli minulle hyvin tärkeää, sillä se todisti, että kysymys todella oli oikeasta koirasta. Muuten ei voinut selittää, miksi uutta saapasta halveksittiin ja haluttiin vanha, käytetty. Mitä järjettömämmältä ja hullummalta jokin asia näyttää, sitä huolellisemmin se on tutkittava. Juuri se, mikä näyttää tekevän asian sekavammaksi, tuokin siihen usein selvyyttä, kun se tutkitaan tarkasti ja punnitaan loogisesti.

"Sitten seurasi ystäviemme käynti luonamme seuraavana päivänä. Stapleton vakoili heitä silloin vaunuistaan jonkin matkan päästä. Hän tunsi asuntoni ja ulkonäköni. Se osoittaa, että hänen rikollinen uransa ulottuu pidemmälle kuin tähän Baskerville-juttuun. On huomattava, että viimeisten kolmen vuoden aikana maan länsiosassa on tehty neljä suurta murtovarkautta, eikä varasta ole saatu kiinni. Viimeinen niistä tapahtui toukokuussa Folkestone Courtissa. Se on merkittävä siksi, että siellä ammuttiin kylmäverisesti kuoliaaksi pieni poika, joka yllätti naamioituneen rosvon työssään. Olen varma, että Stapleton lisäsi tällä tavoin pieniä tulojaan ja että hän on jo vuosia ollut julma ja vaarallinen mies.

"Näimme esimerkin hänen oveluudestaan, kun hän onnistui pakenemaan meiltä tuona aamuna. Näimme myös hänen rohkeutensa, kun hän lähetti minulle oman nimeni ajurin kautta. Siitä hetkestä hän ymmärsi, että olin Lontoossa häntä vastaan ja ettei hänellä ollut siellä paljon toivoa. Hän palasi Dartmooriin ja odotti sir Henryn tuloa."

"Odota vähän!" sanoin. "Olet kuvannut tapahtumat aivan oikein, mutta yksi kohta on minusta hämärä. Mitä koiralle tapahtui, kun sen omistaja oli Lontoossa?"

"Olen ajatellut myös sitä asiaa, ja se onkin tärkeä. On aivan varmaa, että Stapletonilla oli joku uskottu, vaikka hän tuskin antautui tämän valtaan kertomalla kaikki suunnitelmansa. Merripit Housessa oli vanha palvelija nimeltä Anthony. Hän on ollut tekemisissä Stapletonien kanssa monta vuotta, jo opettaja-ajasta lähtien. Siksi hänen täytyi tietää, että hänen isäntäväkensä oli aviopari. Tämä palvelija on kadonnut ja paennut maasta. On huomattava, että nimi Anthony on harvinainen Englannissa. Nimi Antonio on sen sijaan melko tavallinen kaikissa espanjalaisissa ja espanjalais-amerikkalaisissa kaupungeissa. Kuten rouva Stapleton, tämäkin mies puhui hyvin englantia, mutta pehmeällä murteella. Olen omin silmin nähnyt hänen kulkevan Grimpenin suon yli polkua, jonka Stapleton oli merkinnyt. Siksi on hyvin todennäköistä, että juuri hän hoiti koiraa isännän ollessa poissa. Hän ei ehkä kuitenkaan tiennyt, mihin sitä käytettiin.

"Stapletonit lähtivät siis Devonshireen, ja sir Henry matkusti sinne pian sinun seurassasi. Ja nyt kerron muutamalla sanalla, mitä itse ajattelin asioista siihen aikaan. Muistat ehkä, että tutkin paperia, johon painetut sanat oli liimattu, ja katsoin erityisesti sen vesileimaa. Silloin pidin paperia vain muutaman tuuman päässä silmistäni. Tunsin samalla, että paperista tuoksui hieman hajuvesi, jota kutsutaan valkoiseksi jasmiiniksi. Hajuvesiä on 75 lajia, jotka rikostutkijan täytyy oppia erottamaan toisistaan. Minulle itselleni on sattunut tapauksia, joissa kaikki on riippunut siitä, että tunnistan tuoksun nopeasti. Tuoksu sai minut ajattelemaan, että asiaan liittyi jokin nainen, ja ajatukseni alkoivat jo kääntyä Stapletoneihin. Kun lähdin länteen päin, olin siis varma koiran olemassaolosta, ja olin myös arvannut, kuka rikollinen oli.

"Minun tehtäväni oli nyt vakoilla Stapletonia. Sitä en olisi voinut tehdä sinun seurassasi, sillä hän olisi ollut varuillaan. Siksi petin kaikki, sinutkin, ja tulin salaa paikalle, kun kaikki luulivat minun olevan Lontoossa. Vaivat, jotka sain kestää, eivät olleet niin suuria kuin kuvittelit. Sellaiset pikkuasiat eivät sitä paitsi saa vaikuttaa, kun vaikea tapaus on selvitettävä. Asuin enimmäkseen Coombe Traceyssa. Tuossa majassa nummella olin vain silloin, kun minun oli pakko olla paikalla valvomassa asiaa. Cartwright oli mukanani, ja maalaispojaksi pukeutuneena hän oli minulle suureksi avuksi. Hän hankki minulle ruokaa ja puhtaita vaatteita. Kun minä pidin silmällä Stapletonia, Cartwright piti usein silmällä sinua. Niin saatoin pitää käsissäni kaikkia lankoja yhtä aikaa.

"Olen jo kertonut sinulle, että kirjeesi tulivat minulle nopeasti, koska ne lähetettiin heti Baker Streetiltä Coombe Traceyyn. Niistä oli minulle paljon hyötyä. Erityisesti hyödyin siitä pienestä totuudesta, jonka Stapleton oli kerran sattunut sanomaan entisestä elämästään. Onnistuin saamaan selville, keitä he olivat, ja niin myös oma tilanteeni selvisi minulle. Koko juttua oli häirinnyt ja vaikeuttanut tuo karkuri ja hänen suhteensa Barrymoren pariskuntaan. Senkin sinä ratkaisit hyvin, vaikka omat havaintoni olivat jo johtaneet samoihin tuloksiin.

"Kun löysit asuntoni nummelta, tiesin jo koko asian täysin, mutta minulla ei ollut vielä todisteita, jotka kelpaisivat jurylle. Edes Stapletonin murhayritys sir Henryä vastaan, joka päättyi vankiraukan kuolemaan, ei juuri auttanut todistamaan häntä murhaajaksi. Ei näyttänyt olevan muuta keinoa kuin yllättää hänet itse teossa. Sitä varten meidän täytyi käyttää syöttinä sir Henryä, yksin ja näennäisesti turvattomana. Niin teimmekin. Ystävämme hermot järkkyivät pahasti, mutta asia tuli täydelliseksi ja Stapleton joutui tuhoon. Myönnän, että sir Henryn joutuminen tällaisen onnettomuuden uhriksi on moite minun toimintatapaani vastaan. Emme kuitenkaan voineet olettaa, että tuo hirviö olisi niin jähmettävän kamala. Emme myöskään voineet aavistaa, että niin tiheä sumu estäisi meitä näkemästä sitä ennen kuin aivan viime hetkellä. Saavutimme tavoitteemme hinnalla, jota sekä hermotautien erikoislääkäri että tohtori Mortimer pitävät kuitenkin tilapäisenä. Pitkä matka rauhoittaa luultavasti hänen kiihtyneet hermonsa ja parantaa myös hänen tunteitaan. Hänen rakkautensa tuohon ihanaan naiseen oli syvä ja aito, ja pettymys tässä asiassa vaikutti häneen eniten.

"Enää on jäljellä kertoa osasta, joka rouva Stapletonilla on ollut koko ajan. Stapletonilla oli varmasti valta häneen. Se perustui joko rakkauteen tai pelkoon tai mahdollisesti molempiin, koska nuo tunteet voivat hyvin olla yhdessä. Tämä valta hänellä oli. Hänen käskystään vaimo suostui esiintymään hänen sisarenaan. Miehen valta kuitenkin loppui, kun hän yritti saada vaimon suoraan osallistumaan murhaan. Rouva Stapleton halusi varoittaa sir Henryä, jos hän voi tehdä sen saattamatta miestään vaaraan, ja hän yritti sitä monta kertaa. Stapleton näyttää itse tunteneen mustasukkaisuutta. Kun hän näet huomasi sir Henryn lähestyvän vaimoaan, hän ei voinut olla tulematta väliin, vaikka tämä juuri kuului hänen suunnitelmaansa. Hän teki sen kiivaasti, ja siinä näkyi se tulinen intohimo, jonka hän yleensä osasi hyvin peittää hillityn kuoren alle. Hän edisti heidän ystävyyttään, jotta sir Henry kävisi usein Merripit Housessa. Niin hän saisi ennemmin tai myöhemmin odottamansa tilaisuuden. Mutta kun ratkaiseva päivä viimein tuli, vaimo asettui häntä vastaan. Vaimo oli kuullut jotain vangin kuolemasta. Hän tiesi, että koira oli piilossa ulkohuoneessa sinä iltana, jolloin sir Henryä odotettiin päivälliselle. Hän syytti miestään rikoksesta, jota tämä suunnitteli. Kiivaan riidan aikana hän sai tietää, että hänellä oli kilpailija miehensä rakkaudesta. Hänen uskollisuutensa muuttui heti katkeraksi vihaksi, ja Stapleton ymmärsi, että hän paljastaisi asian. Siksi hän sitoi vaimonsa, jotta tämä ei voisi varoittaa sir Henryä. Hän toivoi varmasti saavansa hänet vaikenemaan, kun koko seudun väki selittäisi sir Henryn kuoleman Baskerville-sukua vainoavan kirouksen syyksi. Tässä hän luullakseni erehtyi. Vaikka emme olisi olleet paikalla, hän olisi varmasti jäänyt kiinni. Nainen, jolla on espanjalaista verta suonissaan, ei helposti unohda sellaista loukkausta. Ja nyt, rakas Watson, en usko voivani kertoa enempää yksityiskohtia tästä kummallisesta jutusta katsomatta muistiinpanojani. En usko, että olen jättänyt mitään tärkeää selittämättä."

"Mutta tuskin hän saattoi luulla voivansa säikyttää sir Henryn kuoliaaksi tuolla aavemaisella koirallaan, vaikka se oli onnistunut vanhan sedän kohdalla?"

"Koira oli nälkiintynyt ja ärsytetty. Vaikka sen ulkonäkö ei olisi säikyttänyt uhriparkaa kuoliaaksi, se olisi ainakin lamauttanut hänen kykynsä vastustaa."

"Tietysti. Vielä yksi kysymys! Jos olisi huomattu, että Stapleton on lähin perillinen, miten hän olisi voinut selittää yhden asian? Hän oli niin läheinen sukulainen, mutta hän oli asunut tilan naapurina paljastamatta itseään ja väärällä nimellä. Miten hän olisi voinut esittää perintövaatimuksensa herättämättä epäilyksiä, joista olisi seurannut tutkimus?"

"Tätä vaikeutta ei ole helppo ratkaista, ja pelkäänpä, etten pysty siihen. Menneisyys ja nykyisyys ovat tutkimusteni ala, mutta tulevaisuuden käsitteleminen on tuskin ihmisen vallassa. Rouva Stapleton oli kuitenkin monta kertaa kuullut miehensä puhuvan asiasta. Stapletonin mielestä hänellä oli kolme eri keinoa. Hän olisi voinut matkustaa Etelä-Amerikkaan ja esittää sieltä perintövaatimuksensa. Hän olisi todistanut oikeutensa siellä oleville englantilaisille viranomaisille, eikä hänen olisi tarvinnut edes matkustaa Englantiin. Tai hän olisi voinut esiintyä valepuvussa sen lyhyen ajan, jonka hänen täytyi olla Lontoossa. Tai hän olisi voinut antaa jollekin rikostoverille tarvittavat todistukset ja paperit. Toveri olisi esiintynyt perijänä, ja hän itse olisi tyytynyt osaan tuloista. Sen perusteella, mitä hänestä tiedämme, voimme olla varmoja, että hän olisi jotenkin selvinnyt asiasta. Ja nyt, rakas Watson, olemme tehneet kovasti työtä useita viikkoja, joten voimme hyvin kääntää ajatuksemme mukavampiin asioihin. Olen varannut aition oopperasta, jossa esitetään 'Hugenotit.' Oletko kuullut De Reszkesiä? Saanko sitten pyytää sinua valmistautumaan puolessa tunnissa, niin menemme samalla matkalla Marciniin syömään päivällistä?"

### Sanasto

- **asialuettelo**: luettelo, johon Holmes merkitsee tapauksensa.
- **kavaltaa**: ottaa salaa rahaa, joka on annettu hoidettavaksi.
- **auktoriteetti**: ihminen, joka tietää omasta alastaan hyvin paljon.
- **koiperhonen**: pieni perhonen, joka lentää usein illalla.
- **syötti**: jotain, jolla houkutellaan saalis ansaan.
- **sydänvika**: sydämen sairaus.
- **fosfori**: aine, joka hohtaa pimeässä.
- **rikostoveri**: ihminen, joka tekee rikoksen yhdessä toisen kanssa.
- **tekoparta**: parta, joka ei ole oikea.
- **lahjoa**: antaa rahaa, jotta joku tekee jotain väärää.
- **uskottu**: ihminen, jolle kerrotaan salaisuuksia.
- **vesileima**: paperin sisällä oleva kuva, joka näkyy valoa vasten.
- **murtovarkaus**: varkaus, jossa varas tulee väkisin sisään.
- **jury**: ryhmä tavallisia ihmisiä, jotka päättävät oikeudessa syyllisyydestä.
- **aitio**: pieni erillinen katsomo teatterissa tai oopperassa.